Työurien tutkimus : Käsitteelliset, teoreettiset ja empiiriset lähtökohdat

Satu Ojala & Pasi Pyöriä, Pirstoutuvatko työurat? Teollisuusalat talouden ja teknologian murroksissa Tampere: Tampere University Press, 95–143. © 2020 tekijät ja Tampere University Press http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-028-1 3 Työurien tutkimus Käsitteelliset, teoreettiset ja empiiriset lähtökohdat Pasi Pyöriä Tässä luvussa analysoin teoksemme keskiössä olevaa käsitettä työura. Tutkimuskirjallisuuteen pohjautuva katsaus taustoittaa teoksemme empiirisiä analyysejä. Erittelen työuratutkimuksen käsitteellisiä ja teoreettisia lähtökohtia sekä aiempien empiiristen tutkimusten tuloksia keskittyen suomalaispalkansaajien tilanteeseen. Työuria voi arvioida useista näkökulmista soveltaen esimerkiksi työssäoloja työttömyysjaksojen pituuden, työuranaikaisten työpaikan vaihtojen, tulokehityksen ja ammatillisen liikkuvuuden mittaristoa. Keskeisin johtopäätös aiemmasta empiirisestä tutkimuksesta on, että työsuhteiden keskimääräinen kesto on pidentynyt eikä edustavien tilastojen perusteella ole havaittavissa merkkejä työurien muuttumisesta aikaisempaa epävakaammiksi. 96 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Johdanto Arkikieleen kuuluvana yleiskäsitteenä työuralla tarkoitetaan yksilön elämänkulun aikana kertyneitä työtehtäviä. Käsitteen etymologinen alkuperä palautuu kulkemiseen ja matkantekoon. Brittiläisen Oxfordin sanakirjan mukaan ”ura” juontuu latinankielisestä sanasta carrus, joka tarkoittaa (hevos)kärryä tai matkavaunua. Myöhemmin sana ura on omaksuttu niin ranskaan (carrière), italiaan (carriera), saksaan (Karriere) kuin englantiinkin (career), ja nykymerkityksessään se yhdistetään ennen kaikkea työelämässä etenemiseen. Veijo Meri (1991, 424) toteaa koostamassaan suomen kielen etymologisessa sanakirjassa, että ammatillisen merkityksen sanalle antoi fennomaani ja valtiomies Yrjö Koskinen vuonna 1900, kun hän kirjoitti elämän urasta. Perinteisesti työura, jonka synonyymina joskus käytetään termiä työhistoria, on mielletty nousujohteisesti ja katkeamatta eteneväksi ammatilliseksi kehitykseksi tyypillisesti yhdellä alalla tai yhden työnantajan palveluksessa – matkaksi kohti vastuullisempia työtehtäviä. Kielitoimiston sanakirjassa tämän käsitteen merkitystä havainnollistetaan esimerkillä ”pitkä ja ansiokas työura valtiolla”. Kansan suussa tämä kiteytyi sanonnaksi, jonka mukaan ”valtion leipä on kapea mutta pitkä”. Yleiseen suomalaiseen asiasanastoon (YSA) lukeutuvan ontologisen eli käsitteiden välisiin hierarkkisiin suhteisiin perustuvan määritelmän mukaan työura viittaa ammatilliseen kehitykseen ja liikkuvuuteen. Tähän käsitteeseen ohjaavia termejä ovat ammattija virkaura. Ammatillisen kehityksen ja liikkuvuuden ohella työuralle assosiatiivisia käsitteitä ovat muun muassa urakehitys, -valinta ja -suunnittelu sekä virkanimitykset ja ylennykset. Näihin käsitemäärittelyihin liittyy kaksi implisiittistä oletusta: 1. työuralla eteneminen edellyttää sekä muodollista koulutusta että käytännön tasolla pätevöitymistä; 2. iän ja kokemuksen karttuessa eli työntekijän ansioituessa avautuu aiempaa vastuullisempia ja paremmin palkattuja työtehtäviä. Edellisen kaltaiset luonnehdinnat ovat vakiintuneet osaksi myös työuria koskevaa tutkimuskirjallisuutta. Tässä luvussa erittelen