”Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen” : Saamelaisten arkipäivän vastarinta E.N. Mannisen teoksissa

Outi Autti & Veli-Pekka Lehtola (toim.) Hiljainen vastarinta Tampere University Press 2019, 81–108. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-000-7 ”Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen” Saamelaisten arkipäivän vastarinta E.N. Mannisen teoksissa Veli-Pekka Lehtola SuomeSSa SaamelaiSten etnopoliittinen toiminta alkoi muita Pohjoismaita myöhemmin. Avoimen vastarinnan sijasta saamelaiset ovat käyttäneet näkymättömämpiä arkipäivän vastarinnan muotoja, joista artikkelissa tarkastellaan toimintaa Tenon saamelaisten keskuudessa 1920ja 1930-luvuilla. Aineistona on käytetty erityisesti E. N. Mannisen tekstejä. Hän kuvaa monella tasolla kulttuurista erilaisuutta, joka johtaa oppositioasenteisiin ja -reaktioihin silloin, kun yhteiskunnan omat järjestelmät joutuvat vastakkain enemmistöyhteiskunnan uusien sääntöjen kanssa. Erityisesti porovarkaudet nousivat Mannisen kuvauksissa näkyväksi merkiksi kahden kulttuurin erilaisista arvoista. Veli-Pekka Lehtola 82 Johdanto Saamelaiset aloittivat etnopoliittisen toiminnan Norjassa ja Ruotsissa 1900-luvun alkuvuosina. Se oli vastausta uudisasutuksen paineeseen, joka kavensi saamelaisten maankäyttöä erityisesti poronhoitoalueella. Taustalla oli myös sulauttamispolitiikka, joka pyrki tukahduttamaan saamelaisten omat kielet ja kulttuurirakenteet. Kun saamelaisten oma yhteiskuntamuoto, ns. siidaeli lapinkyläjärjestelmä, oli hajonnut viimeistään 1800-luvun kuluessa, saamelaisten oli pyrittävä vaikuttamaan pohjoismaisen yhteiskunnan ehdoilla ja keinoilla. He alkoivat perustaa yhdistyksiä ja lehtiä asiansa ajamiseksi.1 Suomessa samanlainen ”herääminen” tapahtui paljon myöhemmin kuin muissa Pohjoismaissa. Ensimmäinen saamelaisten oma yhdistys Suomessa, Samii Litto, perustettiin vasta vuonna 1945, toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Ennen sitä saamelaiskysymyksistä keskustelivat julkisuudessa lähinnä suomalaiset. Näyttää siltä, että Suomessa ei syntynyt samanlaista painetta saamelaisia elinkeinoja kohtaan kuin eteläsaamelaisten alueella Norjassa ja Ruotsissa, missä avoin vastarinta alkoi. Suomessa saamelaiset myös pääsivät vaikuttamaan suomalaisessa paikallishallinnossa paremmin kuin naapurimaissa.2 Silti voi kysyä, eivätkö vahvistuvan suomalaisen hallinnon ja nopean modernisoitumisen vaikutukset herättäneet minkäänlaisia reak tioita tai oppositioasennetta Suomen saamelaisissa. Suomen Lapissa oli ollut jo 1890-luvulta lähtien käynnissä samanlainen nationalistinen kansakunnan rakentamisen hanke kuin Ruotsissa ja Norjassa (”nasjons byggingprosjekt”3), jossa saamelaisia pyrittiin integroimaan pääväestöjen ihanteisiin.4 Naapurimaissa se aiheutti yhteiskunnallisia törmäyksiä valtionhallinnon ja saamelaisten välillä. Vivian M. May on huomauttanut, että kun pienten yhteisöjen asenteita valtakulttuuriin tutkitaan, kyse ei ole vain selvästi tunnistettavista vastarinnan muodoista, vaan muunkinlaisiin toiminnan tapoihin tu1 Saamelaisten poliittisesta historiasta ks. Jernsletten 1998, 70; Lantto 2005; Broch Johansen 2015; Lehtola 2015. Termin lappalainen muuttumisesta saamelaiseksi ja ilmiön taustasta ks. Lehtola 2009. 2 Ks. esim. Lehtola 2016, 236–240. 3 Rautio Helander 2008, 86–95. 4 Ks. Lehtola 2012. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 83 lisi kiinnittää huomiota.5 Näkyvän poliittisen toiminnan sijasta Suomessa näyttää syntyneen hiljaisempia reaktioita, kun perinteiset arvot, tavat ja toimintatavat tulivat uhatuiksi. Artikkelissani tutkin näitä näkymättömämpiä vastarinnan muotoja Utsjoen kunnassa eli Tenon saamelaisten keskuudessa 1920ja 1930-luvuilla. Saamelaisten poliittista historiaa on tutkittu viime vuosikymmeninä varsin runsaasti, mikä on kumonnut käsityksiä saamelaisista historian passiivisina uhreina. Saamelaispolitiikka on tapahtunut usein pohjoismaisen kansalaistoiminnan puitteissa, ja haastaessaan vallanpitäjät avoimesti toiminta on jättänyt jälkiä kirjoitettuihin lähteisiin. On kuitenkin huomautettu, että avoimeen vastarintaan osallistuu usein suhteellisen vähän ihmisiä.6 Tämä on näkynyt myös saamelaisten etnopoliittisessa toiminnassa, joka perustui pitkään tiettyjen avainhenkilöiden ja ns. saamelaiseliitin aktiivisuuteen.7 Oma ongelmansa näkyvänkin vastarinnan suhteen on ollut saada saamelaisten omaa ääntä esiin arkistolähteistä, jotka ovat olleet pääosin ulkopuolisten luomia.8 Vielä hankalampaa on jäljittää historiallisista lähteistä näkymätöntä vastarintaa, joka ilmenee esimerkiksi vastahankaisina asenteina, tekemättä jättämisinä tai väistelynä. Kun suoraa haastamista ei tapahdu, myöskään virallisia dokumentteja ei synny. Arkipäivän vastarinta saattaa näyttää satunnaisilta yksittäistapauksilta, jotka voivat kuitenkin heijastaa sitkeää, usein jopa tiedostamatonta pyrkimystä turvata yhteisiä arvoja ja toimintamalleja paineen alla.9 Arkipäivän vastarintaan voisi päästä parhaiten käsiksi suullisen aineiston avulla. Norjan puolella esimerkiksi Harald Gaski on analysoinut 1800-luvun eeppisiä joikutekstejä, joista hän on avannut saamelaisten reaktioita koloniaalisia isäntiä eli ”Varkaita” kohtaan.10 Suomen saamelaisalueen 1920ja 1930-luvun asenteista tällaista ei ole juurikaan saatavilla. Ulkopuolisten luomista ja tulkitsemista arkistolähteistä tutkijan tulisi kyetä ” houkuttelemaan” esiin vastarintaa koskevia kertomuksia. Aineistoni arkistoja lehtimateriaalia olen käynyt läpi useissa 5 May 2015, 53–54; ks. myös Lester-Laidlaw 2015, 11. 