Sosiaalisesti kestävä hyvinvointiyhteiskunta kriiseissä

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Sosiaalisesti kestävä hyvinvointiyhteiskunta kriiseissä © Kirjoittajat 2023 Published version Hekkala, Marja; Raitakari, Suvi; Eronen, Jenni; Granfelt, Riitta; Grönlund, Henrietta; Heino, Eveliina; Hokkanen, Joni; Huotari, Rosa; Ilmoniemi, Mikko; Judén, Tii; Kainulainen, Sakari; Kara, Hanna; Kivipelto, Minna; Ranta, Johanna; Rusi, Leena; Tuomi, Riikka; Vasara, Paula; Wiens, Varpu; Zitting, Joakim Hekkala, M., Raitakari, S., Eronen, J., Granfelt, R., Grönlund, H., Heino, E., Hokkanen, J., Huotari, R., Ilmoniemi, M., Judén, T., Kainulainen, S., Kara, H., Kivipelto, M., Ranta, J., Rusi, L., Tuomi, R., Vasara, P., Wiens, V., & Zitting, J. (2023). Sosiaalisesti kestävä hyvinvointiyhteiskunta kriiseissä. In M. Hekkala, & S. Raitakari (Eds.), Osallisuutta ja osattomuutta yhteiskunnan marginaaleissa : muuntuvat palvelut ja hyvinvointi koronapandemiassa. (pp. 324-335). Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3018-7 2023 324 OSALLISUUTTA JA OSATTOMUUTTA YHTEISKUNNAN MARGINAALEISSA 14 Sosiaalisesti kestävä hyvinvointiyhteiskunta kriiseissä Marja Hekkala, Suvi Raitakari, Jenni Eronen, Riitta Granfelt, HenriettaGrönlund, Eveliina Heino, Joni Hokkanen, Rosa Huotari, MikkoIlmoniemi, Tii Judén, Sakari Kainulainen, Hanna Kara, MinnaKivipelto, Johanna Ranta, Leena Rusi, Riikka Tuomi, Paula Vasara, Varpu Wiens & Joakim Zitting Tarkastelemme lopuksi koko raporttia läpileikkaavia teemoja ja esitämme niihin perustuvat politiikkasuositukset sosiaalisesti kestävän, kriiseissäkin toimintakykynsä säilyttävän hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseksi ja turvaamiseksi. Kriisien aiheuttamat arjen poikkeukselliset järjestelyt, kuten liikkumisja kokoontumisrajoitukset, voivat altistaa ihmisiä yllättävillä tavoilla haavoittaville olosuhteille ja horjuttaa arjen jatkuvuutta. Poikkeukselliset olosuhteet ja kriisit voivat myös syventää ja tihentää raskaiden elämänkokemusten aiheuttamaa kuormitusta ja siten lisätä avun ja tuen tarpeita. (Luku 10.) Esimerkiksi kaventuneet aukioloajat, mahdottomuus käyttää internetiä tai älylaitteita ja vieraskielisyys voivat muodostua avun saamisen kannalta kokemuksellisesti ylittämättömiksi kynnyksiksi (koko teos). Siten kriiseissä ja niistä selviytymisessä keskeisessä roolissa on resurssien ja tuen saavutettavuus, ja tähän kohdistuvat vaikeudet. Varautumisessa on kyse arjen jatkuvuuden ja tämän edellyttämien resurssien saatavuuden ja saavutettavuuden varmistamisesta poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kohtuuttomien kynnysten ja avun saavuttamattomuuden hinta on inhimillisesti korkea. Eriarvoisuus ja kriisin vaikutusten kasautuminen marginaalisessa 325 OSALLISUUTTA JA OSATTOMUUTTA YHTEISKUNNAN MARGINAALEISSA asemassa oleville ihmisille heikentävät kriiseistä selviytymistä ja palautumista yksilötasolla mutta myös yhteiskunnallisesti. Kriiseissä rajoituksilla tuleekin pyrkiä välttämään syrjäyttämästä lisää jo