"Ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin" : virolaisten muistoja ja mielikuvia neuvostoajasta

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ "Ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin" : virolaisten muistoja ja mielikuvia neuvostoajasta © Kirjoittaja, 2022 Published version Jouttijärvi, Wiivi-Maria Jouttijärvi, W.-M. (2022). "Ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin" : virolaisten muistoja ja mielikuvia neuvostoajasta. In A. Helle, & P. Koivunen (Eds.), Neuvostoliitto muistoissa ja mielikuvissa (pp. 231-248). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1480. https://oa.finlit.fi/site/books/e/10.21435/skst.1480/ 2022 ”ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin” 231 ”Ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin” Virolaisten muistoja ja mielikuvia neuvostoajasta Wiivi-Maria Jouttijärvi https://orcid.org/0000-0003-0707-5470 Virossa neuvostoaika on, muiden entisten neuvostotasavaltojen tapaan, latautunut osa historiaa. Se sisältää kulttuurisen trauman neuvostomiehityksestä sekä etnisten virolaisten ja vironvenäläisten toisistaan hyvinkin poikkeavat historiantulkinnat. Nämä ovat ajoittain kärjistyneet jopa niin kutsuttuihin ”muistisotiin”, kuten esimerkiksi vuoden 2007 Tallinnan Pronssisoturi-kiistaan. Kyse on kulttuurisesta traumasta, joka on yleismaailmallinen sosiaalinen ilmiö. Kulttuuriset traumat noudattavat pääsääntöisesti samaa kaavaa: ensin oli hyvä ja turvallinen aika, kunnes tapahtui jotain, mikä rikkoi totutun järjestyksen ja muutti olosuhteita (Aarelaid-Tart 2009, 207). Viron tapauksessa hyvänä ja turvallisena ajanjaksona nähdään rauhan ja ensimmäisen itsenäisyyden aika vuosina 1920–1940, jonka turvallisuuden rikkoi neuvostoaika (esim. Kõresaar 2008, 762, 764–765) ja siihen liittyneet traumatisoivat tapahtumat, kuten esimerkiksi kyyditykset. Keskityn tässä luvussa62 siihen, mitä hyvää ja huonoa eri-ikäiset viro62 Luku perustuu väitöskirjani Muistojen ja kansallisen historiakulttuurin rajapinnoilla. Viron neuvostoaika kolmen sukupolven kertomana (2021) lukuun, jossa käsittelen eri-ikäisten virolaisten muistoja ja mielikuvia elämästä neuvosto-Virossa. Väitöskirjassani tutkin neuvostoajan muistelemista virolaisissa perheissä ja yksityisen muistelun suhdetta laajemman tason virolaiseen historiakulttuuriin. Muistojen https://doi.org/10.21435/skst.1480 232 Wiivi-maria jouttijärvi laiset ajattelevat liittyneen neuvostoaikaan ja miten he hahmottavat sen ajallisesti. Tutkimusaineistonani on vuosina 2018–2019 Virossa keräämäni haastatteluaineisto, joka kattaa kuusi perhettä eri puolilta Viroa. Viidessä perheessä tutkimukseen osallistui isovanhempi, vanhempi sekä neuvostoajan loppupuolella tai itsenäisessä Virossa syntynyt haastatteluhetkellä täysi-ikäinen lapsi. Yhdessä perheessä tutkimukseen ei osallistunut isovanhempaa. Isovanhemmat, eli ensimmäinen sukupolvi, ovat syntyneet vuosina 1930–1949, siis ensimmäisen itsenäisyyden aikana tai viimeistään toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Toinen sukupolvi on syntynyt vuosina 1955–1972, neuvostojärjestelmän jo vakiinnuttua. Tutkimuksen kolmas sukupolvi on puolestaan syntynyt vuosina 1983–2000, joten heillä on korkeintaan vain varhaisia omakohtaisia lapsuusmuistoja neuvostoajasta. Haastateltavieni yksityisyyden vuoksi he esiintyvät koodinimillä. Lõhmusin perheestä tutkimukseen osallistui isoäiti Signe (s. 1940), tämän