Yyteistä uuteen alkuun : toimittajien kertomuksia mediatyön murroksesta

Yyteistä uuteen alkuun Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen YYTEISTÄ UUTEEN ALKUUN Toimittajien kertomuksia mediatyön murroksesta Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinenEiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä 2017 TUP ja tekijät ISBN 978-952-03-0491-1 (pdf) Kannen kuva Anssi Männistö Graafinen suunnittelu ja taitto Sirpa Randell Esipuhe Median murroksesta on tehty monta tutkimusta, kirjoitettu lukuisia raportteja ja kerrottu runsaasti tarinoita. Useimmiten aihetta on lähestytty instituutioiden tasolla – on puhuttu ammattikunnasta, journalismista ja mediaorganisaatioista. Tutkimushankkeemme Irtisanottujen toimittajien uudet työt pyrki lähestymään aihetta etsiytymällä journalismin tekijöiden tuntemuksiin ja kokemuksiin: miltä on tuntunut, mitä on ajateltu, kun median murros koskettaa juuri minun omaa työtäni ja minun elämääni? Raporttimme tavoite on hahmottaa toimittajien yksilöllisten kokemusten pohjalta näkökulmaa journalistisen työn muutoksiin. Näkökulma on erityinen eikä tietenkään liiaksi yleistettävissä. Tässä raportissa äänen saavat alan ammattilaiset, joilla on ollut suhteellisen vakiintunut asema journalismin kentällä, mutta jotka ovat kohdanneet työssään voimakkaan muutoksen. Kuulemamme tarinat olisivat erilaisia, jos kohdejoukkona olisivat olleet alalle vastikään tulleet pätkätyöläiset tai edelleen vakaissa työsuhteissaan jatkavat konkarit. Silti muutoksen kohdanneiden puheenvuoro on paikallaan juuri nyt. Se on olennainen ajankuva tämän päivän journalismista. Tutkimuksemme ei olisi onnistunut ilman siihen osallistuneita toimittajia. Kiitos teille kaikille myötämielisyydestä! Kiitos myös tutkimuksen rahoittaneille Työsuojelurahastolle, Journalistisen kulttuurin edistämissäätiölle ja Tampereen yliopistolle. Suomen Journalistiliitolle kiitos hyvästä yhteistyöstä ja tärkeästä avunannosta tutkimuksen toteutuksessa. Tutkimus tehtiin Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMETissa, Tampereen yliopistossa elokuusta 2015 toukokuuhun 2017. Tekijöinä olivat tutkija Auli Harju (kirjoittajana luvuissa 1, 4, 5 ja liite), tutkija, journalistiikan yliopistonlehtori Kari Koljonen (kirjoittajana luvuissa 3, 4 ja 5) sekä journalistiikan professori Ari Heinonen (kirjoittajana luvuissa 1, 2, 6 ja liite). Kaikki kolme ovat osallistuneet luvun 7 kirjoittamiseen. Lisäksi yht. yo, toimittaja Riikka Jauhiainen osallistui empiirisen aineiston keräämiseen. Sisällys Esipuhe 5 1. luku: Tutkimuksen toteutus 11 Näkökulmana työelämäkokemus 11 Tutkimus alkaa puhelinhaastatteluin 14 Tarina: Tutkija toimittajaa kuulemassa 16 Uudelleentyöllistyneet tarkempaan syyniin 18 Omakohtaisia ja yhteisön jakamia tarinoita muutoksen ytimestä 19 Työelämäpelin ääripäät: liukuhihna ja rakkaus 21 2. luku: Toimittajaksi ja toimittajana 24 Haave toi alalle – tai joskus sattumakin 24 Journalistiset teot ovat kantaneet ankeutuvalla alalla 29 Tiivistelmä 36 3. luku: Yyteiden kurimuksessa 37 Yt-neuvottelut kylvävät pelkoa ja pettymystä 37 Niukasta tiedottamisesta tuli paljon pyyhkeitä 40 Poikkeustila jakaa pomot jyviin ja akanoihin 43 Seurauksena keskinäistä kyräilyä, mutta myös me-hengen tiivistymistä 46 Yhä useammat kokevat lähtemisen jäämistä houkuttelevampana 50 Tarina: Kuin viimeistä päivää 53 Ympäripyöreät perustelut potkuille hämmentävät 55 Pakkotahtisuus ja yksitoikkoisuus sinetöivät lähtöpäätöksen 57 Katkerat jälkipyykit käydään kollegojen ja läheisten kanssa 58 Työnsä menettänyt muistaa kiitollisena tukijansa 62 Toimitus velloo tunteiden myrskyssä 64 Tiivistelmä 67 14 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen taa jäädä varjoon. Tällaisesta tiedosta on hyötyä, kun alan toimijat – mediayhtiöt, järjestöt ja oppilaitokset – luovat toimintamalleja journalistisen työn kehittämiseksi. Tutkimus alkaa puhelinhaastatteluin Tässä julkaisussa esiteltävät tarinat alkoivat koostua syksyllä 2015. Tuolloin tutkimusryhmämme suunnitteli Irtisanottujen toimittajien uudet työt -tutkimushankkeen aineistonkeruuta. Hankesuunnitelmassa olimme luvanneet haastatella puhelimitse 120–150 työnsä menettänyttä toimittajaa. Ajattelimme, että vaikka emme tällä pääse edustavaan otokseen määrällisen tutkimuksen kriteerein, saamme kuitenkin käsityksen siitä, mitä on tapahtunut toimittajille, joilta työ on jossain vaiheessa lähtenyt alta. Ovatko he työllistyneet uudelleen? Kenties vaihtaneet kokonaan alaa? Mitä he ovat ajatelleet ja tunteneet kohdatessaan omakohtaisesti media-alan työelämän murroksen? Aloitimme aineistonkeruun hankesuunnitelman mukaisesti lomakekyselyllä. Tutkimuskeskuksessamme oli tehty jonkin verran lomakekyselyitä aiemmissa hankkeissa, ja saimme evästystä tutkijakollegoilta. Kuulimme, että vastauksia saa parhaiten, kun tutkija on mukana lomakkeentäytössä, esittämässä kysymykset ja täyttämässä vastaukset. Kävimme kollegoiden kanssa läpi heidän lomakkeitaan ja kyselimme kokemuksia: Millaiset kohdat ovat olleet vaikeita? Miten vaihtoehdot kannattaa muotoilla? Lukeeko haastattelija todellakin ääneen kaikki kymmenen vaihtoehtoa? Tutkimusprosessille tyypilliseen tapaan versioimme omaa lomakettamme, saimme siihen kommentteja, hioimme ja editoimme. Lopulta valmis lomake siirrettiin verkkoon, yliopistossa käytössä olevaan E-lomakepalveluun (ks. liiteluku). Seuraava haasteemme oli työnsä jossain vaiheessa menettäneiden toimittajien tavoittaminen. Laadimme toisen E-lomakkeen, jonka avulla toimittajat saattoivat itse ilmoittautua mukaan. Laitoimme sanaa kiertämään eri reittejä: Journalistiliiton kautta, tuttujen toimittajien kautta. Soitimme yt-neuvotteluita käyneiden mediatalojen luottamusmiehille, joista moni lupasikin levittää tietoa oman talonsa sisällä. Laitoimme kutsun tutkimukseen osallistumisesta 15Yyteistä uuteen alkuun Facebookin ja Twitterin kautta. Osa FB-ystävistämme jakoi kutsua omalle seinälleen. Aloimme saada myös suoria sähköpostiviestejä: Hei Auli, tutkimuksesi toimittajien työllistymisestä ja pärjäämisestä näinä vaikeina aikoina on mielestäni hyvin tärkeä. Ilmoittaudun täten vapaaehtoiseksi haastattelu-uhriksi! Tervehdys! Mulle saa kyllä soittaa tai kirjoitella asian tiimoilta. Sain nimittäin vuosi sitten kenkää 30 vuoden työrupeaman jälkeen. Vaikka aluksi haastateltavien tavoittaminen näytti vaikealta, ilmoittautumisia alkoi tulla, kun aloimme tehdä puhelinhaastatteluja. Keskustelun lopuksi pyysimme haastattelemiamme toimittajia miettimään, tuntevatko he muita vastaavassa tilanteessa olleita toimittajia ja voisivatko kertoa tekeillä olevasta tutkimuksesta heille. Pyyntö tuotti tuloksia. Lähtiessämme soittamaan ensimmäisiä haastatteluja huomasimme varsin nopeasti, että lomakkeen kysymys–vastaus-muoto tahtoi jäädä puheen jalkoihin. Puhelinhaastatteluja tehnyt tutkija sai kuulla kokonaisia tarinoita, jotka virisivät esitetyistä lomakekysymyksistä. Toimittajat halusivat kertoa enemmän kuin pelkkiä vastauksia kaavamaiseen lomakkeeseen. Jotkut haastatteluista kestivät tunnin, lyhimmillään lomake tuli täytettyä parinkymmenen minuutin keskustelun aikana. Kuulimme paljon olennaisia huomioita journalistien työelämästä, mutta myös henkilökohtaisia kertomuksia siitä, miltä ihmisistä tuntui töiden menettäminen, mitä on olla työtön ja asioida TE-toimiston kanssa. Kaikkea tätä ei ollut mahdollista tallentaa lomakkeelle. Jos puhelinkeskustelun aikana nousi esiin asioita, joita olisi tutkimuksemme kannalta tärkeä tallentaa, mutta jotka eivät lomakkeen avovastauskohtiin sopineet, kirjoitimme näitä asioita ylös muistioiksi puhelinkeskustelun jälkeen. 16 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Liite Viimeinen tutkimushaastatteluni. Olen istunut tänään jo kahdessa eri kahvilassa kahden eri haastateltavan kanssa. Vielä yksi on jäljellä. Väsyttää. Matkustan ratikalla itselleni tuntemattomaan osaan Helsinkiä. Keväinen aamukoleus on haihtunut kesäiseksi iltapäiväksi. Löydän haastateltavan ehdottaman kahvilan. Mukavan avara tila isoine ikkunoineen. Valitsen pöydän näkyvältä paikalta. Aurinko paistaa sisälle asti. Katselen levottomasti ympärilleni. Sisään astuu kutakuinkin ikäiseni nainen. Vaikuttaa hieman hermostuneelta tai ainakin varautuneelta. Vaikka hän vastaa aluksi lyhyesti, tunnen saavani hyviä vastauksia juuri siihen, mitä kysyin. Hän puhuu pohdiskellen, pysähtyen välillä miettimään, taustoittaen ja tulkiten kertomaansa ja valintojaan. Kun hän kuvailee opiskeluaan yliopistossa, tavoitan heti omista opiskeluvuosistani tutun maailman. Hän kertoo ajautuneensa alalle parantaakseen maailmaa. Kuinka osuvaa! Samasta syystä minustakin tuli tutkija. Valitsimme työt, joissa voisimme tehdä hyvää, vaikuttaa maailmaan. Täsmällinen, sivistynyt ja tarkasti ratkaisujaan puntaroiva on kuva, jonka saan haasteltavastani. Hän ei Tarina Tutkija toimittajaa kuulemassa 17Yyteistä uuteen alkuun Tutkimuksen aineistot ja metodit ole selvinnyt oman työuransa käänteistä kevyesti, ilman mielenkuohuja ja niiden työstämistä. Nyt hän kuitenkin vaikuttaa onnelliselta ja tasapainoiselta, tyytyväiseltä (työ)elämäänsä. Haastattelukysymykset on käyty läpi. Reilu tunti on kulunut, kun olen lopettelemassa. Suljettuani nauhurin ja juotuani smoothien viimeiset pisarat valmistaudun lähtemään. Haastateltavani jääkin kiireettä seuraani ja päädymme jatkamaan puhetta työelämän murroksesta, myös yliopistomaailman muutoksia sivuten. Olemme saman aikakauden kasvatteja. Meillä on paljon jaettavaa. Vaikka roolimme haastateltavana ja haastattelijana kenties jäykistivät tovi sitten kanssakäymistämme, nyt koen läheisyyttä, lähes ystävyyttä hänen kanssaan. Haastatellun naisen perhe tulee kahvilaan häntä noutamaan. Lapset tervehtivät minua kohteliaan kiinnostuneesti. Saan vielä ohjeet lähimmälle pysäkille. Kun poistun kahvilasta, taivas on sininen ja aurinko paistaa edelleen. Vaikka kello käy kuutta, oloni on kevyt ja olen onnellinen päivän kohtaamisista. Auli Harju 18 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Uudelleentyöllistyneet tarkempaan syyniin Kun puhelinhaastattelut olivat loppusuoralla, laajensimme aineistonkeruuta kasvokkain tehtäviin haastatteluihin kolmen tutkijan voimin. Tapasimme 20 tavalla tai toisella uudelleentyöllistynyttä toimittajaa. Olimme iloisesti yllättyneitä, miten joustavasti saimme haastattelut sovittua. Journalistit suhtautuivat hyvin myötämielisesti tutkimukseemme: He olivat jo keskustelleet tutkijan kanssa puhelimitse, nyt he raivasivat kalenteristaan aikaa haastattelutapaamiseen. Lisäksi pyysimme heitä kirjoittamaan aiheesta. Kirjoitustehtävässä piti laatia puhe viestintälukiolaisille toimittajana olemisesta nyky-Suomessa: Sinua on pyydetty paikalliseen viestintälukioon kertomaan journalistin työstä otsikolla: Mitä on olla journalisti Suomessa vuonna 2016? Kirjoita kahden liuskan puheenvuoro, jossa annat omakohtaisen, rehellisen vastauksen yllä olevaan kysymykseen. Aineistosta tuli rikas ja monipuolinen. Meillä oli tukena haastattelurunko kysymyksineen, mutta kuten tutkimushaastattelut yleensä, keskustelutilanteina haastattelut olivat erilaisia ja haastattelurungon kysymykset painottuivat eri tavoin kulloisestakin haastatellusta riippuen. Jo pelkästään me kolme eri-ikäistä ja erilaisista suunnista journalismia katsovaa haastattelijaa – journalistiikan maisteriopiskelija, monissa projekteissa harjaantunut mediatutkija sekä tuleville journalisteille ammatin ihanteista ja käytännöistä opettava yliopistonlehtori – toimme omilla persoonillamme eroja haastattelutilanteisiin. Kaikki haastatellut olivat siis jossakin vaiheessa viime vuosina joutuneet luopumaan vanhasta työstään – osa oma-aloitteisesti, toiset pakon edessä. He olivat myös työllistyneet uudelleen, ehkä takaisin journalismin pariin, monet kuitenkin jonnekin muualle. Haastattelijoille syntyi vaikutelma, että he kaikki olivat joutuneet miettimään työelämäänsä ja työuraansa liittyviä ratkaisuja aiemminkin. Ehkä siksi puhuminen arasta aiheesta oli lopulta suhteellisen helppoa. Joillekin haastatelluista keskustelu saattoi olla myös antoisaa: Olivatpa haastattelun aiheena olleet tapahtumat sitten vuosien takaisia tai varsin tuoreita, niiden puiminen ja niiden merkitysten tulkinta ulkopuolisen kanssa haastattelun muodossa tarjosi tilaisuuden sellaiseen pohdintaan, joka poikkesi perheen tai kollegoiden kanssa aiheesta puhumisesta. Haastattelurungon ky- 19Yyteistä uuteen alkuun symykset avasivat työn menettämisen ja työllistymisen prosesseihin sellaisia näkökulmia, joihin arkikeskusteluissa ei useinkaan puututa, ja tutkimuksessa luvattu anonymiteetti mahdollisti nostaa esiin sellaisia asioita, joita ei välttämättä tunnistettavasti halua muille ilmaista. Omakohtaisia ja yhteisön jakamia tarinoita muutoksen ytimestä Yhteydenotto puhelimitse ihmiseen, tietämättä missä hän on ja millaisessa tilanteessa, on sattumankauppaa. Millaisia tarinanpätkiä haastatellut olisivat kertoneet, jos olisin soittanut heille joskus toiste? Hyvä kun soitit juuri tänään! Tänään oli hyvä päivä, aina en halua vastata puhelimeen. Eräs puhelinhaastatteluista tehtiin ensimmäisenä sellaisena arkipäivänä, jona haastateltava ei enää ollut töissä. Häntä oli tavoiteltu jo aiemmin, mutta silloin hän oli hoitanut kiireellä viimeisiä tehtäviään töissä. Nyt haastateltavamme oli kotona ja odotti työvoimaviranomaisen yhteydenottoa, ehkä jo lähipäivinä. Nyt oli hyvä väli puhua. Mieleen nousi kysymys, miltä tuntui herätä maanantaiaamuun, kun totutut työhön lähtöön liittyvät rutiinit eivät olleet enää voimassa. Toiset puhelinhaastattelut taas osuivat tilanteeseen, jossa irtisanomisesta oli useita vuosia aikaa. Siitä saattoi olla jopa niin monta vuotta, että haastateltava joutui pinnistämään muistaakseen, miten asiat menivät, milloin työt loppuivat ja kuinka pitkä työttömyyskausi olikaan ollut. Edellä kuvattu teki sen, että sekä menneeseen että tulevaan asemoiduttiin hyvin erilaisilta jalansijoilta. Menneisyys saattoi olla jo muistikuvissa hämärtynyt, ja uusi työ oli tätä hetkeä, hektistä arkea ja osa tulevaa. Toiselle taas menetetyn työn arki oli vielä lähes käsinkosketeltavan todellista, vaikka siihen ei ollut enää paluuta, ja tulevaisuus näyttäytyi epävarmana ja epäselvänä. Toimittajien kertomuksiin työelämänsä muutoksista pätee elämänmuutoksia tarinoina tutkineen Vilma Hännisen (1999) huomio, että ihmiset kertovat omasta elämästään aina itselleen sisäistä tarinaansa, joka nojaa kulttuurisiin aihioihin. Esimerkiksi aikakauslehdet ovat täynnä tarinoita elämänmuutoksesta, työttömyydestä, uudelleenkouluttautumisesta, menestyneistä yrittäjistä. Se, miten haastattelemamme toimittajat vertasivat omia sisäisiä tarinoitaan 20 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen näihin malleihin, ei välttämättä noussut esiin meille tutkijoille kerrotuissa tarinoissa, mutta epäilemättä kulttuurinen konteksti vaikutti taustalla. Nykyisessä työkeskeisessä yhteiskunnassa vallitseva individualismi merkitsee, että yksilöt joutuvat tekemään jatkuvaa identiteettityötä, kuten sosiologi Ulrich Beck (Beck ym. 1995) on kuvannut: ”Yksilöllistyminen” merkitsee ensinnä teollisen yhteiskunnan elämäntapojen riisumista puitteistaan ja toiseksi niiden puitteistamista uudelleen siten, että yksilöt joutuvat itse suunnittelemaan, sovittamaan, parsimaan ja paikkaamaan omat elämäkertansa. (emt., 27.) Tutkimushaastatteluissa syntyy uudenlaisia, sosiaalisessa tilanteessa kerrottuja tarinoita, joissa koettua tehdään ymmärrettäväksi, asioita järjestetään sellaiseksi loogiseksi kokonaisuudeksi, joka on kuulijan omaksuttavissa. Tarinat haarukoivat esiin tiettyjä asioita ja jättävät toisia sivuun. Esiin nousevat ne asiat, jotka ovat tarinan kannalta merkityksellisiä. Tarinat jäsentävät kokemuksia ja selittävät sekä tulkitsevat tapahtunutta. Esitimme kutsun tarinamuotoon kasvokkaisissa haastattelussa myös siten, että haastattelurunkomme ensimmäinen kysymys oli ”miten sinusta tuli toimittaja”. Tähän useat haastatelluista vastasivat kronologisella kertomuksella, joka lähti toisinaan liikkeelle jo kouluvuosista, jatkui opiskelun ja kesätoimittajapestien kautta aina siihen asti, kun työstä joutui ensimmäistä kertaa luopumaan. Vilma Hännisen (1999) mukaan myös yhteisöt kertovat tarinoita. Tällaiseksi yhteisölliseksi tarinaksi voi nähdä sen, millaista journalismin tarinaa sen tekijät kertovat. Tämän tarinan elementit ovat tuttuja monista yhteyksistä: Millaisiin arvoihin ja ihanteisiin journalismi nojaa? Millaisia journalistisen työn arki ja käytännöt ovat? Miten toimittajat työnsä kokevat? Kysytpä keneltä tahansa toimittajalta, vastauksissa on varmasti ainakin joitakin samoja elementtejä. Myös eri tutkimukset ovat hahmotelleet ja kirjanneet näitä vakiintuneita malleja sekä suhteuttaneet niitä journalismia koskevaan muutospuheeseen. 21Yyteistä uuteen alkuun Miten tämä journalismista kerrottava tarina muuttuu, kun sitä ovat kertomassa ihmiset, jotka ovat joutuneet luopumaan journalistisesta työstä, joko hetkellisesti, toistaiseksi tai jopa lopullisesti? Työelämäpelin ääripäät: liukuhihna ja rakkaus Creative leadership in media management -hankkeessa tehdyssä kyselytutkimuksessa havaittiin, miten aikakauslehtitoimituksissa oli koettu luovan työn tekemisen mahdollisuuksien vähentyneen (Malmelin 2015a). Toimittajat katsovat, että aikaa ei ole enää vapaalle ajattelulle ja ideoinnille, kun työtehtävien koetaan lisääntyneen ja resurssien vähentyneen. Eräs tutkimukseen osallistunut toimittaja kuvaili itseään tehdastyöläiseksi. Luova työ on siirtynyt liukuhihnalle. Samaa viestiä on kuulunut myös aiemmista journalistista työtä ja muuttuvia työolosuhteita koskeneista tutkimuksista (esim. Nikunen 2011, Jyrkiäinen 2008). Viime aikoina olemme saaneet lukea samanlaisia kuvauksia myös muilta toimialoilta. Esimerkiksi Helsingin yliopiston yt-neuvottelut ja irtisanomiskokemukset saivat meritoituneita professoreita astumaan kokemuksineen julkisuuteen uutisja mielipidesivuilla. Esimerkiksi terrestrisen kasviekologian professori Heikki Hänninen moitti Helsingin Sanomissa (Helsingin Sanomat 2016), että yliopisto oli hoitanut irtisanomiset järkyttävän huonosti. Tutkija Anu Järvensivu (2010) kuvaa työelämää peliksi, joka muotoutuu kentällä pelaavien strategisten valintojen mukaan ja johon kenelläkään yksittäisellä pelaajalla ei ole valtaa. Jokainen valinta jättää jälkensä ja työelämässä pelaavan on vain luotava pärjäämisstrategioita. Henkilöstövähennyksiä on tutkittu Suomessa 1980-luvulta alkaen (Järvensivu ym. 2012). Aluksi tutkittiin tehtaiden, telakoiden ja kaivosten joukkoirtisanomisia, irtisanottujen työllistymistä ja selviytymistä. Myös 1990-luvun lamanaikaisia henkilöstövähennyksiä tutkittiin irtisanomisten seurausten ja yksilöiden selviämisen näkökulmista. Tutkimukset olivat yhtä tai useampaa työyhteisöä koskevia tapaustutkimuksia. 1990-luvun alun laman aikaan Kansanrunousarkisto ja Toimihenkilöjärjestöjen Sivistysliitto järjestivät Työttömän tarina -kirjoituskilpailun. Osa ta- 22 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen rinoista julkaistiin kokoelmana nimeltä Työttömän tarina (Laaksonen & Piela 1993). Sen esipuheessa huomautetaan, että tarinat avaavat näkymiä paitsi työstä syrjäytyneiden pettymyksiin, pelkoihin, toiveisiin ja taisteluun toimeentulosta, myös kirjoittajiensa mielipiteisiin politiikasta, tiedotusvälineistä, päättäjistä ja viranomaisista. Samalla tavoin tässä tutkimuksessa keräämämme haastattelupuhe laajeni – osin tutkimusrungon kysymysten ohjaamana, mutta myös haastateltujen journalistien omasta aloitteesta, näiden omista työelämätarinoista ja toimitustyön kokemuksista koskemaan median roolia yhteiskunnassa ja journalismin toimintatapoja ja arvoja. Vilma Hänninen (1999) mallintaa työpaikan menetyskuvaukset kahden erilaisen tarinan muotoon, joko tragediaksi tai rikostarinaksi. Ensin mainitussa tarinassa työstään iloitseva työntekijä menettää työpaikkansa. Jos hän ei selviä uudelleen työelämään, häntä uhkaa masennus ja köyhyys. Konnan roolin tässä tarinassa saa työnantaja tai yhteiskunta, työttömäksi joutuneen uhrin kurjuuden aiheuttajana. Jälkimmäisessä tarinassa puolestaan työtön on syyllinen, pinnari ja laiska sosiaalipummi. Hänen uhreinaan ovat kaikki kunnon kansalaiset, veronmaksajat, joiden rahoilla hän yhteiskunnan tukemana elää. Hännisen mielestä nämä molemmat tarinat elävät aihioina yhteiskunnan jäsenten, niin työttömien itsensä kuin työelämässä olevienkin mielessä. Tarinat kamppailevat keskenään oikeasta työttömyyden tulkinnasta. Miten tarinat muuntuvat joukkoirtisanomisten aikakaudella, kun koulutuskaan ei ole tae työpaikan saamiseen tai työelämässä pysymiseen? Sosiaalisen median keskustelupalstoilla työtön saa yhä helposti roiston roolin, ja hallituspolitiikkaa vastaan käyvät kansalaiset syyttävät yhä äänekkäämmin yhteiskuntaa ja vallanpitäjiä. Kohtuullisen varmaa lienee kuitenkin, että alalla kuin alalla on ymmärretty, että työelämän pelissä ei ole tarjolla pelkkiä katsomopaikkoja. Vilma Hännisen (emt.) mukaan uudemmassa työttömyystutkimuksessa onkin pyritty näkemään ihmiset toimijoina, mikä mahdollistaisi edellä esitettyjä mallitarinoita useampia tulkintoja töiden menettämisen merkityksistä. Mahdollista on esimerkiksi kuulla ja nähdä myönteisiäkin tarinoita siitä, kuinka työttömyydestä selvitään tai kuinka töiden menetys voi kääntyä menetyksen kokeneen omaksi eduksi. 23Yyteistä uuteen alkuun Tämänkin tutkimuksen tarinoita voi jäsentää toimijuuden kautta. Kirjamme etenee kronologisen kertomuksen muotoa tapaillen: Lähdemme liikkeelle siitä, miten haastatelluista toimittajista tuli toimittajia, sitten seuraamme heidän tietään yt-neuvotteluiden ja irtisanomisten kautta tilanteeseen, jossa töitä ei ole. Jatkamme tarinaa uudelleentyöllistymiskokemuksilla. Kaikkia näitä vaiheita, haastattelupuheesta esiin nostettuja tilanteiden kuvauksia ja haastateltujen työelämään liittyviä kokemuksia, voi tarkastella myös siitä näkökulmasta, millaiset teot ja toiminta ylläpitävät työelämän myllerrykseen joutuneen yksilön toimintakykyä ja tunnetta siitä, että hänellä on edes jonkinlainen hallinnan tunne tilanteeseensa. Ja vastaavasti, millaisissa kohtaamisissa ja konteksteissa tämä hallinnan tunne ja toimijuuden kokemus alkavat murentua. Tulevissa luvuissa toimijuuden osittainen oheneminen sekä työelämän ja toimitustyön muutoksista aiheutunut pettymys saattavat piirtyä hivenen vahvemmin esiin kuin ne seikat, jotka tässä myllerryksessä ovat pitäneet haastateltuja toimittajia toimintakykyisinä. Tutkimushaastatteluissamme virisi paljon kriittistä puhetta, erityisesti mediaorganisaatioita ja TE-keskusta kohtaan. Tässä kirjassa emme kuitenkaan nähneet tärkeäksi nimetä esimerkiksi niitä organisaatioita, jotka hoitivat yt-neuvottelut huonosti, ja niitä, jotka selvisivät tässä tehtävässä paremmin. Halusimme keskittyä haastateltujen toimittajien kokemuksiin ja esittää yksilöiden kertomien tarinoiden kautta myös joitakin journalistien tämän hetken kokemusmaailmaa yhdistäviä asioita. Haastattelupuheesta nousi esiin myös toimijuutta vahvistavia, myönteisiä kokemuksia, kuten monien eri vaiheissa kokema ja kovasti arvostama kollegiaalinen tai muiden työhön liittyvien verkostojen antama tuki. Osa haastatelluista pystyi myös kääntämään kokemansa vaikeudet voitoksi. Esimerkiksi oman työttömyyskokemuksen takia ymmärtää kanssaihmisten arkea syvemmin. Toisille tuskalliselta tuntunut yhden oven sulkeutuminen työuralla tarkoittikin uudenlaista, innostavaa alkua toisaalla. Yhteistä haastatelluillemme on rakkaus journalismin tekemiseen. 