valmiiksi syrjässä olevia ihmisiä. Kriiseistä selviävät parhaiten yhteiskunnat, joissa on vähän eriarvoisuutta ja paljon osallisuutta. Arvoperustana tunnustaminen ja kanssalaisuus Sosiaalisesti kestävä hyvinvointiyhteiskunta tunnustaa kaikissa olosuhteissa ihmisarvon ja turvaa inhimillisten perustarpeiden tyydyttymisen. Suomessa ihmisarvoista elämää turvaa erityisesti oikeus välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon (PL 19 §). Välttämätön huolenpito tarkoittaa esimerkiksi ravintoa, suojaa, puhtautta, asumista, sairauksien hoitamista, terveyden tukemista, turvallista eristystä tartunnasta parantumiseksi ja mahdollisuutta hoitaa omia asioita puhelimitse. Tinkimätön ihmisarvon ja ihmisarvoisen elämän kunnioitus luo perustan ja oikeutuksen hyvinvoinnin kriittisille tarkasteluille kaikissa konteksteissa, ja erityisesti yhteiskunnan marginaalissa, johon teos keskittyy. Koronapandemia osoitti, että välttämättömien perustarpeiden lisäksi ihmiskontaktit ovat välttämättömiä ”välineitä” selviytymisen kannalta: monille marginaalisessa asemassa oleville ihmisille (omakieliset) ihmiskontaktit ovat ainoa reitti sosiaaliseen tukeen, tietoon ja sosiaaliturvaan. Ihmiskontakteilla on kuitenkin myös itseisarvoa, koska ne mahdollistavat nähdyksi tulemista, vuorovaikutusta, kuulumisen tunnetta ja yhteisyyden kokemusta, ja ovat siten edellytyksiä arvokkaalle ja mielekkäälle elämälle (koko teos). Inhimilliset tarpeet tunnustava ja luottamukselliseen vuorovaikutukseen pyrkivä hyvinvointiyhteiskunta kantaa ja kannattelee ihmisiä myös kriisien ja niiden hallintakeinojen voimassaolon aikana. Keskeistä luottamuksen rakentamisen ja säilyttämisen kannalta on asettua tiedostavaan avoimeen vuorovaikutukseen sekä perustella poikkeuksellisia toimia ja muutoksia esimerkiksi palveluissa, ja viestiä näistä selkeästi ja helposti tavoitettavalla tavalla. Suositus 1: Varautumissuunnitelmissa, valmiuslainsäädännössä ja sosiaaliturvan (etuudet ja palvelut) toimeenpanossa oikeutta ihmiskontakteihin tulee tarkastella ravinnon ja suojan kaltaisena perustarpeena. Se tulee turvata kaikissa olosuhteissa. 326 OSALLISUUTTA JA OSATTOMUUTTA YHTEISKUNNAN MARGINAALEISSA Osallisuus konkretisoituu välttämättömien resurssien ja kokemuksen lisäksi yhteisenä toimintana (luvut 3–4, 7 ja 12–13) ja tiedon tuottamisena (luvut 2–3), mikä tarkoittaa sosiaalisesti kestävässä hyvinvointiyhteiskunnassa kumppanuutta ja kanssalaisuutta (vrt. ruots. medborgare) eri toimijoiden, kuten julkisen, kolmannen ja yksityisen sektorin, kansalaisyhteiskunnan ja tutkimuksen, kesken. Kanssalaiset ovat tasaveroisia, samaan suuntaan katsovia, toistensa tietoa ja osaamista tarvitsevia ja siksi toisistaan riippuvaisia toimijoita. (Isola ym. 2020, 177.) Raportin perusteella tiedämmekin, että ihmisillä on yhtäältä halua auttaa muita ja toisaalta resursseja ja kyvykkyyksiä kannatella ja tukea itseään, toisia ja yhteiskuntaa kriiseistä selviytymisessä (mm. luku 12). Myös työelämän ulkopuolella olevat ihmiset on otettava kumppaneiksi ja arvostettava