Laulunopettajien yleisimmin käyttämät laulupedagogiset käsitteet

Ainedidaktiikka 2(2) (2018), 38–70. Avoimesti luettavissa osoitteessa http://journal.fi/ainedidaktiikka ISSN: xxxxxx-xxxxxx 38 DOI: xxxxxxxxx-xxxxx Suomen ainedidaktinen tutkimusseura ry, Helsinki. Laulunopettajien yleisimmin käyttämät laulupedagogiset käsitteet Maarit Aura1, Anne-Maria Laukkanen1 ja Juha Ojala2 1Tampereen yliopisto, 2Oulun yliopisto Laulunopetukseen kuuluu lukuisia käsitteitä, jotka perustuvat laulajien subjektiivisiin kokemuksiin. Terminologia ei ole yhtenäistä ja yksiselitteistä, mikä vaikeuttaa niin pedagogien ja opiskelijoiden välistä kuin myös laulajien ja opettajien keskinäistä kommunikaatiota. Tämän kyselytutkimuksen tarkoitus on kartoittaa laulunopettajien yleisimmin käyttämiä laulupedagogisia käsitteitä ja mielikuvia, jotta jatkotutkimuksella voitaisiin etsiä niiden akustisia ja fysiologisia vasteita. Kyselytutkimus toteutettiin yliopiston e-lomakkeella, jonka palautti 83 laulunopettajaa. Tutkimustulosten mukaan tärkeimpänä pidetty laulupedagoginen käsite oli hengitystuki. Muita tärkeinä pidettyjä käsitteitä olivat nielutila, äänen kärki tai ydin, resonanssi ja inhalare la voce. Laulunopettajien eniten käyttämät pedagogiset mielikuvat olivat hämmästys ja sisäinen hymy. Laulupedagogiikka, laulunopetus, lauluääni, vokologia Lähetetty: 7.5.2018 Hyväksytty 25.11.2018 Vastuukirjoittaja: [email protected] DOI: 10.23988/ad.73222 Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 39 Johdanto Ammattiin johtavien koulutusten ohella lukuisat julkiset ja yksityiset musiikkioppilaitokset ympäri Suomen tarjoavat mahdollisuuden laulunopiskeluun. Laulaminen on suosittu harrastus: noin 7 % yli 10-vuotiaista ilmoittaa harrastavansa laulua (SVT 2009). Laulupedagogiikassa käytetään usein sanallisia ilmaisuja, kuten sijoitus, avoin kurkku tai peittäminen, joilla ei ole yksiselitteistä, yleisesti hyväksyttyä merkitystä, ja jotka siksi saattavat hämmentää oppijaa (Miller, 2008). Äänenkäytön opettamista on verrattu käsiteviidakkoon (Koistinen, 2004). On esitetty, että laulunopetuksesta puuttuu johdonmukainen terminologia (Bunch, 1982). Useat ilmaisut, kuten etinen sijoitus tai pää-ääni, ovat laajasti käytössä, vaikkei niille ole jaettuja, yksiselitteisesti ymmärrettäviä määritelmiä (Miller, 2008). Ongelmallisimmillaan laulupedagoginen termistö on sekavaa: Sonnisen (1993) mukaan samat sanat voivat tarkoittaa eri asiaa, ja eri sanat samaa asiaa. Eri opettajat saattavat ymmärtää termit päinvastaisilla tavoilla (Sundberg 1987; Tetrazzini & Caruso 1975). Käsitteet eroavat noviisista eksperttiin ja myös ammattiryhmittäin. Klassisen ja rytmimusiikin pedagogeilla on omat käsitteistönsä, kuten myös kuoronjohtajilla, puheterapeuteilla tai äänen tutkijoilla. (Hoch & Sandage, 2017). Miller on 1970luvulla tutkinut eri maiden laulupedagogisia perinteitä, jotka hänen mielestään eroavat toisistaan merkittävästi esimerkiksi sellaisten käsitteiden suhteen, kuin resonanssi, vokaalien muodostus ja mukautuminen, vokaalien värittäminen, peittäminen, sijoitus, kurkunpään asento, aluke ja niin edelleen (1977). Selkeiden määritelmien julkaisemisen puolesta on esitetty vetoomuksia (Bunch, 1982; Miller, 2008). Tutkijat ja pedagogit ovat yhdessä yrittäneet koota äänisanastoja. Muiden muassa Sundberg (1986), Titze (1994), Hoch (2014) sekä ruotsalainen äänipedagogien, puheja äänihäiriöspesialistien ja äänentutkijoiden yhdistys Röstfrämjandet (1996; myöhemmin Röstläget) ovat pyrkineet kokoamaan ääntä ja laulamista käsittelevää sanastoa. Työ on koettu varsin tärkeäksi, sillä yhteiset, perustellut termit helpottaisivat laulupedagogien keskinäistä kommunikaatiota (Bunch, 1982; Hoch ym, 2017; Sonninen, 1993) ja edistäisivät laulunharrastajien, -opiskelijoiden, laulajien, laulupedagogien ja äänen tutkijoiden välistä kommunikaatiota (Sundberg, 1987). Ihmisen äänentuoton kolmijakomalli Ihmisen äänentuottoa voidaan tarkastella kolmijakomallin avulla. Sen pääosat ovat keuhkot, äänihuulet ja ääntöelimistö (kuva 1). Keuhkot synnyttävät hengityslihasten avulla äänen tuottamiseen tarvittavan energian eli ilmavirran. Aerodynaaminen energia saa henkitorven yläpäässä, kurkunpäässä, sijaitsevat äänihuulet värähtelemään. Värähtely synnyttää ilmanpaineen vaihtelua, ääniaaltoja. Ääni saa lopullisen voimakkuutensa ja sointinsa, kun osa ääniaalloista voimistuu ja osa heikkenee nielun, suuja nenäontelon muodostamassa ääntöväylässä. Artikulaatioelimiä (huulet, kieli, pehmeä suulaki) liikuttavat lihakset muokkaavat ääntöväylän kokoa ja muotoa ja siten äänen sointia. Äänen voimakkuutta voidaan ääntöväylän asetuksen lisäksi vaihdella hengityslihaksilla ja äänihuulia toisiaan kohden Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 40 lähentävillä lihaksilla. Sävelkorkeutta voidaan muuttaa lihaksilla, jotka lyhentävät tai pidentävät ja jäykistävät äänihuulia. Äänenlaatua voidaan vaihdella asteikolla vuotoisesta puristeiseen muuttamalla äänihuulten lähentymisen tiiviyttä suhteessa käytettyyn ilmanpaineeseen. Myöskin äänihuulten värähtelytapaa (kontaktipinnan syvyyttä) voidaan vaihdella. Tällöin syntyy äänenlaatuja, joista on käytetty yleisnimitystä ’rekisteri’ ja esimerkiksi alakäsitteitä rintarekisteri ja falsetti. Kuva 1. Kaavio äänentuoton keskeisistä osatekijöistä. (Tampereen yliopiston Puheen ja äänen tutkimuksen laboratorion oppimateriaalia). Miten äänentuottoa säädellään Äänen tuottaminen vaatii laajan aivoalueen osallistumista (Zarate ym., 2014). Laulamisen ja puhumisen aikana miljardit sensoriset ja motoriset hermot ympäri kehoa aktivoituvat (Thurman ym., 1997). Ennen äännön alkua tehdään tahdonalaisesti, mutta tiedostamattomasti viritys, jossa äänihuulten massa ja jäykkyys säädetään haluttua sävelkorkeutta vastaaviksi ja lähentymisen aste haluttua voimakkuutta vastaavaksi (Wyke, 1974). Äänentuoton aikana toimii tahdosta riippumaton refleksiivinen säätely, joka perustuu kurkunpään aistinsolujen toimintaan. Nämä aistinsolut reagoivat mekaanisille ilmiöille, kuten ilmanpaineen vaihtelulle ja kurkunpään lihasten ja sidekudosten venyttymiselle. Lihasten ja sidekudosten venyttyminen viestii lihasten toiminnasta ja rakenteiden liikkeistä. (Wyke, 1974.) Äänentuoton aikana toimii myös tahdonalainen auditiivinen kontrolli. Keskeinen äänen piirre, jota auditiivisella palautteella hallitaan, on perustaajuus (Zarate ym., 2014) eli musiikkitermein: auditiivinen palaute vaikuttaa vireessä pysymiseen. Ääni akustisena ilmiönä Oheinen spektrikuva (kuva 2) havainnollistaa äänen rakennetta. Kyseessä on naispuhujan tuottama pitkä [a:]-vokaali. Kuvassa vaaka-akselilla näkyy Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 