6 Johansson & Vinthagen 2016, 421. 7 Jernsletten 1998, 44. 8 Rydving 1995, 69–92. 9 Bartkowski 2013, 1–2. 10 Gaski 1987; Gaski 2004. Veli-Pekka Lehtola 84 tutkimuksissani, jotka ovat koskeneet Suomen saamelaisten historiaa 1900-luvun aikana.11 Suomalaisen virkamiehen ja kirjailijan, E. N. Mannisen, tekstit valikoituivat kuitenkin päälähteekseni käänteisen näkökulman avulla. Päättelin, että vastahankaisen asenteen on täytynyt ärsyttää saamelaisten kanssa työskenteleviä viranomaisia. Huomiota kiinnittää se, että 1920ja 1930-lukujen suomalaisissa lähteissä mainittiin usein saamelaisten kielteisiä luonteenpiirteitä, jotka ärsyttivät viranomaisia. James C. Scottin luettelemista keinoista kyseenalaistaa ulkoisia ja henkisiä valtarakenteita näissä kuvauksissa toistuivat suoranaisen salakalastuksen ja porovarkauksien lisäksi hidastelu, välttely, teeskennelty myöntyvyys, sarkasmi ja tietämättömäksi heittäytyminen samoin kuin passiivisuus, laiskuus, tahallinen väärinymmärtäminen ja epälojaalisuus. Suomalaiset viranomaiset tulkitsivat nämä usein kulttuurisesti tai rodullisesti alemman kansanryhmän rappeutuneiksi ominaispiirteiksi.12 Artikkelissani päätin epäillä virkamiesten omia tulkintoja ja tarkastella heidän paheksumiaan ominaisuuksia nimenomaan hiljaisena vastarintana. Mannisen toiminta ja tuotanto on asetelman kannalta hyvin kiinnostava esimerkki. Hän toimi 1920-luvun puolivälistä 1930-luvun alkuun Utsjoen nimismiehenä. Manninen oli ristiriitainen hahmo, joka virkamiehenä vastusti saamen kielen ja kulttuurin kehittämistä Suomessa, koska se oli ”kuolevan kansan” keinotekoista tukemista ja heikentäisi Suomen valtion yhtenäisyyttä. Hän oli taustaltaan suomalainen nationalisti, entinen upseeri, joka edusti jyrkkää suomalaiskansallista ajattelutapaa ja käytti saamelaisista julkisuudessa rodullistavia luonnehdintoja.13 Siirryttyään poliisimestariksi Ouluun hän kirjoitti koko joukon dokumentaarisia lehtiartikkeleita sekä kaunokirjallisia teoksia, jotka perustuivat hänen kokemuksiinsa saamelaisalueella. Huolimatta julkisesta saamelaiskannastaan Manninen osoittautui kirjailijana hyväksi havainnoitsijaksi ja ihmistuntijaksi kuvatessaan saamelaisia. Monista aikalaisistaan poiketen hän näki näiden asenteissa ja toiminnassa kult11 Lehtola 2012. 12 Ks. Lehtola 2012, 186–195. 13 Lehtola 2012, 292–295; saamelaisten rodullistamisesta ks. Isaksson 2001. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 85 tuurisen strategian piirteitä, jotka suuntautuivat uuden suomalaisen yhteiskunnan toimintamuotoja vastaan. Erityisesti Mannisen romaani Tunturi uhkaa (1938), joka kertoo nuoren nimismiehen kokemuksista saamelaispitäjässä, kuvaa perustavanlaatuista kulttuurista erilaisuutta saamelaisten ja suomalaisten välillä. Romaanissa ristiriita kärjistyy porosaamelaisen yhteisön kohdalla, kun porojen kontrollointiin ja perinteiseen tapaoikeuteen liittyvät käsitykset törmäävät erityisesti niin sanottujen porovarkauksien yhteydessä. Artikkelissani tutkin juuri sitä, miten Mannisen tekstit heijastavat ja jopa tietoisesti tuovat esille niitä kulttuurisia eroja ja ristiriitoja, jotka juontuvat ehkä pysyvämpiinkin arkipäivän vastarinnan perinteisiin. Kaunokirjallisen teoksen käyttäminen historiallisten ilmiöiden lähteenä on perusteltua, kun tavanomaisempi lähdemateriaali ei avaa vaikeasti erottuvaa ilmiötä. Mannisen kaunokirjalliset teokset olivat vahvasti dokumentaarisia, mutta en suinkaan pyri niitä analysoimalla ”todistamaan” historiallisia tapahtumia. Sen sijaan tavoitteeni on päästä kiinni pinnanalaisiin asenteisiin ja toimintatapoihin aikakauden sosiaalisissa ja etnisissä suhteissa, kuten myös niihin kipukohtiin, joita on haastatteluaineistojen puutteessa muuten vaikea tavoittaa. Pyrin tekstissäni erottamaan toisistaan asiakirjoihin perustuvat osat, jotka kerron menneessä aikamuodossa, ja fiktiiviset kuvaukset, joista puhutaan preesensissä. Suomalaisessa julkisuudessa saamelaisista käytettiin vielä koko 1900-luvun alkupuoliskon ajan yleensä nimitystä lappalainen, joten käytän sitä siteeratessani aikakauden tekstejä. Muuten käytän nimitystä saamelainen, joka on nykyisin vallitseva termi, perustuuhan se saamelaisten omakieliseen nimitykseen (pohjoissaameksi sápmelaš). Saamelainen-sana esiintyy joissakin suomenkielisissä teksteissä 1900-luvun alkupuolella, myös kirjailija Mannisen teoksissa, usein sellaisessa yhteydessä, jossa haluttiin korostaa saamelaisten omaa näkemystä jostakin asiasta.14 14 Ks. Lehtola 2009. Veli-Pekka Lehtola 86 Saamelaisen väistelyn historiat ”Utsjoen lappalaiset ovat itsepintaisesti ja usein ihmeteltävällä luonnon kansan viekkaudella puoliaan pitäviä. – – Suomalaista ja norjalaista on aina vedettävä nenästä milloin se suinkin on mahdollista – se on lappalaisen mihinkään kirjoittamaton