Poliittisen standup-komedian sukupuolittuneisuus Valkoisen talon kirjeenvaihtajien illallisilla

Emma Kostiainen, Sanna Ala-Kortesmaa, Marja-Leena Hyvärinen, Ira A. Virtanen (toim.) Prologos ry Jyväskylä PROLOGI PUHEVIESTINNÄN VUOSIKIRJA 2019 Yhteystiedot: Prologos ry Kielija viestintätieteiden laitos / Viestintä PL 35 40014 Jyväskylän yliopisto www.prologos.fi Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 journal.fi/prologi Toimituskunta: Emma Kostiainen, päätoimittaja Sanna Ala-Kortesmaa Marja-Leena Hyvärinen Ira Virtanen Tämä teos on lisensoitu Creative Commons CC BY-NC-SA 4.0 -lisenssillä. ISSN 1795-7613 (Painettu) ISSN 2342-3684 (Verkkojulkaisu) Kannen suunnittelu: Ina Majaniemi Taitto: Pasi Ikonen Paino: Grano, Jyväskylä Sisällys PÄÄKIRJOITUS Prologi – kehittyvä tieteellinen vuosikirja Emma Kostiainen, Sanna Ala-Kortesmaa, Marja-Leena Hyvärinen ja Ira Virtanen 4 VERTAISARVIOIDUT ARTIKKELIT Kriisivuorovaikutuksen jännitteet organisaation mainekriiseissä Anni Hammarén ja Anne Laajalahti 8 “No periaatteessa minun tiedossani se aika lailla on”: Palveluohjauksen työntekijän tiedollinen asema varhaiskasvatuksen palveluohjauskeskusteluissa Anu Kuukka, Anna Siippainen ja Maarit Alasuutari 22 NÄKÖKULMAT Poliittisen standup-komedian sukupuolittuneisuus Valkoisen talon kirjeenvaihtajien illallisilla Outi Hakola 36 PUHEENVUOROT Pro logos Aino Sallinen 48 Johtajatulet – vuorovaikutuksen äärellä nuotiopiirissä Vuoden 2019 vuorovaikutusteko -kunniamaininta: Suomen Partiolaisten Johtajatulet-seminaari Paula Viikari ja Pekka Hankela 54 LECTIO PRAECURSORIA Naiset politiikan huipulla – Sukupuolittunut viestintä ja johtajuus Johanna Mäkelä 56 Virkateksti koettelee lukijaa Riitta Suominen 62 Artikkelipyyntö: Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2020 66 Call for papers: Prologi – Communication Yearbook 2020 67 4 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Pääkirjoitus Prologi – kehittyvä tieteellinen vuosikirja Puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos ry. laittoi vuonna 2005 määrätietoisesti alulle tieteellisen julkaisun, joka sai nimekseen Prologi, puheviestinnän vuosikirja. Prologihan tarkoittaa alkuosaa, esinäytöstä ja usein näytelmäkirjallisuudessa tätä käytetään kertomaan varsinaisen tarinan edeltävää aikaa. Prologin ensimmäinen päätoimittajana toimi Tuula-Riitta Välikoski ja toimitussihteerinä oli käsillä olevan vuoden 2019 vuosikirjan päätoimittaja Emma Kostiainen. Asiantuntevien toimituskuntien ketjussa nykyinen, järjestyksessään 11., Prologin 2019 toimituskunta on kiitollinen edeltäjiensä tavoitteellisesta kehittämistyöstä ja on nyt osaltaan viemässä julkaisua jälleen kohti uusia tavoitteita ja haasteita. Maarit Valo kirjoittaa vuoden 2014 Prologissa julkaistussa 25-vuotisen yhdistyksen historiakatsauksessa, että puheviestinnän lehden perustamista mietittiin ensimmäisen kerran 1990-luvun alkupuolella. Vuonna 1995 yhdistyksen johtokunta selvitti aktiivisesti tieteellisen aikakauslehden julkaisemismahdollisuuksia. Tuolloin julkaisutoimintaan ei Valon mukaan kuitenkaan ryhdytty, sillä mahdollisia kirjoittajia, käsikirjoitusten arvioijia ja julkaisun toimittajia ei vielä arvioitu olevan alan aktiivitoimijoissa riittävästi. Tästä kymmenen vuoden päästä aika oli otollinen myös Prologos ry:n tieteelliselle julkaisutoiminnalle. Prologin toimittamisessa ja julkaisemisessa tieteellinen kunnianhimo on korostunut alusta lähtien. Vuosikirjalle laadittiin toimitukselliset periaatteet, joissa kuvattiin muun muassa julkaisun tavoitteet, toimituskunnan jäsenten valintakriteerit, vertaisarvioinnin käytänteet ja tekijänoikeudet. Keskeisenä tavoitteena on alusta lähtien ollut esitellä alan tieteellistä tutkimusta ja lisätä vuorovaikutusta alan asiantuntijoiden välillä. Vuosikirja sai heti hyvän vastaanoton ja lukijoilta saatu palaute sen tarpeellisuudesta siivitti julkaisutyötä ja vuosikirjan kehittämistä edelleen. Prologi on uudistuva ja ajan hermolla oleva julkaisukanava. Painetun julkaisun lisäksi vuonna 2009 vuosikirjat alettiin viedä yhdistyksen ylläpitämälle verkkosivustolle ja kaikki aiemmatkin vuosikirjat digitoitiin sivustolle avoimesti saataviksi. Julkaisun tieteellistä arvostusta edisti edelleen se, että Tieteellisten seurain valtuuskunnan yhteydessä toimiva Julkaisufoorumi (JUFO) otti Prologin mukaan luetteloonsa vuonna 2011. Julkaisufoorumi on suomalaisen tiedeyhteisön toteuttama tieteellisen julkaisutoiminnan laadunarviointia tukeva CC BY-NC-SA 4.0 https://10.33352/prlg.87615 5 Kostiainen, Ala-Kortesmaa, Hyvärinen & Virtanen luokitusjärjestelmä. Julkaisufoorumi-luokituksen saaminen edellyttää tieteelliseltä julkaisukanavalta erikoistumista tieteellisten tutkimustulosten julkaisemiseen sekä asiantuntijoista koostuvaa toimituskuntaa ja vertaisarviointikäytännön noudattamista. Huomionarvoista on erityisesti se, että julkaisukanavia arvioidaan vain tieteellisen vaikuttamisen näkökulmasta, ei esimerkiksi yhteiskunnallisen vaikuttamisen foorumina. Siksi on erityisen tärkeää, että Prologi pyrkii tavoitteellisesti olemaan arvostettu julkaisukanava, johon tieteenalan ja lähitieteenalojen asiantuntijat tarjoavat uusinta tutkimustaan julkaistavaksi. Julkaisun pysymiseen laadukkaana ja houkuttelevana tiedejulkaisuna tarvitaan juuri teitä tieteentekijöitä. Prologin kiinnostavuutta julkaisukanavana on pyritty kehittämään myös siten, että päätoimittaja Jonna Koposen luotsaamaan vuoden 2018 vuosikirjaan saattoi tarjota artikkeliehdotuksia myös englanniksi ja ruotsiksi. Tämä uudistus vaati kuitenkin vielä vuoden kypsyäkseen ja aika kantoikin hedelmää: tänä vuonna Prologiin tarjottiin ensimmäisen kerran englannin ja ruotsin kielisiä artikkeliehdotuksia, kaikkiaan seitsemän kappaletta. Tämä on merkittävä askel kohti kansainvälistä tieteellistä yhteistyötä. Viimeisin uusi avaus on tässä käsillä olevassa vuosikirjassa: Prologin toimitusprosessi ja julkaiseminen siirtyi vuoden 2018 syksyllä Tieteellisten seurain valtuuskunnan ylläpitämään Open Journal System (OJS) -ohjelmistoa hyödyntävään journal.fi-palveluun. Journal.fi on tiedelehtien toimittamiseen ja julkaisemiseen tarkoitettu uusi avoimen julkaisemisen palvelu. Avoimeen lähdekoodiin perustuva OJS-järjestelmä mahdollistaa koko vuosikirjan toimitusprosessin toteuttamisen järjestelmässä aina käsikirjoitusten tarjoamisesta valmiiseen verkkojulkaisuun. Edelleen, järjestelmä mahdollistaa erittäin luotettavan vertaisarviointiprosessin käsikirjoituksille. Palvelu on saavuttanut suuren suosion tieteellisen julkaisemisen kanavana ja tällä hetkellä sivustolla on yli 70 suomalaista tieteellistä vuosikirjaa ja lehteä. Muita journal.fi-palvelussa julkaistavia eri tieteenalojen lehtiä ovat muun muassa Aikuiskasvatus, Kulttuurintutkimus, Media ja viestintä, Puhe ja kieli, Sosiaalipedagoginen aikakauskirja, Tieteessä tapahtuu ja Virittäjä. Tästä julkaisusta alkaen Prologi-vuosikirjan numerot julkaistaan verkossa journal.fi/prologi-osoitteessa. Vuosikirjamme sivustolla julkaisuprosessin eteneminen kuvataan yksityiskohtaisesti, joten kirjoittaja voi vakuuttua prosessin sujuvasta ja laadukkaasta etenemisestä. Verkkojulkaisun lisäksi ilmestyy edelleen myös painettu vuosikirja, jonka kaikki Prologos-yhdistyksen jäsenet saavat. Tänä Prologos ry:n 30-vuotisjuhlavuonna on ilo julkaista järjestyksessään viidestoista Prologi. Se sisältää jälleen monipuolisia vuorovaikutusta eri konteksteissaan tarkastelevia tekstejä. Arviointiprosessi oli huolellinen ja tieteellinen seula tiukka. Toimituskunnalle tarjottiin kaikkiaan 16 artikkeliehdotusta ja yksi puheenvuoroehdotus. Erityisen ilahtuneita olimme monikielisestä tarjonnasta: saapuneista artikkelija puheenvuoroehdotuksista 10 oli suomenkielisiä, 6 englanninkielisiä ja yksi ruotsinkielinen. Artikkeliehdotuksia lähetettiin myös ulkomailta. Saapuneista artikkeliehdotuksista 13 hyväksyttiin jatkoon ja 3 hylättiin. Määräpäivään mennessä toimituskunnalle palautui kaikkiaan yhdeksän artikkelikäsikirjoitusta, joista seitsemän lähetettiin vertaisarviointiin. Systemaattisen arviointiprosessin ja artikkelikäsikirjoitusten muokkausten tuloksena käsillä olevassa vuosikirjassa on kaikkiaan kaksi vertaisarvioitua artikkelia ja yksi näkökulma-artikkeli. Lisäksi julkaistaan Prologos-yhdistyksen ensimmäisen puheenjohtajan, professori Aino Sallisen juhlapuhe yhdistyksen 4.10.2019 6 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 pidetyssä 30-vuotisjuhlassa sekä kaksi väitöstilaisuuden lektiota. Perinteeksi on muodostunut julkaista myös Vuoden vuorovaikutusteko -palkinnon saajan puheenvuoro. Ensimmäisessä vertaisarvioidussa artikkelissa Anni Hammarén ja Anne Laajalahti tutkivat relationaalisen dialektiikan viitekehyksessä kriisivuorovaikutuksen jännitteitä organisaation mainekriiseissä. Nykyisin organisaation mainekriisien hallinta on muun muassa sosiaalisen median yleistymisen ja digitaalisen julkisuuden myötä entistä haastavampaa. Tässä tutkimuksessa kirjoittajat pyrkivät syventämään ymmärrystä organisaation mainekriiseistä kriisivuorovaikutuksen ja mainekriisien parissa työskentelevien viestinnän ammattilaisten näkökulmasta. Tulosten mukaan kriisivuorovaikutusta luonnehtii organisaation mainekriiseissä kaksi pääjänniteparia – nopeuden ja harkinnan sekä avoimuuden ja salailun jännite. Kirjoittajat toteavat, että kriisivuorovaikutuksen jännitteiden ymmärtäminen tukee viestinnän ammattilaisia heidän työssään koskien mainekriisien hallintaa ja kriisivuorovaikutuksen kehittämistä. Jatkossa olisi kuitenkin tutkittava myös kriisivuorovaikutuksen emotionaalisia ulottuvuuksia ja yksilöiden sijaan kokonaisten viestintäyksiköiden merkityksenantoja organisaation mainekriiseissä. Toisessa vertaisarvioidussa artikkelissa Anu Kuukka, Anna Siippainen ja Maarit Alasuutari tutkivat kunnan palveluohjauksen työntekijän tiedollista asemaa varhaiskasvatuksen palveluohjauskeskusteluissa. Kaikilla kunnilla on lakisääteinen velvollisuus antaa huoltajille tietoa erilaisista saatavilla olevista varhaiskasvatuksen vaihtoehdoista. Artikkelissa tarkastellaan institutionaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta sitä, miten palveluohjauksen työntekijän tiedollinen asema rakentuu vuorovaikutuksessa huoltajan kanssa ja minkä tiedon tulkitaan keskusteluissa kuuluvan työntekijän tietämisen alueeseen. Tulokset osoittavat, että työntekijän tietämisen alue muodostuu tiedon tarjoamisesta, tiedonannon vaiheittaisuudesta, tietämisen oikeutuksen kokonaisuudesta sekä huoltajien työtilannetta koskevasta tiedosta. Sen sijaan tiedolliseen asemaan ei juurikaan sisältynyt keskustelua lapsesta. Tutkimusta palveluohjauksen institutionaalisesta vuorovaikutusta laajemmilla aineistoilla tarvitaan kirjoittajien mukaan lisää. Outi Hakolan näkökulma-artikkelissa tarkastellaan poliittisen standup-komedian sukupuolittuneisuutta. Konstekstina on Valkoisen talon kirjeenvaihtajien illallisilla esitetyt komediamonologit vuosina 1993–2018. Kirjoittaja toteaa, että miehet ovat hallinneet määrällisesti komedialavoja, mutta 2000-luvulle tultaessa myös naiskoomikot ovat saaneet näkyvyyttä. He eivät ole myöskään kaihtaneet aggressiivisuutta tai suorasukaisuutta esiintymisissään, mikä on jakanut näkemyksiä komediatutkimuksen alalla. Ilmiöstä keskustellaan myös sukupuolenjälkeisyyden käsitteellä, minkä hyödyllisyyttä poliittisen standup-komedian ymmärtämisessä kirjoittaja pyrkii puheenvuorossaan kriittisesti arvioimaan. Prologos ry:n ensimmäinen puheenjohtaja professori Aino Sallinen tuo yhdistyksen 30-vuotisjuhlapuheessaan esille kiinnostavan huomion, että yhdistys perustettiin samana vuonna kuin Berliinin muuri murtui. Sallisen mukaan Saksan tapahtumilla oli myös yhdistyksen syntymisessä suuri symbolinen merkitys: jotain uutta aukeni myös puheviestinnän tieteenalalla. Vuonna 2019 Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan sai Suomen Partiolaisten Johtajatulet -seminaari. Metsäseminaarin johtajat Paula Viikari ja Pekka Hankela kuvaavat, miten vuoden 2019 Johtajatulet kokosi Hämeenlinnan 7 Kostiainen, Ala-Kortesmaa, Hyvärinen & Virtanen Evolle yhteen kaikkiaan 3000 johtajuudesta ja itsensä kehittämisestä kiinnostunutta partiolaista ja ei-partiolaista kuuntelemaan, keskustelemaan ja jakamaan osaamistaan. Kunniamaininnan saajat kertovat, kuinka osallistujien keskinäinen vuorovaikutus loi metsään ainutlaatuisen tilan, jossa erilaisten näkemysten ja kokemusten oli turvallista törmätä toisiinsa. Väitöstilaisuuksien lektiot Prologissa julkaisevat Johanna Mäkelä ja Riitta Suominen. Mäkelä väitteli joulukuussa 2018 Tampereen yliopistossa aiheesta ”Naiset politiikan huipulla. Sukupuolittunut viestintä ja johtajuus.” Suominen väitteli elokuussa 2019 Tampereen yliopistossa aiheesta ”Virkakieli koettelee lukijaa”. Esitämme parhaat kiitoksemme kaikille artikkelija puheenvuoroehdotuksen tarjonneille sekä artikkelikäsikirjoitusten, puheenvuorojen ja lektioiden kirjoittajille hyvästä yhteistyöstä. Kiitos julkaisukoordinaattori Sini Tuikalle asiantuntevasta konsultointiavusta. Kiitämme myös kaikkia vertaisarvioijia erittäin asiantuntevasta ja pyyteettömästä toiminnasta Prologin hyväksi. Lukuiloa! Emma Kostiainen, Sanna Ala-Kortesmaa, Marja-Leena Hyvärinen, Ira Virtanen Prologi 2019 toimituskunta 8 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Artikkeli Anne Laajalahti FT koulutusja kehittämisjohtaja, Infor ja viestintätieteiden dosentti, Vaasan yliopisto [email protected] Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 8–20 Kriisivuorovaikutuksen jännitteet organisaation mainekriiseissä Tiivistelmä Organisaation mainetta ja mainekriisejä on tutkittu runsaasti eri tieteenaloilla. Tässä artikkelissa syvennetään ymmärrystä organisaation mainekriiseistä kriisivuorovaikutuksen ja mainekriisien parissa työskentelevien viestinnän ammattilaisten näkökulmasta. Aiheen tarkasteluun sovelletaan relationaalisen dialektiikan viitekehystä (Baxter & Montgomery, 1996). Tutkimuskysymys on seuraava: millaisia kriisivuorovaikutuksen jännitteitä viestinnän ammattilaiset kohtaavat organisaation mainekriisien yhteydessä? Tutkimusaihetta lähestytään mainekriisien parissa työskentelevien viestinnän ammattilaisten kokemana ja kuvaamana. Tutkimus on laadullinen, ja tutkimusaineisto koostuu kahdeksan viestinnän ammattilaisen teemahaastattelusta. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Tulosten mukaan kriisivuorovaikutusta luonnehtii organisaation mainekriiseissä kaksi pääjänniteparia: (1) nopeuden ja harkinnan sekä (2) avoimuuden ja salailun jännite. Nämä jänniteparit jakaantuvat edelleen siten, että nopeuden ja harkinnan jännite sisältää yllätyksellisyyden ja ennakoitavuuden sekä uuden ja perinteisen kriisiviestinnän alajännitteen ja avoimuuden ja salailun jännite sisältää vuorovaikutteisuuden ja yksisuuntaisuuden sekä yhdenmukaisuuden ja moniäänisyyden alajännitteen. Kriisivuorovaikutuksen jännitteiden ymmärtäminen auttaa mainekriisien hallinnassa, kriisivuorovaikutuksen kehittämisessä sekä viestinnän ammattilaisten tukemisessa työssään. Päätännössä tuodaan esille tutkimustulosten sovelluskohteita ja jatkotutkimustarpeita. Lisäksi arvioidaan relationaalisen dialektiikan soveltuvuutta viestinnän ammattilaisten työn tarkasteluun mainekriisien yhteydessä. ASIASANAT: kriisiviestintä, kriisivuorovaikutus, mainekriisi, relationaalinen dialektiikka, vuorovaikutuksen jännitteet 1 Artikkeli perustuu FM Anni Hammarénin (2018) puheviestinnän pro gradu -tutkielmaan, jonka ohjaajana toimi koulutusja kehittämisjohtaja, FT Anne Laajalahti Inforista. Anni Hammarén FM Content Executive, JD Sports Fashion plc [email protected] CC BY-NC-SA 4.0 https://doi.org/10.33352/prlg.80452 9 Hammarén & Laajalahti Johdanto ”It takes 20 years to build a reputation and five minutes to ruin it. If you think about that, you’ll do things differently.” – Warren Buffett Organisaation maine on sidosryhmien tekemä arvio organisaatiosta perustuen esimerkiksi sen taloudellisiin, sosiaalisiin ja ympäristövaikutuksiin. Maineeseen vaikuttavat niin ihmisten omat kokemukset kuin vaikkapa tuttujen kesken tai perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa rakennetut ja jaetut mainetarinat. (Laaksonen, 2017; Sohn & Lariscy, 2014.) Maine on organisaatiolle tärkeää strategista pääomaa: se vaikuttaa luottamukseen, kilpailukykyyn sekä suhteisiin nykyisten ja potentiaalisten työntekijöiden, asiakkaiden, yhteistyökumppaneiden, sijoittajien ja muiden sidosryhmien kanssa (Benoit, 2015; Carroll, 2016). Siksi mainekriisi tai sen uhka on aina vakava paikka organisaatiolle. Erilaiset somekohut ja mainekriisit ovat nykyisin arkipäivää esimerkiksi politiikassa, urheilussa ja viihdemaailmassa, mutta myös kaikki organisaatiot voivat joutua mainekriisiin. Syynä voi olla, että organisaatio tekee sidosryhmien mielestä jotain väärin – tai jättää tekemättä jotain oikein. Digitaalisen julkisuuden uusi logiikka ja etenkin sosiaalinen media ovat muuttaneet mainekriisien luonnetta (McCorkindale & Distaso, 2013; Ott & Theunissen, 2015). Periaatteessa kuka tahansa voi esittää sosiaalisessa mediassa mielipiteitään, ja erilaiset organisaation mainetta uhkaavat hyökkäykset ja kritiikki voivat levitä nopeasti ja laajalle. Tämä on tehnyt mainekriisien hallinnasta entistä haastavampaa ja muuttanut myös kriisiviestinnän vaatimuksia (Goodman, 2017; Ott & Theunissen, 2015). On yhä vaikeampaa ennustaa, milloin mainekriisi syntyy, miten se etenee ja mitä siitä seuraa. Organisaation maine ja mainekriisit ovat yleisiä tutkimuskohteita (Carroll, 2016). Organisaatioiden kriisiviestintää on tarkasteltu perinteisesti yksisuuntaisena, ylhäältä alaspäin ja sisältä ulospäin suuntautuvana toimintana (Falkheimer & Heide, 2012). Tässä artikkelissa syvennetään ymmärrystä organisaation mainekriiseistä vuorovaikutuksen näkökulmasta ja tarkastellaan, millaisessa vuorovaikutusympäristössä viestinnän ammattilaiset työskentelevät organisaation mainekriiseissä. Näkökulman muutosta korostetaan käyttämällä kriisiviestinnän sijaan kriisivuorovaikutuksen käsitettä (Laajalahti, 2016; Laajalahti, Hyvärinen, & Vos, 2016). Kriisivuorovaikutuksen tarkasteluun sovelletaan relationaalisen dialektiikan viitekehystä (Baxter & Montgomery, 1996). Organisaatioiden mainekriisit Kriisi on uhkaava tilanne tai tapahtumien sarja, jota luonnehtivat ennakoimattomuus, yllätyksellisyys, epävarmuuden lisääntyminen ja lyhyt reagointiaika (Ulmer, Sellnow, & Seeger, 2015). Usein kriisin määritelmään lisätään negatiiviset seuraukset (Coombs, 2007), mutta kriisi voi auttaa organisaatiota myös oppimaan ja kehittymään paremmaksi (Ulmer ym., 2015). Kriisille ei aina voida nimetä tarkkaa alkutai päätepistettä, vaan sitä on usein mielekkäämpää tarkastella prosessina (Reynolds & Seeger, 2005). Kun organisaatio ajautuu kriisiin, usein myös sen maine on vaakalaudalla. Coombsin (2007) mukaan kriisi aiheuttaa uhan organisaation normaalille toimintakyvylle, taloudelle ja maineelle. Organisaation maine koostuu mielipiteistä ja havainnoista, joita sidosryhmät muodostavat organisaation ominaispiirteitä, suoriutumista ja toimintaa arvioimalla (Sohn & Lariscy, 2014). Organisaation maine on samaan aikaan olemassa sekä yksilöllisinä tulkintake- 16 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 maan (VJ4). Yhdenmukaisuudella pyritään siis minimoimaan mainevahingot. Tiukka yhdenmukaisuus ei kuitenkaan yksinään riitä: haastateltavat kokivat, että vain virallisiin lausuntoihin nojautuminen saattaa uhata organisaation uskottavuutta ja organisaatio saatetaan nähdä epäaitona ja etäisenä. Moniääninen vuorovaikutus on tärkeää etenkin sosiaalisessa mediassa: omien työntekijöiden lisäksi sidosryhmien muodostamat tukijoukot (VP8) ovat tärkeitä organisaation maineen puolustajia. Organisaatioiden mainekriisien hallinta muodostuu siis monipuolisesta kriisivuorovaikutuksesta, jonka on oltava samaan aikaan sekä riittävän yhdenmukaista että moniäänistä. Kriisivuorovaikutuksen jännitteiden yhdistelmät mainekriiseissä Kriisivuorovaikutuksen jännitteiden tarkastelusta tekee kiinnostavaa, etteivät ne esiinny yksinään tai tyhjiössä: viestinnän ammattilaiset työskentelevät mainekriiseissä vuorovaikutusympäristössä, jossa on samaan aikaan läsnä erilaisia kriisivuorovaikutuksen jännitteitä. Viestinnän ammattilaiset joutuvat siis samaan aikaan tasapainoilemaan useamman jännitteen välillä ja ottamaan kantaa, miten he jännitteisiin vastaavat ja mitä he toiminnassaan priorisoivat. Alla olevaan kuvioon 1 on koottu tämän tutkimuksen pääjänniteparien, nopeuden ja harkinnan sekä avoimuuden ja salailun, muodostamat yhdistelmät. Kriisivuorovaikutuksen jännitteet heijastuvat myös niihin vuorovaikutusstrategioihin ja tiedostettuihin tai tiedostamattomiin valintoihin, joita viestinnän ammattilaiset ja kokonaiset organisaatiot tekevät organisaation mainekriisien yhteydessä. Kriisivuorovaikutuksen onnistumisen kannalta ei ole yhdentekevää, onko kriisivuorovaikutus mainekriiseissä esimerkiksi nopeaa ja avointa vai harkitsevaa ja avointa tai esimerkiksi nopeaa ja salailevaa vai harkitsevaa ja salailevaa. Jännitteiden luonteeseen kuuluu KUVIO 1 Kriisivuorovaikutuksen jännitteiden yhdistelmät nopea ja salaileva nopea ja avoin harkitseva ja salaileva harkitseva ja avoin nopeus harkinta salailu avoimuus 17 Hammarén & Laajalahti kuitenkin, ettei niihin ole yhtä oikeaa kaikkiin tilanteisiin soveltuvaa reagointitapaa. Jännitteiden samanaikainen läsnäolo ja keskinäinen vuoropuhelu tekevät kriisivuorovaikutuksesta alati muuttuvaa sekä jatkuvaa uudelleen tulkintaa vaativaa toimintaa. Päätäntö Mainekriisien ominaispiirteet, kuten nopeatempoisuus, yllätyksellisyys ja sidosryhmien eriävät tavoitteet, tekevät niistä kiehtovan vuorovaikutuksen jännitteiden tarkastelukohteen, ja tulosten mukaan jännitteisyys on mainekriisien vuorovaikutukselle tyypillistä. Kriisivuorovaikutuksen jännitteiden ymmärtäminen auttaa mainekriisien hallinnassa, kriisivuorovaikutuksen kehittämisessä ja viestinnän ammattilaisten tukemisessa työssään. Esimerkiksi nopeuden ja harkinnan jännitteen tiedostaminen voi auttaa viestinnän ammattilaisia vastaamaan vuorovaikutuksen ajoittamisen ja ajantasaisuuden vaatimuksiin. Avoimuuden ja salailun jännitteen tiedostaminen voi sen sijaan auttaa heitä ymmärtämään, mitä kannattaa kertoa, kenelle ja milloin. Littlefieldin (2015) mukaan organisaatiot kohtaavat kriiseissä samantyyppisiä jännitteitä kuin ihmiset vuorovaikutussuhteissaan: keskeistä on muun muassa, miten paljon tietoa jaetaan, miten varmuus ja epävarmuus ilmaistaan ja miten viestintä ajoitetaan. On myös esitetty, että tietty perusdialektiikka yhdistää kaikkia samankaltaisia vuorovaikutussuhteita tietyssä historiallis-kulttuurisessa kontekstissa, vaikka kaikissa suhteissa on myös kullekin suhdetyypille ominaisia ja jopa yksittäisille suhteille spesifejä jännitteitä (Gerlander, 2003). Tässä tutkimuksessa esille tulleet kriisivuorovaikutuksen jännitteet ovat monin osin samantyyppisiä kuin aiemmissa kriisiviestinnän tutkimuksissa: esimerkiksi viestinnän ajoittamiseen ja ajantasaisuuteen, avoimuuteen, varmuuteen sekä kriisinarratiivien kontrollointiin liittyviä haasteita on nostettu esille aiemminkin (Littlefield & Sellnow, 2015). Sen sijaan tunteisiin liittyviä jännitteitä haastateltavat eivät juurikaan kuvanneet, vaikka kriisit edellyttävät myös emotionaalisten jännitteiden hallintaa (Littlefield, 2015). Koska kriisiviestinnän tarkastelua ei ole mielekästä rajata vain kognitiivisiin aspekteihin, kuten tiedon tarpeisiin ja vaihdantaan kriiseissä, jatkossa olisi tarpeen tutkia erityisesti kriisivuorovaikutuksen jännitteiden emotionaalisia ulottuvuuksia (ks. lisäksi Laajalahti ym., 2016). Tehty tutkimus osoittaa, että relationaalisen dialektiikan viitekehystä voidaan soveltaa vuorovaikutuksen jännitteiden tarkasteluun jossain tietyssä työssä keskittymättä mihinkään tiettyyn vuorovaikutussuhteeseen. Jatkossa rajautuminen tiettyyn vuorovaikutussuhteeseen voisi kuitenkin tarjota tärkeää lisätietoa siitä, miten vuorovaikutussuhteet etenevät ja muuttuvat mainekriiseissä. Vuorovaikutuksen jännitteitä on tutkittu usein kahdenkeskisissä vuorovaikutussuhteissa (Baxter & Braithwaite, 2010), mutta niitä olisi kiinnostavaa tarkastella myös ryhmätasolla sekä tutkimalla yksilöiden sijaan kokonaisten viestintäyksiköiden yhteisiä merkityksenantoja ja toimintaa. Kiinnostavaa olisi myös selvittää tarkemmin, millaisia yhdistelmiä eri kriisivuorovaikutuksen jännitteet muodostavat ja millaisia uusia jännitteitä erilaiset jännitteisiin vastaamistavat mahdollisesti synnyttävät (ks. lisäksi Currie-Mueller, 2017). Tässä tutkimuksessa haastateltiin kahdeksaa viestinnän ammattilaista, joista kaikilla oli kokemusta vastuullisista viestintätehtävistä mainekriiseissä. Vaikka kokeneilta viestinnän ammattilaisilta saatiin kerättyä tutkimuskysymyksen kannalta riittävä ja rikas aineisto, 18 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 saatuja tuloksia tulisi syventää ja tutkimuksen luotettavuutta parantaa keräämällä laajempi tutkimusaineisto ja kysymällä haastateltavilta suoraan nimenomaan kriisivuorovaikutuksen jännitteistä. Kriisiviestinnän tutkimukset ovat usein olleet tapaustutkimuksia, ja muissa kuin tapaustutkimuksissa on taas tyypillisesti käytetty määrällisiä tutkimusmenetelmiä. Tapaustutkimusten tavoitteena on ollut erityisesti tietyn kriisin tapahtumien kuvailu, ja määrällisten tutkimusten tavoitteena on ollut etenkin kriisinhallintastrategioiden tehokkuuden arvioiminen. (An & Cheng, 2012.) Vaikka tämän tutkimuksen aineisto ei ollut suuri, on tutkimuksen ansiona, että se laajentaa tapaustutkimusten näkökulmaa: tutkimuksessa tarkastellaan mainekriisien vuorovaikutusta rajoittumatta mihinkään tiettyyn mainekriisitapaukseen tai organisaatioon ja hyödynnetään samalla laadullisia tutkimusmenetelmiä. Näin onnistuttiin lisäämään ymmärrystä kriisivuorovaikutuksen jännitteistä mainekriiseissä yleisemmällä ilmiötasolla sekä jäsentämään viestinnän ammattilaisten työlle ominaista vuorovaikutusta ja merkityksenantoja. Vuorovaikutus ei ole mainekriiseissä vain viestinnän ammattilaisten työtä. Jatkossa kriisivuorovaikutuksen jännitteitä olisi kiinnostavaa tarkastella myös organisaation johtajien, toimittajien ja muiden sidosryhmien näkökulmasta. Myös mahdolliset uravaiheeseen liittyvät sekä toimialaja organisaatiokohtaiset erot mainekriisien vuorovaikutuksessa ovat kiinnostava jatkotutkimuskohde. Kiinnostavaa olisi esimerkiksi selvittää, tarvitsevatko viestinnän ammattilaiset eri toimialoilla erilaista kriisivuorovaikutusosaamista. Jatkossa olisi kiinnostavaa tarkastella myös, miten kriisivuorovaikutuksen jännitteisiin vastataan niin yksilöinä kuin kokonaisina organisaatioina; ratkaisevathan jännitteisiin vastaamistavat lopulta jännitteiden vaikutukset (Cools, 2011). Organisaatiot voivat tulkita kriiseissä saman jännitteen eri tavoin (Carlson ym., 2017). Kiinnostavaa ei olekaan vain, miten jännitteisiin vastataan, vaan myös se, miten niihin opitaan vastaamaan niin kuin niihin vastataan (Laajalahti, 2014). Tutkimuksessa keskityttiin kriisivuorovaikutuksen jännitteisiin organisaation mainekriiseissä. Maineenhallinta edellyttää kuitenkin sidosryhmien tarpeiden ja toiveiden kuuntelua sekä vuorovaikutusta myös ”hyvinä aikoina” ja sitä, että organisaatiot siirtyvät reaktiivisesta kriiseihin reagoinnista proaktiiviseen kriisien ennaltaehkäisyyn. Jatkossa olisikin kiinnostavaa tarkastella, millaisia vuorovaikutuksen jännitteitä organisaation maineenhallintaan liittyy ”hyvinä aikoina”. Tutkimuksen perusteella organisaation maine on yhteydessä sidosryhmien keskuudessa ansaittuun luottamukseen. Tämän vuoksi tarkastelua tulisikin laajentaa myös vuorovaikutuksen jännitteisiin luottamuksen rakentamisen yhteydessä. Sosiaalinen media ei ole lisännyt vain mainekriisien uhkaa: organisaation luottojoukkoja (faith-holders) ovat sidosryhmät, jotka asettuvat vapaaehtoisesti puolustamaan organisaatiota kriisin syttyessä (Luoma-aho, 2015). Kriisejä ei siis tulisi tarkastella vain maineenhallinnan näkökulmasta vaan myös organisaation rakentamiin luottamussuhteisiin kohdistuvina uhkina. Menetetty luottamus vaikuttaa organisaation maineeseen, kun taas vahva luottamus turvaa mainekriisien pyörteissä. 19 Hammarén & Laajalahti Kirjallisuus An, S.-K., & Cheng, I.