poika Marek (s. 1963) ja Marekin poika Kristjan (s. 1993). Sarapuun perheestä osallistui isoäiti Laine (s. 1931), joka kyyditettiin lapsena vanhempiensa ja siskonsa kanssa Siperiaan. Lainella on poika Rein (s. 1955) ja Reinillä tytär Maret (s. 1983). Mägin perheen isoäiti Anna (s. 1939) vietti niin ikään osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Siperiassa. Annalla on tytär Tiina (1964) ja Tiinalla poika Siim (s. 1984). Puuseppin perheestä ei ollut mahdollista haastatella isovanhempaa. Perheestä osallistui tutkimukseen äiti Merle (s. 1968), isä Aivar (s. 1970), poika Karl (s. 1997) ja tytär Kätlin (s. 2000). Kangurin perheen isoäiti on koodinimeltään Malle (s. 1949) ja hänen tyttärensä Margit (s. 1972). Margitilla on poika Johannes (s. 1997). Tammin perheestä osallistui isoäiti Greta (s. 1930), tämän poika Margus (s. 1957) sekä Margusin tytär Maria (s. 1991). Rajaan tarkastelun vironkielisiin virolaisiin, koska heitä oli mahdollista haastatella heidän äidinkielellään. Tämän takia tutkimukseen ei ole sisällytetty vironvenäläisten näkökulmaa, vaan keskityn vironkieliseen muisteluun ja historiakulttuuriin. periytyvyyttä tarkastellaan kolmen sukupolven sisällä. Tutkimukseni pohjautuu haastatteluihin, jotka olen toteuttanut vuosina 2018–2019 suullisina yksilöhaastatteluina viron kielellä joko haastateltavien kodeissa tai heidän valitsemissaan paikoissa. https://doi.org/10.21435/skst.1480 ”ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin” 233 Lähestyn aineistoani ymmärtävän muistitietotutkimuksen näkökulmasta. En siis käytä aineistoa historiallisten faktojen selvittämiseen vaan pyrin analysoimaan, miten menneisyys muistetaan (Fingerroos & Haanpää 2006). Aineiston ja tutkimustulosteni jäsentelemisessä käytän puolestani kertomuksen ja narratiivin käsitteitä. Muistitietotutkimukselle tyypilliseen tapaan kertomuksella viitataan haastateltavan kertomaan sisältöön (Koski 2007) ja narratiivilla siitä lähiluvun kautta tehtyyn tulkintaan. Näin haastatteluaineistoa pystyy jäsentämään, siitä pystyy etsimään yhteyksiä eri haastatteluiden välillä ja hahmottamaan, mitä neuvostoajassa nähdään oleellisena tai muistamisen arvoisena ja millaisia asenteita siihen liitetään. Haastatteluaineistosta nousee neljä vahvaa narratiivia: kärsimyksen, mahdollisuuksien, vapauden ja selviytymisen narratiivit. Seuraavaksi käsittelen haastateltavien tapaa hahmottaa neuvostoaikaa ajallisesti. Tämän jälkeen keskityn narratiiveihin, jotka rakentuvat haastateltavien nimeämien neuvostoajan hyvien ja huonojen puolien kautta. Neuvostoajan periodisointi Kysyessäni haastateltaviltani, onko neuvostoaika heidän mielikuvissaan yksi pitkä kokonaisuus vai ajattelevatko he sen sisältäneen lyhyempiä ajanjaksoja, ilmeni, että sukupolvien välillä on eroja siinä, miten tarkas ti neuvostoaika hahmotetaan. Ensimmäisen ja toisen sukupolven edustajat hahmottavat neuvostoajan muodostuneen erilaisista ajanjaksoista elinolosuhteiden ja poliittisten olosuhteiden mukaan. Kolmannen sukupolven haastateltavat sen sijaan kertovat hahmottavansa neuvostoajan pääasiassa yhtenäisenä ajanjaksona tai jäsentävät sitä johtajien mukaan. Myös kolmijako alkuun, pitkään keskikohtaan ja loppuun eli uudelleenitsenäistymisen aikaan nousi esille varsinkin juuri kolmannen sukupolven kohdalla. Sukupolvia yhdistävä näkemys on, että Stalinin kuolema vuonna 1953 merkitsi muutosta parempaan. Vankileireille ja karkotukseen kyyditettyjä