heidän toimijuuttaan, kyvykkyyksiään ja tietoaan (luvut 2–3 ja 11). Sosiaalisesti kestävä hyvinvointiyhteiskunta perustuu eri toimijoiden yhteistyössä syntyvään tilannekuvaan ja ymmärrykseen yhteiskunnan marginaalissa eletystä arjesta, sekä tarkoituksenmukaista apua koskevaan tietoon (luku 7). Esimerkiksi erilaisten kohtaamispaikkojen merkitystä tulee seurata, ymmärtää ja tuoda esiin nykyistä enemmän osana marginaalisessa asemassa olevien ihmisten palvelujärjestelmää; jo kohtaamispaikkojen ja niiden kävijämäärien tilastointi toisi näkyväksi hyvinvointiyhteiskunnan auttamisjärjestelmän monipuolisuutta ja niiden volyymeita (luvut 4 ja 12–13). Sosiaalityön tutkimus tarvitsee nykyistä enemmän malleja ja käsitteellistyksiä ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän hyvinvoinnin tarkasteluun (ks. luku 11). Suositus 2: Ihmisillä on kriisitilanteissakin oltava itsellään oikeus kuvata elämismaailmaansa koskevia havaintoja ja tehdä niistä tulkintoja. Marginaalisessa asemassa olevat ihmiset ja heitä tavoittavat ruoka-avun, asunnottomuusja päihdetyön ja kohtaamispaikkojen työntekijät on otettava mukaan tiedon tuottamiseen, valmiusja varautumissuunnitelmien ja sosiaaliturvan suunnitteluun, kehittämiseen ja arviointiin. Yksi pysyvä rakenne vaikuttamisja kehittämistyöhön olisi säännöllisesti toistuva ja suora tietojen vaihto poliittisten päättäjien ja marginaalisessa asemassa olevien ihmisten välillä, esimerkiksi kohtaamispaikkojen mahdollistamin etäyhteyksin. Toinen mahdollinen rakenne olisi päihdeja mielenterveysneuvosto ja taloudellisen toimintakyvyn neuvosto, nuorisovaltuuston sekä vanhusja vammaisneuvostojen kaltaiset toimielimet. Episteemistä erivertaisuutta on mahdollista purkaa myös erilaisin kanssatutkimuksen keinoin. 327 OSALLISUUTTA JA OSATTOMUUTTA YHTEISKUNNAN MARGINAALEISSA Kumppanuus ja yhteistyö ovat myös keinoja tunnistaa ja puuttua eriarvoisuuden rakenteellisiin syihin, kuten pitkäaikaissairauksien ja toimintarajoitteiden mahdollisesti mukanaan tuomaan köyhyyteen. Esimerkiksi asunnottomuustyötä tekevien (luku 7) tai ruoka-avun (luku 13) eri toimijoiden yhteistyö edustavat sosiaalisesti kestäviä ratkaisuja hallita kriisin ennakoimattomia seurauksia. Laaja yhteistyö ruoka-aputoimijoiden, julkisen sektorin ja järjestöjen kanssa on välttämätöntä, jotta marginaalisessa asemassa olevien ihmisten erilaiset tarpeet saadaan täytettyä ja positiivista mielenterveyttä vahvistettua myös kriiseissä. Ruokaaputoiminnan vahvistaminen ei kuitenkaan ratkaise sitä, että ketjuuntuvien yhteiskunnallisten kriisien ja taloudellisen niukkuuden vuoksi ruoka-avun tarvitsijoiden määrä kasvaa samalla, kun jaettavan ruoan määrä vähenee. (Luku13.) Sosiaalisesti kestävässä hyvinvointiyhteiskunnassa onkin tarve useille rakenteellisille uudistuksille. Käsillä oleva raportti tekee näkyväksi merkittäviä pulmia eri järjestelmien, työntekijöiden ja marginaalisessa asemassa olevien ihmisten välisissä kohtaamisissa. Vaikka raportin esimerkki aikuissosiaalityön, Kelan ja päivätoimintakeskuksen