-H. (2012). Crisis communication research in public relations journals: Tracking research trends over thirty years. Teoksessa W. T. Coombs, & S. J. Holladay (toim.), The handbook of crisis communication (s. 65–90). West Sussex: Wiley-Blackwell. https://doi. org/10.1002/9781444314885.ch3 Avery, E. J., Lariscy, R. W., Kim, S., & Hocke, T. (2010). A quantitative review of crisis communication research in public relations from 1991 to 2009. Public Relations Review, 36(2), 190–192. https://doi. org/10.1016/j.pubrev.2010.01.001 Baxter, L. A., & Braithwaite, D. O. (2010). Relational dialectics theory, applied. Teoksessa S. W. Smith, & S. R. Wilson (toim.), New directions in interpersonal communication research (s. 48–66). Los Angeles: Sage. http://dx.doi.org/10.4135/9781483349619.n3 Baxter, L. A., & Montgomery, B. M. (1996). Relating: Dialogues and dialectics. New York: Guilford. Baxter, L. A., & Norwood, K. M. (2015). Relational dialectics theory: Navigating meaning from competing discourses. Teoksessa D. O. Braithwaite, & P. Schrodt (toim.), Engaging theories in interpersonal communication: Multiple perspectives (2. painos, s. 279–291). Thousand Oaks: Sage. Benoit, W. L. (2015). Accounts, excuses, and apologogies: Image repair theory and research (2. painos). New York: Suny Press. Beurer-Züllig, B., Fieseler, C., & Meckel, M. (2009). Typologies of communicators in Europe. Corporate Communications: An International Journal, 14(2), 158–175. https://doi. org/10.1108/13563280910953843 Carlson, E. J., Poole, M. S., Lambert, N. J., & Lammers, J. C. (2017). A study of organizational responses to dilemmas in interorganizational emergency management. Communication Research, 44(2), 287–315. https://doi. org/10.1177/0093650215621775 Carroll, C. E. (2016). Introduction. Teoksessa C. E. Carroll (toim.), The SAGE encyclopedia of corporate reputation (xxv–xxix). Thousand Oaks: Sage. http:// dx.doi.org/10.4135/9781483376493 Cheng, Y. (2016). How social media is changing crisis communication strategies: Evidence from the updated literature. Journal of Contingencies and Crisis Management, 26(1), 58–68. https://doi. org/10.1111/1468-5973.12130 Cools, C. (2011). Relational dialectics in intercultural couples’ relationships. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 171. Coombs, W. T. (2007). Ongoing crisis communication: Planning, managing, and responding (2. painos). Thousand Oaks: Sage. Coombs, W. T. (2013). Situational theory of crisis: Situational crisis communication theory and corporate reputation. Teoksessa C. E. Carroll (toim.), The handbook of communication and corporate reputation (s. 262–278). West Sussex: John Wiley & Sons. https://doi.org/10.1002/9781118335529.ch23 Currie-Mueller, J. L. (2017). Pointing fingers across the tracks: An examination of strategic messages in the Lac-Mégantic rail disaster. Journal of Risk Research, 21(10), 1197–1216. https://doi.org/10.108 0/13669877.2017.1281338 Falkheimer, J., & Heide, M. (2012). Crisis communication in change: From plans to improvisations. Teoksessa W. T. Coombs, & S. J. Holladay (toim.), The handbook of crisis communication (s. 511–526). West Sussex: Wiley-Blackwell. https://doi. org/10.1002/9781444314885.ch25 Gerlander, M. (2003). Jännitteet lääkärin ja potilaan välisessä viestintäsuhteessa. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 3. Gerlander, M., Hautakangas, M., & Ahva, L. (2018). Vuorovaikutuksen jännitteet toimittajan työssä: Sovittelujournalismin herättämiä näkökulmia. Teoksessa J. Koponen, L. Kokkonen, E. Kostiainen, & I. A. Virtanen (toim.), Prologi: Puheviestinnän vuosikirja 2018 (s. 60–71). Jyväskylä: Prologos ry. Gerlander, M., & Kostiainen, E. (2005). Jännitteisyys opettajan ja oppijan vuorovaikutussuhteessa. Teoksessa T.-R. Välikoski, E. Kostiainen, E. Kyllönen, & L. Mikkola (toim.), Prologi: Puheviestinnän vuosikirja 2005 (s. 68–87). Jyväskylä: Prologos ry. Goodman, M. B. (2017). Communicating strategic change: The continuum of reputation, issues management, and crisis management is built on a positive corporate culture. Teoksessa L. Austin, & Y. Jin (toim.), Social media and crisis communication (s. 41–56). New York: Routledge. Hammarén, A. (2018). Viestinnän ammattilaisten kriisivuorovaikutus ja kriisivuorovaikutusosaaminen mainekriiseissä. Helsingin yliopisto, nykykielten laitos. Puheviestinnän pro gradu -tutkielma. Hirsjärvi, S., & Hurme, H. (2008). Tutkimushaastattelu: Teemahaastattelun teoria ja käytäntö. Helsinki: Gaudeamus. 20 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Kietzmann, J. H., Hermkens, K., McCarthy, I. P., & Silvestre, B. S. (2011). Social media? Get serious! Understanding the functional building blocks of social media. Business Horizons, 54(3), 241–251. https://doi.org/10.1016/j.bushor.2011.01.005 Laajalahti, A. (2014). Vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen tutkijoiden työssä. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 225. Laajalahti, A. (2016). Kriisiviestinnästä kriisivuorovaikutukseen: Puheviestinnän näkökulmia kriiseissä ja kriiseistä viestimiseen. Teoksessa M. Siitonen, M. Lahti, J. Koponen, & R. Vanhatalo (toim.), Prologi: Puheviestinnän vuosikirja 2016 (s. 76–82). Jyväskylä: Prologos ry. Laajalahti, A., Hyvärinen, J., & Vos, M. (2016). Crisis communication competence in co-producing safety with citizen groups. Social Sciences, 5(1), Art. 13. https://doi.org/10.3390/socsci5010013 Laaksonen, S. M. (2017). Hybrid narratives: Organizational reputation in the hybrid media system. Helsingin yliopisto. Publications of the Faculty of Social Sciences 53. Littlefield, R. S. (2015). Introduction to the dialectical tensions of risk and crisis communication. Teoksessa R. S. Littlefield, & T. L. Sellnow (toim.), Risk and crisis communication: Navigating the tensions between organizations and the public (s. 1–12). London: Lexington Books. Littlefield, R. S., & Sellnow, T. L. (toim.). (2015). Risk and crisis communication: Navigating the tensions between organizations and the public. London: Lexington Books. Luoma-aho, V. (2015). Understanding stakeholder engagement: Faith-holders, hateholders & fakeholders. Research Journal of the Institute for Public Relations, 2(1), 1–28. McCorkindale, T., & Distaso, M. W. (2013). The power of social media and its influence on corporate reputation. Teoksessa C. E. Carroll (toim.), The handbook of communication and corporate reputation (s. 497–512). West Sussex: John Wiley & Sons. https://doi.org/10.1002/9781118335529.ch40 Ott, L., & Theunissen, P. (2015). Reputations at risk: Engagement during social media crises. Public Relations Review, 41(1), 97–102. https://doi.org/10.1016/j.pubrev.2014.10.015 Putnam, L. L., Fairhurst, G. T., & Banghart, S. (2016). Contradictions, dialectics, and paradoxes in organizations: A constitutive approach. The Academy of Management Annals, 10(1), 65–171. https://doi.org/ 10.1080/19416520.2016.1162421 Reynolds, B., & Seeger, M. (2005). Crisis and emergency risk communication as an integrative model. Journal of Health Communication, 10(1), 43–55. https://doi.org/10.1080/10810730590904571 Sohn, Y. J., & Lariscy, R. W. (2014). Understanding reputational crisis: Definition, properties, and consequences. Journal of Public Relations Research, 26(1), 23–43. https://doi.org/10.1080/1062726X.2013.795865 Tuomi, J., & Sarajärvi, A. (2018). Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi (uudistettu laitos). Helsinki: Tammi. Ulmer, R. R., Sellnow, T. L., & Seeger, M. W. (2015). Effective crisis communication: Moving from crisis to opportunity (3. painos). Thousand Oaks: Sage. Viestinnän ammattilaiset (2017). Helsinki: ProCom ry, Viesti ry, Julkisen alan tiedottajat ry. https://www. viesti.fi/viestinta-ammattina/tutkimuksia-2 21 Hammarén & Laajalahti 22 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Artikkeli Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 22–35 “No periaatteessa minun tiedossani se aika lailla on”: Palveluohjauksen työntekijän tiedollinen asema varhaiskasvatuksen palveluohjauskeskusteluissa Tiivistelmä Kunnilla on laissa säädetty velvollisuus antaa huoltajille tietoa erilaisista varhaiskasvatuksen vaihtoehdoista. Tätä tiedottamista kutsutaan palveluohjaukseksi. Tässä artikkelissa tarkastellaan huoltajan ja kunnan palveluohjauksen työntekijän välisiä puhelinkeskusteluja. Palveluohjauskeskusteluja tutkitaan institutionaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Institutionaaliselle vuorovaikutukselle on ominaista osallistujien roolien muotoutuminen vuorovaikutuksen edetessä (esim. Drew & Heritage, 1992). Artikkelissa kiinnitämme huomion vuorovaikutukseen osallistujien tiedollisiin suhteisiin hyödyntämällä tietämisen alueen käsitettä (Heritage, 2012). Artikkelissa tutkitaan, miten palveluohjauksen työntekijän tiedollinen asema rakentuu vuorovaikutuksessa huoltajan kanssa ja minkä tiedon tulkitaan keskusteluissa kuuluvan työntekijän tietämisen alueeseen. Aineisto koostuu varhaiskasvatuksen palveluohjauksen puhelinkeskustelujen tallenteista (n=24), joiden analyysi pohjaa diskurssianalyyttiseen tarkasteluun. Työntekijän tietämisen alueen kuvataan muodostuvan tiedon tarjoamisen, tiedonannon vaiheittaisuuden ja tietämisen oikeutuksen kokonaisuudesta. Tiedon tarjoaminen ja samalla työntekijän ammatillisen tietämisen alue käsitti kunnan varhaiskasvatuspalveluita koskevan perustiedon. Lisäksi siihen katsottiin kuuluvan huoltajien työtilanne, minkä seurauksena puhelinkeskusteluja sävytti työelämäorientoituneisuus. Sen sijaan niihin ei juurikaan sisältynyt keskustelua lapsesta. ASIASANAT: diskurssinanalyysi, institutionaalinen vuorovaikutus, palveluohjaus, varhaiskasvatus, vuorovaikutuksen tutkimus Anu Kuukka KT, Tutkijatohtori Jyväskylän yliopisto Kasvatustieteiden laitos anu.kuukk[email protected] Anna Siippainen KT, Yliopistonlehtori Tampereen yliopisto Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta [email protected] Maarit Alasuutari Professori Jyväskylän yliopisto Kasvatustieteiden laitos [email protected]i CC BY-NC-SA 4.0 https://doi.org/10.33352/prlg.80529 23 Kuukka, Siippainen & Alasuutari Johdanto Kun huoltajat pohtivat varhaiskasvatusikäisen lapsensa hoitoratkaisua, he ovat yleensä yhteydessä oman asuinkuntansa varhaiskasvatuksen viranhaltijaan. Yhteyttä otetaan tavallisesti siinä vaiheessa, kun lastenhoidon järjestelyissä on tapahtumassa muutoksia. Varhaiskasvatuksen toimintaa sitovasti ohjaavassa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa todetaan seuraavasti: ”On tärkeää, että huoltajat saavat riittävästi tietoa kaikkien toimintamuotojen sisällöistä ja ominaispiirteistä. Kunnan on järjestettävä ohjausta ja neuvontaa huoltajille tarjolla olevista varhaiskasvatuspalveluista. Tarvittaessa huoltajan kanssa keskustellaan siitä, mikä varhaiskasvatuksen toimintamuoto ja laajuus vastaavat lapsen tarpeita ja etua. Neuvontaa ja ohjausta annetaan varhaiskasvatuspalveluihin hakeuduttaessa, sekä lapsen jo ollessa palvelujen piirissä.” (Opetushallitus, 2018, s. 18.) Tätä perheiden kanssa käytävää neuvottelua ja tiedottamista kuvataan termillä palveluohjaus. Tässä artikkelissa tarkastelemme huoltajan ja varhaiskasvatuksen viranhaltijan välisiä palveluohjauskeskusteluja erityisesti työntekijän tiedollisen aseman ja tietämisen näkökulmasta. Tutkimuksemme on osa Strategisen tutkimuksen neuvoston Tasa-arvo ja yhteiskunta -ohjelman rahoittamaa CHILDCARE-hanketta (SA 293049). Varhaiskasvatuspalvelujen palveluohjauksella ei ole tarkkaa määritelmää. Palveluohjauksen käsitettä käytetään myös esimerkiksi sosiaalityössä, jossa käsitteellä tarkoitetaan erilaisia palveluja tarvitsevan asiakkaan elämänhallinnan tukemista ja palvelujen koordinointia, usein pitkällä aikajänteellä (esim. Hänninen, 2007, s. 12). Varhaiskasvatuksen palveluohjauksen voi sen sijaan nähdä tarkoittavan lyhytaikaisempaa kaikille lapsiperheille tarkoitettua neuvontaa ja ohjausta heidän käytettävissään olevista varhaiskasvatuspalveluista (Varhaiskasvatuslaki 540/2018, §16). Palveluohjauksen toisena merkittävänä tehtävänä voidaan pitää perheiden tarpeiden kartoittamista. Varhaiskasvatuslain (540/2018) mukaan kunnan on järjestettävä varhaiskasvatusta ”siinä laajuudessa ja sellaisin toimintamuodoin kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää”. Ideaalitilanteessa ohjauksen myötä asiakas ja palveluohjauksen työntekijä löytävät kunkin perheen tarpeita parhaalla mahdollisella tavalla vastaavan lastenhoidon ratkaisun (myös HE 80/2015). Palveluohjaus toteutuu yleensä tilanteessa, jossa lapsi on siirtymässä ensimmäistä kertaa varhaiskasvatuspalveluiden piiriin, mutta hallituksen esityksen mukaisesti (HE 80/2015) varhaiskasvatuspalveluiden aloittamisen ajankohdan lisäksi palveluohjausta voidaan antaa myös esimerkiksi perheen tilanteen tai hoidon tarpeen muuttuessa. Käytännössä kunnissa ohjauksen tavat ja toteuttajat vaihtelevat suuresti. Palveluohjausta saattavat tarjota niin päiväkotien johtajat kuin varhaiskasvatuksen vastaavat viranhaltijat. Palveluohjaus on myös saatettu keskittää tietyille nimetyille henkilöille. Palveluohjausta annetaan esimerkiksi henkilökohtaisin keskusteluin, puhelimitse tai sähköpostilla. Joissain kaupungeissa on käytössä myös verkkosivuilta löytyvä mahdollisuus chat-keskusteluun ohjauksesta vastaavan henkilön kanssa. Tässä artikkelissa tarkastelemme huoltajan ja palveluohjauksen työntekijän välisiä puhelinkeskusteluita. Tutkimme niitä institutionaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta. Institutionaaliselle vuorovaikutukselle on ominaista osallistujien asemien muotoutuminen vuorovaikutuksen kulussa. Toisin sanoen sitä kehystävät tietynlaiset tulkinnat osallistujien toiminnasta ja käyttäytymisestä, niiden mahdollisuuksista 24 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 ja rajoista. Lisäksi institutionaalista keskustelua luonnehtii ainakin yhden osapuolen tehtävätai tavoiteorientaatio (Drew & Heritage, 1992, s. 21–25; Wintermantel, 1991, s. 126). Institutionaalisen vuorovaikutuksen epäsymmetrisyys Institutionaaliselle keskustelulle on ominaista osapuolten tiedollinen epäsymmetria ( Stevanovic & Peräkylä, 2012). Tyypillisesti instituution edustajalla eli asiantuntijalla on enemmän tietoa kuin vuorovaikutuksen toisella osapuolella. Tämän epäsymmetrian arkinen ilmentymä voi olla ammattikieleen liittyvien erikoistermien käyttö keskustelussa (esim. Raevaara, Ruusuvuori, & Haakana, 2001). Teoreettisesti institutionaalisen vuorovaikutuksen epäsymmetriaa voi lähestyä episteemisyyden ja deonttisuuden käsitteiden kautta. Episteemisillä eli tiedollisilla suhteilla tarkoitetaan sitä, miten vuorovaikutukseen osallistujat asemoivat itsensä ja toisensa keskusteltavan asian suhteen joko enemmän tai vähemmän tietäviksi tai tietämättömiksi. Kyse on yhtäältä siitä, kuka tietää mitäkin. Toisaalta kyse on myös siitä, kenellä on oikeus ja velvollisuus ilmaista tietämystään kenellekin ja millaisessa tilanteessa, kenellä taas ei. (Stevanovic, 2016; Stevanovic & Peräkylä, 2012.) Deonttisuus taas liittyy siihen, millä tavoin keskustelun osapuolet voivat toimia tulevan toiminnan auktoriteetteina ja tehdä esimerkiksi ehdotuksia siitä, mitä keskustelukumppanin tulisi tai olisi hyvä tehdä ( Stevanovic & Peräkylä, 2012). Deonttisuuden käsite liittyy siten neuvomisen tematiikkaan institutionaalisessa vuorovaikutuksessa. Varhaiskasvatuksen palveluohjauksessa – kuten monessa muussa ihmissuhdetyössä – neuvojen antaminen ja niiden pyytäminen ovat keskeisessä roolissa jo toiminnalle asetettujen virallisten tavoitteiden vuoksi. Vuorovaikutuksessa neuvon antaja asemoituu sellaisen tiedon omaavaksi, jota neuvon saajalla ei ole. Neuvon pyytäjä taas asettaa keskustelukumppaninsa asiantuntijan asemaan ja asemoituu itse neuvottavaksi. Neuvon antaminen voi tapahtua myös pyytämättä. Neuvon tarpeen voi tulkita tällöin syntyneen esimerkiksi osana edeltävää vuorovaikutusta. (Butler, Potter, Danby, Emmison, & Hepburn, 2010; Vehviläinen, 2001.) Vaikka neuvon antaminen ja kysyminen asettavat vuorovaikutuksen osapuolet lähtökohtaisesti epäsymmetriseen asemaan, on huomioitava, että vuorovaikutus on jatkuvaa neuvottelua asemista. Neuvon saaja voi vastustaa neuvoa tai hylätä sen samoin kuin henkilö, jolta neuvoa kysytään, voi kieltäytyä neuvon antamisesta. (Hepburn & Potter, 2011; Stevanovic & Peräkylä, 2012; Vehviläinen, 2001.) Tällöin neuvomisen tilanteen tiedolliset asemat muuttuvat. Tässä artikkelissa olemme kiinnostuneita edellä kuvatuista institutionaalisen vuorovaikutuksen episteemisistä ja deonttisista ulottuvuuksista erityisesti siitä näkökulmasta, miten ne ilmenevät työntekijän toiminnassa varhaiskasvatuksen palveluohjauskeskusteluissa. Sen lisäksi, että kiinnitämme huomiomme siihen, miten työntekijän tiedollinen asema rakentuu vuorovaikutuksessa huoltajan kanssa, erittelemme sitä, minkä (asiakkaan omaavan) tiedon tulkitaan keskusteluissa kuuluvan työntekijälle. Käytämme artikkelissamme näistä tulokulmista käsitettä palveluohjauksen työntekijän tietämisen alue. John Heritagea (2012) mukaillen tietämisen alue käsittää sen, mitä keskusteltavasta asiasta tiedetään, miten tiedetään sekä vuorovaikutukseen osallistuvien oikeudet ja velvollisuudet tietää asiasta. (Heritage, 2012.) Kysymme siten, millaiseksi työntekijän tietämisen alue muodostuu varhaiskasvatuksen palveluohjauksen puhelinkeskusteluissa? 