147
k i j a l l i s u u a
Me sä ie een
aikakauski ja
Ma i Leikola
Ihmisen suhde luon oon suomalaisessa
kaunoki jallisuudessa
Helsingin yliopis on ko imaisen ki jallisuuden
dosen i Pe i Lassila on suomalaisen ki jal-
lisuuden his o ian keskeisimpiä u kijoi a. Hän on
keski yny e i yises i 1800-lu un oman iikkaan,
ennomaanisen kansallisuusaa een aiku uksiin se-
kä ns. kansanki jailijoiden uo an oon. Uusimmassa
eoksessaan hän ny py kii an amaan lukijalle ka a-
an ku an koko suomenkielisen kaunoki jallisuuden
esi ämis ä luon osuh eis a 1700-lu un alus a lähes
meidän päi iimme saakka.
Niin luon o kuin ihmisen luon osuhdekin o a
ki jallisuudessa moninainen ja ajoil aan epämää-
äinen kokonaisuus, Lassila o eaa aluksi. Ki jalli-
suudessahan luon oa ei a kas ella ie eellises i, aan
se on ai eellinen ” opos” ai aihe, ei a sinainen
u kimuskohde. Niinpä Lassila yy yy luonnon ie-
eilijöiden, ensi sijassa Y jö Hailan ja Ville Läh een
luonnos a an amiin mää i elmiin, mu a paino aa
luonnon saaneen e i aikoina ja e i kul uu iympä is-
öissä e ilaisia ulkin oja, joiden suo a innas aminen
saa aa usein joh aa lukijan ha haan. Sana aide on
oma omalaa uinen apansa ku a a ja ulki a ihmis ä,
hänen odellisuu aan, aja uksiaan, uskomuksiaan,
mieliku i us aan ja un ei aan, Lassila ko os aa.
Luon o-sanalla on suomen kielessäkin ensi sijassa
me ki ys, joka ei ii aa siihen, mi en joku on syn-
yny aan siihen, mi ä jokin luonnos aan ai (pe us)
luonnol aan on.
Va sin onnis unees i Lassila on keski yny u ki-
muksensa kannal a keskeisiin ki jailijoihin ja eok-
siin, jo ka oimi a esime kkeinä luon oku an muu-
oksis a ja mu oksis a. Nämä muu okse han poik-
kea a a anomaisis a his o iallisis a muu oksis a ja
nouda a a oman ”luon onsa” pe us aa imuksia,
joille ei aina ole syy ä an aa luonnon ie eissä niin
yleisen ”kehi yksen” aa i aa nimike ä. On myös
syy ä muis aa, e ä e i yyli ja suun aukse ei ä seu-
aa oisiaan sel ässä jä jes yksessä aan ase u a
Pe i Lassila. 2011. Me sän au uus. Luon o suo-
malaisessa ki jallisuudessa 1700–1950. Suoma-
laisen Ki jallisuuden Seu an oimi uksia 1344, Tiede.
257 s. ISBN 978-952-222-322-7.
148
Me sä ie een aikakauski ja 2/2012 Ki jallisuu a
limi äin ku en pä ee ka olla. Si en oimme a a a
samaan aikaan useammankin yylikauden ki jallisia
uo ei a pinnallises i ka soen hy ässä so ussa.
Vanhassa kansan unoudessamme ihmisen luon-
osuhde poikkesi sel äs i oppineiden ki joi ajien
klassillises a luon oku as a, joka pe iy yi an iikis a
ja k is inuskon suunnannäy äjil ä. Va hais en suo-
malais en suhde luon oon, e i yises i me sään oli
oi opuolises i maaginen. Mu a me sä oli myös
ihmis en aineelliselle elämälle ja oimeen ulolle
ä keä. Me säs yksen (ja kalas uksen) ii i eks i
o a kin ki ey yny ä sanan aih oa me säs äjän ja
saaliin hal ijain älillä. Loi su unouden a oi ee
o a samansuun aisia, mu a loi sujen a ulla ih-
minen py ki ilmiöiden ym. hallin aan un emalla
näiden syn ysana . Lyy isessä kansan unoudessa
luon o on sen sijaan ain aus a ekijä ja päähuomio
on ihmisen un eissa, joiden ko os ajana luon o kyllä
usein esiin yy.