41 taajuus hertseinä (1 hertsi, Hz, = 1 värähdys sekunnissa), pystyakselilla voimakkuus (desibeleinä, dB). F0 (fundamental frequency) tarkoittaa perustaajuutta. Se on se taajuus, jolla äänihuulet ovat värähdelleet. Perustaajuutta korkeammat (enemmän oikealle sijoittuvat) piikit kuvassa ovat perustaajuuden harmonisia kerrannaisia eli monikertoja, toisin sanoen yläsäveliä. Niitä yläsäveliä (tai yläsävelalueita), joita ääntöväylän resonanssi on voimistanut, kutsutaan formanteiksi, ja niistä käytetään lyhenteitä F1 (ääntöväylän matalin resonanssi), F2 (seuraavaksi matalin resonanssi) jne. Formanttien sijoittuminen taajuusasteikolle määrää äänen soinnin. Esimerkiksi kun formantit sijoittuvat matalille taajuuksille, äänen koetaan yleensä kuulostavan tummalta, ja päinvastoin korkeille taajuuksille sijoittuvien formanttien koetaan antavan ääneen kirkkautta. Formanttien perusteella voimme tunnistaa eri äänteitä, tehdä arvioita puhujan iästä, sukupuolesta jne. Erityisesti F1 ja F2 ovat keskeisiä äänteiden erottelulle, kun taas F3–F5 vaikuttavat äänen yksilölliseen sointiin. Kuva 2. Spektri naispuhujan tuottamasta [a:] -vokaalista (Tampereen yliopiston Puheen ja äänen tutkimuksen laboratorion oppimateriaalia). Länsimaisen klassisen laulun ominaispiirteet Länsimainen klassinen laulu on yleisnimitys laulutyylille, jota käytetään länsimaisessa, tonaalisessa oopperamusiikissa ja muussa taidemusiikissa barokista nykypäivään. Koska klassisella tyylillä laulettaessa ei esitystilanteessa yleensä käytetä mikrofonia, täytyy ääni saada kantamaan esiintymistilanteessa muilla keinoilla (Thurman ym.,1997). Erityinen formanttien yhteenliittymä, laulajanformanttiklusteri (kuva 3) lisää etenkin miesäänten havaittua voimakkuutta ja saa ne kantamaan orkesterin ylitse (Chapman, 2012; Sundberg, 1974, 1988; Thurman ym.,1997). Kurkunpään lasku, nielun väljyys ja äänihuulten yläpuolisen ns. epilaryngaaliputken kapeus (ks. kuva 4) ovat tekijöitä, joiden avulla laulajanformantti saadaan aikaan (Sundberg, 1974; Titze & Story, 1997). Naislaulajat puoles- Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 42 taan saavat äänensä kantamaan orkesterin yli etenkin korkeilla sävelkorkeuksilla avaamalla enemmän suuta ja laskemalla alaleukaa (Sundberg, 1987; Rothenberg, 1986). Siten he nostavat F1:n taajuuden lähelle F0:aa sellaisilla korkeilla sävelkorkeuksilla (> 500 Hz), joissa äänen perustaajuus ylittää puheessa käytetyt F1-taajuudet. F1:n nostaminen hieman F0:n yläpuolelle lisää suuresti äänenpainetasoa. Näiden resonanssitekniikoiden lisäksi laulajat tarvitsevat riittävän suurta ilmanpainetta ja sopivan äänihuulten lähentymisasteen, jotta aerodynaaminen energia muuttuisi äänienergiaksi mahdollisimman tehokkaasti ja taloudellisesti, eli mahdollisimman vähän äänihuulia kuormittavasti (Titze, 1991). Kuva 3. Puheen (katkoviiva) ja laulun (ehyt viiva) erot kahden mieshenkilön noin minuutin mittaisten ääninäytteiden keskiarvospektreissä. LF = laulajanformanttiklusteri, noin 2000 ja 3000 Hz välille sijoittuva 2–3 formantin yhteensulautuma. (Tampereen yliopiston puheen ja äänen tutkimuksen laboratorion oppimateriaalia). Kuva 4. Vasemmalla: Poikkileikkaus ääntöväylän magneettiresonanssikuvasta. Punaiset viivat osoittavat alueen, jolle sijoittuu epilaryngaaliputki (alue äänihuulista kurkunpääputken ulostuloaukkoon). Vihreä viiva osoittaa alanielun leveyden. Oikealla fiberoskopiakuva alanielusta. Musta Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 43 viiva rajaa epilaryngaaliputken suuaukon pinta-alaa ja valkoinen alanielun poikkipinta-alaa. (Tampereen yliopiston Puheen ja äänen tutkimuksen laboratorion oppimateriaalia). Muita erityispiirteitä klassiselle laululle on varsin suuri perustaajuusvaihtelualue (tyypillisesti 2–3 oktaavia) ja tasainen, hallittu sointi, joka ei mainittavasti muutu äänen korkeuden tai voimakkuuden myötä (Sundberg, 1990). Klassisessa laulussa pyritään siis siihen, että äänen perusominaisuuksia, sävelkorkeutta, voimakkuutta ja sointia pystytään vaihtelemaan pitkälti toisistaan riippumattomina. Rekisterinvaihtojen hallitseminen on oleellista. (mm. Chapman 2012). Klassiseen lauluun kuuluu runsas päärekisterin (tai ohennerekisterin) käyttö (Bourne & Garnier, 2012), joka on osaltaan myös edellytys sekä laajan sävelkorkeusvaihtelun että tasaisen soinnin saavuttamiselle. Niin ikään klassisen laulun sointi-ihanteisiin kuuluu vibrato (Larrouy-Maestri ym., 2014, Thurman ym.,1997) eli perustaajuuden (ja myös voimakkuuden) pieni oskillointi noin 7 hertsin taajuudella. Nämä edellä mainitut piirteet vaativat hyvin hienovaraista useiden äänentuottoon osallistuvien lihasten sopivasti mitoitettua ja ajoitettua säätämistä (Sundberg, 1990), mikä ei ole mahdollista yksittäisten lihasten tietoisella hallinnalla, ja mitä opiskellaan yleensä useita vuosia. Laulunopetus murroksessa Länsimainen klassinen laulunopetus on perinteisesti tapahtunut mestari– oppilas-asetelmassa, henkilökohtaisena opetuksena. Opetuksen käytäntöjen suhteen laulupedagogiikka on siirtynyt yhä enemmän perinteitä korostavasta mestari–kisälli-asetelmasta kohti nykyaikaista oppijalähtöistä, kulttuurista monimuotoisuutta tiedostavaa ja tutkimusperustaista musiikkikasvatuksen praktiikkaa, jossa opettaja ohjaa ja tukee oppilaan oppimisen prosesseja tasapainoisesti kohti musiikkien perinteitä ylläpitäviä ja niitä päivittäviä taiteellisia päämääriä. Esittävän säveltaiteen ja muusikon ammatin kannalta oleellisia sisältöalueita laulunopetuksessa ovat äänentuotto ja ääntäminen (ns. tekniikka), ohjelmistojen ja tyylien hallinta sekä siihen liittyvät esittämisen käytännöt ja oma tulkinta (ns. ilmaisu). Myös muita työelämätaitoja harjoitetaan. Laulunopetuksen periaatteista Laulunopetuksen pedagogisia periaatteita on pyritty jäsentämään aikojen saatossa. Vennard (1962) oli uranuurtaja alallaan. Hän jaotteli klassisen laulunopetuksen perinteiset pedagogiset periaatteet mekanistiseen, vertauskuvalliseen, havainnollistavaan, ”laula kuten puhut” -periaatteeseen, progressiiviseen ja innoittavaan pedagogiikkaan. Mekanistiseen (mechanistic) pedagogiikkaan kuuluu suorat, fysiologiset neuvot kuten, ”hengitä syvään” tai ”pidä leuka rentona”. Vertauskuvallisessa (figurative) pedagogiikassa laulamista kuvaillaan subjektiivisten tuntemusten tai vaikkapa runollisten vertauskuvien kautta. Monet tyypilliset käsitteet, kuten esimerkiksi fokus ja sijoittaminen kuuluvat tähän lähestymistapaan. Havainnollistavassa (demonstrative) pedagogiikassa opettaja laulaa oppilaalle malliksi. ”Sing-as-you-speak” -pedagogiikassa puhuminen toimii mallina äänenkäytölle ja etenkin artikulaatiolle laulamisessa. Progressiivisessa