työntekijöiden yhteistyöstä yksittäisten ihmisten asioissa tuo toivoa (luku 3), taloudellista epävarmuutta ja sen aiheuttamia mielenterveyden vaikeuksia on syytä helpottaa myös sovittamalla nykyistä joustavammin yhteen sosiaalietuuksia ja muita tuloja, yksinkertaistamalla taloudellisen tuen järjestelmiä ja helpottamalla velkajärjestelyyn pääsyä. Myös palvelujärjestelmää on selkeytettävä, jotta ihmiset tavoittaisivat ja saisivat heille kuuluvan avun, ja palveluiden ja tukien alikäyttö vähenisi. Joka tapauksessa viimesijaisen turvan varmistaminen vähintäänkin riittävän ja ennustettavan rahoituksen muodossa tulisi olla vahvemmin julkisen sektorin vastuulla uskonnollisten yhteisöjen ja järjestöjen sijaan. (Luvut 11–13.) Suositus 3: Erilaisissa kohtaamispaikoissa tehtävä työ tulee tunnistaa ja tunnustaa julkisen sektorin rinnalla yhteiskunnassa välttämättömäksi etulinjassa toimimiseksi, mikä turvaa kaikissa olosuhteissa ihmisoikeuksien toteutumista. Kohtaavissa yhteisöissä ja kohtaavassa työssä on voimaa vaikeina aikoina, mistä syystä niiden toimintaedellytykset tulee sallia ja turvata myös kriiseissä. Tunnustamisessa ja kanssalaisuudessa on lopulta kyse siitä, että marginaalisessa asemassa olevia ihmisiä ja heitä kohtaavia työntekijöitä vältetään hierarkkisesti ohjailemasta, luokittelemasta ja käskyttämästä, jos suinkin mahdollista. Ihmisillä on kriiseissäkin oltava yksityisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja neuvotteluvaltaa. Pakottava vallankäyttö on oikeutettua vain välittömästi hen- 328 OSALLISUUTTA JA OSATTOMUUTTA YHTEISKUNNAN MARGINAALEISSA keä uhkaavissa tilanteissa. Raportti tuo esille, kuinka ihmisoikeuksien toteutumisessa on vakavia puutteita kriisiolosuhteissa, mutta myös niin sanotuissa normaalioloissa. Esimerkiksi asunnottomuutta kokevalla, tilapäismajoituksessa yöpyvällä ihmisellä on oltava oikeus yksityisyyteen, fyysiseen koskemattomuuteen, oman tilan hallintaan ja omaisuutensa turvalliseen säilyttämiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa yksityistä huonetta ja oikeutta pitää hallussaan oven avainta. (Luku 6.) Aikuissosiaalityön asiakkaalla taas on oltava oikeus päättää itseään koskevista asioista ja mahdollisuus antaa lupa läheiselle henkilölle saada itseään koskevia tietoja ja asioida puolesta (luku 11). Auttamisjärjestelmän näkökulmasta erityisesti asiakkaiden kodeissa, kaduilla ja eri kohtaamispaikoissa liikkuvaa työtä tekevillä työntekijöillä tulee olla mahdollisuus toteuttaa kanssalaisten perusoikeuksia turvaavaa työtänsä myös poikkeuksellisissa olosuhteissa. Toimintaohjeiden tulee sallia tilannekohtainen harkinta asiakkaan edun mukaisesta toimintatavasta ja luoviminen esimerkiksi kokoontumisrajoitusten ollessa voimassa. Häiriötön liikkuva ja kohtaamispaikoissa tehtävä työ tukevat ihmisoikeuksien turvaamista, tiedonkulkua, resilienssiä, toimintakykyä ja vaikuttamista, joita kaikki ihmiset, yhteisöt ja yhteiskunta tarvitsevat niin kriisikuin niin sanottuina normaaliaikoina. (Luvut 2–8.) Suositus 4: Ihmisten