laki, se on vaistossa.”15 Näin totesi julkisessa kirjoituksessaan vuonna 1925 nuori Utsjoen nimismies E. N. Manninen, joka oli vastikään saapunut uuteen toimeensa saamelaisten parissa. Epäilevä asenne saamelaisia kohtaan oli suomalaisille tyypillinen, mutta saamelaisten aktiivisuuden ja kyvykkyyden korostaminen – toki kielteisissä asioissa – on hieman yllättävää. Se poikkeaa monien muiden suomalaisen sivistyneistön jäsenten näkemyksistä, joissa saamelaiset olivat passiivisuutensa takia nopeasti katoava kansa.16 Kuuden vuoden työskentely lähes täyssaamelaisessa pitäjässä ei muuttanut Mannisen kantaa. Vuoden 1933 reportaasissaan hän korosti Utsjoen saamelaisen olevan ”kaukaa ovela, laskelmallinen, suhteellisesti valistunut ja joustava”. Hänen mukaansa saamelainen antoi ulkopuoliselle aina sellaisen vastauksen, jollaista hän ajatteli tämän toivovan. ”Ahdistettuna hän vetäytyy kuoreensa ja lakkaa tietämästä mitään.” Nimismies antoi omakohtaisen esimerkin utsjokelaisten oveluudesta: kun hän muutti paikkakunnalta pois ja antoi pois liikoja tavaroitaan, ”ei mikään mennyt niin hyvin kaupaksi kuin vanhat lakikirjani”.17 Mannisen lausunnossa voi nähdä suomalaisen virkamiehen turhautuneisuutta toimintaan saamelaisalueella. Hänen alamaistensahan piti olla alistuvia luonnonlapsia, joita olisi helppo pitää kurissa ja järjestyksessä – olivathan saamelaiset jo historiallisesti tunnettuja sopeutuvaisuudestaan ja myötämielisyydestään esivallalle18. Utsjoen nimismies joutui kuitenkin heidän kanssaan lähes epätoivoon. Hän varoitti muita suomalaisia, että Utsjoen saamelainen oli ”poliittisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneempi kuin luullaankaan”.19 Mannisen tiukka asenne liittyi siihen saamelaisalueita koskevaan kiinnostukseen, joka oli kasvanut kaikissa Pohjoismaissa 1800-luvun 15 Rovaniemi 2.4.1925. 16 Ks. Lehtola 2012, 284–300. 17 Manninen 1933 V, 4. 18 T. Lehtola 1996, 181–189. 19 Manninen 1933 V, 4. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 87 loppupuolelta alkaen. Syyt siihen olivat joko taloudellisia, kuten Ruotsissa kaivostoiminnan myötä, tai (sotilas)poliittisia, kuten Pohjois-Norjassa, jossa Venäjän uhkaa korostavat viranomaiset alkoivat puhua ”suomalaisvaarasta” (finske fare). Molemmissa maissa valtion kiinnostus saamelaisalueisiin synnytti erilaisia tapoja sulauttaa niin saamelaiset kuin suomalaisetkin pääväestöön.20 Myös Suomen valtio oli alkanut yhä tehokkaammin kytkeä saamelaisaluetta emämaahan. Se tapahtui säätämällä Lapin elinkeinoja ja metsien käyttöä koskevia lakeja, kartoittamalla pohjoiset seudut tarkemmin ja rakentamalla liikenneverkostoa. Uuden sysäyksen kehitys sai Suomen itsenäistymisen (1917) ja Tarton rauhan (1920) myötä, jolloin kolonialistinen hallinto Lapissa vahvistui. Suomalaiset virkamiehet pyrkivät saamaan Utsjoen kaltaiset epävarmat alueet hallintaan. Näissä toimissa he saattoivat olla hyvin suoraviivaisia, ottamatta lainkaan huomioon saamelaisten erilaisia arvoja ja käytäntöjä. Norjassa ja Ruotsissa 1900-luvun alussa syntynyt vastareaktio, jota on nimitetty etnopoliittiseksi mobilisaatioksi, toi saamelaiset paikalliseen ja valtakunnalliseen politiikkaan, jossa he yrittivät turvata omat etunsa. Se, että Suomessa niin ei tapahtunut ennen toista maailmansotaa, ei tarkoita, etteikö oppositioasennetta saamelaisten parissa olisi ollut. Keinot vastata epäsymmetrisiin valtasuhteisiin vain olivat erilaisia kuin avoimessa vastarinnassa. Mannisen romaani Tunturi uhkaa kuvaa monella tasolla sitä kulttuurista erilaisuutta, joka alkaa tuottaa ongelmia nuoren nimismiehen ja paikallisyhteisön välillä. Manninen rakentaa mentaalista vastakkaisuutta lappalaisen ja lantalaisen eli suomalaisen välille. Jo pelkästään ajankäytön tavat poikkeavat toisistaan. Romaanissa lappalainen katsoo, että ”kellon ollessa kaksitoista se on suunnilleen kymmenen. Ei missään tapauksessa niin paljon vielä, että se jotakin merkitsisi. Suomalainen pakkaa sellaista arvostelemaan ja väittämään, että lappalainen ei kerkeä mihinkään.” Ajankäytön lisäksi saamelaisten merkityksellinen 20 Norjalaistamisena tunnettu asutusja kielipolitiikka tarkoitti tietoista pyrkimystä sulauttaa vähemmistöt, mikä ulottui jopa lainsäädäntöön. Ruotsissa oli oma sulauttamisen tapansa, niin sanottu segregaatiopolitiikka, joka piti porosaamelaisia ainoina oikeina saamelaisina ja suunnitteli erityistoimia heidän oikeuksiensa suojaamiseksi, kun taas muut saamelaisryhmät rinnastettiin ruotsalaisiin uudisasukkaisiin. Veli-Pekka Lehtola 88 vaikeneminen, väistely tai määräysten kiertäminen olemalla tekemättä mitään nouseesuomalaisen virkavallan harmistuksen aiheiksi.21 Vaikka Mannisen polarisoivaa näkemystä voisi pitää essentialistisena, hän ymmärtää vastakkaisuuden myös kulttuurisesti kehittyneenä. Luonto muodostaa Mannisen romaanin tapahtumille vankan kehyksen, joka määrittelee saamelaisten elämänrytmiä ja joihin myös ajankäyttö mukautuu. Elämän epävarmuudesta tietoisen luonnonkansan kiireettömyys on kasvanut monien sukupolvien kokemuksesta luonnon parissa, missä elämä saattaa riippua valitusta toimintamallista. Vastakohtana tälle Mannisen romaanissa lantalainen purnaa