Keski- ja uudenajan uskonnollinen
luon oku a
K is inuskon a hais aiheessa aide ei kiinnos anu
ki konmiehiä; olihan Jeesuksen oinen uleminen ai-
an lähellä. He o i a luon oku ansa ensi sijassa
Raama us a, Jumalan i sensä odeksi ymmä e ä-
äs ä ilmoi ukses a. Vanhan es amen in luon o-
ku ien pe us a aas oli juu alais en mono eismis-
sa, missä Jumala oli kaikki al ias ja kaiken luoja.
Luon o ku a iin sen uoksi koko al a uudessaan ja
monimuo oisuudessaan ennen kaikkea odis uksena
luojansa ihme öis ä. Kun k is inusko le isi eu oop-
palais en pakanain keskuu een näiden läheise luon-
osuh ee näy i ä ähin ään epäily ä il ä. Tämän
uoksi ki kko myös meillä as us i kansan unou a,
joka sai as a 1800-lu ulla oman iikan myö ä sa-
lonkikelpoisuuden.
Vanha ihanne aa ima omas a elämäs ä luonnos-
sa, a sinkin yksinke ainen maamiehen yö ja pon-
nis elu nousi a enessanssin aikana an iikin ihailun
myö ä uu een kunniaan. Lu e ilainen aja us yös ä
uskonnollisena oimin ana ja hu skaudenha joi uk-
sena lisäsi myö ämielisyy ä maaseudun yksinke -
ais a elämää koh aan oppineiden keskuudessa, eikä
ämä pe usluon eel aan oman inen aja elu ole ie-
läkään mi enkään anhen unu .
Va sinkin Suomessa kylmän al en ai uminen
”elämän ke ääksi” he ä i jo a hain unsaas i
myön eisiä uskonnollisia un ei a; Go lannin piispa
Is ael Kolmodinin 1690-lu ulla sepi ämä ”Su i i -
si”, joka uli suomenkieliseen i siki jaamme uon-
na 1701, on näis ä unomuo oon pue uis a ke äisen
ilon ilmauksis a kai unne uin. Vi essä elämää an a-
a au inko innas uu Jeesukseen ja kylmä ja penseä
al i ihmismieleen, jonka au ingon lämpö sula aa.
Sen sijaan Keski-Eu oopan ba okin alka a pai-
men unous puu uu Suomes a lähes äysin. Meillä
se ko aan ui uskonnollisella i si unoudella, mis-
sä maamme lyhyen kesän luon o innas ui ai aan
ikuiseen kesään. Tämä suun aus, joka näkyy sel änä
ielä mm. Z. Topeliuksen unoudessa, säilyi elin oi-
maisena aina 1900-lu un alkuun saakka; he änneen
kansan pii issä kauemminkin.
Uskonnollinen luon o unne saa
innalleen he ää än e o iikan ja puh aan
nau innonhalun
Aikanaan paljon lue un Johan Paulinuksen 1670-lu-
ulla ilmes yneessä unossa ”Klagan ö e I is
a esa” maallinen, e oo inen luonnonkokemus ei
ielä äysin sy jäy ä luonnon kauneuden hengel-
lis ä ulkin aa, aan ulee sen innalle. Vähi ellen
1700-lu ulla kauneudes a ja hy in oinnis a nau i-
a ja nau iskele a unoilija an a a luonnolle yhä
enemmän maallisia paino uksia, ja Lasssila nimeää
k ei i Gus a Filip C eu zin uonna 1756 ilmes y-
neen unon ”Somma -Q ä de” (kesä ael aja) san-
ka in ensimmäiseksi suomalaisessa ki jallisuudessa
esiin y äksi luonnos a ja elämäs ä nau iskele aksi
kesän ie äjäksi. Suomalainen luonnossa iih y ä
kesä ael aja ei sil i ole ylihienos uneeseen eu oop-
palaiseen ho ikul uu iin pe yny ousseaulainen
”kul uu ipakolainen”, aan oman oolinsa un e a,
Suomen lyhyes ä kesäs ä nau i a es ee ikko.