armahdettiin, ja Virossa heräsi toiveita itsenäistymisestä tai vähintäänkin suuremmasta itsemääräämisoikeudesta (Zetterberg 2007, https://doi.org/10.21435/skst.1480 234 Wiivi-maria jouttijärvi 676–680). Ensimmäiseen sukupolveen kuuluvan Annan (s.1939) puheessa Stalinin jälkeisen ajan paremmuus suhteessa Stalinin aikaan liittyy vapauden narratiiviin: sananvapaus lisääntyi. Samalla perusteella Anna kertoo Gorbatšovin valtaannousun vuonna 1985 olleen muutos parempaan. Annan tyttären Tiinan (s. 1964) vastauksessa parempi aika ei määrity vapauden vaan elinolosuhteiden kautta: hänen mukaansa 1970-luvulla ”talous kukoisti”, oli asuntoja ja tilanne Neuvostoliitossa oli vakaa. Määritellessään parempia ja huonompia aikoja näillä perusteilla Tiina ei näe Gorbatšovin 1980-lukua hyvänä aikana, vaan kärsimyksen narratiivia rakentavan pulan ja köyhyyden kautta. Hän muistaa, että tuolloin oli pulaa ruoasta, vaikka huomauttaakin nauraen, että he eivät kuitenkaan nähneet nälkää ja että kaupan ainoaan hedelmäkakkuun oltiin varsin tyytyväisiä. Kuten Annan ja Tiinan esimerkeistä voidaan todeta, näkökulma vaikuttaa suuresti siihen, missä valossa mikäkin aika nähdään. Esimerkiksi 1980-luku voidaan nähdä vapauden narratiivissa hyvänä aikana, mutta kärsimyksen narratiivissa huonona aikana. Ensimmäiseen sukupolveen kuuluvan Annan tavoin Kristjankin katsoo ajan muuttuneen Stalinin kuoleman jälkeen alkaneen valtataistelun takia. Hän kiirehtii huomauttamaan, että ”ei sillä, että ne miehet olisivat Virolle mitään hyvää halunneet”. Hän näkee Neuvostoliiton johdon sisäisen valtataistelun edesauttaneen Neuvostoliiton romahtamista ja sitä kautta Viron uudelleenitsenäistymistä: ”Ei kannata unohtaa, että se, että Viro on nyt vapaa, on paljolti myös sen ansiota, että venäläiset eivät pärjänneet [sisäisen valtataistelun kanssa].” Niin ensimmäisen kuin toisenkin sukupolven edustajat kertoivat neuvostoajan koostuneen erilaisista ajanjaksoista. Toisen sukupolven edustajat kävivät neuvostoaikaa läpi puolestaan vuosikymmenien tarkkuudella: 1940-lukua leimasi sota, 1950-luvulla Stalin kuoli ja elettiin jälleenrakentamisen aikaa, 1960ja 1970-luvuilla rakennettiin paljon, elämä oli vakiintunut ja talous kehittyi, kun taas 1980-luvulla pula paheni ja alkoi Viron uudelleenitsenäistymisen aika. Tarkkuus neuvostoajan jäsentämisessä erilaisiin ajanjaksoihin kertoo siitä, että yksityisessä muistelussa neuvostoaika nähdään huomattavasti monimuotoisemmin kuin miten se esitetään Virossa institutionaalisella tasolla. Kirsti Jõesalu onkin todennut väitöskirjassaan, että institutionaalisella tasolla, https://doi.org/10.21435/skst.1480 ”ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin” 235 esimerkiksi presidentin puheissa, neuvostoaika pyritään esittämään yhtenäisenä ajanjaksona, eikä eroa esimerkiksi Stalinin aikaan ja hänen kuoleman jälkeiseen aikaan tehdä (Jõesalu 2017, 68). Kolmannen sukupolven edustajille neuvostoaika näyttäytyy yhtenäisempänä ajanjaksona kuin heidän vanhemmilleen ja isovanhemmilleen. Kätlin (s. 2000), Karl (s. 1997), Kristjan (s. 1993) ja Maria (s. 1991) kertovat olevansa tietoisia, että neuvostoaikaa voisi jakaa valtionjohtajien valtakausien mukaan. Heidän mukaansa tavallisten ihmisten näkökulmasta neuvostoaika näyttäytyi kuitenkin arkielämän tasolla Stalinin kuolemasta lähtien yhtenäisenä ajanjaksona. Esimerkiksi Maria (s. 1991) toteaa, että poliittisesta näkökulmasta neuvostoaika