Marginaalien vaiennettu vastarinta : Tutkimus nuorista kahdessa laitoksessa

Outi Autti & Veli-Pekka Lehtola (toim.) Hiljainen vastarinta Tampere University Press 2019, 163–196. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-000-7 Marginaalien vaiennettu vastarinta Tutkimus nuorista kahdessa laitoksessa Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen OnkO vastarinta mahdollista marginaalien marginaaleissa? Haemme kahden nuorisoryhmän – yksin alaikäisinä tulleiden turvapaikanhakijoiden ja koulukotiin sijoitettujen nuorten – avulla vastausta hiljaisen vastarinnan kysymyksiin. Molempia ryhmiä yhdistävät vaikeat taustat, haastavat elämäntilanteet, arki totaalisessa laitoksessa sekä epävarma tulevaisuus. Tarkastelemme, millaiset vastarinnan muodot ovat mahdollisia yksilöille ja ryhmille, jotka on eristetty syrjäseuduille laitosmaisiin olosuhteisiin. Miten arkiset suhteet ja ympäröivät rakenteet muovaavat vastarintaa? Keskeinen havaintomme liittyy vastarinnan vaientamiseen. Äänekäskin vastarinta vaikenee laitosten sisällä. Kysymmekin, saako marginaaleista huutaa? Täytyykö niistä huutaa? Artikkeli on kirjoitettu osana Suomen Akatemian hankkeita (SA 287966, Honkasalo ja SA 267602, Pekkarinen). Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 164 Johdanto Ruotsissa on viime vuosina keskusteltu vilkkaasti turvapaikkaa hakeneiden lasten asemasta ja psyykkisestä tilasta. Keskustelua on vauhdittanut jo kahden vuosikymmenen ajan vain Ruotsissa tunnettu ilmiö, jossa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden perheiden lapset ovat vaipuneet koomaa muistuttavaan tilaan. Reaktio on käynnistynyt lasten kuultua perheitään koskevista pakkopalautuksista ja parantunut hitaasti, kun kielteinen päätös on pyörretty. Psykiatriassa on jo pitkään tunnettu dissosiaation ilmiö, jossa traumakokemukset aiheuttavat voimakasta välttämiskäyttäytymistä. Ruotsalaislasten oireet ovat kuitenkin dissosiaatiota vakavampia. Lapset eivät puhu, liiku tai reagoi näkötai kuuloaistimuksiin. Osaa heistä joudutaan ruokkimaan letkuilla. Ilmiö ei ole lääketieteen keinoin selitettävissä, vaan lääkärit pitävät sitä äärimmäisenä reaktiona palaamisen aiheuttamaan pelkoon. Koomaan vaipuvat lapset herättävät vaikeita kysymyksiä toimijuudesta ja intentiosta. Miten käyttäytyy uhkaavassa tilanteessa ihminen, jolla ikänsä ja asemansa puolesta ei ole mahdollisuuksia puolustaa itseään tai perhettään? Voiko vaipuminen katatoniseen tilaan olla tiedostettu toimintatapa, vai onko se psyyken tiedostamaton reaktio tilanteeseen, jossa toimintavaihtoehdot ovat olemattomat? Lasten ja nuorten tutkimuksessa intention ja toimijuuden käsitteet ovat aina olleet ongelmallisia. Samalla kun tutkimusperinteet haluavat raivata tilaa lasten ja nuorten omaehtoiselle toimijuudelle, joudutaan tunnustamaan autonomisen toimijuuskäsityksen mukanaan tuomat haasteet. Koomaan vajoavien lasten tapauksessa kärkevimmät ovat väittäneet heidän käyttävän systeemiä hyväkseen. Samalla tiedämme, että lapset ja nuoret ovat kognitiivisen kehityksensä ja sosiaalisen statuksensa puolesta monella tavoin alisteisessa asemassa. Lasten ja nuorten toimijuuden tutkijat tasapainoilevatkin alituisesti toimijuuden ja rakenteen, kompetenssin ja kypsymättömyyden sekä autonomian ja kontrollin kaltevilla pinnoilla. Tässä artikkelissa tarkastelemme vastarintaa lapsuuden ja nuoruuden viitekehyksessä. Vastarinnan tavoitteiden nimeämisen sijaan pysähdymme kuuntelemaan, mitä nuoret itse kertovat. Emme artikkelissa pyri tyhjentävästi määrittelemään mitään ilmiötä vastarinnaksi, vaan testaamme, miten käsite toimii teoreettisessa viitekehyksessämme ja empiirisessä aineistossamme. Huomioimme sekä yksilön oman toimi- Marginaalien vaiennettu vastarinta 165 juuden ja hänen toimijuudelle antamansa merkitykset että ne rakenteet, joiden puitteissa vastarinta esiintyy tai pyrkii esiin. Samalla tarkastelemme, millainen vastarinta lapsille ja nuorille sallitaan ja millainen estetään. Artikkelia motivoi marginaalisessa ja hauraassa asemassa olevien nuorten yhteiskunnallisen äänen puuttuminen. Artikkelin nuoret ovat niitä, joiden puolesta puhuvat usein monet muut kuin nuoret itse ja joiden oletetaan noudattavan erityistä kuuliaisuutta. Aloitamme artikkelin käymällä läpi, miten vastarinnan käsite voidaan ymmärtää silloin, kun kyseessä ovat monin tavoin alisteisessa asemassa olevat nuoret. Miten vastarinta eroaa asioihin tai vallitseviin olosuhteisiin sopeutumisesta, impulsiivisista reaktioista tai asioiden sietämisestä? Edellyttääkö vastarinta aina intentiota tietyn päämäärän saavuttamisesta (myös Kärki tässä teoksessa)? Mitä voimme tutkijoina määritellä vastarinnaksi, ja mitä eettisiä seurauksia tuolla määritelmällä on? Käsitteen määrittelyä jatkamme empiirisen aineiston rinnalla. Analyysiluvuissa kiinnitämme katseemme hiljaisiin ja vaiennettuihin vastarinnan muotoihin: keholliseen ja luovaan vastarintaan, itsetuhoisuuteen ja hiljaisuuteen sekä vetäytymiseen tai solidaarisuuteen vastarinnan muotoina. Toimijuuden, rakenteiden ja positioiden kudelmissa Nuorisotutkimusta on sen synnystä lähtien motivoinut halu raivata nuorille ja nuoruudelle tilaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Nuorisotutkimuksen olemusta on ilmentänyt yhteiskuntatieteille tyypillisen rakenteiden ja yksilön välisen suhteen analysointi, joka on painottunut nuorten omiin tulkintoihin ja kokemuksiin maailmasta. Nuorille on pyritty ”antamaan ääni” tutkimuksen avulla. Tällöin huomion kohteena ovat usein olleet valtavirtatutkimuksessa piilossa olevat nuoret ja nuorisoilmiöt. Nuorten toimijuutta on käsitelty pitkälti toimimisena omissa vertaisyhteisöissä aikuismaailmaa vastaan, jolloin vastarinnan käsitteen on ajateltu kuvaavan nuorten omaehtoista toimintaa. Olemme kritisoineet äänen antamisen ajatusta ja toimijuuden omaehtoisuuden painottamista paitsi tutkijan roolin myös rakenteiden kautta1. Näissä kriittisissä huomioissa olemme korostaneet, ettei autenttista 1 Pekkarinen 2010; Honkasalo 2011. Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 166 ääntä ole olemassa, sillä ääni siivilöityy aina tutkijan tulkintojen kautta2. Subjektiivisen toimijuuden painottaminen on puolestaan häivyttänyt objektiiviset rakenteet ja rakenteista johtuvat valta-asemat3. Tässä artikkelissa pyrimme tarkastelemaan, miten – jos ollenkaan – vaiennettua ääntä voitaisiin välittää tutkittavien autonomiaa kunnioittaen. Samalla pyrimme tarkastelemaan rakenteiden merkitystä siten, että ne tunnustavat myös nuorten toimijuuden ja omaehtoisuuden voiman. Artikkelimme huomio on nimenomaan pienissä, usein piilossa olevissa ja arkipäiväisissä vastarinnan muodoissa, joille on ominaista yksilöllisen toimijan anonyymiteetti ja se, että vastarinta ei ole itsessään huomiota herättävää. Tämäntyyppinen vastarinta ei toisin sanoen ilmene avoimena konfrontaationa, eivätkä sen harjoittajat hae julkista tunnustusta itselleen.4 Artikkelimme empiirisessä osassa havaitsemme kuitenkin, että äänekkääksikin määritelty vastarinta vaiennetaan näiden nuorten kohdalla kuulumattomiin. Havaintomme vuoksi olemme yhdistelleet Judith Butlerin ajatuksia performatiivisuuden, haavoittuvuuden ja vastarinnan dynamiikasta sekä Roy Bhaskarin ajatuksia emansipaatiosta, vapaudesta ja toiminnan intentionaalisuudesta. Tekstissään ”Rethinking Vulnerability and Resistance” Butler hahmottelee kysymystä siitä, edeltääkö vastarintaa haavoittuva yhteiskunnallinen tila tai henkilökohtainen asema vai onko kyse pikemminkin haavoittuvuuden mobilisoinnista5. Vastarinta ei välttämättä johda siihen, että haavoittuva asema muuttuisi – päinvastoin. On tilanteita, joissa haavoittuvuus on itse asiassa vastarinnan seuraus, minkä vuoksi vastarinta on aina riskialtista. Tämän artikkelin aineistoja kuvaa lähtökohtainen positionaalinen haavoittuvuus, sillä artikkelin nuorilta puuttuvat usein institutionaaliset tai infrastruktuurin puitteet vastarinnan tueksi. Butler myös huomioi, että vastarinta vaatii aina materiaalisten ja ruumiillisten siteiden olemassaoloa eikä ihminen siis kehollisestikaan toimi sosiaalisessa tyhjiössä6. Ihminen on erityisen hauras silloin, kun infrastruktuuriset rakenteet alkavat rapistua7. Butlerin 2 Honkasalo 2011. 3 Pekkarinen 2010. 4 Scott 1989, 34–35. 5 Butler 2016, 24. 6 Mt., 39. 7 Mt., 19. Marginaalien vaiennettu vastarinta 167 mukaan mikään aktiivinen toimijuus ei synny ilman infrastruktuurin tukea, vaan toimiva keho tarvitsee aina tuen, vaikka itse toiminta näyttäisikin spontaanilta. Artikkelin nuorten kohdalla voidaan esimerkiksi kysyä, miten arkisten tilojen arkkitehtuuriset puitteet estävät tai mahdollistavat vastarinnan. Millaiset mahdollisuudet artikkelin nuorilla on liikkua julkisissa tiloissa ja millaisia riskejä he silloin ottavat? Entä millaiset toimijuuden ehdot rakentuvat vallitsevan yhteiskuntapolitiikan ja lainsäädännön kautta? Roy Bhaskar tunnetaan ajattelijana, joka on luonut kriittisen realismin tieteenfilosofian, jonka keskeisiä tarkastelun kohteita ovat vapaus, toimijuus ja emansipaatio. Vapaus on Bhaskarin mukaan tietoisuutta siitä, mitä on tavoittelemassa ja miten tavoitteen voi saavuttaa8. Näin muodoin vapauteen sisältyy olettamuksena intentionaalisuus eli oman toiminnan tavoitteiden ja tarkoituksen tunteminen. Ihmisten intentiot eivät kuitenkaan ole välttämättä yhtäläisiä esimerkiksi yhteiskunnallisten tavoitteiden tai rakenteellisten seurausten kanssa.9 Tässä artikkelissa toimijuuden, intentioiden ja rakenteiden välinen ristiriita tulee ilmeiseksi useassa kohtaa. Yksilölliset intentiot eivät saumatta asetu kollektiivisten tulkintojen ja politiikkatoimien kudelmiin. Bhaskarin mukaan ollakseen vapaa on hallittava niin sosiaaliset, taloudelliset kuin osaamisen resurssit – Butlerin käsittein institutionaaliset ja infrastruktuurin puitteet – ja oltava aitoa halua toimia kohti tavoitteitaan. Nämä olosuhteet ovat hyvin harvinaisia eivätkä monen tavoitteen kohdalla toteudu välttämättä lainkaan. Emansipaatio on Bhaskarin mukaan erityinen vapauden taso, joka merkitsee yksilöiden tai yhteisöjen vapautumista ja transformaatiota ei-toivotuista ja tarpeettomista olosuhteista kohti toivottua ja tarpeellista ratkaisua. Lisäksi se edellyttää otollisten olosuhteiden vallitessakin poliittista ja tiedollista joukkovoimaa ja rohkeutta, jota harvoilla ihmisryhmillä on.10 Roy Bhaskar oli idealisti, mutta myös realisti. Hänen mukaansa kognitiivinen emansipaatio, toisin sanoen tietoisuus omasta asemasta ja emansipaation edellytyksistä, ei välttämättä johda rakenteelliseen emansipaatioon – päinvastoin. Tietoisuus oman aseman alisteisuudes8 Bhaskar 1986, 170–171. 9 Bhaskar 1979, 103. 10 Bhaskar 1986, 170–171. Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 168 ta ja transformaation tavoittamattomuudesta voi johtaa kognitiviseen dissonanssiin ja sen myötä yhteisön solidaarisuuden tai yksilön psyyken rikkoutumiseen.11 Tämän artikkelin nuorilla mahdollisuudet edes ilmaista tyytymättömyyttään vallitsevaan tilanteeseen vaiennetaan monella tavalla. Niin Butler kuin Bhaskar korostavat teksteissään yksilön asemaan vaikuttavien rakenteiden ja sosiaalisten suhteiden merkitystä. Lasten ja nuorten kohdalla riippuvuus sosiaalisten suhteiden muodostamasta todellisuudesta on välttämätön. Siksi lasten ja nuorten vastarinnassa korostuvat yksilöllistä toimijuutta reunustavat ja mahdollistavat sosiaaliset normit. Vastarinnan viitekehyksessä on tärkeä muistaa, että haavoittuva tai hauras asema voi johtaa vastarintaan, mutta se voi olla myös seurausta vastarinnasta. Joissain tilanteissa jo se, että ihminen elää ja hengittää, on vastarinnan muoto: ”We still exist!” lukee palestiinalaisen mielenosoittajan banderollissa12. Yksilön toimijuutta ei kuitenkaan voida ohittaa, kun tarkastellaan vastarinnan kaltaista ilmiötä. Lasten ja nuorten kohdalla toistuva dilemma liittyykin juuri toimijuuteen ja sen intentionaalisuuteen. Ajatus