työuratutkimuksen käsitteellisiä ja teoreettisia lähtökohtia sekä 2000–2010-luvuilla julkaistujen empiiristen tutkimus- Työurien tutkimus 97 Pirstoutuvatko työurat? ten tuloksia keskittyen suomalaispalkansaajien tilanteeseen (yhteenvetona tätä varhaisemmista suomalaisista työuratutkimuksista ks. esim. Tuominen & Hyrkkänen 1998, 57–66). Sivuan myös tämän tutkimusperinteen metodologisia sitoumuksia ja haasteita. Lisäksi pohdin, miten tilastollisesti edustavien tutkimusten tulokset poikkeavat julkisesta työuria koskevasta keskustelusta, jota on sävyttänyt huoli työurien pirstoutumisesta ja työhön liittyvän epävarmuuden kasvusta (ks. myös Pyöriä 2017). Tässä luvussa esitetty tutkimuskirjallisuuteen pohjautuva katsaus työuran käsitteestä ja sen erilaisista määritelmistä taustoittaa teoksemme empiirisiä lukuja. Klassinen käsitys työurista ja sen kritiikki Tutkimuksellisena käsitteenä työuralla on tarkoitettu yksilön työkokemusten ajallisesti rakentuvaa (hierarkkista) järjestystä tai jatkumoa (Collin & Young 2000; Kiviranta 2012). Työuralla tai urapolulla on tyypillisesti viitattu katkeamattomaan työtehtävien jatkumoon samassa organisaatiossa tai siirtymää työpaikasta toiseen. Tämä painotus on hallinnut aiheeseen liittyvää tutkimusta. Monet työuraa koskevat määritelmät ja teoriat ovatkin rakentuneet oletukselle pitkäaikaisesta työsuhteesta, joka suotuisissa olosuhteissa merkitsee nousujohteista uraja ansiokehitystä. (Koivunen ym. 2012.) Työuratutkimuksen yhtenä varhaisimmista klassikoista pidetään amerikkalaispsykologi Donald E. Superin (1910–1994) teosta The Psychology of Careers (1957). Super kehitti eteenpäin kollegansa Eli Ginzbergin näkemyksiä ihmisen elämänkulun ja työuran kehitysvaiheista ja luonnosteli viisiportaisen mallin, joka kuvaa ihmisen kasvua lapsuudesta vanhuuteen (Salomone 1996). Lapsuuden kasvuvaiheen (0–14 v.) jälkeen ihminen etsii ja tutkii mahdollisuuksiaan elämässään ja oppii muodollisen koulutuksen, käytännön työkokemuksen ja harrastusten kautta myöhemmällä urallaan tarvitsemiaan taitoja. Tätä vaihetta (15–24 v.) Super kutsuu tutkimusmatkaksi (exploration) ja se vastaa hyvin esimerkiksi suomalaisen koulutusjärjestelmän portaita toisella ja kolmannella asteella. 25–44 vuoden iässä työura Superin mukaan vakiintuu, minkä jälkeen sitä ylläpidetään (45–64 v.), kunnes valmistaudutaan eläkkeelle (+65 v.). 98 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Superin teoria oli teollisen ajan tuote (Watts 1996). Hänen ajatteluaan mukaillen sotien jälkeisenä verraten vahvan ja ennustettavan talouskasvun aikana, jota brittiläinen taloustieteilijä Angus Maddison (1982) on kutsunut kapitalismin kultaisiksi vuosikymmeniksi, yritykset ja julkisen sektorin organisaatiot pyrkivät tarjoamaan pitkiä työsuhteita ja palkitsemaan työntekijöitään erilaisilla virkaikään sidotuilla palkkioilla ja kannustimilla sitoutumisesta. Myöhemmin tätä vastavuoroisuuden periaatetta on kutsuttu perinteiseksi psykologiseksi sopimukseksi. Se perustuu työntekijän ja työnantajan keskinäiseen lojaliteettiin, sitoutumiseen ja luottamukseen. Perinteistä psykologista sopimusta määrittää työnantajan suojeleva asenne työntekijöitä kohtaan. Työnantaja huolehtii työntekijöistään, koska tästä on hyötyä myös organisaatiolle. Vastaavasti työntekijät tekevät jopa enemmän kuin heiltä odotetaan, koska