itsemääräämisoikeutta ja työntekijöiden ammatillista autonomiaa tulee rajoittaa kriiseissäkin vain äärimmäisissä tapauksissa ja vain perusteltavissa määrin. Sosiaalisesti kestävät ratkaisut rajoitusten toimeenpanossa onnistuvat parhaiten neuvottelemalla ja yhteistyössä. Toimiva auttamisjärjestelmä Saavutettavuus Helppo pääsy palveluihin, kohtaaviin yhteisöihin ja erilaisiin resursseihin takaa ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteutumista sekä vahvistaa osallisuutta ja ihmisten yhteiskuntaan kiinnittymistä. Heikko tavoitettavuus puolestaan tuottaa syrjintää ja vahvistaa ihmisten marginaalista yhteiskunnallista asemaa. Saavutettavuus on myös keskeinen osa kriisinhallintaa, onpa kyse sitten tiedon, turvan tai materiaalisen ja psykososiaalisen tuen tavoitettavuudesta. (Luku 8.) Koronapandemia toikin tullessaan saavutettavuuden kriisin, joka aiheutti esi- 329 OSALLISUUTTA JA OSATTOMUUTTA YHTEISKUNNAN MARGINAALEISSA merkiksi asunnottomuutta kokevien ihmisten arkitodellisuudessa äärimmäisiä paikattomuuden ja turvattomuuden kokemuksia (luvut 3, 6 ja 8). Saavutettavuus on monitahoinen ja vahvasti kontekstisidonnainen ilmiö (luku 8), ja sellaisena sitä tulee tarkastella tehtäessä yhteiskunnallisia, organisatorisia, työkäytäntöihin ja/tai resurssien saatavuuteen liittyviä muutoksia. Esimerkiksi palveluiden siirtäminen etätoteutukseen parantaa niiden saavutettavuutta joidenkin ihmisten kohdalla ja toisten kohdalla taas heikentää sitä. Joskus mahdollisuus asioida nimettömästi tai anonyymisti on tärkein saavutettavuuden kriteeri. Siten saavutettavuuden toteutumisesta tai toteutumattomuudesta on vaikea tuottaa yleistettävää arviota. Marginaalisessa asemassa olevien ihmisten palveluiden ja tuen saavutettavuutta heikentävät merkittävästi seuraavat asiat: 1) aktiivinen päihteiden käyttö sulkee ovia suuressa osassa palveluja ja toimintoja, 2)huono kohtelu, ihmisoikeusloukkaukset, väkivallan pelko ja moralismi saavat apua tarvitsevat ihmiset välttelemään palveluihin hakeutumista, 3) aikuissosiaalityön toimiminen ”etäällä”, esimerkiksi palvelutarpeen arviointiprosessin ja ajanvarauksen ”päässä”, heikentää sen toimintamahdollisuuksia erilaisissa nopeaa toimintaa vaativissa tilanteissa. Sosiaalisesti kestävä hyvinvointiyhteiskunta ei kriiseissäkään ohita ihmisten yksilöllisiä avun tarpeita. On selvää, että ihmisten on päästävä esimerkiksi psykososiaalisen tuen palveluihin poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta. Ympärivuorokautisen päihtymystilan sallivan, asiakkaille turvallisen palveluasumisen puute on merkittävä auttamisjärjestelmän aukko; aktiivinen päihteiden käyttö yhdistettynä asunnottomuuteen ja ympärivuorokautiseen hoivan tarpeeseen on itsessään moninkertainen ja pitkittynyt inhimillinen kriisi ilman pandemiaa tai muuta poikkeuksellista olosuhdetta. Päihteitä aktiivisesti käyttävien ihmisten on tarvittaessa päästävä turvakotiin. (Luvut 3, 6 ja 8.) Myöskään vieraskielisyys ei saa muodostua kynnykseksi sosiaalija terveyspalveluissa (luku 9) tai