1700-lu un lopussa luonnon ku auksen oden-
mukaisuuden aa imus lisään yi ja ki jallisuudessa
esiin y ä luonnossa oleskelu muun ui yläluokan jou-
ilaas a nau innos a hyödylliseksi oiminnaksi, jo a
ko os e iin aidon ysiok a ismin hengessä. Myös
maaseudun yksinke aisen äes ön luonnollisuu a
paino e iin, kun si ä e a iin kaupunkien keino-
ekoisempaan, ”epäluonnollisempaan” maailmaan.
Ki jallisuu a Me sä ie een aikakauski ja 2/2012
149
Vanha aja us al en, ”paksun ukon pohjoises a”,
mukanaan uomas a näläs ä, jonka as a kesän ulo
oi aa, näkyy sel änä esime kiksi Jaakko Ju einin
suomenkielisessä unoudessa. Ju einin luon osuhde
oli käy ännöllinen ja konk ee inen, joka ei ielä
sellaisenaan edonnu ah oihin luonnon un eisiin.
Sen sijaan Ju einin ku aukse näläs ä ja hallas a o a
ai oja ja konk ee isia, eikä niillä ielä uolloin ollu
e ausku allis a ai polii is a leimaa ku en myö-
hemmin oli lai a.
Roman iikan oi okulku
Keski-Eu oopassa 1700-lu un lopussa kehi yny
oman iikan aa e uli (ku en useimma muu kin aa-
e i aukse ) Suomeen hieman ii äs yneenä. Sen
ensimmäiseksi aidoksi edus ajaksi Lassila esi elee
nuo en F ans Mikael F anzénin, jonka päi äki jaa
. 1795–1796 ulkomaanma kal a hän selos aa. J. J.
Rousseaun unne u, joskin usein ää in ymmä e -
y aja us koskema oman luonnon yli e aisuudes a
kul uu iin nähden ja ihmisen ”paluus a luon oon”
näkyy F anzénilla sel änä, kun hän ihailee pohjois-
saksalaisia maisemia: ”Pui a! Pui a! Haluan e ä
nii ä on maalla ja myös kaupungeissa niin iheässä
kuin mahdollis a”. ”Minun silmissäni puu on py-
häkkö. Se e ä a pee omas i ahingoi aa puu a, ei
ole paljon pienempi ikos kuin haa oi aa eläin ä
ja paljon suu empi kuin, e ä lyö säpäleiksi ko ean
peilin”.
Roman inen apa a kas ella me sää ja maisemaa
sai ilmauksensa myös älle ajalle yypillises ä uo -
ees a, englan ilaises a puu a has a, missä klassi-
sismin jäykkä geome inen muo okieli oli ko a u
luonnonmukaisemmalla aken eella. Tu us u uaan
useampiinkin eu ooppalaisiin puu a hoihin nuo i
ma kailija F anzén on kui enkin pe yny niiden
kaikkien laskelmoi uun kauneu een. Keino ekoi-
nen pu ous Teu elsb ückellä ei hänen mieles ään ole
mi ään Ky öskoskeen ai Ämmään e a una. Vain
alkupe äinen luon o e oaa nuo een F anzéniin!
Rousseau oli pai si esi äny luonnon ja kul uu in
ikuisen is i iidan, myös pi äny si ä a kaisema -
omana. Suomessa ämä as akoh aisuus liuden ui
ensi sijassa F anzénin ja J. L. Runebe gin aiku-
ukses a. Roman iikan kan a ia aja uksia oli, e ä
luonnon salaisen ki joi uksen ulki seminen on ai-
eilijoiden, ennen kaikkea unoilijoiden, ei suinkaan
iedemies en eh ä ä. Tämän ansios a juu i unoilija
oli luonnon salame kkien yli e aisen a aajan ase-
massa. Sen sijaan Runebe gin suhde luon oon oli
yksinke aisempi ja ”luonnollisempi”. Hänelle luon-
o oli pai si pyhä ja sala u, myös a oin ja läheinen.