kehityksen keskeneräisyydestä yhtäältä suojelee ja toisaalta alistaa nuoria toimijoita. Julkisessa keskustelussa nuoria herkästi patologisoidaan ja heidän käyttäytymispiirteensä essentialisoidaan heidän luonnollisista ominaispiirteistään johtuviksi sen sijaan, että niitä tarkasteltaisiin irrallaan nuorten ikäja kulttuurisidonnaisista kategorioista.13 Tässä artikkelissa emme ennalta päätä, ovatko tutkimuksiin osallistuneet nuoret kompetentteja vai vasta kehittymässä olevia toimijoita. Haluamme tehdä näkyväksi, miten heidän asemansa ja toimintamahdollisuutensa ovat kontekstisidonnaisia eli siis muuttuvat olosuhteiden ja tilanteiden ehdollistamina ja – ennen kaikkea – miten he itse kuvaavat tai määrittelevät omaa toimijuuttaan. Tutkimuksen aineisto, metodologia ja etiikka Yhdistämme artikkelissa kahden nuorisoryhmän – yksin alaikäisinä tulleiden turvapaikanhakijoiden ja koulukotiin sijoitettujen nuorten 11 Mt., 204–205. 12 Butler 2016, 25. 13 Pekkarinen 2014. Marginaalien vaiennettu vastarinta 169 – kanssa koottuja aineistoja, joidenavulla haemme vastausta hiljaisen vastarinnan kysymyksiin. Nämä nuorisoryhmät jakavat useita piirteitä, mutta ovat myös toisistaan suuresti poikkeavia. Molempia ryhmiä yhdistävät vaikeat elämänkokemukset ja taustat, haastavat elämäntilanteet, arki totaalisessa laitoksessa sekä epävarma tulevaisuus. Heitä erottavat henkilökohtaiset historiat, laitokseen sijoittamisen syyt sekä tulevaisuuteen vaikuttavat rakenteelliset tekijät. Vaikka kirjoitamme nuorisoryhmistä, haluamme korostaa, että ryhmät pitävät sisällään erilaisia nuoria, joiden taustat, toimintatavat, kyvyt, pelot ja unelmat ovat autenttisia ja yksilöllisiä. Analyysimme ei tee oikeutta näille yksilöllisille piirteille, vaan tuo esiin tekijöitä, jotka yhdistävät näitä nuoria. Laitosten institutionaalisiin puitteisiin palaamme seuraavassa kappaleessa. Syksyllä 2015 Suomi vastaanotti ennätykselliset 3 024 yksin maahan tullutta alaikäistä turvapaikanhakijaa. Alaikäisten turvapaikanhakijoiden kohtelua sitovat Yhdistyneiden kansakuntien säädökset ja näistä etenkin lapsen oikeuksien sopimus. Suomessa yksintulleet alaikäiset sijoitetaan yleensä vastaanottoyksiköihin eli ryhmäkoteihin. Nuorille määrätään edustaja, heille laaditaan kotoutumissuunnitelma, ja he käyvät koulua. Alle 18-vuotiaat alaikäisenä tulleet turvapaikanhakijat odottavat vastaanottoyksiköissä turvapaikkavaiheen oleskelulupapäätöstä. Aikaisemmin alaikäiset saivat yleensä suoraan 3–4 vuoden oleskeluluvan. Viime vuosien aikana Maahanmuuttoviraston linjaukset alaikäisten oleskelulupakäytäntöjen suhteen ovat kuitenkin muuttuneet ja kiristyneet. Vuonna 2016 alaikäisten ensimmäiset luvat ovat suurimmaksi osaksi olleet vuoden mittaisia ja päättyneet siinä vaiheessa, kun nuori täyttää 18.14 Useat kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet oleskelulupalinjausten muuttumista esimerkiksi lapsen edun laiminlyönnistä. Koulukodeilla on Suomessa toistasataa vuotta pitkä historia. Koulukoteja on Suomessa seitsemän, joista viisi on valtion alaisia ja kaksi yksityisten järjestöjen omistamia laitoksia. Valtion koulukodeissa – Lagmansgårdenin, Sairilan, Vuorelan ja Sippolan koulukodeissa sekä Limingan koulutuskeskuksessa – oli vuonna 2017 sijoitettuna yhteensä 260 nuorta15. Perhekuntoutuskeskus Lausteella oli vuonna 2016 yh14 Honkasalo ym. 2017. 15 Toimintakertomus… 2017, 25. Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 170 teensä 49 paikkaa ja Nuorten Ystävien Koulukoti Pohjolakodissa 48 paikkaa16. Yhteensä koulukodeissa on vuosittain siis noin 350 nuorta. Koulukodit sijaitsevat usein kaukana suurista asutuskeskuksista pienten kirkonkylien liepeillä. Koulukotien arkea luonnehtii säännöllisyys, aikuisjohtoisuus ja kokonaisvaltainen hoitomalli, johon sisältyy koulunkäyntiä, kuntoutusta, ryhmätoimintaa ja ohjattua vapaa-aikaa. Koulukoteihin sijoitettavat nuoret ovat iältään yli 13-vuotiaita, ja heidät on sijoitettu laitokseen lastensuojeluviranomaisten päätöksellä tavallisesti sekä kasvuolosuhteiden vaarantavien tekijöiden että oman käyttäytymisen vuoksi huostaanotettuina. Koulukoteihin sijoitetuilla nuorilla on muita nuoria useammin vakavia koulunkäyntivaikeuksia, psykiatrista oireilua, päihteidenkäyttöä ja rikollista toimintaa. Moni heistä on taivaltanut pitkän matkan sijoituspaikoista toiseen saamatta peruskoulua päätökseen. Koulukotisijoitukset ovat yleensä suhteellisen pitkäaikaisia, ja ne ovatkin kestäneet vuodesta useampaan vuoteen, mutta nuoret tarvitsisivat monialaista tukea myös sijoituksen päätyttyä.17 Alaikäisinä yksin tulleita turvapaikanhakijoita koskeva aineisto koostuu osallistuvasta havainnoinnista sekä nuorten ja ammattilaisten haastatteluista, joita kerättiin Nuoret vastaanottovaiheessa -hankkeessa (2016) ja Koneen säätiön rahoittamassa Piilosta näkyväksi -hankkeessa (2017). Aineiston kerääminen on aloitettu alkuvuonna 2016 pääkaupunkiseudulla sijaitsevassa nuorten vastaanottoyksikössä. Haastattelut nuorten ja ammattilaisten kanssa toistettiin vuonna 2017. Haastattelut olivat sekä yksilöettä ryhmähaastatteluita, ja niitä toteutettiin työntekijöiden kanssa yhdeksän ja nuorten kanssa viisi. Nuorten haastatteluissa oli tutkijan lisäksi paikalla myös tulkki. Tätä artikkelia varten aineistoa on luettu etsien vastarinnan eri ilmentymiä.  Koulukotiin sijoittuva aineisto koostuu kahdeksan (n=8) 21–28-vuotiaan nuoren aikuisen – kahden miehen ja kuuden naisen – haastatteluista. Nuorista kuusi tavoitettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sekä Valtion koulukotien järjestämän Kokemuksista voimaa -kehittämishankkeen kautta, jonka tavoitteena on koulukoteihin sijoitettujen nuorten kokemusten avulla kehittää koulukotien toimin16 Pekkarinen 2017a, 23–24. 