he voivat odottaa saavansa ponnistelustaan korvauksen myöhemmin. (Saari 2014, 36–37.) Työpaikan pysyvyys sekä nousujohteinen uraja ansiokehitys on palkkio sitoutumisesta. Superin teoriaa on kritisoitu todellisuutta yksinkertaistavaksi ja sen kykyä kuvata nykytyöelämän vaatimuksia epäilty. Ajatus hierarkkisesta ja lineaarisesta urakehityksestä on saanut osakseen voimistuvaa kritiikkiä viime vuosikymmeninä etenkin angloamerikkalaisessa keskustelussa (esim. Arthur & Rousseau 1996; Sullivan ym. 1998; Sullivan & Baruch 2009). Psykologisessa työuratutkimuksessa on puhuttu jo pitkään monimuotoistuvista tai kameleonttimaisista työurista (protean career), joilla viitataan yksilöllisten arvovalintojen ohjaamiin uratavoitteisiin ja subjektiivisesti määriteltyihin uralla menestymisen kriteereihin. Douglas T. Hallin teos Careers in Organizations (1976; ks. myös Hall 2004) oli tällä saralla tärkeä keskustelunavaus, jossa hän määritteli henkilökohtaisen vapauden, liikkuvuuden, itsemääritellyn psykologisen menestyksen ja työn sisältöön sitoutumisen tärkeimmiksi uuden proteaanisen uratyypin attribuuteiksi. Hall näki tämänkaltaisen ajattelutavan muutoksen vastauksena kasvavaan taloudelliseen epävarmuuteen, joka sai pontta 1970-luvulla länsimaita kurittaneista öljykriiseistä (ks. myös luku 2 tässä teoksessa). Tässä keskustelussa on esitetty, että mahdollisuudet nousujohteiseen uraja palkkakehitykseen saman työnantajan palveluksessa ovat heikentyneet, koska yritykset pyrkivät aiempaa joustavampaan työvoiman käyttöön hyödyntämällä osaja määräaikaisia työsuhteita, ulkoistamalla töitä alihankkijoille ja saneeraamalla henkilöstöä uudelleen kouluttamisen sijaan – perinteisen psykologisen sopimuksen ei Työurien tutkimus 99 Pirstoutuvatko työurat? siis uskota enää pätevän. Amerikkalaissosiologi Arne Kalleberg (2018, 94) onkin huomauttanut, että Yhdysvalloissa keskimääräinen työsuhteiden kesto on vuosikymmenten varrella lyhentynyt, ainakin jos katsomme parhaassa työiässä olevien 30–50-vuotiaiden miespalkansaajien tilannetta (ks. myös Farber 2007; 2008). Maakontekstin vaikutus on kuitenkin muistettava (Savickas 1997). Ronald Bachmann ja Rahel Felder (2018, 490) osoittavat vuosina 2002–2012 kerätyllä Euroopan unionin työvoimatutkimuksen aineistolla (EU-LFS), että maakohtaiset erot työsuhteiden keskimääräisessä kestossa ovat varsin huomattavia: esimerkiksi Isossa-Britanniassa vuonna 2012 työsuhteiden keskimääräinen kesto oli runsaat kahdeksan vuotta, siinä missä Ranskassa vastaava luku oli noin 11,5 vuotta. Voikin olla, että yleispätevää urateoriaa ei edes ole mahdollista luonnostella, koska työuriin yhteydessä olevat työmarkkinamallien ja lainsäädännön kansalliset erot ovat suuria. Nykykeskustelussa käsitys työurista on joka tapauksessa muuttunut uratutkimuksen alkuajoista. Työurien uskotaan pirstoutuneen, ja tyypillinen työura nähdään ennemmin mosaiikkina kuin lineaarisena jatkumona. Anu Järvensivun ja Jutta Pulkin (2019, 41) mukaan perinteiset työuran lineaarisuutta ja suunniteltavuutta korostavat urateoriat sopivat yhä heikommin yhteen jatkuvasti muuttuvan työelämän kanssa: kansainvälisissä keskusteluissa on siirrytty työurien monimuotoisuutta kuvaaviin narratiivisiin ja metaforia käyttäviin teoriakehittelyihin, suunnitelmallisten onnellisten sattumien hyödyntämisen teoriaan sekä kompleksisuusteorioiden sovelluksiin. Esimerkiksi Järvensivun ja Pulkin hyödyntämässä työuran kaaosteoriassa korostetaan, että ihminen ei tee uraansa vaikuttavia päätöksiä pelkästään rationaalisin kriteerein, vaan myös sattuman varassa (taulukko 3.1.). 