Johdanto: Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa : sukupuolen ja väkivallan risteyksessä

This is an electronic reprint of the original article. This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail. Author(s): Title: Year: Version: Please cite the original version: All material supplied via JYX is protected by copyright and other intellectual property rights, and duplication or sale of all or part of any of the repository collections is not permitted, except that material may be duplicated by you for your research use or educational purposes in electronic or print form. You must obtain permission for any other use. Electronic or print copies may not be offered, whether for sale or otherwise to anyone who is not an authorised user. Johdanto: Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa : sukupuolen ja väkivallan risteyksessä Karkulehto, Sanna; Rossi, Leena-Maija Karkulehto, S., & Rossi, L.-M. (2017). Johdanto: Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa : sukupuolen ja väkivallan risteyksessä. In S. Karkulehto, & L.-M. Rossi (Eds.), Sukupuoli ja väkivalta : lukemisen etiikkaa ja politiikkaa (pp. 9-26). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1431. https://oa.finlit.fi/site/books/e/10.21435/skst.1431/ 2017 johdanto: lukemisen etiikkaa ja politiikkaa – sukupuolen ja väkivallan ... 7 Johdanto: Lukemisen etiikkaa ja politiikkaa – sukupuolen ja väkivallan risteyksessä Sanna Karkulehto ja Leena-Maija Rossi Vuosituhannen vaihde on ollut sukupuolten ja seksuaalisuuksien monimuotoisuuden tunnistamisen ja tunnustamisen kannalta mullistavaa aikaa. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien ilmiöiden näkyvyys on moninaistunut sekä suomalaisessa yhteiskunnassa että laajemminkin länsimaissa viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.1 Muutosta ei silti kuvasta pelkästään vapautuminen tai monimuotoisuus, vaan myös se, että sukupuolittuneen ja seksuaalisen hyväksikäytön sekä väkivallan esitysten määrä etenkin mediassa on valtava. Samalla mediamaailma on monimuotoistunut ja -mutkaistunut. Hyvästä syystä voidaan pohtia niin sanotun perinteisen ja sosiaalisen median2 toisiinsa kietoutumisen vaikutusta väkivaltaisten representaatioiden, eli kuvallisten sekä sanallisten väkivallan esitysten, näkyvyyteen ja kuuluvuuteen. Etenkin naisen ruumis on edelleen – niin elävänä kuin kuolleena – monenlaisen hyväksikäytön ja väkivallan kohde erilaisissa nyky1 Ks. esim. http://seta.fi/sukupuolen-moninaisuus-sai-alkuvuonna-runsaasti-nakyvyytta-mediassa/. Myös Hagelin 2013; Hennessy 2000; Hollows & Mosley 2006; Karkulehto 2011; Mäkelä ym. 2006; Pomerance 2001; Rossi 2003. 2 Tarkoitamme perinteisellä medialla tässä printtija audiovisuaalista mediaa: kirjoja, sanomaja aikakauslehtiä ja muita painotuotteita sekä elokuvia, radiota, televisiota ja erilaisia musiikkitallenteita (ks. esim. Karkulehto 2011, 30). 8 sanna karkulehto ja leena-maija rossi kulttuurin teksteissä ja kuvastoissa. Miehet taas esitetään usein naisia hyväksikäyttävänä ja väkivaltaisena sukupuolena – tai vastaavasti toisia miehiä rusikoivina toimijoina tai toisten miesten väkivallan kohteena. (Ks. esim. Bacon 2010, 165, 169–173; Carter & Weaver 2003, 44–45; Prince 2003.) Toisaalta etenkin populaarikulttuurin kuvastoissa naiset esitetään yhä useammin yhtä lailla väkivaltaan kykenevinä (esim. Graham-Bertolini 2011; Inness 2004; 2017; Koistinen 2011b; Lavin 2010; Mäntymäki 2015; Ylipulli 2008), joskin jo tämän teoksen artikkeleista ilmenee, että edelleen väkivalta usein maskulinisoidaan ja väkivallan kohteeksi joutuminen ja uhrius puolestaan feminisoidaan. Myös sukupuolierot ja -rajat tuntuvat pitävän. Entistä näkyvämmäksi on tullut esimerkiksi transsukupuolisiin ihmisiin kohdistuva väkivalta (Butler 2015, 52–53).3 Mistä