25 Kuukka, Siippainen & Alasuutari Ymmärrämme tietämisen alueen vuorovaikutuksessa rakentuvaksi ja siten vaihtelevaksi ja muuttuvaksi keskustelun kuluessa. Lisäksi tietämisen alueet eivät ole toisiaan poissulkevia. Vaikka keskustelun osapuolilla on omat tietämisen alueensa, tietyt seikat voivat sisältyä kummankin osapuolen alueelle, joskin tavallisesti eriävissä määrin. Tietäminen voi siten vaihdella eri astein tilanteesta, jossa henkilöllä A on varma tieto jostain aiheesta, kun taas henkilöllä B kyseistä tietoa ei ole, tilanteeseen, jossa molemmilla henkilöillä on täysin yhtäläinen tieto. (Heritage, 2012.) Esimerkiksi institutionaalisessa vuorovaikutuksessa asiantuntijalla voi olettaa olevan yleisja erityistietämystä instituutiosta ja sen tarjoamista palveluista, kun taas asiakkaan tietämyksessä voivat painottua hänen henkilökohtaiset kokemuksensa ja elämäntilanne (Lindström & Karlsson, 2016). Julkisen sektorin organisaatiossa esimiehen ja alaisen välisiä kehityskeskusteluja analysoinut Mikkola (2015) havaitsi alaisen asemoituvan erityisasemaan hänellä olevan ensisijaisen, hänen työtehtäviinsä liittyvän tiedon perusteella, vaikka esimiehelle tulkittiin kuuluvan tiettyjä institutionaalisia oikeuksia deonttisen asemansa vuoksi. Tutkimuksen menetelmälliset ratkaisut ja aineiston kuvaus Tämän tutkimuksen aineistona käytetään huoltajan ja kunnan palveluohjauksen työntekijän välisten puhelinkeskustelujen tallenteita. Palveluohjausta antavat henkilöt työskentelivät tutkimuskunnissa varhaiskasvatuksen hallinnollisissa tehtävissä. Puheluissa huoltaja lähestyi työntekijää joko ensimmäisen kerran tai huoltaja ja työntekijä palasivat jo aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Viimeksi mainitussa tilanteessa työntekijä oli useimmiten soittanut huoltajalle. Hän saattoi esimerkiksi tarkistaa puhelussa joitain tietoja huoltajalta ja esitellä tälle suunnittelemansa päätöksen lapsen varhaiskasvatuspaikasta. Tutkijoista kukaan ei ollut henkilökohtaisesti paikalla, kun aineistoja kerättiin, vaan palveluohjausta antavat työntekijät tallensivat keskustelut huoltajan luvalla. Tutkimusta varten oli haettu tutkimuslupa kuntien sivistystoimesta. Palveluohjauskeskusteluja koskevasta aineiston keruusta oli myös tiedote kuntien varhaiskasvatuspalvelujen verkkosivuilla. Lisäksi työntekijät esittelivät tutkijoilta saadun kirjallisen ohjeistuksen pohjalta huoltajille tutkimuksen tarkoitusta ja puhelintallenteina kerättävän aineiston osuutta osana CHILDCARE-tutkimusta. Samalla työntekijät toivat esille osallistumisen vapaaehtoisuuden sekä tiedustelivat suullisesti huoltajien suostumusta keskustelun tallentamiseksi. Tallennus käynnistettiin vasta, jos huoltaja oli antanut luvan siihen. Yhteensä puhelinkeskusteluja tallennettiin 26 kappaletta kahdessa kunnassa. Tallennus tapahtui syksyllä 2017. Osassa keskusteluja tallennus epäonnistui siten, että ainoastaan työntekijän puhe tallentui kunnolla. Näistä keskusteluista on otettu mukaan ainoastaan ne, joissa on riittävästi osia myös huoltajan puheesta, jotta keskustelun kulkua pystyy seuraamaan. Analyysin kohteena on näin ollen 24 keskustelua. Tallenteiden kestot vaihtelivat reilusta minuutista 15 minuuttiin, ja yhteensä aineistoa kertyi 166 minuutin verran. Keskimääräinen puhelu kesti noin 6 minuuttia (6 min 9 s). Puhelinkeskustelujen taltioinnit kirjoitettiin sanatarkasti tekstiksi huomioiden tauot ja puhenopeuden vaihtelut. Litteroitua tekstiä kertyi kaikkiaan 55 sivua (Verdana, kirjasinkoko 8, rivinväli 1). Henkilöitä koskevat tiedot muutettiin siten, ettei yksittäisiä huoltajia, perheitä, työntekijöitä tai kuntia voi tunnistaa. Tulososiossa esitettyjen aineisto-otteiden litterointimerkkien selitykset ovat artikkelin liitteenä (liite 1). 32 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 keskustella varhaiskasvatuksen palveluohjauskeskusteluissa. Toisaalta varhaiskasvatukselle sen valtakunnallisessa ohjauksessa annetut merkitykset ovat huomattavasti sen työvoimapoliittista tehtävää laajemmat ja painottavat lapsen etua. Aineistossa työntekijän tietämisen oikeutus rajautuu kuitenkin ennen kaikkea huoltajien työtai opiskelutilanteeseen. Pohdinta Tässä artikkelissa tarkasteltiin, millaiseksi työntekijän tietämisen alue muodostuu varhaiskasvatuksen palveluohjauksen puhelinkeskusteluissa. Analysoimme sitä, miten työntekijän tiedollinen asema rakentui vuorovaikutuksessa huoltajan kanssa ja minkä huoltajan omaavan tiedon tulkittiin keskusteluissa kuuluvan myös työntekijälle. Aineiston analyysissa hyödynsimme diskurssianalyyttista tarkastelutapaa, jossa kielenkäyttö ymmärretään toiminnaksi. Tutkimuksen tuloksena esitimme palveluohjauksen työntekijän tietämisen alueen muodostuvan tiedon tarjoamisen, tiedonannon vaiheittaisuuden ja tietämisen oikeutuksen kokonaisuutena. Yksi palveluohjaukselle annettu lakisääteinen tehtävä on huoltajien informoiminen erilaisista varhaiskasvatuksen vaihtoehdoista ja varhaiskasvatukseen hakemiseen liittyvistä kysymyksistä. Kaikkien tämän artikkelin aineistona toimivien keskustelujen voi nähdä vastaavan tähän tehtävään. Palveluohjauksen työntekijän ammatillisen tietämisen alue muodostui lähtökohtaisesti kunnan varhaiskasvatuspalveluita koskevasta perustiedosta. Tiedon tarjoamisen lähtökohtana olivat usein huoltajien esittämät palveluja koskevat kysymykset, joihin työtekijä tarjosi vastaukset. Tiedon tarjoaminen tuli esille myös työntekijän huoltajalle antamien toimintaohjeiden ja neuvojen muodossa. Kuten asiantuntijan ja asiakkaan välisissä suhteissa laajemmin (ks. Vehviläinen, 2001), myös palveluohjauskeskusteluissa neuvo voitiin antaa pyytämättä, vastauksena huoltajan kysymykseen tai täydentämään huoltajan puuttuvaa tietoa. Osa työntekijän ammatillisen tietämisen alueesta oli myös huoltajien ulottuvilla. Osa työntekijän tietämisestä käsitti asioita, jotka eivät olleet perheiden saatavissa muualta, esimerkiksi tieto vapaista hoitopaikoista. Tällaisessa tilanteessa huoltajille saatettiin antaa/ annettiin tietoa vaiheittain, samalla kun työntekijä kysyi huoltajalta lisätietoa perheen tilanteesta tai muusta asiaan liittyvästä seikasta. Nämä tilanteet ilmensivät Raevaaran (2006) kuvaamaa eri näkökulmien yhteensovittamista asiakkaan asian hoitamiseksi. Työntekijän tietämisen oikeutus tuli esille siten, että työntekijällä näytti olevan oikeus kysyä ja saada tietoa perheestä tiettyihin asioihin liittyen. Aineistossa nämä asiat käsittelivät erityisesti huoltajien työtilannetta; se osoittautui merkitykselliseksi työntekijän tietämisen alueeksi. Työntekijöiden huoltajien työtilannetta koskevien kysymysten lisäksi huoltajat esittivät selontekoja perheen työtilanteesta, vaikkei työntekijä olisi sitä heiltä kysynytkään (vrt. Mäntylä, 2006). Siten palveluohjauskeskusteluja sävytti vahva työelämäorientoituneisuus. Sen sijaan lapsesta keskusteltiin varsin vähän. Joissain keskusteluissa työntekijä saattoi kysyä lapsen ikää tai huoltaja kuvata jotain lapsen terveyteen liittyvää seikkaa. Muita tietoja lapsesta työntekijät eivät keskusteluissa juuri kysyneet, eivätkä myöskään huoltajat tuoneet esille, vaikka hoitoratkaisun tulisi vastata lapsen tarpeita ja etua. Artikkelissa työntekijän episteeminen ja deonttinen asemoituminen suhteessa huoltajaan tulee esille etenkin tiedon ja neuvojen tarjoamisessa, mikä osaltaan ilmentää vuorovaikutukseen osallistujien välistä tiedollista epäsym- 33 Kuukka, Siippainen & Alasuutari metriaa (myös Alasuutari, 2010). Tiedollinen epäsymmetria loiveni kuitenkin samanmielisyyttä sisältävissä puheenvuoroissa, joissa keskustelijoilla oli yhteinen käsitys puheena olevasta asiasta (esim. Mikkola, 2015) esimerkiksi lapsen ikään liittyen. Kaikkineen palveluohjauksen työntekijät ovat haastavan tehtävän edessä, kun he yrittävät vastata perheiden tarpeisiin ainakin toisinaan rajallisista varhaiskasvatusresursseista huolimatta ja yhtä aikaa pyrkivät käyttämään resursseja järkevästi. Tämä saattaa ilmetä esimerkiksi tiedonannon vaiheittaisuutena. Tiedon “säännöstely” voi ohjata huoltajaa kohti tietynlaisia lastenhoidon ratkaisuja, sillä huoltajalla ei välttämättä ole yksityiskohtaista tietoa varhaiskasvatuksen järjestämisestä, kuten asiakasmaksusta tai palveluvalikoimasta. Tämän vuoksi huoltajan mahdollisuus valita perheelle sopivin varhaiskasvatusratkaisu voi olla rajattu. Voikin pohtia, toteutuvatko lain tavoitteet, jos palveluohjausta orientoivat ainakin osin kunnan resurssit. Varhaiskasvatuksen palveluohjauksen ohjeistukset ovat niukat, ja tutkimustietoa on toistaiseksi vähän. Lainsäädäntöön vastaaminen voi olla haastavaa, jos yhtenäistä näkemystä palveluohjauksen tehtävästä ja toteuttamisesta ei ole. Palveluohjauksen kehittämisen kannalta voisikin olla hyödyllistä miettiä, kuinka palveluohjausta kehitetään siten, että myös perheiden ja lasten tarpeet tulevat osaksi ohjauskeskusteluja. Palveluohjaus on yksi muotoutuvista työmuodoista, ja siten jatkossakin olennainen tutkimuskohde palvelun kehittämiseen koulutuksellisten kysymysten kannalta. Tämä artikkeli on esittänyt tapaustutkimuksen, jolla on omat rajoitteensa. Ensinnäkin puhelinkeskustelut ja niiden tallennukset ovat tyypillisesti lyhyitä, ja tallenteita on suhteellisen vähän. Aineiston määrän vuoksi tuloksista tehtävissä päätelmissä on oltava varovainen. Lisäksi rajoituksena voi pitää joidenkin tallenteiden huonoa kuuluvuutta, joka on rajoittanut analyysimahdollisuutta. Aineiston ei voi ajatella kattavan palveluohjauksen keskustelujen koko kenttää, ja on huomioitava, että se on ainakin jossain määrin työntekijöiden valikoimaa. Mukana on epäilemättä myös valikoitumista sen suhteen, miten huoltajat ovat antaneet luvan keskustelujen taltiointiin. Tutkimus on kuitenkin ensimmäinen laatuaan palveluohjauksen institutionaalisesta vuorovaikutuksesta, ja siinä suhteessa sitä voi pitää tärkeänä avauksena palveluohjauksesta käytävään keskusteluun. Palveluohjauskeskustelujen jatkotarkastelu on tärkeää myös kattavammilla tutkimusaineistoilla. Kirjallisuus Alasuutari, M. (2010). Suunniteltu lapsuus. Keskustelut lapsen varhaiskasvatuksesta päivähoidossa. Tampere: Vastapaino. Butler, C., Potter, J., Danby, S., Emmison, M., & Hepburn, A. (2010). Advice-implicative interrogatives: Building “client-centred” support in a children’s helpline. Social Psychology Quarterly, 73(3), 265–287. Drew, P., & Heritage, J. (1992). Analyzing talk at work. An introduction. Teoksessa P. Drew, & J. Heritage (toim.), Talk at work. Interaction in institutional settings (s. 3–65). Cambridge: Cambridge University Press. Edwards, D., & Potter, J. (1992). Discursive Psychology. Beverly Hills, CA: Sage. Haakana, M., Raevaara, L., & Ruusuvuori, J. (2001). Lääketieteen termit lääkärin ja potilaan vuorovaikutuksessa. Teoksessa J. Ruusuvuori, M. Haakana, & L. Raevaara (toim.), Institutionaalinen vuorovaikutus. Keskusteluanalyyttisia tutkimuksia (s. 196–222). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 34 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 HE 80/2015. Hallituksen esitys eduskunnalle laeiksi varhaiskasvatuslain sekä lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuesta annetun lain muuttamisesta. (luettu 12.12.2018) https://www.finlex.fi/fi/esitykset/ he/2015/20150080 Hepburn, A., & Potter, J. (2011). Designing the recipient: Managing advice resistance in institutional settings. Social Psychology Quarterly, 74(2), 216–241. https://doi.org/10.1177/0190272511408055 Heritage, J. (2012). Epistemics in action: Action formation and territories of knowledge. Research on Language & Social Interaction, 45(1), 1–29. https:// doi.org/10.1080/08351813.2012.646684 Hänninen, K. (2007). Palveluohjaus. Asiakaslähtöistä täsmäpalvelua vauvasta vaariin. Raportteja 20/2007. Helsinki: Stakes, FinSoc. (luettu 12.12.2018) http:// www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/75697/R202007-VERKKO.pdf?sequence=1&isAllowed=y Jackson, A. Y., & Mazzei, L. A. (2012). Thinking with theory in qualitative research. Viewing data across multiple perspectives. London: Routledge. Jokinen, A., Juhila, K., & Suoninen, E. (2016). Diskurssianalyysi. Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Tampere: Vastapaino. Lindholm, C., & Stevanovic, M. (2016). Sanat. Teoksessa M. Stevanovic, & C. Lindholm (toim.), Keskustelunanalyysi. Kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta (s. 79–99). Tampere: Vastapaino. Lindström, J. K., & Karlsson, S. (2016). Tensions in the epistemic domain and claims of no-knowledge: A study of Swedish medical interaction. Journal of Pragmatics, 106, 129–147. https://doi.org/10.1016/j. pragma.2016.07.003 Mikkola, P. (2015). Kirjallinen teksti ja keskustelijoiden oikeudet: Episteemisten ja deonttisten oikeuksien ilmeneminen esimiehen ja alaisen välisessä kehityskeskustelussa. Prologi, Puheviestinnän vuosikirja 2015. Jyväskylä: Prologos, 75–106. Molder, H. T. (2015). Discursive Psychology. Teoksessa K. Tracy, C. Ilie, & T. Sandel (toim.), The International Encyclopedia of Language and Social Interaction (s.1–11). Boston: John Wiley & Sons. Mäntylä, M. (2006). Asiakas vastaajana. Myönteiset vastaukset kysymyksiin. Teoksessa M.