30 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Muutos oli kokemuksena hyvin jyrkkä, ainakin niiden keskuudessa, jotka olivat ehtineet nauttia hyvien aikojen olosuhteista. [Kesätöiden jälkeen, opintoihin palatessa.] Takana kuului ihan kauhea kolahdus. (…) Myöhemmin mulle selvisi, että se ääni oli se, kun työelämän portit menivät kiinni. (Mies, 51–60) Melko tavallinen tuon laman jälkeinen työhistoria lienee ollut määräaikaisuuksista ja avustajasuhteista eteneminen vakinaiseen työsuhteeseen. Eräs haastateltu oli aloittanut tekemällä erikoisalaltaan avustajajuttuja maakuntalehteen, oli siellä kesätoimittaja useana vuonna, pääsi pääkaupungin mediaan, oli siellä kesätöissä ja ”vakiinnutti” paikkansa määräaikaisuuksia tekevänä toimittajana. Määräaikaisuudetkaan eivät olleet saumatta jatkuvia, ja niiden ohella työtä tehtiin freelancerina. Lopulta tätä henkilöä pyydettiin hakemaan vakituista työpaikkaa: Ja sitten siellä minä olin kymmenen vuotta. (Nainen, 41–50) Toisen haastatellun tarina on samantapainen. Taustalla oli pätkiä, kunnes kesätoimittajuuden jälkeen puoli vuosikymmentä meni yhdessä ja samassa sanomalehden toimituksessa, joskin toimenkuvat vaihtelivat. Seurasi ehdotus päällikkötehtävästä aikakauslehdessä, vakituisessa työsuhteessa. Se sitten aikanaan katkesi yt-neuvotteluihin. Kirjava työhistoria ei ole aina ollut ulkopuolisesta pakosta johtunut seuraus, vaikka niinkin usein on ollut. Toimittajat elävät muutakin kuin työelämäänsä, ja esimerkiksi perhe on osaltaan muovannut työssä olemisen tapaa. Työhistoria on ollut vähän repaleinen. On ollut jaksoja, että tuntuu, että nythän tämä lähtee menemään ihan kunnon putkea eteenpäin… (Nainen, 41–50) Naistoimittajan näköpiirissä olleen uraputken kuitenkin katkaisivat lapsien syntymät ja valinta pitää hoitovapaita. Lisäksi puolison työn myötä eteen tuli paikkakunnan vaihto ja sen seurauksena jalansijan hakeminen uusista mediataloista. Aineistoomme valikoituneet toimittajat eivät sinällään pidä monipuolista työuraa kielteisenä kokemuksena. Päinvastoin, haastatteluissa oli aistittavissa 31Yyteistä uuteen alkuun ylpeyttä siitä, että oli joutunut tai hakeutunut erilaisiin työtehtäviin ja pärjännyt niissä. Menin sinne [paikallislehteen] paukuttamaan semmoisia aivan ympäripyöreitä työpäiviä. (…) Se oli kova koulu, jossa sain tehdä tosi itsenäistä työtä. (…) Työn vaihtelevuus viehätti. (Nainen, 41–50) Näin kertoi yksi haastateltumme, jonka työuraan sittemmin sisältyi useita erilaisia toimenkuvia. Toinen tutkimukseemme osallistunut oli omien sanojensa mukaan ”päässyt oppimaan aika kovissakin paikoissa”. Olen ollut semmoisissa puristuksissa, joissa oppii työn tekemisen tavoista ja toisaalta niistä, mitä lähdetään hakemaan, kun uudistetaan tai luodaan kokonaan uutta tyhjästä. Ne on olleet hienoja paikkoja. (Nainen, 41–50) Monipuolinen työtausta ei kuitenkaan ole aina näyttänyt miellyttävän työnantajia. Vaikka moniosaaminen ja -tekeminen on erityisesti 2000-luvulla esiintynyt tiuhaan mediatalojen rekrytointipuheissa, haastatteluissa tuli esiin toisenlaisia kokemuksia. Eräs haastateltumme oli työuransa alkupuolella tietoisesti hankkinut työkokemusta monenlaisista tehtävistä. Hän oli toimittajana aikakauslehdissä, sanomalehdissä ja televisiossa. Ajattelin, että vaan kerään kokemuksia, kun olen nuori, ja että siitä on mulle myöhemmin hyötyä. Siinä koen olleeni pahasti väärässä. (Nainen, 41–50) Karvas totuus oli, että myöhemmissä työhaastatteluissa epäiltiin henkilön olevan jotenkin hankala ihminen, kun oli ”joutunut” vaihtamaan useasti työpaikkaa. Havainto on mielenkiintoinen, jos tällainen asenne on yleisempikin rekrytointeja tekevien keskuudessa. Tätä nykyä alalle aikova ei useimmiten voi edes valita, tekeekö pätkätöitä vai asettuuko jonnekin vakituisesti. Jos lukuisia työsuhteita pidetään epäilyttävänä piirteenä työhönottotilanteessa, asetelma on perin vaikea. Toisessa yhteydessä eräs haastateltu neuvoikin alalle tulevia pidättäytymään ”seikkailuista”. Tällä hän tarkoitti, että jos työnsyrjään pääsee kiinni, ei kannata siitä irrottaa. Journalismin kannalta tällainen voi olla latistavaa, sillä uusien virikkeiden hakemisen asemesta alan ihmiset saattavat ohjautua tekemään putkinäköistä uraa, ettei ansioluettelo näyttäisi tilkkutäkiltä. 32 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Riippumatta siitä, ovatko tutkimukseemme osallistuneiden toimittajien työurat koostuneet pitkäkestoisista työsuhteista samoissa työtehtävissä vai lyhyistä jaksoista erilaisissa tehtävissä eri työnantajien palveluksessa, ammatillisen uran huippuhetket ovat olleet pitkälti samantapaisia. Ne ovat liittyneet pikemminkin journalistisiin tekoihin tai saavutuksiin kuin henkilökohtaiseen karriääriin. Kyse on siitä, että toimittaja kokee tekevänsä työtään hyvin ja työssä onnistuminen on palkitsevaa riippumatta aineellisista tai muista tunnustuksista. Tällainen on tyypillistä luovalle työlle, jota toimittajuus edelleen on, ainakin joiltain osin. (Deuze 2007, Gardner ym. 2001.) Toki ”cv-huippuhetket” tulivat myös esiin haastatteluissa. Esimerkiksi ensimmäinen kesätoimittajuus itse tärkeäksi koetussa välineessä oli yksi uran kohokohtia – silloin pääsi tuntemaan olevansa osa jotain itseään suurempaa, osa mediaa, jonka edustajana nuori toimittajanalku sai esiintyä. Samoin ensimmäinen vakituinen työpaikka nimettiin uran kiintopisteeksi. Joissakin haastatteluissa mainittiin myös nousu päällikkötehtäviin ja erityisesti niissä koettu pärjäämisen tunne. Sitten kun olen tullut isoihin mediataloihin töihin, niin onnistuminen on ollut se, että suhteellisen nuorena eteni mielenkiintoisiin päällikkötehtäviin ja sitten pärjäsin niissä kuitenkin kohtalaisen hyvin. (Nainen, 41–50) Uralla eteneminen ei kuitenkaan näytä olleen tärkein tyydytyksen lähde tutkimukseemme osallistuneille toimittajille. Journalistiset saavutukset olivat selvästi innostaneet ja kannatelleet tutkimukseemme haastateltuja toimittajia työuran aikana. Yksi työn hienoksi piirteeksi koettu ulottuvuus on ollut jo aiemmin mainittu oppiminen, jonka voi ymmärtää kiitollisuudeksi tilaisuudesta kokea ja tehdä ammatillisesti uusia asioita. Samalla tavoin mieleen jääneiksi hetkiksi haastatteluissamme nimettiin selviytymiset kovissa työpaineissa. Ymmärrettävästi esiin nousivat Estonian uppoaminen ja kouluampumiset, jotka olivat olleet niistä uutisoineille kovia kokemuksia (esim. Raittila ym. 2009, Raittila 1996). Tällaisissa tapauksissa oli koettu – tilanteiden aiheuttamasta järkytyksestä huolimatta – ylpeyttä siitä, että uutisväline on yllättävässä tilanteessa, poikkeuksellisen vaativissa olosuhteissa kyennyt hoitamaan sen, mikä sen tehtävä on. Näitä ei kuitenkaan 33Yyteistä uuteen alkuun nostettu kokemuksellisesti oman työn huippuhetkiksi kuin siinä mielessä, että tilanteissa oli täytynyt olla ”jäätävän rauhallinen”, jotta koneisto toimi. Lähemmäksi itseä olivat usein jääneet toisenlaiset hetket. [Estonia-uutisointi] tehtiin, kun se tuli kohdalle. Mutta semmoiset asiat, jotka jäävät mieleen, ovat naurettavan pieniä. (…) Kun George Harrison kuoli, me rakennettiin uutiset siten, että kun uutiset loppuu, se [uutinen] tulee viimeisenä ja sitten tulee My Sweet Lord. Vedän uutiset, George Harrison alkaa, minä jään studioon itkemään. (…) Muistorikkaimpia on justiin tuommoiset, epäjournalistiset asiat. (Mies, 51–60) Toki toimittajuuteen tavanomaisesti liitetyt uutisvoitot olivat jääneet mieleen. Tällaisiin onnistumisiin liittyi ammatillinen ylpeys siitä, että oli osannut hakeutua oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, jossa oli oivaltanut tilaisuuden tulleen. Vaikkapa silloin kun tuolloin vielä tuleva presidentti oli menossa oman puolueensa vaalijuhlaan, ja eräs haastattelemistamme toimittajista oli paikalla. Toimittajan ehdotuksesta matkaan lähdettiin jalkaisin – ja tietenkin tehtiin samalla haastattelua. Tällaiset aikalaishistorialliset kohtaamiset olivat jääneet monen mieleen työuran varrelta. Niitä oli ollut erilaisia, ei vain kotimaan vallakkaiden kohtaamisia. Ne saattoivat olla myös traagisia uutistapahtumia kriisialueilta – tai sitten aivan toisenlaisia, mutta yhtä lailla mieleenpainuvia: Kaikista siisteintä oli, kun pääsin käymään New Yorkissa. Pääsin haastattelemaan toimintaelokuvan näyttelijöitä. En ollut koskaan käynyt Amerikassa sitä ennen, ja jo pelkät muodollisuudet jännitti tietysti tosi paljon. Pitää löytää itse paikasta toiseen ja englanniksi tehdä. (…) Mikä on tehnyt syvimmän vaikutuksen, on juuri se, että on päässyt niin mielenkiintoisiin paikkoihin. (Nainen, 21–30) Aina palkitsevinta ei ollut nimekkäiden ihmisten kohtaaminen mielenkiintoisissa paikoissa tai järisyttävät kokemukset uutismaailman polttopisteissä. Työnkuvia ja työn tekemisen konteksteja on hyvin erilaisia, ja joillekin työelämään rikkautta oli luonut yksinkertaisesti niin sanottu tavallinen ihminen. Mulla on ollut mielettömän ihania kohtaamisia. Ne ovat omalla tavallaan rakentaneet mua ja jääneet muhun. Esimerkiksi, että on päässyt lähelle monella tavalla fiksuja ja merkityksellisiä ihmisiä. Sillähän ei ole mitään teke- 34 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen mistä yhteiskunnallisen statuksen tai semmoisen kanssa, että oletko lähellä valtaa. Hyviä kohtaamisia on ollut myös ns. tavallisten ihmisten tai vaikka taitelijoiden kanssa. (Nainen, 41–50) Ylipäänsä hyvän työn kokemus, usein yksittäiset juttuprojektit olivat synnyttäneet ilon ja voimaantumisen tunteita toimittajien keskuudessa. Eräs haastattelemamme toimittaja muisteli arvokkaana asiana sitä, että ihmiset olivat uskaltaneet kertoa oman elämänsä kipeistäkin asioista ja jälkeenpäin kiittäneet asian tuomisesta julkisuuteen, vaikka noille ihmisille siitä saattoi olla pikemminkin haittaa kuin hyötyä. Tällaisessa tilanteessa sekä toimittaja että jutun kohde olivat voineet kokea olevansa yhdessä jollakin tärkeällä asialla, vaikuttamassa yhteiskuntaan. Tällainen eetos oli aikanaan motivoinut useaakin haastattelemaamme toimittajaa alalle. Haastateltujen journalistien kertomuksissa korostui palautteen merkitys toimitustyössä. Tämä ei ole yllättävää, sillä jo aiemmissa tutkimuksissa toimittajat ovat kertoneet, että toimitusorganisaatioissa etenkin kannustavaa palautetta saadaan niukasti ja asiaan kaivattaisiin parannusta (esim. Koljonen 2013, Jyrkiäinen 2008). Meidänkin tutkimukseemme osallistuneet toimittajat kertoivat, että juuri hyviin työelämäkokemuksiin liittyy tyypillisesti palautetta. Sitä oli voitu saada juttujen kohteilta – kuten edellä kerrottiin – tai esimiehiltä tai jopa ammattikunnalta julkisina palkitsemisina. Olennaista siis näyttää journalistille olevan, että työn jäljestä kuuluu kaiku. Tietysti sellaiset tunnustukset, joita on tullut esimiehiltä, joiden kanssa on töitä tehnyt, ovat olleet tärkeitä. Ne ovat sanoneet, että olen tehnyt työn hyvin tai että olen ollut niille hyvä alainen. (Nainen, 41–50) Koska tämän tutkimuksen kohderyhmänä olivat nimenomaan työstään irtisanotut tai irtisanoutuneet toimittajat, haastateltujen työhistorian yksi käännekohta oli ollut tällainen jyrkkä muutos. Nämäkin kokemukset olivat olleet vaihtelevia. Haastatelluistamme pisimmän työuran tehneet tulivat alalle silloin, kun saattoi vielä ajatella työpaikan olevan pysyvä sanan vaativimmassa merkityksessä. Myöhemmin alalle tulleet astuivat ammattiin, jossa epävarmuus jo leimasi työoloja. Yyteet ovat kuitenkin olleet vahvasti läsnä jokseenkin kaikkien työuralla. Joillakin kaari on ollut vakitöistä pätkätöihin, toisilla 35Yyteistä uuteen alkuun sirpaleisista töistä vakityön kautta yt-tilanteeseen. Tällaista lyhyiden työsuhteiden leimaamaa journalistin työelämää on tutkimuksessa kuvattu termillä ”tilkkutäkkiura” (Deuze & Witschge 2017), ja aineistomme mukaan se alkaa olla tuttua Suomessakin. Mulla oli ensin 16 vuotta [työsuhde eräässä mediatalossa]. Sitten tuli potkut, ja sitten mun kaikki työsuhteet ovat olleet enintään kaksi vuotta. (Mies, 51–60) Tulin alalle silloin, kun töitä kuitenkin vielä oli. Siinä vaiheessa [kun taantuma tuli], mulle oli kertynyt työkokemusta niin paljon, että ura jatkui. Silloin kun ei ollut työsuhdetta, olen ollut freelancerina. Tällaista sirpaleista se ura oli vuoteen 2008, jolloin sain ensimmäisen vakituisen työpaikan. Viimeiset kymmenen vuotta olin siellä töissä. Se oli hieno kokemus. (Nainen, 41–50) Tutkimukseemme osallistuneiden toimittajien kertomuksia yt-neuvottelujen vaiheista ja menettelytavoista ja niihin liittyneistä tuntemuksista kerrotaan tuonnempana. Todettakoon kuitenkin, että kaikkien uraan ei liittynyt joutuminen pois enemmän tai vähemmän vakituisesta työsuhteesta, vaan epävarmaan työtilanteeseen myös hakeuduttiin. Eräs haastattelemistamme toimittajista oli ensin ollut määräaikaisissa työsuhteissa, joskin pitkissä sellaisissa, samaan välineeseen, kunnes sai vakituisen työpaikan samasta toimituksesta. Tästä huolimatta hän toteutti pitkään pohtimansa ajatuksen freelanceriksi ryhtymisestä. Ammatillinen ura on myös saattanut sisällöllisesti jatkua kutakuinkin entisenlaisena, vaikka työtuoli on kuvaannollisesti viety alta. Tutkimukseemme osallistui toimittaja, joka oli tehnyt yli kymmenen vuoden uran erään mediakonsernin erikoisyksikössä, kunnes työsuhde katkesi. Tätä nykyä tämä toimittaja tekee edelleen juttuja samoista teemoista, nyt vain freelancerina. Tutkimuksemme puhelinhaastatteluihin osallistuneista runsaasta sadasta irtisanotusta tai irtisanoutuneesta toimittajasta moni olikin jatkanut uraansa joko toimittajana tai tehtävissä, joissa saattoi hyödyntää toimittajan työhistoriaa ja -kokemuksia. Yksi toimittaja sanoikin ammatillisen uransa kohokohdaksi sen, että pystyi irtisanomisen jälkeen rakentamaan itselleen uuden urapolun. 36 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Vaikka [en] olekaan mikään järjettömän määrätietoinen ihminen siinä mielessä, että olisin rakentanut jonkin urapolun tietoisesti, [olen ollut] kuitenkin niin määrätietoinen, että olen aina miettinyt, että miten nyt kannattaisi tässä muuttuneessa tilanteessa toimia. (Nainen, 41–50) Tiivistelmä • Tiet toimittajaksi ovat olleet moninaiset. Alalle on haluttu yksilöllisistä ja yhteiskunnallisista syistä. Itseilmaisun tarve on monilla yhdistynyt paloon parantaa maailmaa. • Osalle toimittajan ammatti on ollut lapsuuden unelma, jota kohti on määrätietoisesti ponnisteltu opintojen ja avustajapestien kautta. Joidenkin ammatinvalinta on perustunut hetken mielijohteeseen, sattumien summaan. • Työssä tyydytystä on tuottanut nimenomaan työnteko. Ammatillinen onnistuminen on ollut palkitsevinta, urakehitys toissijaista. • 1990-luvun alun laman jälkeen toimittajien työurat muuttuivat: vakituiseen työsuhteeseen pääsy on ollut viime vuosikymmenet aiempaa vaikeampaa ja tilkkutäkkimäiset urapolut ovat yleistyneet. 37Yyteistä uuteen alkuun 3. luku Yyteiden kurimuksessa SAK:n (i.v.) tilastojen mukaan Suomessa joutui vuonna 2016 yhteistoimintaeli yt-neuvotteluihin runsaat 80000 palkansaajaa, ja heistä vajaat 11000 irtisanottiin. Henkilöstövähennykset koskivat myös media-alan yrityksiä, jotka työllistivät vuonna 2016 noin 650 henkeä vähemmän kuin edellisenä vuonna (Erämaja 2017). Media-ala työllisti vuoden 2016 päättyessä runsaat 22000 henkeä, joista toimittajien määrä oli 4200 kappaletta. Journalistiliiton (Journalisti 2016a) arvion mukaan vuonna 2008 alkaneen taantuman jälkeen journalistiset työpaikat ovat vähentyneet vuosittain 200:lla. Tässä luvussa tarkastelunkohteina ovat toimittajien kokemukset yt-neuvotteluista ja lopputileistä: Millä tavoin vaikeita asioita on hoidettu mediayhtiöissä? Miten muutosprosesseja on johdettu ja kuinka työyhteisöissä on niihin reagoitu? Kun irtisanotut ja irtisanoutuneet työntekijät ovat ilmaisseet monenlaisia tunteita ja hakeneet selitystä tapahtuneelle, he ovat saaneet osakseen sekä tukea että töykeyttä. Turvallisen ja mielekkään työn muuttuminen epävarmaksi ja vastenmieliseksi on varmasti turhan suoraviivainen ja kärjekäs tilanneanalyysi (ks. myös Nikunen 2011), mutta paljon ratkaisujen kyseenalaistavia kommentteja kertyi myös meidän kasvokkain tekemissämme haastatteluissa, joihin seuraavassa esitettävät havainnot perustuvat. Yt-neuvottelut kylvävät pelkoa ja pettymystä Yhteistoimintaneuvotteluilla on erittäin huono kaiku suomalaisilla työpaikoilla. Vaikka yt-neuvotteluja voidaan käydä mitä erilaisimmissa tilanteissa ja niissä voidaan päätyä monenlaisiin lopputuloksiin, kirjainpari yt mielletään synonyymiksi irtisanomisille (esim. Helsingin Sanomat 2017). Siitä huolimatta että yt-laki velvoittaa työnantajan neuvottelemaan työntekijöiden kanssa muutosten toteuttamisesta, neuvotteluihin suhtaudutaan hyvin kyynisesti: Esimerkiksi asiantuntijaorganisaatioiden yt-neuvotteluissa mukana olleet 38 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen työntekijät nimittivät neuvotteluja teatteriksi, piirileikiksi ja peliksi (Bairoh ym. 2014). Myös ylempien toimihenkilöiden kokemuksen mukaan työnantaja oli tehnyt päätökset yt-neuvottelujen lopputuloksesta jo ennen kuin niitä oli ehditty edes aloittaa (Uhmavaara 2015). Tässä tutkimuksessa olemme olleet erityisen kiinnostuneita siitä, miten journalistit ovat kokeneet työnsä muutosvaiheet, kuten yt-neuvottelut. Haastattelujemme perusteella 2010-luvun journalistisia työyhteisöjä jäytää epävarmuus tulevaisuudesta ja pelko omasta asemasta (ks. myös Ekdale ym. 2015). Kun yrityksen johto ilmoittaa yt-neuvotteluista, pinnan alla kyteneet tunteet vyöryvät valtoimenaan: Me muut [kuin johto] jäätiin sitten vähän [sellaisiin tunnelmiin], että ”mitä helvettiä?”. Tässäkö on se luottamus tulevaisuuteen? Se romuttui oikeastaan ihan kerralla. Olimme ihmeissämme. Vähän peloissaan oltiin siinä vaiheessa. Mitähän tämä nyt tarkoittaa? (Mies, 51–60) Se [tunne] oli ahdistus ja pelko siitä, että mitä hittoa minä sitten teen. Ja sitten se ei jossain vaiheessa ollut enää ” jos”, vaan se oli ”kun” kohta joudun lähtemään täältä. Mitä hittoa minä sitten oikein teen? (Mies, 41–50) Eräs viestintätehtäviin siirtynyt haastateltumme puolestaan kuvasi hirveäksi rangaistukseksi sitä, että ”koko ajan saa pelätä työnsä puolesta”. Toimittajien kuvaukset peloistaan ja epävarmuudestaan ovat puhuttelevia, mutta eivät sittenkään erityisiä. Esimerkiksi historioitsija Juha Siltalan (2007) Työelämän huonontumisen lyhyt historia -teoksessa on hyvin samankaltaisia kertomuksia siitä, kuinka yt-neuvottelut oli koettu. Toimittajat kuvasivat haastatteluissamme erityisen pelottaviksi, suorastaan järkyttäviksi työpaikkansa ensimmäisiä yt-neuvotteluja. Neuvotteluihin ei välttämättä ollut osattu varautua työntekijäpuolella, vaikka niitä olisi jo käyty kilpailevissa yrityksissä tai yrityksen omat tunnusluvut olisivat olleet aiempaa kehnompia. Kun useissa tapauksissa kyseisen yrityksen toiminta tuotti vielä voittoa, työntekijöille ilmoitus yt-neuvotteluista ja todennäköisistä irtisanomisista tuntui käsittämättömältä, jopa epäoikeudenmukaiselta. Ensimmäisen yt-kierroksen pelottavuus juontui myös sitä ennen koetusta korkeasta 39Yyteistä uuteen alkuun työtyytyväisyydestä; työnantajaan luotettiin, työpaikalla viihdyttiin ja työstä saatiin perusturvallisuutta ja mielihyvää. Ensimmäiset oli ne ehkä kaikkein rajuimmat, koska ne tuli yllättäen. (…) Jengi oli siellä tottunut siihen, että kun yhtiöllä menee hyvin, niin kaikki sujuu hienosti. Ja toiminta kehittyi, tulos oli jo hyvällä mallilla ja kaikki tunnusmerkit oli positiiviset. (…) Niin yhtäkkiä sitten vedettiin liinat kiinni. (Mies, 51–60) Olin niitten ensimmäisten [irtisanottujen] joukossa. Hämmennys oli ehkä siinä porukassa kaikkein suurin. Semmoinen romahdus sieltä norsunluutornista maan pinnalle, että tämä ei enää olekaan suurin ja kaunein ja menestyvin yritys, ja nyt me joudutaan maksamaan siitä [muutoksesta] se hinta. (Nainen, 41–50) Seuraavilla kerroilla ei enää voinut puhua yllätyksestä eikä järkytyksestä. Luottamus työnantajaan oli huteralla pohjalla jo valmiiksi, ja työntekijät ottivat tiedon uusista yt-neuvotteluista vastaan turtuneina, kyynisinä ja alistuneina. Yt-neuvotteluja on käyty mediayhtiöissä niin taajaan, että työntekijät ovat koko ajan varpaillaan odottamassa seuraavaa kierrosta. Työssä koettu turvattomuus on merkinnyt sitä, että sitoutuminen työnantajaan ja asetettuihin tavoitteisiin on heikentynyt ja motivaatio tehdä työnsä ”viimeisen päälle” on kyseenalaistunut (Reinardy 2010, Jyrkiäinen 2008). Neuvottelukutsut eivät pääse enää yllättämään ketään. Tässä suhteessa journalistisen työn tekijät ovat samanlaisia kuin muillakin aloilla. Esimerkiksi kemianteollisuuden työntekijät kouliintuivat varsin taitaviksi haistamaan ilmapiirin muutokset ja lukemaan yt-neuvotteluja ennakoivia merkkejä (Puntari & Roos 2007). Myös haastattelemistamme journalisteista muutamat kertoivat havaitsemistaan ennusmerkeistä: Meidän päätoimittaja oli lähtenyt toiseen lehtitaloon. (…) Silloin mulla oli ollut jo semmoinen olo, että hän varmaan tietää jotain, koska hän päätti poistua paikalta. (…) Sitten se, että meillä ei ollut laitettu päätoimittajan hakua auki, kieli jo siitä, että tässä menee jotenkin huonosti. (…) Me muutettiin just silloin pienempään toimitilaan, ja tietokoneet piti uusia. (…) Kuulin, että tietokoneet ei ole lähtenyt tulemaan sieltä varastolta, vaan ne on jostain syystä jäissä, ja meidän it-päällikkö oli ihan raivona, miksi ne ei tule. (…) 46 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Tutkimusaineistostamme nousi esiin myös muutamia tapauksia, joissa toimituksen tai yrityksen johdon katsottiin toimineen tietoisen epäasiallisesti. Kyse oli niin sanotusta savustamisesta eli toimenpiteistä, joilla johto oli yrittänyt vauhdittaa ei-toivotun työntekijän työsuhteen päättymistä. Kyse on moniulotteisesta ilmiöstä: työntekijän päätösvaltaa on voitu rajoittaa, tehtäviä on saatettu antaa muille, työnjälkeä on voitu moittia ja ojentaa kyseistä työntekijää eri syiden nojalla annetulla varoituksella (Raito 2013). Esimerkkitapauksessamme kyse oli kuukausien mittaisesta prosessista, joka lopulta eskaloitui irtisanomiseen. Rupesi olemaan semmoisia merkkejä, että mua yritetään työntää pihalle sieltä. Mun työtehtäviä muutettiin, ja annettiin epämiellyttävimpiä työtehtäviä, semmoisia mitkä ei ole mun omaa alaa. (…) Rupesin saamaan semmoista palautetta, että teet huonoja juttuja, juttuja jotka ei kiinnosta meidän lukijoita. Otat huonoja valokuvia. (…) Sieltä rupesi tulemaan ensin varoitus (…) ja jonkun aikaa sen jälkeen tuli toinen, ja siinä vaiheessa mua ruvettiin etäännyttämään (…) siitä [työ]yhteisöstä. (Mies, 31–40) Savustuksen kohteeksi joutunut toimittaja arvioi haastattelussamme jälkeenpäin, että toimituksen johto yritti tehdä hänen asemansa niin tukalaksi, että hän olisi itse ymmärtänyt irtisanoutua. Seurauksena keskinäistä kyräilyä, mutta myös me-hengen tiivistymistä Yt-neuvottelujen aikaan työilmapiiri heikentyy ja vuorovaikutus muuttuu aiempaa jännitteisemmäksi. Kuten edellä kävi ilmi, työtehoa ja -motivaatiota nakertavaa kitkaa syntyy väistämättä neuvotteluissa vastakkaisilla puolilla oleville. Tämän lisäksi ongelmia voi kehkeytyä myös työntekijöiden keskinäisiin suhteisiin. Esimerkiksi kollega voi muuttua kilpailijaksi ja yhteistyön ja välittömän kanssakäymisen tilalle tulee kyräilyä. Kollegojen asemoituminen kilpailijoiksi johtuu siitä, että työntekijät ovat menettäneet mahdollisuuksiaan solidaarisuuteen ja kollektiiviseen yhteistoimintaan työnantajan sitoutumisen liudennuttua (Järvensivu 2010). Omassa tutkimusaineistossamme vahvistui vallitseva käsitys yt-neuvottelujen kuormittavuudesta työyhteisölle, mutta muutamissa tapauksissa 47Yyteistä uuteen alkuun kriisitilanteella oli ollut myös myönteisiä vaikutuksia: koetun uhan edessä työntekijöiden keskinäiset suhteet olivat saattaneet lujittua. Esimerkiksi jos neuvotteluiden alkaessa yhtiön johto kertoi harkitsevansa jonkin osakokonaisuuden, kuten lehden tai lähetyksen, lakkauttamista, tämä lähensi lakkautusuhan alla olleiden toimittajien yhteenkuuluvuuden tunnetta ja halua tehdä työnsä parhaalla mahdollisella tavalla. Me päätettiin, että se [lakkautusuhka] ei saa lähetyksessä kuulua. Päinvastoin, tehdään entistä parempaa lähetystä ja nauretaan vielä enemmän. Meillä oli tosi hyvä henki, se oikeastaan vaan parani. (…) Tietynlainen kaveruus siinä vielä hitsautui. (Nainen, 41–50) Edellä kuvatun kaltainen ilmiö on havaittu myös aiemmissa tutkimuksissa (Raito 2013, Puntari & Roos 2007), joihin haastatellut irtisanotut olivat halunneet näyttää irtisanomisajallaan tekemällään työllä, että irtisanomispäätös oli väärä. Lähimpien työtovereiden kesken voitiin lähentyä kriisitilanteessa, mikä saattoi koko