tällaiset asetelmat kertovat? Miten niitä pitäisi lukea, katsoa ja vastaanottaa, kun ne esiintyvät kuluttamissamme kulttuurituotteissa? Mitä ne viestivät ja merkitsevät? Entä millaisia merkityksiä ne tuottavat? Millaista politiikkaa ne tekevät, ja miten ne vaikuttavat meihin? Mitä kulttuurin väkivaltaistumiselle pitäisi tehdä –ja mitä on jo tehty? Tämä teos on syntynyt sukupuolitettua, sukupuolittavaa ja seksuaalista väkivaltaa kulttuurisissa esityksissä tarkastelleen tutkimusprojektin tuloksena. Sitä on laadittu vuosina, jolloin esimerkiksi nettivihasta ja sitä tuottavista ryhmittymistä on tullut Suomessa arkea (ks. esim. Bangstad 2015; Pöyhtäri ym. 2013; Saresma 2012; 2016c; 2017). Eivätkä viha ja väkivalta ole jääneet pelkästään verkkoon ja verbaalitasolle, vaan saamme nyky-Suomessa jatkuvasti kuulla myös esimerkiksi ei-valkoisiin suomalaisiin ja turvapaikanhakijoihin kohdistuvasta fyysisestä väkivallasta ja uhkaavista tilanteista, joissa uhkaaja ja uhattu eivät tunne toisiaan entuudestaan. Myös tutkijat ja toimittajat ovat joutuneet uhkailujen kohteeksi. Uhkailu on kohdistunut sekä naisiin että miehiin ja jopa heidän lapsiinsa. (Ks. esim. Keskinen ym. 2009, 13–14; Pöyhtäri ym. 2013, 17.) Silti nykyiset vihanilmaukset kohdistetaan, paitsi Suomessa myös kansainvälisesti, 3 Ks. myös esim. http://tgeu.org/transgender-day-of-visibility-2016-trans-murder-monitoring-update/. johdanto: lukemisen etiikkaa ja politiikkaa – sukupuolen ja väkivallan ... 9 hyvin usein erityisesti naisiin, sekä cisettä transnaisiin. 4 (Duggan 2014; Gardiner ym. 2016; Sadowski 2016, 23–26.) Esimerkiksi suvaitsevuuden ja naissukupuolen yhdistymiselle on rasistisessa suomalaisessa puheessa kehitetty jopa oma huoritteleva sukupuolikategoriansa (jota emme toista tässä). Näissä puheissa ilmenee myös käsityksiä naisista miesten omaisuutena, ja samoissa puheissa saatetaan samanaikaisesti sekä puolustaa niin sanottua naisrauhaa että uhkailla naisia väkivallalla tai fantisoida naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan kuvastoilla. (Ks. myös Tuija Saresman artikkeli tässä teoksessa.) Olemme kirjoittaneet edellä sukupuolesta ja väkivallasta sekä sukupuolittuneesta, sukupuolittavasta ja seksuaalisesta väkivallasta, ja näitä käsitteitä on syytä avata. Sukupuoli ymmärretään tässä teoksessa ensisi jaisesti kulttuurisena konstruktiona ja merkitysrakenteena, joka aktua lisoituu sekä yksilöllisesti elettyinä ruumiillisina todellisuuksina että yhteiskunnallisena ilmiönä. Nämä molemmat tasot vaikuttavat toisiinsa, kun määrittelemme sukupuolta: yksityinen yleiseen ja yleinen yksityiseen. Lisäksi se historiallinen aika ja fyysinen sekä henkinen paikka, jossa eletään, toisin sanoen konteksti, vaikuttaa aina sukupuoleen sekä siihen, miten sen ymmärrämme. Sukupuoli konstruktiona tai rakenteena – se, mitä pidämme sukupuolena tai ymmärrämme sukupuoleksi – muodostuu henkilökohtaisten fysiologis-anatomisen ruumiin ja psyyken sekä ruumista ympäröivän yhteisön ja kulttuurin kohtaamisissa. Lisäksi se rakentuu niissä performatiivisissa toistoissa, joiden avulla elettyä sukupuolta ja kulttuurista ymmärrystä sukupuolesta tuotetaan, olivatpa ne ruumiillisia eleiden, ilmeiden, asentojen ja liikehdinnän toistoja tai kulttuuristen esitysten, diskurssien 5 4 Cissukupuolisuuden käsite on muodostettu vastinpariksi transsukupuolisuudelle. Cisnaisilla ja -miehillä viitataan naisiin ja miehiin, jotka kokevat sukupuoli-identiteettinsä vastaavan heille syntymän yhteydessä määritettyä sukupuolta. Käytämme esimerkiksi tässä kohden sekä cisettä trans-etuliitteitä, jotta saamme tuoduksi esiin väkivallan ongelmallisuuden kaikkien naisiksi identifioituvien kannalta. 