lappalaisen alkukantaisuutta ja hitautta, joka näyttää jopa tahalliselta tekemisen välttelyltä. Lantalainen tähtää varmuuksiin ja täsmällisyyksiin. Hänelle kaiken on oltava laskettavissa ja varmennettavissa. Esimerkiksi hänen tapansa tiedustella saamelaisen poroelon päälukua ”on lantalaisen kysymys, ei lappalaisen”. Kun joku sitä kysyy, vastauksena on joko hiljaisuus tai sarkastinen kommentti: ”Parempihan te olette laskumies kuin me.”22 Mannisen mukaan luonnonelämän arvaamattomuus ja yllätyksellisyys estävät lappalaista määrittelemästä tulevaisuutta ja olemistaan liian tarkasti. Asenne on ristiriidassa lantalaisen tavalle hallita ja kontrolloida elämäänsä ja ympäristöään. Hänelle ei sovi vain odottaa, mitä elämä tuo vastaan. Erityisen hyvin kahden elämänkäsityksen välinen vastakohta kiteytyy kunnanvaltuuston ainoassa suomalaisessa, Herperissä, joka ei siedä asioiden ”singuttelua ja venyttelyä”. Lappalaiset puolestaan hymähtelevät Herperin varmuudelle. Heidän käsityksensä, heidän elämänviisautensa mukaan mikään ei ole tässä maailmassa varmaa – paitsi Ipmelin, Jumalan, olemassaolo. Vain Herperille kaikki on varmaa. Koko pitäjän hokema on Herperiä matkien: ’Se on varma, ehdottomasti!’ Oli kysymys mistä tahansa. – Ei, ei! Ihminen on erehtyväinen, poroasioissa erittäinkin.23 Mannisen romaanissa nimismies on ärtynyt siitä, että hän ei saa saamelaisilta kunnollisia vastauksia juuri mihinkään. Jos hän kysyy pelkkiä 21 Manninen 1938, 125, 230. 22 Manninen 1938, 125. 23 Manninen 1938, 73. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 89 kuulumisia, nämä arvailevat jo kuulustelun tarkoitusta ja vastailevat vältellen. Yleinen vastaus on: ”En tiiä.” ”Vissiinki niin”, sanoo Kadja-Nilla, kun ei tahdo sanoa mitään. Utsa-Piennin vakiovastaus taas on nuu-pat, jolla Mannisen mukaan ”myönnetään, mutta uskotaan, mitä uskotaan” (sananmukaisesti ps. nubat = niinkö muka). Kirkkoherra taas tietää, että ”kun lappalainen ei tahdo asiasta puhuttavan, hän heittäytyy äänettömäksi, mykäksi. Yksinkertaisesti.”24 Manninen rakentelee tukun humoristisia kohtauksia saamelaisten ympäripyöreiden vastausten tiimoilta. Niiden on usein tulkittu naureskelevan saamelaisten yksinkertaisuudelle, kuten olen itsekin todennut25. Niissä voidaan kuitenkin nähdä myös ”ovelien” saamelaisten väistelytaitoja ihaileva ulottuvuus. Mannisen korostamat kulttuuriset piirteet ovat tulleet esiin muussakin saamelaisia koskevassa kirjallisuudessa. Paikallishistorioitsija Teuvo Lehtola on kuvannut historian saamelaisten taktiikkaa “viivyttelyn viisautena”, joka ilmeni usein yksilöiden toiminnassa, mutta jonka voi tulkita myös ryhmän historialliseksi toimintatavaksi. Ominaista sille oli kaksinainen asenne: kosketuksissa viranomaisten kanssa saamelaiset vakuuttelivat myönteisyyttään ja yhteistyön haluaan, mutta viranomaisten poistuttua toteuttivat omat näkemyksensä. Kyse oli ”sovinnollisesta itsepäisyydestä”, kun ei haluttu suoraan haastaa valtaapitäviä.26 Saamentutkimuksessa on viitattu kaksoiskommunikaatioon olennaisena osana saamelaisten toimintaa. Se tarkoittaa monitasoista puhetapaa, jossa kertomus tietystä asiasta tarkoittaa ”koodia” ymmärtävälle jotain muuta.27 Monien muiden arkipäivän vastarinnan muotojen 24 Manninen 1938, 150, 231–232. Saamentutkimuksessakin on korostettu sitä, että saamelaisten haastattelutilanteissa suorat kysymykset harvoin tuottavat suoria vastauksia; ne eivät ole saamelainen tapa kysyä. Vastaukset lähtevät usein kertomuksen suuntaan. Helander & Kailo 1998, 11. 25 Väitöskirjassani käsittelin Mannisen saamelaiskuvauksia hyvin kriittisesti ja vertailin niitä esimerkiksi saamelaiskirjailija Hans-Aslak Guttormin teksteihin, jotka muuntelevat samoja kohtauksia eri näkökulmasta, ks. Lehtola 1997, 166–188. 26 T. Lehtola 1996, 189–191. 27 Gaski 2004, 35–45; Gaski 1987, 12. Gaski on analysoinut tältä pohjalta tunnettua historiallista joikua noidan ja ”valkoisen varkaan” kamppailusta. Hänen mukaansa noita käyttää joiussa erilaisia, myös kielellisiä, keinoja tuottamaan kaksitasoista viestintää, jossa saamelaisille osoitettu sanoma on kokonaan toinen kuin ulkopuolisille suunnattu. Veli-Pekka Lehtola 96 Nimismiehen keinot kääntyvät siis häntä itseään vastaan. Paikallisten hakemat asiakirjat ovat niitä samoja, joita nimismies itse oli vaatimalla vaatinut heitä ottamaan käyttöön. Aiempi välinpitämättömyys nimismiehen vaatimusten suhteen kääntyy nyt ”kuin yhteisestä ymmärryksestä” innokkaaksi haluksi hankkia kaikki lupakirjat samalla kertaa. Manninen piti äkillistä kiirettä nimenomaan merkkinä vastarinnasta, ei todellisesta tarpeesta. Tekemistään lukuisista harhautuksista huolimatta nimismiehellä ja paikallisella oppaalla on vaikeuksia yllättää porosaamelaisia, joilla oli Suomen puolella niin sukulaisia kuin väärtejäkin valmiina ilmoittamaan virkavallan tulosta. Paikallinen ”lähettijärjestelmä” alkaa toimia viimeistään yöpaikasta, josta nimismiehen tullessa joku lähti kiireen vilkkaa viemään sanaa tarkastajien tulosta porojen omistajille. Nimismiehelle ei riitä pelkkä havainto poroista, vaan hänen on saatava ”tunnustodiste”, edes yksi poro todisteeksi siitä, että poroja on ollut laittomasti liikkeellä.51 