pedagogiikassa opettaja käsittelee laulutekniikkaa laulujen laulamisen, toisin sanoen ohjelmiston läpikäymisen yhteydessä. Innoittava (inspirational) pedagogiikka on Vennardin mukaan metafyysinen lähestymistapa, jossa Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 44 ajatellaan jokaisen ihmisen sisällä olevan luonnollinen, mutta yhteiskunnan tukahduttama laulaja. Chapman (2006) puolestaan jakaa opetusfilosofiansa kolmeen lähestymistapaan: holistiseen, fysiologiseen, ja vähittäiseen (incremental). Holistisella Chapman tarkoittaa laulamista, joka käsittää koko ihmisen: kehon, mielen, hengen, tunteet ja äänen. Fysiologisella hän tarkoittaa anatomian lakeihin, lihastoimintoihin ja lihasten yhteistyöhön perustuvaa opetusta. Vähittäisellä Chapman tarkoittaa laulamista, joka voidaan jakaa aluksi osiin ja kehittää erikseen, jotta haluttu asia jää lihasmuistiin. Laulunopetuksen kokemuksellisuus ja kehollisuus Laulunopetus perustuu pitkälti kokemukselliseen tietoon (Bunch, 1982). Laulunopetus on kommunikaatiota siinä missä muukin opetus, mutta laulamisessa erityisesti korostuu soittimen kehollisuus, sillä äänentuotto tapahtuu omassa kehossa, sisäisesti säädeltynä. Tämän vuoksi oppijan tiedollisen ja taidollisen kasvun reflektoinnissa ja tukemisessa esiintyy erityisiä haasteita: musiikillinen ja kehollinen tieto on paljolti hiljaista tietoa – ja sen sanallistaminen oppimisen tilanteissa on monin tavoin paitsi tarpeellista myös haastavaa. Kaikki tämä tekee opetusja oppimistilanteista monella tavoin henkilökohtaisia. Tämä on osaltaan antanut aihetta fenomenologiselle laulun ja laulupedagogiikan tutkimukselle (ks. esim. Järviö, 2011; Tarvainen, 2012; Valtasaari, 2017). Laulupedagogiikan olisi kokemuksen tarkastelun ohella kuitenkin syytä myös kytkeytyä ja perustua opetuksen ja taiteellisen toiminnan käytäntöjen, tekniikan ja ilmaisun käytäntöjen tutkimukseen. Kehotuntemukset ovat tärkeitä, koska visuaalista palautetta ei juuri ole saatavissa. Auditiivinenkaan palaute ei yksinomaan riitä, sillä ihminen kuulee itsensä eri tavoin kuin muut (Moore, 2013), ja koska saman auditiivisen lopputuloksen voi saavuttaa eri tavoin (Story, 2016), eivätkä kaikki tavat välttämättä ole yhtä tavoiteltavia esimerkiksi äänen kuuluvuuden tai kestävyyden kannalta. Mielikuvat ja tuntemuksia kuvaavat ohjeet laulunopetuksessa Tuntemusten kuvaamista ja mielikuvia käytetään osana laulun opettamisen ja oppimisen prosessia, huolimatta siitä, että tieto äänentuoton fysiologiasta ja äänen akustiikasta on kaiken aikaa lisääntynyt. Mielikuvien käyttöä on perusteltu sillä, että optimaalinen lihasten kontrolli on äänentuoton ja - käytön kannalta oleellista, mutta ihminen ei kykene tuottamaan sitä tietoisesti (Laukkanen & Leino, 2001). Äänenkäyttö syntyy monien lihasten yhteistyön tuloksena (Zarate & Kleber, 2014), eikä kaikkiin näihin lihaksiin ole tiedostettavissa olevaa sensoris-motorista yhteyttä. Esimerkiksi ihminen ei yleensä tiedosta kurkunpäänsä toimintaa (Vennard, 1962). Ihminen ei yleensä tunne ääniraon avautumista ja sulkeutumista äänihuulivärähtelyn aikana, eikä äänihuulten lyhentymistä ja pidentymistä, tai edes niiden sijaintia, koska kurkunpäässä ei ole sentyyppistä tuntoaistiverkostoa. Epiteeli ja kurkunpään lähellä sijaitsevat lihakset sisältävät hermotusta, joka mahdollistaa jossain määrin tietoisen yhteyden kurkunpään toimintaan. (Thurman ym., 1997). Äänentuottoon liittyvä erityispiirre on myös se, että äänentuotto jakaa osittain samoja kehon osia, väyliä ja lihaksia kuin hengitys, pureminen ja nieleminen (Thurman ym., 1997). Kurkunpään hallinta äänentuotossa ei ole triviaali asia, koska äänentuoton aikana täytyy oppia Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 45 tiettyjen perusrefleksien kytkeminen pois haittaamasta. Lauluäänen tuotto tavallaan kilpailee ja sen täytyy voittaa näihin hengissä pysymisen kannalta ensisijaisiin toimintoihin liittyvät refleksit samoin kuin primitiivisiin äänisignaaleihin liittyvät motoriset mallit (itku, nauru, kirkaisut, murina). Laulamisessa hyödynnetään auditiivista, somatosensorista, ja myös visuaalista palautetta (esim., Thurman ym., 1997, Wyke, 1974, Zarate ym., 2014). Somatosensorinen palaute on peräisin aistinsoluista, jotka viestivät asennosta, kosketuksesta ja liikkeestä. Somatosensorinen palaute on välttämätön lihasten sopivan toiminnan ja koordinaation kannalta. Se tarjoaa aivoille tietoa muun muassa hengityselimistön, kurkunpään ja kasvolihasten tilasta. Somatosensorisen palautteen eli kehotuntemuksen oletetaan olevan erityisen tärkeässä asemassa ammattilaulajien kohdalla. Kaikissa työtehtävissä ei ole mahdollista kuulla omaa ääntään (Zarate ym., 2014). Mielikuvien ja taiteellisen, kuvailevan sanaston käytöstä on myös koettu olevan hyötyä esimerkiksi arjesta irtautumisessa, omaan instrumenttiin keskittymisessä ja ilmaisullisen rohkeuden virittäjänä (Koistinen, 2004; Honkonen, 2005). Jestley kirjoittaa väitöskirjassaan (2011), että fysiologiaan perustuva laulunopetus on nykyään mielikuviin perustuvaa suositumpaa. Hän on koonnut argumentteja pelkkiin fysiologisiin neuvoihin perustuvaa laulunopetusta vastaan. Hän referoi muun muassa, että opetus joka ei rohkaise mielikuvien käyttöön, latistaa ihmisten omaa luovuutta (Holyoak & Thagard, 1997) ja etäännyttää laulajia heidän tunteistaan (Bradshaw, 1996). Jestley on koonnut listan argumenteista, joilla perustellaan mielikuvituksen ja kielikuvien käyttöä laulupedagogiikassa: 1. On laulunopettajia, joiden mielestä opettaminen ilman mielija kielikuvallisen kielen käyttöä on mahdotonta (mm. Carter 1993). 2. Useiden laulajien ja laulunopettajien mukaan tuntemusten välittäminen on laulajien pääasiallinen kieli. 3. Kuuluisat laulajat käyttävät metaforia ja mielikuvitusta. 4. Tieteellistä informaatiota voi olla vaikea välittää. 5. Paradoksit haastavat tieteellisen lähestymistavan. 6. Mielikuvituksellinen ja analoginen ajattelu on synnynnäistä. 7. Ei-kirjaimellinen kieli stimuloi joidenkin opiskelijoiden oppimistyylejä (2011). Kritiikki mielikuvaopetusta vastaan Opetuksen tavoitteiden vuoksi ja laulupedagogiikan historiallisista rakenteista ja perinteistä johtuen laulupedagogiikan strategioina on käytetty sanallisen ohjeistamisen ohella runsaasti sanallisia ja muita mielikuvia, mallioppimista ja eleitä (esim. O’Bryan & Harrison, 2014; Vennard, 1962). Mielikuvien ylenpalttista käyttämistä laulupedagogiikassa on myös kritisoitu. On esitetty, ettei aina ole selvää, miten opettajien käyttämä terminologia välittyy opiskelijoille tai miten opiskelijat tulkitsevat opettajien terminologian tai laulutekniikoiden kuvausta. (Callinan-Robertson, Mitchell & Kenny 2006). Mielikuvat aukeavat eri tavoin eri ihmisille, ja osa oppilaista saattaa ymmärtää mielikuvat aivan päinvastaisella tavalla kuin on tarkoitettu (Koistinen, 2004). Laulutekniset neuvot saattavat perustua vanhoihin, laulajien yksilöllisiä tuntemuksia kuvaileviin kirjoituksiin (Chapman, 2012). Millerin mukaan oman lauluäänen hallinta ja omien tuntemusten kuvaileminen ei riitä ohjeiksi muille (1996). Sundbergin mielestä vaikkapa laajalti käytetty termi käsite ”tuki” sisältää opettajien henkilökohtaista pedagogiaa (1987). Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 46 Jokainen laulaja kehittää hyvin nopeasti omat mielikuvansa (Miller, 1996). Laulajat myöskin tekevät laulaessaan fysiologisesti usein jotain aivan muuta kuin mitä he tuntevat tekevänsä (Hixon, 1987). Pahimmillaan mielikuviin perustuva neuvo hyödyttää vain opiskelijaa, joka on joskus kokenut kuvatun asian (Vennard, 1962) ja joka jo hallitsee äänenkäytön perusteet (Miller, 1996) Mielikuviin ja tuntemuksiin liittyy sama subjektiivisuusongelma. ”On vaikea kuvailla oliivin makua henkilölle, joka ei ole koskaan maistanut sitä, mutta maku on helppo palauttaa mieleen, kun sen on joskus kokenut” Miller (1996) konkretisoi. Miller tähdentää, että monet käytetyt neuvot, kuten ”laula palleasta” tai ”tue ääntä hengityksellä” ovat epätarkkoja ja fysiologian vastaisia, ja hän kannustaa laulunopettajia käyttämään täsmällistä kieltä (1996). Yksi esimerkki yleisesti käytetystä, mutta hieman harhaanjohtavasta ilmauksesta on, että laulaessa koko vartalo soi. Titze (2008) muistuttaa, että ääni ei tule ulos esimerkiksi rinnasta, selästä, vatsasta tai jaloista, vaan ääni syntyy kurkunpään alueella ja välittyy ulos ääntöväylän kautta. Tämän tutkimuksen tavoitteet Tämä tutkimus pyrkii avaamaan laulupedagogisten mielikuvien merkitykset objektiiviseen, ymmärrettävään muotoon. Kyselytutkimuksen avulla pyrimme kartoittamaan laulunopettajien tärkeimpinä pitämät laulupedagogiset käsitteet ja toimivimpina pitämät mielikuvat, joilla tärkeimpien käsitteiden kuvaamiin pedagogisiin päämääriin on mahdollista päästä. Tämän tutkimuksen avulla saatava tieto auttaa suuntaamaan jatkotutkimuksia, joissa etsitään fysiologisia, akustisia ja auditiivis-perkeptuaalisia korrelaatteja näille pedagogisille käsitteille. Materiaalit ja menetelmät Aineistonkeruu Kysely toteutettiin verkossa e-lomakkeen avulla keväällä 2016. Lomake lähetettiin koulutetuille laulupedagogeille. Vastaajiksi toivottiin klassista laulutyyliä opettavia laulunopettajia. Vastaajien sähköpostiosoitteet löytyivät Laulupedagogit ry:n ja musiikkioppilaitosten kotisivuilta sekä etsimällä yksityisiä laulunopettajia verkkohaun avulla. Vastaajien taustatiedoista selvitettiin laulupedagoginen koulutustaso, työkokemus, opetettava musiikkityyli, sukupuoli ja ikä. Kyselyssä kartoitettiin tärkeimpiä laulupedagogisia käsitteitä ja mielikuvia ensin strukturoitujen sitten avoimien kysymysten avulla. Vastaaja sai valita annetuista vaihtoehdoista mielestään kolme tärkeintä vaihtoehtoa. Taustalla tässä on ajatus äänentuoton kolmijaosta. Jos useampi vaihtoehto tarkoitti vastaajan mielestä samaa, häntä pyydettiin merkitsemään vaihtoehdot samalla numerolla. Jos tarjotuista vaihtoehdoista ei löytynyt sopivaa, vastaaja sai itse nostaa esille kolme oleellisempaa käsitettä. Seuraavaksi tarjottiin laulupedagogisia mielikuvia ja ohjeita, joista vastaaja sai valita kolme mielestään toimivinta. Jos jokin muu laulajille annettava ohje tai mielikuva oli vastaajan mielestä oleellisempi, hän sai nimetä ne omin sanoin. Kysymyslomak- Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 53 Kuva 5. Strukturoituihin kysymyksiin saatujen vastausten jakaumat (n) ikäryhmittäin. Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 54 Kuva 6. Strukturoituihin kysymyksiin saatujen vastausten jakaumat (n) ikäryhmittäin. Musiikkigenren vaikutus tuloksiin Taulukko 6 kuvaa laulupedagogien musiikkigenren vaikutusta strukturoituihin vastauksiin. Lajittelimme laulupedagogit vain klassista laulua opettaviin (n = 30) ja sekä klassista että rytmimusiikkia opettaviin (n = 21). Viimeksi mainittuun ryhmään laskimme kuuluvaksi myös yhden pelkästään rytmimusiikkia opettavan. 20-30 v 31-40 v 41-50 v 51-60 v 61-70 v 70+ v Sijoitus 1 1 2 1 22 3 2 3 32 1 Imposto 1 1 2 31 1 Fokus 1 1 2 1 2 21 1 32 2 Tuki 1 8 5 8 6 21 1 1 31 Peitto 1 1 2 31 Ylimeno 1 1 1 22 1 1 2 31 2 1 2 Ohenne 1 1 1 21 31 1 Venyminen 1 1 1 1 21 1 32 1 1 Ydin 1 2 1 3 22 1 3 31 2 Nielutila 1 1 3 2 26 2 5 2 31 1 Egalisaatio 1 1 1 22 31 2 Kärki 1 2 1 1 22 1 1 33 2 1 1 Maskisointi 1 22 1 1 1 32 1 1 Inhalare 1 2 1 2 1 1 24 4 4 31 2 1 1 Tracheal 1 3 1 23 1 32 Chiaroscuro 1 1 1 22 1 32 3 1 Balanssi 1 2 1 1 1 1 23 2 1 31 Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 55 Molemmissa ryhmissä laulutuki ja nielutilaolivat eniten valittuja käsitteitä. Klassista opettavilla ydin ja fokus saivat myös runsaasti valintoja. Laulutuki oli selvästi tärkeämpänä pidetty käsite niille vastaajille, jotka opettivat vain klassista musiikkia (58,6 % vs. 47,6 % ykkössijaa). Klassisen musiikin ohella myös rytmimusiikkia opettavat valitsivat muita useammin tärkeiksi seuraavia käsitteitä: ylimeno,ohentaminen,nielutila,egalisaatio ja ääntöbalanssi. Suurin ero oli ääntöbalanssissa. Musiikkigenren vaikutusta käsitevalintaan tutkittiin myös ristiintaulukoinnilla. Minkään annetun 17 käsitteen kohdalla ryhmät eivät eronneet toisistaan merkitsevästi, mutta khiin neliö -testin mukaan pelkästään klassista opettavien ja sekä klassista että rytmimusiikkia opettavien mielipiteissä tuki-käsitteen tärkeydestä oli suuntaa-antavasti eroa: df = 2; : χ(2)=5.432, p = 0,066. Taulukko 6. Tärkeimpinä pidettyjen käsitteiden prosentuaalinen jakautuminen vastaajien opettaman musiikkityylin mukaan. (a) Vain klassista musiikkia opettavat (n = 30) Käsite 1. 2. 3. Äänen sijoittaminen 10,3 20,7 3,4 Imposto 3,4 0 3,4 Fokus 13,8 10,3 20,7 Laulutuki 58,6 13,8 0 Peittäminen 3,4 0 3,4 Ylimeno 3,4 10,3 13,8 Ohentaminen 3,4 3,4 3,4 Äänen venyminen 6,9 3,4 10,3 Ydin 13,8 20,7 6,9 Nielutila 10,3 27,6 3,4 Egalisaatio 3,4 3,4 6,9 Äänenkärki 10,3 10,3 17,2 Maskisointi 0 13,8 13,8 Inhalare la voce 13,8 31,0 10,3 Trakeaalinen veto 10,3 0 3,4 Chiaroscuro 3,4 6,9 6,9 Ääntöbalanssi 6,9 10,3 3,4 Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 56 (b) Klassista ja rytmimusiikkia opettavat (n= 21) Käsite 1. 2. 