Va sinkin hänen myöhemmissä pa ioo isissa u-
noissaan, esim. ”Maamme-laulussa” ja ”Heinäkuun
5. päi ässä” suomalaisen maiseman kokemisessa
yhdis yi ä uskonnollinen mielen i e ja me säi-
sen luonnon kokeminen ehjäksi ja sauma omaksi
”maisemaisänmaallisuudeksi” , jo a jokainen pys yi
ai a a lukemaan ja ulki semaan.
Luonnon uskonnollisen ja es ee isen ihailun syn-
eesiä ja koi meillä Runebe gin ohella Z. Topelius
monissa unoissaan, jois a Lassila o aa esime kiksi
”Syl ias iso ” nimellä julkais un sike män. Suo as-
aan yle äksi nos aa luonnon Aleksis Ki i ”Me sä-
miehen laulussa”. Me sä on a kipäi äisen elämän
as akoh a, ” oinen odellisuus”, jossa luonnon-
oima paljas a a mah insa ja jossa ” oimaa äys”
nuo i mies haas aa ko en kuninkaan, ka hun painiin
kanssaan. Ki en sa ume sässä oi jopa a a a kul a-
kiha aisen immen, joka houku elee sanka ia osallis-
umaan me sän a joamiin e oo isiin nau in oihin.
Aja us me säs ä oisena, suu enmoisempana maa-
ilmana odelliseen a kimaailmaan e a una on
ä keässä asemassa myös Sei semässä eljeksessä,
Lassila ko os aa. Jukolan poja läh e ä ko oaan
Impi aa aan a oi amaan mieliku aa, ihanne a.
Me sä a joaa myös lupauksen uudes a ihmisyy-
des ä, kunhan ” apaiden mies en eljeskun a” ja
oma, nykyis ä suu pii eisempi ja helppo ajuisempi
maailma on luo u. Sukulaisuus F ied ich Schille-
in Ros o -näy elmän päähenkilöön, idealis i Ka l
Moo iin, oman isen ihmisen pe us yyppiin, on
selkeä. Maailma on epäoikeudenmukainen ja pako
apau een jää ainoaksi mahdollisuudeksi ie ää
ihmisa ois a elämää!
Mu a oman inen idealismi oli Ki ellä jo me-
ne äny usko a uu ensa. Lassilan mukaan ”Me -
sämiehen laulun” yyli ja maailmanka somus o a
Sei semässä eljeksessä ko au unee ealismilla ja
oppima oma hämäläispoja e au u a ie ämä -
ään espanjalaiseen Don Quijo een, joka hänkin
koe i u haan o eu aa elämässään menneisyyden
suu a aa e a. Kamppailu ko en pe ojen kanssa la-
is uu Sei semässä eljeksessä ko ieläin en, hä kien
150
Me sä ie een aikakauski ja 2/2012 Ki jallisuu a
joukko eu as ukseksi ja yöllä näh y kauhis u a a
yksisilmäinen olen o paljas uu eljes en anhak-
si he oseksi. Vieläpä Lau in, me sähenkisimmän
Jukolan pojan, ku i elma e äy ymises ä myy än
hahmossa hongan la assa ole an uulenpesään pää -
y ä siihen, e ä Lau i lupaa i selleen, e ei enää
koskaan ku i ele i seään luon okappaleeksi.