organisaation tasolla näyttäytyä klikkiytymisenä. Ainakin hämmennystä aiheutti muutamissa toimitusorganisaatioissa se, että lakkautuslistalla olleen lehden tai lähetyksen toimittajat jatkoivat töiden tekoa näennäisen normaalisti. Siellä [omassa toimituksessa] ei ollut ollenkaan semmoista maailmanlopun tunnelmaa kuin [muilla] toimittajilla. (…) Meidän puolella oli [ajattelutapa] se, lähteekö nyt vai vasta vähän myöhemmin jonnekin muualle. (…) Kukaan meistä ei ollut jäänyt työttömäksi aiemmissakaan yt-neuvotteluissa, ja koko ajan oli lähtenyt (…) väkeä muihin työpaikkoihin, hyviinkin tehtäviin. (…) Ja kun X:n väki otti sen [yt-neuvottelut] raskaasti, niin ei he ymmärtänyt meidän näkökulmaa ollenkaan. Miten me voidaan olla noin coolisti siellä? (…) Siellä olisi kuulunut olla maansa myyneen näköinen. (Mies, 41–50) Tutkimushaastatteluissamme tuotiin esiin myös se, kuinka ristiriitaisesti työpaikalla suhtauduttiin heihin, joiden työ oli mitä suurimmalla todennäköisyydellä loppumassa. Yhtäältä kahvipöytäkeskusteluissa laskettiin organisaation eri osastojen päälukuja ikään kuin varmana siitä, että tiettyjen työntekijöiden kohtalo oli jo sinetöity. Toisaalta samoissa keskusteluissa saatettiin valaa us- 48 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen koa siihen, että heitä koskevaa lakkautussuunnitelmaa ei sittenkään pantaisi toimeen tai että heidän kaltaisilleen ”hyville tyypeille” löytyisi töitä muualta välittömästi. Tämä puheiden ristiriitaisuus sai epäilemään työyhteisöltä tulleen tuen aitoutta: Kyllähän varmaan ne muut [muiden lehtien toimittajat] ajatteli koko ajan niin, että toivottavasti tuo yksi lehti lakkautetaan, niin se vaikutus [irtisanomiset] ei kohdistu niin selkeästi muihin lehtiin. Mutta puheissa ihmiset oli kyllä kauhean tsemppaavia. (Nainen, 31–40) Yksi mediayhtiöissä käytyjen yt-neuvottelujen kestopiirre on se, että iäkkäimmille ja samalla kokeneimmille toimittajille tarjotaan niin sanottuja eläkepaketteja, jotka siirtävät työntekijän eläkkeelle irtisanomisajan ja mahdollisen työttömyysjakson päätteeksi (Kyyrä & Wilke 2007). Työntekijöiden keskuudessa eläkepaketit on koettu epäluottamukseksi toimitusten vanhimpien ammattitaitoa kohtaan (Nikunen 2011). Työnantajien näkökulmasta kyse on ollut irtisanomisia ”pehmeämmästä vaihtoehdosta”, jolla on voitu minimoida ruuhkavuosia elävien asuntovelallisten ja huoltovelvoitteisten irtisanomisia (Järvensivu ym. 2012). Toki samalla on päästy eroon kallispalkkaisimmasta työvoimasta ja pidetty kiinni yrityksen tarpeisiin sopivammista nuorista osaajista. Myös tässä tutkimuksessa oli mukana erittäin kokeneita toimittajia, jotka kokivat tulleensa irtisanotuiksi nimenomaan ikänsä tähden. Kokemukseen perustava eriarvoisuus kävi tutkimuksessamme ilmi toisinkin päin. Toimitusorganisaatioihin on parin viime vuosikymmenen aikana rakentunut hyvinkin hierarkkinen järjestelmä, jossa työtä tehdään erittäin vaihtelevin ehdoin. Vakituisten kuukausipalkkaisten ohessa toimituksissa tai niiden liepeillä työskentelee nuoria keikkatyöläisiä erilaisin sopimuksin. Yritystä saneerattaessa keikkaja vuokratyöläiset sekä alihankkijat ovat ensimmäisinä vaaravyöhykkeessä, koska heistä luopuminen on vaivattominta karsimista. Myös kokoaikaista työtä määräaikaisina tekevät voivat varautua siihen, että heidän sopimuksensa jätetään uusimatta. Haastatteluissamme ”pätkätyösukupolven” edustajat kritisoivat vakituisissa työsuhteissa olevia kollegojaan siitä, että nämä huolehtivat itsekkäästi vain saavutetuista eduista eivätkä ole solidaarisia heikommassa työmarkkina-ase- 49Yyteistä uuteen alkuun massa olevia kohtaan. Kokemus työyhteisössä tapahtuvasta sosiaalisesta erottelusta (esim. Raito 2013) todentui erään pätkätyöläisen haastattelussa: Varsinkin kokeneemmat, jotka on pidempään ollut talossa ja jotka on vakituisia, [niin] heistä näkee, miten se olemus ja fiilis muuttuu, kun heitä rupeaa pelottaa ja se epävarmuus iskee. Siinä kohtaa määräaikaiset ja muut tämmöiset pätkätyöläiset lakastaan sivuun ja he on ihan toisarvoisia, koska (…) eihän yyteet teitä koske. Mutta käytännössä koskee, kun työt loppuu. (…) Saa olla varpaillaan siellä vakkareiden joukossa, kun he kärsivät niistä yyteistä ja me muut ei muka kärsitä. (Mies, 31–40) Aiemmissakin tutkimuksissa on pantu merkille, että määräaikaiset työntekijät pystyvät käsittelemään vakituisissa työsuhteissa olevia kollegojaan paremmin työelämän epävarmuuden, kuten yt-neuvottelut. Tämän on arvioitu johtuvan siitä, että työsuhteen päättymisen uhka on erityisen stressaava sellaiselle, joka on ehtinyt uskoa olevansa turvatussa asemassa (Virtanen ym. 2017). Yhdessä haastattelussamme muisteltiin toimitusosaston yt-infotilaisuutta, jossa suhtautuminen hammashoitoon kiteytti vanhan ja nuoren toimittajapolven välisen juovan: edelliset halusivat pitää kiinni aikoinaan saavuttamistaan työsuhde-eduista, kun taas jälkimmäiset – eduista osattomina – olivat valmiita joustamaan työpaikkoja säilyttääkseen. Tarina ei kerro, säilyikö ilmainen hammashoito, mutta työpaikan hierarkkiset rakenteet se paljastaa. Olin tietysti etujen karsimisen puolella. Eihän mulla mitään etuja ollut. (…) Mulle oli täysin itsestään selvää, että totta kai me tingitään eduista. Mitä enemmän ihmisiä jää töihin, sitä parempi. (…) [Olin sitä mieltä, että] jos me ei tingitä nyt mistään, niin työnantaja pistää kaikki ulos ja ulkoistetun firman kautta sisälle uudelleen. Ei tuossa [etujen puolustamisessa] ole mitään järkeä. (Nainen, 41–50) Yt-neuvottelujen aikaan epävarmuus työyhteisöissä on suurimmillaan. Yhtenäisyyden vaalimisen sijaan itse kukin alkaa pedata omia asemiaan, esimerkiksi kahvija tupakkatauoilla. Samalla ryhdytään ruotimaan kriittisesti poissaolijoiden suoriutumista, ja osa vetäytyy omiin oloihinsa odottamaan tuomiota. Eräs haastattelemamme toimittaja kertoi, että yt-neuvottelujen aikana ”oman tekemisen esiintuominen korostui”, koska johdolle piti osoittaa 50 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen se, kuinka tuottavasta yksilöstä oli kyse ja kuinka tärkeä osa organisaatiota hän oli. Työnsä menettämisen pelosta ollaan valmiita tekemään pidempää päivää, hyväksymään uusia työtehtäviä ja tuottamaan pomoja miellyttäviä juttuja (Reinardy 2010). Yhä useammat kokevat lähtemisen jäämistä houkuttelevampana Kun yt-neuvottelujen aloittamisesta ilmoitetaan, se merkitsee samalla työntekijöiden itsetutkiskelun alkamista: Millä perustein työnantaja jakaa potkuja? Olenko tehnyt itsestäni riittävän tärkeän työntekijän organisaatiolle? Vaikka aiemmissa tutkimuksissa on osoitettu, että omalla toiminnalla ei välttämättä voi vaikuttaa työnsä jatkumiseen, useimmat pohtivat tekemiensä valintojen vaikutusta omaan ”markkina-arvoonsa” työpaikalla yt-tilanteessa. Myös tämän tutkimuksen haastatteluissa oli runsaasti puhetta siitä, miksi juuri minä jouduin ulossaneerattavien joukkoon. Aiemmissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, kuinka yt-neuvottelut tarjoavat tilaisuuden työnantajalle ”puhdistukseen” eli päästä eroon johdon näkökulmasta hankalista työntekijöistä (esim. Puntari & Roos 2007, Siltala 2007). Hankalan leiman oli mahdollista saada yksittäisen tapahtuman perusteella tai siitä, että suhde yksittäiseen esimieheen oli ollut jännitteinen. Nämä saattoivat sitten irtisanomistilanteessa koitua kyseisen työntekijän kohtaloksi, vaikka hänen osaamisessaan tai työpanoksessaan tai suhteissa työtovereihin ei olisikaan ollut mitään vikaa. Tähänkin tutkimukseen haastatellut pohtivat sitä, oliko heidän kriittisyytensä vaikuttanut yt-neuvotteluissa tehtyihin päätöksiin irtisanomista. Joissakin tapauksissa haastatellut kokivat näin käyneen: Olin myös ehkä kriittisempi kuin jotkut ihan parikymppiset, jotka sinne tuli. En ihan purematta niellyt kaikkia niitä työorganisatorisia muutoksia mitä siellä oli. (Nainen, 41–50) Mulla oli ollut skismaa esimiesten kanssa. Olin ollut siellä semmoinen agitaattorikin ja nostanut kissoja pöydälle. (Mies, 51–60) Koska yt-neuvotteluista seuranneiden irtisanomisten jälkeen työtä tehdään entistä pienemmällä väkimäärällä, työnantajan näkökulmasta työntekijöi- 51Yyteistä uuteen alkuun den pitää keskittyä olennaiseen ja pyrkiä sopeutumaan uuteen olosuhteeseen mahdollisimman ripeästi. Lyhyen aikavälin tarkastelussa kriittiset työntekijät aiheuttavat uhan edellä mainittujen tavoitteiden saavuttamiselle. Kuitenkin pidemmällä aikavälillä voi olla tuhoisaa se, että organisaatioon jää jäljelle vain pomojen myötäilijöitä, jotka panevat täytäntöön tarpeettomat, pahimmassa tapauksessa haitalliset uudistukset mukisematta. Vaikka kriittisyys voikin toisinaan rasittaa töiden sujuvaa tekemistä, sen ansiosta työyhteisön käsittelyyn saattaa nousta olennaisia ongelmia, mikä on ehdoton edellytys organisaation kehitykselle ja menestykselle (Koljonen 2013). Haastatteluissamme tuli esiin myös muita syitä, joilla yt-neuvotteluissa valikoidaan irtisanottavia. Työmarkkinajärjestöjen solmiman sopimuksen mukaisen irtisanomisjärjestyksen noudattaminen asettaa vaaravyöhykkeeseen lapsettomat ja viimeksi tulleet: Olen aina tiennyt [yt-neuvottelujen alkaessa], että olen huonoimmassa asemassa. Olen aina ollut joko silpputyösuhteessa tai ihan viimeksi [toimitukseen] tullut ja ainoa, jolla ei ole lapsia. Joka kerta kun yyteestä on ilmoitettu, niin erikseen on liiton puolelta korostettu, että ”pidämme huolta, että irtisanomisjärjestystä noudatetaan”. Ja mullahan se on viesti siitä, että ala etsiä töitä [ja] että sulle ei käy hyvin. (Nainen, 41–50) Toisaalta jos johdon puheissa korostuu kustannusten karsiminen, tämä saattaa kohdistaa irtisanomiset kokeneimpiin, kallispalkkaisimpiin toimittajiin (ks. myös Gabriel ym. 2013): Olin niin pitkään ollut talossa. Jos minä jonkun saneeraisin (…), niin olisin saneerannut ihan itseni, koska mulla oli hyvä palkka. Olin jo siihen mennessä onnistunut neuvottelemaan siitä. (…) Mitä ajatuksia ne [neuvottelut] herätti minussa oli se, että okei tässä varmaan käy huonosti. (Nainen, 41–50) Viime vuosina journalistien työtahti on koventunut ja mediayhtiöiden tavoitteenasettelu muuttunut markkinalähtöisemmäksi (Nikunen 2011, Herkman 2009). Kun työn arjessa ei enää ole mahdollista tavoitella edes hetkittäin omia ammatillisia ihanteita, ajatukset vakituisesta työpaikasta luopumisesta ovat alkaneet kypsyä. Israelilaisia toimittajia käsitelleessä tutkimuksessa huomattiin, että työhönsä tyytymättömälle on helpompi ratkaisu jättää työnsä vai- 52 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen vihkaa (silent exit) kuin ryhtyä vaatimaan äänekkäästi muutoksia (noisy voice) siihen, mitä tehdyllä työllä tavoitellaan ja millaisissa olosuhteissa työtä tehdään (Davidson & Meyers 2014). Joillekin meidän haastattelemillemme toimittajille yt-neuvottelut näyttäytyivät mahdollisuutena hakea uutta suuntaa työurallaan, ja he ilmoittivat työnantajalle halukkuutensa olla irtisanottavien joukossa. Sitten kun (…) oli nämä yt-neuvottelut, niin silloinhan hyvin suoraan sanoin esimiehelleni, että jos potkuja pitää jakaa, niin mulle saa antaa. (…) Se olisi ollut mulle semmoinen helpotus. (…) Olin varmaan jossain burnoutissa ja ihan kyllästynyt enkä löytänyt enää kovin suurta motivaatiota media-alaan. (Nainen, 41–50) Ilmoitin, että olen joka tapauksessa lähdössä. (…) Vapaaehtoisia lähtijöitä oli muitakin. Toivottiin, että työnantaja irtisanoisi meidät, kun me ollaan joka tapauksessa lähtöputkessa. Koska minunkin tapauksessa… olisin saanut 10 kuukauden palkan sieltä. (…) Olin justiinsa taloa rakentamassa, ja lapsi oli syntynyt, niin se [raha] olisi kyllä ollut tarpeen. (Mies, 41–50) Kiinnostavaa näissä vapaaehtoisten lähtijöiden tapauksissa on se, että työnantaja ei toteuttanut heidän toivettaan, vaan pakotti työntekijät itse irtisanoutumaan. Tällä tavoin yhtiö säästi kyseisten henkilöiden irtisanomisajanpalkan. Säästyneen palkan hintana oli se, että toimituksen johto irtisanoi työntekijöitään tietoisena siitä, että osa irtisanomisista tullaan myöhemmin peruuttamaan. Tällainen toimintatapa entisestään ruokki epäluottamusta johdon ja muun henkilöstön välillä ja löyhensi työntekijöiden sitoutumista työhönsä ja rapautti työntekijän ja -antajan välillä solmitun psykologisen sopimuksen (ks. myös Alasoini 2012). Vaikka työpaikka säilyikin, entisenkaltainen tekemisen meininki ei palannut ja lähtöajatukset ja -aikeet valtasivat kaltoin kohdellun työntekijän mielen. 53Yyteistä uuteen alkuun Tutkimuksen aineistot ja metodit Sinä päivänä satoi: lunta, vettä, räntää tai jotain. Voi olla, että jossain välissä aurinkokin paistoi. Muisti on valikoiva. Sitä muistaa pikkuriikkisiä yksityiskohtia – ja unohtaa oleellisia asioita. Näin voi olla parempi. Ehkä siitä päivästä ei ole tarpeenkaan muistaa kaikkea. Oli se sen verran karmea. Tai sen päivän saattoi unohtaa vähäpätöisyytensä vuoksi. Vaikka tapahtumasarja näyttäisi nyt merkittävänä käänteenä, yksittäinen päivä ei ole jäänyt mieleen mitenkään erityisenä. Ei, vaikka kyse oli viimeisestä työpäivästä. Lähtötilanne töiden päättymiseen on voinut olla mitä erilaisin. Olet palvellut samaa työnantajaa parikymmentä vuotta. Enää ne eivät halua muuta kuin puumerkkisi paperiin. Tai olet tuurannut joitakin kuukausia tarvittaessa töihin -sopimuksella. Enää ei vuoroja ole tarjolla, kunnes kuukauden tauon jälkeen niitä suorastaan tyrkytetään. Aloite voi tulla myös työntekijältä. Toimittajan työ on niin nähty, ainakin tässä lafkassa. Työsuhteesta vaihdetaan yrittäjäksi tai journalismista siirrytään viestintään. Enää tarvitsee vain ottaa loparit. Kaikki lähtee soitosta. Pitäisi tavata – joko välittömästi tai heti huomenna. Päätoimittajalla on asiaa, tai Tarina Kuin viimeistä päivää 54 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Liite sitten sinulla on kerrottavaa esimiehellesi. Soiton aikana tietoa vielä pihdataan, mutta pitäisihän tämän olla kaikille selvää: se on loppu nyt. Seuraavaksi kävelet kohti määränpäätäsi. Et välttämättä pääse heti sisään, vaan joudut odottamaan tovin ulkopuolella. Vuoroasi odotellessasi huomaat, kuinka käytävillä käyskentelee kohtalotovereita. He eivät tämän päivän jälkeen ole enää työtovereitasi. On sinun vuorosi. Astut sisään kolkkoon neukkariin. Ilmeet ovat vakavat. Sinulla on tukenasi pääluottamusmies. Vastapuolella on kaksi työnantajien edustajaa siltä varalta, että heittäydyt hankalaksi. Et heittäydy. Tilaisuus on karu, mutta asiallinen. Tunnevyöryt pysyvät sisällä. Olo on tyhjä, epätodellinen, kun poistut paikalta. Kävelet työpisteellesi keräämään tavaroitasi ja kertomaan uteliaille töiden päättymisestä. Ennen sitä ehdit soittaa puolisollesi, kuinka on käynyt. Monen mielestä huonosti, mutta poikkeuksiakin löytyy. Nyt ollaan irtisanomisajalla, yhä useammin ilman työvelvoitetta. Tapahtunutta mennään puimaan joukolla lähikuppilaan. Syödään. Juodaan. Huomenna pitäisi tulla takaisin työnantajan irtisanotuille järjestämään neuvontatilaisuuteen. Voisihan siitä olla hyötyä, mutta arvaamattomasta työelämästä saatu kohmelo suistaa tunnollisimmankin rokulipäivän viettoon. Pitäkää tunkkinne! Kari Koljonen 55Yyteistä uuteen alkuun Ympäripyöreät perustelut potkuille hämmentävät Miksi-kysymys on hyvin keskeinen silloin, kun työsuhde on päättynyt. Kun päätös työsuhteen katkaisemisesta on työnantajan, työntekijällä on tarve saada tietää yleisten taloudellisten ja tuotannollisten perusteiden takaa se, miksi työnantaja päätyi antamaan potkut juuri hänelle. Koska työnantajalta ei saa kuin korkeintaan ympäripyöreän vastauksen, työntekijä tekee joko itsenäisesti tai työyhteisönsä kanssa tulkintaa irtisanomisen ”todellisista” perusteista. Työja organisaatiopsykologi Tiina Saarelma-Thielin (2009) mukaan syypohdinnat ovat tärkeä osa prosessia, jossa irtisanottu hakee tasapainoa muutostilanteessa. Muutokseen sopeutumisessa edesauttaa, jos irtisanominen ei yhdisty työntekijän mielessä hänen omaan toimintaansa vaan siihen, mitä yritys on tehnyt ja jättänyt tekemättä. Sosiologi Richard Sennett (2002) näkee tilanteen päinvastoin: IBM:ltä irtisanottuja ohjelmoijia haastatellut Sennett havaitsi, että haastatellut muodostivat tapahtunutta selittäviä kertomuksia. Kun irtisanottu pystyy luopumaan passiivisesta uhrin asemasta ja näkemään omien valintojensa merkityksen kohtaloonsa, hän saattaa kohdata oman epäonnistumisensa realisesti ja tavalla, joka tuo huojennusta, joskin luovuttamisen kautta. Tutkimushaastatteluissamme kävi ilmi, että miksi-pohdiskelut ajoittuvat pitkälle aikavälille. Toimittajat ennakoivat omaa ja työtovereidensa kohtaloa jo yt-neuvottelujen aikana ja pohdinnat saattoivat jatkua lopputuloksen selvittyä hyvinkin pitkään. Ne, jotka saivat pitää paikkansa, alkoivat miettiä selviytymistä seuraavissa yyteissä, ja ne, jotka menettivät työnsä, ryhtyivät käsittelemään kohtaloaan myös syitä pohtien. Kun työntekijä irtisanotaan tai hänen määräaikaista työsopimustaan ei uusita, päättymisilmoituksen mukana on harvoin tarjolla tyhjentävää selitystä. Sitä vastoin työnantajan edustajat verhoavat perustelut yleiseen liturgiaan organisaatiomuutoksista ja taloudellista syistä. Eräs haastattelemistamme toimittajista oli uransa aikana ollut myös pöydän toisella puolella, irtisanojana. Hänen mukaansa työntekijän on turha odottaa irtisanomistilanteessa, että tälle kerrottaisiin syitä, miksi juuri hänen työsuhteensa päättyi. 62 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen tisanomisensa jälkeen. Omaa ahdinkoa ei tuntunut hyvältä jakaa muiden kuin omien läheistensä kanssa. Siitä laajasta joukosta minä vetäydyin. En halunnut lähteä purkamaan heidän [työtovereiden] kanssaan omia tuntojani enkä myöskään viitsinyt kuunnella heidän voivotteluaan, että ”voi, voi”, ”onpa kauheata, kun teillä kävi näin”. En nähnyt mitään tarvetta sille. Ehkä vähän pelkäsin sitä, että omat tunnelmat lyö niin vahvasti läpi, koska pelkotila, epätoivo ja pettymys oli sillä hetkellä vielä tosi pinnassa. (Mies, 51–60) Työnsä menettänyt muistaa kiitollisena tukijansa Työpaikan menettäminen ei nykypäivän Suomessa ole poikkeuksellinen asia; SAK:n (i.v.) tilastojen mukaan tällä vuosikymmenellä 10 000–15000 suomalaista on vuosittain irtisanottu yt-neuvottelujen päätteeksi. Hyvistäkään työntekijöistä ei välttämättä pidetä kiinni, kun yritys päätyy lopettamaan tappiollisia tai liian vähän tuottavia toimintojaan tai purkamaan fuusioissa kertynyttä päällekkäisyyttä. Tästä huolimatta irtisanomisiin liittyy yhä voimakkaita häpeäntunteita eikä työnsä menettämisestä välttämättä pystytä puhumaan muille kuin läheisille (Puntari & Roos 2007). Tutkimukseemme osallistuneista toimittajista muutama muisteli tyytyväisenä sitä, että oli päättänyt tulla asian kanssa julki Facebook-päivityksellään. Sitten ajattelin, että pakko tämä [irtisanominen] on julkistaa. Eihän tästä mitään tule, jos jään tätä [asiaa yksin] miettimään. En nyt siinä [julkistamisessa] mitään häviäkään. Sitten kirjoitin Facebookiin, että etsin töitä, kaikenlaista saa tarjota [ja] näitä asioita osaan. Vähän niin kuin kaikki kiinnostaa. (Nainen, 41–50) Kun Facebookissa kertoi irtisanomisestaan, viestinlähettäjälle tuli myös kannustavia ja lohduttavia kommentteja. Tällaisia yhteydenottoja haastatellut toimittajat muistelivat lämmöllä. Siinä hetkessä se [yhteydenotto] tuntui hirvittävän tärkeältä. Niin moni kävi sanomassa ihan pari sellaista lämmintä sanaa siihen. Ihan siis sellaiset puolitututkin. (…) Sai sellaisen vyöryn pieniä viestejä siitä, että ehkä mussa ei 63Yyteistä uuteen alkuun olekaan mitään vikaa. Se[hän] on aina mun ensimmäinen ajatus, että jotain tein väärin. (Nainen, 41–50) Muutamille tutkimukseemme osallistuneelle oli synkkään tilanteeseen tuonut lohtua se, että he olivat saaneet tukea yhteistyötaholta, kuten asiakasyritykseltä tai freelancetoimittajalta. Irtisanotulle oli saatettu soittaa ja kertoa, kuinka yhteistyö oli sujunut ensiluokkaisesti eikä tämän työnjäljessä ollut koskaan ollut moitittavaa. Yksikin tällainen tärkeä kontakti soitti erikseen ja halusi vain sanoa, että hän ei koskaan antanut sellaista palautetta, joka olisi johtanut tällaiseen toimenpiteeseen. (Nainen, 41–50) Kriisipsykologi Soili Poijula on listannut ominaisuuksia, joiden turvin työnsä menettänyt säilyttää lannistamattomuutensa ja tasapaino palautuu hänen elämäänsä. Irtisanomisesta toipumisessa tarvitaan rohkeutta, ekstroverttiyttä, mielen joustavuutta, luovuutta, optimistisuutta, älykkyyttä ja huumorintajua. Yhtä lailla tärkeää on asettua sosiaalisten verkostojen tuettavaksi. Perheeltä, ystäviltä ja työtovereilta voi saada muun muassa myötätuntoa, käytännön apua, tietoa ja neuvoja. (Poijula & Ahonen 2007.) Usea tutkimukseemme osallistunut toimittaja oli soittanut mahdollisimman nopeasti puolisolleen, vanhemmilleen ja muille läheisilleen. Epätodellinen tilanne oli muuttunut todellisemmaksi sillä, että sai kerrottua jollekin työpaikan ulkopuoliselle sen, mitä oli tapahtunut. Mulle oli hirveän tärkeä myös kertoa aika nopeasti ihmisille se [asia] ääneen, koska tilanne oli kumminkin niin absurdi, tai se tuntui semmoiselta, että tapahtuuko tämä nyt todella. (Nainen, 31–40) Kaikissa haastatteluissa kävi ilmi tavalla tai toisella, että työpaikkansa menettäneet tunsivat jälkeenpäin kiitollisuutta heitä tukeneita kohtaan. Tukijat olivat osanneet sanoillaan rohkaista ja lohduttaa sekä antaneet tilaa työnsä menettäneen tunneryöpyille ja yksinpuheluille. Vaimo auttoi ihan älyttömästi. Pari, kolme viikkoa käytiin joka ilta pitkällä kävelyllä (…), ja hän tuki ja rohkaisi (…) tekemään semmoisia päätöksiä, 64 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen mitkä koen oikeiksi. Hän ei sanonut, mikä on hyvä tai huono, vaan hän oli vahvana tukena, [jotta pystyin] tekemään oikeita asioita. (Mies, 51–60) Oikeastaan ainut poikkipuolinen kommentti tässä yhteydessä tuli eräältä irtisanotulta naistoimittajalta, joka oli kyllä kiitollinen hänelle osoitetusta myötätunnosta, mutta häntä ärsytti myötätunnon ilmaisijoiden kiirehtiminen tulevaisuuteen. Nämä kun valoivat tulevaisuudenuskoa kerta toisensa jälkeen vakuuttamalla, kuinka irtisanottu tulisi varmasti saamaan uutta työtä. Tällaisen optimistisuuden vastaanottaminen tuntui raskaalta aikana, jolloin lehtiä ja ohjelmia lakkautetaan ja toimituksia kutistetaan. Toimitus velloo tunteiden myrskyssä Työntekijä voi reagoida tietoon työsuhteensa päättymisestä rakentavasti, aggres siivisesti tai lamaantuneesti: Rakentavasti reagoiva irtisanottu kommunikoi ja ymmärtää tilanteen vakavuuden ja näkee tulevaisuuden mahdollisuuksia. Tosin rakentavuudella voi yrittää peittää kielteisiä tunteita. Aggressiivinen irtisanottu suuttuu ja syyttää, ilmaisee kaunaisuutta ja kostonhalua avoimesti tai peitetysti. Lamaantunut irtisanottu vetäytyy, hiljenee, tuntee ahdistusta tai avuttomuutta. (Kurtén & Salminen 2004.) Tutkimukseemme osallistuneiden toimittajien kuvausten perusteella valtaosa reagoi oman työsuhteensa päättymiseen rakentavasti, mutta haastatteluista saattoi lukea, että tilanne oli herättänyt myös peiteltyä aggressiivisuutta ja hetkellistä lamaannusta. Työsuhteen päättyminen oli aiheuttanut lähes poikkeuksetta tunnekuohun. Näin oli käynyt niissäkin tapauksissa, joissa työsuhde oli määräaikainen tai joissa aloite työsuhteen purkamisesta oli tullut työntekijällä. Vaikka työn päättymiseen oli voinut varautua jo etukäteen, sen aiheuttamien tunnereaktioiden voimakkuus pääsi yllättämään kokijansa. Valtaosin kyse oli ollut negatiivisista tunteista, ja monissa haastatteluissa niistä muodostui monikerroksinen kasauma. Yleensä tunne kytkeytyi selkeään kohteeseen: työyhteisöön, työnantajaan, toimentuloon ja ammatti-identiteettiin. Vaikka journalistin työn on koettu muuttuneen yksitoikkoisemmaksi ja hektisemmäksi suorittamiseksi, työhön liittyy yhä paljon tyydytystä tuovaa itsenäisyyttä ja luovuutta (Koljonen 2013). Osa haastatelluistamme luonnehti 65Yyteistä uuteen alkuun olleensa unelmatyössä, ja kun sellaisesta työstä joutui luopumaan, pettymyksen ja haikeuden tunteet olivat nousseet pintaan. Pettymystä saattoi tuntea omista tai työnantajan valinnoista, ja haikeuden kokemus liittyi työyhteisön tai arkirutiinien menettämiseen: Voi veljet, kun olin pettynyt työyhteisön menettämiseen. Siihen konkretisoitui varmasti kaikkein vahvimmin ne pelot, epätoivot, pettymykset, menettämisen fiilikset. Kaikki se. Menetin melkein kuin perheen. (…) Se oli meidän oma lapsi ikään kuin se lähetys. (Mies, 51–60) Aikaisempien tutkimusten mukaan työn menettäminen iskee pahiten kokeneimpiin työntekijöihin (O’Donnell ym. 2015, Gabriel ym. 2013). Lopputili tulee heille yllättäen, sillä on huomattavia vaikutuksia heidän elämäänsä, ja se murentaa heidän ammatillista identiteettiä. Kokeneiden, yli 50-vuotiaiden toimittajien ahdinko kuului myös tähän tutkimukseen tehdyissä puhelinhaastatteluissa; työpaikan menetys kaihersi ja uudelleentyöllistymisen epätodennäköisyys masensi. Yksilölliset erot näkyvät siinä, kuinka avoimesti haastattelemamme journalistit näyttivät tunteensa työn päättymishetkellä (ks. myös Valo & Nitovuori 2016). Aineistomme perusteella suru ja viha olivat läsnä lähes poikkeuksetta työnsä menettäneiden keskuudessa. Esimerkiksi kahdesti irtisanotuksi tullut toimittaja muisteli molemmilla kerroilla ottaneensa asian vastaan ”todella raskaasti” ja ilmaisseensa tunteita avoimesti: Ilmoituspäivää on edeltänyt uneton yö, järjetöntä itkemistä ja sellaista totaalista hallinnan puutetta. En ole pystynyt mitenkään järkevästi käyttäytymään. Olen saanut sen puhelun [kutsu päätoimittajan luokse] ja sitten (…) Siis minähän vain itkin. Ei siitä tullut mitään. (…) Ne on ollut mulle sellaisia suuria kaaoksen hetkiä. En muista niistä mitään. Pahalta on tuntunut. (Nainen, 41–50) Toinen haastattelemamme toimittaja sen sijaan kertoi pitäneensä tunteet sisällään työpaikalla ollessaan: En olisi siihen [tilanteeseen] kaivannut tämmöistä tunnelatausta ollenkaan. Itse katsoin, että olen tekemässä siinä semmoisen sopimuksen, niin kuin olinkin. Siinä piti [irtisanomis]paketti ottaa vastaan tai päättää [olla ottamat- 66 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen ta]. (…) Itkujen aika on sitten, kun ollaan privaatisti omassa kodissa. (Nainen, 41–50) Kyseistä toimittajaa häiritsi se, että hän joutui lohduttamaan irtisanomassa ollutta esimiestä. Vaikka irtisanomiskeskustelussa pyrkimyksenä onkin myötäelävyys, roolien sekoittuminen aiheuttaa hämmennystä (Valo & Nitovuori 2016). Maininnat itkemisestä liittyivät surun ohella muun muassa siihen, että työntekijä koki menettäneensä hallinnan, tunsi tuskaa luopumisesta ja oli ylipäänsä lamaantunut sekä järkyttynyt. Sitoutuminen työhön on journalistien keskuudessa niin vahvaa, että työn loppuminen voi vertautua tunnetasolla parisuhteen päättymiseen. Työntekijä saattoi kokea tulleensa petetyksi työnantajansa taholta, ja epäoikeudenmukainen kohtelu herätti vihaa, kiukkua, raivoa ja vitutusta. Mikäli työsuhteen päättyminen sisälsi nöyryyttäviksi tai loukkaaviksi tulkittavia sanoja tai eleitä, kielteiset tunteet mahdollisesti koteloituivat katkeruudeksi. Minua vitutti ihan älyttömästi se [irtisanominen], vaikka työskentely oli jo ollut aika ikävää siellä (…) Kyllä otin sen henkilökohtaisena loukkauksena, tavallaan sitä minun ammatillista osaamista kohtaan ja työpanosta kohtaan. Tässä on kiitos siitä. (Mies, 51–60) Tuli vähän semmoinen (…) katkeruuskin ehkä hetkellisesti. Jos ylin johto tekee huonoja bisnespäätöksiä, niin tämähän on se helpoin tie. Sitten vaan irtisanotaan. Koin olevani semmoinen uhrilammas. (Nainen, 41–50) Irtisanominen otetaan usein henkilökohtaisesti ja siihen liittyy kokemus epäoikeudenmukaisuudesta, mikä vaikuttaa irtisanottujen henkiseen hyvinvointiin (Raito & Lahelma 2015). Vaikka työntekijä olisi yksi monista ”tuotannollisista ja taloudellisista syistä” irtisanottu, se osuu häneen yksilönä. Edes uudelleentyöllistyminen ei välttämättä poista syntynyttä ”henkistä lommoa”, kuten haastateltumme tuntemusta nimitti. Vaikka kielteiset tunteet olivat etualalla työn päättyessä, tutkimusaineistossamme nousi esiin myös toisenlaisia tunteita. Jotkut haastattelemamme journalistit korostivat sitä, etteivät he kokeneet erityisen voimakkaasti sitä, kun heille oli ilmoitettu tai he itse olivat ilmoittaneet työsuhteen katkeami- 67Yyteistä uuteen alkuun sesta. Voidaan jopa puhua ”ei-tunteista”, sillä haastatteluissa tällaiset tunteet ilmaistiin usein negaatioina, kuten ”ei katkeruutta”, ”ei spektaakkelia”, ” ei pahaa mieltä” tai ”ei ottanut henkilökohtaisesti”. Sitten kävin allekirjoittamassa paperin ja (…) sanoin vain, että ulkona paistaa aurinko ja (…) moido. Ei mulla sitten ollut mitään katkeria tai pettymyksen tunteita siinä kohtaa. (Nainen, 41–50) Työn päättyminen synnytti myös joissakin haastatelluissamme myönteisiä tunteita. Kyse on voinut olla hyvin tilannekohtaisesta tunteesta. Esimerkiksi työntekijä saattoi tuntea itsevarmuutta irtisanomisen tai -sanoutumisen yhteydessä tai muuten vaikeaa tilannetta oli voitu työyhteisössä keventää osuvalla huumorilla. Hyvä tunne syntyi kenties myös siitä, että työ ei enää tuntunut yhtä mielekkäältä kuin ”vanhoina hyvinä aikoina”. Tällöin lopputili tuntui helpotukselta, ja se oli vapauttanut suunnittelemaan tulevaisuutta uudelta pohjalta. Totta kai se [irtisanominen] oli hirveä järkytys, ja tosi kliseistä [sanoa, mutta] se oli myös samalla helpotus. (…) Nyt pääsen oikeasti piirtämään tyhjälle paperille tämän [episodin] jälkeen. (Mies, 31–40) Tiivistelmä • Toimittajia jäytää epävarmuus tulevaisuudesta. Ammattikunta kokee joutuneensa sijaiskärsijäksi, ja työmotivaatio sekä luovuus ovat kärsineet, sillä toistuvat yt-kierrokset ovat pitäneet toimittajat koko ajan pelon pauloissa. • Vaikka toimituksen johdon ymmärretään joutuneen puun ja kuoren väliin, useiden pomojen on nähty epäonnistuneen henkilöstön kohtaamisessa kriisitilanteessa. Yt-neuvotteluista on jäänyt salamyhkäinen vaikutelma, ja irtisanomisilmoitusten yhteydessä on esiintynyt niin robottimaista töykeyttä kuin koomiseksi kääntynyttä myötäelämistä. • Työsuhteen päättymisen syyt jäävät yleensä arvailujen varaan. Työnantajat ovat puhuneet tuotannollista ja taloudellista syistä ja organisaatiomuutoksista. Työntekijät ovat yrittäneet haarukoida jargonin takaa todellisia syitä: 68 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Onko noudatettu irtisanomisjärjestystä? Vai ovatko kenkää saaneet ne, joilla oli paras palkka ja kriittisin kieli? • Lopputili aiheuttaa lähes aina tunnekuohun. Valtaosa on pyrkinyt suhtautumaan hankalaan tilanteeseen rakentavasti, mutta myös peiteltyä aggressiivisuutta ja hetkellistä lamaannusta on esiintynyt. Unelmatyössä luopuminen on nostanut pettymyksen ja haikeuden tunteet esiin. 69Yyteistä uuteen alkuun 4. luku Työtä vailla Vuosina 2014–2015 työttömiä toimittajia oli Suomessa enemmän kuin koskaan. Journalistiliiton jäsenistä seitsemän prosenttia oli vailla työtä, mikä tarkoitti yli tuhatta journalistia (Journalistiliitto i.v.a). Suhteellisesti ammattikunnan työttömyys oli yhtä korkealla tasolla 1990-luvun alun lamavuosina, mutta tuolloin ammattiliitto oli jäsenmäärältään puolet nykyistä pienempi (Raito 2013). Petteri Raito (emt.) on tutkinut 1990-luvun laman seurauksena työttömiksi jääneiden toimittajien selviytymistä. Tilanteet työmarkkinoilla ja selviytymistarinat olivat yksilöllisiä, eikä työttömiä toimittajia voinut luokitella yksioikoisesti aktiivisiksi tai passiivisiksi. Työmarkkinatilanteen ja työttömän siitä tekemien tulkintojen seurauksena yksilön ratkaisuina vuorottelivat aktiivinen työnhaku ja työmarkkinoilta vetäytyminen ja alistuminen (Raito & Lahelma 2015). Myös tässä tutkimuksessa havaittiin, että työtä vailla voi olla monella tapaa: Joillekin tämä tarkoittaa työttömyyttä, toiset voivat määritellä vaiheen työnhauksi. Joillekin tämä vaihe on kotona olemista irtisanomisajan palkalla vailla työvelvoitetta. Tämä luku käsittelee toimittajien kokemuksia vaiheesta, jossa työ on päättynyt, mutta uutta työtä ei vielä ole. Luvun aineistona on käytetty kasvokkain tehtyjen teemahaastattelujen lisäksi puhelinhaastatteluaineistoa sekä puhelinhaastatteluista kirjoitettuja muistioita, joihin on tallennettu haastateltujen kertomia kokemuksia ja tarinoita. Vaikka tämän tutkimuksen fokus on uudelleentyöllistymisessä, työtä vailla olemisen sivupolku asettaa näkyväksi myös uudelleentyöllistymisen erityisyyden. Kaikille ei ole käynyt työnhaussa hyvin; moni on jäänyt työtä vaille. Työtä vailla voi olla monella tapaa Kansainvälinen työjärjestö ILO määrittelee työttömän henkilöksi, joka on työtä vailla, työhön käytettävissä ja etsii aktiivisesti työtä (Glossary of … i.v.). 70 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Ahtaan määritelmän reunoilla on kuitenkin paljon myös muita ihmisiä, jotka mieltävät itsensä työttömäksi (Sihto & Myrskylä 2000). Tähänkin tutkimukseen haastatelluille toimittajille työttömänä oleminen merkitsi hyvin erilaisia tilanteita. Moni varsinkaan kasvokkain haastatelluista ei edes ollut ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi. Uusi työ oli voinut alkaa hyvin nopeasti vanhan loputtua. Irtisanomisajalla kotona olleiden arki oli vastannut työttömyyttä siltä osin, että aikaa oli käytettävissä eikä töihin tarvinnut mennä. Tilanne saattoi silti poiketa paljonkin työttömän arjesta: elo tuntui taloudellisesti turvalliselta, ja usko siihen, että omaan tilanteeseensa pystyi vaikuttamaan, oli vahva. Myös TE-toimiston kanssa asioinnissa koetut vaikeudet saattoivat määrittää hyvinkin voimakkaasti sitä, millaisiksi omat toiminnan mahdollisuudet koettiin. Puhelinhaastatteluissa kävi ilmi, miten monta erilaista olosuhdetta saattaa sisältyä siihen, mitä työttömyys-sanalla yleisesti kuvataan. Kun kysyimme haastatelluilta työtilannetta, osa joutui selittämään pitkään, sillä pelkkä työtöntai työssä-vaihtoehdon valinta ei sopinut kuvaamaan heidän tilannettaan. Osa oli työttömänä, mutta opiskeli omaehtoisesti työttömyyskorvausta saaden, eikä siten ollut työttömän työnhakijan statuksella. Osa oli työttömänä, mutta teki satunnaisia töitä saaden soviteltua ansiosidonnaista tai sovittaen työnsä niin, että välillä toimeentulo tuli työstä, välillä työttömyysturvasta. Kasvokkain haastatellut toimittajat olivat kaikki työllistyneet uudelleen joko journalistiseen työhön tai jollekin muulle, useimmiten kuitenkin viestintään liittyvälle alalle. (Uudelleentyöllistymistä tarkastellaan lähemmin luvussa 5.) Työttömyydestä kertoessaan kasvokkain haastatellut katsoivat siis nykyhetkestä menneeseen, tilanteeseen, jossa olivat olleet, mutta johon liittyvät muistikuvat kerrottiin nykyisestä työssäolon kontekstista. Haastatteluissa nousi esiin työttömyysjakson epävarmuus ja epätoivo, mutta samalla haastatteluissa kerrotut tarinat voidaan nähdä selviytymistarinoiksi, ja ikävät muistot ovat voitettuja vaikeuksia, joista on jotain opittukin. Toisensävyisiä olivat luonteeltaan ne puhelimitse käydyt keskustelut, joissa haastateltu oli paraikaa työtön, ehkä oli ollut sitä jo useita vuosia. Työttömyydestä oli tullut näille haastatelluille jokapäiväistä selviytymistä raha-asioista, 71Yyteistä uuteen alkuun työnhausta ja työvoimaviranomaisista. Joissakin tapauksissa vallalla ollut tunne oli näköalattomuus tai toivottomuus, ainakin omasta työllistymisestä. Tyhjiöön pudonneen tulevaisuus on täynnä turvattomuutta Tutkija, toimittaja Jakke Holvas ja yhteiskuntatieteilijä Jussi Vähämäki (2005) vertailevat Odotustila-pamfletissaan uutta ja perinteistä työtä ja käsittelevät myös työttömyyden olemuksessa tapahtunutta muutosta. Tutkijoiden mielestä muutokset uhkaavat jäädä piiloon eikä riittävästi ole kiinnitetty huomiota, kuinka työ on alkanut hallita koko elämää: Kun työ vie koko elämän, kun elämä on työtä, niin ei-työ tai työttömyys alkaa näyttäytyä ”ei elämänä”. Silloin kun työ sitoo kaikki suhteet, persoonallisuuden, identiteetin ja koko yhteisön, niin ei-työ on kaikkien suhteiden menettämistä, kelkasta putoamista, joka sulkee elämän kaikki mahdollisuudet. (emt., 32–33.) Haastatelluista moni tunsi pudonneensa sekä ajalliseen että yhteisölliseen tyhjiöön. Kun töitä ei enää ole, ihmisellä on yhtäkkiä paljon aikaa, joka aiemmin on kulunut töissä työtovereiden ympäröimänä. Moni haastatelluista koki toimettomuuden ja työyhteisön puuttumisen vaikeaksi. Toki vapaa-ajan lisääntyminen saattoi tuntua tervetulleeltakin kiireisten työvuosien jälkeen; oli aikaa harrastaa, tavata ystäviä, levätä. Vapaa-ajasta nauttiminen on kuitenkin vaikeaa, jos uutta työpaikkaa ei ole vielä tiedossa, työllistyminen tuntuu epävarmalta tai taloudellinen tilanne on hankala. Sitten se oli jotenkin vapauttavaa, että (…) nyt saan olla työtön. Olin ihan rehellisesti iloinen jopa siitä, mutta sitten samaan aikaan tietenkin toinen puoli minusta oli huolissaan: mitä jos en saakaan töitä. (Nainen, 41–50) Valmistauduin koko ajan siihen, että saatan olla todella pitkään työtön tai päästä nopeasti töihin. Mulla oli semmoinen hyvin ristiriitainen olo tässäkin vaiheessa. Pitäisikö mun olla nyt tosi aktiivinen ja tehdä just niitä asioita mitä haluan, vaikka harrastaa liikuntaa enemmän (…), vai kannattaisiko mun käyttää tämä aika siihen, että todellakin hankin työpaikan nopeasti? (Nainen, 31–40) 78 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen esiin paljon kehittämiskohteita, kokonaisuudessaan asiakkaiden arvioitiin olevan ”varsin tyytyväisiä” palveluihin. Selvä enemmistö vastaajista oli tyytyväisiä asioinnin helppouteen, sähköisiin palveluihin, yhteydenpitoon TE-toimistoon, palvelun asiantuntevuuteen, ystävällisyyteen ja hyödyllisyyteen. (Työja elinkeinoministeriö 2015.) Hyvin toisenlaisen tuloksen TE-toimistojen palvelujen toimivuudesta saatiin Akavan jäsenille vuonna 2016 tehdyssä kyselyssä. TNS Gallupin kyselyssä 56 prosenttia akavalaisista oli tyytymättömiä TE-toimiston tehokkuuteen. TE-toimiston asiantuntijuuteen tyytymättömiä oli 50 prosenttia ja palvelun nopeuteen 46 prosenttia. Vain 11 prosenttia vastaajista koki, että TE-toimistoista oli ollut apua heidän tavoitteidensa jäsentämisessä ja 16 prosenttia koki saaneensa apua tavoitteidensa saavuttamiseen. (Koskinen 2016.) Haastattelemiemme toimittajien kokemus TE-toimistoista oli lähempänä akavalaisten tuntoja kuin ministeriön selvitystä. Viranomaisilta ei ole juurikaan herunut apua toimittajien työllistymiseen, ja TE-toimistot mielletään passiivisiksi, byrokraattisiksi virastoiksi: Olen huomannut, että tällä alalla oleville TE-toimisto on joutunut nostamaan kädet pystyyn, koska ei heille juuri mitään tämän alan hommia tule avoimeksi. Hekin on suunnilleen myöntäneet, että hoidat varmaan työllistymisen ihan itse, koska näytät saavan noita töitä kuitenkin. Joo, niin saankin. Koko ajan jotain pätkää tulee kyllä. (Mies, 31–40) TE-toimiston viestinnän edessä moni haastatelluista toimittajista oli kokenut neuvottomuutta, ihmetystä ja jopa huolta tai pelkoa. Tutkimusaineistosta löytyy useita mainintoja siitä, miten TE-toimiston kirjeet koetaan uhkaaviksi. TE-palvelut näyttäytyvät pelottavana pakkovaltana, johon toimenpiteiden kohteena olevalla ihmisellä ei ole vaikutusvaltaa. Esimerkiksi työnhakijan urasuunnitelmiin suhtaudutaan penseästi, jopa lannistavasti: Olen tavannut sanoa, että kun sen kynnyksen yli kävelee, niin vähäinenkin itsetunto karisee. Se on ihan järkyttävää se palvelu. (…) Mulle oli [jo kerran sieltä] sanottu, että ei ole töitä. Olin tehnyt itselleni suunnitelman, mitä halusin tehdä. Menin virkailijalta kysymään sitä [mielipidettä suunnitelmaani]. Se sanoi, että ai olet media-alalla. No, sulle voin ihan suoraan sanoa, että Taikkiin et sitten hae. [Virkailijan kommentti liittyi siihen, että] olin 79Yyteistä uuteen alkuun halunnut opiskella pitemmälle, kun silloin tuli se muutos, että ansiosidonnaisella saisi opiskella. Se [virkailija] oli vain [sitä mieltä], että media-alalle ei työllisty ketään, TaiK ei työllistä ketään [ja] sitä yhdistelmää [hän ei] suosittele. Kerroin sille, että olisin halunnut opiskella nettisivujen koodaamista, [jotta] olisin voinut toteuttaa niitä mun hulluja ideoita. Se [kysyi], minkä ikäinen [olen]. Sanoin 38. Joo, olet liian vanha, et sinä enää opi. Nämä oli ne viestit, mitä sieltä sain. (Nainen, 41–50) Karut kokemukset kertovat, kuinka ihmiset pyrkivät parantamaan omaa tilannettaan työmarkkinoilla, mutta törmäävät TE-toimiston tulkintoihin. Osa oli onnistunut neuvottelemaan itselleen toivomansa mahdollisuuden, esimerkiksi oikeuden omaehtoiseen opiskeluun jopa korkeakoulussa työttömyyspäivärahalla. Toinen oli saanut pettymyksekseen kuulla, ettei voi ottaa jo saamaansa sosiaalipuolen ammattikorkeakoulupaikkaa vastaan, koska TE-toimisto eväisi häneltä työttömyyspäivärahan, mikäli hän alkaisi opiskella. Eräs naistoimittaja kertoi, miten loukkaavaa oli, kun TE-toimistosta neuvottiin kouluttautumaan lähihoitajaksi, niin kuin ”muutkin hänen ikäisensä naiset”. Hänen kokemuksensa on tismalleen sama kuin näyttelijä Kati Outisella, joka on puhunut julkisuudessa keski-ikäisen naisen asemasta työmarkkinoilla (Ilta-Sanomat 2017). Outisen mukaan se, että naisille ehdotetaan TE-toimistossa hoiva-alaa, kertoo ennen muuta yhteiskunnallisista rakenteista ja siitä, millaisiin töihin tietynikäisten naisten ajatellaan kykenevän – ja millaisiin tehtäviin heistä ei viranomaisten mielestä ole. Osa puhelimitse haastatelluista toimittajista kertoi, etteivät uskalla yrittäjästatuksen saamisen pelossa ottaa heille tarjoutuvia satunnaisia työtilaisuuksia. He pelkäsivät keikkatöiden johtavan työttömyysturvan menettämiseen. He olivat työttömäksi jäätyään joutuneet kovasti todistelemaan, etteivät olleet yrittäjiä, koska olivat tehneet satunnaisia juttukeikkoja. Työttömänä satunnaisten töiden ottaminen koettiin byrokratian takia vaikeaksi, vaikka juttukeikkoihin olisi ollut sekä aikaa että halua. Tämän tutkimuksen haastattelut vahvistavat jo aiemmin havaitun seikan, että työttömät toivovat parempaa institutionaalista apua tilanteeseensa (Raito & Lahelma 2015). Toimittajat ovat korkeastikoulutettuina asiantuntijoina varmasti hankala ryhmä, jolle oikeanlaisten työllistämispalveluiden kohden- 80 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen taminen on vaikeaa. Silti haastatteluiden pohjalta näyttäisi siltä, että vaikka moni toimittaja uskoo olevansa itse oman työllistymisensä asiantuntija, heillä ammattikuntana on kuitenkin odotuksia TE-keskuksen palveluja kohtaan. Yhdet kaipaavat aktivointia ja neuvoja työllistymisensä tueksi, toiset taas haluavat pidempää liekaa ja vapautta suunnitella omaa urapolkuaan myös työttömänä ollessaan. Meidän haastattelemistamme toimittajista moni koki työvoimakoulutustilaisuudet turhiksi. Vain yksi haastateltu mainitsi, että cv:n hiomiskoulutuksesta oli ollut hänelle paljon apua. Haastatellut myös ihmettelivät, miten työttömyysilmoituksen tekeminen sähköisen lomakkeen täyttämällä onnistuu niiltä, joilla ei ole koulutusta tai hyvää suomen kielen taitoa, kun työttömäksi ilmoittautuminen oli heistä itsestäänkin vaikeaa ja monimutkaista. Muutaman kerran mainittiin myös TE-toimiston kanssa asiointiin liittyvä häpeäntunne ja tunne siitä, että on tippunut niin sanotuksi kakkosluokan kansalaiseksi, jonka pärjääminen ei kiinnosta ketään. Toimintakyvyn säilymisen kannalta on merkittävää, että ihminen kokee alanvaihdoksen tai muunlaisen uudelleensuuntautumisen olevan hänen hallittavissaan. Haastatelluistamme monilla oli ennakko-odotuksena, että TE-palveluiden tarkoitus on auttaa heitä työllistymään. Media-alaa tuntevina, koulutettuina ja asiantuntija-ammatissa toimineina monella heistä oli myös näkemys siitä, mikä heidän tilanteessaan olisi ollut järkevää työllistymisen kannalta. Haastatellut kuvailivat äimistystään ja järkytystään, kun heidän omat ajatuksensa tyrmättiin tai niitä ei kuunneltu, tai kun heille suoraan sanottiin, ettei TE-toimistosta löydy apua työllistymiseen. Taisin kaksi tai kolme eri ihmistä siellä tavata. Ei heillä ollut mielenkiintoa kuunnella eikä ajatella luovasti sitä, minkä tyyppinen ihminen olen ja minkälaisia hommia [voisin tehdä], vaan he päätteli mun olemuksesta ja puheista ja koulutuksesta ilmeisesti sen, että olet sen tyyppinen ihminen, että löydät kyllä itse työpaikkasi. Siihen loppui se palvelu. (…) Olen ajatellut paljon, että nyt kun on suurtyöttömyyttä ja jos kaikki saavat samanlaista kohtelua siellä, niin mikä on työvoimaviranomaisen tehtävä ja rooli [ja] miten he täyttävät sen. Ilmeisesti vain kirjataan ihmiset kirjoihin ja kansiin ja pidetään tilas- 81Yyteistä uuteen alkuun toja yllä. Ei tullut yhtään aktiivisuutta sieltä puolen muhun päin. (Nainen, 41–50) Journalistiliiton toimintaa osa puhelimitse haastatelluista kritisoi, osa oli tyytyväisiä. Liittoa kritisoitiin erityisesti siitä, että tukimuodot rakentuvat vakituisen työn ja sen loppumisen ympärille ja pätkätyöntekijät, silpuntekijät ja freet unohdetaan. Työelämän murroksen pitäisi näkyä haastattelujen perusteella paremmin myös liiton toiminnassa. Osa tutkimukseemme osallistuneista koki jääneensä yksin, sillä yhteisen edunvalvojan toiminta näyttäytyi heille printtimedian vakituisista töistä irtisanottujen puolestapuhumisena. Puhelinhaastattelujen perusteella Journalistiliitolta oli saatu erityisesti lainopillista apua. Tarjolla on ollut niin yleistä neuvontaa kuin irtisanomisten riitauttamiseen liittyvää konkreettista tukea, esimerkiksi juristien läsnäoloa yt-neuvotteluihin liittyvissä tilaisuuksissa. Jotkut haastatelluista mainitsivat hyvät koulutukset ja kurssit. Liitolta puolestaan kaivattiin aktiivisempaa otetta: aktiivista työttömäksi jääneiden tavoittamista, tietoiskuiltoja, läsnäoloa, konkreettista tukea freelancetyön aloittamiseen, neuvoja juttujen myymiseen ja oman työn markkinointiin, työntekijöiden ja työnantajien saattamista yhteen. Uuden työn etsiminen kysyy avoimuutta ja sinnikkyyttä Puhelinhaastatteluissa kysyimme työn hakemisesta: mille aloille haastatellut olivat hakeneet ja kuinka monia työhakemuksia lähettäneet? Haastatelluista valtaosan hakemusmäärä pysyi kymmenissä (noin 60 prosenttia oli hakenut alle 50:tä työpaikkaa, 42 prosenttia alle 10:tä), mutta joukossa oli niitäkin, jotka olivat tehneet satoja hakemuksia. Erottautuminen muista samaa työpaikkaa hakevista koettiin vaikeaksi: kilpailu töistä oli kovaa, ja hyvästä hakemuksesta huolimatta jo haastatteluun pääseminen oli vaikeaa. Se turhautti haastateltujamme, samoin kuin hakua seuraava hiljaisuus: hakija ei aina saa edes ei kiitos -kirjettä vastaukseksi hakemukseensa. Erään haastatellun kokemus oli, että työnantajat haluavat palkata tutun ja turvallisen eivätkä lähde ottamaan riskejä. Siksi työpaikan saa joko ennalta 82 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen tuttu työnhakija omasta talosta tai ainakin sellainen hakija, jonka joku työpaikalla tuntee tai tietää ”hyväksi tyypiksi”. Olen huomannut monessakin [tilanteessa], että alalla on semmoinen käsitys, että kaikki hyvät on töissä tai kaikki parhaat kirjoittajat on meillä. (…) Jos tämmöistä käsitystä on rekrytoijilla, niin niilläpä jää monta kultakalaa haaviin saamatta. (Nainen, 41–50) Työnhaku on alkanut muistuttaa työtä: pitää hankkia suosituksia ja verkostoitua, kouluttautua lisää, osoittaa olevansa aktiivinen ja ottaa oman markkina-arvonsa ylläpitämiseksi vastaan mitä tahansa työtä (Pyöriä & Ojala 2017, ks. myös Holvas & Vähämäki 2005). Myös tähän tutkimukseen haastatellut todistivat, kuinka työpaikka työllistää jo hakuvaiheessa: Työnhaku on nykyisin ihan hirveää: pitää tehdä videoita, puhua ruotsia, englantia ja suomea, käydä psykologisissa testeissä, tehdä harjoitustehtäviä. Se ei todellakaan ole sellaista kuin monet mieltää, että on tosi helppo saada töitä. (Nainen, 21–30) Britanniassa tehdyssä tutkimuksessa vertailtiin johtavassa asemassa ja työuransa viime vaiheissa olleiden selviytymistä työn menetyksestä (Gabriel ym. 2013). Yhtenä esimerkkitapauksena kehnosta selviytymisestä oli ”haavoittunut soturi”, joka piti salassa jopa ystäviltään ja verkostoiltaan todellisen työmarkkina-asemansa. Tämän tutkimuksen haastatteluissa tuli vastaan päinvastaisia, myönteisiä esimerkkejä: kun oli keskusteluissa ja sosiaalisessa mediassa kertonut avoimesti etsivänsä töitä, sillä oli usealle ollut yllättäviä seurauksia, parhaimmillaan