koostui erilaisista vaiheista, mutta hänen käsityksensä mukaan ihmisten elämä ei juuri muuttunut neuvostoajan aikana, ellei sodan jälkeisiä vaikeampia vuosia oteta huomioon. Vastaavasti Kätlin (s. 2000) kuvailee, että neuvostoaikaan sisältyi erilaisia ajanjaksoja riippuen valtionjohtajista, mutta että ”yleisesti ottaen ajattelen, että se oli kuitenkin yksi pitkä neuvostoaika, että mitään eroa ei ollut” ennen Gorbatšovin ”heikkoa” hallitusta. Maria kertoo erottavansa uudelleenitsenäistymisen ajan omaksi ajanjaksokseen. Näin tekee myös Maret (s. 1983), joka kertoo, että hänen mielestään neuvostoaika koostui alusta, pitkästä keskikohdasta sekä ”lopusta”, eli mitä ilmeisimmin itsenäistymisajasta. Uudelleenitsenäistymisen ajan hahmottaminen erillään neuvostoajasta on tyypillistä virolaiselle historiankirjoituksellekin (kts. esim. Raun 2001). Hyvä paha neuvostoaika Pääasiassa haastatteluissa toistuu neuvostoajasta adjektiivi vaikea. Se, missä mielessä neuvostoaika nähdään vaikeana, rakentuu haastattelujen perusteella erilaisista narratiiveista. Yksi näistä on väkivallan narratiivi. Ensimmäiseen sukupolveen kuuluva Signe (s. 1940) ei haluaisi ylipäätään muistella koko neuvostoaikaa. Hän kutsuu sitä ”hirmuhallitsijan ajaksi”, täysin tuomittavaksi ja ajaksi, jolloin Viroa yritettiin venäläistää. Anna (s. 1939) kertoo neuvostoaikaan liittyneen väkivaltaa, mielivaltaisia vangitsemisia ja teloituksia, ja hän toivoo, ettei sellaista aikaa tulisi https://doi.org/10.21435/skst.1480 236 Wiivi-maria jouttijärvi enää koskaan uudestaan. Laine (s. 1931) kuvailee neuvostojärjestelmää epäinhimilliseksi ajaksi. Toiseen sukupolveen kuuluva Merle (s. 1968) kuvailee neuvostoaikaa sanoen: ”Se oli aika, joka perustui ihmisten mielivaltaan [– –] kantoivat kurjuutta ja henkilökohtaista vallanjanoa ja tyhmyyttä ja väkivaltaa”. Väkivallan narratiivia rakentavat myös useassa haastattelussa toistuvat sanat ”miehitys” ja ”vieras valta”. Esimerkiksi Maret (s. 1983) kutsuu neuvostoaikaa ajaksi, jolloin oltiin ”vieraan vallan alla” ja jolloin vapaus vietiin ja kehitys hidastui. Myös Johannes (s. 1997) kutsuu neuvostoaikaa ”vieraan vallan” ajaksi, ja kuvailee neuvostoajassa olleen huonoa se, että tämä vieras valta oli ”yksinkertaisesti väkisin ottanut virolaisilta näiden vapauden ja sanonut tarkalleen, mitä meidän pitää tehdä”. Mielikuva neuvostovallasta sortajana ja kärsimyksen aiheuttajana on muisteluaineistossa vahva. Se, miten vahvasta mielikuvasta on kyse, ilmenee esimerkiksi haastateltavien suhtautumisessa neuvostoaikana tapahtuneeseen kehitykseen. Sotavuosien, maatilojen pakkokollektivisoinnin ja kyyditysten jälkeen elämä alkoi 1950ja 1960-luvuilla vakiintua ja elintaso nousi, ihmiset eivät nähneet nälkää ja elämä myös maaseudulla kohentui. Elämä alkoi normalisoitua (Melchior 2015, 226). Ensimmäiseen sukupolveen kuuluvat Malle (s. 1949) ja Greta (s. 1930) kuitenkin kyseenalaistavat neuvostohallinnon aikana tapahtuneen kehityksen kertomalla, että heille neuvostoaika merkitsi taantumisen aikaa, jolloin Viro ei päässyt kehittymään. Toisin kuin Malle ja Greta, Laine (s. 1931) katsoo neuvostoaikana tapahtuneen kehitystä, mutta se tapahtui hänen mukaansa ihmishenkien kustannuksella. Kielteistä suhtautumista selittänee osaltaan sodanjälkeisen teollisuuden ylimitoitus Viron omiin tarpeisiin nähden ja siten Viron luonnonvarojen ylikäyttö, sekä väes - tön etnisen rakenteen muuttuminen venäjänkielisen