100 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Taulukko 3.1. Työuria jäsentävät logiikat työurien kaaosteorian mukaan (Järvensivu & Pulkki 2019, 42). Suoraviivainen työura Työura, jossa ihminen suuntautuu selkeästi yhteen tiettyyn päämäärään, kuten ammattiin tai hierarkkiseen asemaan, niin ajatuksissaan kuin teoissaankin. Tässä mallissa esiintyy usein tavoitteellisuutta, mutta se ei ole välttämätöntä. On mahdollista, että jälkeenpäin suoraviivaiselta ja tavoitteelliselta vaikuttava työura ei ihmisen omasta mielestä ole ollut tavoitteellinen, vaan se on sisältänyt paljon vaihtoehtoja, vaikeita valintoja ja sattumaa. Heilurimallinen työura Työura, jossa ihmisen ajattelu ja toiminta on kahtia jakautunutta ikään kuin heiluen kahden kiintopisteen välillä. Kiinnostuksen kohteet ja pyrkimykset jakautuvat kahtaalle tai valintaa pitää tehdä kahden hyvin erilaisen vaihtoehdon välillä. Tähän malliin saattaa liittyä ristiriitoja, roolikonflikteja ja vaikeita valintoja. Toisaalta heiluri voi muodostaa tasapainoisen kokonaisuuden, jossa sen eri päädyt täydentävät toisiaan. Hahmonsa löytävä työura Monimutkaisesti rakentuva työura, jossa kuitenkin näkyy toistuvuutta. Työura saattaa piirtyä kehämäiseksi. Kompleksisuus ja ennakoitavuus vuorottelevat tai tasapainottelevat. Muutosten seasta hahmottuu rutiineja, tapoja ja järjestelmällisyyttä. Malli ja siihen sisältyvä toistuvuus ja pysyvyys saattavat olla empiirisessä tutkimuksessa vaikeita havaita. Hahmoton työura Työura rakentuu hyvin monimutkaisesti eikä mallia tai juonta ylläpitävää attraktoria löydy tai juoni muuttuu hyvin nopeassa tahdissa. Työurassa saattaa tässäkin tapauksessa olla toistuvuuksia jollain tasolla. Toisin sanoen työelämän polkujen ajatellaan yksilöllistyneen (Aaltonen & Berg 2018; Järvensivu & Pulkki 2019; 2020; Järvinen & Vanttaja 2013; Koivunen ym. 2012; Tuominen 2014). Näkemys on ainakin siinä mielessä perusteltu, että työuran alkamista ja päättymistä voi nykyisin olla aikaisempaa hankalampaa määrittää tarkasti. Suomessa nuorilla aikuisilla ansiotyö ja opiskelu limittyvät (Aho ym. 2012; Salonen ym. 2014; Saloniemi ym. 2020). Myös lyhyet työsuhteet ja työttömyysjaksot ovat nuorille tyypillisiä ennen kuin varsinainen työura vakiintuu. Myöhemmin perhevapaat, sairausjaksot, jatkokoulutus ja työttömyys voivat aiheuttaa katkoja ansiotyöhön. Eläköitymispolkujakin on useita erilaisia (Riekhoff & Järnefelt 2017). Noin 40 prosenttia suomalaisista työllisistä siirtyy eläkkeelle työttömyyden, sairausjaksojen ja muiden välivaiheiden kautta (Myrskylä 2014). Toisaalta eläke ei välttämättä merkitse työuran katkeamista kuin veitsellä leikaten. Tällä vuosituhannella eläkeikään ehtineiden osa-aikatyö on yleistynyt. Työurien tutkimus 101 Pirstoutuvatko työurat? Myös vakailla ja lineaarisesti etenevillä työurilla voi olla paljon liikettä ja muutoksia. Vaikka yksilön työura olisi eheä siinä mielessä, että esimerkiksi työttömyys ei aiheuttaisi katkoja työhistoriaan, työtehtävät saman alan tai työorganisaation sisällä voivat uran kuluessa muuttua. Talouden suhdannekierto