työpaikka. Liian tyrkky ei kuitenkaan saa olla, muistutti eräs haastateltu toimittaja. Epätoivokaan ei saa näkyä työnhaussa. Älä hae liikaa, se pilaa maineesi, oli eräs haastateltu saanut ohjeeksi työllistymiskonsultilta. Uudelleentyöllistymisessä parhaimpana apuna olivat olleet toimittajakollegat ja muut työstä kehkeytyneet verkostot. Esimerkiksi puhelinhaastattelujemme perusteella aktiivinen verkostoituminen nousi yhdeksi keskeisimmistä keinoista edistää työllistymistä. Osa lähestyi työnantajia avoimilla hakemuksilla tai rakensi muuten yhteyk siä mahdollisiin työnantajiin. Muutama irtisanottu tai itse irtisanoutunut ei ollut missään vaiheessa varsinaisesti vailla työtä eikä näin ollen joutunut 83Yyteistä uuteen alkuun osallistumaan hakurumbaan. Työpaikka saattoi olla jo valmiina odottamassa, tai heitä pyydettiin uuteen paikkaan töihin, kun tieto irtisanomisesta tuli julki. Näitä sujuvasti uudelleentyöllistyneitä oli tutkimukseen osallistuneissa kuitenkin varsin vähän. Irtisanomisajan palkka ilman työvelvoitetta, muuten hyvä taloudellinen tilanne tai muutamalla tauko työstä esimerkiksi vanhempainvapaalla mahdollisti tehokkaan verkostoitumisen tai täsmätyönhaun, jossa keskeistä oli oman osaamisen pohdinta ja sen miettiminen, missä ja mitä haluaisi seuraavaksi työkseen tehdä: Irtisanouduttuani aloin pohtia omaa uraani. Näen tämän vaiheen välivaiheena. Näen, että siirryn jonnekin töihin. Minulla on nimiä, joihin otan yhteyttä. Nyt en halua töitä, mutta valmistelen tulevaisuutta. (Nainen, 41–50, vastaus puhelinhaastattelukysymykseen: mitä muuta olet tehnyt työttömyydestä selvitäksesi?) Omien vahvuuksien ja osaamisen miettiminen nähtiin tärkeäksi kovassa kilpailussa työpaikoista. Toimittajalle ei aina ole itsestään selvää, mitä kaikkea hän osaa. Osaaminen ei rajoitu vain juttujen kirjoittamiseen, korosti eräs haastateltu. Hän oli pyrkinyt tuomaan näkyville omaa osaamistaan ja kuvasi, miten hän oli myös kannustanut toimittajakollegoitaan samaan. Osaamisen kartoittamisesta saattaa piirtyä esiin myös muita mahdollisuuksia kuin journalistinen työ. Moni irtisanotuista oli osallistunut työnantajan maksamaan koulutukseen, mutta vain muutama koki saaneensa siitä apua varsinaiseen työnhakuun saati työllistymiseen. Kouluttaja-konsulttien tietämys journalismista ja media-alasta koettiin liian ohueksi, jotta heistä olisi ollut valaisemaan työllistymisestä jotain, jota toimittajat eivät olisi jo kokeneet tietävänsä. Muutama haastateltu toimittaja kuitenkin mainitsi, että cv:n hiominen kouluttajan kanssa oli ollut hyödyllistä. Haastatellut toimittajat olivat olleet varsin ahkeria kouluttautumaan itse, mikäli työvoimaviranomaiset sen vain olivat sallineet. Taitoja oli petrattu erityisesti internetin ja sosiaalisen median käyttöä käsittelevillä kursseilla. Osa oli hakenut lisäosaamista visuaaliselta puolelta, valokuvauksesta ja video- 84 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen kuvauksesta, käynyt taittamiseen tai kuvankäsittelyyn liittyviä kursseja tai hakeutunut muuhun journalistiseen täydennyskoulutukseen. Vanhemmat, 50–60-vuotiaat työttömäksi jääneet kuitenkin pohtivat haastatteluissamme, kannattaako uudelleenkouluttautuminen. Jos nelivuotisten ammattikorkeakouluopintojen loputtua työvuosia ennen eläkeikää on vain muutamia jäljellä, he eivät nähneet uudelleenkouluttautumisessa merkittäviä hyötyjä. Kyseiset toimittajat myös tiedostivat, etteivät he olisi etulyöntiasemassa uuteen ammattiin kouluttautuneina, koska he joutuisivat kilpailemaan samoista työpaikoista nuorempina alalle kouluttautuneiden, ehkä jo alan työkokemustakin hankkineiden kanssa. Mikäli korkeakoulutettujen työllisyys heikkenee entisestään, kuten julkisuudessa on ennustettu, se saattaa merkitä entistä suurempaa joukkoa erilaista työkokemusta omaavia alanvaihtajia. Nämä haluavat hakeutua opiskelemaan aikuisella iällä uutta alaa paremman työllistymisen toivossa. Nykyisessä yhteiskunnassa on tavallista, että ihmiset kohtaavat yllättäviä koulutusta, ammattia ja työtä koskevia muutostilanteita. Sen sijaan että siirryttäisiin suoraviivaisesti koulutuksen kautta työelämään, työikäiset kokevat useita siirtymiä työelämän ja koulutuksen sekä työn ja työttömyyden välillä. (Kauppila & Vanhalakka-Ruoho 2008.) Se, millä tavoin yhteiskunta rakenteillaan tukee uudelleenkouluttautumista, saattaa vaatia myös uudistamista. Monet kouluttautumisen tuet rakentuvat edelleen olettamalle, että ihminen on pysyvässä työsuhteessa, josta hän siirtyy kouluttautumaan joko jäätyään työttömäksi tai hakeuduttuaan esimerkiksi vuorotteluvapaalla. Puhelinhaastatteluissa tiedusteltiin jokaiselta tutkimukseen osallistuneelta myös alanvaihtoon liittyvistä ajatuksista. Riippuen siitä, mikä haastatellun senhetkinen tilanne oli, alanvaihtoajatuksia oli ollut mielessä tai niitä oli jo ryhdytty toteuttamaankin. Tämä näkyi myös haastateltujen kouluttautumisessa. Osa oli palannut kesken jääneen tutkintonsa pariin, osa aloittanut uusia opintoja, esimerkiksi kasvatustieteessä, oikeustieteessä tai terveysalalla. Lisäksi opiskeltiin muun muassa kieliä, yrittäjyyttä, luovaa kirjoittamista, johtamista, taidealaa, kiinteistöalaa, ympäristöja luontoalaa ja osallistuttiin vapaaehtoistyöhön liittyviin koulutuksiin, kuten SPR:n kursseille. 85Yyteistä uuteen alkuun Selviytyjätyypit Yrittäjät tai freelancerit: Osa perustanut toiminimen, osa tekee freenä. Koettu epävarmuus töistä. Työtulojen sovittelu ansiosidonnaisen kanssa. Välitilassa roikkujat: Osa sinnittelee ex-työnantajien kanssa. Tarvittaessa töihin -sopimuksia, sijaisuuksia, keikkaa. ”Benjiköydessä roikun entiseen työnantajaan.” Verkostoitujat: Verkossa, somessa aktiiviset, etsivät töitä, käyvät lounailla ja tilaisuuksissa, brändäävät itseään, suunnittelevat tulevia töitä samalla kun tekevät nykyistä, kertovat verkostoille etsivänsä töitä. Työnhakijat ja ammattitaidon kehittäjät: Työnhakuun keskittyviä, ratkaisuja aktiivisesti hakevia ja toimeen tarttuvia, jotka kouluttautuvat ja etsivät omia vahvuuksiaan. Suunnan etsijät ja seisahtajat: Työttömänä ottavat aikaa itselle ja perheelle, toipuvat hektisistä työvuosista, tarkastelevat omia arvojaan, arvostavat arkea, pohdiskelevat ”mitä haluan tehdä elämälläni”. Alanvaihtajat: Ottavat uuden suunnan työelämälleen. Uusi työ, joskus myös vapaaehtoistyö. 86 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Liite Ikä on esteenä työllistymiselle, arveli moni puhelinhaastattelumme yli viisikymppisistä toimittajista. Heitä oli 47 puhelimitse haastattelemistamme toimittajista. Työttöminä haastatteluhetkellä heistä oli 13. Eläkkeelle oli jäänyt 7. Monella tilanne vaihteli: Oli keikkatöitä. Työsuhde oli juuri loppumassa. Muutama oli ryhtynyt freelanceriksi. Irtisanominen oli kokeneelle toimittajalle järkytys ja tuntui loukkaavalta. On vaikea päästä yli siitä, että hän sai lähteä. Olihan hän tehnyt työnsä hyvin ja omistautuneesti. Kiireisimpinä vuosina perhe-elämäkin saattoi kärsiä. Töiden loppuminen jätti häneen lommon ja epäluottamuksen tunteen media-alan työnantajia kohtaan. Laakereilleen hän ei kuitenkaan ole jäänyt lepäämään. Hän on opiskellut luovaa kirjoittamista, sosiaalista mediaa tai valokuvausta. Voit löytää hänet yrittäjyyttä opiskelemasta tai jatkamasta vanhan, alkuperäisen tutkintonsa opintoja. Hän saattoi pyytää pomoltaan pääsyä irtisanomisjonon kärkeen. Mieluummin hän saisi väistyä kuin nuoremmat kollegat. Ei hän töitäkään niin kovin kaipaa. Päivät täyttyvät tekemisestä; hän on järjestötoiminnan aktiivi ja käyttää kirjoitustaitojaan seuran tiedotustehtävissä. Hän tekee kuitenkin edelleen surutyötä toimittajan ammatin loppumisen vuoksi ja kokee, ettei työnantaja osannut arvostaa hänen laajaa kokemustaan ja taitojaan. Halusiko työnantaja nuorentaa porukan irtisanomalla vanhimmasta päästä? Työttömäksi jouduttuaan hän ei ole heittäytynyt avuttomaksi, vaan on aktiivisesti etsinyt työmahdollisuuksia. Onhan hänellä monipuolinen kokemus journalistisen alan töistä. Hän ei kuitenkaan ole saanut minkäänlaisia vastauksia lähettämiinsä työhakemuksiin, haastatteluihin pääTarina Kokenut toimittaja saa paikan? 87Yyteistä uuteen alkuun Tutkimuksen aineistot ja metodit systä puhumattakaan. Työikää olisi kuitenkin jäljellä. Enää ei kuitenkaan jaksaisi muuttaa työn perässä. Hän on vaihtanut kaupunkia jo useasti. On helpompi yrittää löytää töitä kotikaupungista, vaikka sitten joltakin muulta kuin journalistiselta alalta. Jonkinlaista fyysistä kremppaakin jo on, ja hän arvelee työkykyisyytensä epäilyttävän työnantajia. Vapaaehtoisjärjestössä toimiminen tuntuu mielekkäältä, ja hänellä on paljon annettavaa. Toimettomuus tuntuu tuhoisalta. Olisi edelleen mukava täyttää päivät jutunteolla. Masentavaa, ettei hän tämänikäisenä enää kelpaa minnekään. Ainoa keino työllistyä vielä journalismin parissa taitaa olla jutunteko freelancerina. Olisikohan mahdollista perustaa kokeneiden toimittajien työosuuskunta? Hän saattaa tehdä satunnaisia juttuja freenä. Näin hän saa edelleen nauttia journalistisen työn parhaista paloista vailla vakityön pakkoa. Hän on alkanut nähdä työelämän aivan toisenlaiseksi kuin ennen. Hän on kuullut sellaisistakin ikätovereista, jotka tekevät polkuhinnalla töitä ja sinnittelevät vailla kelvollista toimeentuloa. Osa hänen uransa parhaista jutuista on syntynyt vasta irtisanomisen jälkeen. Silti jutuista maksetaan todella vähän ja tuntuu, että niin palkkiotaso kuin juttujen kysyntä ovat viime aikoina entisestään laskeneet. Hän saakin varsinaisen toimeentulonsa muualta. Sijaisuudet, työttömyyskorvaus, eläke ovat hänen taloudessaan juttupalkkioita tärkeämpiä tulonlähteitä. Auli Harju 94 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen vuonna 2017 perustama osuuskunta Mediakunta auttaa osaltaan liiton jäseniä toimimaan muuttuvilla työmarkkinoilla (Mediakunta i.v.). Epävarmuus on läsnä myös uudessa alussa Työttömyysajan kuvauksissa epävarmuuden tunne korostui. Ei tiedetty tulevasta: Saako enää töitä? Jos saa, niin milloin? Myös työllistymisestä kerrottaessa nousi esiin vastaavia tuntemuksia. Haastatteluissamme uuden työn aloittaminen, erityisesti uudella alalla, oli muutos, jonka edessä koettiin paitsi iloa työpaikan saamisesta myös epävarmuutta uudessa työssä pärjäämisestä. Työn loppuminen, uuden työn etsiminen ja uusiin tehtäviin sopeutuminen näyttävät olevan pitkäkestoinen ja monivaiheinen muutosprosessi, joka saattaa muodostua raskaaksi, vaikka työllistyminen itsessään miellettäisiin onnekkaaksi ja hyväksi tapahtumaksi. Epävarmuuden tunteiden esiinnousua työllistymisen yhteydessä saattaa selittää myös se, että uudelleentyöllistyneen henkinen hyvinvointi ei välttämättä palaa aiemmalle, työn loppumista edeltäneelle tasolle (Raito & Lahelma 2015). Silloin kun uusi työ ei täytä työntekijän odotuksia, todennäköisyys työllistyneen ahdistukselle ja hätäännykselle kasvaa (Leana & Feldman 1995). Näin voi käydä, jos työhön liittyy erilaisia hankaluuksia tai suurta joustamisen tarvetta, kuten pitkiä työmatkoja, muuttamista kotiseudulta tai huolta taloudellisesta pärjäämisestä. Myös työllistymistä mahdollisesti edeltänyt työttömyysvaihe on saattanut verottaa voimia (ks. esim. Paul & Moser 2009, Kortteinen & Tuomikoski 1998). Etenkin niiden haastateltujen, jotka olivat ehtineet kokea toimitukset turvallisiksi työpaikoiksi, käsitykset omasta työurasta ja sen tulevaisuudesta olivat pahoin horjuneet media-alan yt-aallon myötä. Noin puolet haastatelluista oli siirtynyt kokonaan uudelle alalle ja osa heistä melko kauaskin osaamisalueensa ytimestä. Silloin kun uusi ala ei vastannut kovin hyvin olemassa olevaa koulutusta tai työkokemusta, työllistynyt koki epävarmuutta ja painetta paneutua intensiivisesti uuteen työhön. On kuumottavaa aloittaa uutta, totesi eräskin haastateltu. Uuden oppiminen oli vaatinut toisilta ylimääräistä pinnistystä ja pitkiä päiviä. Ainakin muutama haastatelluistamme oli kokenut tämän hyvin kuormittavaksi, aina työuupumukseen ja 95Yyteistä uuteen alkuun sen tuomiin oireisiin, kuten muistihäiriöihin, asti. Näin etenkin, jos uuteen työhön oli siirtynyt suoraan edellisen työn raskaista viimeisistä ajoista. Yrittäjäksi ryhtymiseen liittyi samanlaista epävarmuutta: Osaako myydä omaa työtään? Miten pärjää taloudellisesti? Entä miten osaa toimia toiminimen perustamiseen liittyvän pakollisen byrokratian kanssa? Erään haastatellun kokema epävarmuus pärjäämisestä hälveni tapaamalla muiden alojen ihmisiä, jolloin syntyi luottamus siihen, että pärjää muuallakin kuin toimittajana.Eräs haastateltu oli ylpeä siitä, miten oli irtisanomisen jälkeen rakentanut itselleen aivan uuden urapolun. Toinen taas koki opetustehtävissä pärjäämisestään paitsi epävarmuutta, myös ylpeyttä: Onhan henkisesti aika raskasta, kun on kuitenkin ihmisten kanssa tekemisissä koko ajan (…). [Koska] mulla ei ole mitään pätevyyttä, ei mitään koulutusta opettajaksi, niin siinä on se [epäily], että osaanko tehdä mitään. Toisaalta taas olen ylpeä siitä, että olen mielestäni selvinnyt ihan hyvin ottaen huomioon, että mulla ei ole mitään koulutusta ja olen ollut peruskoulussa [edellisen kerran] vuonna 1980 jotain. (Nainen, 41–50) Samankaltaista onnistumisen ylpeyttä koki myös freelanceriksi siirtynyt haastateltu, joka työsuhteessa ollessaan sai kovaakin kritiikkiä jutuistaan, mutta nyt freelancerina töitä riittää ja jutut menevät kaupaksi arvostettuihin julkaisuihin: Jos pääsee valkkaamaan freelancerina vuonna 2016 Suomessa kapean erikoisalan toimittajana työtehtäviään, niin eihän sitä oikeasti voi valittaa. (…) Siinä mielessä olen varmaan myös poikkeuksellinen hahmo. Olen lukenut esimerkiksi Journalisti-lehdestä freekyselyistä, ja siellä valitetaan, varmaan ihan siis aiheesta, että ei ole tarpeeksi [töitä] ja joutuu repimään ja raastamaan niitä hommia. (…) Mun tarvitsee hirveän vähän markkinoida itseäni. (…) Olen siitä tosi onnellisessa asemassa, että mulle tarjotaan juttuja. (Mies, 31–40) Edellä siteerattu freelancetoimittaja tiedostaa tilanteensa poikkeuksellisen hyväksi suhteessa moneen freelancerina toimivaan kollegaan, sillä kalenterissa töitä on buukattuna pitkälle eteenpäin. Toinen yrittäjyyteen vaihtamista aluksi kavahtanut puolestaan kokee nyt, että yrittäjäksi siirtyminen oli hänen uransa huipennus. Vaikka yrittäjän toimeentuloon liittyy epävarmuutta, se ei 96 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen ole kovin kaukana toimitusten sisällä vallitsevasta epävarmuudesta, sanoi yrittäjänä toimiva haastateltumme: Kaikissa toimituksissa, joissa mulla on tuttavia töissä, ne on käynyt useammat yt-kierrokset sen jälkeen, kun lähdin 2009 pois. Onko se epävarmuutta? Kyllä se on mun mielestä epävarmuutta. Siinä mielessä peilaan itseäni tällä hetkellä täysin niin sanotusti normaaleihin työsuhteisiin. Mulla se esimies on vaan minä itse. (Mies, 51–60) Haastattelemamme mediayrittäjän tapaan ovat ajatelleet esimerkiksi yhdysvaltalaiset freelancetoimittajat, joiden mielestä riskejä on yhtä lailla niin heidän omassa työmuodossaan kuin kuukausipalkkaisessa työssä (Ekinsmyth 1999). Toisaalta tällaisessa vertailussa voi olla kyse omaan työmarkkinatilanteeseen mukautumisesta ja freelancetyön riskien normalisoinnista (Ryan 2009). Journalismi jätetään surumielin mutta vakain aikein Moni haastattelemamme alanvaihtaja puhui työllistymisestä kertoessaan myös surutyöstä, jota oli joutunut tekemään toimittajan ammatista luopuessaan. Vaikka itse olisi jo päättänyt suuntautua muualle kuin journalismin pariin ja aktiivisesti etsinyt vaikkapa viestinnän alalta töitä, journalismista irrottautuminen ei ollut helppoa. Eräs haastateltu puhui siitä, miten toimittajuus pitää tiukasti otteessaan ja miten toimittajan statuksesta ei olisi halunnut päästää irti, vaikka hän samalla koki, että työ journalistina oli toistaiseksi ohi. Hän oli ehtinyt tehdä irtiottoa journalismista jo useita kertoja ennen nykyistä työtään tiedottajana. Tuntuu jo hirveän kaukaiselta, vaikka olen ollut vasta kolme viikkoa pois sieltä. Mutta irrottautuminen oli ihan hirvittävän vaikeaa. Se oli ihan kamala kriisi mulle kaiken tämän jälkeen. On jännä juttu, miten toimittajan ammatti on kuitenkin kamalan koukuttava. Kun olet tuommoisessa isossa lehtitalossa, joka on ihan ykkösmedioita, niin siitä asemasta luopuminen teki tosi tiukkaa. Sen verran sitä on turhamainen kuitenkin. (Nainen, 41–50) Tälle haastatellulle oli kuitenkin selvää, että vaikka journalistin ammatti oli hänelle rakas, hänellä ei ollut tulevaisuutta silloisen työnantajafirmansa palve- 97Yyteistä uuteen alkuun luksessa. Toiselta haastatellulta oli edellyttänyt pitkää prosessointia hyväksyä se, että voisi tehdä jotain muuta kuin journalistista työtä: Munhan on pitkään pitänyt tehdä surutyötä, että ehkä luovunkin tähänastisesta urastani täysin ja toimittajan identiteetistä jossain määrin. Mun on pitänyt ensin hirveästi miettiä sitä, että mitä jos en olekaan toimittaja. Olen ehkä nyt päässyt siihen pisteeseen, että pystyn näkemään itseni tekemässä jotain muuta. (Nainen, 41–50) Kyseinen henkilö oli itse irtisanoutunut. Hän huomautti, että oli voinut ryhtyä miettimään suunnanmuutosta omaehtoisesti. Sitä vastoin yllättäen irtisanotuiksi joutuvat pakotetaan keskelle luopumisen tuskaa ja uuden suunnan miettimistä ilman, että heillä on mahdollisuuksia valmistautua muutokseen ja asteittain suunnata ajatuksiaan kohti uutta. Ammatinvaihtajien tarinoita kirjaksi koonnut Salla Korpela (2009) summaa, että useissa hänen kirjaamissaan elämänmuutoskertomuksissa alanvaihtoon motivoivat sekä entisen työpaikan työntävät että uuteen ammattiin vetävät tekijät. Kun entisessä työssä on paha olla, uudelle uralle uskaltamiseen liittyy vähemmän menetettävää. Korpelan haastatelluista moni vaihtoi vanhan ammattinsa unelmatyöhön. Meidän alaa vaihtaneissa haastatelluissamme ei ollut montaakaan sellaista, joka olisi kuvannut uudelle uralle päätymistään siten, että uusi työ olisi varsinaisesti vetänyt puoleensa. Haastatellut kokivat olleensa unelma-ammatissaan nimenomaan toimittajina. Silti hyvin moni kuvasi uuden työn imun löytyneen työnteon myötä, mikä oli yllättänyt heidät itsensäkin. Toisaalta toimittajuudesta ei aivan kokonaan ole jouduttu luopumaan, vaikka toimittajan työt olisivat loppuneet. Viestintäalalle työllistyneillä oli säilynyt siteitä toimituksiin ja toimittajakollegoihin, mistä oli apua heidän nykyisessä työssään. Hyötyä koettiin olevan esimerkiksi siitä, että heillä oli tietoa, miten toimituksissa suhtaudutaan ja reagoidaan erilaisiin asioihin. Suomessa journalismista viestintään siirtyneiden kokemukset toimittajataustan eduista ovat hyvin samankaltaisia kuin israelilaisilla alanvaihtajilla; kontaktiverkoston lisäksi menestyksellistä viestintää edesauttaa kyky ajatella ja ilmaista itseään toimittajan lailla (Davidson & Meyers 2014). 98 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Toimittajan ammattitaito ja toimittajaverkostojen olemassaolo auttavat silloin, kun freelancer haluaa myydä juttujaan, kun tiedottaja miettii mediajulkisuutta tai kun julkaisun sisällöistä vastaava etsii hyviä juttujen tekijöitä. Eräs haastateltu koki voivansa toimia välittäjän roolissa uudessa työssään: hän auttaa nykyisiä työkavereitaan ymmärtämään millaisin silmin journalistit maailmaa katsovat ja näin muuttamaan suhtautumista toimittajiin aiempaa myönteisemmäksi. Australiassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että journalistien ammatti-identiteetti on kytkeytynyt heidän osaamiseensa (Sherwood & O’Donnell 2016). Koska he saattoivat hyödyntää journalistisia taitojaan ja tietojaan siirryttyään viestintätehtäviin, he tunsivat olevansa yhä ainakin jossain määrin journalisteja. Samansuuntaisia ajatuksia esitettiin myös tämän tutkimuksen haastatteluissa. Viestintäalalle siirtyneissä oli useita, jotka kertoivat säilyttäneensä työssään sisäisen journalistinsa: he eivät esimerkiksi halunneet tehdä sisältömarkkinointia tai mainontaa ja pystyivät työssään noudattamaan tiettyjä eettisiä periaatteita, kuten pitäytyä tosiasioissa, myös silloin, kun puhuttiin jonkin tahon edustajana. Juuri tätä eettisten periaatteiden säilyttämistä viestintäpuolella yrittäjänä ja palkansaajana työskentelevät korostivat haastatteluissamme: Edelleenkin mulla on erittäin vahva toimittajaidentiteetti itselläni, vaikka semmoista tinkimätöntä vanhan maailman mukaista puhdasoppista journalismia en teekään enää. Toimittajaidentiteettiin liittyy rehellisyys, avoimuus ja kusetuksen esto. Niissä töissä, joita tällä hetkellä teen, niin en valehtele. Jos pitää valehdella, niin sitten lähden pois. Olen tehnyt myös sitä joissakin toimeksiannoissa. (Mies, 51–60) Olen henkilökohtaisesti niiden [järjestötyönantajansa] kanssa useissa asioissa samaa mieltä. Mun journalistin rooli näkyy siinä, että sanon hyvin suoraan. Jos tulee sellainen tilanne, että täällä niin sanotusti valehdellaan tai vääristellään totuutta omien tarkoitusperien takia, niin kyllä varmaan sitten sanonkin. En pelkää enää sanoa ääneen. (Nainen, 41–50) Muualle kuin journalisminpariin työllistyneet pohtivat haastatteluissamme paljon rajaa journalismin ja viestinnän välillä ja sitä, miten heidän uusi am- 99Yyteistä uuteen alkuun mattinsa rinnastui toimittajuuteen. Osa koki, että vanha raja-aita journalismin ja viestinnän välillä on madaltunut ja työ on samantyyppistä. Tekstiä kirjoitetaan ja editoidaan, muiden tekstejä luetaan ja niistä annetaan palautetta, julkaisun sisältöjä ja rakennetta mietitään. Tarkkarajaisten ammattien ja toimenkuvien sijaan voidaan puhua erilaisiin työkonteksteihin soveltuvista hybridiammattilaisista, jotka tekevät mediatyötä (ks. tarkemmin Malmelin & Villi 2015b, Deuze 2007). Työttömäksi jääneet toimittajat ja päällikkötoimittajat ovat aiemmassa tutkimuksessa arvioineet suuntautumisen uudelle alalle olevan riskialttiimpaa kuin nojaamisen jo olemassa oleviin taitoihin ja asiantuntemukseen (Raito & Lahelma 2015). Toimittaja luottaa kirjoitustaitoihinsa ja näkee niiden olevan sitä ydinosaamista, joka häntä ammatillisesti kannattelee. Sisällöntuotanto ei sulje pois journalismia, muistutti eräs yrittäjänä toimiva haastateltu. Hän ei koe olevansa pelkkä sisällöntuottaja uudessa työssään, vaikka tuottaa erilaisiin medioihin sisältöjä. Sisällöntuotanto on hänen mukaansa hassu käsite. Historiaton ja vailla juuria, kun sitä vertaa journalismiin. Hän kertoi kirjoittavansa nyt kolme kertaa enemmän kuin aiemmin toimittajana: Tulee luonnostaan kyky joustaa ja vaihtaa roolia. Heti osaa miettiä, mistä näkökulmasta [kirjoittaa]. Ei vaan miettisi niiden juttujen kautta, että haluan tehdä hyvän jutun, vaan miettii, mitä se merkitsee näille ihmisille, mistä näkökulmista ne saa hyötyä. (…) Kaikki ammattilehdet on [sellaisia], että siellä pitää olla faktaa, mutta se [juttu] pitää kirjoittaa myös jollain tavalla viihdyttävästi tai kiinnostavasti. (…) Uskon, että se on yhä enemmän toimituksissa sama juttu. Sun pitää perustella, miksi haluat tehdä jonkin jutun, tai muuten joudut semmoiseksi toimittajaksi, jota vaan käsketään. (Mies, 51–60) Toinen yrittäjänä toimiva haastateltumme koki, että hänen konsulttitöissään on yhtymäkohtia journalistiseen työhön. Yhden viestintäalalle siirtyneen entisen toimittajan mielestä nykyisessä työssä sisältöjen tuottaminen ei poikkea paljoakaan siitä, miten hän aiemmin toimittajana sisältöjä mietti. [Sisältöjen miettiminen uudessa työssä] muistuttaa minua, missä olin parhaimmillani. Ei puhuta rahasta, ei mietitä mainostajia, ei mietitä klikkejä, 100 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen vaan mietitään sitä, mitä tehdään, mikä on se meidän juttu, mitä me tehdään hyvin. (Nainen, 41–50) Julkisen puolen tiedotustehtäviin siirtynyt, aiemmin suuressa mediatalossa työskennellyt haastateltumme kuvasi journalismin raja-aidan ylittämistä viestinnän puolelle uusiin tehtäviin junavertauksen avulla. Hieman yllättävästi kyse ei ollutkaan vauhdissa liikkuvasta junasta toiseen hyppäämisestä, sillä journalismin juna oli hänen kohdallaan jo pysähtynyt, ja uusi työ odotti valmiina asemalla ottamaan toimittajan kyytiinsä: Jo hakiessa oli selvää, että on hyvin