vierastyövoiman myötä. Tiedemaailmassa korkeakoulutettujen määrä nousi 1950-luvulta lähtien, mutta ideologinen paine, opettajien kyyditykset ja pakenemiset sekä venäjän kielen vaatiminen opinnäytetöiden kielenä asettivat haasteita akateemiselle toiminnalle. (Smith 2013, 190; Zetterberg 2007, 675–678, 692–695.) Lähestyttäessä kysymystä neuvostoajan hyvistä ja huonoista puolista lähestytään erittäin herkkää ja tunnelatautunutta kysymystä siitä, mitä https://doi.org/10.21435/skst.1480 ”ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin” 237 on hyväksyttävää muistaa. Haastattelussaan Tiina (s. 1964) toi esiin, että hänen tulkintansa mukaan nykyaikana neuvostoajan myönteisten asioiden julkinen muisteleminen ei ole yleisesti kovin hyväksyttävää, vaan hyvien asioiden muisteleminen voidaan tulkita itsenäisen Viron arvostelemisena. Tiinan mielestä neuvostoajasta annetaan mediassa todellisuutta negatiivisempi kuva, eikä se ole hänen mielestään oikein. Vastaavasti Marek (s. 1963) kertoi, että varsinkin politiikassa vaikuttaa siltä, että isänmaallisuutta yritetään korostaa neuvostoajan kritisoimisen kautta. Sama ilmiö tulee ilmi myös laajemman tason virolaisessa historiakeskustelussa: neuvostoajan arkipäivää ja jopa nostalgiaa herättävien museo - näyttelyiden ilmaantuessa 2000-luvulla Viron hallitus huolestui asiasta ja katsoi sen uhkaavan demokratiaa. Neuvostonostalgia nähtiin vääränä ja vaarallisena. (Jõesalu 2017, 13.) Tällaiseen nostalgiaan kielteisesti suhtautuvaan ajatteluun kuuluu, että nostalgialla ajatellaan olevan ennen kaikkea poliittinen tavoite ja että nostalgiaa tunteva henkilö haluai si menneen ajan takaisin. Todellisuudessa nostalgiaa voi kuitenkin kokea useilla eri tasoilla. (Kõresaar 2008, 760–761.) Nostalgialla voi olla esimerkiksi erilaisia kohteita: sillä tarkoitetaan yleensä kaipuuta toiseen aikaan tai paikkaan, mutta se voi olla myös kapinointia nykyhetkeä ja kehityskulkuja vastaan. Tyypillistä on, että nostalgiaa tunnetaan erityisesti omaa nuoruutta ja lapsuutta kohtaan. (Boym 2001, xiii–xv, 58.) Lisäksi neuvostoajan muistelulle on todettu olevan tyypillistä, että arkielämä ja politiikka erotetaan toisistaan, jolloin neuvostoaikaa muisteltaessa voidaan tuntea nostalgiaa omaa neuvostoaikaista elämää ja arkea kohtaan, vaikka neuvostoaikaista poliittista järjestelmää kohtaan nostalgiaa ei tunnettaisikaan (Kõresaar, Kuutma & Lauk 2009, 29). Näin asia ilmenee haastatteluaineistossanikin: nostalgiaa neuvostoaikaan kokee vain toinen sukupolvi, jonka lapsuus ja nuoruus sijoittuivat neuvostoaikaan. He myös kertovat, etteivät kaipaa neuvostoajan poliittista järjestelmää, vaan nostalgia kohdistuu lapsuuden leikkeihin, koulumuistoihin ja opiskeluaikaan. Margus (s. 1957) kertoo lukeneensa lehdistä kirjoituksia, joissa ei ymmärretä neuvostoaikaan liittyvää nostalgiaa. Hän arvelee, että kyse on häntä itseään nuoremmista virolaisista, joille on välittynyt Virossa yleihttps://doi.org/10.21435/skst.1480 238 Wiivi-maria jouttijärvi sesti vallalla oleva kielteinen suhtautuminen neuvostoaikaan. Nostalgialle onkin tyypillistä, että siihen liittyy ristiriitaisia tunteita, mielleyhtymiä ja poliittista epäluuloa (Grönholm & Paalumäki 2015, 12). Neuvostoliiton hajottua siihen kuuluneissa maissa alkoi uusi historiapoliittinen muistityö. Ensinnäkin nimenomaan muistot nousivat keskeiseen rooliin ja niitä alettiin kerätä innokkaasti: aiemmin sorretut ja kielletyt muistot ja tarinat pääsivät nousemaan pintaan ja saivat näkyvyyttä. 