-L. Sorjonen, & L. Raevaara (toim.), Arjen asiointia. Keskusteluja Kelan tiskin äärellä (s. 143–169). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Opetushallitus (2018). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet. Määräykset ja ohjeet 2018:3a. Helsinki: Opetushallitus. Potter, J., & Hepburn, A. 2007. Discursive Constructionism. Teoksessa J. A. Holstein, & J. F. Gubrium (toim.), Handbook of Constructionist Research (s. 275–293). New York: The Guilford Press. Raevaara, L. (2006). Kysymykset virkailijan työkaluna. Teoksessa M.-L. Sorjonen, & L. Raevaara (toim.), Arjen asiointia. Keskusteluja Kelan tiskin äärellä (s. 86–116). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Raevaara, L., Ruusuvuori, J., & Haakana, M. (2001). Institutionaalinen vuorovaikutus ja sen tutkiminen. Teoksessa J. Ruusuvuori, M. Haakana, & L. Raevaara (toim.), Institutionaalinen vuorovaikutus. Keskusteluanalyyttisia tutkimuksia (s. 11–38). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Stevanovic, M. (2013). Deontic right in interaction. A conversation analytic study on authority and cooperation. Publications of the department of social research 10. Helsinki: Helsingin yliopisto. Stevanovic, M. (2016). Sosiaaliset rakenteet. Teoksessa M. Stevanovic, & C. Lindholm (toim.), Keskustelunanalyysi. Kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta (s. 200–221 ). Tampere: Vastapaino. Stevanovic, M., & Peräkylä, A. (2012). Deontic authority in interaction: The right to announce, propose, and decide. Research on Language & Social Interaction, 45(3), 297–321. https://doi.org/10.1080/ 08351813.2012.699260 Tannen, D. (1993). Framing in Discourse. New York: Oxford University Press. Varhaiskasvatuslaki 540/2018. (luettu 12.12.2018) https://www.finlex.fi/fi/laki/smur/2018/20180540 Vehviläinen, S. (2001). Neuvomisen ongelmia ja ratkaisuja - vertaileva näkökulma. Teoksessa J. Ruusuvuori, M. Haakana, & L. Raevaara (toim.), Institutionaalinen vuorovaikutus. Keskusteluanalyyttisia tutkimuksia (s. 39–61). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Wintermantel, M. (1991). Dialogue between expert and novice: on differences in knowledge and their reduction. Teoksessa I. Markova, & K. Foppa (toim.) Assymmetries in Dialogue (s. 124–142). Harvester wheatsheaf Barnes & Noble book. 35 Kuukka, Siippainen & Alasuutari Liite 1. Litteraatiomerkinnät H huoltaja TT työntekijä [] poistettuja/ muunnettuja tunnistetietoja , lyhyt tauko (2) tauon pituus sekunteina (--) epäselvää puhetta [---] tekstistä on jätetty osa pois <> tai <> puhenopeuden hidastuminen tai nopeutuminen [ep] epäselvää puhetta 36 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Näkökulma Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 36-46 Poliittisen standup-komedian sukupuolittuneisuus Valkoisen talon kirjeenvaihtajien illallisilla Outi Hakola FT, Akatemiatutkija Kulttuurien tutkimuksen osasto Helsingin yliopisto [email protected] Standup-komedia on levinnyt komediaklubeilta Netflixin kaltaisten suoratoistopalveluiden lisäksi areenoille ja suoriin TV-lähetyksiin. Jälkimmäisestä tunnetuin esimerkki on Yhdysvalloissa vuosittain järjestettävä gaala, Valkoisen talon kirjeenvaihtajien illallinen. Gaala juhlii lehdistönja sananvapautta, ja palkitsee poliittisen journalismin toimijoita. Palkitseminen tapahtuu kuitenkin sukupuolittuneessa kontekstissa. Vaikka illallisgaala on suunnattu erityisesti yhdysvaltaisille poliittisille toimijoille, mukaan lukien presidentti ja hänen hallintonsa, keskeiset puoluepoliittiset toimijat ja politiikan toimittajat, tilaisuudesta on kasvanut julkisesti seurattu tapahtuma.1 Koska tilaisuudesta on muodostunut poliittisen komedian näytösperinne, illalliset mahdollistavat kulttuuristen asenteiden siirtymien tarkastelun poliittisessa komediassa. Nykymuotoisen standup-komedian perinteet ovat kehittyneet Yhdysvalloissa, jonka komediakenttä toimii edelleen alan trendien synnyttäjänä ja levittäjänä. Tämä tekee yhdysvaltalaisesta komediasta merkittävän myös suomalaisessa kontekstissa, eikä vähiten siksi, että myös suomalaiset koomikot, tunnetuimpana Ismo Leikola, ovat tehneet kansainvälistä uraa nimenomaan Yhdysvalloissa. Standupia, ja erityisesti politiikkaan kohdistuvaa komediaa, on perinteisesti pidetty miehisenä esiintymisen lajina. Miehet ovat hallinneet komedialavoja määrällisesti, ja ainakin osa yleiCC BY-NC-SA 4.0 https://doi.org/10.33352/prlg.87614 37 Hakola 1 Julkisen palvelun televisioyhtiö C-SPAN on televisioinut gaalan vuodesta 1993 saakka. 2 Ainoastaan kahdesti aiemmin on poikettu komediaperinteestä vuoden 1983 jälkeen. Vuonna 1999 pääesiintyjänä oli laulaja Aretha Franklin, mutta tuolloinkin mukana oli Brian Williamsin esittämä sketsi. Laulaja Ray Charles esiintyi gaalassa vuonna 2003, sillä juuri alkaneen Irakin miehityksen takia presidentti George W. Bush piti koomikon kutsumista epäasiallisena. söstä on olettanut poliittisen standupin hyökkäävän tyylin soveltuvan paremmin miesesiintyjille (Sherine, 2016). Käsitys on vanhentunut naiskoomikkojen noustessa esiintymislavoille. Naiskoomikot ovat saaneet lisää näkyvyyttä 2000-luvulla eivätkä he ole kaihtaneet aggressiivista esiintymistä. Muun muassa Michelle Wolf, Samantha Bee, Chelsea Handler ja Ali Wong ovat kyseenalaistaneet suorasukaisten, jopa vulgaarien esiintymistensä avulla, mistä aiheista ja millä tyylillä naiset voivat tehdä komiikkaa. Heidän esiintymisensä kritisoi kulttuurisia oletuksia, joiden mukaan komedialliset esiintymistyylit sitoutuisivat koomikon sukupuoleen. Tässä näkökulma-artikkelissa nostan esiin sukupuolijännitteen, joka vuonna 2018 konkretisoitui, kun Michelle Wolfin standup-esitys aiheutti julkisen kohun. Väittelyn kohteeksi nousi Wolfin suorasukaisten ja aggressiivisten vitsien tyyli suhteessa poliittiseen puolueellisuuteen ja naiseuteen (Hakola, 2019). Wolfin aiheuttama kohu johti myös gaalan komediaperinteen katkeamiseen ja vuonna 2019 tilaisuudessa esiintyi historioitsija Ron Chernow. 2 Standupin yleistyminen on kirvoittanut keskustelua sukupuolenjälkeisyydestä. Yhtäältä se liittyy naiskoomikoiden esille nousuun ja toisaalta keskusteluun post-yhteiskunnasta, jossa esimerkiksi rodulla ja sukupuolella ei olisi enää merkittävää vaikutusta yksilöiden yhteiskunnalliseen asemaan. Koomikkojen esiintymistä selitetään heidän tekemillään tyylija sisältövalinnoilla, ei heidän sukupuolellaan. Millaista sukupuolenjälkeinen (post-gender) komedia voisi olla ja millaisena potentiaali näyttäytyy tämän hetken yhdysvaltalaisella komediakentällä? Standup ja poliittisen komedian sukupuolittuneisuus Poliittisessa standup-komediassa korostuu vuorovaikutuksellisuus, sillä standup tapahtuu aina tietyssä hetkessä, paikassa ja yleisön edessä. Esiintyjän ja yleisön vuorovaikutussuhde edellyttää molempien osallistumista ideaalisesti siten, että yleisöstä tulee yhtä lailla tilanteen rakentaja ja esiintyjä (Brodie, 2008; Double, 2015). Poliittisen komedian kapinalliseen ja transformatiiviseen huumoriin sisältyy oletus, että yleisö tunnistaa aiheen lisäksi siihen liittyvän valta-asetelmien haastamisen ja poliittisen diskurssin absurdin luonteen. Jaettu kokemus hierarkioiden haastamisesta voi synnyttää yhteisöllistä naurua, mikäli koomikko onnistuu ottamaan yleisön mukaan huumorin rakentamiseen. Lindforsin (2019) mukaan standupin vuorovaikutuksellisuudessa on kolme keskeistä tekijää: koomikon julkinen itsensä esittäminen sanallisen ja sanattoman viestinnän avulla, koomikon kyky kannustaa yleisön osallistuvuutta ja luoda yhteisöllinen kokemus, sekä viestintä tavalla, joka sekä ohjaa yleisön huomiota että alistaa onnistumisensa yleisön arvioitavaksi. Vaikka standupin perinne kumpuaa lavaesiintymisestä, medioituneessa kulttuurissa jossa esityksiä taltioidaan ja lähetetään kotiyleisöille, vuorovaikutus saa erityisiä piirteitä. Kirjeenvaihtajien illallisilla komedia toimii palautteena poliittisille toimijoille, jossa paikalla oleva yleisö edustaa poliittisen satiirin kohdetta. Kotiyleisö 38 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 ei vaikuta vuorovaikutustilanteen syntymiseen, vaan heille tunnelma välittyy paitsi koomikon myös paikalla olevan yleisön kautta (Brock, 2015; Brodie, 2008). Paikalla olevan yleisön reaktiot – nauru, taputus, hiljaisuus ja kameran kuvaamat ilmeet ja eleet – antavat vihjeitä yhteisöllisestä naurusta tai sen epäonnistumisesta. Koska kirjeenvaihtajien illallisilla paikalla oleva yleisö on myös komedian kohteena, kotiyleisöllä on mahdollisuus nauttia yhteisöllisestä naurusta suhteessa poliittisen satiirin osuvuuteen. Niinpä huomio kiinnittyy myös roastaamisen (roasting) kohteena olevien kykyyn ottaa palaute vastaan. Roastaamisessa tunnettua henkilöä pilkataan julkisesti, joskin usein hyväntahtoisesti komediallisessa esiintymisessä siten että kohde on tyypillisesti läsnä tilaisuudessa (Ritchie, 2014; Rossing, 2017). Roastaaminen antaa kohteelle mahdollisuuden osoittaa, pystyykö hän nauramaan itselleen. Erityisesti poliittisessa komediassa kykyä ottaa vastaan kritiikkiä arvostetaan ja onnistuessaan se on jopa kasvattanut kyseisen poliitikon suosiota, sillä tällöin hän on osoittanut kykenevänsä vuorovaikutukselliseen suhteeseen sekä yleisön että median kanssa (Cramer Brownell, 2016; Higgie, 2017). Roastaamisessa yleisö kohdistaa arvioivan katseensa paitsi koomikkoon myös vitsien kohteena olevan tahon toimintaan ja reaktioihin. Kahden eri yleisön olemassaolo on osoitus siitä, että vitsit, jotka aiheuttavat paheksuntaa Washingtonissa, voivat olla hauskoja televisioyleisölle. Vuodesta 1921 järjestetyille Valkoisen talon kirjeenvaihtajien illallisille sallittiin naisjournalistien osallistua vasta vuonna 1962. Vuodesta 1983 alkaen tilaisuuteen on tyypillisesti kutsuttu koomikko, mutta myös esiintyjissä naiset ovat muodostaneet vähemmistön. Vuosien varrella illallisilla on esiintynyt 22 mieskoomikkoa, joista osa on esiintynyt tilaisuudessa useamman kerran, Jay Leno jopa neljästi. Naisia esiintyjistä on koko aikana ollut viisi. Asetelma korostaa tilaisuuden sukupuolittuneisuutta, ja voi vahvistaa kulttuurista mielikuvaa, jossa poliittinen komedia olisi erityisesti miehille sopiva laji. Feministiset näkökulmat ovat kuitenkin haastaneet käsityksiä miesten erityisestä soveltuvuudesta poliittisiin keskusteluihin, koska naisten pitkäaikainen tavoite muuttaa ja paljastaa yhteiskunnallisia ja poliittisia valtasuhteita ja -rakenteita vastaa poliittisen komedian tavoitteita (Colletta, 2014; Mizejewski, 2014). Komediatutkimus nykyään vastustaakin jakoa miesten ja naisten komediamuotoihin. Tutkijat ovat nähneet tärkeämpänä tutkia eri koomikoiden välisiä eroja ja samankaltaisuuksia kuin pyrkiä selittämään niitä yksinkertaistavasti ja yleistävästi sukupuolella (Gilbert, 2004; Shouse & Oppliger, 2012). Kehitys on johtanut sukupuolenjälkeisyyden pohtimiseen. Englanninkielisen keskustelun post-gender käsite on haastava suomennettava, sillä se voi tarkoittaa niin sukupuolettomuutta, sukupuolikategorioita ylittävää tai sukupuolenjälkeisyyttä. Samalla kääntäminen mahdollistaa pohdinnan, mihin käsite voi venyä. Käsite kuuluu osaksi kriittisen teorian post-ajattelua. Josephin (2009) mukaan post-teorioiden tavoitteena on ollut siirtää huomio tyypillisten analyysikategorioiden tuolle puolelle. Tästä huolimatta etuliitteen käyttö ei poista jälkimmäisen sanan merkityksiä, vaan voi jopa vahvistaa niitä ja tehdä keskustelun kohteena olevan asian, kuten sukupuolen, entistä näkyvämmäksi toiminnallisemmaksi käsitteeksi. (Joseph, 2009.) Osa tutkijoista käyttää kuitenkin post-liitettä sukupuolikategorioiden (sex/gender) poistamiseen, jolloin sukupuoli ei enää toimisi tunnistamisen tai merkityksellistämisen välineenä. Esimerkiksi Nicholasille (2014) sukupuolenjälkeisyys on kuviteltu tulevaisuus, jossa essen- 39 Hakola tialistiset ja toisilleen vastakkaiset sukupuolijaot ja -hierarkiat eivät määrittele yksilöiden kokemuksia, vaan on toisenlaisia tapoja olla olemassa, luoda suhteita muihin ja jakaa normeja. Mahdollisuuksia sukupuolettomaan olemiseen on etsitty ei-binaarisista sukupuoli-identiteeteistä, queer-kokemuksista, androgyyneistä ja posthumanismin muodoista, kuten kyborgeista (esim. Butler, 1990; Deutscher, 1997; Haraway, 1991; Nicholas, 2014). Samoin sukupuolettomassa komediassa sukupuoli ei olisi enää millään tavoin merkittävä elementti. Pelkästään se, että Michelle Wolfin komediamonologi synnytti julkista keskustelua koomikon sukupuolesta osoittaa, ettei sukupuoleton komedia ole lähellä toteutumista. Sukupuolettomuuden ideaalia onkin kritisoitu sen tavoitteesta poistaa tunnistettavissa olevat, sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävät sukupuolijaottelut, joista keskustelematta jättäminen voisi hankaloittaa sosiaalisten jännitteiden tunnistamista (Deutscher, 1997; Joseph, 2009). Komediatutkimuksessa sukupuolenjälkeisyyttä kannattaakin lähestyä kriittisenä käsitteenä, joka tarkastelee, miten nykyisiä sukupuoleen liittyviä kulttuurisia oletuksia voitaisiin purkaa ja ylittää. Sukupuolenjälkeisyys voi tavoitella niiden hierarkioiden purkamista, joissa sukupuoli määrittelee valtavirtaan tai marginaaliin asettumista tai sitä, millaista komediaa keneltäkin oletetaan. Tässä tulkinnassa ”post” ei hävitä sukupuolta näkyvistä, vaan kiinnittää siihen eri tavalla huomiota. Esiintyjien sukupuolella on merkitystä komedialle Lindforsin (2019) mukaan esiintyjän (lava-) persoona on merkittävä vuorovaikutuksen synnyttäjä standup-komediassa, sillä ihmiset arvioivat paitsi vitsien sisältöä, myös esiintyjän läsnäoloa, yksilöllisyyttä ja esitystyyliä. Lavapersoonaan vaikuttavat myös kulttuuriset piirteet ja odotukset, jotka kiinnittyvät muun muassa sukupuolen, seksuaalisuuden, rodun ja etnisyyden kysymyksiin. Nämä piirteet ovat näkyvissä myös Kirjeenvaihtajien illallisilla. Kirjeenvaihtajien illallisilla naisia on ollut esiintyjinä niin harvoin, että heidän kutsuminen näyttäytyy poliittisena valintana. Ensimmäinen gaalan naiskoomikko, Paula Poundstone, joka esiintyi tilaisuudessa vuonna 1992, pettyi, kun media keskittyi hänen esiintymisasuunsa (valkoinen smokki), eikä siihen, mitä hän sanoi. Poundstone tulkitsi tämän sukupuolittuneeksi kohteluksi, vaikka hän itse ei näe monologiaan osana sukupuolipolitiikkaa (Kahn, 2015). Tämänkaltainen julkinen kommentointi asettaa miehet edustamaan valtavirtaa ja naiset sukupuoltaan, mikä tekee esiintyjän sukupuolesta osan poliittisen komedian vuorovaikutuksellisuutta. Gaalan identiteettipolitiikassa koomikon kriittinen etäisyys korostuu. Lähes kaikki tilaisuudessa esiintyneet koomikot erottautuivat Washingtonin poliittisista piireistä. Heille Washington näyttäytyi eliittinä tai sisäpiirinä, joka on irrallaan kansasta. Sen sijaan koomikot korostivat edustavansa joko kansaa ja/tai Hollywoodia, joiden molempien tehtävä on kriittisesti arvioida poliittisia toimijoita. Esimerkiksi Al Franken (1994) korosti, että Hollywoodista löytyy rohkeutta kertoa totuus, Conan O’Brien (1995), Jon Stewart (1997) ja Jimmy Kimmel (2012) korostivat ulkopuolisuuttaan nimetessään itsensä (viihdeteollisuuden) turisteiksi pääkaupungissa, ja Drew Carey (2002) ja Cedric the Entertainer (2005) välittivät päättäjille viestejä ”kansalta”. Esityksissään koomikot asettivat itsensä samalle viivalle kotiyleisön, ei niinkään paikan päällä olevan yleisön kanssa. 