mielenkiintoinen työpaikka ja kun on valtion [työntekijä], jolla on aika tärkeä tehtävä, niin ei tarvinnut selittää tai etsiä työlleen jotain oikeutusta. Varmasti en viihtyisi missään osakeyhtiössä, jossa vaan pitää jollekin merkonomille saada tuottoa aikaan. Ehkä siellä [mediatalossakin] just kävi niin kouriintuntuvaksi, että pitää tuottoa löytää omistajalle. Tavallaan se journalismin juna jotenkin pysähtyi siinä. (Mies, 41–50) 101Yyteistä uuteen alkuun Tutkimuksen aineistot ja metodit Oman osaamisen tunnistaminen on tärkeää työllistymisessä. Miten sanallistaa oma osaaminen työnhaussa? Näin se sanallistui haastatteluissa, kun uudelleentyöllistyneet toimittajat pohtivat työkokemustaan: Lienee itsestään selvää, että esiin nousivat toimittajan työn perustaidot, kuten kirjoittaminen, haastatteluiden tekeminen, tekstien editointi, kuvaaminen ja ideointi. Näitä taitoja haastattelemamme toimittajat käyttävät viestinnän alalla edelleen. Hyödyllisiksi he olivat kokeneet myös kyvyn omaksua nopeasti uutta. Uudessa työssä olivat tarpeen tiedon hakemiseen ja jalostamiseen liittyvät taidot; entiset toimittajat ottavat sujuvasti haltuun laajoja asiakokonaisuuksia, erottavat olennaisen epäolennaisesta ja osaavat muokata asian tiiviiseen, ymmärrettävään muotoon. Tätä taitoa tarvitaan, oli kyse sitten yrityksen sisäisestä tiedottamisesta, asiakaslehtiin tehtävistä jutuista tai verkkosisältöjen tuottamisesta. Nykyisessä työssään johtotehtävissä olleet kokivat, että toimituksissa hankituista työnjohdollisista taidoista oli apua. Eräs haastateltu kuvasi olevansa hyvä briiffaamaan: hän pystyi keskusteluissa tuottamaan selkeän kuvan, millainen juttu olisi tarkoitus tehdä. Muutama mainitsi toimittajan työstä tutut sosiaaliset taidot: ei arkailla yhteydenottoja tai vuorovaikutusta vieraiden kanssa. Nämä taidot ovat itsestään selviä toimittajille, mutta eivät aina muiden alojen työntekijöille, oli haastateltumme huomannut. Tarina Toimittajan taidoilla ja tiedoilla pärjää muuallakin 102 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Liite Sosiaalisuudesta ja vuorovaikutustaidoista voi ajatella olevan apua myös ”myymisessä”, jonka monet lähtökohtaisesti mainitsivat itselleen vaikeaksi tehtäväksi, oli se sitten oman työn myymistä työnantajille tai tuotteiden tai palveluiden myymistä asiakkaille. Kiinteistönvälittäjänä toimiva, puhelimitse haastateltu entinen toimittaja koki kiinteistönvälitysbisneksessä olevan paljon samoja elementtejä kuin toimittajan työssä: hyvien kuvien ottamista, selkeiden tekstien kirjoittamista, ihmisten tapaamista. Vaikeinta hänen mukaansa on muuttaa sosiaalinen vuorovaikutus myyntitapahtumaksi, eli hillitä toimittajana opittua terävyyttä ja kriittisyyttä ja asettua asiakaspalvelijan rooliin. Mitä toimittajamme sitten kertoivat oppineensa uudessa työssään? Somettamaan, vastasi usea. Käyttämään uusia tietokoneohjelmia. Ajattelemaan rahaa, toisin sanoen miettimään asioiden taloudellista hyötyä. Järjestämään tapahtumia ja juontamaan niitä. Tekemään niin sanottuja sihteerin hommia ja hallinnollisia töitä – muttei kylläkään tykkäämään niiden tekemisestä, kertoi eräs haasteltu. Hallinnoimaan suuria kokonaisuuksia, koska lehdenteon rinnalla piti suunnitella henkilöstön työnkuvia ja hoitaa monia julkaisuprosessiin liittyviä asioita. Uudenlaisista haasteista selviytyminen on hyvin palkitsevaa. Haastateltumme kertoivat tuntevansa ylpeyttä ja iloa pärjäämisestään uusissa tehtävissä. Auli Harju 103Yyteistä uuteen alkuun Huolista huolimatta uudessa työpaikassa on hyvä olla Uusi työelämän vaihe synnyttää ristiriitaisiakin tunteita. Tutkimukseemme haastatellut olivat luonnollisesti onnellisia uudelleentyöllistymisestä. Uuden työpaikan myötä työn rakenteissa ja sisällöissä oli tapahtunut muutosta aiempaan verrattuna. Esimerkiksi määräaikaisessa työsuhteessa toimittajana työskennellyt haastateltu iloitsi siitä, että hänellä oli aikaa kirjoittamiseen. Myös mahdollisuus etätyöpäiviin antoi lisävoimavaroja haastavaan työhön. Työtyytyväisyyden taustalla kummittelee kuitenkin epävarmuus töiden jatkumisesta: Määräaikaisuus on tietysti semmoinen [asia], mitä mietin, että mitenkähän tämän [työn] kanssa käy. Meillä on tulossa jokin neljännesvuositarkkailu. Se varmaan aika paljon kertoo, miten pitkään minä tässä olen. (…) Olenko ensi vuonna vielä? (Nainen, 41–50) Sama henkilö kertoi myös jatkuvasti seuraavansa uusia, auki tulevia työpaikkoja, eli hän on jatkuvassa valmiustilassa siirtymään toisiin töihin. Toinen määräaikaisessa pestissä ollut taas korosti nykyhetkessä elämisen merkitystä. Haastatteluaikaan loppukeväästä hänellä oli selvät suunnitelmat tulevaksi kesäksi: Ei mun tarvitse tietää, mitä teen vuoden päästä tai mitä teen kymmenen vuoden päästä. Kunhan nyt tiedetään, mitä me tehdään huomenna, eikö se riitä? Kun olin pitkän ajan vakituisessa työsuhteessa, niin tiesin, että mulla on kesäloma aina siinä samassa kohdassa, koska se nyt vaan oli järkevää ja käytännöllistä. Lomarahat tuli toukokuun puolivälissä. Nyt on silleen [tietämätön]. Mitkä lomarahat? Saako jotain lomarahoja? Sellaiset asiat menettää merkityksensä, mikä on jotenkin hirveän vapauttavaa myös. Ihmiset tekee näitä suunnitelmia, että kesälomalla sitä, tätä ja tota. Mulla on selkeä suunnitelma: menen kesällä töihin. (Nainen, 41–50) Hallinnan tunteen säilyttämiseksi työelämässä on valittava jokin strategia epävarmuudentunnetta vastaan. Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa kartoitettiin uutisorganisaatioissa työskennelleiden suhtautumista työelämän epävarmuuteen (Ekdale ym. 2015). Tutkijat löysivät organisaatioissa neljänlaisia toimittajia: toiveikkaita, velvollisuudentuntoisia, pelokkaita ja kyynisiä. 110 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen 6. luku Välitilinpäätös journalismista Journalistisen työn muutosta luodanneessa teoksessa Good work (Gardner ym. 2001) määritellään, että hyvää työtä (merkityksessä laadukas, pätevä) tekevillä ihmisillä on jollain erityisalueella tarvittavia taitoja. Kuitenkin näillä henkilöillä on myös jotain muuta; he pohdiskelevat työhönsä liittyviä vastuita ja työnsä vaikutuksia paitsi itsensä myös muiden ihmisten ja yhteiskunnan kannalta. Tähän tutkimukseen osallistuneet toimittajat ovat juuri tällaisia työntekijöitä. Heillä on selvästi sekä halua että kykyä arvioida omien ja kollegojensa arkisten työolojen muutosta sekä eritellä muutosten seuraamuksia laajemmin journalismin kannalta. Mediatutkijat Mark Deuze ja Tamara Witschge (2017) käyttävät termiä rajatyö (boundary work) kuvatessaan sitä, kuinka toimittajat toistuvasti pohtivat työnsä olemusta: mitä on olla toimittaja, kuka oikeastaan on toimittaja – ja millainen on ”oikea” journalisti. Tällainen keskustelu ei suinkaan ole tämän ajan ilmiö, vaikka välillä siltä näyttää. Journalistisen profession historiassa on ennenkin arvioitu tai jouduttu arvioimaan, miten ammatin luonne mahdollisesti muuttuu toimintaympäristön muuttuessa. Erityisesti viestintäteknologian muutokset ovat virittäneet keskustelua toimittajan työn muuttumisesta sekä käytännön että yhteiskunnallisen roolin kannalta. (Conboy & Eldridge II 2014.) Tässä luvussa oman alan asiantuntijoiksi katsottavat toimittajat puntaroivat havaintojensa ja kokemustensa pohjalta toimittajan työtä, journalismin laatua, journalismin ja median johtamista sekä toimittajuutta ja sen ihanteita nyky-Suomessa. Huomionarvoista on, että kuten yleensäkin journalismista keskusteltaessa, myös tutkimukseemme osallistuneiden puheessa oli mukana useita ulottuvuuksia. Yhtäältä uusin teknologia on tuonut mukanaan uusia taitovaatimuksia (esim. Bakker 2014), mutta muutokseen liittyy myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Haastateltujen pohdinnoissa oli siten läsnä journalis- 111Yyteistä uuteen alkuun mille tyypillinen kaksoisreferentiaalinen luonne: ammatillinen ja yhteiskunnallinen (Deuze & Witschge 2017). Työssä ainainen hoppu ja jatkuva riittämättömyys Haastateltujen toimittajien puhetta tutkimuksessamme luonnollisesti ohjasivat juuri heidän erityiset kokemuksensa mediatyössä. Nämä henkilöt olivat tehneet työtä toimittajina, käyneet läpi epävarmuuden aikoja, mutta selviytyneet, kukin tavallaan, uuteen alkuun. Epäilemättä kertomukset olisivat toisenlaisia, jos katsaus perustuisi alalta tyystin muualle menneiden tai joutuneiden tai sille vasta pätkätöiden kautta yrittävien kokemuksiin. Seuraavassa esitettävät näkökohdat nousevat silti henkilöiltä, jotka ovat selvästi jo hyvän tovin pohtineet journalismin ja median tilaa. Haastattelemamme journalismin ammattilaiset eivät puhuneet yksisilmäisesti esimerkiksi journalismin uhkaavasta rappiosta, vaikka kritiikkiä esitettiin väkevästi, eivätkä he rummuttaneet uudesta uljaasta mediasta, vaikka toiveikkuuttakin riittää. Puhe journalismista ja mediasta sekä toimittajan työstä oli monia näkökulmia esiin tuovaa, paikoin ristiriitaisuuteen asti. Tuskinpa mikään muu puhetapa voisikaan tulla kysymykseen näinä aikoina, sillä kuten eräs tutkimukseen osallistunut toimittaja sanoi, alalla ei ole paluuta menneeseen, vaan muutos on pysyvää. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että kyse on voimallisesta muutosvaiheesta. Mulla ei ole kokemusta siitä, millaista se [työ] on ollut vaikka 90-luvulla. (…) [Olen] kuullut juttuja, että on voinut lentää helikopterilla johonkin [ja] että on ollut [media]taloilla niin paljon enemmän rahaa käyttää, että on päässyt tekemään ihan hullun makeita juttuja. Se [tieto] perustuu vain kuulopuheeseen. Olen itse työskennellyt vain tänä murrosaikana. (Nainen, 21–30) Pidempään ammatissa toimineet osasivat arvostaa ”vanhoja hyviä aikoja” arvioidessaan nykytilannetta. Kuvaavaa on erään tutkimukseemme osallistuneen toimittajan pohdinta: Mun ikäisillä on kuitenkin ollut vakituiset työsuhteet ja kuuden viikon kesälomat ja hyvät palkat. Onhan se [ollut] jotenkin aika etuoikeutettua elämää myös. (Nainen, 41–50) 112 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Internet on ollut keskuudessamme parikymmentä vuotta, ja ensimmäiset suomalaiset verkkolehdetkin perustettiin yhtä kauan sitten. Jotain epäilemättä kertoo media-alan suhteesta viestintäympäristön muutokseen, että edelleen vuoden 2020 lähestyessä toimittajien puhetta työelämän muutoksesta värittää vahvasti journalismin digitalisoituminen. Tällä tarkoitetaan nimenomaan sitä, että verkkoviestintä eri muodoissaan, viimeksi sosiaalisen median sovelluksina on läpäisevästi läsnä toimittajan työpäivässä: On ihan tyypillistä, että ihminen menee keikalle ja halutaan, että hän tekee sieltä pienen jutunpätkän lehteen ja siten hän tekee siitä toisen jutunpätkän lehden verkkosivuille ja sitten mielellään ottaisi vaikka vähän Insta-kuvaa ja ehkä jonkun Youtube-videonkin siitä pykäsee. (Nainen, 41–50) Nyt siis puhutaan moniosaamisesta ja -tekemisestä digitaalisessa verkkoviestintäympäristössä, jossa media on periaatteessa ollut mukana 1990-luvulta lähtien. Silloin toimittajat kuvailivat suhdettaan internetiin toteamalla muun muassa, että ”hyvähän se olisi osata, mutta ilmankin tulee toimeen” ja toisaalta arvioimalla sen välttämättömäksi toimittajan työssä (Heinonen 1999). Asenne tuolloin suhteellisen uuteen nettiin oli ristiriitainen, eikä sen merkitystä omalle työlle saatika laajemmin viestintäkäytännöille oikein osattu hahmottaa. Tuona parin vuosikymmenen takaisena aikana internetin eräänlainen vierastaminen oli ymmärrettävääkin. Silti murros analogisesta, viestintäkanavakeskeisestä toimittajan työstä digitaaliseen viestintään koetaan yhä jopa raastavaksi. Eräs haastateltu kirjoitti pyytämäämme ”puheeseen” viestintälukiolaisille ilmeikkäästi toimittajan työstä nykyisessä verkottuneessa viestintäympäristössä näin: Pahin mahdollinen miinakenttä on se osa mediaa, josta koko toimittajan elämä on riippuvainen: internet. Jos toimittaja ei kommentoi tapahtumia, uutisiaan, muiden uutisia tai mitä tahansa Twitterissä, Facebookissa tai vähintään Snapchatissa, häntä ei käytännössä ole olemassa ainakaan sille sukupolvelle, jota te edustatte. (Mies, 31–40, puheenvuoroteksti) Vaikuttaa siltä, ettei mediatalojen toiminta digimurroksessa ole ollut työntekijöiden näkökulmasta sujuvinta mahdollista (ks. myös Saari 2013, Hon- 113Yyteistä uuteen alkuun konen & Lankinen 2012). Eräs haastateltumme kuvasi omia kokemuksiaan monitekemiseen tähdänneestä uudistuksesta sanalla fiasko. Hänen mukaansa työpäivistä tuli kammottavia. Kielteistä toimittajan kannalta oli erityisesti työ prosessin johtaminen ahtaaksi; aiheet annettiin valmiina, ja toimittaja toteutti ne siten kuin oli ohjeistettu. Vain yhden ainoan kerran hän kertoi onnistuneensa tekemään jutun omasta aiheesta. Pettymystä työelämän muutoksen kehnoon hallintaan ilmentää sekin, että eräs toimittaja kyllästyi uusiutumisen vitkallisuuteen ja osallistamisen niukkuuteen. Tämä toimittaja oli aikansa odotellut, että voisi olla mukana muutoksessa ja vaikuttaa siihen, mutta lähti sitten turhautuneena toisaalle. Se mikä turhautti minua siellä (…) oli just se, että kun toimituksissa tehdään vuodesta toiseen samalla tavalla. (…) Mutta sitä [uudistumista] ei tapahdu, ja sitten en voinut vaikuttaa mihinkään, niin se oli hirveän turhauttavaa. (Nainen, 41–50) Siten työn tekemisen iloa ei vienyt niinkään muutos, vaan muutosjohtamisen kulttuuri (tarkemmin mediajohtamista käsitellään tämän luvun loppupuolella). Sinänsä toimittajat suhtautuivat varsin tyynesti ja oikeastaan toteavasti siihen, että työssä vaadittavien taitojen kirjo on lisääntynyt vuosien ja vuosikymmenen kuluessa. Journalistin työssä menestyminen vaatii [nykyisin] kaiken saman osaamisen kuin vuonna 1988, jolloin aloitin toimittajana. Mutta se ei riitä. Nyt on hallittava datalouhinta sekä somekanavien hyödyntäminen ja sisällöntuotanto niihin. (Mies, 51–60) Tämän nähdään kuitenkin olevan linjassa yhteiskunnan muun viestintäympäristön muutoksen kanssa. Eräs haastateltumme pohti mediaympäristön muuttumista toimittajan työn näkökulmasta niin, että toimittajan on osattava yhdistää perinteinen journalistinen ammattiosaaminen uusiin, kansalaistenkin osaamiin digiviestinnän taitoihin. Edellytyksenä työtehtävistä selviytymiselle on ollut valmius ja kyky oppia uutta jatkuvasti. Kyse on ollut nimenomaan tekniikkaan liittyvistä kädentaidoista, ja tämä on alkanut jossain määrin tuntua ylenpalttiselta. Teknologian 114 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen muuttumista ei ole välttämättä koettu ongelmaksi, mutta siihen keskittyminen on arveluttanut toimittajia. Toki se [tekniikka] mahdollistaa meille monia asioita, mutta toimituksissa se on jatkuvaa uuden opettelua. Voi olla, että on ihan ok ohjelma tai joku sovellus johonkin, mutta sitten tulee uusi ja aloitetaan alusta. (Nainen, 41–50) Tällainen toiminta kuormittaa työssä, jonka ydin on kuitenkin muualla kuin työkalujen opettelussa. Oppiminen on täytynyt hoitaa ainakin pääosin työn ohessa tai oikeastaan työtä tehdessä. Se on synnyttänyt toimittajissa tunteen, että kaiken aikaa tulee uutta, joka on otettava haltuun, mutta muutosvauhdin vuoksi mitään ei ehdi opettelemaan kunnolla. Asetelma vähintäänkin turhauttaa ihmisiä, jotka haluaisivat tehdä työnsä kunnolla. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että työelämän muuttuvat taitovaatimukset – erityisesti tietokoneistumiseen liittyvät uudet käytännöt – ovat tuttuja monissa työtehtävissä, samoin niihin liittyvät kipuilut (ks. media-alan työn muutoksista Deuze 2007). Toimittajan työssä kyse on kuitenkin myös ammatillisesta identiteetistä, joka on pitkään kiinnittynyt tiettyihin ilmaisuvälineisiin ja niiden työtapoihin. Tätähän heijastavat myös ammatillisen järjestäytymisen muodot välinekohtaisine järjestöineen aikakauslehtitoimittajista radioja televisiotoimittajien yhdistyksiin. Mitä ilmeisimmin tällainen välinekohtaisiin työtapoihin perustuva kiinnittyminen on muuttumassa, joskaan muutos ei ole ainakaan kaikille luontevaa. Luulen, että tämä [toimittajan työ] muuttuu todella monimuotoiseksi. (…) Ei ole enää yhtä välinettä. (…) Mun pitäisi ajatella ja muidenkin pitäisi ajatella sitä, että on tietyllä brändillä töissä ja tuottaa sisältöä sen brändin eri kanaviin. (…) Se on myös semmoinen muutos, mitä monet ei halua myöntää. Vaikka ne näkee arjessaan, että tehdään kaikkea muutakin, niin ne silti haluaisi pitää kiinni siitä printtitoimittajan identiteetistä. (Nainen, 31–40) Juuri ajatus toimittajuuden muuttumisesta sisällöntuotannoksi aiheuttaa kivistystä monelle toimittajalle. Irtautuminen välineidentiteetistä nähdään työn muuttumisena epämääräiseksi ja vähemmän luovaksi, koska työssä ei voi keskittyä yhden ilmaisutavan hallintaan, vaan yhä useamman toimittajan odotetaan olevan moniosaaja (Nygren 2008). Toimittajan työn uumoillaan 115Yyteistä uuteen alkuun muuttuvan ainakin osin mekaaniseksi koostamiseksi ja paketoimiseksi, jossa kyse ei ole oman luovan työn tekemisestä, vaan toisten tekemien sisältöjen käsittelystä. Sain soiton, että nyt vaan kokopäiväisiin töihin. Sehän oli ihan hirveätä. Palasin sinne [toimitukseen] ja katsoin sitä – niin kuin tehdassalia. Ihmiset on siellä, tuijottaa ruutuun. Ei siellä kukaan vilkaise ympärilleen. (Nainen, 41–50) Haastateltujemme puheessa usein toistuvaa tunnetta voi kuvata sanalla riittämättömyys. Töitä tehdään ja halutaan tehdä, ja halua uudenkin oppimiseen olisi, mutta kun mikään ei tunnu riittävän eikä mitään tunnu ehtivän. Ajan kiihtymisen ilmiö ei ole pelkästään toimitustyön piirre, sillä työelämän riento on muuttunut aiempaa hektisemmäksi muuallakin, eivätkä ihmiset oikein pysy työnteon muuttuvien puitteiden perässä (Järvensivu 2014). Tehokkuusvaade peittoaa tunteiden huomioonottamisen, kun koko ajan pitäisi saada enemmän aikaan. ”Paljon ja nopeasti”, kuten eräs haastateltumme kiteytti nykytilan. Työtehtävien kirjo on laventunut; siinä missä ennen keskityttiin lehtijutun tekoon seuraavan päivän julkaisuun, nyt on työpäivän aikana tuotettava paitsi määrällisesti enemmän myös enemmän sisältötyyppejä. Työssä olemiseen ja työn kokemiseen vaikuttaa voimakkaasti myös työelämän jatkuva epävarmuus, kuten aiemmissa luvuissa on käynyt ilmi. Epävarmuus [vallitsee siitä] (…), mitä mun pitää opiskella ja miten mun täytyy kehittää itseäni, jotta pysyn tässä kehityksessä, [ja] kukaan ei oikein tiedä, mikä se kehitys on. (Nainen, 31–40) Tässä tilanteessa toimittajat kantavat huolta paitsi itsestään myös työnsä jäljestä. Kiireen nähdään tuottavan virheitä, mikä puolestaan huolestuttaa toimittajia. Kun on kiire, työpäivät täyttyvät ”sisällöntuottamisesta”. Kyseistä sanaa käytettiin haastatteluissa pejoratiivisessa merkityksessä. Kiireen vuoksi ajattelemaan ei tahdo ehtiä. Ylipäänsä oma työ alkaa pikemminkin harmittaa kuin tuottaa ammatillista tyydytystä. Muutama haastateltu kantoi huolta myös journalistisen kielen rapautumisesta. Kun hyvä kieli on ollut toimittajuuden yksi piirre, nyt pelätään suomen kielen vaalimisen katoavan kokonaan pois toimituksellisesta työstä. 116 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Työn tekemiselle tulee siten lisää paineita. Huolellisuuden tarve korostuu, kun kaikki pitää tehdä entistä nopeammin ja saada jutut eteenpäin aiempaa vikkelämmin. Mahdollisuudet virheisiin kasvavat, vaikka tilaisuuksia ja keinoja tarkistamiseen on aiempaa enemmän. Tämä rassaa monia toimittajan työssä. Samaan aikaan työ sinällään koetaan edelleen elähdyttäväksi. Journalistina olemista kuvailtiin haastatteluissa ”nastaksi ammatiksi”, ja tutkimusta varten kirjoitetuissa puheissa nuorille haluttiin sanoa, ettei toimittajaksi ryhtymistä tarvitse katua, vaikka se voi vaatia nykyisin rohkeutta. Seurauksena on usein ristiriitaisuuden leimaama työelämäkokemus. Yhtäältä omasta työstä nautitaan, mutta toisaalta tunnetaan, ettei riitä työntekijänä – eikä oikeastaan ihmisenäkään. Toimittajuus vaikuttaa olevan jotain muuta kuin työajan alkaessa päälle puettava haalari. Työelämän kahtalaiset tunnelmat seuraavat kotiin. Kuvaavaa on erään tutkimukseemme osallistuneen pohdinta lukiolaisille suuntaamassaan puheessa: Menen joka päivä töihin hymy huulilla. Joka päivä. Oikeasti. Rakastan työtäni. (…) Joka aamu mietin, miten ehdin tehdä kaikki työtehtävät työpäiväni aikana. (…) Paine ja paha olo tulevat joskus uniin. (…) Minua mietityttää, riitänkö tälle alalle. (Nainen, 31–40, puheenvuoroteksti) Haastatellut arvelivat, että nykyoloissa ja tulevaisuudessa toimituksissa ei ole halua pitää kuin vahvan ammatillisen osaamisen väkeä tai että väheneviin työpaikkoihin pääsevät vain ammatillisesti pätevimmät. Tällä ilmeisesti viitattiin siihen, että supistuvissa toimituksissa ei ole tilaa kuin ahkerille työmyyrille, jotka kykenevät heittäytymään tehtävään kuin tehtävään. Työpaikkoja on vähän, niin sitten ne osaajat on tosi kovia jatkossa. (…) Sitä ammattitaitoa on oltava yhä enemmän, ja myös pienemmissä lehdissä. (Nainen, 41–50) Lattiatasolta katsottuna johtaminen näyttäytyy näköalattomalta Ankarina ja epävarmoina aikoina työpaikkojen olemisen tapaan vaikuttaa suuresti se, miten esimiehet ja organisaatioiden, esimerkiksi toimitusten, joh- 117Yyteistä uuteen alkuun to hoitavat omat tehtävänsä. Media-alalla on nimenomaan osaavan muutosjohtamisen tarve kasvanut viime aikoina huimasti. Toimitusorganisaatioiden johtaminen on luovien työyhteisöjen johtamista, jossa erityisesti näinä aikoina johdon olisi kyettävä irrottautumaan aikansa eläneistä toimintamalleista ja perustelemaan uusien toimintatapojen tarve. Kuitenkin toimitusten esimiestyötä ja mediajohtamista on kritisoitu juuri siitä, että toiminta on turhan usein likinäköistä ja entistä toistavaa. (Malmelin 2015b.) Kun samaan aikaan lattiatasolla kyetään näkemään ympäröivän maailman muuttuminen, asetelma horjuttaa työntekijöiden luottamusta esimiehiin tilanteessa, jossa luottamusta nimenomaan tarvittaisiin. Juuri murrosvaiheissa esimiestyötä olisi pontevoitettava. Yhdysvaltalaisissa toimituksissa tehdyssä tutkimuksessa on todettu, että luottamus esimiestyöhön voimaannuttaa työntekijöitä, vaikka työolot olisivat heikentyneet (Ekdale ym. 2015). Jos toimitusten ja mediaorganisaatioiden johdon katsotaan toimivan perustellusti ja johdonmukaisesti, se luo uskottavuutta ja auttaa tekemään hyvää työtä. Tutkimukseemme osallistuneiden toimittajien kokemukset esimiestyöstä yt-neuvottelujen aikana eivät olleet järin myönteisiä, ja haasteltujen arviot ylipäänsä media-alan johtamisesta Suomessa eivät olleet kovin mieltäylentäviä. Kuten edellä on kerrottu, itse työn tekeminen on koettu aiempaa vaateliaammaksi ja osin myös vähemmän palkitsevaksi, eikä tätä tunnetta näytä tasapainottavan hyvä johtaminen. Paikoin toimittajien näkemykset mediajohtamisesta olivat suorastaan purevia: Vuonna 2016 isoissa lehtitaloissa vallitsee paniikinsekainen lamaannus. Media on vähän kuin pilttuustaan kaupungille karannut ravihevonen, joka juoksee laput silmillä sinne tänne poukkoillen ilman selkeää päämäärää. (Nainen, 21–30, puheenvuoroteksti) Toinen haastateltumme kummasteli mediayhtiöiden johdossa esiintyvää näköalattomuutta. Kukaan media-alalla ei oikein tunnu tietävän, mihin suuntaan ollaan menossa tai mihin suuntaan pitäisi olla menossa. Joku haastateltu tuumi, että ehkä jossain haudotaan tietoa tai rakenteita ei uskalleta tai haluta ryhtyä rikkomaan. Mediat kun on tehty suurten rakenteiden ympärille. On painotalot ja muut isot investoinnit, joita nykyisen viestinnän aikakaudella 118 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen ei enää tarvita, ainakaan periaatteessa. Silti koska ne rakenteet ovat olemassa, ”ajetaan Titanicilla niin kauan, kun pysyy pinnalla ja otetaan rahat”, kuten eräs haastateltu kuvaili. Tilanteesta syyllistettiin haastatteluissamme niin mediajohtajia kuin medioiden omistajiakin. Johtoa moitittiin haastatteluissa saamattomuudesta. Johtoporras ei toimittajien mielestä kykene tilanteen vaatimiin uudistuksiin. Viestinnän ollessa yhä enemmän verkkovetoista, mediayhtiöissä tehdään muka verkko edellä, mutta ei kuitenkaan osata oikeasti ottaa verkkoa haltuun. Eräs haastateltu sanoi, että toimituksissa tehdään pinnallisia juttuja, joilla suututetaan