5 Diskurssit ovat erityisiä kielen käytön tapoja; tapoja puhua, kirjoittaa ja ajatella. Ne ovat myös tapoja kokea ja jäsentää ympäröivää todellisuutta. Ne tuottavat merkityksiä, siis tietoa ympäröivästä todellisuudesta sekä määrittelyjen tai jäsentämisten kohteistaan. Diskursseja tuottavia ilmaisuja säätelevät diskursiiviset käytännöt, jotka puolestaan muokkaavat tietyssä kulttuurisessa, historiallisessa, sosiaalisessa, taloudellisessa, maantieteellisessä ja kielellisessä ympäristössä sen, mitä, missä ja miten ympäröivästä todellisuudesta voidaan sanoa tai esittää, sekä sen, kenellä on valta puhua tai esittää siitä jotain. (Ks. esim. Karkulehto 2011, 18.) 10 sanna karkulehto ja leena-maija rossi ja representaatioi den6 sukupuolimerkityksiä tuottavia toistoja. Sukupuoli on siis kooste henkilökohtaisesti elettyä ja koettua todellisuutta sekä kulttuurin rakenteita, jotka ohjailevat tapojamme elää ja kokea. (Ks.esim. Butler 2015, 60–65.) Monet väkivallan tutkijat ovat todenneet väkivallan käsitteen vaikeasti määriteltäväksi. Yksi klassinen väkivallan määritelmä on filosofi John Deweyn käsialaa: käsitellessään ”voiman” merkityksiä ja merkityksellistymistä hän tiivisti, että väkivalta on tuhoisaa ja haaskaavaa voimankäyttöä (Dewey 1916/2009). Dewey määrittelee väkivaltaa sen tekijän näkökulmasta, kun taas väkivallan uhreja työssään kohtaavien määritelmät lähtevät uhreista ja menevät syvemmälle käytäntöön: Esimerkiksi Naisten linjan sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan fyysinen väkivalta on toisen elävän olennon ruumiilliseen koskemattomuuteen puuttumista, josta seuraa enemmän tai vähemmän kipua, vammoja sekä tilapäisiä tai pysyviä toiminnan vaikeuksia; äärimmillään fyysinen väkivalta johtaa elämän loppumiseen. Psyykkinen väkivalta taas on pelottavaa uhkaamista, syyllistämistä, naurunalaiseksi tekemistä, nöyryyttämistä, vähättelyä, kylmyyttä ja reagoimattomuutta tai muuta psykologista uhkaa. Seksuaalisessa väkivallassa vakivallan fyysiset ja psyykkiset puolet yhdistyvät, ja sen kirjo ulottuu seksuaalisen koskemattomuuden loukkaamisesta ja seksiin painostamisesta uhkailemalla, manipuloimalla tai kiristämällä aina raiskaukseen asti. (Naisten linja 2017; Lasten suojelun käsikirja 2017.) Deweyn ohessa toisen teoreettisen klassikon, sosiologi ja kulttuuriantropologi Pierre Bourdieun mukaan väkivalta on fyysisen ja psyykkisen lisäksi symbolista. Symbolinen valta ja väkivalta ovat erottelevaa ja luokittelevaa valtaa, ja vaikka Bourdieu tunnetaan etenkin luokkateoriastaan, hän korostaa varsinkin myöhäisessä tuotannossaan, että symbolinen valta ja väkivalta ulottuvat hallinnan ja alistamisen muotoina aina luokan yli ja ohi risteämään myös erityisesti sukupuolen sekä esimer6 Representaatio merkitsee sekä edustamista että esittämistä; esitystapahtumaa, kuvaa tai esimerkiksi taide-esinettä, jossa jokin poissaoleva korvautuu jollakin uudella läsnäolon muodolla (ks. esim. Knuuttila ja Lehtinen 2010, 10–11). Representaation käsitteestä on tullut kulttuurintutkimuksessa hyvin keskeinen, ja sitä käytetään niin kielellisistä kuin visuaalista esityksistä ja poliittisesta edustamisesta. (Ks. esim. Rossi 2010b.) johdanto: lukemisen etiikkaa ja politiikkaa – sukupuolen ja väkivallan ... 11 kiksi iän, alueen ja etnisyyden luokittelujen kanssa. (Bourdieu 1984, 479; 1990, 139; 1991, 120, 163–171; 2001; Weininger 2005.) Itse asiassa Bordieun mukaan juuri sukupuoliin kohdistuva hallinta ja kontrolli on symbolisen väkivallan paradigmaattinen muoto (the paradigmatic form of symbolic violence) (Bourdieu & Wacquant 1992, 170; Weininger 2005, 138). Kun puhumme tässä kirjassa symbolisesta eli erottelevasta ja luokittelevasta ja siten esimerkiksi syrjintää ja muuta rakenteellista epätasa-arvoa tuottavasta, sukupuolen kanssa risteävästä väkivallasta, nimitämme sitä sukupuolittavaksi väkivallaksi. Sitä ovat esimerkiksi kulttuurissa hallitsevat yleistävät sukupuolinormit