luonnollisesti vaikuttaa työmarkkinoihin, mutta niin sanotussa työvoiman kysynnän ja tarjonnan tasapainotilassakin työn sisältö voi muuttua esimerkiksi teknologian kehityksen tai prosessi-innovaatioiden seurauksena. Kun tutkimusaineistot ovat kehittyneet ja mahdollistaneet työnantajaja työntekijätietojen yhdistämisen sekä pitkittäisseurannan, on havaittu, että työtehtävät saattavat muuttua itsenäisesti ja ilman makrotalouden tasolla havaittavaa kysynnän vaihtelua (Koistinen 2014, 118). Toisin sanoen työmarkkinoilla voi olla samanaikaisesti sekä uraliikkuvuutta – työtehtävien ja työn sisällön muutoksia – että työsuhteiden pysyvyyttä. Aiemmat suomalaistutkimukset ovatkin osoittaneet, että työurat eivät keskimäärin ole sen epävakaampia kuin ennenkään (Rokkanen & Uusitalo 2010; 2013; Soininen 2015a; 2015b), vaikka uraliikkuvuutta tapahtuu jatkuvasti (Aho ym. 2009; Ilmakunnas & Maliranta 2008; Kauhanen & Napari 2009; 2011; Riekhoff 2018). Työurat eivät ole pirstoutuneet ainakaan siinä merkityksessä, että ammatin vaihtaminen olisi aikaisempaa yleisempää (Sutela & Lehto 2014; Sutela ym. 2019) tai että palkansaajien vuosittaisten työkuukausien keskiarvo olisi aiempaa pienempi (Järvinen ym. 2020; Peutere ym. 2017; Pyöriä ym. 2017a). Ajankohtaiseen keskusteluun työn murroksesta sisältyykin paradoksi. Objektiivisesti katsoen työurat eivät näytä sen fragmentaarisemmilta kuin ennenkään (Pyöriä 2017; Pyöriä ym. 2019), mutta ihmisten subjektiivinen kokemus kertoo toista, kuten toimittaja Antti Blåfield kiteyttää ajan hengen: Tuntuu, että työelämän murros on täynnä ristiriitaisuuksia ja paradokseja. Yhtä aikaa tilastot osoittavat, että työsuhteet eivät ole lyhentyneet. Numeroiden valossa palkkatyö on nykyisin suunnilleen yhtä pysyvää tai epävarmaa kuin 1980-luvulla. Työsuhteiden keskimääräinen kesto ei ole merkittävästi lyhentynyt. Ja kuitenkin ihmisten kokemus työelämästä on aivan päinvastainen: epävarmuus lisääntyy, työ tuntuu silppuuntuvan. (Blåfield 2017, 5.) 102 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Mistä epävarmuuden kokemus kumpuaa? Ennen kuin pohdin vastausta tähän kysymykseen, on syytä katsoa lähemmin, miten työuria on empiirisesti tarkasteltu ja mitä erityisesti Suomea koskevat tutkimukset kertovat. Työpsykologiasta sosiaalisen liikkuvuuden tutkimukseen Käsite työura on aina ollut olennainen osa sosiaalisen liikkuvuuden tutkimusta (Kalleberg & Mouw 2018). Sosiaalinen liikkuvuus mittaa, missä määrin vanhemman ja lapsen sosiaaliset asemat poikkeavat toisistaan. Korkea sosiaalinen liikkuvuus kertoo yhteiskunnan avoimuudesta ja sen puute, sosiaalinen periytyvyys, on puolestaan yksi tärkeimmistä eriarvoisuuden mittareista. Esimerkiksi Suomi on eurooppalaisessa vertailussa varsin tasa-arvoinen yhteiskunta sosiaalisen liikkuvuuden näkökulmasta, joskin vanhemmat vaikuttavat lastensa asemaan etenkin koulutuksen kautta. (Pöyliö & Erola 2015, 30.) Mitä korkeampi koulutustaso vanhemmilla on, sitä vakaammin heidän jälkeläisensä kiinnittyvät opiskeluja työuralle (Järvinen & Vanttaja 2006; 2013; Vanttaja 2000). Valtaosa liikkuvuustutkimuksesta on keskittynyt kysymykseen sukupolvien välisestä liikkeestä (intergenerational mobility) pisteestä A (vanhemman sosioekonominen asema tiettynä ajankohtana) pisteeseen B (lapsen sosioekonominen asema tiettynä ajankohtana). Vähemmän on