3. Sijoittaminen 4,8 19,0 4,8 Imposto 0 0 0 Fokus 9,5 4,8 4,8 Laulutuki 47,6 4,8 14,3 Peittäminen 0 0 0 Ylimeno 4,8 9,5 9,5 Ohentaminen 4,8 4,8 9,5 Äänen venyminen 4,8 4,8 4,8 Ydin 9,5 0 4,8 Nielutila 14,3 28,6 4,8 Egalisaatio 4,8 4,8 4,8 Äänenkärki 4,8 4,8 4,8 Maskisointi 0 4,8 0 Inhalare la voce 9,5 14,3 9,5 Trakeaalinen veto 4,8 14,3 4,8 Chiaroscuro 4,8 4,8 14.3 Ääntöbalanssi 19,0 9,5 4,8 Avoin valinta Lomakkeessa oli kaksi kohtaa, jossa vastaajat saivat tuoda esille tärkeitä käsitteitä omin sanoin. Lomakkeen alussa oli kysymys, jossa vastaajat saivat kertoa omin sanoin ”kolme tärkeintä laulupedagogista käsitettä”. Tässä kohdassa nousi esiin 124 käsitettä. Strukturoidun käsitevalinnan jälkeen vastaajat saivat vielä mainita kolme käsitettä, jotka olivat ”oleellisempia” kuin annetut vaihtoehdot. Tässä kohdassa vastaajat mainitsivat 40 laulupedagogista käsitettä. Jotkut vastaajat olivat merkinneet avointen kysymysten vastaukset järjestysnumerolla, toiset eivät, joten maininnat on laskettu ilman järjestysnumeroita. Avoimessa valinnassa esille tulleita käsitteitä voidaan tarkastella neljästä eri näkökulmasta (Taulukko 7). Eräät käsitteet ovat peräisin äänentutkimuksesta (esimerkiksi fonaatio), joidenkin käsitteiden tausta on Italian laulukäsitteistössä (chiaroscuro, inhalare la voce), jotkin käsitteet vaikuttavat perustuvan kehotuntemuksiin (äänen venyminen, sisäinen hymy), jotkin mielikuviin (juuret maassa). Taulukko 7. Kuusi eniten mainittua käsitettä avoimessa kysymyksessä ”kolme tärkeintä laulupedagogista käsitettä.” Vastaajia yhteensä 83. Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 57 Käsite (mainintaa) 1. Hengitystuki (29, lisäksi hengitys 19 mainintaa) 2. Nielutila (13) 3. Kärki, fokus tai ydin (yht.13) 4. Inhalare la voce (12) 5. Resonanssi (10) 6. Passaggio tai ylimeno (9) Vastaajat näyttivät ottavan esille avoimessa valinnassa paljolti samat käsitteet mitä me olimme valinneet strukturoituihin vastausvaihtoehtoihin. Laulutukea ja muita hengitykseen liittyviä käsitteitä pidettiin selvästi tärkeimpinä. Hengitystuki sai 29 mainintaa, hengitys 19 ja hengitysyhteys seitsemän. Hengitystekniikka sai kaksi mainintaa ja syvähengitys yhden. Nielutila oli toiseksi suosituin käsite 13 maininnalla. Äänen ydin, fokus ja kärki yhdistettynä nousivat kolmannelle sijalle. Nämä kolme käsitettä nostettiin ajoittain esiin samassa yhteydessä, ja yhteen laskien ne mainittiin 13 kertaa. Imu taiinhalare la voce mainittiin 12 kertaa ja resonanssi 10 kertaa (lisäksi resonanssitunne, resonoituminen ja resonanssitila saivat kukin yhden äänen, mikä korostaa resonanssin asemaa), passaggio tai ylimeno mainittiin yhdeksän kertaa ja sijoittaminen kahdeksan kertaa. Rentous, tulkinta ja ääntöbalanssi mainittiin kukin kuusi kertaa. Luonnolliseen, terveeseen ääneen viitattiin viidessä vastauksessa. Ryhti ja äänen venyminen mainittiin viisi kertaa, artikulaatio,egalisaatio,äänen virtaus ja leuan rentous neljä kertaa. Samasta asiasta voidaan puhua hiukan eri sanoilla, esimerkiksi todennäköisesti laulutuesta käytettiin myös synonyymeja tuki, hengitystuki ja hengitysyhteys (seitsemän valintaa). Sama sana voi tarkoittaa kahdelle laulupedagogille eri asiaa. Puhutaanko edelleen hengityksestä, kun käytetään vaikkapa avoimessa kyselyssä esiin tulleita sanoja joustavuus,kehon valmistaminen tai yhteys kehoon? Tila oli suosittu käsite 11 maininnalla. Haukotus (1), putki (1), tilantunne (1) ja ääntöväylän tilavuus (1) liittyvät tilaan. Resonanssiin (10) tai sointiin viitattiin myös sanoilla läpisointi (2), chiaroscuro (2) resonanssitila (1), resonanssitunne (1),resonoituminen (1), sointipaikat(1) ja vokaalisointi (1). Todennäköisimmin sijoittamiseen (8) liittyviä vastauksia oli sijoittuminen (2), etisyys (1) ja imposto (2). Ideaalista ääntöväyläasetusta haettaneen ilmauksilla sisäinen hymy (2), hymy poskissa (1), ilmeiden vaikutus (1), passiivinen, minimaalinen suu (1), yläleuan aktiivisuus (1), peittäminen (1), äänen kaventaminen (1). Erilaiset kehonhallintaan liittyvät ilmaukset saivat joitakin ääniä: Rentous (6), kehon käyttö hengityksessä ja äänentuotossa (2), kropan jousto (2), joustavuus (1), kehon kokonaisbalanssi (1), kehotietoisuus (1), kehon valmistaminen (1), koko kropalla laulaminen (1), kropan hallinta (1), kropan elastisuus (1), kropan rentous (1), yhteys kehoon (1), reflek- Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 58 sinomaisuus (1), sekä rennon elastinen lihastasapaino (1). Korsettilihasten hallinnasta kirjoitti yksi ja lantionpohjanlihasten hallinnasta niin ikään yksi vastaaja. Ryhdin mainitsi viisi vastaajaa. Juuret (maassa) mainitsi kaksi vastaajaa, asento ja niskan linja suhteessa selkärankaan mainittiin kerran. Fonaatioon viitattiin käsitteillä aluke ja ääntöbalanssi. Trakeaalinen veto mainittiin kolme kertaa, twang kaksi kertaa. Artikulaatio sai viisi mainintaa. Artikulaatioon viitattiin myös kielen rentoudella ja artikulaation kannalta kielen optimaalisella sijainnilla (1), tekstillä (2), ja tekstin selkeydellä (2). Leuan rentous oli suhteellisen suosittu käsite viidellä maininnalla. Leuat irti toisistaan esiintyi kerran. Tulkinta tai ilmaisu esiintyi kuudessa vastauksessa. Tulkinta otettiin esiin myös kommenttiosiossa useita kertoja. Ajatus mainittiin kaksi kertaa. Emootio, energiatasapaino, vastaanottaminen, tahdonvoima ja tahtotila mainittiin kukin kerran. Fraseeraukseen viitattiin ainakin vastauksilla legato, linja, ja vokaalin venyminen. Myös erilaisia äänen suuntaan liittyviä käsitteitä käytettiin. Suosituin oli inhalare la voce tai imu kahdellatoista maininnalla. Äänen venyminen (5), virtaus (2), äänen suuntaaminen kauas (1), äänen kantokyky (1), ääni ulos suusta (1), syvyysajattelu (1) voidaan luokitella kuuluvan suuntakategoriaan. Eräs vastaaja esitti havainnollistavan esimerkin suunta-ajattelusta kommenttiosiossa: Lauluinstrumentti on epäsuora soitin; ajatus kaukosäätimestä. Teksti ja ääntiöt on suunnattava eteenpäin, ääni leviää taaksepäin. Ne on pidettävä erillään toisistaan. Useat vastaajat mainitsivat ideaalikseen luonnollisen äänenlaadun. Luonnollisuus tai luonnollinen, terve, vapaa äänenkäyttö mainittiin yhteensä viisi kertaa. Persoonallisen äänen löytäminen mainittiin kerran, äänenhallinta kerran, puhtaus kerran, koko kropalla laulaminen kerran, ja yksi vastaaja muistutti, ettei ääntä saa muuttaa vaan jalostaa. Yksittäisiä ääniä saivat mm. instrumentin rakentaminen, kilpiruston kallistus (tilt), la gola morbida (pehmeä kurkku), maneerien karsiminen, musiikkisivistys, äänihygienia ja äänenavaus. Annettujen vaihtoehtojen haastajat Kyselylomakkeen avoimissa kysymyksissä vastaajat saivat ottaa esiin strukturoidussa kysymyksessä annettuja vaihtoehtoja oleellisempia käsitteitä. Neljäkymmentä mainittua käsitettä jakautui tasaisesti, eikä yksikään käsite noussut ylitse muiden. Harvemmin kuultuja käsitteitä nousi esiin, muun muassa kupula,neljän pallean yhteistyö ja