ja -odotukset. (Ks. myös Butler 2015, 34, 59.) Sukupuolittuneesta väkivallasta teksteissä puhutaan silloin, kun tarkoituksena on kiinnittää huomio väkivallan tekijöiden ja uhrien sukupuoleen. Usein tämä väkivalta on konkreettista ja fyysistä, mutta se voi olla myös paritai lähisuhteissa toteutuvaa alistavaa psyykkistä vallankäyttöä.7 Sukupuolittunutta ja sukupuolittavaa väkivaltaa tarkastelevat tutkijat lähestyvät sukupuolta ja seksuaalisuutta jo itsessään osana väkivallan rakennetta sekä väkivaltaan liitettyjä merkityksiä, määrittelyjä ja asenteita. Kumpaakaan sukupuolta ei pidetä lähtökohtaisesti väkivaltaisena tai vastaavasti väkivallan kohteena, vaan yksittäisten tekojen tai ominaisuuksien sijaan pyritään kiinnittämään kriittinen huomio niihin erilaisiin prosesseihin, joissa väkivaltaiset teot, aikeet ja seuraukset kiinnitetään tai ”leimataan” tiettyyn sukupuoleen. Kriittisen tutkimuksen kohteena ovat myös yhteiskunta ja sen instituutiot sekä yhteiskunnassa institutionalisoituneet toimintatavat ja se, miten kulttuurituotteet liittävät väkivallan sukupuoleen ja merkityksellistävät sitä. (Esim. Keskinen 2010, 7 Suomessa on tällä hetkellä vakiintunut kaksi tapaa kirjoittaa sukupuolesta ja väkivallasta: on tutkijoita, jotka käyttävät käsitteitä pääsääntöisesti kuten me tässä teoksessa käytämme, mutta aivan yhtä vakiintuneita ovat käsitteet sukupuolistunut ja sukupuolistava väkivalta, joista ensimmäisellä viitataan merkitysten prosesseihin ja toisella rakenteisiin (Näre & Ronkainen 2008; ks. myös Niemi, Kainulainen & Honkatukia 2017). Nähdäksemme käsitteet ovat silti keskenään suhteellisen rinnasteisia, ja niitä käytetään verrattain samassa merkityksessä ja samoissa käyttöyhteyksissä, joskin käsitteistä voi tunnistaa jonkun verran käyttäjien tieteenalataustoja: kulttuurintutkijat puhuvat hieman useammin sukupuolittavasta ja sukupuolittuneesta väkivallasta ja yhteiskuntatieteilijät puolestaan sukupuolistuneesta ja sukupuolistavasta väkivallasta. Käytämme tässä teoksessa pääsääntöisesti sukupuolittavan ja sukupuolittuneen väkivallan käsitteitä, mutta Anna Pitkämäki soveltaa omassa artikkelissaan sukupuolistuneen väkivallan käsitettä. 12 sanna karkulehto ja leena-maija rossi 243; Ronkainen & Näre 2008, 21–22, 35; ks. myös Anna Pitkämäen artikkeli tässä teoksessa.) Vaikka tutkijoina emme lähtökohtaisesti sukupuolita väkivaltaa, on todettava, että määrällisesti Suomessa sukupuolittavan ja sukupuolittuneen vihan ja väkivallan kohteiksi joutuvat eniten naiset ja fyysistä väkivaltaa harjoittavat eniten miehet. Lisäksi fyysistä väkivaltaa harjoitetaan eniten parija lähisuhteissa. Toisin sanoen naisia pahoinpidellään eniten, ja eniten heitä pahoinpitelevät heidän (miespuoliset) puolisonsa ja sukulaisensa. (Ks. esim. Heiskanen & Ruuskanen 2010; Husso 1995, 130; 2003, 16; Keskinen 2010, 246; Notko ym. 2011; Piispa ym. 2000; 2002; 2006; Ronkainen & Näre 2008, 29.) Naiset ja naisiin kohdistuva väkivalta, niin fyysinen kuin myös symbolinen ja sukupuolittava, ovatkin selvästi näkyvissä myös tässä teoksessa, etenkin artikkeliemme tutkimusaineistoissa. Suuressa osassa artikkeleita tutkitaan kulttuurisia esityksiä – televisiosarjoja, elokuvia, kirjallisuutta, mediatekstejä tai historiankirjoitusta – joissa käsitellään sukupuolittunutta tai sukupuolittavaa väkivaltaa ja joissa väkivallan kohteena on nainen ja tekijänä mies. Keskittyminen naisiin kohdistuvaan, miesten harjoittamaan väkivaltaan ei ole ollut strateginen valintamme vaan pikemminkin osoitus siitä, miten syvällä kulttuurin rakenteissa sukupuolittunut ja sukupuolittava ymmärryksemme väkivallasta on. Edes tutkimuskohteiden ja -aineistojen valinta ei ole näistä rakenteista vapaa. Yhtenä teoksemme tavoitteena onkin herättää pohtimaan sitä, miksi juuri nainen ja naisen ruumis näyttävät