esimerkiksi talousja velkaneuvonnassa. Ehkäisevää työtä on mahdollista tehdä myös marginaaliseen asemaan päätyneiden ihmisten parissa. Esimerkiksi verkkopalveluista voi saada avun kotoa käsin jopa hengenvaarallisissa päihteiden käyttöön liittyvissä tilanteissa, tai ruoka-avussa löytää tiedon ja yhteyden sosiaalityöhön ja Kelaan. Eri paikoissa liikkuva ja jalkautuva palveluneuvonta ja -ohjaus on merkittävä väylä palveluihin niille ihmisille, jotka eivät itse jaksa, osaa tai pysty selvittämään tietoa avusta. Palveluissa on tarpeen ylipäätään kehittää liikkuvuutta ja joustavuutta siten, että ne pystyvät vastaamaan ihmisten moniin tuen tarpeisiin oikea-aikaisesti, tarvittaessa heti ja tarkoituksenmukaisesti. Lisäksi huumeiden käyttöhuoneet turvaisivat monien ihmisten, kuten asunnottomuutta tai sen uhkaa kokevien terveyttä, tur- 330 OSALLISUUTTA JA OSATTOMUUTTA YHTEISKUNNAN MARGINAALEISSA vallisuutta ja hengissä säilymistä. (Luvut 3–5 ja 12–13.) Myös tutkimus voi olla liikkuvaa, jalkautuvaa ja osallistujalähtöistä kanssatutkimusta. Tutkimusta voi osittain toteuttaa myös videoyhteydellä, jos kohtaamispaikassa on sen mahdollistavat laitteet. (Luvut 2–3.) Saavutettavuus tarkoittaa myös tarkoituksenmukaista, ajantasaista, selkeää ja monikanavaista tiedottamista ja viestintää. Palveluissa on yleensäkin tuotava aktiivisesti esiin ihmisten mahdollisuuksista tavoittaa (vertais)tukea, osallistumismahdollisuuksia, etuuksia ja muita palveluita (luku 11). Koronapandemian kriisiviestintä oli mittavaa ja massiivista, mutta tartuntatilastoja ja rajoituksia koskevan uutisoinnin katveeseen jäi paljon esimerkiksi palveluiden aukioloa ja muuttuneita toimintatapoja koskevaa tietoa. Aina sellaista tietoa ei ollut saatavilla missään. Muun muassa vieraskieliset lapsiperheiden vanhemmat olisivat hyötyneet esimerkiksi sosiaalija kriisipäivystysten kokoamasta ja jakamasta tiedosta, mistä perhe saa tarvittaessa tukea, mikäli vanhempi sairastuu. Tällainen ennakoiva viestintä parhaimmillaan kannattelee jaksamista ja tuottaa turvallisuuden tunnetta kriisin keskellä. Lisäksi peruskoulun opetustyön siirtäminen etäyhteyden varaan kuormitti kohtuuttomasti vieraskielisiä vanhempia, jolloin tarve vieraskieliselle viestinnälle kasvoi entisestään. (Luku 9.) Suositus 5: Saavutettavuutta tulee edistää yhtäaikaisesti eri saavutettavuustekijöiden näkökulmista. Tietoisuutta saavutettavuudesta tulee lisätä koulutuksen, tutkimuksen, sosiaalisten ja teknisten innovaatioiden, tilallisten ratkaisujen, työnohjauksen ja yhteisen etiikkakeskustelun kautta. Saavutettavuuden ongelmiin tulee puuttua aktiivisesti ja kollektiivisesti, erityisesti marginaalisessa asemassa olevien ihmisten kohtaamaan huonoon kohteluun, syrjintään ja hoitamatta/auttamatta jättämiseen sosiaalija terveyspalveluissa. Paikat ja monipaikkainen auttamistyö Koronapandemia ja sen hallinnaksi määrätyt rajoitukset toivat näkyviksi marginaalisessa asemassa olevien ihmisten paikkoja ja paikattomuutta (koko teos). Monet päiväkeskukset ja muut kohtaamispaikat