1980-luvulla, vielä silloisissa neuvostotasavalloissa, aloitettiin työ neuvostojärjestelmän vaientamien muistojen nostamiseksi keskusteluun. Tämän muistityön ja -politiikan kautta alettiin rakentaa kansallista, vahvasti muistiin pohjautuvaa identiteettiä. Samalla, ehkä hieman ironisesti, sorruttiin tuottamaan vain yhdenlaista, neuvostohallinnon miehittämän ja sortaman kansan narratiivia ja symbolisesti vaientamaan ja sivuuttamaan tähän narratiiviin sopimattomia historiantulkintoja ja narratiiveja. Neu - vostoaikaa alettiin virallisestikin esittää vieraan vallan aikana, jona tapahtuneet kärsimykset olivat tämän vieraan vallan ja sitä auttaneen vierasperäisen joukon aiheuttamia. (Kõresaar, Kuutma & Lauk 2009, 27–29.) Nostalgian vastaparina voikin nähdä esimerkiksi katkeruuden ja kaunan. Margusin mukaan siinä, miten neuvostoaikaa käsitellään, ei ole mitään vikaa, eikä hänen mielestään nostalgia saisi nousta neuvostoajasta puhuttaessa päällimmäiseksi. Margusin mielestä hänen sukupolvellaan pitäisi kuitenkin olla oikeus muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan, koska he eivät ole voineet vaikuttaa siihen, että heidän elämässään nämä vaiheet sattuivat sijoittumaan neuvostoaikaan. Margusin, Tiinan ja Marekin hyvät muistot liittyen neuvostoaikana elettyyn lapsuuteen ja nuoruuteen ovat nostalgiaa. Margus kuitenkin huomauttaa, että ”ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin” ja haluaa tarkentaa, että hänen mielestään hyvät asiat eivät saisi dominoida neuvostoajan käsittelyä ja muistelua. Kyse on nimenomaan yksityisen elämän kokemuksiin liitetystä nostalgiasta, ei poliittista järjestelmää kohtaan tunnetusta nostalgiasta (Kõresaar 2008, 766). Kolmannesta sukupolvesta Maria (s. 1991) kertoo tiedostavansa, että on ihmisiä, joilla on neuvostoajasta kielteisiä kokemuksia. Hän itse on kuitenkin kuullut oikeastaan lähinnä vain myönteisiä muistoja. Hän https://doi.org/10.21435/skst.1480 ”ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin” 245 tetta jopa vessapaperista, ulkomailta tuotiin tuliaisina Pepsiä ja ulkomaalainen muovipussi oli aarre, joka maksoi markkinoilla 15 ruplaa (vrt. kuun palkka saattoi olla 70 ruplaa) ja jonka sisälle laitettiin venäläinen muovipussi, jotta se kestäisi koko vuoden koululaukkuna. Huomiollaan Tiina kysyykin, voiko elämää neuvostoaikana edes verrata nykyelämään. Neuvostoliitto mahdollistajana Luvun alkupuolella kerroin varsinkin Tiinan (s. 1964) olevan sitä mieltä, että neuvostoajasta annetaan nykyään liian kielteinen kuva. Mitä hyvää Tiina siis itse näkee neuvostoajassa? Hän muistelee lapsuutensa Neuvostoliittoa ensinnäkin mahdollisuuksien tarjoajana; hänen haastattelussaan neuvostoaika rakentuukin osittain juuri mahdollisuuksien narratiivin ympärille. Tiinan mukaan neuvostoaikana lapsille tarjottiin esimerkiksi harrastusmahdollisuuksia, eikä harrastaminen hänen käsityksensä mukaan ollut kiinni perheen taloudellisesta tilanteesta. Tiinalla on myös mielikuva, että neuvostoaikana opettajat panostivat lasten harrastustoimintaan. Hän ei ole varma, saivatko opettajat siitä erillistä korvausta, mutta katsoo, että opettajien panostus ja asenne ovat muuttuneet ja että nykyään lasten harrastustoiminta vaatii perheiltä varsinkin taloudellisesti suurempaa panostusta kuin neuvostoaikana. Harrastustoiminnan ohella koulut järjestivät runsaasti retkiä ja