Kun me sä monissa Ki en unoissa ai Sei se-
mässä eljeksessä ielä oli sadunomainen mu a
kokijoilleen ai o ” oinen odellisuus”, se on Juhani
Ahon monissa luon oaiheisissa ke omuksissa enää
ai eilijan keino sulkeu ua omaan mieliku i usmaa-
ilmaansa. Usein me sä pe soni ioidaan, sii ä ulee
ys ä ä, jonka kanssa oi keskus ella. Ahon luon-
nonku aukseen keski y issä las uissa käsi ellään
usein illuusio a, joka on a koi uksella luo u ja joka
muu aa odellisuuden epäolennaiseksi. Se on yksi-
yinen kokemus, Lassila o eaa, eikä sen edelly e-
äkään me ki se än samaa kenellekään muulle kuin
kokijalle i selleen. Luonnonku aus ei ole minkään
luonnossa odella esiin y än a oi elemis a ai ul-
ki semis a, aan sii ä ulee subjek ii is a ku aus a
ja unnelmoin ia. Mieliku a oidaan ny heijas aa
luon oon, koska luonnolla ei enää ole mi ään ih-
misen kannal a olennaisia me ki yksiä. Aja us sii-
ä, e ä luon oa oidaan lukea ja e ä sillä on jo ain
a okas a sano a aa ihmiselle on muu unu as-
akohdakseen. Luon o saa me ki yksen as a kun
ihminen an aa sille sen.
Luonnon un emuksen lisään yminen
muu aa jälleen ihmisen suh au umisen
luon oon
1800-lu un lopulla luonnon asema ki jallisuuden
” opoksena” ja luonnonilmiö ki jallisina mo ii ei-
na jou ui a uudenlaisen a kas elun koh eiksi. In-
himillisen kehi yksen joh oon sii yi ä ny u kija
ja insinöö i samalla kun ki kon me ki ys äheni.
Lin u ei enää laulanu Jumalan ylis ykseksi aan
ään eli sukupuoli ie in pako amana, jo a kykenisi
kamppailemaan kilpailijoi ensa kanssa e ii is ä ja
lisään ymiskumppaneina pa hais a naa ais a.
Lassila si ee aa sa u as i Kasimi Leinon unoa
uodel a 1886: ”Luonnon kaiken u kijalle / ain’ on
yhden a oinen, / onko uokko, onko kielo / aiko
uusu kaunoinen. / Kaikkea hän ha as aapi, / a kas-
aen, u kien, / e ä luonnon ilmaukse / ke an sais
hän sel illen.”
Elämä on suu i mys ee i, mu a ihmisellä näy -
ää ny ihdoin ole an edelly yksiä sen ulki semi-
seen. Elämää pal o a mys iikka oli yksi ie ulos
aikakauden anka as a ie eellises ä posi i ismis a,
joka uhkasi kumo a unoilijan e ikoisaseman ja u-
nouden ja luonnon ikiaikaisen lii on. Roman inen
unoilija oli luo anu siihen, e ä se mi ä hän y i i
äli ää muille, oli yleises i si o aa ja o a. Samaa
luo amus a ei 1900-lu un unoilijoilla enää ollu .
Ei ollu enää yh eis ä o uu a näennäisen akana
eikä edes kansallis oman inen ihan eellisuuskaan
ollu 1. maailmansodan jälkeen ainakaan nuo ison
pii issä usko a aa.
Suomalainen luonnon unous nousi e i yises i Eino
Leinon ja O o Mannisen ansiois a juu i ähän aikaan
suu een kukois ukseen. Runoilija oli a osoi anee ,
e ä kauneuden maailma oli edelleen heidän oman-
sa luonnon u kimukses a iippuma a. Luonnos a ja
me säs ä saa oi edelleen ulla pakopaikka, mu a ny
sen eh ä änä oli usein lääki ä hajoamaan päässy ä
minuu a. Aja us kauneuden yh eydes ä kuolemaan
ja kaiken hy än pää ymiseen, joka oli a sinkin
1800-lu un lopussa suosi u, oli edelleen yksi u-
nouden aiheis a, aikka as ikään i senäis yneessä
Suomessa keskieu ooppalainen dekadenssi olikin
melko ie as unne.
Ihminen löysi luonnollisuuden myös omas a i -
ses ään. Psykologian uude suun aukse nos i a ih-
misen sukupuoli ie in ensia oisen ä keäksi käy -
äy ymis ä sää ele äksi ekijäksi, mikä näkyi pian
myös ki jallisuudessa. Lassila nos aa Ma ia Jo u-
nin ämän ka san okannan yhdeksi sel äpii eiseksi
edus ajaksi. Hänen no elleissaan ais on a ainen,
luonnollinen akkaus synny ää as a akkau a ja
halua oisessa samaan apaan kuin pa i eluun al-
mis eläinnaa as houku aa u oksia. Laajassa ke o-
muksessa ”A kielämää” käsi ellään jopa inses in
aikea a ongelmaa.