40 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Myös koomikoiden henkilökohtaiset piirteet vaikuttivat vuorovaikutukseen. Vuonna 1993 tilaisuuteen oli kutsuttu naiskoomikko Elayne Boosler, joka aloitti identifioimalla itsensä juutalaiseen ja työväenluokkaiseen taustaan. Sen sijaan hän ei nimennyt omaa naiseuttaan, mutta puhui naisista yhteisöllisessä ”me”-muodossa vitsien yhteydessä. Booslerin jälkeen tilaisuudessa kuultiin 13 mieskoomikkojen esitystä vuosina 1994–2008, joissa kaikissa painottui eri tavoin (valkoisen) miehen näkökulma. Samalla tavoin kuin Boosler, Al Franken (1994) kohdisti osan kriittisistä seksuaalisävytteisistä vitseistään miehille (”are you with me, fellas?”), ja vuonna 1996 hän käsitteli feminismiä miehisestä, joskin feminismiä puolustavasta näkökulmasta todetessaan, etteivät feministit oikeasti tarkoita pilata muiden iloa. Franken kritisoi sukupuoliin liittyviä stereotypioita, mutta samalla kohdisti kritiikin muille miehille. Molempien kohdalla me/he-jaottelu synnyttää vuorovaikutustilanteeseen jännitettä, joka toimii myös poliittisen palautteen antamisen keinona. Sen sijaan Jay Lenolle (2000; 2004), Drew Careylle (2002) ja Rich Littlelle (2007) heidän sukupuolensa näyttäytyi pitkälti näkymättömänä kategoriana, joka oletetusti ei vaikuttaisi heidän objektiivisen tarkkailevaan näkökulmaan. Joillekin toisille sukupuoli-identiteetti toimi esiintymistyylin ja sanoman vahvistajana. Conan O’Brien (1995) halvensi omaa maskuliinisuuttaan (”olen vielä neitsyt”), Jon Stewart (1997) kertoi etsineensä äidiltään vinkkejä tilaisuuteen, Ray Romano (1998) korosti rooliaan perheenisänä ja Darrell Hammond (2001) totesi isänsä ajatelleen häntä outona / queerinä poikana. Kaikissa näissä tapauksissa hyödynnetään erimuotoisia tai feminiiniseksi koettuja maskuliinisuuksia vitsien loukkaavuuden piilottamiseen ja pehmentämiseen. Päinvastaista strategiaa hyödyntäen Stephen Colbert (2006) rakensi poliittisen satiirinsa perinteiselle ideaalille maskuliinisuudesta. Colbertin monologi pohjasi konservatiivisen, hyvää tarkoittavan, mutta huonosti informoidun miehen fiktiiviseen hahmoon, joka määrittelee monologissa itsensä ”yksinkertaiseksi mieheksi, jolla on yksinkertainen mieli”. Ironia, joka esitettiin valkoisen, konservatiivisen mieshahmon kautta, oli äärimmäisen purevaa ja aggressiivista. 2000-luvun puolella koomikkovalinnat alkoivat monipuolistua, ja samalla identiteettipolitiikasta tuli avoimempaa. Cedric the Entertainerille (2005) sukupuoli näyttäytyy pitkälti näkymättömänä kysymyksenä, mutta sen sijaan hän lähestyi tilannetta rodullistetusta mustan miehen näkökulmasta ja kohdisti kritiikkinsä valkoisiin ihmisiin. Irlantilaistaustainen Craig Ferguson (2008) puolestaan huomioi maahanmuuttajataustansa ja piti tuhmaa/rivoa (naughty), joskin kohtuullisen kilttiä kommentointityyliään, osana ulkopuolisuuttaan. Barack Obaman kauden alussa, kun keskustelu post-yhteiskunnasta kiihtyi Yhdysvalloissa, lavalle astui seuraava naiskoomikko, Wanda Sykes (2009), joka samalla tavalla kohdisti yleisön huomion omaan rodullistettuun taustaansa. Hänkään ei rakentanut esitystään sukupuolen varaan, vaan huomioi olevansa mustana koomikkona ylpeä siitä, että Yhdysvallat valitsi itselleen mustan presidentin. Tästä eteenpäin esiintymispersoonan tunnistaminen osaksi monologia yleistyi. Jay Leno (2010) pysytteli vielä yleistettävyyden strategiassa, mutta vaikka häntä seuraavat Seth Meyers (2011), Jimmy Kimmel (2012) ja Conan O’Brien (2013) eivät korostaneet esityksissään vahvasti omaa mieheyttään tai etnisyyttään, he rakensivat vitsit minä-näkökulman muotoon. Joel McHale (2014) kohdisti kriittisen katseen yhteiskunnan ja politiikan sukupuolittamisen ja rodullistamisen käytänteisiin. Hän oli ainoa mieskoomikko, joka nosti myös itse illallisten 41 Hakola sukupuolittuneisuuden esille pohtimalla, miten gaala edustaa kaikkien makkarajuhlien lähdettä (”#total sausage fest”). Seuraavana vuonna tilaisuuteen kutsuttiinkin naiskoomikko Cecily Strong (2015). Hän aloitti monologin itsemäärittelyllä todetessaan olevansa se etnisesti monitulkintainen tyttö jokaisesta yliopistomainoksesta. Hän totesi myös ironisesti olevansa ensimmäinen heteronainen tilaisuudessa 20 vuoteen, joten hänen esiintymistään voidaan pitää voittona kaikille heteroille. Strongia seuranneet Larry Wilmore (2016) ja Hasan Minhaj (2017) samalla tavalla sisällyttivät itsemäärittelyn esityksen alkupuolelle. Wilmore totesi olevansa musta mies, joka kritisoi valkoisia rikkaita ja valtaapitäviä ihmisiä tästä näkökulmasta. Minhaj puolestaan samoin kohdisti kritiikkinsä valkoisuuteen muslimimaahanmuuttajan näkökulmasta. Viimeisin koomikko, Michelle Wolf (2018), puolestaan astui lavalle naisena. Hän avasi puheensa toteamalla, että on vuosi 2018, hän on nainen ja häntä ei voi hiljentää. Wolf myös hyödynsi sukupuolista me/he-asetelmaa, ja hän teki naisista pääyleisönsä ja itsestään heidän edustajansa puhuttelemalla heitä ”naiset, te tiedätte, mitä tämä tarkoittaa”. Puhutteluvalinnoilla Wolf otti paitsi lavan, myös julkisen keskustelun retorisen vallan naisille. Kirjeenvaihtajien illallisten koomikkojen identiteettipolitiikka ei siten korostakaan vain heidän etäisyyttään valtaapitävistä, vaan myös sitä, keitä he kokevat edustavansa. Kirjeenvaihtajien illallisten komediaesityksistä huomataan, että vuosien varrella itsereflektio – kohdistuu se sukupuoleen, etnisyyteen, rodullisuuteen tai muihin elementteihin – on kasvanut, ei vähentynyt. Kyse ei ole naisiin kohdistuvasta ilmiöstä, jossa naiseudesta rakentuu osa komediallista vuorovaikutusta, vaan etenkin mieskoomikoiden tietoisuus omasta sukupuolisuudestaan ja sen vaikutuksesta on kasvanut. (Valkoinen) mieheys ei enää näyttäydy ikään kuin näkymättömänä asemana, josta yhteiskuntaa voi objektiivisesti tarkastella. Kehitys vahvistaa myös sen, ettei poliittinen komedia ole liikkumassa sukupuolettomuuden suuntaan. Pikemminkin sukupuolesta ollaan tultu entistä tietoisemmaksi, mikä puolestaan mahdollistaa eri sukupuoliin (ei vain mies/nainen-jaotteluun) liittyvien arvojen, asenteiden ja kulttuuristen asemointien näkyväksi tekemistä. Komedian sisältö ja tyyli on henkilöön menevää sukupuolesta riippumatta Koska sukupuoli on edelleen merkittävä sosiaalinen ja kulttuurinen kategoria, myös komedia käsittelee sukupuolijännitteitä. Samoin sukupuolenjälkeinen komedia ei tarkoita, etteikö sukupuolista ja sukupuolittuneisuudesta tulisi tehdä huumoria. Samalla tavalla kuin koomikot ovat kasvavasti hyödyntäneet sukupuoltaan osana esitysten itsereflektiota ja yleisön puhuttelua, myös sukupuoleen liittyvät vitsit ovat yleistyneet vuosien varrella. Kirjeenvaihtajien illallisilla on omat perinteiset vitsien aihealueet – tilaisuuden luonne, median ja politiikan jakautuminen eri leireihin ja ajankohtaiset poliittiset ilmiöt, joista kaikista on löydetty myös sukupuoleen liittyviä teemoja. Sekä miesten että naisten parissa vitsit seksiskandaaleista ja seksuaalisesta häirinnästä (Boosler, 1993; Franken, 1996; Leno, 2000), abortista ja ehkäisystä (Meyers, 2011; Strong, 2015; Wolf, 2018), naisten roolista politiikassa (Carey, 2002; Ferguson, 2008; Hammond, 2001; Wolf, 2018) ja poliittisen journalismin seksismistä (O’Brien, 1995; Strong, 2015) ovat olleet suosittuja. Lisäksi omaksi alalajikseen on noussut roastattavien poliittisten toimijoiden ulkonäön pilk- 48 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Puheenvuoro Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 48–52 Pro logos Aino Sallinen Professori, Emeritarehtori Jyväskylän yliopisto [email protected] Juhlapuhe Prologos ry:n 30-vuotisjuhlassa 4.10.2019 Hyvät ystävät ja juhlavieraat Eräs hyvä ystäväni ilahdutti kirjeellään kertomalla, miten kreikkalaisessa filosofiassa on kuvattu käänteentekeviä historiallisia tapahtumia sanalla kairos. Ajan virta vyöryy eteenpäin, ja välillä siitä nousevat esiin kairos-hetket, jotka muuttavat maailmaa. Kairos on aina mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Jos se jää käyttämättä, merkittävä hetki raukeaa. Kairos-hetkiä voisivat olla vaikkapa ensimmäinen kuulento 50 vuotta sitten, Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 tai Suomen liittyminen EU:iin vuonna 1995. Prologoksen perustaminen 30 vuotta sitten tuskin kuuluu maailmanpoliittisesti järisyttävimpiin tapahtumiin, mutta sitä voitaisiin kutsua tieteenalamme kairos-hetkeksi. Minua on aina sykähdyttänyt ajatus, että yhdistys perustettiin samana vuonna kuin Berliinin muuri murtui. Saksan tapahtumilla oli valtava symbolinen merkitys: jotain uutta aukeni. Niin aukeni puheviestinnänkin tieteenalalla. Miksi juuri 80-luvulla? Sitä on luonnehdittu hyväksi ja optimistiseksi vuosikymmeneksi. Suotuisa taloudellinen kehitys jatkui. Suomea kuvattiin Pohjolan Japaniksi, kunnes 1990-luvun alussa puhjennut historiallisen syvä lama suisti maamme suuriin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Mutta 80-luvun lopulla yhteiskunnallinen ilmapiiri oli toiveikas. Luotiin päivähoitojärjestelmä. Veteraanien arvostus nousi. Tasa-arvoa alettiin korostaa. Silloisessa vielä varsin yhtenäiskulttuurisessa maassa elettiin lintukotomaisissa tunnelmissa. CC BY-NC-SA 4.0 https://doi.org/10.33352/prlg.86814 49 Sallinen Aika kypsä tieteelliselle yhdistykselle Prologoksen perustamisen aikoihin puheviestinnän tieteenalan historiassa oli edetty vaiheeseen, johon ymmärrettiin tarttua kairos-hetken tapaan. Puhumisesta kertynyt tietämys oli saanut niin koherentin ja omaleimaisen muodon, että oli ollut oikeutettua alkaa puhua omasta tieteenalasta. Uuden tieteenalan vakiinnuttaminen edellyttää monien ehtojen ja kriteerien täyttymistä. Legitimiteetin kannalta tärkein on professuuri, joka saatiin Jyväskylän yliopistoon vuonna 1987. Toimin siinä alkuvuodet ennen siirtymistäni yliopiston rehtoriksi. Vakiinnutettaessa tieteenalaa perustetaan oppituolin lisäksi tieteellisiä seuroja ja aloitetaan merkittävä julkaisutoiminta. Osana tieteellisten prosessien kehittymistä tarvitaan myös julkista keskustelua ja elinvoimainen tieteellinen yhteisö, joka järjestää alan aktiviteetteja ja huolehtii viestinnästä. Juuri tieteellisen yhteisön voimaa pidän ratkaisevan tärkeänä vitaliteetin kannalta. Yhdistyksen samoin kuin akateemisen tutkimuksen ja opetuksen tarve oli tiedostettu kauan. Suomen Puheopistossa unelmoitiin jo 1940-luvulla yliopistollisesta arvosanasta ja puhetieteen kandidaateista. Vaikka ajatusta yhdistyksen perustamisesta oli kehitelty aktiivisesti logonomien piirissä, oli luonnollista, että tieteellinen yhdistys ankkuroitui vahvasti yliopistolliseen toimintaan. Jyväskylän yliopiston lisäksi kunnia yhdistyksen perustamisesta kuuluu Tampereen yliopiston puheopin edustajille. Tiedostimme selkeästi, että tieteellinen yhdistys on tärkeimpiä tieteenalan legitimiteetin takaajia sekä oman jäsenistön että tiedeyhteisön silmissä. Ei nimi miestä – eikä naistakaan – pahenna, vai pahentaako? Olen huomannut monien organisaatiouudistusten yhteydessä nimen muodostuvan usein kompastuskiveksi – onhan nimi aina merkittävä osa identiteettiä. Ei nimenvalinta sujunut ongelmitta meiltäkään. Testattuamme aluksi suomenkielisiä nimivaihtoehtoja asetuimme vierasperäisen nimen kannalle. Retoriikan kunniakkaiden perinteiden vuoksi halusimme latinantai kreikankielisen nimen. Prologos vai Pro Logos? Hyvä, mutta pro on latinaa ja logos kreikkaa. Konsultoin arvostettua latinistia, joka totesi prologoksen tarkoittavan etualalla olevaa sanaa eli edustuskelpoiseksi tarkoitettua sanaa tai puhetta. Siksi nimi voitaisiin hyväksyä antiikin kreikan käytäntöä ”vapaasti venyttäen”. Toimin Prologoksen ensimmäisenä puheenjohtajana. On ollut ilahduttavaa nähdä, miten puhealan asiantuntijoiden kohtauspaikaksi, agoraksi, luotu yhdistys on hoitanut mallikkaasti tehtäviään ja osoittautunut elinvoimaiseksi tieteelliseksi, pedagogiseksi ja sosiaaliseksi foorumiksi. Eniten olen iloinnut tieteenalan epistemologisen pohjan kehittymisestä ja upeasta jälkikasvusta. En voi täysin välttyä nostalgialta, sillä olen elänyt alan kaikki kuviteltavissa olevat ensivaiheet eli ollut sekä koekaniini että vaikuttaja: tuntiopettaja, assistentti, ensimmäisen koulutusohjelman suunnittelija, lehtori, ensimmäisen laudaturin suorittaja, alan ensimmäinen Yhdysvalloissa jatkokoulutuksen saanut, ensimmäinen väittelijä ja dosentti, ensimmäinen professori. Siksi antanette anteeksi, että muisteloissani on mukana paljon omakohtaisuutta. 50 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Innostuksen etsintää opintojen alkuvaiheessa Olin kiinnostunut puhumisen opiskelusta jo abiturienttivaiheessa. Selailin Suomen Puheopiston tutkintovaatimuksia, mutta logonomitutkinto ei tuntunut riittävältä. Halusin yliopistoon. Siellä ensimmäiset kosketukset alan opetukseen eivät kuitenkaan vielä hurmanneet. 