17 Pekkarinen 2017a. Marginaalien vaiennettu vastarinta 171 taa. Tutkija osallistui ryhmän toimintaan koko sen kahden toimintavuoden ajan tavaten haastatteluihin osallistuneita nuoria toistuvasti. Haastateltavista kaksi tavoitettiin koulukotien ohjaajien myötävaikutuksella, eikä tutkija ollut tavannut heitä aiemmin. Haastatellut nuoret ovat olleet sijoitettuina viiteen eri koulukotiin 2000ja 2010-luvuilla.18 Aineisto kerättiin osana Suomen Akatemian rahoittamaa tutkijatohtorihanketta vuosien 2015 ja 2016 aikana. Haastatteluiden tarkoituksena oli tutkia nuorten kokemuksia lastensuojelun interventioista ja etenkin sijaishuollosta, ja aineiston yksi teema liittyi tahdonvastaisuuteen ja rajoihin. Nuorten haastattelut litteroitiin sanatarkasti ja analysoitiin Atlas.ti-ohjelman avulla grounded theory -tyyppistä koodausta hyödyntäen. Analyysin kautta saatiin näkyviksi niin erilaiset institutionaaliset rakenteet, elämäntilanteet, positiot ja toimijat kuin positioon liittyvät kokemukset. Nuorten haastatteluiden tausta-aineistona käytettiin koulukotien henkilöstölle tehtyjä haastatteluja, jotka kerättiin osana Koulukoti muutoksessa -tutkimushanketta. Henkilöstöhaastattelut suoritettiin kaikissa viidessä Valtion koulukodissa sekä kahdessa yksityisessä koulukodissa syksyllä 2016, ja ne käsittivät yhteensä 17 henkilön haastattelut 11 eri haastattelukerralla.19 Koska aineistoa ei kerätty vastarinnan tutkimista varten, toimii se tässä artikkelissa tausta-aineistona ja metatason informaation lähteenä. Aineiston analyysia arvioitaessa on syytä korostaa, että turvapaikanhakijanuoret on haastateltu hetkellä, jolloin he ovat eläneet institutionaalista arkea ”tässä ja nyt”. Koulukotinuoret on puolestaan haastateltu, kun institutionaalisesta arjesta on kulunut jo joitakin vuosia. Turvapaikanhakijat pohtivat siis tilannettaan akuutisti nuoruuden keskellä, kun taas koulukotinuorten kohdalla pohdinta siivilöityy ajallisen perspektiivin läpi. Lisäksi on korostettava, että koulukodeista aikuistuneista nuorista kuusi oli osallistunut kehittämishankkeeseen, jossa pyrittiin kehittämään koulukotien toimintaa. Näiden nuorten kyvyt reflektoida omaa toimijuutta, itseen kohdistuneita interventioita ja niiden merkityksiä ovat ajan saatossa kehittyneet ja kirkastuneet. Siten vastarintakin on helpompi nähdä ja tulkita osana omaa toimintaa. 18 Pekkarinen 2016; 2017b ja c. 19 Pekkarinen 2017a. Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 178 omaehtoisen luovan vastarinnan ilmaisun välillä ahdistavan arjen keskellä. Sosiaalisen median vuoksi matkapuhelimen merkitys nuorille luovuuden kanavoijana, ei vain yhteydenpitolaitteena, oli tärkeä. Vastaanottoyksiköissä matkapuhelin oli kuin nuorten kehon jatke, sillä se oli toiminut pitkän pakomatkan aikana navigointilaitteena, sen avulla seurattiin uutisia kotimaasta sekä pidettiin yhteyttä sukulaisiin ja muihin turvapaikanhakijoihin ympäri Suomea. Matkapuhelin tarjosi nuorille tilan omalle autenttiselle toiminnalle, mutta lisäsi nuorten haavoittuvaa asemaa turvapaikkaprosessin keskellä muun muassa laitteen paikantimien ja kontrolloimattoman sosiaalisen median käytön takia. Koulukodeissa matkapuhelimet mahdollistavat yhteydenpidon sosiaalisiin verkostoihin, joista nuorta yritetään pitää etäällä. Koulukodeissa matkapuhelin toimii myös autonomian rajoittamisen välineenä, sillä se voidaan takavarikoida erillisellä päätöksellä. Lastensuojelun sijaishuollossa on melko tavallista, että nuoren liikkumista syystä tai toisesta rajoitetaan voimakkaasti. Seuraavassa sitaatissa nuori kertoo arjestaan päihdearviointijaksolla, jolloin liikkuminen osaston ulkopuolella oli kiellettyä ja lyhyt ulkoilu tapahtui vain ohjaajien valvonnassa. E: Miten sä sait ajan kulumaan siellä sitten? No, silloin mä piirsin paljon ja maalasin paljon ja kirjoitin tosi paljon. Silleen mä varmaan pysyin jotenkin järjissäni. (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Piirtäminen ja kirjoittaminen pitivät nuoren ”järjissään”. Tässä yhteydessä luovuus näyttäytyy pikemmin selviytymiskeinona kuin vastarintana. Kyseiselle nuorelle piirtäminen oli toiminut itseilmaisun välineenä koko lapsuuden ajan, ja aineistoista löytyikin lukuisia viitteitä itseohjautuvan luovuuden merkityksestä. Seuraavassa kenttäpäiväkirjan merkinnässä kuvataan hetkeä, jolloin musiikki vapauttaa vastaanottokeskuksessa asuvat nuoret hetkeksi arjen yläpuolelle. Illan mielettömin vaihe oli afgaani-livemusiikin esitys, joka sai koko salin täyttymään hetkellisestä riemusta. Pojat rynnivät lavalle ja salin etuosaan tanssimaan, ja euforiaa oli ilmassa. (Kenttäpäiväkirjaote VOK-aineistosta) Luovuus toimikin useilla nuorilla arkea kannattelevana ja sitä kaunistavana elementtinä. Haluamme kuitenkin nostaa luovuuden esiin myös Marginaalien vaiennettu vastarinta 179 vastarinnan viitekehyksessä, sillä aineistoissamme selviytymistä tukevan luovuuden juonteen rinnalla kulki vahvasti vastarinnan sävyjä. Seuraavassa lainauksessa koulukodista aikuistunut nuori kertoo yöllisestä hetkestä päihdeongelmaisen äitinsä kanssa. [M]ulla on semmonen yks runo. Mun äitillä oli vähän rankkaa elämän aika. Se dokas tosi paljon ja kerran mä raahasin sen baarista ja se itki sen jonkun miehen takii ja sitten, tota, mä vein sen kotiin ja sillä oli stögii ja, tiiätsä, kaljapulloi pitkin poikin [– –]. Jumankauta mä sitä tälleen [ravistelee käsiään ilmassa], kun mä sain sen laitettuu siihen sohvalle. Ni sit vaan mul tuli päähän semmonen runo, että [räppää] Empty bottles and pack of cigarettes, you say you don’t feel good, so who took you by the hand out of the bar and carried you home, I tell you he is not good, you say he’s fine – makes me smile so cool, but mama you like a flower, like a rose and I’m the water, I make sure your pedals never close. (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Edellä nuori kuvaa tilannetta, jossa väkivaltainen vastarinta muuttuu hiljaiseksi, luovuuden viitalla peitetyksi vastarinnaksi. Nuori räppää äidilleen olevansa se elementti, joka pitää äidin hengissä. Lyriikassa kulminoituu pettymys äidin kyvyttömyyteen huolehtia lapsestaan. Känkänen (2004) on kuvannut taiteen toimivan koulukotinuorten harsona, jonka suojissa nuori voi ilmaista muutoin häpeälliseksi koettuja tunteitaan. Äidilleen räpännyt nuori korosti itseilmaisun emotionaalisia ja terapeuttisia elementtejä, joiden suojassa hän ilmaisee äidilleen myös tyytymättömyyttään. Luovuus onkin yksi keino kanavoida vastarintaa, ja taide on ollut milloin legitiimi, milloin kielletty vastarinnan muoto. Omissa aineistoissamme instituution taholta mahdollistettu luovuus ja taide vaikuttivat kuitenkin olevan arjen hallinnan ja sopeutumisen välineitä pikemminkin kuin avoimeen vastarintaan kannustavia väyliä. Sen sijaan nuorten omaehtoisessa arjen toiminnassa taide ja luovuus antoivat mahdollisuuden paeta ahdistavaa todellisuutta myös karnevalisoimalla esimerkiksi vastaanottoyksikössä elettyä arkea. Tästä toimivat Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 180 esimerkkinä aineiston vastaanottoyksikön nuorten tekemät lyhyet sketsivideot, joilla nuoret leikittelivät erilaisissa rooliasuissa myös sukupuolirooleja rikkoen. Luova ilmaisu edellyttää työkaluja, joita kaikilla ei ole käytettävissään. Seuraavassa luvussa kuvaammekin, miten vastarinta ilmenee kehon – kaikilla käytössä olevan ruumiillisuuden – kautta. Keho Keho on ihmisyyden luonnollinen ilmentymä, jonka merkitys sosiaalisten siteiden luomisessa tunnistetaan nykyään yhä paremmin. Sosiaalitieteissä oli pitkään vallalla diskursiivinen suuntaus, joka typisti sosiaalisen vuorovaikutuksen kielellisesti ilmaistuun kommunikaatioon. Lapsuuden ja nuoruuden tutkijoille on kuitenkin ollut selvää, että vuorovaikutus ja viestintä edellyttävät kehon huomioimista ilmaisun välineenä. Turvapaikanhakijoiden kanssa tehty vastaanottovaiheen etnografia oli monella tavalla eettisestikin haasteellinen, koska yhteistä kieltä ei ollut ja perinteiset kvalitatiivisen tutkimuksen metodit, kuten haastattelut, tuntuivat liian tungettelevilta26. Nuorten näkökulmasta ne saattoivat esimerkiksi muistuttaa viranomaiskuulusteluja. Kun yhteistä kieltä ei ole, kiinnittyy sekä tutkijan että tutkittavan huomio keholliseen vuorovaikutukseen. Tästä syystä vastaanottovaiheen etnografiassa keskityttiin tekemään nuorten kanssa mahdollisimman paljon sellaista, minkä he itse kokivat mielekkääksi. Heidän kanssaan esimerkiksi laitettiin ruokaa ja musisoitiin. Osallistuvassa havainnoinnissa ja etnografisissa haastatteluissa tutkijat pyrkivät aistimaan tunnetiloja nimenomaan ruumiinkielen kautta. Nuorten turvapaikanhakijoiden arjessa oma ulkonäkö oli nuorten itsensä hallittavissa enemmän kuin ehkä mikään muu asia nuorten elämässä. Nuoret säästivät rahaa tyylikkäisiin vaatteisiin ja asusteisiin. Osa nuorista valokuvasi asumisyksikön ystävistä muotikuvamaisia otoksia ja jakoi niitä edelleen sosiaalisessa mediassa. Varsinkin hiusten leikkuu ja muotoileminen oli nuorille kollektiivista toimintaa, joka oli aikuisten määräysvallan ulottumattomissa, ”heidän oma juttunsa”. Hiusten tuunaamisen merkitys oli tutkijoillekin silmiinpistävää, sillä jokaisena osallistuvan havainnoinnin kertana nuorten miesten kampauk set olivat muuttuneet ja värit vaihtuneet. Nuoret miehet kertoivat 26 Ks. myös Kuusisto-Arponen 2016. Marginaalien vaiennettu vastarinta 181 haastatteluissa, että tyylikkäiden valokuvien avulla he halusivat viestiä vanhemmilleen ja sukulaisilleen kaiken olevan hyvin, vaikkei niin todellisuudessa olisikaan ollut. Vaatetuksella ja tuunauksella haettiin myös arvostusta muilta nuorilta, ja se oli tapa erottua julkisessa tilassa, jossa nuoret viettivät paljon aikaa. Vastarinnan näkökulmasta nuorten ulkonäköön keskittyvän huomion voi siten nähdä tapana rikkoa nuoriin liitettyä passiivisen uhrin stereotypiaa. Ulkonäön muokkaaminen ei kuitenkaan saanut varauksetonta ihailua, vaan nuoret olivat havainneet, että kantaväestöön kuuluvat naureskelivat heidän kampauksilleen. Koulukodeista aikuistuneet nuoret kertoivat useista kokemuksista, jotka kulminoituivat kehoon ja etenkin sen koskemattomuuden loukkaamiseen. Monella oli kokemuksia omaan kehoon kohdistuneesta kaltoinkohtelusta ja sen seurauksista. Varmaan just kaikki noi pahimmat teiniangstit alko silloin ja mä, tota noin, taisin olla neljätoista silloin, kun [perheenjäsenellä] todettiin tää bipolaarihäiriöisyys ja hänhän on sitten, tota noin, käyttänyt mua seksuaalisesti hyväksi lapsena, jollain tavalla mä ajattelen et se on varmaan jollain tavalla lähtenyt siitä vaikka, niinkun, [tauko]. [M]ut et varmaan jotenkin, jotenkin alitajuisesti, mähän en muista hirveesti mun teiniajoilta paljon mitään. Mä oon jotenkin yrittänyt varmaan blokata niitä asioita sieltä. (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Oheisessa sitaatissa nuori pohtii syitä teini-iässä ilmenneelle ongelmakäyttäytymiselleen, joka lopulta vei hänet psykiatristen sairaalajaksojen kautta koulukotiin. Haastattelussa nuori mietti, olisiko tapahtumalla ja sen alitajuntaan painamisella voinut olla vaikutusta siihen, että hän käyttäytyi itsetuhoisesti ja päihdehakuisesti vuosien ajan. Oma keho nousi koulukodeissa kasvaneiden nuorten haastatteluissa toistuvasti oman autonomian ja sen haurauden symboliksi. Rajoitustoimenpiteet ja väkivalta, mutta myös hellyys ja huolenpito, välittyivät elämänkestäviksi muistoiksi kehollisten kokemusten kautta. Kehoa tietoisesti vahingoitettiin, mutta toisinaan psyykkiset oireet ilmenivät tahtomatta kehon kautta. Seuraavassa katkelmassa nuori kertoo syömishäiriöstä, joka käynnistyi hetkellä, jolloin hän päätti mukautua ja tietoisesti jättää koviksen roolin. Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 182 [S]itten kun mä olin 17 ja lukiossa [tauko]. Mä oon aina ollut vähän semmonen mun mielestä, että mä en tajuu asioita tai mä käyttäydyn jollain taval, mut mä oikeesti oireilen jostain. Niin sit siinä vaiheessa, kun mä olin jo heittänyt kokonaan semmosen kovis-[minän] pois, niin sit mul tuli hirvee anoreksia. [E]t kun mä en halunnut olla mitenkään sellanen, halusin olla oma itteni, niin sitten se menikin siihen, et okei, et nyt pitäis käydä täydellisesti koulua ja olla ihan täydellisen kokonen ja täydellisen näkönen tai semmonen. (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Edellisessä sitaatissa nuori kuvailee, miten hänen käyttäytymisensä on usein ollut oire jostakin tukahdetusta tunteesta tai identiteetistä ja miten pakottautuminen kunnollisen lukiolaisen rooliin käynnisti vaikean syömishäiriön. Keho ikään kuin kanavoi mielen vastarintaa tilanteessa, jossa oma identiteetti ei sopeutunut uusiin odotuksiin. Bhaskarin sanoin kuvaus toimii hyvänä esimerkkinä kognitiivisesta dissonanssista, jossa oman toimintavalmiuden ja ulkoisten olosuhteiden välinen kuilu kasvaa liian suureksi. Nuorten haastatteluissa kehon kautta ilmaistiin vastarintaa kuitenkin myös aivan päinvastaisilla tavoilla. Tatuoinnit, lävistykset, kampaukset ja vaatteet toimivat tuolloin itseilmaisun välineinä, mutta osa nuorista kertoi myös aloittaneensa urheilun protestina vallitseviin olosuhteisiin. Mä rupesin käymään salilla, mä rupesin hakkaa säkkii siellä ja potkiin sitä ja sit mä vedin siin kymmenen kilometrin lenkin pari kertaa viikossa sen (kaupungin) ympäri ohjaajan kanssa kun ei saanut yksin mennä. (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Edellä kuvattu urheiluharrastus, joka ulospäin näyttäytyy herkästi kunnostautumisena, on nuoren näkökulmasta vastarintaa tylsyyttä ja leimaamista vastaan. Hän korosti, miten tärkeää oli juosta nimenomaan asutuksen keskellä, jolloin alueen asukkaat näkivät koulukotiin sijoitetuista nuorista stereotypioiden vastaisen kuvan. Se, että osoittaa olevansa olemassa, elävänsä ja hengittävänsä, on hiljaisen vastarinnan muoto27. Aina vastarinta ei kuitenkaan kohdellut kehoa hyvin. Seuraavassa luvussa kuvaamme väkivaltaista vastarintaa ja etenkin itseen kohdistuvaa äärimmäistä tuhoavuutta. 27 Butler 2016, 25. Marginaalien vaiennettu vastarinta 183 Itsetuhoisuus Mut sit mä nyt tajuun vanhempana, et vitsi mulla oli paha olla ja mä olin oikeesti tosi tosi jotenkin masentunut ja siks mä olin niin aggressiivinen. Mulla ei ollut mitään muuta. Ei pystynyt keskusteleen mistään asioista, ei pystynyt puhuu kenenkään kaa, vaan se oli heti semmosta kauheeta, niinku, kilarit. Kaikki paskaks tai semmonen. (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Koulukotiin sijoitettuihin nuoriin liitetään usein luonnehdinta käytöshäiriöistä, jotka ilmenevät aggressiivisuutena sekä muihin ja itseen kohdistuvana väkivaltana. Väkivaltaisen ja tuhoavan käytöksen selitysmalli on vahvasti psykologinen, ja vain poikkeuksellisesti ilmiötä on tarkasteltu myös sosiaalisesta viitekehyksestä28. Tällöin koulukodeissa ilmenevää väkivaltaa on tarkasteltu kollektiivisuuden, kuulumisen ja jakamisen välineenä sekä asemoimassa sosiaalista järjestystä. Väkivalta ei määritelmällisesti lukeudu hiljaiseksi vastarinnaksi, mutta väitämme, että koulukotiin sijoitettujen nuorten väkivaltaa ei edes tunnisteta vastarinnaksi. Se vaiennetaan tehokkaasti psykopatologisella diskurssilla. Väkivalta oli häiriökäyttäytymistä, seurausta mielenhäiriöistä tai päihteistä – ei vastarinnasta. Lisäksi huomionarvoista on, että väkivaltaa ilmeni vain koulukotiaineistossa, kun taas vastaanottoyksiköitä koskevassa aineistossa väkivalta pysyi piilossa. Havainto kertoo kahden nuorisoryhmän yksilöiden, yhteisöjen ja elämäntilanteiden eroista, joita kuvasimme empiiristen kappaleiden alussa. Siinä missä koulukoteihin sijoitetuilta nuorilta jopa odotetaan väkivaltaista käyttäytymistä, turvapaikanhakijoilta sitä ei missään muodossa suvaita. Väkivaltainen käyttäytyminen uhkaa välittömästi katkaista turvapaikanhakuprosessin, kun taas koulukotiin sijoitetulle se voi olla legitiimi ja instrumentaalinen keino saada valtaa, sosiaalista järjestystä ja mainetta29. Toisaalta kyse voi olla myös aineistonkeruun reunaehtoihin liittyneestä seikasta. Yhteisen kielen puuttuessa keskustelu kielletyistä asioista, kuten negatiivisista tunteista, oli vaikeaa. 28 Honkatukia ym. 2004. 29 Honkatukia ym. 2004. Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 184 Ulospäin suuntautunutta väkivaltaa yleisempää koulukotinuorten kohdalla oli kuitenkin itsetuhoisuus, joka on lastensuojelun asiakkaina olevilla lapsilla yleinen oire. Etenkin viiltely mutta myös muu oman kehon vahingoittaminen on yleistä, ja tavallisesti sitä selitetään erilaisilla psyykkisillä syillä, kuten ahdistuneisuushäiriöllä tai masennuksella. Itsen vahingoittamiselle voi kuitenkin etsiä myös sosiaalisia selitysmalleja. Esimerkiksi viiltely voi olla tehokas keino saada oikeanlaista apua ja tarvittavaa huomiota aikuisilta, mutta samalla se on itseilmaisun ja identiteetin rakentamisen salattu työkalu30. Tämä ristiriita avun ja autonomian tarpeen välillä on nuorten kohdalla useiden ilmiöiden yhteydessä ilmeinen. Vastarinnan viitekehyksessä itsen vahingoittaminen ilmentää äärimmäistä autonomian ilmaisua tilanteessa, jossa autonomiaa monin tavoin rajoitetaan. Omien toimintavapauksien mittaamisesta kertoivat myös koulukotiin sijoitetut nuoret. V: Kyllä se [viha] aikanaan kohdistu myös itteenkin, just ilmeni viiltelynä ja siinä, että mää esimerkiksi mun rystyset pistin ihan tasaseks aikanaan ihan vaan siitä ilosta, että mä pystyin tekemään niin itelleni. Näin, paljonko mä siedän kipua ja kuinka vähän se kipu sit loppupeleissä tuntuu. Siis semmosta typerää näin jälkikäteen, mutta silloin se oli jotenkin semmonen tietynlainen pakokeino kattoo se, et kuinka paljon sitä kipua oikeesti selviää. (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Edellisessä sitaatissa nuori kuvaa itsensä satuttamista sekä ”tietynlaisena pakokeinona” että haluna tietää, miten paljon kipua yksilö kykenee sietämään. Kipu auttaa siis unohtamaan kokonaisvaltaisemman tuskan ja keskittymään hetkeen. Äärimmillään sietämättömät tilanteet ajoivat itsemurhayrityksiin. Seuraavan nuoren elämäntilanne oli umpikujassa koulunkäyntivaikeuksien, koulussa tapahtuvan kiusaamisen ja perheenjäsenen mielenterveysongelmien vuoksi. E: Joo. Kuinka monta kertaa sä olit ennen sitä yrittänyt sitten vahingoittaa ittees? V: No siis mulla oli viiltelyä jo monta vuotta takana. [– –] ensimmäisen lääkeyliannostukseni mä otin silloin 11 vuotiaana tai 12 vuotiaana ja siitä eteenpäin sitten niin säännöllisen epäsäännöllisesti. 