tutkittu työuran kuluessa tapahtuvaa liikettä (intragenerational mobility). (Goldthorpe 2007.) Yksilön sosiaalinen tausta voi olla monin tavoin yhteydessä työuralla tapahtuviin siirtymiin, katkoihin tai palkkakehitykseen pitkänkin ajan kuluessa. Esimerkiksi mahdollisuudet edetä uralla voivat vanhempien koulutuksen ohella riippua kodinperintönä saadusta sosiaalisesta pääomasta ja verkostoista (Barone & Schizzerotto 2011, 335), joskin on syytä muistaa, että varsinaisten syy-seuraussuhteiden todentaminen on vaikeaa. Tämän teoksen luvuissa emme kuitenkaan tarkastele ylisukupolvista liikkuvuutta, jota Suomessa on tutkinut etenkin sosiologian professori Jani Erola tutkimusryhmineen (esim. Erola & Kilpi-Jakonen 2017), tai sosiaalisen taustan yhteyttä työuralle kiinnittymiseen, vaan keskitymme työurien vakautta sekä epävakautta Työurien tutkimus 103 Pirstoutuvatko työurat? ennustaviin tekijöihin. Vakaus tai sen puute on työuratutkimuksen ytimessä, mihin jo Émile Durkheimin (1858–1917) ja Karl Mannheimin (1893–1947) kaltaiset sosiologian klassikot kiinnittivät huomiota, kun he pohtivat minkälainen merkitys työurien eheydellä on sosiaaliselle integraatiolle ja koheesiolle (Wilensky 1961). Karl Marx (1818–1883) puolestaan havainnoi tuotantosuhteiden ja työmarkkinoiden dynamiikkaa yhteiskuntaluokkien näkökulmasta. Marxin mukaan luokkarakenne ei ole stabiili, vaan se elää jatkuvassa liikkeessä (Erikson & Goldthorpe 1992, 29). Edellä mainittuja klassikkoja mukaillen voidaan sanoa, että yhtä lailla onnekkaat kuin epäonnistuneetkin urasiirtymät ovat väistämätön osa työmarkkinoiden pirullista dynamiikkaa, jota ohjaavat työvoiman kysynnän ja tarjonnan ohella talouden suhdanteet, politiikka ja lainsäädäntö. Kyse on työllisyyden vakaudesta tai sen puutteesta, joka voi saada erilaisia ilmentymiä riippuen siitä, puhutaanko työn jatkuvuudesta samassa työpaikassa (job stability) tai yleisemmästä työllisyystilanteesta (employment security) eli mahdollisuuksista työllistyä uudelleen avoimilla työmarkkinoilla (employability), jos työpaikan menetys osuu omalle kohdalle. Väitöskirjassaan työsuhteiden kestoa ja työmarkkinaliikkuvuutta tutkineen Tiina Soinisen (2015b, 232) sanoin työllisyyden vakaus on teollisen yhteiskunnan luoma sosiaalinen ilmiö, jonka representaatioita löytyy sekä rakenteelliselta että yksilölliseltä tasolta: esimerkiksi työlainsäädännön rakentuminen ja normatiivinen oletus pitkästä työsuhteesta ovat vakauden representaatioita makrotasolla, siinä missä yksilöiden kokemukset työn pirstoutumisesta organisaatioissa ovat vakauden puutteen representaatioita työmarkkinoiden mikrotasolla. Työsuhteiden kesto ja työvoiman liikkuvuus ovatkin keskeisimpiä ilmiöitä, joita työuratutkimuksissa on kartoitettu. Työsuhteiden kesto on yksinkertainen ja siksi tyypillisin työllisyyden vakauden mittari. Työvoiman liikkuvuuden tutkiminen sen sijaan on haastavampaa ilmiön moniulotteisuuden takia jo siitä lähtien, että eri elämänvaiheissa työmarkkinoille kiinnittyminen vaihtelee huomattavasti. Työikäiseen väestöön lasketaan kaikki 15–74-vuotiaat henkilöt ja työvoimaan tähän ikäryhmään kuuluvat aktiivisesti työmarkkinoiden käytettävissä olevat henkilöt eli työlliset ja työttömät. Työvoiman ulko puolella ollaan tyypillisesti koulunkäynnin tai opiskelun, asevelvollisuuden, perhevapaiden, työkyvyttömyyden tai eläkkeelle jäämisen takia. Näistä syistä johtuen ihmisiä siirtyy koko ajan työvoimaan ja työvoiman ulkopuolelle joko tilapäisesti tai pysyvästi. 