60-luvulla elettiin puhetekniikan ja suullisen esitystaidon aikaa. Me äidinkielen opettajiksi opiskelevat suoritimme puhetekniikan ja kaunoluvun tutkinnon. Minulle ei silloin vielä auennut esimerkiksi se, miksi kokonaisia oppitunteja käytettiin kielen funktioiden opetteluun: kuppi, kouru, lärpätys. En myöskään ymmärtänyt, miksi minun piti pitää ex tempore -puhe aiheesta Evinrude-perämoottori sinunkin veneeseesi. Jouduttuani rehtorina suoltamaan satoja puheita satojen perään mitä mielikuvituksellisimmissa tilanteissa olin kiitollinen siitäkin harjoituksesta. Ja suorastaan nolottaa, että seminaarin sain liiallisten poissaolojen takia läpi vain, kun osasin vastata lehtoria tyydyttävällä tavalla kysymykseen ”Mitä pidätte Henry Theelistä laulajana?” Harppaus vielä 70-luvulla harjoitetusta saksalaisvaikutteisesta puhetaidosta 80-luvun orastavaan puheviestinnän maailmaan tuntui raikkaalta. Normatiivisesta puhujakeskeisyydestä alettiin siirtyä vuorovaikutteisen viestinnän suuntaan. Opit tulivat Yhdysvalloista. Jälkikäteen olen näkevinäni merkkejä tieteenalan evoluutiosta jo professuurini virkaanastujaisesitelmän otsikossa vuodelta 1990: ”Puhe, esiintyminen, vuorovaikutus – puheviestintä opetusja tutkimusalana.” Opetuksessa näin paradigmamuutoksen erityisen selvästi vielä pitkään esimerkiksi viestintätilanteiden arvioinnissa. Vanhan koulukunnan mukaan kuulijoiden ehdottomat suosikit olivat puhujien arvioinnissa ilmaisut luonteva ja aito. Monilla oli vain äänenkäyttöön ja ulkoiseen esiintymiseen liittyviä kommentteja. Viestinnällisempää analyysia piti todella opetella, jotta onnistuttiin nousemaan pelkältä vaikutelmatasolta kontrolloidumpaan observointiin ja nimeämiseen. Tuliaisia Yhdysvalloista Oman tieteellisen identiteettini kannalta kaikista merkittävin vaihe oli päästä ASLA Fulbright -stipendiaattina Yhdysvaltoihin. Sanoin rehtorina monet kerrat opiskelijoilleni, että ilman sitä kokemusta en olisi tässä. Teitäkin kannustan lähtemään ja lähettämään opiskelijanne rohkeasti tutkimusja opiskelumatkoille ulkomaille – vähintäänkin esitelmänpitomatkoille tieteellisiin kongresseihin. Opiskelin The Florida State Universityssä aiheita, joihin en ollut koskaan törmännyt Suomessa ja joita sitten toin innoissani tuliaisiksi tänne. Nelisenkymmentä vuotta sitten minulle olivat aivan uusia viestintätutkimuksessa käytettävät kvantitatiiviset menetelmät, tietokoneiden käyttö, tv-vaaliväittelyiden analysointi, puhekäyttäytymisen systemaattinen observointi, puhujien vireystilan mittaaminen. Jyväskylään palattuani nautin suuresti siitä, että saatoin laitoksemme Comlab-laboratoriossa kehitellä aivan uudenlaisia tietokonepohjaisia metodeja yleisöreaktiomittauksiin, esimerkiksi jo antiikin retoriikasta tutun puhujan luotettavuuskäsitteen analysointiin tutkiessani presidenttiehdokkaiden tv-esiintymisiä. Ehkä huikaisevimman eron kotimaisiin kokemuksiini tuotti puhujien vireystilan mittaaminen. Että näinkin voi puhumista lähestyä! Että näin tieteellisesti kontrolloidusti voi kerätä tutkimusaineistoja! Rekisteröidessäni Floridassa 51 Sallinen puhujien sykettä olin välillä kauhuissani ja harkitsin jopa ambulanssin tilaamista, kun muutamien olympialaisiin valmentautuvien opiskelijoiden syke viisti 200:aa yleisön edessä. Puheenpitäjän sykkeessä on aluksi antisipaatioeli ennakointivaihe, jolloin syke nousee. Korkea piikki havaitaan normaalisti konfrontaatiovaiheessa parinkymmenen ensimmäisen sekunnin aikana puhujan kohdatessa yleisönsä. Riippuen siitä, millainen kokemus on ja millaisia tulkintoja puhuja siitä tekee, alkaa adaptoitumiseli mukautumisvaihe, jolloin syke laskee. Puheen päättyessä sykkeen pitäisi nopeasti palautua. Oli huolestuttavaa, että joidenkin puhujien syke pysyi äärimmäisen korkeana minuuttikaupalla puheen loppumisen jälkeen – ei siis juuri minkäänlaista fysiologista palautumista tapahtunut, ilmeisesti ei kognitiivistakaan. Se antoi paljon ajateltavaa opettamista sekä esiintymisjännityksen ja viestintäarkuuden tutkimista varten. Paitsi viestintäarkuuden teemoja toin Yhdysvalloista mukanani myös poliittisen viestinnän ja kulttuurienvälisen viestinnän tutkimusta. Lanseerasin muun muassa käsitteen mediaretoriikka, joka herätti kiinnostusta valtio-opin piirissä. Kansainvälisissä tutkimusryhmissä vertailimme esimerkiksi immediacy-käsitettä sekä opettajan viestintätyylin ja kognitiivisen oppimisen välisiä yhteyksiä eri maissa. Minulla oli kunnianhimoisena tavoitteena laajentaa yhdysvaltalainen viestintäarkuuden tutkimus suomalais-ugrilaisiin vertailuihin. Keräsin massiivisen self report -aineiston Virosta ja Unkarista, mutta se jäi harmillista kyllä analysoimatta rehtoriksi siirtymiseni takia. Vielä tätäkin puhetta valmistellessani silmäilin haikeana vastauksia, esimerkiksi sitä, miten sukulaiskansojemme edustajat olivat kokeneet oman viestintähalukkuutensa ryhmätilanteissa: Juttu ajades sõpradega olen jutukas aga võõrastega, võisiis ametlikes tingimustes olen vaikne. Nem szeretek csoportos beszélgetésben részt venni. Katse eteenpäin Hyvät ystävät Uskon, että olette joskus pohtineet, miten puheviestinnän opetusja tieteenala on juurtunut niin hyvin suomalaiseen maaperään. Siinäpä kiintoisa kysymys, joka ansaitsisi syvällisen analyysin. Ala näyttää kukoistavan parhaiten maissa, joissa vallitsee demokratia ja joissa arvostetaan individualismia. Yhdysvalloissa ala liittyy sananvapauteen ja yksilöllisiin perusoikeuksiin, Israelissa juutalaisessa kulttuurissa arvostettuun verbaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Meilläkin demokratiakytkeymä on vahva. Lisäksi uskon puheviestinnän aseman korreloivan positiivisesti suomalaisten arvostaman lukutaidon ja lukuharrastuksen kanssa. Eurooppalaisessa vertailussa edelleenkin poikkeuksellisen vahva geneettinen ja kulttuurinen homogeenisuus sekä harvinainen ja omaperäinen kieli lienevät luoneen tarvetta ja tilaa kommunikoinnille. Sitä paitsi monet yhteiskunnalliset virtaukset hyvinvoinnin tai johtamisen tapaan generoivat kiinnostusta viestintäkysymyksiin. Olemme kuitenkin joutuneet ravistamaan hartioiltamme raskaan historiallisen painolastin. Vielä muutama vuosikymmen sitten puhetaidon oppikirjoissa vallitsi oppi suomalaisten muita huonommasta puhetaidosta. Käsitys perustui saksalaiseen 1800-luvun lopun rotuoppiin ja satunnaisiin kallovertailuihin eli kraniologisiin mittauksiin, joiden mukaan kuulumme alempaan mongolirotuun. Rodullisen huonommuuden takia olemme kykenemättömiä muun muassa itsenäiseen valtiolliseen päätöksentekoon, eli olemme alamaiskansaa. Tulkin- 52 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 ta suomalaisten kuulumisesta mongolirotuun poistettiin pohjoismaisista tietosanakirjoista vasta 1950-luvulla. Vaarallisia kytkeymiä on historiassamme muitakin. Puhuminen ei ole aina viaton vaan poliittinen teko, johon liittyy vallankäyttöä. Varoittavin esimerkki löytyy Saksasta, jossa puhetaito valjastettiin natsismin ja sosialismin apuvälineiksi; DDR:ssä jopa puhetaidon – Sprechkunde – tutkimuksen ja opetuksen tavoitteet johdettiin muiden tieteenalojen tapaan marxismi-leninismistä. Historia on opettanut, että vaikka viestinnällä on lukuisia kontaktipintoja niin yhteiskunnallisiin arvoihin kuin organisaatioihinkin, sitä ei voi kahlita eikä alistaa minkään tahon käsikassaraksi. Tieteenala hengittää parhaiten olemalla avoimessa yhteydessä muiden tieteenalojen ja erilaisten elämänilmiöiden kanssa. Tutkimalla puheviestintää pyrimme lisäämään ymmärrystä itsestämme, toisistamme ja mitä moninaisimmista elämän ilmiöistä. Nöyryyttäkin tarvitaan, samoin kriittisyyttä, jonka merkitystä puhetaidon grand old man Kaarlo Marjanen korosti jo 1930-luvulla. Palattuaan opintomatkalta Saksasta hän arvosteli kirpeästi alan teoreetikkoja liiasta intomielisyydestä ja kritiikittömyydestä. Hänen mielestään jotkut teoreetikot kuvittelevat aivan liikoja omasta alastaan, ja niin kuin Marjanen kirjoittaa, ”uskovat hengitysvoimistelullaan voivansa uudistaa koko Saksan kansan”. Marjasen kritiikin kohteeksi joutui myös eräs tutkija, joka ”arvelee ihmiskunnan tulevaisuuden riippuvan kitapurjeen asettelusta”. Lempeästä toppuuttelusta huolimatta pidän tieteenalaamme ekspansiivisena ja elinvoimaisena. Uusiin ilmiöihin kannattaa tarttua rohkeasti, mutta kaikkea vanhaa ei ole kuitenkaan tarpeen hylätä. Itse pitäisin viestinnän ja vuorovaikutuksen käsiteviidakossa hyvää huolta myös käsitteiden puhe – speech –, puhuminen ja puheviestintä säilymisestä. Jos itse olisin vielä tutkija, nostaisin esille dialogin. Siihen sisältyy sellainen intellektuaalinen komponentti, joka minua on kiehtonut aina. On kiinnostavaa nähdä, mitkä trendit seuraavat 2020-luvulla ilmiöpohjaista vuorovaikutuksen tarkastelua. Hyvät Prologoksen juhlijat Näin juhlapäivänä täyttyköön mielenne ilolla ja toivolla. On tärkeä ponnistella tavoitteittensa saavuttamiseksi. Myös unelmia kannattaa helliä. Toivon teille kaikille sellaista rohkeutta ja ekspansiivista otetta elämään, jota kaksivuotias lapsenlapseni Arvo osoitti. Kaikenlaisista koneista kiinnostuneena hän oli aivan haltioissaan päästessään maatalossa nuoren isännän kyydissä ajamaan ensin pikku mönkijää, sitten isompaa ja lopulta suurta traktoria. Traktorin kyydissä hän henkäisi isännälle: ”Otetaan seuraavaksi käyttöön leikkuupuimuri.” Niin hyvät ystävät, parhainta menestystä teille ja Prologokselle – ja puimurit käyttöön! Aino Sallinen 53 Sallinen 54 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Puheenvuoro Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 54–55 Johtajatulet – vuorovaikutuksen äärellä nuotiopiirissä Vuoden 2019 vuorovaikutusteko -kunniamaininta: Suomen Partiolaisten Johtajatulet-seminaari Paula Viikari Tapahtumajohtaja, Johtajatulet 2019 Suomen Partiolaiset [email protected] Pekka Hankela Tapahtumajohtaja, Johtajatulet 2019 Suomen Partiolaiset [email protected] Prologos ry myönsi Vuoden vuorovaikutusteko -kunniamaininnan Suomen Partiolaisille Johtajatulet-metsäseminaarin järjestämisestä. Tapahtuma järjestettiin syksyllä 2019 Hämeenlinnan Evolla. Metsäseminaarin johtajat Paula Viikari ja Pekka Hankela kertovat, että nykymuotoisenaan tapahtumaa on järjestetty vuodesta 2015 lähtien joka toinen vuosi. Johtajatulilla on kuitenkin esikuva kauempana partion toiminnassa, johon tapahtuman nimikin viittaa: partionjohtajilla on ollut tapana kerääntyä yhdessä nuotiotulien äärelle keskustelemaan vertaisten kesken johtamisesta. CC BY-NC-SA 4.0 Johtajatulet on Suomen Partiolaisten järjestämä viikonlopun mittainen johtajuuden metsäseminaari. Se järjestettiin nykymuotoisena kolmannen kerran Evolla, vuoden 2019 elokuun viimeisenä viikonloppuna. Johtajatulet 2019 kokosi yhteen 3000 johtajuudesta ja itsensä kehittämisestä kiinnostunutta aikuista kuuntelemaan, keskustelemaan ja jakamaan omaa osaamistaan muiden kanssa. Tällä kertaa tapahtumaa myös tietoisesti markkinoitiin partion ulkopuolelle: halusimme sekä kertoa miten partiossa johdetaan että oppia muilta. Tapahtuman avaaminen oli menestys! Saimme Evolle 600 ei-partiotaustaista osallistujaa, millä oli merkittävä vaikutus tapahtuman monimuotoisuuteen. Häkellyttävän ja mistä tahansa muusta johtamisseminaarista erottuvan https://doi.org/10.33352/prlg.87354 55 Viikari & Hankela elämyksen Johtajatulista tekevät tapahtuman kaksi keskeisintä piirrettä: ympäristö ja vapaaehtoisuus. Johtajatulet järjestetään metsässä ilman powerpointteja, tietokoneita tai muuta normaalien kokoustilojen tekniikkaa. Kannonnokka käy hyvin istuimeksi ja luonnon suppa auditorioksi. Muistiinpanoja varten on paperia ja kyniä. Metsän äänet ja tuoksut, aurinko, sade, nuotiot, tähdet ja vuorokauden kiertokulku luovat ympäristön, joka antaa mahdollisuuden hiljentyä ja keskittyä yhteisten aiheiden äärellä ainutlaatuisella tavalla. Johtajatulia ei olisi ilman metsää. Ympäristön lisäksi Johtajatulien ydintä on vapaaehtoisuus, jolle kaikki sisältö rakentuu. Johtajatulien tekijät, kuten partiossa johtajat yleensäkin, toimivat vapaaehtoisesti tehtävissään ilman rahallista korvausta. Vuoden mittaista projektia teki tällä kertaa yli sata vapaaehtoista. Tällä voimalla tapahtumaviikonloppu ei kuitenkaan tullut kokonaan valmiiksi. Me loimme puitteet, mutta tapahtuman tekivät kaikki ne paikalla olleet 3000 ei-partiolaista ja partiolaista osallistujaa. Myös kaikki tapahtuman yli sata työpajan pitäjää ja jokainen puhuja päälavan staroja myöden tuli paikalle ilman korvausta. Tapahtuman onnistumisen ytimessä on se, että kaikki osallistuvat sisällön toteuttamiseen. Vuorovaikutus osallistujien, työpajanpitäjien ja pääpuhujien välillä luo metsään täysin omanlaisensa kuplan, jossa erilaisten näkemysten ja kokemusten on turvallista törmätä toisiinsa. Etenkin tänä vuonna, kun saimme joukkoon niin suuren määrän ei-partiotaustaisia osallistujia, nousi yhteisen keskustelun merkitys aiempaa tärkeämmäksi. Partiolaisilla on omia tapojaan ja perinteitä, oma johtamiskäsitys ja pitkä traditio arvopohjaisesta johtamisesta. Kaikkia näitä pääsimme avaamaan tapahtumassa muille ja toisaalta oppimaan itse lisää. Mutta hienoimpia hetkiä olivat kuitenkin ne, kun työpajassa tai keskusteluissa ei pystynyt erottamaan oliko puhuja partiolainen vai ei. Tavoittelimme tapahtumaa, joka kokoaa ihmisiä yhteisen teeman ääreen. Palautteen mukaan onnistuimme siinä erinomaisesti! Metsä ja nuotiopiiri riisuvat rooleista, hämyisen saunan lauteilla kukaan meistä ei erotu toisesta eikä järven rannan amfiteatterissa paikkoja voi ostaa rahalla. Johtajatulilla onnistuimme – me kaikki 3000 – olemaan läsnä ja vuorovaikutuksessa toistemme kanssa ilman titteleitä ja tärkeilyä, aamupuurolta päälavan puheenvuoroihin, työpajoihin, iltarientoihin ja makuupussin lämpimään. Vaikka viikonloppuun mahtui valtava määrä puhetta, oivalluksia ja keskustelua, yksi taianomaisimmista hetkistä koettiin Johtajatulien avajaisissa ensimmäisenä iltana. Onnistuneen, yhdessä tehdyn tapahtuman tunnelma viritettiin siinä hetkessä, kun 3000 ihmistä istui ääneti upeasti valaistun pimeän metsän keskellä kuuntelemassa a cappellaa ja tapahtuman teemoihin johdattavia tekstejä. Hiljaa, mutta vahvasti yhdessä. Johtajatulet järjestetään seuraavan kerran vuonna 2021. Tervetuloa! 