aina niin vaivattomasti ajautuvan kulttuurissa ja sen esityksissä hyväksikäytön sekä väkivallan kohteiksi ja miehet taas tekijöiksi. Artikkelien tavoitteena on tehdä kriittisesti näkyväksi sitä, miten sukupuolittuneita, tuttuja ja turvallisia, samoja kaavoja toistavia, toistuvasti samalla tavalla sukupuolitettuja ja sukupuolittavia väkivallan kulttuuriset esitykset voivat olla. Teemme kuitenkin näkyväksi myös toisin tuotettuja ja toistettuja sukupuolen ja väkivallan toisiinsa kytkeytymisen merkityksiä ja osoitamme, ettei sukupuolen ja vallan kytkös välttämättä ole aina niin yksinkertainen tai yksioikoinen kuin usein oletetaan. Yhtäältä kulttuuriset esitykset voivat siis haastaa, kyseenalaistaa tai vastustaa samoja kaavoja toistavia, yleisesti toistettuja käsityksiä. Toisaalta mitä tahansa kulttuurisia esityksiä voidaan myös lukea, katsoa ja tulkita johdanto: lukemisen etiikkaa ja politiikkaa – sukupuolen ja väkivallan ... 13 toisin tai vastustaen eli siten, että niissä esitettyjä käsityksiä haastetaan ja kyseenalaistetaan. Tämä teos asettuu ajankohtaisesti keskelle sukupuolittunutta ja suku puolittavaa, väkivaltaista suomalaista maisemaa, jolla on niin kansalliset kuin kansainväliset taustansa ja yhteytensä. Keskitymme tutkimaan eritoten sukupuolen, vihan ja väkivallan kytköksiä kotimaisessa sekä kansainvälisessä audiovisuaalisessa ja visuaalisessa kulttuurissa (Anna Pitkämäen, Leena-Maija Rossin, Aino-Kaisa Koistisen, Heidi Kososen ja Rosemary Hennessyn artikkelit) sekä kirjallisuudessa (Myry Voipion, Hanna Stormin, Satu Kohon sekä Minna Halosen ja Sanna Karku lehdon artikkelit), mutta kriittisen tarkastelun kohteina ovat myös esimerkiksi historiankirjoitus (Andrea Petőn artikkeli) ja sosiaalinen media (Tuija Saresman artikkeli). Artikkeleissa jäsennetään ensinnäkin erilaisia sukupuolta ja väkivaltaa kriittisesti lähestyviä tutkimusnäkökulmia. Toiseksi tarkastellaan tapoja, joilla sukupuolittavaa väkivaltaa voidaan kriittisesti kyseenalaistaa ja vastustaa. Tutkimuksen kohteina ovat niin sukupuolitetut ja sukupuolittavat, näkyvästi väkivaltaiset tekstit ja kuvastot kuin myös piiloisemmin väkivaltaiset, ihmisiä ja heidän toimintaansa hallitsevat, pakottavat ja kontrolloivat tai heitä ulossulkevat normit, jotka artikuloituvat ja aktualisoituvat symbolisesti – visuaalisesti ja tekstuaalisesti. Lisäksi artikkeleissa tutkitaan sukupuolitettuja, sukupuolittavia ja väkivaltaisia tekstejä ja kuvastoja vastustamaan pyrkiviä, väkivallattomia sekä rakentavia tekstien, kuvien ja esitysten lukemisen tai katsomisen tapoja. Artikkelien tavoitteena on hahmottaa sekä sukupuolittavien, sukupuolittuneiden ja väkivaltaisten tekstien ja kuvien lukemisen etiikkaa että niiden lukemisen politiikkaa. Ymmärrämme analyyseissamme etiikaksi pohdinnan siitä, miten elää maailman epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta hyvää, kaikille mahdollisimman oikeudenmukaista elämää. Politiikan ymmärrämme näissä teksteissä muutostavoitteellisena representaa tioiden poli tiikkana ja kamppailuna merkityksistä (Rossi 2010, 262–263) sekä soli daarisuuden politiikkana (Karhu 2016, 73) tai eetoksena (Butler 2015, 21–22), ”joka pyrkii kumoamaan ne vallan muodot ja sen poliittisen järjestelmän, joka on vastuussa kaikkien syrjäytettyjen heikosta asemasta” (Karhu 2016, 73). Teos esittelee alan kotimaista 14 sanna karkulehto ja leena-maija rossi ja kansainvälistä tutkimusta, jossa sukupuolen-, taiteen-, kirjallisuudenja kulttuurintutkijat haastavat käsityksiä sukupuolen, seksuaalisuuden, vallan ja väkivallan välisistä suhteista. Teos tarjoaa myös keinoja ja vaihto ehtoja väkivallasta puhumiseen, sen rakentavaan kritiikkiin sekä sen kriittiseen pohtimiseen, mitä viha ja väkivalta tekevät meille kaikille. Loukkaava puhe, vastustavat tekstit ja kuvat Feministifilosofi