maksavat asiakkaat. Nämä sitten lopettavat tilauksen, koska ”puppua saa netin täydeltä ilmaiseksikin”. Jos jotain toimituksissa tehdään, tekemiset tahtovat jäädä ponnettomiksi. Tällaisen arveltiin liittyvän yleiseen näköalattomuuteen, joka johtaa yritelmiin vaan ei läpi vietyihin uudistuksiin. Eräässä lehdessä oli televisiota myöten mainostettu uudistuneesta tuotteesta, ja tarkoitus oli uudistaa myös toimituksen työtapoja. Kertojan mukaan uudistusta ei kuitenkaan maltettu toteuttaa kunnolla eikä siitä viestitty riittävästi talon sisällä. Niinpä toimituksen työ palautui hyvin nopeasti perustekemiseen. Mediatalojen tekemistä näyttää leimaavan jämähtäminen; uusia ideoita ei tunnu löytyvän – ja se ahdistaa. Miten kaikki innovaatio on hävinnyt alalta? (…) Innovaatioksi lasketaan se, että tehdään joku kiva pikku-gif jonnekin. Minusta se on vähän masentavaa. (Nainen, 41–50) Johtoa arvosteltiin haastatteluissamme siitä, että jos jonkinlaisissa innovaatioseminaareissa istutaan, mutta selkeä näkemys puuttuu siitä, kenelle lehteä tai muuta mediaa tehdään. Johdossa on menetetty usko omaan tekemiseen ja sen arvoon, kuuluu kritiikki: On ikään kuin luovuttu uskomasta (…) journalismiin, siihen, mikä on sen ammatin ydin. (Nainen, 41–50) Myös omistajia kritisoitiin lyhytnäköisyydestä. Aiemmin mainitun uppoava laiva -vertauksen lisäksi omistajia moitittiin muutenkin journalismin ja journalistisen työn näkemisestä kylmien lukujen kautta. Toimituksissa on oltu joidenkin mielestä joustavia ja todella kärsivällisiä, mutta sitä ei toimittajien 119Yyteistä uuteen alkuun mielestä ole pörssiyhtiöiden johdossa tajuttu. Siellä on vain keskitytty numeroihin ja toisteltu ”laatumantraa”. Työntekijät ovat mediatalouden murroksessa jääneet huonolle huolenpidolle. Osinkoja on pitänyt maksaa omistajille joka vuosi, kun taas työntekijät ovat joutuneet joustamaan. Niin toimituksissa kuin muillakin työpaikoilla on joustettava, koska nykyisillä epävarmoilla työmarkkinoilla ei työntekijöillä oikeastaan ole muuta mahdollisuutta (Haapala 2016). Kuitenkin haastattelemamme toimittajat kaipasivat media-alan omistajilta joustojen vastapainoksi ”journalistista halua”, halua tehdä hyvää journalismia, kertoa yhteiskunnasta ihmisille. Toimitusprosesseja pitäisi kehittää siten, että johtamisella tuettaisiin työntekijöiden jaksamista. Muutos sinällään ei tunnu olevan pulma, vaan olemisen epämääräisyys ja tekemisen suunnan puute. Esimiesten toivotaan rauhoittuvan miettimään, mitä oikein tehdään ja miksi. Kun johdolla ei ole tulevaisuuden visioita, se heijastuu varmistelevan tekemisen kulttuurina toimituksissa. Realistiset toimittajat ovat jo oppineet, että yksien yt-neuvottelujen jälkeen ajaudutaan kohta toisiin, ja siksi kukaan ei halua erottua millään tavalla silmiinpistävänä tyyppinä, ei edes uudistajana. Kukaan ei halua keikuttaa venettä. Kukaan ei halua kyseenalaistaa mitään. Kukaan ei halua kritisoida mitään. (…) Toimituksissa ei välttämättä ole sellaista henkeä, että täällä me keksitään kaikkea uutta, vaan aika paljon kaikki keskittyy tekemään sitä vanhaa. (Nainen, 41–50) Ei sillä ole mitään väliä, kuinka monta hyvää juttua olet tehnyt. Jos kenkää tulee, niin kenkää tulee. (Nainen, 41–50) Kyse on paitsi eräänlaisesta kulttuurisesta ilmapiiristä, myös raadollisemmin ihmisten jaksamisesta. Haastatteluissamme tuotiin esiin, että nykyisellä työtahdilla ei jaksa heittäytyä luovaksi uudistajaksi. Vaarana on, että joutuu hoitamaan entisten töittensä lisäksi ideoimansa uudet tehtävät. Parempi siis keskittyä tuttuun tekemiseen tuulisina aikoina. Asetelma on tuttu muistakin toimitusten epävarmoja aikoja kartoittaneista tutkimuksista. Yksi tapa asennoitua muutokseen on juuri se, että muutokseen kyllä sopeudutaan, mutta itse ei haluta sitä aktiivisesti olla tuottamassa (Ekdale ym. 2015). 126 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Toimituksissa ollaan yhä enemmän hereillä sen suhteen, mikä lukijoita kiinnostaa. (…) Sellainenkin aika on ollut, kun toimittajat ajattelivat hieman ylimielisinä, että he kyllä tietävät, mitä lukija tarvitsee. (Nainen, 41–50, puheenvuoroteksti) ”Rakkaudesta lajiin” – mutta mikä onkaan laji? ”Toimittajuus ja journalismi menee vereen”, sanoi yksi tutkimukseemme osallistunut toimittaja. Toinen kuvaili, kuinka hänenlaisensa vaativaan journalismiin erikoistuneet toimittajat tekevät työtään ”rakkaudesta lajiin”. Burnout saattaa uhata, mutta töitä tehdään iltaisin kotona, koska työt ovat niin kiehtovia. Toisaalta kun työssä on vetovoimaa, ponnistelut tuottavat mielihyvää siinä missä rutiinipuurtaminen voisi olla ankeuttavaa. Haastateltujemme puheessa elää edelleen klassinen toimittajuus. Journalistista työtä pidetään pikemminkin kutsumuksena, tapana olla ja elää kuin raadollisena toimeentulon turvaavana palkkatoimena. Toimittajan ammatillinen identiteetti on kuitenkin koetuksella mediatyön muutosten takia. Toimittajuuden identiteetti muotoutuu pitkälti ammatillisten käytäntöjen kautta, ei pelkästään ajatuksellisena hahmona. Kun käytännöt muuttuvat, myös tavat ymmärtää ammatti-identiteetti saavat vähintäänkin uusia sävyjä, kuten Mark Deuze (2007) on todennut. Deuzen mukaan mediatyön tekemistä kuvaa notkistuminen. Sosiologi Zygmunt Baumanin termistä ”liquid life” johdettu näkemys kuvastaa sitä, minkä tutkimukseemme osallistuneet olivat havainneet omakohtaisesti: Alan työssä on tätä nykyä vain vähän vakioita, eikä asetelmien rauhoittumista kannata odotella, sillä sitä tuskin tapahtuu. Alan kansallisten muutosvaikuttimien ohella mediatyön notkistumiseen vaikuttavat globaalit voimat, jotka muovaavat viestintäkäytäntöjä, alan organisaatioita ja niissä tehtävää työtä. Työ on hyvässä ja pahassa pirstaleisempaa kuin ennen, ja työsuhde saa uusia toteutustapoja. Deuzen huomiot mediatyön luonteen muutoksista näyttävät pätevän myös meillä Suomessa. Tutkimukseemme osallistuneet toimittajat nostivat esiin seikkoja, jotka kertovat siitä, että myös suomalaisen toimittajan itseymmärrys on murroksessa. Edellä mainittu perinteinen näkemys journalistina olemises- 127Yyteistä uuteen alkuun ta oli silti edelleen vahvasti mukana haastateltujen keskuudessa. Se näkyi esimerkiksi erään toimittajan kirjoittamasta ”puheesta” lukiolaisille: Pohjimmaltaan journalismi on tänä päivänä samaa kuin silloin, kun aloitinkin alalla kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kerrotaan uusia ja merkittäviä tietoja yleisölle, jotta niistä saa rakennuspuita omaan näkemykseen maail masta. Tietoja, jotka on hankittu journalistisesti kestävällä ja luotettavalla tavalla ja jotka jäsennetään yleisön käytettäväksi. (Mies, 51–60, puheenvuoroteksti) Tai kuten eräs toinen toimittaja haastattelussa kuvaili: Journalismia on totuuden etsiminen ja sen sisällön hiominen, ja sitten ne välineet on vain välineitä. (Nainen, 41–50) Yt-kierrokset läpikäyneet toimittajat arvioivat silti Deuzen näkemyksiä myötäillen, että toimittajantyön tunnusmerkit eivät enää ole yhtä selväpiirteisiä kuin aikaisemmin. Puheissa nousi esiin kehitys, jota voisi kutsua toimittajuuden sumentumiseksi. Se ilmenee ensinnäkin niin, että suurelle yleisölle toimittajat eivät enää ole koko kansan arvilindejä tai leifsalmeneja, jotka tunnetaan ja mielletään juuri toimittajuuden ilmentymiksi. Jos menet nyt kysymään ihmisiltä, että sanopa joku tunnettu toimittaja, niin en oikein tiedä, minkälaisia vastauksia sieltä mahtaisi tulla. (…) Nyt meillä on kaikenmaailman aamuradion juontajia ja blogisteja. Ei ole semmoisia koko kansan tähtitoimittajia. (Nainen, 41–50) Kyse ei ole siitä, etteikö suuren yleisön tietoisuudessa edelleen olisi mediasta tuttuja hahmoja, vaan näiden hahmojen ammatillisesta ilmeestä. Valtamedian ulkopuolelta on noussut varsin mittavaan tunnettuuteen bloggareita, jotka nimenomaan ovat yksilöitä. Heillä ei ole toimituskollektiivia ympärillään, eivätkä heidän toimintansa periaatteet useinkaan perustu journalistiseen ammatti-identiteettiin. Nyt ollaan siellä some-maailmassa. Some määrittelee, mitä tehdään. (Nainen, 41–50) Toisaalta eräs haastateltu toi esiin, että myös perinteisessä mediassa on aiempaa enemmän sisältöä, joka kiinnittyy tekijöiden henkilöihin. Yhdeksi esimerkik- 128 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen si haastatteluissa nostettiin Ylen Kioski, jonka luonnehditaan henkilöityvän vahvasti toimittajien persoonaan. Tämä on erilaista toimittajuutta kuin ennen. Nyt mediasta tunnetut ihmiset mielletään mieluummin mediapersooniksi kuin journalisteiksi konventionaalisessa mielessä. Asetelman muutokseen on epäilemättä vaikuttanut jo aiemmin esiin tullut nykytoimittajalta edellytetty läsnäolo sosiaalisen median kanavissa. Somessa pitää esiintyä omana yksilöllisenä itsenään, ei niinkään jonkin tiedotusvälineen saati mediainstituution ruumiillistumana. (Vainikka ym. 2013) Tästä syystä haastatellut suhtautuivat julkiseen journalisti-minään varauksella ja epäilemättä osin perustellusti, sillä omalla nimellä ja kasvoilla julkisuudessa esiintyminen tarkoittaa nykymaailmassa pahimmassa tapauksessa todellista julkista nöyryytystä, kuten eräs tutkimukseemme osallistunut toimittaja totesi. Huolessa on perää, sillä toimittajien henkilöön kohdistuvat ahdistelut ovat yleistyneet (Pöyhtäri ym. 2013). On mielenkiintoista, että samalla kun toimittajat pohdiskelevat toimittajuuden personoitumista ja mediapersoonien astumista ”oikeiden” toimittajien eteen julkisuudessa, on havaittu myös toimittajuuden standardisoitumista. Edellä toimittajat kuvailivat, kuinka toimituksissa yhä enemmän ja yhä nopeammin tuotetaan pikauutisia ja kuinka tämä työ on luomassa kasvottoman toimitustyön pakertajien joukon. On paljon toimittajia, jotka tekee monotonista suolakaivoshommaa. Verkkojuttuja naputtelee kymmenen tuntia, ja kukaan ei ole koskaan kuullutkaan, että ne on töissä jossain toimituksessa. (Nainen, 41–50) Haastateltumme mielestä on käynyt niin, että kaikista toimituksen työntekijöistä on tullut sisällöntuottajia. ”Samaa tuubaahan me tehdään kaikki”, hän luonnehti. Lausahdus kuulostaa siltä, että toimittajuudesta on menetetty jotain olennaista. Asetelmassa on aistittavissa, että vaikka lajia rakastetaan ja toimittajuus on verissä, lajin tai toimittajuuden tunnusmerkit ovat muuttuneet suuntaan, jossa ammattikuntaa elähdyttänyt identiteetti on rapautumassa. Toimittajuus ei ole sitä, mitä se oli ja mitä sen haluttaisiin olevan. Erään toimittajan sanoin toi- 129Yyteistä uuteen alkuun mittajuudesta on tullut tai tulossa ”kahvilatyötä”, jolla oli ilmeisesti tarkoitus kuvata sitä, että jotain toimittajuuden erityisyydestä on haalistunut. Toimitusten tiedot ja taidot vuotavat viestintätoimistoihin Yhä useampi toimittaja on siirtynyt journalismin ja tiedottamisen välisen perinteisen raja-aidan toiselle puolelle. Yksi syy loikkaukseen on yksinkertaisesti se, että työura toimituksessa voi lopulta johtaa ankeaan työelämään. Koska työ on muuttunut kovemmaksi ja ilonaiheita on aiempaa vähemmän, mieleen tulee osaamisen hyödyntäminen jossain toisaalla. Toimituksessa näkee, että työ on kuluttanut. Siellä yrittää viis-kuuskymppisinä näissä paineissa tehdä sitä [työtä]. En halunnut semmoistakaan kohtaloa, koska siinä vaiheessa [uraa] ei sitten pysty enää oikein vaihtamaan [toisiin töihin]. Nyt vielä tuntuu, että voi. (Nainen, 41–50) Pelkkä sisällöntuotanto ei ole journalismia. En väitä sellaista, mutta monissa erilaisissa viestinnän tehtävissä on tilaa journalismille ja journalistiselle ajattelulle. (Mies, 51–60) Realismia on haastatteluissa esitetty arvio, että selvärajaisimmat, ”puhtaimmat” journalistiset tehtävät vähenevät. Siksi on pakko hyväksyä tilanne ja suhtauduttava uudella tavalla sellaisiinkin media-alan työtehtäviin, joita ennen saattoi ylenkatsoa. Tämän tutkimuksen osallistujista usea arvioi nykytilannetta samansuuntaisesti: toimituksia supistetaan yhä ja viestintäpuolelle syntyy uusia työpaikkoja. Viestintätehtäviin näkyy olevan työntöä toimituksista ja toisesta suunnasta on vetoa juuri sellaisille toimittajille, joille on kertynyt työkokemusta ja jotka haluavat siirtää osaamisensa toiselle kentälle. Eräs haastateltu arveli lähtijöiden olevan siinä viidenkymmenen korvilla. Nuoremmat kollegat ihmettelevät moisia siirtoja, vanhemmat ovat toista mieltä. Vanhemmat kollegat onnittelevat, että hienoa, että pääset pois media-alalta. Just ehkä nämä jatkuvat yyteet ja sitten tämä [työn] pirstaloituminen… (…) Tämmöisille vanhan koulun ihmisille on helpotus, kun pääsee pois näistä hommista. (Nainen, 41–50) 130 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Muualla tehdyt tutkimukset vahvistavat, että journalistisen työn taidot ovat siirrettävissä ainakin lähialueiden ammatteihin. On jopa havaittu, että journalistinen työ koetaan välivaiheeksi, sillaksi paremmin palkattuihin ja ehkä myös arvostetuimpiin ammatteihin. Kun Suomessa – ainakin toistaiseksi – viestintäpuolelle on siirrytty vankan kokemuksen kera, muualla on havaittu siirtymisten tapahtuvan jo työuran varhaisessa vaiheessa. ( Davidson & Meyers 2014, Willnat ym. 2013.) Kysyntää tuntuu olleen myös meidän haastattelujen perusteella. Eräs haastateltu kuvasi, että yritykset tai järjestöt ovat nimenomaan hakeneet journalistista osaamista piiriinsä. Rekrytoinnit olivat kohdistuneet nimekkäisiin journalisteihin, ja etenkin toimituksen ylemmästä johdosta oli siirrytty suoraan viestintäjohtajiksi ja viestintäpäälliköiksi. Samalla kyse on jälleen yhteen realiteettiin mukautumisesta. Toimitusten supistuksissa on tyypillisesti käynyt niin, että ”eihän kenkää nuorille ja halvoille ja huonoille anneta, vaan vanhoille ja viisaille, ja ennen kaikkea kalliille”, kuten eräs haastateltumme sarkastisesti totesi. Tällaisissa tilanteissa suunta toimituksista on ollut niin freelancetyöhön kuin viestintäalan tehtäviin. Toimitusten kuvaillaan vuotavan viestintätoimistoihin. Sen myötä arvioidaan uudelleen myös ammatillista identiteettiä. Ymmärrettävästi juuri journalistisesta mediasta viestintäalalle siirtyneet toimittajat olivat alkaneet miettiä uudelleen journalismin ja viestinnän suhdetta, kuten aiemminkin totesimme. On paljon semmoista vierastusta viestintätoimistoihin. Haluaisin olla purkamassa näitä ennakkoluuloja. (Nainen, 41–50) Raja siis edelleen tunnetaan, vaikka sitä haluttaisiin madaltaa. Eräs tutkimukseemme osallistunut kuvaili toimittajuuden dilemmaa ”puheessaan” lukiolaisille siten, että alalle voi asemoitua kahden identiteetin kautta. Toinen on ”idealistinen toimittajaidentiteetti” ja toinen ”kaupallisen media-alan toimijan identiteetti”. Edellistä tavoitellaan, jälkimmäisen voi kuitenkin joutua hyväksymään. Molemmat kuitenkin perustuvat toimittajuuteen työn tekemisen taitojen mielessä. Kuitenkin siinä missä ihanteellinen toimittaja tekee tai ainakin pyrkii tekemään työtä vapaasti, media-alan toimija ymmärtää kaupallisen paineen merkityksen, tutkimukseemme osallistunut kuvaili. 131Yyteistä uuteen alkuun Kaupallinen media-alan toimija on pragmaattinen työmyyrä. (…) Hän päätyy tuottamaan sisältöjä eri kanaviin, hän organisoi, editoi, säätää, paketoi, etsii eri tahoja tyydyttäviä ratkaisumalleja ja ymmärtää kaupallisen paineen merkityksen. Tällaisen toimijan tekemisen avainsanoja ovat sopeutuvaisuus, yhteistyö, tiimityö, tuottavuus ja tarkoituksenmukaisuus. (Nainen, 41–50, puheenvuoroteksti) Toisaalta toinen haastateltumme pohdiskeli, mikä sitten on perinteistä, ihanteellista toimittajan työtä ja missä sitä voi tehdä. Hänen mielestään ei ole kestävää ajattelua, että vaikkapa jonkin järjestön lehteen kirjoitettu hyvä juttu olisi huonompaa journalismia kuin valtamediaan tehty juttu. Kolmas haastateltu pohti nykyistä työnkuvaansa lavennettu journalismi -termin kautta. Sellaista voi hänen mielestään edistää muuallakin kuin toimituksessa tai ”aitona” journalistina: Aika vahvasti pyrin toimimaan niin, että mun asiakkaani tai heidän asiantuntijansa pääsisivät mediaan esittelemään nimenomaan ammattitaitoaan. Ei suinkaan [niin], että ”meidän firma X on maailman paras”. (…) Tällä tavalla tulkitsen, että tämä on myös journalistista työtä, koska jutut [ovat] laadukkaampia ja parempia, antavat yleisölle enemmän tietoa. (Mies, 51–60) Toimittajuus-identiteetin omaavien siirtyminen viestintätoimistojen puolelle voi muuttaa käsitystä journalismin sijainnista, sillä ammattimainen media ei ole enää ainoa ”alusta”, jossa ajankohtaista ja merkityksellistä materiaalia julkaistaan. Jo nyt verkko on aiheuttanut sen, että periaatteessa kuka tahansa voi ryhtyä julkaisemaan ainakin toivotusti laajoille yleisöille sisältöjä, jotka ainakin näyttävät journalismilta. (Heinonen & Luostarinen 2008.) Näin journalismi on tavallaan siirtynyt osin perinteisen journalistisen tilan ulkopuolelle. Haastatteluissa tuli esiin, että journalistisia medioita voi vastaisuudessa nousta perinteisten mediayhtiöiden ulkopuolelta. Niin paljon journalisteja on oikeasti työllistynyt viestintätoimistoihin, että viestintätoimistoista alkaa tulla jossain mielessä omia medioitaan ennen pitkää. (…) Niissä tehdään niin paljon (…) semmoista omaa sisällöntuotantoa, joka on osittain ihan samanmuotoista kuin perinteisessä mediassa. Luulen, että sieltä voi alkaa kasvaa oikeasti uusia medioitakin. (Nainen, 41–50) 132 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen Visio on kiinnostava eikä varmaan kaikkien journalistien mieleen. Mahdoton se ei kuitenkaan ole, sillä jo nyt monet asiakaslehdet ja eri organisaa tioiden viestintäkanavat ovat sisällöiltään ja muodoiltaan hyvinkin journalistisia. Totta lienee sekin, jonka eräs haastateltumme toi esiin, että isot yritykset saattavat ryhtyä tuottamaan kunnianhimoista journalismia – koska niillä on siihen varaa. Lausuman voi lukea niinkin, että perinteisellä medialla ei tätä varaa enää olisi. On kuitenkin eri asia, saisiko viestintätoimistojen tuottama media yleisön hyväksyntää ja saavuttaisiko se sellaisen luotettavuuden statuksen, joka nykyisellä ammattimedialla on edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Nykyiset mediathan ovat hyvässä maineessa, sillä esimerkiksi vuonna 2016 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan yleisön luottamus niin sanomalehtiä kuin Yleäkin kohtaan oli 75–80 prosentin tasoa ja jopa kasvoi edellisestä vuodesta (Sanomalehtien liitto 2016) Siten voi arvioida olevan perusteita sille haastatteluissa esiin tulleelle näkemykselle, että yleisö jatkossakin asettaa etusijalle selkeästi riippumattoman journalismin ja median. Uskon, että huomataan, että me kaivataankin vanhanaikaisia kunnon journalisteja, jotka ei ole minkään instanssin äänitorvena. (Nainen, 41–50) Näkemys raja-aitojen kaatumisesta tai edes madaltumisesta ei suinkaan ole jaettu tähän tutkimukseen osallistuneiden keskuudessa. Viestinnän ja journalismin erojen hälventymisestä puhunut haastateltu totesi, että on paljon sellaisia toimittajia, jotka eivät edes halua ajatella menevänsä varsinaisen median ulkopuolisen yrityksen palvelukseen. Kysymys voi olla myös siitä, että ammatillisten roolien sumentuminen saattaa haitata työntekoa toimittajana. Erityisesti tämä koskee journalisteja, jotka siirtyvät tai joutuvat siirtymään vakituisesta toimitustyöstä vapaiksi toimittajiksi tai muuten itsensä työllistäjiksi (Obermaier & Koch 2015). Tämä muun muassa saksalaisessa tutkimuksessa tehty havainto nousi esiin myös meidän tutkimuksessamme: Jos olet erikoistunut journalismissa seuraamaan jotain aluetta, ja sitten rupeaisin siitä [aihealueesta] tekemään myös muuta viestintää, niin miten pi- 133Yyteistä uuteen alkuun dän nämä kaksi puhtaasti erillään. (…) Olen miettinyt, että siinä voi olla tietty haaste. (Nainen, 41–50) Toinen, freetyöhön siirtynyt toimittaja puntaroi samaa asiaa käytännöllisesti: Jos hän tekee jollekin yritykselle viestintätöitä ja myöhemmin samaa yritystä edes läheltä menevää juttuja, onko hänen journalistinen uskottavuutensa koetuksella? Kysymys on hyvä. Näyttää siltä, että työn tekemisen ehtojen muuttuminen toimituksissa ja väen vähentämiset heijastuvat myös käsityksiin toimittajuudesta. Journalistien ammatillinen itseymmärrys on syntynyt ja muovaantunut paljolti yhteydessä tiettyihin käytäntöihin ja työn organisoitumisen muotoihin: toimittajuutta on tiettyjen työtehtävien suorittaminen palkkatyönä journalistiselle organisaatiolle. Nyt journalismin rakenteet ovat murroksessa, osin ehkä häviämässä, joten myös ammattia kuvaavat määreet ovat uudelleenarvioitavina. Toimittajuutta ei välttämättä määritä tietynlainen työsuhde tietynlaiseen organisaatioon, vaan ammatillinen identiteetti rakentuu – jos on rakentuakseen – aiempaa moninaisempien käytäntöjen kautta. Siksi pohdinta ammatillisen identiteetin aineksista todennäköisesti jatkuu, sillä alan työvoima todellakin on liikkeessä: Meidän alalta poistuu väkeä – siis toimituksista lähtee päällikkötason ihmisiä ja sitten lähtee erikoistoimittajia – vapaaehtoisesti. Sitten on niitä, jotka jättää toimituksen, koska ne nimenomaan haluaakin olla yrittäjiä. He haluaakin rakentaa jotain omaa. Sitten on tämmöisiä niin kuin minä. Mun elämätilanteeseen tällä hetkellä sopii freelancerina oleminen, kun pystyn elämään tällä. On erilaisia tilanteita, mutta uskon, että me tullaan näkemään yhä enemmän tämmöisiä vapaaehtoisia lähtemisiä. (Nainen, 41–50) Työn murrokset huojuttavat ammatillista identiteettiä Tutkimukseemme osallistuneilla toimittajilla oli vankka kokemus toimittajana olemisesta. He olivat tehneet journalistista työtä pitkään, olleet toimitusyhteisöissä mukana monin tavoin – eläneet toimittajan elämää. Kuten aiemmin on käynyt ilmi, toimittajuus ”menee vereen”. Haastattelemamme toimittajien kertomukset osoittivat, että oikeastaan riippumatta heidän nykyisistä työteh- 134 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen tävistään, he edelleen identifioituvat toimittajiksi. Toimittajuus oli kasvanut heihin kiinni, usein lähes eliniän kestäneen pitkän prosessin kuluessa. Eräät haastateltumme olivat eräällä tavalla mieltäneet itsensä toimittajiksi jo kauan ennen alalle tuloaan, jotkut jopa kouluajoista lähtien. Useimmiten ammatillinen identiteetti näyttää silti rakentuvan työnteossa, osana toimittajien yhteisöä ja jaettuja työelämäkokemuksia. Toimittajan identiteetti on syntynyt vuosien varrella. Eihän mulla ollut tällaista identiteettiä silloin ekana päivänä, kun aloitin. Sehän tulee sitten työn tekemisen kautta. (Nainen, 41–50) Huomionarvoista on, että puhe ammatillisesta identiteetistä kiinnittyy paljolti käytäntöihin. Voisi sanoa, että identiteetin muotoutuminen on vahvasti työperäistä. Kun journalistinen työ muuttuu tai vaihtuu toiseksi, ammatillinen identiteetti vaikuttaa saavan uusia piirteitä. Uutistoimittajuus mielletään yhdenlaiseksi, taloustoimittajuus toisenlaiseksi identiteetiksi. Koska näin on, media-alan murros muuttaa toimittajuuden kokemista. Tässä mielessä ammatillinen identiteetti on joustava. Johonkin mittaan asti se vaihtelee työtehtävien mukaan. Erään haastatellun pohdinta kuvaa hyvin tätä ulottuvuutta: Työtehtävät ovat muuttuneet niin paljon, että varmaan se on ammatti-identiteettiä muuttanut myös. Muutokseni media-alan ammattilaiseksi on mennyt ihan käsi kädessä koko alan murroksen myötä. Kun aloitin [1990-luvun alussa], se [toimittaminen] oli perinteistä kirjoittavan toimittajan ja jonkin verran kuvaavan toimittajan perustyötä. Siitä muutos on mennyt päällikkötehtävien kautta sisällön tuottamiseen ja asioiden organisointiin ja työn johtamiseen (…) [ja] samalla kauas siitä peruskirjoittamisesta. Mulle on käynyt vielä niin, että olen päätynyt tällaisiin hyvin kaupallisiin ympyröihin, jolloin mun toimittajuus on jäänyt taka-alalle, ja aina vaan enemmän ajattelen, että mun ammatti-identiteetti on media-alan monitoimija. (Nainen, 41–50) Toinen haastateltu niin ikään katsoi, että toimittajuus on jotain, joka muuttuu jatkuvasti työuran aikana – ja niin hänen mielestään pitääkin olla. En tiedä, onko se [ammatillinen identiteetti] muovautumassa lisää. Tietysti jos se ei muovaudu koko uran ajan, niin sehän on vähän huono juttu ja sitten on jämähtynyt. (Mies, 31–40) 135Yyteistä uuteen alkuun Äärimmillään