pitkittäisrentous mainittiin. Esiin nousivat myös seuraavat käsitteet: aluke, artikulaatio, artikulaatioelimistö, asennot, balanssi, energia, floating voice, fraseeraus, erilaiset fysiologiset termit, instrumentin rakentaminen, haukotuksen tunne, kehon soitattaminen, kelluminen ilman päällä, legato, lepohengityksen ja ääntöhengityksen erottaminen, läpisointi, messa di voce, musikaalisuus, ohennerekisteri, ohut äänihuulikontakti, ’on the air, not with the air’, persoonan kehittäminen, ping, prefonatorinen tila, rekisterit, rentous kaikessa Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 59 lauluun liittyvässä, skillo tai squillo, teksti edellä, tekstin sisältö, tilt, tuettu pianissimo , tunneilmaisun vaikutus kehossa, tulkinta, äänen sijoittuminen, äänen solakkuus, ’äänne venyy’, sekä äänen ja hengityksen refleksinen toiminta. Vastaajat kirjoittivat myös kuvauksia kuten: ”Laulettavan fraasin soiminen mielessä ennen kuin alkaa laulaa” ”Laulu on kokonaisvaltaista sisäistä liikettä, joka alkaa ennen ääntä” Toimivimmat laulupedagogiset mielikuvat Vastaajia pyydettiin valitsemaan 27:stä valmiista vaihtoehdoista toimivin, toiseksi toimivin ja kolmanneksi toimivin mielikuva tai ohje. Tässä kysymyksessä jätettiin huomiotta 33 vastausta, joissa tehtävänanto oli selvästi ymmärretty väärin, ja jokainen vastausvaihtoehto oli numeroitu. Jos katsotaan kuinka monta kertaa mielikuvat tai ohjeet oli valittu ykköseksi ja kakkoseksi, suosituin mielikuva oli hämmästyminen (28 % tai 14 kpl ykkössijaa, 12 % tai 6 kakkossijaa ja yhteensä 46 mainintaa kolmen toimivimman mielikuvan joukossa), toiseksi suosituin sisäinen hymy (24% tai 12 ykkössijaa, 22% tai 11 kakkossijaa ja 60 mainintaa kolmen suosituimman mielikuvan joukossa), kolmanneksi suosituin haukottelu (20% ykkössijaa, 12 kakkossijaa, 20 mainintaa), ja neljänneksi suosituin juuret maassa (18% ykkössijaa, 16% kakkossijaa, 21 mainintaa). Edellä mainittujen lisäksi seuraavat mielikuvat oli valittu kolmen tärkeimmän joukkoon 15 kertaa tai useammin: Koko keho soi (20,) imu (19), selkä leviää (18), putki auki (17), alaleuka roikkuu rentona (16) (Taulukko 8). Vähemmän mainintoja olivat saaneet reiän poraaminen äänellä seinään (0), kulmakarvat kohoavat (1), huulten törröttäminen (5), resonanssikumina rinnassa (5), holvi takana nielussa (6), sierainten levittäminen (6), suuaukko pieni ja teksti solakkaa (6), ylähampaat näkyvät (8), iloiset silmät (8), kukan haistelu (8), hymy (8), aktiivinen kielenkärki (9), kupoli (10), resonanssikilinä päässä (11), rento kieli (11) keskivartalo lihoo (11), ääni venyy (13), leuat irti toisistaan (14). Taulukko 8. Kymmenen eniten ääniä saanutta mielikuvaa tai ohjetta ja niiden saamien mainintojen prosentuaaliset osuudet. 50 vastaajaa. Mielikuva tai ohje 1. 2. 3. 1. Hämmästyminen 28,0 12,0 6,0 2. Sisäinen hymy 24,0 22,0 14,0 3. Haukottelu 20,0 12,0 8,0 4. Juuret maassa 18,0 16,0 8,0 5. Putki auki 18,0 12,0 4,0 6. Leuat irti toisistaan 18,0 6,0 4,0 7. Alaleuka roikkuu rentona 16,0 6,0 10,0 8. Koko keho soi 14,0 14,0 12,0 Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 60 9. Selkä leviää 14,0 12,0 10,0 10. Imu 12,0 12,0 14,0 Jos vastaaja ei löytänyt valmiista vastauksista sopivaa mielikuvaa, hän sai kertoa omin sanoin enintään kolme valmiita vaihtoehtoja oleellisempaa mielikuvaa. Erilaisia mielikuvia tuli esiin yli 80. Äänet hajaantuivat. Hämmästys (joka oli jo annetuissakin vaihtoehdoissa) sekä yläleuka auki,keskivartalon aukeaminen ja ”tulkinta luo tekniikkaa” -ajatus saivat useamman kuin yhden maininnan. Useat vastaajat mainitsivat, että eri oppilailla toimii eri mielikuvat. Joidenkin vastaajien mielestä mielikuvat eivät ole tehokas tapa opettaa laulua. Jotkut opettajat sanoivat käyttävänsä mieluummin fysiologisia termejä kuin mielikuvia. Yleensä pyrin tarjoamaan oppilaalle mielikuvien lisäksi myös konkretiaa: joillekin ihmisille konkretia toimii paremmin kuin ruusujen haistelu. Laulunopettajan täytyy myös itse todella ymmärtää, mitä mielikuvien takana on, eikä vain heitellä jostain kuulemiaan mielikuvia ilmaan! Käytän opetuksessa niitä anatomisia nimityksiä, jotka opiskelija oikeasti tuntee. Mielikuvat ovat jokaisen oman mielen tuotoksia, joten vältän tilannetta, jossa kuvaan soivaa lopputulosta niin että sekä opiskelija että opettaja käytännössä arvaavat, mistä on kyse. Mielikuvien käyttöä myös kannatettiin: ”Mielikuvitus ei tunne rajoja”. Pohdinta Kyselytutkimuksessa selvitettiin laulunopettajien yleisimmin käyttämät laulupedagogiset käsitteet ja mielikuvat. Tutkimus osoitti, että klassisen laulun opettamisessa ja sen kuvaamisessa käytetään hyvin paljon erilaisia käsitteitä. Kohdassa, jossa vastaajaa pyydettiin kertomaan omin sanoin kolme tärkeintä käsitettä, tuli esille 124 eri käsitettä. Vastaajat mainitsivat osittain samoja käsitteitä kuin strukturoiduissa kysymyksissä tarjottiin, mikä kertoo siitä, että strukturoidun osion valmiit vastausvaihtoehdot oli valittu onnistuneesti. Koska 37 omavalintaisista käsitteistä oli ollut vaihtoehtona strukturoiduissa kysymyksissä, uusia esille nostettuja käsitteitä oli 87. Moni käsitteistä todennäköisesti tarkoitti samaa jonkin annetun vastauksen kanssa, mutta vastaaja ilmaisi asian hieman eri sanoilla. Useat vastaajat kommentoivat, että käytetyt käsitteet riippuvat tilanteesta ja oppilaasta. Samasta asiasta voidaan puhua tarkoituksellisestikin hieman eri sanoilla. Hengitystuki nousi ykköseksi niin avoimessa kuin strukturoidussa kysymysosiossa. Äänet jakautuivat muille käsitteille selvästi tasaisemmin, mutta kuitenkin äänenkärki, fokus, inhalare la voce, ääntöbalanssi ja nie- Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 61 lutila olivat selvästi varsin yleisesti käytettyjä käsitteitä. Avointen kysymysten kentässä resonanssi sai myös paljon kannatusta. Mielikuvista suosituimmaksi nousivat hämmästys ja sisäinen hymy. Erillisten laulukoulujen tai laulumetodien kuten Complete Vocal TechniquenTM (Sadolin, 2009) ja Estill-menetelmän (Caleo, 2018) käyttämät ilmaukset eivät nousseet esiin avoimissa vaihtoehdoissa. Molemmissa metodeissa käytetty, joskin paljon varhaisempaa perua oleva sana twang tuli esiin kaksi kertaa. Uudempaa äänitiedettä edustavia käsitteitä, kuten resonanssien säätäminen (resonance tuning, mm. Schutte, ym., 2005), akustisen interaktion hyödyntäminen (Titze 2008), epilaryngaaliputken kavennus (Titze ja Story 1997), jäivät myös puuttumaan. Esimerkiksi puhepedagogiassa käytetty ääntöbalanssi-sana (Laukkanen & Leino, 1999) sen sijaan oli kohtalaisen suosittu. Seuraavaksi pohditaan kirjallisuuden ja aiemman tutkimustiedon valossa, mihin tässä tutkimuksessa esiin nousseet suositut