Judith Butler kirjoittaa väkivallasta teoksissaan Excitable Speech (1997), Precarious Life. The Power of Mourning and Violence (2004), Frames of War (2009) ja Notes Toward a Performative Theory of Assembly (2015). Hän aloittaa väkivalta-analyysinsa Excitable Speech -teoksessa pohtimalla väkivallan taustoja sekä puheen merkitystä ja vaikutusta väkivaltaisuuksissa. Hän kirjoittaa puheen satuttavuuden ehdoista: mitkä sanat haavoittavat, mitkä representaatiot uhkaavat – eivätkä vain sanat, joilla yksilöä puhutellaan tai kuvataan, vaan myös puhuttelemisen ja kuvaamisen tavat (Butler 1997, 2; ks. myös Butler 2004, xiii). Butler toteaa, että nimittelyllä ja jonkun kutsumisella jollain nimellä, loukkaavallakin, on halventamisen lisäksi myös toinen puolensa: nimittelyssä puhuteltu, siis nimitelty, tulee aina myös nimittelijänsä tunnustamaksi. Näin nimitellyn sosiaalinen olemassaolo tulee paradoksaalisesti tunnustetuksi siinä samassa, kun häntä nimitellään. (Butler 1997, 2.) Tyhjää tai tyhjänpäiväistä ei nimitellä. Samalla nimittelijä ottaa sen riskin, että tulee kutsuneeksi keskusteluun sellaista subjektia, joka saattaakin puhua nimittelyä ja solvauksia vastaan eli vastustaa vihaa ja väkivaltaa omalla puheellaan, jolloin väkivalta ja alistaminen voivat kyseenalaistua. Vihaa ja väkivaltaa kyseenlaistavasta mahdollisuudesta huolimatta loukkaava puhe käyttää voimaa ja valtaa kohteeseensa. Butler kysyykin, mitä tämä valta on ja miten sen toimintaa ja seurauksia voidaan ymmärtää ja vastustaa. Hän haluaa tehdä käsitteellisen eron verbaalisen ja fyysisen loukkaamisen sekä satuttamisen välille mutta päätyy silti toteamaan, että ruumiillisten vertauskuvien käyttö kielessä, kielen ”somaattinen ulottuvuus”, on tärkeää, jotta voidaan ylipäätään ymmärtää kielen vaikutuksia ruumiilliseen olemiseen. (Butler 1997, 3–5.) Tässä johdanto: lukemisen etiikkaa ja politiikkaa – sukupuolen ja väkivallan ... 21 Aino-Kaisa Koistinen tarkastelee omassa osuudessaan seksuaalista ja sukupuolittunutta valtaa ja väkivaltaa pohjoisamerikkalaisissa ja pohjoismaisissa tieteistelevisiosarjoissa sekä erityisesti konenaisten ja -miesten esityksissä. Analysoimalla väkivaltaisia representaatioita hän tutkii, millaisia väkivallan rakenteita tieteisgenreä edustavat sarjat tuovat esiin, miten ne kytkeytyvät lajityyppinsä teemoihin ja konventioihin, kuten toiseuden kohtaamisen käsittelyyn, ja minkälaisia eettisiä ja poliittisia kysymyksiä ne herättävät. Koistisen teksti keskustelee sekä feministisen representaatiotutkimuksen että ruumiillisuutta liikuttavien affektien tutkimuksen kanssa (ks. esim. Ahmed 2004, 8–12; Koivunen 2010; Liljeström & Paasonen 2010, 1–2). Hän painottaa, että sarjojen affektiiviset ja väkivaltaiset kohtaukset rakentuvat ainakin osittain tietyissä ”representationaalisissa kehyksissä”, joissa kuvien kiinnittyminen toisiin kuviin ja keskusteluihin vaikuttaa niiden aiheuttamiin reaktioihin, mikä ohjaa katsojaa tekemään tietynlaisia tulkintoja miesten ja naisten suorittaman tai kokeman väkivallan esityksistä. Affektit ovat lähtökohtana myös Heidi Kososen artikkelissa, jossa keski tytään ruumisgenreksikin (Williams 1991) kutsuttuun kauhuun. Kososen tarkastelun kohteena ovat itsemurhien esitykset paitsi kauhuelokuvissa myös laajemmin länsimaisessa taiteen historiassa ja kulttuurissa. Hän osoittaa, miten itsemurhat ovat ”ruumiin feminiinisestä heikkoudesta” kertoessaan feminisoituja ja miten nuorten naisten aktiivinen seksuaalisuus ajaa heitä kulttuurin kuvastoissa toistuvasti rankaisemaan itseään seksuaalisuudestaan ”pahalla kuolemalla” eli itsemurhalla. Myös monissa teoksen toisessa osassa tarkastelluissa kaunokirjallisissa teoksissa nuoret naiset rankaisevat itse itseään heitä kontrolloivien ja sukupuolittavien kulttuuristen paineiden alaisina. Kyse