Mannisen kuvaus perustui tositapahtumiin, joita on luettavissa myös virallisista nimismiesten kertomuksista pitkin Norjan rajaa. Enontekiön nimismies L. I. Itkonen totesi usein, että omien valvontaverkostojensa avulla Norjan porosaamelaiset pystyivät tehokkaasti välttämään tarkastuksia. Viranomaisten monenlaiset salailutoimet eivät auttaneet, vaan nimismiehen matkasta tiedettiin jo hyvissä ajoin. Joskus Itkonen miehineen saattoi yötä myöten hiihtäen yllättää tokan niin, että hikinen viestinviejä saapui tokkaan tunnin pari myöhässä.52 Tekniikan kehittyessä varoittaminen saattoi tapahtua myös nykyaikaisilla välineillä. Leena Kaukiainen toteaa, että kun Norjan puolen Tenolle rakennettiin 1920-luvulla puhelinlinjat, tarkastukset vetivät yhä useammin vesiperän.53 Tällä tavoin kulttuurisesti opittuja vastarinnan muotoja sovellettiin uusiin tarkoituksiin. Nimismies Itkonen koki tekniikan kehityksen ”kilpailussaan” porovarkaiden kanssa Enontekiöllä. Hänen veljensä Toivo Ilmari (T. I.) tuli vuonna 1916 keräämään tietoa paimentolaisuudesta tutkimustaan varten. Porosaamelainen, jota nimismies epäili po51 Manninen 1938, 126. 52 Kert rajantark vuonna 1898–1918. DIVa:1. ENA. OMA 53 Kaukiainen 1997, 83. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 97 rovarkaaksi, heittäytyi tuttavalliseksi tutkijaveljen kanssa ja pyysi tätä ostamaan hänelle Helsingistä uudenaikaisen kaksisilmäisen prismakiikarin entisen kaukoputken tilalle. Nimismiesveli totesi harmikseen, että uusinta mallia oleva kiikari paransi poromiehen mahdollisuuksia kontrolloida virkavallan liikkeitä porovarkauksien yllätystarkastuksissa.54 Viestintäjärjestelmä kuvasi sitä tosiasiaa, että porosaamelaiset sen enempää kuin monet Tenon kalastajatkaan eivät olleet yhteistyöhaluisia nimismiehen kanssa laittomuuksien käräyttämisessä. Nimismiehet, kuten Itkonen, ihmettelivät tätä suuresti, koska heidän mielestään saamelaiset ymmärsivät Ruotsin ja Norjan porojen aiheuttavan tuhoa jäkälämailleen.55 He eivät halunneet nähdä sitä saamelaisten keskinäisenä lojaalisuutena, joka tuotti yhteistä oppositioasennetta viranomaisia kohtaan siitä huolimatta, että se nimismiehen näkökulmasta oli irrationaalista. Saamelaisten asenteisiin vaikutti myös se, että rajatarkastusten voi nähdä suosineen paikallisia suomalaisia. Enontekiön nimismiehet käyttivät vuosisadan alkupuolella uskottuina miehinä vain suomalaisia talollisia – saamelaisia ei tähän luottamustoimeen kelpuutettu. Talolliset myös hyötyivät tarkastuksista, sillä takavarikoidut porot myytiin yleensä huutokaupoissa lähellä takavarikkopaikkaa. Ensimmäisinä paikalla olivat uskotut miehet ja kätyrit ostamassa porot edulliseen hintaan.56 Porovarkauden mytologia Paikalliset erityispiirteet ja arkipäivän vastarinnan muodot tulivat erityisen hyvin esille porosaamelaisten kulttuurisessa perinteessä, niin sanotuissa porovarkauksissa, jotka olivat lainvalvonnan kannalta hy54 I. Itkonen L. Itkoselle Hetasta 25.12.1916. Kansio 3. LIA. KA. Nimismies Itkonen ei hätkähtänyt teknologian kehitystä, sillä hänellä oli omat konstinsa. Saamelaisalueella kasvaneena suomalaisena hän osasi ajaa porolla hyvin ja pukeutua saamelaisten tavoin. Niinpä saamelaiset ”eivät kauempaa kiikareillakaan saaneet selvää, mikä oikein on tuo ’guhkes Bergalak’ [pitkä Perkele]” – ja nimismies pystyi sen puolesta yllättämään pahanteosta. 55 Kert rajantark 10.1.1915. DIVa:1. ENA. OMA 56 Kert rajantark 7.9.–24.9.1899. DIVa:1. ENA. OMA Veli-Pekka Lehtola 98 vin ongelmallisia. Ne nousivat myös Mannisen kuvauksissa näkyväksi merkiksi kahden kulttuurin erilaisista arvoista. Tämä nomadisen (ja kolttien kohdalla myös seminomadisen) yhteiskunnan sisäinen järjestelmä oli ristiriidassa enemmistöyhteiskunnan moraalisten ja juridisten periaatteiden kanssa. Samalla lailla kuin Scott salametsästyksen yhteydessä esittää termin ”varkaus” lainausmerkeissä57, myös puhuminen ”porovarkaudesta” on ongelmallista. Monen tutkijan mielestä se on juridinen termi sellaiseen kulttuuritaustaan sovellettuna, johon se ei sinällään sovi.58 Robert Paine kutsuu tätä tapaa ”poronhoidon viestintäjärjestelmäksi” (reindeer message system), joka tuotti omaa hiljaiseen tietoon perustuvaa käsitystään tasa-arvosta ja yhteisön itsenäisyydestä.59 Paine erottaa viisi tapaa ymmärtää nämä viestit, ja vain yhtä niistä hän katsoo porosaamelaisten tulkitsevan varkaudeksi. Erityisesti nuoremmilla poronhoitajamiehillä oli tapana kilpailla porojen varastamisessa eräänlaisen turnausmentaliteetin pohjalta. Teko voitiin tulkita myös varoitukseksi tunkeutumisesta toisen alueelle tai hälyttäväksi merkiksi omasta laajentumishalusta. Toisen poro oli sallittua teurastaa pakotetussa tilanteessa, hädän hetkellä kaukana omista poroista, jos teosta vain ilmoitettiin ja jos se vain myöhemmin korvattiin omistajalle. Vain viides luokka, aineellisen hyödyn ohjaama varkaus, tuomittiin Painen mukaan porosaamelaistenkin parissa. Siihen ei sisältynyt sanomaa, vaan tekijä halusi pitää tekonsa visusti salassa.60 Enontekiön nimismies Ilmari Itkonen kuvasi tilannetta 1910-luvun lopulla, että ”muutaman poron varastamista, ’syömäporon-ottoa’, ei varsinkaan sellaisen tekemänä, jolla itsellään on poroja, pidetä minään rikoksena; se on vain ’lainanottoa’, ottaja kun tietää, että toinen ’lainaaja’ menettelee aivan samoin hänen poroihinsa nähden. Vasta kun ’lainaaminen’ alkaa mennä yli jokapäiväisen kotitarpeen, niin että poroilta – – ’papinkirjat’ eli korvamerkit pilataan tai ne väärennetään ottajain omiin merkkeihin, aletaan varkautta pitää vikana”.61 57 Scott 1989, 38. 