Samoilla linjoilla on myös F. E. Sillanpää useissa
luon oa ja ihmis ä käsi ele issä no elleissaan. Kun
Jo unille luon o ihmisessä oli ihmisen i sensä ja yh-
eiskunnankin uhka, Sillanpäällä se oli lohdullinen
ihmisyy ä ja kaikkea elollisuu a yhdis ä ä mah-
dollisuus, joka ain ha oin kohoaa mo aaliseksi
ongelmaksi. Samaan apaan kuin Runebe gilla ja
Topeliuksella Sillanpäälläkin luon o esiin yy Juma-
Ki jallisuu a Me sä ie een aikakauski ja 2/2012
151
lan oolissa, mi a se ei aadi ihmisel ä mi ään, ei
mo aalia, ei ka umus a eikä kuuliaisuu a. An au u-
minen ie ien al aan on nau innollis a, mu a sekin
on ain äliaikainen ila.
Edellisiä moni ahoisemmin e i elee Joel Leh o-
nen Pu kino ko- ilogiassaan ihmisen ja kesäisen
luonnon suh ei a. Epäonnis uneelle ai eilija Lau i
Falkille luon o paljas uu ain kauniiksi ku i elmak-
si ja es ee isen nau innon an ajaksi, jonka me ki-
ys elämän odellis en ongelmien a kaisijana on
ähäinen. Ki jakauppias Aapeli Mu iselle luon o
on hedonis isen nau innon lähde, jossa luonnon ja
kul uu in as akoh aisuus sulau uu Suomen kesän
kaikinpuoliseen ihanuu een. Hedelmällisyy een
ja luonnon ikiaikaiseen lisään ymiseen ii aa a
y i ykse kilpis y ä nekin Mu isen skep ismiin ja
no elli ”Kuollee omenapuu ” pää yy akas aja a
Lyygian haikeaan i kuun; hän kun oi oo niin ha -
aas i omaa las a i selleen.
Pu kino kon he as äen ko os e uksi as apai-
noksi Leh onen uo Mu isen huonemiehen, Juu as
Käk iäisen, joka e au uu useammassakin kohdassa
jonkinlaiseen ihmisapinaan, ei enää ihmiseen. Käk-
iäisen pe he ei ole palannu luon oon, eipä edes haa-
eile sii ä, sillä he ei ä ole koskaan i aan unee kaan
luonnos a. Käk iäis en elämässä sisäisen luonnon
o juus kä jis yy halli sema omana lisään ymisenä,
mis ä seu aa köyhyy ä, ah au a ja lopul a myös
ajau umis a ikoksiin.
Neljäs ä keä henkilö, jonka a ulla Leh onen sel-
en ää ihmisen ja luonnon moni ahois a yh ey ä,
mu a jonka Lassila si uu aa, on ikas unu kauppa-
neu os Könölin, jonka y ä ä Lau i Falk u haan
kosii. Ke an kesällä - omaanin moo o i ene e ken
yh enä pää a koi uksena on u us ua paikan päällä
Könölinille os e a aksi a jo uun me säpals aan.
Ka anon anha aa elisneidi edus a a akiin u-
nu a, mu a jo appioi u aa me sänomis us a kun
aas Könölin on uudenaikaisen me säkapi alismin
yypillinen edus aja. Ilman hän ä koko omaanisa ja
olisi aa assa jäädä 1900-lu un alun i alliseksi he -
as äki- ja kesähu ilaidylliksi ilman ai oja ky ken-
öjä me säluonnon aloudelliseen hyödyn ämiseen.