30 Hästbacka 2015. Marginaalien vaiennettu vastarinta 185 E: Just, mutta niitä oli useita? V: Oli semmonen varmaan viitisen kertaa. (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Vastarinnan viitekehyksessä itsemurha ilmentää lopullista ja äärimmäisintä tapaa ilmaista omaa autonomiaa. Maailmanlaajuisesti itsemurha on nuorten aikuisten toiseksi yleisin kuolinsyy, ja sitä ilmenee kaikissa yhteiskunnissa. Nykytutkimus tunnistaa useita niin yhteiskuntaan, sosiaalisiin suhteisiin kuin yksilöllisiin tekijöihin liittyviä riskitekijöitä, joista moni toteutui haastattelemiemme nuorten kohdalla. Turvapaikkapäätöstä odottavilla nuorilla oli kokemusta sodasta ja tuhosta sekä uuteen kulttuuriin sopeutumisen painetta. Koulukoteihin sijoitettujen nuorten taustalta löytyi laiminlyöntiä ja yksinäisyyttä. Molempien ryhmien taustalta löytyi lukuisia traumaattisia kokemuksia, ja heitä yhdistivät myös stigmat, jotka vaikeuttivat avun hakemista. Riskin muodostavat myös käyttäytymismallit, joita omaksutaan samassa elämäntilanteessa olevilta ihmisiltä. Niin turvapaikanhakijoiden kuin lastensuojelun sijaishuoltoon sijoitettujen nuorten keskuudessa itsemurhat ovat muita ryhmiä yleisempiä, ja etenkin turvapaikanhakijoiden kohonneesta itsemurhariskistä on julkisuudessa keskusteltu vilkkaasti.31 Maahanmuuttoviraston mukaan turvapaikanhakijoiden itsemurhayrityksiä oli tammikuun 2016 ja maaliskuun 2017 välillä tapahtunut 70 kertaa ja itsemurhia toteutunut viisi32. Vuoden 2017 aikana tilanne paheni entisestään. Maahanmuuttovirastolle raportoitiin yli 300 itsemurhayritystä.33 Hiljaisuus ja vetäytyminen H: Mikä on sellainen asia, joka saa sinut iloiseksi tai antaa voimaa? V: En tiedä. Ei oikeastaan mikään. Kun vitsailen poikien kanssa, se on sellaista vaan, että ulkoapäin mutta sisällä kukaan ei tiedä mitä jokainen tuntee. H: Mikä olisi sellainen asia, joka saisi sinut tuntemaan iloa? 31 Itsemurhan riskitekijöistä World Health Organisation 2014. 32 Yle 15.3.2017. https://yle.fi/uutiset/3-9511534. 33 HS 2.2.2018. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005549696.html. Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 186 V: En tiedä. En usko, että mikään asia, joka saisi minut iloiseksi. H: Mikä tuntuu nyt pahimmalta? V: Juuri menneisyys. (Haastatteluote VOK-aineistosta) Yllä olevassa haastattelussa asumisyksikön nuori mies kuuluu siihen joukkoon nuoria, jotka selviävät arjesta vetäytymällä hiljaisuuteen. Hänen kohdallaan yksinäisyyttä korostaa se, että hänen lähtötasonsa opintoihin on tapahtunut lukuja kirjoitustaidottomana. Nuoret itse jakavat nuoret kahteen ryhmään: niihin, jotka jaksavat uskoa myönteisen oleskeluluvan mahdollisuuteen ja ovat tästä syystä motivoituneita käymään koulua, oppimaan suomen kieltä ja harrastamaan, sekä niihin, jotka ovat menneisyyden traumatisoimia ja joilla usko omiin mahdollisuuksiin oleskeluluvan suhteen on ollut heikko alusta lähtien. Ristiriitaista tilanteessa on se, kuinka yksilölliseksi selviämisprojektiksi kuuliaiseksi oletetun turvapaikanhakijanuoren rooli jää. Varsinkin jatkoluvan saamiseksi nuorten on osoitettava pärjäämistään monella eri tasolla sekä koulunkäynnin että moitteettoman elämän suhteen. Asumisyksikön työntekijät puhuivatkin haastatteluissa paljon nuorten psyykkisestä kuormituksesta ja oleskelulupaprosessiin liittyvästä stressistä ja ahdistuksesta. Lisäksi työntekijät alleviivasivat, ettei asuminen 40 nuoren asumisyksikössä ole kaikilta osin lasten ja nuorten edun mukaista. Tämä näkyy myös osallistuvan havainnoinnin aikana kirjoitetuissa kenttäpäiväkirjoissamme. Kuulemma ilmassa oli väsymystä ja jos joku ei halua osallistua, voi siitä lähteä ketjureaktio. Ohjaajien huoneen ovella kävi poika, jota en ollut nähnyt kuplahallilla tuoden puhelimen, jota oli lainannut. Ohjaaja kysyi häneltä, miten perhe voi, mutta poika oli vähäsanainen. Oli saanut lainata VOK:in puhelinta soittaakseen perheelleen. Vaikutti surumieliseltä ja ohjaaja kertoi, että hän on saanut paniikkireaktioita, jotka ohjaajat kytki kalvavaan koti-ikävään. Toinen ohjaaja tuli paikalle ja huikkasi pojan saaneen ”lääkkeen”. Vaikka pojat vaikuttivat pääosin energisiltä ainakin joukossa olleessaan, pari poikaa tuntui vetäytyvältä ja haikealta. Yhteen kiinnitin erityistä huomiota, koska hänellä oli niin paljon arpia ja auenneita haavoja kasvoissaan. Juttelin muutaman sanan pojan Marginaalien vaiennettu vastarinta 187 kanssa ja varovaisesti hymyillen hän kanssani puhui. (Kenttäpäiväkirjaote VOK-aineistosta) Edellisessä sitaatissa ohjaajat toteavat, miten ongelmallista on, jos joku ei halua osallistua yhteiseen toimintaan. Vetäytymisen voi tulkita myös vastarinnan ilmentymäksi, sillä kieltäytyminen sosiaalisesta vuorovaikutuksesta on ihmisyhteisöissä poikkeuksellista. Toisaalta vetäytymisen voi myös tulkita Kaisa Kärjen tavoin tekemättä jättämiseksi34. Tällaiselle käyttäytymiselle annetaan usein kuitenkin psykologisia selityksiä. Esimerkiksi valikoiva puhumattomuus eli selektiivinen mutismi on psykologiassa tunnettu ilmiö, jossa lapsi kykenee tuottamaan normaalisti puhetta joissakin tilanteissa mutta on täysin puhumaton toisissa. Valikoivaa puhumattomuutta pidetään yhtenä ahdistuneisuushäiriön muotona, joka on reaktiota stressitilanteisiin ja seurausta yksilön tunnesäätelykyvyn puutteista.35 Koulukotiin sijoitettujen nuorten haastatteluissa nuoret kuitenkin kertoivat puhumattomuuden olleen reaktio aikuisten kyvyttömyyteen kuunnella ja taipumukseen diagnosoida heitä. Seuraavassa haastattelusitaatissa