opintomatkoja, ja oppilaita vietiin myös teatteriin ja oopperaan. Neuvostoaikainen kulttuurielämään panostaminen tulee esille myös Gretan (s. 1930) haastattelussa: hän mainitsee kirjojen olleen edullisia. Harrastusmahdollisuuksissa oli todennäköisesti paikkakuntakohtaisia eroja, mutta Tiinan muistelemat lapsille ja nuorille tarjotut mahdollisuudet sekä Gretan muistelemat edulliset kirjat edustavat Neuvostoliiton kulttuuripolitiikkaa, jossa kulttuurin tuli olla kaikkien tavoitettavissa (Melchior 2015, 227). Myös osa muista haastateltavista näki neuvostoajassa mahdollisuuksia. Esimerkiksi Marek, Signe ja Laine mainitsevat Tiinan esille nostamien harrastusmahdollisuuksien lisäksi ilmaisen koulutuksen. Signe lisää olleensa tyytyväinen myös siihen, miten sairaalat ja terveydenhoito toimivat neuvostoaikana. https://doi.org/10.21435/skst.1480 246 Wiivi-maria jouttijärvi Neuvostojärjestelmän mahdollistamat harrastusmahdollisuudet, kulttuurikasvatus, terveydenhoito ja ilmainen koulutus ovat asioita, jotka mainitaan vain ensimmäisen ja toisen sukupolven haastatteluissa. Ne eivät tule kolmannen sukupolven vastauksissa esille lainkaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä kyseessä ovat neuvostojärjestelmän palvelut, jotka ensimmäisen ja toisen sukupolven edustajat kokivat konkreettisesti omassa elämässään ja joista he ja heidän läheisensä hyötyivät. Kolmas sukupolvi ei ole itse kokenut näitä neuvostoajassa myönteisiksi katsottuja asioita. Tätä voi tulkita niin, että neuvostojärjestelmän tarjoamat palvelut ja mahdollisuudet eivät ole välittyneet enää 1980-luvulla ja uudelleen itsenäistyneessä Virossa syntyneelle sukupolvelle. Tällöin heidän näkemyksensä neuvostoajan järjestelmästä rakentuu nimenomaan vapauden rajoittamisen ympärille. Kolmen sukupolven neuvostokuva Edellä olen tarkastellut neuvostoajan muistelemista kolmen virolaisen sukupolven haastattelujen valossa. Kysyin, mitä hyvää ja mitä huonoa kyseisessä aikakaudessa nykypäivänä nähdään. Kolmen sukupolven välillä ilmeni niin yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksiakin. Neuvostoajan hyvien ja huonojen puolien pohdinta rakentui pääasiassa väkivallan, pelon ja pulan leimaamalle kärsimyksen narratiiville. Kärsimyksen narratiivin rinnalla kulki myös vapauden narratiivi haastateltavien muistellessa vapauden rajoittamista, sen merkitystä ja neuvostojärjestelmän suomia etuja ja mahdollisuuksia. Neuvostoajasta muistetaan myös, miten esimerkiksi pula johti itse tekemiseen, omatoimisuuteen, luovuuteen ja solidaarisuuteen – muistelu tapahtuu siis myös selviytymisen narratiivin kautta. Huomionarvoista on, että sukupolvien välillä on näiden narratiivien käytössä painotuseroja. Esimerkiksi väkivallan narratiivi korostui ensimmäisen sukupolven ja pelon narratiivi taas kolmannen sukupolven haastatteluissa. Kyseiset narratiivit puuttuivat kuitenkin lähes täysin toisen sukupolven haastatteluista. Vastaavasti mahdollisuuksien narratiivi korostui toisen sukupolven kohdalla, mutta puuttui täysin kolmannen sukupolven näkemyksistä. https://doi.org/10.21435/skst.1480 ”ei se tarkoita, että haluaisimme sen ajan takaisin” 247 Ilmeistä on, että 1950–1970-luvuilla neuvosto-Virossa syntyneellä ja kasvaneella sukupolvella on vanhempiaan ja lapsiaan myönteisempi mielikuva neuvostoajasta. Tämä selittyy ennen kaikkea sillä, että heidän myönteiset lapsuusja nuoruusmuistonsa sijoittuvat aikaan, jolloin neuvostojärjestelmä oli