Edis ysusko ja sen so uminen, ihminen ja
luonnonsuojelu
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nuo e ai ei-
lija halusi a sel emmin kuin ennen ”a a a ikkuna
Eu ooppaan”. Usko siihen, e ä maailmanso a olisi
ollu iimeinen lajissaan ja e ä yleinen edis ys niin
ekniikan kuin ie een sa oilla ja kuisi häi iö ö-
mänä, oli 1920-lu ulla ankka. Yleinen alouspula
1930-lu un alussa ja 1930-lu un lopussa alkanu
oinen maailmanso a ei ä kui enkin uskon ihmis-
kunnan ja ku as a edis ymises ä. K iisien ja so ien
maailma un ui paljon luonnollisemmal a kuin ja -
ku a kehi ys.
Lassila nos aa Aa o Hellaakosken ja Hel i Ju-
osen iime so ien jälkeisen ajan ulkeiksi. Pieni
ja näennäises i me ki ykse ön nos e aan heidän u-
noudessaan ä keäksi. Luonnon as akoh ana ei enää
ole kul uu i aan ihminen i se. Hellaakoski näkee
luonnon äydellisyyden sen kauneudessa, joka on i -
seisa oinen ja ikuinen eikä aadi i selleen luojaa ai
ha ainnoi sijaa. Va sinkin hänen myöhäis uo annos-
saan Lassila ais ii uudenlais a luon osuhde a, joka
näkee k ii isenä mi en ihminen iis ää ja saas u aa
luon oa ja hä i ää sen ikkauden ja monipuolisuu-
den. Luon o ei Lassilan loppuka sauksessa ole enää
pakopaikka konk ee isessa ai edes maailmanka -
somuksellisessa mielessä ja ki jallisuudessa se on
mene äny usko a uu ensa kul uu in as akoh ana
ai aih oeh ona. ”Se ei ole a oin, käy ämä ön mah-
dollisuus aan sii ä on ullu suojelun kohde. Se on
jääny kul uu in angiksi”.
Lassilan uo een 1950 pää yneen ka sauksen
loppunousu on kiis ämä ä aiku a a, mu a uo-
den 2012 suomalainen lukija jää mie imään, mi ä
kaikkea on sen jälkeen ”kul uu in angille” apah-
unu . Vaikka on o a, e ä koskema on a luon oa
suojellaan kul uu in ja alouselämän hyökkäyksil ä
ese aa eissa, ämä ei änään muodos a koko o uu -
a. Ihmisen oman ises a luon osuh ees a e soi jo
1800-lu ulla elin oimainen ideologinen pe inne, jo-
ka unne iin ensin luonnonsuojelun nimellä, kas oi
ajan myö ä ympä is önsuojeluksi ja iimein haas oi
Aleksis Ki en ”me sämiehen” a oin alouselämän
ja py kimyksen ja ku aan kas uun asa e aiseen
kamppailuun kanssaan, missä al a ais elussa luon o
ei suinkaan ollu uomi u heikommaksi. Esime -
kiksi sellainen kaunoki jallises i ansiokas a ikkeli
152
Me sä ie een aikakauski ja 2/2012 Ki jallisuu a
kuin I. K. Inhan Kansan alis usseu an kalen e issa
uonna 1915 ilmes yny ”So unu sä el” (jonka
Inha myöhemmin lii i ”Suomen maisemiin”) oli
ah a a hainen kannano o me sien, kaikkien me -
sien eikä ainoas aan luonnon ese aa ien suojelun
puoles a. Sellaise unne u luonnonsuojeluhenkise
ki ja ku en Reino Kalliolan uonna 1946 ilmes yny
”Suomen kaunis luon o” ai Y jö Kokon neljä uo -
a myöhemmin ilmes yny ”Laulujou sen” olisi a
hy ällä ahdolla mah unee niin eoksen aika- kuin
aihe ajoihin. Samalla ne olisi a ii annee e eenpäin
paljon pa emmin kuin Hellaakosken ai Ju osen
myöhäis unous.
Kun änään kysymme, kumpi on me sien käsi -
elypää öksiä eh äessä ah empi, lii o-o a a ai
me sä alous, oikea as aus on useimmi en ”edelli-
nen”. Mu a ähän as aukseen uskin päädy äisiin
Lassilan a kas elun pe us eella!
■ Ma i Leikola on me sänhoi o ie een eme i usp o esso i.
Sähköpos i ma i.leikola@kolumbus. i