nuori kertoo tapahtumista hänen ollessaan 11-vuotias. Tällöin yritettiin selvittää, miksei hän suostunut käymään koulua. H: Ja mä rupesin viel protestoimaan enemmän, kun mä sain tietää et se lääkäri tulee käymään niin mä olin ihan, tiäkkö, hiljaa. Mä en sanonut mitään, koska mä en halunnut että se on mitenkään silleen, että joo sitten hän oli näin [– –]. Mä olin ihan hiljaa ja sitten: ‘Joo nuori on vakavasti masentunut, että tähän nuoreen ei saada mitään kontaktia ja on tosi masentunut ja varmasti itsetuhoisia ajatuksia’ ja kaikkee tällasta [– –]. E: millasii ajatuksii se sussa herätti? H: Mua oikeesti nauratti. [– –] Kysyittekö te vittu kertaakaan, että minkä takia mä en haluu mennä sinne kouluun? (Haastatteluote koulukotiaineistosta) Haastateltu nuori sijoitettiin yhteensä neljään laitokseen ja lopulta koulukotiin, jossa hän asui aikuistumiseensa asti. Hän, kuten kaikki haastatellut nuoret, koki, ettei häntä juuri kuultu tulkintoja tehtäessä tai erilaisista toimenpiteistä päätettäessä. Erityisesti koulunkäyntiin 34 Kärki tässä teoksessa. 35 Lämsä & Erkolahti 2013. Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 194 Lähteet Bahmani, Airin & Honkasalo, Veronika (2016) Kulttuurisensitiivinen suku puoli. Monikulttuurinen sukupuolisensitiivinen työ setlement ti liikkeessä. Setlementtijulkaisuja 44. Helsinki: Setlement ti liike. URL https://setlementti-fi-bin.directo.fi/@ Bin/24207f78a662085724349129cb53eab5/1525784656/application/ pdf/1372953/Kulttuurisensitiivinen_sukupuoli_WEB.PDF. (Haettu 8.5.2018.) Bhaskar, Roy (1979) The Possibility of Naturalism. A Philosophical Critique of the Contemporary Human Sciences. Brighton: Harvester Press. Bhaskar, Roy (1986) Scientific realism and human emancipation. Lontoo: Verso. Butler, Judith (2016) ‘Rethinking vulnerability and resistance. Teoksessa Judith Butler et al. (toim.) Vulnerability in Resistance. London: Duke University Press, 12–27. Honkasalo, Veronika (2011) Tyttöjen kesken. Monikulttuurisuus ja sukupuolten tasa-arvo nuorisotyössä. Helsinki: Nuorisotutkimusseura. Honkasalo, Veronika, Peltola, Marja, Suurpää, Leena, Onodera, Henri & Karim Maiche (2017) Nuorten turvapaikanhakijoiden elämää vas taan ottovaiheessa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura. URL http://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/nuorten_ turvapaikanhakijoiden_elamaa_vastaanottovaiheessa.pdf. (Haettu 8.5.2018.) Honkatukia, Päivi, Nyqvist, Leo & Pösö, Tarja (2004) Väkivalta koulukodista käsin. Teoksessa Markku Jahnukainen, Taru Kekoni & Tarja Pösö (toim.) Nuoruus ja koulukoti. Helsinki: Nuorisotutkimusseura & Nuorisotutkimusverkosto, 151–188. Hästbacka, Noora (2015) Paha olo iholla. Viiltelykokemukset ja ruumiillisuus nuorten kokemuksissa keskustelufoorumilla. Pro gradu -tutkiel ma. Turku: Turun yliopisto. URL https://www.doria.fi/ bitstream/handle/10024/120882/Progradu-tutkielmaNoora%20 H%C3%A4stbacka2015.pdf?sequence=2. (Haettu 29.12.2017.) Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa (2016) Myötätunnon politiikka ja tutkimus etiikka Suomeen yksin tulleiden maahanmuuttajanuorten arjen tutkimisessa. Sosiologia 53(4): 396–415. Känkänen, Päivi (2013) Taidelähtöiset menetelmät lastensuojelussa – kohti tilaa ja kokemuksia. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. URL https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/104494/URN_ ISBN_978-952-245-911-4.pdf?sequence=1. (Haettu 8.12.2017.) Lehtonen, Irma & Télen, Janne (2013) Hatkassa – Selvitys nuorten luvattomista poissaoloista ja sijaishuoltopaikkojen käytännöistä. Helsinki: Lasten suo jelun Keskusliitto. URL https://www.lskl.fi/materiaali/ lastensuojelun-keskusliitto/Hatkassa.pdf. (Haettu 8.12.2017.) Marginaalien vaiennettu vastarinta 195 Lämsä, Teemu & Erkolahti, Ritva (2013) Valikoiva puhumattomuus – haasteena lapsen vaikeneminen. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 129:24, 2641–6. URL http://www.duodecimlehti.fi/lehti/2013/24/ duo11387. (Haettu 9.12.2017.) Pekkarinen, Elina (2010) Stadilaispojat, rikokset ja lastensuojelu. Viisi tapaus tut kimusta kuudelta vuosikymmeneltä. Helsinki: Nuorisotut ki mus seura & Nuorisotutkimusverkosto. URL http://www. nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/stadilaispojat_rikokset_ ja_lastensuojelu.pdf. (Haettu 9.12.2017.) Pekkarinen, Elina (2014) ”Nuoret ovat nuoria” – olemusajattelun houkutus ja petollisuus. Näkökulma. Helsinki: Nuorisotutkimusseura & Nuorisotutkimusverkosto. URL http://www.kommentti.fi/node/1036. (Haet tu 17.12.2017.) Pekkarinen, Elina (2017a) Koulukoti muutoksessa – Selvitys koulukotien asemasta ja tehtävästä. Helsinki: Nuorisotutkimusseura & Nuorisotutki musverkosto, Lapsija perhepalveluiden muutosohjelma LAPE, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. URL http://www. nuorisotutkimusseura.fi/images/julkaisuja/koulukoti_muutoksessa. pdf. Pekkarinen, Elina (2017b) ”Mä oon ollut tässä asiakirja muitten joukossa” – Koulukodeista aikuistuneiden kokemuksia lastensuojelusta. Teok sessa Sanna Aaltonen & Antti Kivijärvi (toim.) Nuoret aikuiset hyvinvointipalvelujen käyttäjinä ja kohteina. Helsinki: Nuorisotutkimusseura & Nuorisotutkimusverkosto, 173–198. Pekkarinen, Elina (2017c) Positions of young people in child welfare – ”TMSA” in research practice. Teoksessa Monica Kjørstad & May-Britt Solem (toim.) Critical Realism for Professions. Oxford: Routledge, 118–144. Scott, James C. (1989) Everyday forms of resistance. Copenhagen Journal of Asian Studies 4, 2246–2163. Souto, Anne-Mari (2011) Arkipäivän rasismi koulussa. Helsinki: Nuorisotutkimusseura. Toimintakertomus Valtion koulukodit (2017) Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. World Health Organization (2014) Preventing suicide. A global imperative. Geneve: World Health Organization. URL http://apps.who.int/ iris/bitstream/10665/131056/1/9789241564779_eng.pdf. (Haettu 9.12.2017.) Veronika Honkasalo ja Elina Pekkarinen 196