laulupedagogiset käsitteet voisivat perustua. Suosituin käsite hengitystuki Hengitystuki oli laulunopettajien tärkeimpänä pitämä käsite niin avoimessa kuin strukturoidussa kyselyosiossa. Useat käytetyt ilmaukset näyttävät olevan liitettävissä tukeen. Tällaisia ilmauksia ovat hengitysyhteys, kelluminen ilman päällä, on the air, lepoja ääntöhengityksen erottaminen, inhalare la voce (äänen sisään hengittäminen) ja imu. Myös erilaiset kehotuntemuksiin ja kehonhallintaa koskevat ilmaukset on mahdollisia liittää tukeen. Tällaisia ilmauksia ovat juuret maassa, kropan hallinta, keskivartalon aukeaminen, selkäpuolella tuntuva kevyt kannattelu sekä korsettilihaksiin ja lantionpohjalihaksiin tehdyt viittaukset. Hengitystä on pidetty perinteisesti tärkeänä tekijänä oopperalaulussa. Robert C. White täsmensi 1980-luvulla, että hengityksen käytön opetteleminen on tärkein yksittäinen komponentti laulukoulutuksessa. White perustelee, että oikeanlainen hengityskontrolli vähentää kurkunpään lihasten rasitusta ja on yhteydessä musiikin fraseeraukseen. (White, 1988). Laulaminen vaatii äänihuulten alapuolisen ilmanpaineen tarkkaa hallintaa. Laulajien täytyy pitää yllä pitkiä fraaseja ja vaihdella ilmanpainetta sävelkorkeuden ja voimakkuuden mukaan. Suurempi äänenvoimakkuus samoin kuin korkeammat sävelkorkeudet tarvitsevat suurempaa äänihuulten alapuolista ilmanpainetta (Sundberg, 1989). Voidaan sanoa, että laulutuki on yhtä kuin sopiva äänihuulten alapuolinen ilmanpaine. Sopiva ilmanpaine tuotetaan hengityslihaksilla ja elastisilla voimilla (Sundberg, 1992; Sonninen, 1993; Hixon, 1987). Tuki on määritelty muun muassa tietoiseksi uloshengityksen hidastamiseksi (Luchsinger & Arnold, 1965). Vatsalihasten tulee rentoutua nopeasti ja täydellisesti sisäänhengityksen alkaessa, jotta tärkein sisäänhengityslihas pallea pääsisi laskeutumaan alas. Liiallisen ääniraon alapuolisen ilmanpaineen estämiseksi palleassa ja muissa sisäänhengityslihaksissa tulee säilyttää pieni aktiviteetti vielä fraasin alkaessakin (Zemlin, 1981; Leanderson, Sundberg, & von Euler, 1984). Uloshengityskontrolli syntyy sisäänja uloshengityslihasten Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 62 yhteistyönä (Zemlin, 1981). Viimeaikainen äänitutkimus on pyrkinyt selvittämään eri lihasten (kuten leveän selkälihaksen, musculus latissimus dorsi, tai poikittaisen ja sisemmän vinon vatsalihaksen eli musculus transversus abdominis ja musculus obliquus internus abdominis) osuutta laulajien hengitystekniikassa (Watson ym., 2012, Macdonald., ym.). Latissimus dorsi-lihaksella on tutkimuksen mukaan merkittävä osuus rintakehän laajentamisessa sekä koloratuurien ja loppuhuipennusten laulamisessa (Watson ym., 2012). Pallean laskeutumisen, keuhkojen ilmamäärän ja kurkunpään toiminnan välillä on yhteys. Niin sanottu trakeaalinen veto on linkki hengitysja äänentuottoelimistön välillä (Sundberg, 1992). Trakeaalinen veto tarkoittaa sitä, että kun pallea laskeutuu tarpeeksi paljon sisäänhengityksessä, se vetää myös henkitorvea (trachea) ja sen yläosaan sijoittuvaa kurkunpäätä hieman alaspäin. Tällöin äänihuulet vetäytyvät hieman kauemmaksi toisistaan (Zenker & Glaninger, 1959). Pallean laskeutuminen edistää ns. vuolasta ääntötapaa (flow phonation), jossa äänihuulet pääsevät värähtelemään vapaammin (Sundberg, Leanderson & von Euler, 1986; Iwarsson, 2001). Se voi myös edistää niin sanotun ohennerekisterin tuottamista. Ohennerekisterissä äänihuulet kohtaavat toisensa ohuemmalta pinnalta ja se helpottaa korkeiden sävelkorkeuksien tuottamista. Pallean laskeutuminen ja pysyminen mahdollisimman kauan alhaalla äännön aikana myös stabiloi ääniväylää ja sen resonanssitaajuuksia sävelkorkeuden muutosten aikana. (Sundberg ym., 1986). Tämä auttaa pitämään äänenlaatua tasaisena ja edistää rekisterikontrollia, sillä tiedetään, että ääniväylän resonanssit (ääntöväylän ja henkitorven ilmapatsaiden myötävärähtelyt) voivat aiheuttaa jopa tahattomia rekisterivaihdoksia (Titze, 2000). Hersbt toteaa, että hyvin toteutettuna kuvitteellinen ele äänen sisään hengittämisestä (inhalare la voce) voi johtaa klassisessa laulussa toivottuun tummaan äänensävyyn, koska trakeaalinen veto laskee kurkunpäätä (Herbst, 2016). Tumma äänensävy puolestaan liittyy mataliin ja siten lähempänä perustaajuutta oleviin formanttitaajuuksiin. Interaktio ääntöväyläresonanssien kanssa voi auttaa äänihuulivärähtelyä (Rothenberg, 1986, Titze, 2004, 2008). Mielenkiintoista on myös se, että on voitu todeta, että silloin, kun ääntöväylän formantti on lähellä äänihuulivärähtelyn perustaajuutta, kuten esimerkiksi naislaulajilla korkeilla sävelkorkeuksilla laulettaessa, ilma todellakin hetkellisesti virtaa sisäänpäin äänihuulivärähdyksen aikana (Miller & Schutte, 1986). Nielutilan merkitys Käsitteet nielutila, prefonatorinen tila, haukotuksen tunne ja leuat irti nousivat vahvasti esille tässä tutkimuksessa. Syvähengityksen myötä syntyvään trakeaaliseen vetoon liittyy kurkunpään lasku, mikä on omiaan avartamaan nielua. Nielua voidaan avartaa myös siten, että kieltä viedään eteenpäin tai että kielen takaosa painuu alaspäin, alaleuka laskeutuu tai että pehmeää kitalakea nostetaan. Nair, Nair ja Reishofer (2015) tutkivat alaleuan avautumista niin sanotuilla eliittilaulajilla, eli (heidän määritelmänsä mukaan) kansainvälisen, yli 10 vuotta kestäneen uran tehneillä laulajilla. Heidän mukaansa alkavalla haukotuksella on kolme etua. 1) Suuontelon resonanssitila kasvaa, 2) Nieluontelon resonanssitila laajenee, ja ns. lau- Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 69 Miller, R. (1991). Professional voice - The science and art of clinical care. The singing teacher in the age of voice. Raven Press. Miller, D. G., & Schutte, H. K. (1986). The effect of F0/F1 coincidence in soprano high notes on pressure at the glottis. Journal of Phonetics, 14, 385–392. https://www.rug.nl/research/portal/publications/the-effect-of-f0f1-coincidencein-soprano-high-notes-on-pressure-at-the-glottis(0ab9be21-7000-49b6-8984cbb3fe5b6150).html Moore, B. C. J. (2013). An Introduction to the Psychology of hearing. Elsevier Academic Press. 6.ed. Murray, D., & Hutchison, T. (2008). Advanced vocal technique - Middle voice, placement & styles. Hal Leonard, Australia. Nair, A., Nair, G., & Reishofer, G. (2015). The low mandible maneuver and its resonance implications for elite singers. Journal of voice, 30(1), 128.e13–128.e32. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2015.03.010 Pakkanen, A. (2013). Inhalare la voce – imua äänessä - Ajatuksia kokonaisvaltaisesta lauluäänen soinnista ja sen opettamisesta -opinnäytetyö. Metropolia Ammattikorkeakoulu. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/57450/Inhalare_met_final.pdf?sequence=1&isAllowed=y Rothenberg, M. (1986). Cosi fan tutte and what it means or nonlinear source-tract acoustic interaction in the soprano voice and some implications for the definition of vocal efficiency. Teoksessa Baer, T., Sasaki, C. & Harris, K. S., (toim.,) Vocal fold physiology: Laryngeal function in phonation and respiration. 254–263. CollegeHill Press, San Diego. Sadolin, C. (2009). Kokonaisvaltaisen äänenkäytön tekniikka, Gehrmans Musikförlag. Sand, S., & Sundberg, J. (2005). Reliability of the term "support" in singing. Logopedics Phoniatrics Vocology, 30, 51–54. https://doi.org/10.1080/14015430510006712 Schutte, H.K., & Miller, R. (1984). Resonance Balance in Register Categories of the Singing Voice: A Spectral Analysis Study, Folia Phoniatrica et Logopaedica, 36, 289–295. https://doi.org/10.1159/000265758 Schutte, H.K., Miller, D.G., Duijnstee, M. (2005). Resonance Strategies Revealed in Recorded Tenor High Notes, Folia Phoniatrica et Logopaedica, 12(57) 5–6. https://doi.org/10.1159/000087082 Sonninen, A. (1993). Tukilaulun ongelma. Laulupedagogi. Sonninen, A., Hurme, P., & Laukkanen, A-M. (1999). The external frame function in the control of pitch, register, and singing mode: Radiographic observations of a female singer. Journal of Voice, 13(3), 319–340. https://doi.org/10.1016/S0892-1997(99)80039-3 Sonninen, A., Karma, K., Laukkanen, A-M., & Hurme, P. (2005). Evaluation of Support in Singing. Journal of Voice, 19(2), 223–238. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2004.08.003 Stone, J. B. (1990). You can sing. Amsco Publications, New York. Story, B. H. (2016). The vocal tract in singing. Teoksessa Welch, G, Howard, D.M, Nix, J. (toim.,) The Oxford Handbook of Singing. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780199660773.013.012 Streeton, J., & Raymond, P. (2014). Singing on stage: An actor's guide. Bloomsbury. https://doi.org/10.5040/9781408166529 Sundberg, J. (1992). Breathing behavior during singing, STL-QPSR 111992, KTH Royal Institute of Technology 3(1), 049–064. Sundberg, J., Leanderson, R., & von Euler, C. (1986). Voice source effects of diaphragmatic activity in singing. Journal of Phonetics, 14, 351–357. Sundberg, J. (1983). Chest wall vibrations in singers. Journal of Speech and Hearing Research, (26) 329–340. https://doi.org/10.1044/jshr.2603.329 Sundberg, J. (1974). Articulatory interpretation of the "singing formant". Acoustical Society of America, 55 (4), 838–844. https://doi.org/10.1121/1.1914609 Sundberg, J. (1987). Vocal tract resonance in singing. International congress of voice teachers, Strasbourg. Sundberg, J, (1987). The science of the singing voice. Northern Illinois University Press. Ainedidaktiikka 2(2) (2018) 70 Sundberg, J. (1990). What's so special about singers, Journal of Voice 4(2), 107–119. https://doi.org/10.1016/S0892-1997(05)80135-3 Tasanto, M. (2007). Hengitys ja tuki. Teoksessa Hautamäki, T. (toim.), Laulajan opas (s.38–46). Rytmi–instituutti, Seinäjoki. Tetrazzini, L., & Caruso, E. (1909). The art of singing. Da capo press, New York. Thomasson, M., & Sundberg, J. (1999). Consistency of Phonatory Breathing Patterns in Professional Operatic Singers. Journal of voice, 13(4), 529–541. https://doi.org/10.1016/S0892-1997(99)80008-3 Thurman, L., & Welch, G., (1997). Bodymind & Voice. Foundations of voice education, book 2. The VoiceCare Network, National Center for Voice & Speech, Fairview Voice Center, Centre for Advanced Studies in Music Education. Titze, I.R. (1988). A framework for the study of vocal registers. Journal of Voice 3, 183– 194. https://doi.org/10.1016/S0892-1997(88)80075-4 Titze, I. R. (1994). Principles of voice production. Prentice Hall, Englewood Cliffs, New Jersey. Titze, I. R. (2001). Acoustic Interpretation of Resonant Voice. Journal of Voice, 15(4), 519–528. https://doi.org/10.1016/S0892-1997(01)00052-2 Titze, I. R. (2004). "Theory of glottal airflow and source-filter interaction in speaking and singing," Acta Acustica united with Acustica, 90, 641–648. Titze, I. R. (2005). Space in the throat and associated vocal qualities. Journal of singing, 61(5), 499–501. Titze, I. R. (2008). Nonlinear source-filter coupling in phonation: theory. The Journal of the Acoustical Society of America. 2008 May;123(5):2733–49. https://doi.org/10.1121/1.2832337 Titze, I. R. (2008). The human instrument. Scientific American, 298(1), 94–101. https://doi.org/10.1038/scientificamerican0108-94 Titze, I. R. (2012). Why do classically trained singers widen their throat? Journal of Singing, 69(2), 177–178. Titze I.R, Sundberg J. (1992). Vocal intensity in speakers and singers. The Journal of the Acoustical Society of America, 91. https://doi.org/10.1121/1.402929 Titze, I.R., & Worley, A. S. (2008). Modeling source-filter interaction in belting and highpitched operatic male singing. Acoustical Society of America, 126, 1530–1540. https://doi.org/10.1121/1.3160296 Unteregger, F,. Wagner, P., Honegger, F., Potthast, S., Zwicky,S., & Storck, C. (2018). Changes in Vocal Fold Morphology During Singing Over Two Octaves, Journal of voice. https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2018.08.020 Vaalio, K. (2007). Ääni-instrumentti ja sen rakenne. Teoksessa Hautamäki, T. (toim.), Laulajan opas (9–17). Rytmi-instituutti, Seinäjoki. Valtasaari, H. (2012). Ääntöbalanssi-metodi laulunopetuksessa -pro gradu-tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Valtasaari, H. (2012). Laulupedagogiikan haasteet. Laulupedagogi, 8–16. Valtasaari, H. (2013). Professori Matti Lehtisen ajatuksia laulamisesta ja sen opettamisesta. Laulupedagogi, 12–13. http://www.laulupedagogit.fi/wp-content/uploads/2014/01/Laulupedagogi_2014.pdf Vennard, W. (1957). Singing - the Mechanism and the Technic. Los Angeles. Vennard, W. (1962). Building correct singing habits. Voice and speech disorders. Medical aspects. Illinois. Watson, A. H. D., Williams, C., & James, B. V. (2012). Activity Patterns in Latissimus Dorsi and Sternocleidomastoid in Classical Singers, Journal of Voice, 26(3). https://doi.org/10.1016/j.jvoice.2011.04.008 Weiss, R., Brown, W.S., Jr, & Morris, J. (2001). Singer's formant in sopranos: fact or fiction? Journal of Voice, 15(4), 457–68. https://doi.org/10.1016/S0892-1997(01)00046-7 White, R.C. (1988). On the teaching of breathing for the singing voice. Journal of voice, 2(1), 26–29. https://doi.org/10.1016/S0892-1997(88)80054-7 Viljamaa, A. (2009). Mielikuvat ja oppiminen laulupedagogiikassa-opinnäytetyö. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. http://www.theseus.fi/handle/10024/2020