58 Martti Linkolan haastattelu. 59 Paine 1999, 68–69. 60 Paine 1999, 68–69; myös Solem 1933, 265–266. 61 Kertomus rajantark 10.10.1919. DIVa:1. ENA. OMA. Suomalaisissa lähteissä porovarkauksia nimitettiin myös ”urheilulajiksi”, ks. esim. Therman 1940/1990, 141; Kortelainen 1995, 65. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 99 Poronhoitoon perehtyneen kansatieteilijä Martti Linkolan mukaan porovarkaus pienimuotoisena ”tarpeen sanelemana lainauskäytäntönä” toimi ylisuuren kapitalismin kontrollina, jonka myötä useampi ihminen pääsi omistukseen kiinni. Toisaalta se oli olosuhteiden sanelema toimintamuoto, jossa laajoilla alueilla kulkevien porojen etsimiseen tarvittavaa työtä säänneltiin.62 Porovarkaus pienessä mitassa kuului porosaamelaisen järjestelmän luonteeseen melkeinpä normaalina ”keskinäisenä resurssien jakona”.63 Yhteisön sisäisenä järjestelmänä porovarkauskäytännöllä oli omat sääntönsä. ”Lainailun” piti tapahtua sellaisissa puitteissa, että lainattu tavara voitiin ottaa takaisin, eikä esivaltaa perinteisesti sallittu sotkettavan asiaan. Halveksittavaa oli kannella viranomaisille. Varkausriidat hoidettiin yleensä perinteisellä tavalla: ”lainaamalla” takaisin.64 Poronhoidon viestintäjärjestelmä oli hiljainen kommunikoinnin tapa, jota ulkopuolisen oli vaikea ymmärtää ja johon myös pienemmillä saamelaisryhmillä oli usein kielteinen asenne. Siihen liittyi omat ongelmansa, jos ”lainaamiset” laajenivat porosodan asteelle, jossa toisen omaisuutta tuhottiin ilman tarkoitusta.65 Uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa valtion juridiset ja hallinnolliset koodit ja käytännöt pyrkivät alistamaan saamelaisten perinteiset toimintamallit. Niinpä ”porovarkaus” luokiteltiin kielteiseksi ja rangaistavaksi ilmiöksi, kun valtio haki oikeutusta oman maankäyttönsä turvaamiseksi. Perinteiset saamelaiset tavat jäivät dokumentoimatta paperille ja siten ilman virallista tunnustamista. Kun porovarkauksista ilmoitettiin poliisille tai nimismiehelle, ne menettivät kontekstuaalisen koodinsa ja tulkittiin teoiksi, jotka loukkasivat enemmistön lainsäädäntöä.66 Romaanissaan Manninen käyttää porovarkausteemaa havainnollistaakseen erilaisten kulttuuristen järjestelmien törmäystä. Eräänlaisena alter egona Manninen kuvaa pitäjän nimismiestä, joka on joutunut kokemaan paikallisen tapaoikeuden vaikutuksen. Tullessaan paikka62 Martti Linkolan haastattelu. 63 Pekka Sammallahden haastattelu. 64 Therman 1940/1990, 195. 65 Martti Linkolan haastattelu. 66 Paine 1999, 63–81. Veli-Pekka Lehtola 100 kunnalle hän on sijoitusmielessä hankkinut poroja, jotka ovat muiden paimennuksessa. Virkaintoisena miehenä hän alkaa suomalaisen oikeus järjestelmän pohjalta valvoa porovarkauksia ja vie porosaamelaisia ”Pannen poikia” käräjille. Muutamia sakotetaan. Pannen poikien vastakeinot käyvät kuitenkin nimismiehelle kalliiksi: Seuraavalla kerralla tavatessanne pojat sanovat, että viime viikolla sinulla oli tosi kaunis ja lihava vaadin heidän porotokassaan – nyt sitä ei enää näy. Niin sanovat ja katsovat sinuun omalla tavallaan. Arvelet, että hukka sen vissiin tappoi. Seuraavana syksynä, kun porot on kerätty kesälaitumilta, saatkin kuulla, että susi sukulaisineen on sakottanut sinua entistä enemmän, paljon enemmän kuin sinä heitä viime kesänä. Puhupa vielä, ettei Pannen pojilla ole mahtia ja valtaa. On näet niin, että itsensä lensmanninkin porot ovat heidän paimennuksessaan. Ja on myöskin niin, että tunturin koivuilla ei ole puhelahjaa, ne eivät todista mitään.67 Manninen matkii tekstissään saamelaisten monimielistä ilmaisutapaa, jossa asioita sanotaan vertauskuvien ja kiertoilmaisujen avulla. Vaikka nimismiehen porot eivät ole oikeasti Pannen poikien paimennettavina, heidän valtansa ulottuu myös niihin porovarkauden kautta. Kiertoilmaisut lihavan poron ja suden välisestä yhteydestä (johon viitataan joskus myös ”kaksijalkaisen suden” vertauskuvalla) tekevät porovarkauden nimismiehelle selväksi. Tekijät siis rehvastelevat porovarkauksillaan nimismiehelle itselleen päin naamaa. Maininta tunturikoivujen puhumattomuudesta kuvaa nimismiehen tilanteen toivottomuutta – todistajia käräjäjuttua varten ei löydy. Ironia on pohjavireenä myös Mannisen kuvauksessa erään porovarkausasian päätymisestä käräjille. Yksi Pannen pojista on poikkeuksellisesti nostanut kanteen porovarkaudesta kirjan saamelaista päähenkilöä, Maareh’Ant’ia, vastaan. Nimismiehen saapuessa Pannen pojat ovat kuin syytettyinä, vaikka asianomistajina pitäisi esiintyä. Vasta kun selviää, että nimismies todellakin on vain muotoilemassa syytettä, veljekset alkavat rentoutua: ”Helpotuksen huokaus pääsee Pieralta, hiki katoaa Ovlan otsalta, toisia veljeksiä ei haukotuta enää vähääkään.”68 67 Manninen 1938, 40. 68 Manninen 1938, 151. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 101 Samanlaista kaartelua on Ant’in itsensä kuulustelu. Kokenut nimismies ei haluaisi hoitaa asiaa, mutta on puun ja kuoren välissä. Jos hän jättää Pannen poikien aloittaman asian hoitamatta, hänen poronsa vähenevät entisestään. Jos hän taas suututtaa vanhan poromiehen kautta paikalliset jokisaamelaiset, nimismies itse joutuu taas kärsimään. Yhtäkkiä keneltäkään ei liikenisi enää maitoa lensmannille – eikä muutakaan apua.69 Käräjillä asia muuttuu suoranaiseksi farssiksi. Nyt Ant väittää poronomistajan luvanneen hänen ottaa yhden poron. Panne kuitenkin kieltää luvanneensa. Paikalle marssitetaan todistajia, jotka eivät tiedä tapauksesta mitään, vaan puhuvat ympäripyöreitä, mutta veloittavat palkkion ja matkakulut. Nuori virkaintoinen tuomari joutuu paikallisten silmissä naurunalaiseksi, kun hän ei tunne esiteltyjä poromerkkejä. Hän itse pitää tapausta selvänä, kunnes syytetyn asianajaja – paikallinen lakiasioiden tuntija – pääsee ääneen. Asianajaja nostaa esille ”maantavan”, jota hänen mielestään tulee noudattaa silloin, kun kirjoitettua lakia ei olemassa. Asianajajan mukaan maantapa vaatii, että ihminen on hätätilassa oikeutettu tappamaan toisen poron tunturissa nimenomaan syödäkseen sen, kunhan ei myy eikä yritä muuten hyötyä siitä. ”Jos suomalainen ottaa poron, se on varkautta – ehkä samanlaista varkautta kuin jos hän veisi naapurinsa lehmän laitumelta. Mutta näiden tapausten rinnastaminen porolappalaiseen on erehdys, suuri erehdys.”70 Perinteisen tapaoikeuden nostaminen saamelaisia koskevan oikeusjutun perusteluksi 1930-luvun romaanissa on kiinnostava seikka, joka – Mannisen dokumentaarisen pohjan huomioiden – kuvastanee tositapausta. Paikallisista lautamiehistä muun muassa herastuomari Fredrik Holmberg (joka siis mainitaan oikealla nimellään fiktiivisessä romaanissa) päätyy kannattamaan sitä pätevänä perusteluna: ”Maantapaa saamenkansa on noudattanut ikimuistoisista ajoista. Se tapa on vanhempi kuin Suomen laki tuossa pöydällä, sillä lappalaiskulttuuri on tuhatvuotinen.” Se, miten tuomari lopulta ratkaisisi asian, jää romaanissa testaamatta, sillä tapahtumat vievät eri suuntaan. Pannen pojan poikkeukselli69 Manninen 1938, 195. 70 Manninen 1938, 210. Veli-Pekka Lehtola 102 nen haaste on ollut häneltä vain tapa kiristää vanhaa poronomistajaa, jolta hän on pitkään vaatinut tunnustusta henkilökohtaisessa asiassa. Kun Ant paineen alla tulee – epämääräisesti kyllä – tunnustaneeksi Pannen pojan paremmaksi asiantuntijaksi poroasioissa, asian omistaja haluaa perua kanteensa viime hetkellä suuren sakon uhasta huolimatta. Kuten nimismies on epäillyt, kyse oli Pannen pojan halusta tehdä suomalaiset virkamiehet naurettaviksi. Se, että tämän saavuttaakseen Panne on itse joutunut maksamaan käräjäkuluja, saa nimismiehen pohtimaan, kuka nyt taas huiputti ketä. Pannen pojalle maksu merkitsee kuitenkin vähemmän kuin yhteisön hyväksyntä: ”Samalla hän vilkaisee lautakuntaan – näkee rivin loistavia naamoja, jotka sanovat: hyvin tehty Panne-vainajan poika! Me saamelaiset (sic) olemme viimeiseen asti yhtä. Me emme anna omiamme suomalaisten käsiin.”71 Katkelmassa kiinnittää huomiota saamelainen-termin käyttö sanan lappalainen asemasta, mikä oli harvinaista vielä 1930-luvulla. Se korostaa paitsi saamelaisten keskinäistä ajattelutai puhetapaa myös kirjailijan ihailevaa sävyä saamelaisten omia järjestelmiä kohtaan. Päätäntö Suomalainen kirjailija Erik Therman totesi 1940-luvun alussa, että ”vastaanottavaisuudessaan ja kehityskelpoisuudessaan saamelaiset ovat yksi maailman konservatiivisimmista ja vastustuskykyisimmistä kansoista”. Hänen mielestään saamelainen mieli ”jatkuvasti kuin vesi taipumattomana taipuisuudessaan, torjuvana alttiudessaan, käsittää kaiken kokemansa saamelaisella tavallaan ja selittää ja tulkitsee kaiken saameksi”.72 Thermanin näkemys kuuluu niihin tulkintoihin, joissa saamelaisten historiallista selviytymistapaa on kuvattu sovinnollisena sopeutumisena, väistämisen strategiana tai viivyttelyn viisautena73. Tätä käsitystä on saamentutkimuksessa arvosteltu romantisoivana tai passivoivana eli sen on nähty väheksyvän saamelaisten omaa aktiivisuutta ja olettavan saamelaisten olleen kyvyttömiä vastustamaan 71 Manninen 1938, 225. 72 Therman 1939/1990, 85. 73 Ks. esim. Lehtola 1994, 17–20. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 103 valtaväestöjen pyrkimyksiä.74 Ristiriita näyttäytyy uudella tavalla arkipäivän vastarinnan näkökulmasta. Se, että saamelaisten historiasta ei juuri löydy laajempia konflikteja pääväestöjen kanssa, ei tarkoita, että saamelaiset olisivat olleet passiivisia tai alistuneet uhreiksi. Vaikuttamisen tavat vain olivat toisenlaisia tilanteessa, jossa avoin konflikti olisi saanut viranomaiset ryhtymään vastatoimiin.75 Muiden alistettujen ryhmien tavoin saamelaiset näyttävät käyttäneen arkipäivän vastarinnan muotoja vähintään puolitietoisena taktiikkana. Salakalastuksen tai -metsästyksen lisäksi se perustui yleensä ei-tekemiseen ja monimerkityksellisyyteen, johon oli vaikea vastata. Arkipäivän sankareita olivat ne, jotka onnistuneesti pystyivät hiljaisella tavalla asettumaan vastakkain viranomaisten