56 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 Lectio Praecursoria Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 56–60 Naiset politiikan huipulla — Sukupuolittunut viestintä ja johtajuus Johanna Mäkelä FT, Opintokoordinaattori Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta Tampereen yliopisto [email protected] Suomalaiset naiset ovat olleet merkittäviä edelläkävijöitä ja tiennäyttäjiä politiikassa. He saivat ensimmäisinä Euroopassa ja kolmanneksi maailmassa täydet poliittiset oikeudet eli äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden jo vuonna 1906. Lisäksi suomalaiset naiset ovat olleet myös kansainvälisesti hyvin edustettuina parlamentissa jo pitkään. Silti naisten eteneminen aivan poliittisen vallan huipulle on ollut hidasta, ja erityisen sukupuolittunutta on ollut tässä väitöstyössä tarkastelun kohteena oleva poliittinen johtajuus. Väitöstyöni otsikko on ”Naiset politiikan huipulla – sukupuolittunut viestintä ja johtajuus”. Suomen kehitykselle naispäättäjillä on ollut kuitenkin aivan keskeinen merkitys. Naisten hyvä koulutustaso, aktiivisuus työelämässä ja osallisuus yhteiskunnallisen päätöksenteon eri tehtävissä ovat osaltaan mahdollistaneet Suomen kehittymisen hyvinvointiyhteiskunnaksi. Silti naisiin johtajina kohdistuu kuitenkin yhä edelleen erilaisia odotuksia kuin vastaavissa tehtävissä toimiviin miehiin. Miten rikkoa rohkeasti vanhoja miehisiä perinteitä, toimia itselLectio praecursoria puheviestinnän väitöskirjaksi tarkoitetun tutkimuksen Naiset politiikan huipulla. Sukupuolittunut viestintä ja johtajuus tarkastustilaisuudessa Tampereen yliopistossa 1.12.2018. Vastaväittäjänä toimi professori Susan Meriläinen (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Pekka Isotalus (Tampereen yliopisto). CC BY-NC-SA 4.0 https://doi.org/10.33352/prlg.85363 57 Mäkelä leen sopivalla tavalla vahvana johtajana ja tehdä omannäköistä politiikkaa, sitä on joutunut jokainen naispoliitikko miettimään kohdallaan edettyään politiikan huipulle. Poliittinen johtajuus on vaativa, ainutkertainen ja luonteeltaan ainutlaatuinen luottamustehtävä poliitikon sukupuolesta riippumatta. Poliitikon täytyy kestää määräaikaisessa tehtävässään erilaisia ristiriitaisuuksia ja jännitteitä sekä eri puolilta tulevia moninaisia vaatimuksia. Johtajana on kestettävä jatkuvaa kilpailua tehtävistä, aikataulupaineita, epäsäännöllistä työaikaa, kovaa julkisuutta ja julkista arvostelua. Työn alla on jatkuvasti pienempiä, isompia laajoja sekä keskeneräisiä asiakokonaisuuksia. Tehtävässä tarvitaan melkoista paineenja kritiikinsietokykyä. Lisäksi poliittisen johtajan on oltava sosiaalinen ja aina tavoitettavissa sekä kommentoimassa milloin mitäkin asiaa eri medioiden kautta suurelle yleisölle. Tehtävässä tarvitaan hyvää paineenja kritiikinsietokykyä sukupuolesta riippumatta. Naisten johtajuuteen näyttää – toimialasta riippumatta – liittyvän edelleen paljon sukupuoleen kytkeytyviä stereotypioita, mielikuvia, ennakkoluuloja ja vanhentuneita käsityksiä. Miehisten perinteiden vaikutus on näkynyt ja näkyy edelleen erityisen vahvasti juuri poliittisessa johtajuudessa. Monista esteistä ja rajoitteista huolimatta naiset ovat edenneet ja onnistuneet tehtävässään poliittisina johtajina. He ovat halunneet vaikuttaa asioihin ja käyttää saamaansa poliittista valtaa sekä luottamusta täysipainoisesti. He ovat kokeneet palkitsevana ja etuoikeutettuna tehtävänä työskentelyn yhteiskunnallisella näköalapaikalla. Poliittista johtajuutta voidaan hyvin luonnehtia eri rooleissa tapahtuvaksi, viestinnällisesti laaja-alaiseksi ja vaativaksi vuorovaikutustehtäväksi. Tämän viestinnän alan väitöstyön tutkimuskohteena ovat olleet poliittisen vallan eturivissä eli ministereinä ja puolueiden puheenjohtajina työskennelleet naiset. Jotkut heistä ovat ansioituneet jopa näissä molemmissa tehtävissä. Väitöstyössäni naisten oma kokemuksen ääni johtajina pääsee kuuluviin. Haastattelin tutkimukseeni 18:aa suomalaista naista viidestä eri puolueesta. He kertoivat kokemuksistaan poliittisina johtajina. Vastaavanlaista akateemista haastattelututkimusta ei ole aiemmin tehty. Naisten henkilökohtaisten kokemusten tutkimus on ajankohtaista ja perusteltua, sillä heidän on ollut jo pitkään miehiä vaikeampi nousta puolueiden puheenjohtajiksi tai saada kantaakseen ministereiden ns. ”painavia” salkkuja. Näitä arvostettuja paikkoja ovat pääministerin, valtiovarainministerin ja ulkoministerin tehtävät. Politiikan historiaa tarkastellessa naiset on useimmiten nimitetty opetustai sosiaalija terveysministereiksi. Tämä perinteinen salkkujako juontaa juurensa pitkälle historiaan. ”Tahtoa, uskoa, uskallusta” – sitä ovat tarvinneet sekä aiemmat että nykyiset politiikan johtajanaiset. Ensimmäinen suomalainen naisministeri nimitettiin tehtäväänsä yli 90 vuotta sitten. Miina Sillanpää avasi esimerkillään osaltaan ovia tuleville politiikan naisjohtajille. Hän nousi köyhästä torpantytöstä, piiasta ja palvelijasta tärkeäksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Sillanpää on sanonut: ”Minä tahtoisin saada naiset valveutumaan ja ymmärtämään asemansa etuoikeuden”. Hän toimi apulaissosiaaliministerinä vuosina 1926–1927, ja hänen työssään näkyivät keskeisinä sinnikkäät pyrkimykset oikeudenmukaisuuteen ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Sillanpää tarttui herkästi yhteiskunnallisiin epäkohtiin, otti kantaa työssäkäyvien naisten asemaan ja perheoloihin sekä perusti ensikoteja yksinhuoltajaäideille ja heidän lapsilleen. Lisäksi hän kiinnitti huomiota vanhusten asemaan yhteiskunnassa. Samoihin 64 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 mista seurataan. Usein koehenkilöiden toiminta tallennetaan ja heitä pyydetään ajattelemaan ääneen ja kuvaamaan toimintaansa. Ääneenajattelu avaa mentaalista prosessia toiminnan aikana ja kertoo tarkkailijalle, mikä estää tai edistää tehtävän onnistumista. Pyysin käytettävyystutkimukseeni kymmenen kaupungin ammattiviestijää koehenkilöiksi. Heille järjestettiin kullekin oma koetilanne, jossa he lukivat kaupunginhallituksen pöytäkirjaa ja sanallistivat ajatuksensa. Lisäksi he kirjoittivat pöytäkirjan pohjalta verkkotekstin, tviitin ja Facebook-päivityksen. Tarkoitus oli näin paitsi tunnistaa lähtötekstin käytettävyyspulmat myös selvittää, miten nuo pulmat olisi mahdollista ratkaista uudessa tekstiversiossa. Seuraavassa muutamia poimintoja ääneenajatteluista: Onpas kamalaa tekstiä. Tää on kirjoitettu hirveen pitkäksi. Tässä lähdetään niinku Aatamin ajoista. Mikä on pihvi tässä hommassa? Oon puolessa välissä, enkä vieläkään ymmärrä, mistä tässä puhutaan. Hitsi kun olis jotain konkretiaa. Tää on aivan hirveetä kieltä: moninaiskäyttöä ja monialaisia monipalvelukeskuksia. Monituottajuus lisääntyy tai sit se moninaistuu. Kumpaakohan se nyt tekee? Tää on aika kauheeta tekstiä. Ihan tuttua. Mä en jaksa enää lukea. Jo näiden esimerkkien perusteella on pääteltävissä, että koehenkilöt katsovat lähtötekstin olevan melko etäällä hallintolain 9. pykälän ja kuntalain 29. pykälän edellyttämästä selkeästä ja ymmärrettävästä kielestä. Pituus, näkökulma, kontekstointi Kaikkiaan koehenkilöt viittasivat käytettävyyspulmiin 85 kertaa. Yleisimmin koehenkilöt mainitsivat pulmina kuntalaisen näkökulman puuttumisen, tekstin pituuden, loppupainotteisen esittämisjärjestyksen, pääasian tunnistamisen vaikeuden, kontekstoinnin ongelmat, konkretian puutteen ja pulmalliset käsitteet. Tekstitason käytettävyysongelmat saivat koehenkilöiltä enemmän mainintoja kuin lauseja sanatason pulmat. Tämä on linjassa aiempien ymmärrettävyyttä käsittelevien tutkimusten kanssa ja kertoo, että koko tekstiä koskevat valinnat ikään kuin määräävät pienempiä tekstin yksiköitä. Jos rakennamme tekstin asukkaan näkökulmasta, poimimme sanavarastostamme automaattisesti konkreettisempia ja yleiskielisempiä ilmauksia. Lain tapaan selkeästä ja ymmärrettävästä kielestä puhuminen saattaa johtaa meitä harhaan: kiinnitämme huomiota liian pieniin kielenosiin ja näin siivilöimme hyttysen mutta nielemme aikamoisen kapulan. Pitäisikö puhua selkeän ja ymmärrettävän kielen sijaan selkeistä ja ymmärrettävistä teksteistä? Miten koehenkilöt sitten paransivat tekstien käytettävyyttä? Kahdessa suhteessa koehenkilöt toimivat kaikki yhdenmukaisesti: tekstiä lyhennettiin reilusti ja esittämisjärjestys muutettiin etupainotteiseksi. Virkateksteissä lyhyys on selvästi aliarvostettu ominaisuus. Usein ajatellaan, että pitkä teksti on merkki huolellisesta valmistelutyöstä. 65 Suominen Lisäksi koehenkilöt pohtivat, mitkä seikat tekstissä edustivat hallinnon ja mitkä asukkaan näkökulmaa. Muutama esimerkki koehenkilöiden kommenteista: Tässä eritellään kaiken maailman projektisuunnitelmia. Ei kai se varsinaisesti ketään kiinnosta, vaan se mitä tehdään. Kuntalaista kiinnostaa vaan se, mitä palveluja saa. Se on ihan sama, tuotetaanko ne vai ostetaanko. Kuntalaisen ei tarvitse tietää, että se vaatii henkilöstöltä ajatteluja toimintatapojen muutosta. Tyypillisesti koehenkilöt yrittivät yleiskielistää, konkretisoida ja lisätä esimerkkejä. Isompien oppilaiden perusopetus muuttui yläkouluksi ja suun terveydenhuolto hammashoitolaksi. Virkakielelle tyypillisiä käsitekiteytymiä purettiin. Tilojen samanaikaiskäyttö kielennettiin tilojen samanaikaiseksi käytöksi ja moninaiskäytön tehostaminen tehokkaammaksi käytöksi. Koehenkilöt saivat todella pohtia, mitä olivat lähtötekstin palvelukeskittymät, palveluyhteenliittymät, monipalvelukeskukset ja aluekeskukset ja mikä oli niiden suhde toisiinsa. Toistuvasti olisi tarvittu yhteydenottoja lähtötekstin kirjoittajaan. Kaupungin työntekijälle yhteydenotot ovat vielä mahdollisia, mutta asukkaat harvemmin tähän pystyvät. Tärkeä havainto on se, että vaikka koehenkilöt lyhensivät tekstiä, muuttivat esittämisjärjestystä ja tekivät lukuisia muutoksia, lähtötekstin vaikutus uusiin teksteihin oli ratkaiseva. Lähtöteksti toimi ikään kuin varastona ja raakamateriaalina, jonka varassa kirjoittajat olivat. Sanasto ja ilmaukset kevenivät asteittain, mutta pysyttelivät kuitenkin melko lähellä alkutekstiä. Uusi teksti oli hyvin tunnistettava osa lähtötekstistä alkanutta ketjua. Tämä on havaittu jo aiemmissakin tutkimuksissa: ilmaukset muuttuvat ratkaisevasti vasta mediateksteissä. Tiivistäen sanoisin, että jos virkatekstien käytettävyyttä todella halutaan parantaa, vakava huomio on kiinnitettävä asiantuntijoiden tuottamiin lähtöteksteihin. Sosiaalinen media virkakieltä uudistamaan Olen verrannut sosiaalista mediaa Rosettan kiveen, jonka avulla pystyttiin 1800-luvun alussa ratkaisemaan hieroglyfien arvoitus. Kivessä oli sama teksti hieroglyfeilla ja demoottisella sekä kreikkalaisella kirjoituksella eli jumalan, asiakirjojen ja tavallisten kuolevaisten kirjoituksella. Koska sama säädös oli kolmena tekstiversiona, joista yhtä osattiin lukea ja toista opittiin lukemaan koptin avulla, pystyttiin myös hieroglyfit tulkitsemaan. Sosiaalinen media voi toimia Rosettan kiven tavoin. Kuin asiantuntijat osallistuvat Twitterissä oman alansa keskusteluun, he luovat vuorovaikutuksessa uutta yleiskielisempää hallinnon kirjoituskieltä, joka ottaa paremmin huomioon tavallisten kuolevaisten tarpeet. Väitöskirja on luettavissa verkossa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1174-2 66 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019 ARTIKKELIPYYNTÖ: Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2020 Vuodenvaihteessa 2020–2021 julkaistaan sarjassaan kuudestoista puheviestinnän vuosikirja Prologi. Pyydämme nyt ehdotuksia artikkeleiksi. Vuosikirja esittelee ihmisten välisen vuorovaikutuksen uusinta tutkimusta. Tutkimus voi kohdistua esimerkiksi vuorovaikutussuhteisiin, ryhmiin, tiimeihin ja yhteisöihin, johtamisviestintään, esiintymiseen ja julkiseen puhumiseen, vaikuttamiseen ja argumentointiin, poliittiseen viestintään, kulttuurienväliseen viestintään, teknologiavälitteiseen kanssakäymiseen tai vuorovaikutuksen ja hyvinvoinnin yhteyksiin. Tutkimuksen kohteena voivat olla myös viestintäja vuorovaikutusosaamisen ja viestintäkoulutuksen kysymykset. Prologi tarjoaa tieteellisen foorumin myös monitieteiselle tutkimukselle. Artikkelien kirjoittajia kannustetaan teksteissä vuoropuheluun puheviestinnän alalla tehdyn tutkimuksen kanssa. Tavoite on lisätä eri alojen asiantuntijoiden yhteistyötä. Prologissa julkaistaan empiirisiä tutkimuksia sekä teoreettisia ja metodologisia artikkeleita. Artikkelit voivat olla myös pohtivia ja arvioivia katsauksia tutkimusalueeseen tai -näkökulmaan. Vuosikirjassa julkaistaviksi tarkoitetut artikkelit käyvät läpi referee-arvioinnin. Vertaisarvioitujen artikkeleiden lisäksi Prologissa julkaistaan myös puheviestintätieteen ajankohtaisia puheenvuoroja kuten lectio praecursorioita, tärkeinä pidettyjä esitelmiä ja keskustelua puheviestinnän tutkimuksesta ja opetuksesta. Vuonna 2020 Prologin päätoimittaja on lehtori, FT Emma Kostiainen. Jos haluat tarjota artikkelin julkaistavaksi Prologissa, lähetä tiivistelmä ehdotuksestasi (300–400 sanaa) 11.2.2020 mennessä sähköpostitse osoitteeseen emma.kostiainen [at] jyu.fi. Voit myös lähettää ehdotuksen puheenvuoroksi, näkökulmaksi tai kirja-arvioksi. Kirjoittajille ilmoitetaan artikkeliehdotusten sopivuudesta vuosikirjaan helmikuun loppuun mennessä. Tämän jälkeen artikkeliksi tarkoitettu käsikirjoitus (40 000 merkkiä välilyönteineen) pyydetään lähettämään 30.4.2020 mennessä TSV:n Open Journal Systems (OJS) -alustan kautta. Järjestelmään rekisteröidytään osoitteessahttps://journal.fi/prologi. Jos kirjoittaja on jo rekisteröitynyt OJS-järjestelmän käyttäjäksi, salasana ja tunnus säilyvät ennallaan.Muut julkaistavaksi tarkoitetut tekstit kuin tieteelliset artikkelit tulee jättää OJS-järjestelmään viimeistään 30.8.2020. Lectio praecursoriat voidaan jättää julkaistaviksi sopimuksen mukaan myöhemminkin. Lisätietoja: Emma Kostiainen, päätoimittaja (emma.kostiainen[at]jyu.fi) https://journal.fi/prologi 67 Call for papers CALL FOR PAPERS: Prologi — Communication Yearbook 2020 Prologi is an annual journal of Prologos ry, a Finnish scientific communication association. The journal presents the latest research on human interaction. Proposals for articles can be offered in Finnish, Swedish, and English. At the turn of the year 2020–2021, the Sixteenth Annual Volume of Prologi will be published. We are now inviting proposals for articles. Articles can focus, for instance, on interpersonal relationships, groups, teams and communities, leadership communication, performance and public speaking, influence and argumentation, political communication, intercultural communication, technologically-mediated communication, or the connection between interaction and well-being. The focus of the study may also be related to interpersonal communication competence and training. The journal publishes empirical studies, theoretical and methodological articles as well as reflective and evaluative reviews of a research area or perspective. The article proposals will be peer-reviewed. In addition to peer-reviewed articles, Prologi also publishes topical communication speeches such as lectio praecursorias, high-level presentations, and discussions of interpersonal communication research and teaching. The journal provides a scientific forum for multidisciplinary research. In order to increase cooperation among and dialogue with experts in various fields, scholars from all disciplines are encouraged to submit article proposals to Prologi. We appreciate scholarly efforts to interact with previous and current communication research in the aforementioned areas of interest. If you would like to submit an article for publication in Prologi, send an abstract of your proposal (300–400 words) by February 11th, 2020 to the editor-in-chief at emma.kostiainen [at] jyu.fi. The authors will be informed about the suitability of the article proposals by the end of February. Subsequently, the manuscript for the article (40,000 characters including spaces) is requested to be sent by April 30th, 2020. For more information: Please contact Emma Kostiainen, Editor-in-chief (emma.kostiainen [at] jyu.fi). 68 Prologi – puheviestinnän vuosikirja 2019