vakiintunut ja elämä rauhallisempaa kuin heitä edeltäneen sukupolven nuoruudessa. Kuten Margit haastattelussaan huomauttaa, he eivät muistele varsinaisesti neuvostoaikaa vaan omaa elämäänsä. lähteet aineisto Haastattelut Malle Kangur, nainen (s. 1949), 12.3.2019 Margit Kangur, nainen (s. 1972), 12.3.2019 ja 27.3.2019, sähköposti 4.4.2019 Johannes Kangur, mies (s.1997), 1.4.2019 Signe Lõhmus, nainen (s. 1940), 12.11.2018 Marek Lõhmus, mies (s. 1963), 30.11.2018 Kristjan Lõhmus, mies (s. 1993), 4.11.2018 Anna Mägi, nainen (s. 1939), 8.12.2018 Tiina Mägi, nainen (s. 1964), 9.12.2018 ja 16.12.2018 Siim Mägi, mies (s. 1984), 7.12.2018 Merle Puusepp, nainen (s. 1968), 14.12.2018 Aivar Puusepp, mies (s. 1970), 15.12.2018 Karl Puusepp, mies (s. 1997), 8.12.2018 Kätlin Puusepp, nainen (s. 2000), 14.12.2018 Laine Sarapuu, nainen (s. 1931), 30.3.2019 Rein Sarapuu, mies (s. 1955), 18.3.2019 Maret Sarapuu, nainen (s. 1983), 9.5.2019 Greta Tamm, nainen (s. 1930), 14.2.2019 ja 15.2.2019 Margus Tamm, mies (s. 1957), 16.2.2019 Maria Tamm, nainen (s. 1991), 12.4.2019 https://doi.org/10.21435/skst.1480 248 Wiivi-maria jouttijärvi kirjallisuus Aarelaid-Tart, Aili 2009: Cultural Trauma as the Mnemonic Device of Collective Memory. Teoksessa Kõresaar, Ene; Lauk, Epp & Kuutma, Kristin (toim.) The Burden of Remembering. Recollections & Representations of the 20th Century. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 197-221. Boym, Svetlana 2001: The Future of Nostalgia. Basic Books, New York. Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina 2006: Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä. Teoksessa Fingerroos, Haanpää & Heimo, Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Gorsuch, Anne E. 2011: All This Is Your World. Soviet Tourism at Home and Abroad after Stalin. Oxford University Press, Oxford. Grönholm, Pertti & Paalumäki, Heli 2015: Kaipaava moderni. Nostalgian ja utopian kohtaamisia Euroopassa 1600-luvulta 2000-luvulle. Turun historiallinen yhdistys, Turku. Jõesalu, Kirsti 2017: Dynamics and tensions of remembrance in post-Soviet Estonia. Late socialism in the making. University of Tartu Press, Tartto. Koenker, Diane P. 2013: Club Red. Vacation Travel and the Soviet Dream. Cornell University Press, Ithaka. Koski, Kaarina 2007: Mikä kertomus on? Tieteidenvälisyyden haasteita ”kertomusten” tarkastelussa. Elore, 14, 1/2007, https://core.ac.uk/download/pdf/39913548.pdf. [Tarkistettu 24.8.2021.] Kõresaar, Ene 2008: Nostalgia ja selle puudumine eestlaste mälukultuuris. Eluloouurija vaatepunkt. Keel ja kirjandus, 10/2008, s. 760–773. Kõresaar, Ene; Kuutma, Kristin & Lauk, Epp 2009: The Burden of Remembering. Recollections & Representations of the 20th Century. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Martin, Terry 2001: The Affirmative Action Empire. Nations and Nationalism in the Soviet Union 1923–1939. Cornell University Press, Ithaca. Melchior, Inge 2015: Guardians of Living History. The Persistence of the Past in Post-Soviet Estonia. Vrije Universiteit, Amsterdam. Raun, Toivo U. 2001: Estonia and the Estonians. Hoover Institution Press, Standford University, California. Updated Second Edition. Smith, Jeremy 2013: Red Nations, The Nationalities Experience in and after the USSR. Cambridge University Press, Cambridge. Zetterberg, Seppo 2007: Viron historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. https://doi.org/10.21435/skst.1480