kanssa ja uhmaamaan niitä järjestyksiä, joita muutkin olisivat halunneet uskaltaa vastustaa. Vaikka toiminta ei ollut julkista ja laajasti näkyvää, se jätti oman jälkensä ihmisten tarinoihin samoin kuin asiakirjoihin, joissa niiden tulkinnat saattoivat olla aivan erilaisia, koska ne noudattelivat viranomaisten omia periaatteita. E. N. Mannisen tekstit tarjoavat erinomaisen aineiston saamelaisten ”vastakarvan” tutkimiseen. Vaikka hänen oma virkamiestoimintansa voidaan tulkita saamelaisvastaiseksi tai ainakin saamelaiskriittiseksi, teksteissään hän näyttää vahvasti tiedostaneen kahden kulttuurin väliset ristiriidat. Niistä on luettavissa jopa arvonantoa saamelaisten toimintatavoille, joita hän ainakin osittain tulkitsi kulttuurisina strategioina. Saamelaisten kohdalla epäsuora oppositioasenne on monin paikoin hankala erottaa (muista) kulttuurisista perinteistä, koska vastarinta pohjimmiltaan heijastaa juuri kulttuurista erilaisuutta ja sen suhdetta valtarakenteisiin. Jos hallitseva valta ei tunnusta tätä erilaisuutta, vaan pakottaa toisen osapuolen noudattamaan omia arvojaan ja järjestelmiään, tuloksena on reaktioita ja vastustavia tekoja. Nämä voivat nousta joko omista kulttuurisista perinteistä, kuten arkipäivän vastarinnan muodot usein, tai niihin voidaan ottaa mallia valtayhteiskunnan omista toimintatavoista, kuten etnopoliittisen liikkeen suhteen oli pitkälti kysymys. 74 Kuokkanen 2013, 438. 75 Scott 1989, 35. Veli-Pekka Lehtola 104 Vastarinnan erottaminen myös viranomaisten tai muiden ulkopuolisten tahojen lähteistä vaatii sekin erityistoimia. Voi kysyä, kuinka paljon suomalaisen kirjallisuuden perinteiset saamelaisuuteen liittyvät kuvaukset, kuten viittaukset tyhmyyteen, hitauteen tai laiskuuteen, perustuivat arkipäivän puolitietoiseen tai jopa epätiedostettuun vastarintaan. Saamelaiset olivat usein tietoisia niistä odotuksista ja kuvista, joita ulkopuolisilla oli heistä, ja he saattoivat käyttää niitä hyväkseen omassa toiminnassaan. Hiljaisesta vastarinnasta johtuva ärtymys tai tuskaantuminen saattoi johtaa ulkopuoliset selittämään asiat kulttuurisesti tai rodullisesti omissa saamelaiskuvauksissaan. Virkamiehille rodullistaminen saattoi olla helpottava tapa saada asia pois mielestä. Toinen vaihtoehto nimittäin oli tunnustaa, että vetämättömiksi ja tyhmiksi sanotut saamelaiset vastustivat niitä ihanteita, joita viranomainen hyväntahtoisesti pyrki tuomaan lahjana ”sivistyneemmästä” maailmasta. Rodullistaminen oli ehkä helpompi tapa suhtautua tähän kuin hyväksyä ”singuttelu ja venyttely” tietoisena tottelemattomuutena, joka haastoi ja kyseenalaisti ne tehokkuuteen pyrkivän yhteiskunnan ihanteet, jotka viranomaisille olivat kaiken järkevän toiminnan perusta. Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen 105 Lähteet Aarseth, Bjørn (1989) Grenseoppgjørene og konsekvenser av disse for den nordsamiske bosettning i Norge. Teoksessa Bjørn Aarseth (toim.) Grenser i Sameland. Oslo: Norsk Folksmuseum. Aikio, Aimo (2010) Olmmošhan gal birge – áššit mat ovddidit birgema. Karasjok: ČálliidLágádus. Balto, Asta (1997) Sámi mánáidbajásgeassin nuppástuvvá. Oslo: Ad Notam Gyldendal. Bartkowski, Maciej J. (2013) Recovering nonviolent history. Teoksessa Maciej J. Bartkowski (toim.) Recovering Nonviolent History: Civil Resistance in Liberation Struggles. Boulder: Lynne Rienner Publishers, 1–30. Broch Johansen, Siri (2015) Elsa Laula Renberg – historien om samenes store. Karasjok: Davvi Girji. Elfving, Östen (1933) Suomen–Norjan porosopimuksesta. Suomen Kuvalehti 1933, 1571–73. Fredriksen, Lill-Tove (2015) ”… mun boađán sin maŋis ja joatkkán guhkkelebbui…” Birgengoansttat Jovnna-Ánde Vesta románatrilogiijas Árbbolaččat. Tromsø: Romssa universitehta. Gaski, Harald (1987) Med ord skal tyvene fordrives. Om samenes episk poetiske diktning. Kárášjohká: Davvi Media. Gaski, Harald (2004) When the thieves became masters in the land of the shamans. Nordlit: Special Issue on Northern Minorities No. 15. Tromsø: University of Tromsø, 45–60. Helander, Elina & Kailo, Kaarina (1998) No beginning no end. The Sami Speak Up. Edmonton: University of Alberta. Isaksson, Pekka (2001) Kumma kuvajainen. Rasismi rotututkimuksessa, rotuteorioiden saamelaiset. Inari: Kustannus-Puntsi. Jackson, Noel (2014) Notes on Resistance. Blog, August 7, 2014. URL https:// noelbjackson.wordpress.com/tag/resistance/. Jernsletten, Regnor (1998) Samebevegelsen i Norge: idé og strategi 1900–1940. Tromsø: Senter for samiske studier, Universitetet i Tromsø,70. Johansson, Anna & Vinthagen, Stellan (2014) Dimensions of Everyday Resistance: An Analytical Framework. Critical Sociology 1, 1–19. Kaukiainen, Leena (1997) Avoin ja suljettu raja. Suomen ja Norjan suhteet 1918–1940. Helsinki: Suomen historiallinen seura. Kerkvliet, Benedict J. Tria (2009) Everyday politics in peasant societies (and ours). The Journal of Peasant Studies, Vol. 36, No. 1, January 2009, 227–243. KM 1921. Komiteanmietintö n:o 20 1921: Komisionilta, joka on asetettu antamaan lausuntonsa niistä asioista, joilla on yhteyttä Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kuntain verollepanojen ja isojakojen kanssa. Helsinki: Valtioneuvosto.