on sekä naisia ympäröivän kulttuurin että heidän itsensä harjoittamasta, omaan sukupuoleen kohdistuvasta vihasta, heidän väkivaltaisesta kontrolloimisestaan, ulossulkemisestaan ja rajaamisestaan eli heihin kohdistuvasta sukupuolittavasta väkivallasta, joka vaikuttaa heihin ruumiillisesti (vrt. Heinämaa & Näre 1994; Shepherd 2013, 16; Stacey 2014). Toisen osan aloittaa Myry Voipion artikkeli kotimaisista nykytyttökirjoista. Voipio käsittelee muun muassa tyttöihin kohdistuneita huolidiskursseja sekä 22 sanna karkulehto ja leena-maija rossi voimakkaan tytön odotuksia. Artikkelissa kuvataan, miten kirjallisuuden tyttöhahmojen esitetään suhtautuvan väkivaltaan ja selviytyvän väkivaltakokemuksista. Uudenlaiset selviytyjätytöt näyttäytyvät analyysissa sekä voimakkaina että armollisina ja ymmärtävinä. Hanna Storm puolestaan kuvaa syömishäiriöiden esityksiin kirjallisuudessa keskittyvässä artikkelissaan tyttöjen ja naisten ruumiiden medi kalisointia, ”lisääntymisterveyden” ja reproduktion erityistä huomiointia sekä laajasti terveyteen ja ruumiillisuuteen liittyvää normatiivisen hallinnan ulottuvuutta. Storm tarkastelee myös sisäistettyä naisvihaa, joka voi ilmetä naisten tietoisena tai tiedostamattomana väkivaltana sukupuoltaan sekä ruumistaan kohtaan esimerkiksi syömishäiriöissä, sekä sitä, miten sama naisviha voi aktualisoitua syömishäiriöisiin nai siin kohdistuvissa hoidoissa. Syömishäiriöt ilmenevät näennäisen sukupuolineutraalina ruumiillisuuden torjuntana ja seksuaalisuusvihamielisyytenä, mutta niitä voi pohtia myös toisen ja itsen abjektivoimisen näkökulmasta. Tytöt ja naiset voivat abjektivoida sekä itseään että toisiaan, ja he voivat käyttäytyä misogyynisesti niin itseään kuin toisia naisia kohtaan. Itseen kohdistuvaa väkivaltaa tarkastelevat myös Satu Koho sekä Minna Halonen ja Sanna Karkulehto. Riikka Pulkkisen Raja-romaania (2006) tutkiva Kohon artikkeli keskustelee feministisesti suuntautuneen kulttuurimaantieteen kanssa ja kartoittaa tästä teoreettisesta maastosta käsin sukupuolittavasti alistavia positioita ja sukupuolittuneita tiloja sekä paikkojen hallintaan liittyvää vallankäyttöä ja väkivallan ympä ristöjä, joihin kuuluvat myös ihmisten väliset suhteet, asenteet ja ajattelu mallit. Halonen ja Karkulehto taas tuovat esiin kotimaisen nykylyriikan tapoja purkaa naisiin kohdistuvia kohtuuttomia sukupuoliodotuksia sekä naisia alistavia myyttejä. He tarkastelevat, miten lyriikassa kuvataan naisruumiin materiaalisia kokemuksia sekä ruumiiden vasta rintaa kirjoittamalla sukupuolittavia ja naisvihamielisiä myyttejä uusiksi ja toisin. Myyttejä avaamalla he tekevät artikkelissaan näkyväksi naisiin historiallisesti kohdistuneen vihan, sukupuolittavan kontrollin ja symbolisen väkivallan kulttuurisia taustoja, rakenteellisten tasojen diskursiivisia ja representatiivisia ulottuvuuksia sekä kulttuuristen tekstien ja kuvastojen toistoihin perustuvaa voimaa. Samalla he pohtivat kuitenkin myös, miten johdanto: lukemisen etiikkaa ja politiikkaa – sukupuolen ja väkivallan ... 23 hahmottaa lyriikan toisin toistamisen vastavoimia sekä mahdollisuuksia lukea kaunokirjallisuudessa kuvattuja maailmoja eettisesti. Kirjan kolmas osa paneutuu tutkimuksen avulla tuotettuun väki vallan vastustamisen politiikkaan ja etiikkaan. Osion avaa Tuija Saresman suomalaiseen nykykulttuuriin ajallisesti kiinnittyvä artikkeli, jossa hän lähilukee internetin sukupuolittavaa ja sukupuolittunutta, maahanmuuttajiin ja feministeihin kohdistuvaa vihapuhetta sekä vihapuheen tuottamaa pelon politiikkaa. Saresma esittelee ideologisesti, poliittisesti ja propagandistisesti värittyneiden tekstien lukutavan, jossa ei heittäydytä tekstin vietäväksi vaan esitetään sille kriittisesti kysymyksiä, jotka vastustavat tekstin välittämää sanomaa tai ovat sille vastakkaisia. Saresma