toimittajuus mielletään hyvin käytännönläheiseksi asiaksi. Se rakentuu tietynlaisten työtehtävien tekemisestä tiettyjä konventioita noudattaen. Yhden toimittajan mukaan hän suhtautuu toimittajan työhön työnä, ja toinen viittasi samaan kuvaten toimittajuutta ”pragmaattiseksi työskentelytavaksi”, jossa on tietynlainen prosessi. Toisaalta ammatillinen identiteetti sisältää myös ulottuvuuksia, jotka eivät palaudu käytäntöihin. Samalla tavalla kuin journalistiprofession piirteitä hahmottaneissa tutkimuksissa (esim. Weaver & Willnat 2012), myös meidän tutkimukseemme haastateltujen puheissa nostettiin esiin toimittajuuden piirteitä, jotka ovat ammatillisia ideaaleja, eivät suoranaisia tekemisen tapoja. Tosin monin paikoin ”tekemiseen” liitettiin normatiivisia vaateita, kuten että journalistiseen työtapaan kuuluu luotettavuus. Siten toimittajaidentiteetin pelkistäminen käytännöiksi ei ole aineistossammekaan asian koko kuva. Normatiivisessa ulottuvuudessa journalistista ammatillista identiteettiä kuvaavat sellaiset määreet kuin ”valvoa vallankäyttäjiä” ja ”tuoda esiin yhteiskunnallisia epäkohtia”. Vähän samoja asioita haastatteluissa esitettiin liittämällä toimittajuuteen seikat kuten ”rehellisyys, avoimuus ja kusetuksen esto”. Myös totuuteen pyrkiminen ja avoimuus asetettiin osiksi toimittajuutta. Joissakin haastatteluissa tosin nousi mielenkiintoisella tavalla esiin se, että toimittajuuteen liittyvät piirteet eivät välttämättä ole kaikin osin hienoja ideaaleja. Toimittajan ammattiin on perinteisesti, valitettavasti, mun mielestä liittynyt sellaista, jota voisi kutsua ylimielisyydeksi. Mitä suurempi media sulla on takanasi, niin sen enemmän voit pullistella pahimmillaan. (Nainen, 41–50) Puhe ammatillisista ihanteista osana työhön kytkeytyvää identiteettiä nosti esiin myös sen, että ammatillisten ja yksilöllisten ihanteiden olisi oltava sopusoinnussa. Toki yksilöllistä vaihtelua voi ilmetä: yksi suhtautuu journalismin tekemiseen elantotyönä, toinen voi toteuttaa elämäänsä ammatin kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa ”minän identiteetin” ja ammatillisen identiteetin on tultava toimeen keskenään. Totta kai ammatti-identiteetti on sidoksissa siihen työhön mitä tekee, mutta toisaalta voiko sitä työtä tehdä niin, että se olisi jotakin muuta kuin mihin 142 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen joiden kautta voisi olla mahdollista hallita journalistisen työn muutosta sekä yksilöiden että organisaatioiden näkökulmasta. Epävarmuus kulkee mukana työelämän muutoksissa Keväällä 2016 syntyi kinaa siitä, onko työelämä mullistunut niin kuin rutiininomaisesti yleensä arvioidaan. Työelämän tutkijat Satu Ojala ja Pasi Pyöriä (2016, ks. myös Nätti & Pyöriä 2017, Pyöriä & Ojala 2017) väittivät, että työelämässä on paljon jatkuvuutta ja että vain kymmenesosa palkansaajista kohtaa kasautuvaa epävarmuutta. Yleistä ”totuutta” haastavaa tilanneanalyysiä kritisoitiin siitä, että palkansaajia koskeviin tilastoihin perustuva tutkimus ei tavoittanut prekariaatin todellisuutta. Ojala ja Pyöriä myönsivät, että tilastojen rinnalle tarvitaan laadullisia aineistoja kertomaan työelämän muutoksista ja erityisryhmien tilanteista. Tutkijat kuitenkin muistuttivat, että numeroidenkin takana on oikeita ihmisiä ja myös tilastoista voi tuottaa analyysiä työelämän tilasta. Epävarmuus nousi keskeiseksi juonteeksi omassa tutkimuksessamme. Oli yllättävää, kuinka voimakas tunne se oli myös haastattelemiemme uudelleentyöllistyneiden toimittajien keskuudessa. Kyse oli kuitenkin tutkimuksemme ”hyväosaisista”. Osa heistä ei ole ollut päivääkään työttömänä. Olisivatko tilastot tavoittaneet heidän epävarmuuttaan? Ja mistä ylipäänsä heidän epävarmuuspuheensa kumpuaa? Kohtasimme aineistoissamme monenlaista epävarmuutta, jota syntyi mitä erilaisimmista tilanteista. Epävarmuus on henkilökohtaisesti koettua. Se liittyy suoraan yksilön selviytymiseen ja siitä kehkeytyvään huoleen. Yt-neuvottelujen aikana toimituksissa mietitään yksin ja yhdessä, kuka joutuu lähtemään ja kuka saa jäädä. Kun neuvottelut etenevät irtisanomisiin, taas on syytä huoleen: Irtisanotut pohtivat, mikä heissä on vikana ja kuinka heille tässä myllerryksessä käy. Työpaikkansa säilyttäneet miettivät, milloin on seuraava yt-kierros, onko silloin heidän vuoronsa ja miten töistä selvitään yhä pienemmällä väkimäärällä. Varpaillaan saa olla myös työvoimaviranomaisten kanssa asioidessa: kuinka TE-toimistossa tulkitaan itse kunkin tilannetta? Toimittajayhteisössä on jaettu viljalti kokemuksia siitä, miten freelancetyötä tehnyt 143Yyteistä uuteen alkuun toimittaja on joutunut ongelmiin. Luottamus järjestelmää kohtaan on koetuksella, kun sinua aletaan epäillä yrittäjäksi ja uhataan epäilyn nojalla evätä työttömyysturva tykkänään. Oma työllistyminenkin tuntuu epävarmalta. Vaikka cv näyttäisi hyvältä, toimittajat tiedostavat, että alan työpaikkoja avautuu harvoin ja kilpailu vähistä paikoista on kovaa. Uutta suuntaa työelämässä etsitään, eikä määränpää näytä selvältä: millaisia siirtoja urallaan kannattaisi tehdä? Toimittajat ovat tiedonhaun ammattilaisia, mutta oman työelämän valintojen pohjaksi ei aina ole tietoa löydettävissä. Epävarmuus kulkee mukana uusiinkin töihin: Kuinka kauan työtä tällä kertaa riittää? Selviänkö uusista haasteista? Haastattelemillemme toimittajille työn päättyminen oli kova paikka. Vaikka he olivat saattaneet työssään kirjoittaa uutisia yt-neuvotteluista ja irtisanomisista, lukea asiantuntijoiden näkemyksiä työelämän murroksesta ja haastatella työttömiä työllistymisen vaikeudesta, omakohtaisesti koettu töiden loppuminen nosti pintaan tunteita aina järkytyksestä sapetukseen ja huolestuneisuudesta pelkoon. Käsitykset työttömyydestä tai toimittajana olemisesta olivat muuttuneet siitä, mitä ne olivat olleet ennen lopputiliä. Siitä huolimatta että lopulta oli käynyt hyvin ja uutta työtä oli löytynyt, työelämän mankeli oli jättänyt pysyvän merkin: epävarmuuden. Toimijuus säilyy pieninkin teoin Koetusta epävarmuudesta huolimatta tutkimukseemme osallistuneiden toimintakyky tuntui valtaosin säilyneen läpi eletyn työelämän myllerryksen. Tutkimusaineistossamme on lukuisia esimerkkejä siitä, miten yksilöt löytävät keinoja luovia työn muuttuvissa olosuhteissa ja ohi työttömyyden karikoiden. Tämän kirjan alussa viitattiin työelämään pelinä, jota kaikki osapuolet pelaavat ilman valtaa pelin kulkuun tai kykyä sen laajempaan hallintaan (Järvensivu 2010). Vaikka haastateltumme eivät pystyneet toimimaan strategisina pelinrakentajina, he löysivät keinoja, joilla he lisäsivät omaa toimijuuttaan ja toimintakykyään journalistisen työn muuttuvissa rakenteissa. Haastattelemamme toimittajat olivat aktiivisia ja käyttivät työssään omaksumia taitoja: He kertoivat avoimesti etsivänsä työtä, tukivat kollegoitaan ja 144 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen hakivat heiltä tukea, keskustelivat mentorien kanssa, kirjoittivat hakemuksia, sanallistivat osaamistaan ja aktivoivat työssä rakentamiaan verkostoja, kartoittivat piilotyöpaikkoja ja listasivat mahdollisia työnantajia. He etsivät uutta suuntaa uudelleenkouluttautumalla, alaa vaihtamalla tai ryhtymällä yrittäjäksi. Työn päättyminen voi johtaa siihen, että yksilö kokee menettävänsä hallinnan omaan elämäänsä (Baum ym. 1986). Tutkimukseemme osallistuneet toimittajat pitivät eri tavoin huolen siitä, että näin ei käynyt heille. Voimattomuuden tunteita hallittiin tekemällä fyysistä työtä: kunnossa pidettiin niin mökkiä, venettä, puutarhaa kuin tuttavien maatilaa. Menneiden työvuosien uupumuksesta palauduttiin lepäämällä ja pysähtymällä miettimään omia elämänarvoja. Työyhteisön menettämistä paikattiin somen vertaisverkostoilla ja kohtalotovereiden kanssa keskustelemalla. Työn loppumista seuranneita merkityksettömyyden tunteita lievennettiin vapaaehtoistöissä kanssaihmisiä auttamalla, järjestötoiminnassa mukana olemisella ja satunnaisella freelancetyöllä. Yhteiskuntaa ja journalismia seurataan edelleen tiiviisti: mihinkäs toimittaja karvoistaan pääsee! Pärjääminen ei kuitenkaan ollut vain yksilöiden käsissä. Tutkimusta tehdessä meille kirkastui käsitys siitä, että yksilöiden toimintakykyä vahvistivat – ja heikensivät – ne olosuhteet, joissa heidän työnsä olivat loppuneet ja joissa he työn loppumisen jälkeen elivät. Näyttäisi siltä, että toimintakykyä säilyttivät muun muassa se, että yt-neuvottelut ja irtisanomiset hoidettiin asiallisesti ”ihmiseltä ihmiselle” ja työtoverit sekä toimittajakollegat tukivat eri vaiheissa. Työttömyysaikana toimijuutta tuki se, että TE-toimisto salli kouluttautumisen tai freelancetyön ilman, että yksilö joutui näistä oikeuksista taistelemaan. Uusi työ palautti kadonneen työn imun, kun työssä koettiin iloa uuden oppimisesta ja mahdollisuudesta pitää kiinni journalistiseen työhön liittyvistä arvoista ja osaamisesta. Johtopäätös lieneekin se, että koska toimittajuus rakentuu paljolti yhteisöllisesti, myös ammatillisen kriisin olosuhteissa kollegiaalisten kosketuspintojen säilyminen on tärkeätä. Kukin yksilö kokee työelämänsä murrosvaiheen henkilökohtaisesti, mutta pärjäämisessä auttaa jos ympäröivät verkostot – työpaikalla, alan järjestöissä, vapaamuotoisissa yhteenliittymissä – suovat mahdol- 145Yyteistä uuteen alkuun lisuuksia olla kanssakäymisessä tilannetta ja taustoja ymmärtävien vertaisten kanssa. Niin työnantajien kuin ammattiliitonkin soisi pohtivan, miten tällaisia olosuhteita voisi luoda. Muutosten keskellä kaivataan johtajuutta Suomen asema lehdistönvapauden mallimaana sai kolauksen viime vuonna, kun pääministeri pyrki vaikuttamaan Yleisradion journalistiseen päätöksentekoon ja kun Ylen uutisja ajankohtaistoimituksen johto arvostelusta pelästyneenä rajoitti pääministeriä käsittelevää raportointia eri ohjelmissa (esim. Mäenpää 2017, Toimittajat ilman rajoja 2017, Julkisen sanan neuvosto i.v.). Asian pöyhimisen yhteydessä kävi ilmi, että Ylen toimituksissa on laajempaa epäluottamusta johtajien ja suorittavan portaan välillä. Selvitysmiehen raportissa kritisoitiin sitä, että oikeudellista vastuuta korostava johtaminen ei kannusta Ylen uutisja ajankohtaistoimituksessa aloitteellisuuteen ja rohkeuteen eikä johtamisen kriteereitä muutenkaan pidetty riittävän avoimina saati johdonmukaisina (Mäenpää 2017). Lisäksi esimerkiksi Ylen aluetoimituksissa työtyytyväisyyttä olivat heikentäneet päätösvallan kaventuminen, työtaakan lisääntyminen, tulehtuneet henkilösuhteet ja yleinen epävarmuus tulevaisuudesta (Iltalehti 2016). Kommentit Ylen johtamisesta eivät ole täysin poikkeuksellisia; tähänkin tutkimukseen haastatellut kertoivat johtajia kohtaan tunnetusta luottamuspulasta ja epävarmuutta lietsoneista toimintatavoista. Vaikka media-alan ongelmat ovat paljolti rakenteellisia eivätkä yksittäisiin johtajiin palautettavia, ongelmien konkreettiset seuraukset näkyvät työn arjessa ja luovat työpaikan vuorovaikutukseen jännitteitä. Tutkimuksemme perusteella voi arvioida, että joissakin tapauksissa työnantajan edustajien toimet ovat olleet vahingollisia niin yksittäisten työntekijöiden, kyseisen organisaation kuin koko yhteiskunnankin kannalta. Tutkimukseemme osallistuneet toimittajat moittivat mediayhtiöiden johtamista inhorealistiseksi. Sen sijaan että murrosvaiheessa nähtäisiin mahdollisuuksia, innovoitaisiin ja investoitaisiin, yritykset pitävät kiinni vanhoista toimintamalleista ja keskittyvät riskinottamisen sijaan kulujen karsimiseen. Kun 146 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen toistuvat kulukuurit ovat yhdistyneet uhkakuvien maalailuun, toimituksiin on rantautunut samanaikaisesti sekä välinpitämätön että pelokas työilmapiiri. Irtisanomisillaan ja monilla muilla tavoin mediayhtiöt ovat ilmaisseet yhä uudelleen sen, että ne eivät halua sitoutua työntekijöihin. Samalla mediajohtajien sitoutumisen journalismiin on koettu kyseenalaistuneen. Johtajuusongelmat näyttävät kärjistyvän yt-neuvottelujen aikana. Vaikka aineistomme perusteella kokemukset työntekijöiden savustamisesta tai kyykyttämisestä ovat toimittajien keskuudessa harvinaisia, henkilöstöjohtamisessa on silti parannettavaa. Johtavat pimittävät tietoa, latelevat ympäripyöreyksiä, käyttäytyvät kuin robotit eivätkä missään vaiheessa kohtaa ihmisiä. Johdolla on niin kiire pakottaa työyhteisö takaisin normaalitilaan, että ikävät asiat ja hankalat ihmiset halutaan siivota pois työpöydältä välittömästi. Työyhteisön luovuuden kannalta on vahingollista, jos johto panttaa tietoa, ruokkii pelkoa ja näin pahentaa muutoksen kuormittavuutta (Amabile & Conti 1995). Koska luovuus on toimintaympäristön muuttuessa yhä tärkeämpi menestystekijä mediayhtiöille, johdon pitäisi huolehtia, että organisaation kyky kehittää uusia asioita ja toimintatapoja säilyy kaikissa olosuhteissa (Malmelin 2015b). Haastattelemamme toimittajat ymmärtävät varsin hyvin, etteivät yksittäiset johtajat pysty pysäyttämään media-alan myllerrystä. Kuitenkin jämäkällä johtajuudella voidaan vaikeasta yt-ahdingosta nousta niin, että kolhut niin yksilöille kuin yhteisölle ovat kohtuullisia ja väliaikaisia. Haastattelujen pohjalta jämäkästi toimivasta mediajohtajasta muodostuu kuva henkilöstä, jolla on tinkimätön, ammattimainen asenne kaikkeen tekemiseen. Hänellä on missio yleisen edun edistämisestä tai maailmanparantamisesta. Hän suhtautuu luottavaisesti tulevaisuuteen nähden uudistumisessa mahdollisuuksia ja alaisissaan voimavaroja uudistusten läpiviemiseen. Hän korostaa yhteistyön merkitystä ja osoittaa toimillaan luottavansa alaisiinsa ja arvostavansa työyhteisön jokaisen jäsenen panosta. Jämäkkä johtaja tekee työtään suurella sydämellä. Hänellä on taju erilaisista tilanteista; tarvittaessa hän on kylmäpäinen, tarvittaessa inhimillinen. Kaikissa tilanteissa hän on kuitenkin läsnä ja toimii avoimesti, aidosti ja rehellisesti. 147Yyteistä uuteen alkuun Tutkimuksen tarinoista haasteita alan koulutukseen Jo kymmenen vuotta sitten todettiin, että viestinnän koulutusta on liikaa ja että koulutus painottuu liiaksi kulttuuriin (Raittila ym. 2006). Median ja viestintäalan muutokset ovat olleet huomattavia viime vuosina, mutta koulutuksessa muutokset niin määrissä kuin painopisteissä ovat jääneet vähäisiksi. Ongelmaan on kiinnittänyt huomionsa muun muassa valtakunnallinen Toimittajakoulutuksen neuvottelukunta, joka on kehottanut opetusja kulttuuriministeriötä konkreettisiin toimiin liikakoulutuksen purkamiseksi (Toimittajakoulutuksen… 2015). Alalle hakeutuvien ylitarjonnasta on seurannut haitallisia ilmiöitä työmarkkinoilla. Esimerkiksi jotkut yritykset ovat käyttäneet siekailematta hyväkseen tutkinto-ohjelmiin kuuluvaa työelämäharjoittelua; palkatta tai nimellisellä korvauksella työskentelevillä harjoittelijoilla on teetetty työtä, josta olisi muuten pitänyt maksaa joko palkkaa työsuhteisille toimittajille tai palkkioita freelancereille. Tähän tutkimukseen osallistuneet toimittajat ottivat kantaa viestintäalan koulutukseen omilla tarinoillaan. Erityisesti viestintälukiolaisille suunnatut puheenvuorot journalistin ammatin nykytilasta sisälsivät näkemyksiä siitä, millaista osaamista toimittajilta edellytetään ja millaisilla työmarkkinoilla toimittajat taiteilevat. Kilpailu työtilaisuuksista on alati koventunut, ja kilpailussa pärjäävän pitää olla perinteiset hyveet säilyttänyt ja uudet tuulet omaksunut yleistaitava erikoisasiantuntija. Toimittajien pohdinnat media-alan muutoksista virittivät kolme laajempaa haastetta alan oppilaitoksille. Ensinnäkin niin yliopistojen kuin ammattikorkeakoulujen pitäisi hakea uudenlaista roolia viestintäalan koulutuskentässä. Näyttää siltä, että ammatissa jo toimivilla journalisteilla on iso tarve päivittää omaa osaamistaan, mutta lisäkoulutuksen tiellä on erinäisiä esteitä. Korkeakoulujen koulutustarjonta on tällä hetkellä suunnattu lähinnä perustutkintoja (medianomi, kandidaatti, maisteri) suorittaville nuorille aikuisille, joilla ei ole lainkaan tai korkeintaan hyvin vähän alan työkokemusta. Tutkinnot edellyttävät suorittajaltaan usean vuoden sitoutumista täysipäiväiseen opiskeluun ja näiden opintojen rahoittamista tavalla tai toisella. Nykymuotoisten tutkintojen opiskelu ei siten ole mielekästä eikä edes mahdollista keski-ikäisille, perheellisille, parinkymmenen vuoden työkokemuksen omaaville ja eri puolille Suomea ripotelluil- 148 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen le journalisteille. Korkeakouluissa annettavalla opetuksella olisi relevanssia kokeneidenkin toimittajien täydennyskoulutuksessa, ja opetus olisi suhteellisen helposti muokattavissa palvelemaan erilaisten opiskelijoiden yksilöllisiä tarpeita. Ammattikorkeakoulutasolla tällaista on ryhtynyt vuonna 2017 kokeilemaan Haaga-Helia, jonka journalismin koulutusohjelmassa voi suorittaa ylemmän amk-tutkinnon työn ohessa (Journalisti 2015b). Nykyistä monimuotoisemman koulutuksen tarjontaa ja kysyntää pitäisi edistää taloudellisilla porkkanoilla. Tällaisen koulutuksen tulisi olla kannattavaa oppilaitoksille, aikuisopiskelijan pitäisi olla mahdollista saada siihen riittävästi tukea ja työnantajien sekä työvoimaviranomaisten asenteita koulutusta kohtaan täytyisi valistaa nykyistä myötämielisemmiksi. Toiseksi journalistien koulutuksessa pitäisi ottaa huomioon se, että työmarkkinoilla mikään ei ole enää pysyvää. Vaikka perinteisiäkin työsuhteita on edelleen, opiskelijat pitää valmistaa selviytymään ”portfoliomaisessa” työelämässä, jossa työnantajan ja toimialan vaihdokset ovat mahdollisia, jopa todennäköisiä (Deuze 2007). Jotta yksittäinen journalisti pärjää nykymuotoisilla työmarkkinoilla, hänen pitää omatoimisesti huolehtia osaamisestaan ja kilpailukyvystään, rakentaa asiantuntijuutta ja ansaintaa tukevia verkostoja ja brändätä itsensä niin työnantajien kuin kuluttajien mieliin. Yhä yleisempää on se, että journalistista työtä tekevä työllistää itsensä yrittäjänä tai freelancerina. Kuitenkin esimerkiksi Journalistiliiton teettämässä tutkimuksessa on käynyt ilmi, että itsensätyöllistäjistä vain ani harva yltää ansioissa samalle tasolle kuin työsuhteissa olevat kollegansa (TNS Gallup i.v.). Vaikka monisyinen ongelma ei välttämättä ole kenenkään ratkaistavissa, koulutuksella voisi olla annettavaa tähänkin pulmaan. Tilanne ei ainakaan huonontuisi siitä, jos media taloudesta, media-alan start-upeista ja yritystoiminnasta ylipäänsä olisi tarjolla nykyistä kattavammin opetusta niin alalle hakeutuville kuin siellä jo oleville toimittajille. Kolmanneksi tutkimukseemme osallistuneiden toimittajien tarinat ja näkemykset herättävät klassisen kysymyksen siitä, pitäisikö journalistin erikoistua jonkin erityisalueen osaajaksi vai sittenkin profiloitua nimenomaan monitaitoiseksi, laajan yleissivistyksen omaavaksi ammattilaiseksi. Aineistojamme karkeasti tulkiten nykyisillä työmarkkinoilla pitää olla molempia, 149Yyteistä uuteen alkuun mutta oman nichen löytäminen on eittämättä suuri etu journalistille, olipa hän sitten palkkatyöläinen tai yrittäjä. Myös journalisteja kouluttavissa oppilaitoksissa pohditaan samaa asiaa: kouluttaako spesialisteja vai generalisteja? Houkutus laventaa journalistin ammattiin tähtääviä tutkinto-ohjelmia median ja viestinnän ammattilaisia valmistaviksi koulutuksiksi on ilmeinen tilanteessa, jossa journalistisen työn kysyntä hiipuu ja muunlaisen viestintätyön markkinat kasvavat. Toisaalta yksittäisten journalistikoulujen tarkempi fokusoituminen nykyisestä yleistoimittajuusmallista voisi olla tolkullista, jos oppilaitosten kesken olisi toimiva työnjako. Mediatutkija Mark Deuze (2006) arvioi journalistikoulutusta globaalilla tasolla tarkastelleessa artikkelissaan, että alan oppilaitoksista osa on omaksunut suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ”seuraajan” moodin ja osa ”innovaattorin” moodin. Kun edellinen pyrkii koulutuksellaan vastaamaan ammatin senhetkisiin tarpeisiin mahdollisimman hyvin, jälkimmäinen orientoituu kohti tulevaisuutta ja näkee koulutuksen tehtäväksi toimia journalismin kehityslaboratoriona. Ehkäpä olennaista ei olekaan se, laajeneeko vai tarkentuuko suomalaisen journalistikoulutuksen fokus nykyisestä, vaan se, että mahdollisimman moni journalistiksi aikova ja heitä kouliva rohkenee katsoa vuosien, jopa vuosikymmenien päähän. Toimittajien uudet työt eivät vielä ole ”uusia” Haluan tehdä asiat omalla tavallani enkä olla kenestäkään riippuvainen. (Journalisti 2015a) Ammattilehteen siteerattua Manu Tuppuraista voi luonnehtia ”aktiiviseksi pelaajaksi” työelämän pelikentällä. Ilta-Sanomien entiselle autotoimittajalle sairastuminen antoi viimeisen sysäyksen irtiottoon toimittajantyöstä. Personal traineriksi kouluttautunut Tuppurainen suunnitteli haastatteluhetkellä ryhtyvänsä kuntosaliyrittäjäksi ja jatkavansa journalismin tekemistä freenä. Tuppurainen on esimerkki yhdestä nykytyöelämän kiinnostavimmasta ilmiöstä. Siitä, että parhaassa työiässä ja vaativassa asiantuntijatyössä tai johtotehtävissä olevat tekevät rajun irtioton silloisesta työstään. Työelämän tutkija Anu Järvensivu (2010) luonnehtii työpaikan ja alanvaihtoja sekä pienyrittä- 150 Auli Harju – Kari Koljonen – Ari Heinonen jyyttä yksilön omiksi aktiivisiksi ”sovelluksiksi” pelata itselleen paikkaa työelämässä. Ne eivät tekoina suoraan muuta työelämää, mutta riittävän suuren joukon valitessa irtioton sillä on enemmän muutospotentiaalia kuin passiivisella sopeutumisella, kuten muutosten kieltämisellä tai huumoriin verhotulla etäisyyden ottamisella. Monet tutkimukseemme osallistuneet toimittajat olivat hakeutuneet uusiin töihin, kouluttautuneet ja ryhtyneet yrittäjiksi, jotka ovat kaikki Järvensivun tarkoittamia aktiivisen strategian sovelluksia työelämän muutoksiin. Näistä oli löytynyt uutta mielekkyyttä työn tekemiseen. Jotkut haastatellut olivat pyrkineet sopeutumaan muutoksiin downshiftaus-tyyppisiä toimilla, kuten mietintätauoilla ja perheen pariin vetäytymisillä. Sen sijaan Järvensivun luoviksi strategisiksi siirroiksi määrittelemiä, työelämäpeliä muuttavia keinoja ei haastatteluissamme juurikaan tullut vastaan. Toimittajien työsuhteet olivat perinteisiä joko toistaiseksi voimassa olevia tai määräaikaisia. Uudenlaisia työsuhdemuotoja toimittajilla ei ollut, ellei tällaisiksi lasketa satunnaista keikkailua tai silpputyön tekemistä, eikä näitäkään voi yksilön näkökulmasta pitää mitenkään ”luovina” uusina töinä. Haastatteluissa ei luotu työlle uudenlaisia määrittelyjä eikä erityisen tuoreita tavoitteitakaan. Toki moni haastateltu kertoi suhtautuvansa työhön eri tavalla kuin aiemmin ja laittaneensa työhön liittyvät arvonsa uusiksi. Jotkut puhelimitse haastatelluista olivat tehneet vapaaehtoistyötä, mutta yhteiskunnallinen yrittäjyys loisti poissaolollaan. Haastattelemamme toimittajat eivät olleet löytäneet tietään myöskään ajatushautomoihin tai muunlaisiin kollektiiveihin. Poikkeuksen tästä tekevät osuuskunnat, joista muutama puhelimitse haastateltu freelancetoimittaja mainitsi. Viestintäkoulutuksen nousukäyrä -tutkimuksessa hahmotellaan viestintäalan uusia työpaikkoja (Raittila ym. 2006). Tutkimuksen mukaan toimittajille voisi syntyä uusia töitä kulttuuristen ja muiden aineettomien tuotteiden ja palveluiden tuotantoon liittyvän luovan työn pariin. Potentiaalisina media-alan osaajia työllistävinä tahoina mainitaan mainonnan ja PR-työn lisäksi tapahtumien, työympäristöjen ja jopa kaupunkiympäristön visuaalinen suunnittelu, elämysteollisuus ja peliala. Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että toimittajien uudet työt eivät ole tavattoman ”uusia”, vaan 151Yyteistä uuteen alkuun ne rajoittuvat yleensä siirtymiksi journalismin lähialoille, viestinnän ja PR:n piiriin. Näin on käynyt siitäkin huolimatta, että digitalisaatio on edennyt kymmenen viime vuoden aikana huomattavasti. Tulos voi kuitenkin selittyä sillä, että tutkimuksessamme oli varsin vähän nuoria toimittajia ja nimenomaan vasta uransa alkuvaiheessa olevat toimittajat ovat kokeilleet uudenlaisia tapoja työnsä organisoimiseen ja rahoittamiseen. Vielä on ennenaikaista arvioida, kehittyykö start-upeista ja pop-upeista sellaisia malleja, jotka tarjoavat pysyviä, kannattavia, uusia työntekemisen muotoja.