tuottavat ”normaaleissakin” olosuhteissa sellaista erityistä palvelua ja tukea, jota muu yhteiskunta tai sosiaaliset verkostot eivät ole täysin onnistuneet tuottamaan: mahdollisuuksia levätä, syödä, peseytyä, tavata ihmisiä, rakentaa luottamuksellisia suhteita ja antaa oma panoksensa paikan toimintaan vaikeasta elämäntilanteesta huolimatta. Jos toimintaa on pakko rajoittaa, tulee välttää syrjäyttämästä lisää jo valmiiksi 331 OSALLISUUTTA JA OSATTOMUUTTA YHTEISKUNNAN MARGINAALEISSA syrjäytettyjä ihmisiä, jotka kohtaavat muutenkin lukuisia kynnyksiä peruspalveluissa, yhteisöissä ja ihmissuhteissa sekä yhteiskunnan muissa toiminnoissa. Kohtaamispaikkojen ja fyysisten kohtaamisten merkitys korostuu entisestään, jos ihmiset pääsevät niiden kautta kiinni yhteiskunnan muihin palveluihin, opiskeluun tai työhön. Lisäksi kaikkea elämän ja kohtaamisen turvalliseksi tekevää (esim. kahvin juonti, tuttuus, läsnäolo) tai konkreettisesti arjen tukemista edistävää konkreettista toimintaa (esim. pyykin pesu, kodin siivous) ei voi toteuttaa etäyhteyksin. (Luvut 2–5 ja 12–13.) Koronapandemia myös kiihdytti palveluiden toteuttamista digitaalisesti ja etäyhteyksin. Monet palvelut lisäsivätkin verkkoon jalkautumista, mikä tuo palveluihin vakautta sellaisissa kriiseissä, joissa kasvokkaisen työn käytännöt muuttuvat ja palvelut joutuvat rajoittamaan aukioloaikoja ja asiakasmääriä. Verkko on tärkeä kohtaamispaikka kaikille niille ihmisille, jotka pystyvät hyödyntämään digitaalisia välineitä, kuten älypuhelimia. Tehtyä digiloikkaa ja monimuotoistunutta toimintaa tulee edelleen tukea, jotta toiminta voi jatkua myös tulevien kriisien ja niihin liittyvien mahdollisten rajoitusten aikana. (Luvut 5 ja 9.) Etäpalvelut eivät ole kuitenkaan kaikille marginaalisessa asemassa oleville ihmisille saavutettavia (luvut 2–4 ja 12), ja kriisit voivat lamauttaa nimenomaan tietoverkkoja ja sähköisiä palveluja. Tällöin tutut ja turvalliset fyysiset tilat ja kohtaamispaikat ovat keskeisiä, ja niiden fyysisestä saavutettavuudesta on tärkeää huolehtia lähipalveluna. Suositus 6: Kaikilla ihmisillä on oikeus julkiseen tilaan. Kaikkia paikkoja ei voi yhtä aikaa kokonaan sulkea. Osallisuustyön, haittoja vähentävän työn, palveluneuvonnan, ohjauksen ja sosiaalityön on tapahduttava (ilman ajanvarausta) kriiseissäkin niissä paikoissa, missä apua tarvitsevat ihmiset elävät arkeaan: kohtaamispaikoissa, ruoka-avussa, kaduilla, tilapäismajoituksissa, asumispalveluissa, kodeissa, puheluissa, viesteissä ja verkossa. Työn monipaikkaisuus suojelee auttamisjärjestelmää haavoittuvuudelta kriiseissä, joissa yksittäinen työmuoto on tilapäisesti estynyt. Asunnottomuus on varsinkin pitkittyessään vakava inhimillinen kriisi. Sosiaalisesti kestävä yhteiskunta edistää jokaisen ihmisen oikeutta asuntoon ja tukee omatoimista asumista (PL 19 §). Ihmisillä täytyy olla mahdollisuus rakentaa asunnosta turvallinen, yksityinen ja henkilökohtaisesti merkityksellinen paikka, koti. Joillakin se voi olla päihtymystilan sallivassa ympärivuorokauti-