erittelee patriarkaalisen ”suojelupuheen” retoriikkaa mutta ottaa esiin myös naiseksi identifioituvan kirjoittajan tavan tuottaa toiseuttamisen ja pelon politiikkaa. Unkarilainen Andrea Pető puolestaan pohtii seksuaalisen väkivallan historian kirjoittamista ja tämän historiankirjoituksen etiikkaa ja politiikkaa. Pető kysyy, miten raportoida seksuaalisen väkivallan tutkimuksesta siten, ettei jatketa eikä uusinneta uhreihin kohdistuvaa väkivaltaa. Hänen kritiikkinsä kohteena on intentionalistinen muistamisen politiikka, joka yksinkertaistaa raiskauksiin liittyneitä valtasuhteita. Aineistonaan hän käyttää lähteitä, joita on löydettävissä Unkarissa toisen maail mansodan aikana sotilaiden tekemistä raiskauksista. Yhdysvaltalainen Rosemary Hennessy puolestaan liittää sukupuolittuneen ja seksualisoidun väkivallan tarkastelussa toisiinsa niin reaalitodellisuuden tai -historian kuin fiktion analyysia ja pohtii itsereflektion kautta tutkijan eettisiä mahdollisuuksia suhteessa poliittiseen aktivismiin. Hennessy sisällyttää tekstiinsä myös kriittisen tarkastelun Eve Kosofsky Sedgwickin kehittämästä reparatiivisen luennan ideasta, jonka Sedgwick tarjosi vaihtoehdoksi sorron paljastamista ja negatiivista kriittisyyttä painottaneelle (queer-)luennalle – luennalle, jonka Sedgwick nimeää ”paranoidiksi” tai vainoharhaiseksi, koska se keskittyy enimmäkseen osoittamaan valtakulttuurin vähemmistöihin kohdistamaa syrjintää, sortoa ja väkivaltaa. Hennessy kysyy, mitä seuraamuksia on sillä, että Sedgwickin ajatus on otettu kirjaimellisesti feministisen tutki muksen periaatteeksi niin laajalti, että voidaan puhua jo tutkimuk- 24 sanna karkulehto ja leena-maija rossi sellisesta käänteestä. Hän peräänkuuluttaa paluuta reparatiivisesta käänteestä kohti kriittisempää tutkimusotetta ja esittelee kriittisen uudelleen kerronnan menetelmää, joka yhdistää toisiinsa aktivismin ja tutkimuksen, ruumiillisen materiaalisuuden ja taloudellisten valtasuhteiden huomioinnin sekä tarinoiden historisoimisen eli valtasuhteiden kiinnittämisen ajallisiin konteksteihinsa. Läpi koko teoksen kulkee näkemys siitä, että yksi olennainen hegemonisen politiikan muoto on sukupuolittuneen ja sukupuolittavan vihan sekä väkivallan arkiinnuttaminen, niiden keinotekoinen kiinnittäminen sukupuoliin: sukupuolittuneeseen ja seksuaaliseen toimintaan sekä olemiseen ”luonnollisesti” kuuluvaksi. Tällaisessa sukupuolittavan vihan sekä väkivallan arkiinnuttamisessa, neutralisoimisessa ja luonnollistamisessa on kyse sukupuolia essentialisoivasta politiikasta. Jo sukupuolen tuottaminen ja toistaminen – sukupuolittaminen – on sinällään usein jollain tapaa väkivaltaista, mahdollisuuksia rajaavaa ja ulossulkevaa. Sukupuolet ja sukupuolittava oleminen tai tekeminen myös eri tavoin ylläpitävät fyysistä väkivaltaa sosiaalisena ja sosiaalistavana käytäntönä, jonka asiaankuuluvuus on laajasti sisäistetty. (Shepherd 2013, 16–17.) Juuri tämän takia väkivallasta täytyy puhua ja kirjoittaa ja sitä vastaan täytyy todistaa. Väkivalta sekä vastustaa että kutsuu representaatioita (vrt. Bachner 2011, 3). Se saattaa olla jotain sanoinkuvaamatonta, mutta sitä myös sanallistetaan ja näytetään (audio)visuaalisesti. On ilmiselvää, että sukupuolittunutta ja sukupuolittavaa vihaa sekä väkivaltaa, niiden toteutumista esimerkiksi misogynian, homofobian, rasismin ja seksismin muodossa, luvallistetaan, luonnollistetaan ja normalisoidaan länsimaisissa yhteiskunnissa jatkuvasti. Tämä kirja tarttuu juuri tällaiseen luvallistamiseen, luonnollistamiseen ja normalisointiin ja pyrkii suhtautumaan niihin kriittisesti sekä edistämään siten niiden kyseenalaistamisen mahdollisuuksia. Pyrimme tarjoamaan sekä kriittisiä että rakentavia eettisen vastarinnan välineitä vihaa ja väkivaltaa maail massa todistaville sekä niitä kohtaaville.