110 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä mukaan pätkätyösuhteiden osuus on pysynyt varsin vakaana vuosien 1977 ja 2013 välisenä aikana (14–17 %). Alle vuoden kestäneiden työsuhteiden osuus kasvoi vuoteen 1990, minkä jälkeen niiden kasvu on taittunut. Lyhyiden työsuhteiden osuus vaihtelee selvimmin iän mukaan: vuoden 2013 tietojen mukaan nuorten (15–29-v.) työsuhteista 43 prosenttia oli alle vuoden pituisia, ja niiden osuus on kasvanut ajan myötä. Muissa ikäryhmissä pätkätyösuhteiden osuus oli 7–14 prosenttia, ja ajalliset muutokset ovat jääneet vähäisiksi. Pitkien, vähintään 20 vuoden pituisten työsuhteiden osuus oli puolestaan kasvanut 11 prosentista 20 prosenttiin vuosien 1977 ja 2013 välillä. Jälleen ikä ratkaisee. Pitkien kuten lyhyidenkin työsuhteiden osuus on vaihdellut selvimmin iän mukaan: vuoden 2013 tietojen mukaan 50–64-vuotiaiden työsuhteista 44 prosenttia oli pitkiä, ja niiden osuus oli kasvanut ajan myötä. Nuoremmissa ikäryhmissä osuudet olivat alhaisempia, ja ajalliset muutokset vähäisiä. Pitkät työsuhteet eivät siis olleet kadonneet mihinkään vaan niiden osuus oli päinvastoin kasvanut. (Nätti & Pyöriä 2017, 36–37.) Toiseksi työolotutkimuksissa on tiedusteltu, onko vastaaja työskennellyt aina lähes samanlaisessa ammatissa, kahdessa–kolmessa selvästi erilaisessa ammatissa vai useammassa selvästi erilaisessa ammatissa. Kysymystä on vielä tarkennettu siten, että tilapäistöitä ei lasketa. Aina lähes samanlaisessa ammatissa työskennelleiden osuudet olivat miltei samat sekä vuonna 1984 (40 %) että 2018 (39 %). Vähäisintä ammatin vaihto oli vuoden 1990 työolotutkimuksessa, jolloin kaikista palkansaajista 44 prosenttia kertoi olleensa aina lähes samanlaisessa ammatissa. Naiset ovat työskennelleet samassa ammatissa hieman miehiä useammin koko tutkimussarjan ajan, mutta sukupuolten väliset erot ammatinvaihdon tavanomaisuudessa ovat vuosien varrella kaventuneet. (Sutela ym. 2019, 40.) Samassa ammatissa pysyminen on tyypillisintä ikääntyneille, ylemmille toimihenkilöille ja julkisella sektorilla työskenteleville (Nätti & Pyöriä 2017, 36). Sote-alojen eritysasiantuntijat pysyvät kaikkein tyypillisimmin samassa ammatissa työurallaan (Sutela ym. 2019, 41), ja naisille tyypillinen eläköitymisen polku nojaa työuraan julkisella sektorilla (Riekhoff & Järne felt 2017). Kolmanneksi työolotutkimuksissa on tiedusteltu työpaikkaliikkuvuutta kysymällä, onko haastateltava vaihtanut työpaikkaa viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana. Tulokset heijastelevat taloussuhdanteiden vaihtelua. Vuonna 1990 nousu- Työurien tutkimus 111 Pirstoutuvatko työurat? kauden huipulla 42 prosenttia palkansaajista ilmoitti vaihtaneensa työpaikkaa edeltäneiden viiden vuoden aikana. Pienimmillään työpaikkaa vaihtaneiden osuus oli 34 prosenttia laman jälkimainingeissa vuonna 1997. Vuoden 2018 hyvässä taloustilanteessa vastaava osuus oli 45 prosenttia. Työpaikkaliikkuvuudessa ei ole käytännössä mitään eroa sukupuolten välillä. Myös sosioekonomisen aseman mukaiset erot ovat pieniä, mutta yksityisellä sektorilla työpaikkaa vaihdetaan useammin kuin julkisella alalla. Tyypillisimmin työpaikkaa vaihtavat nuoret aikuiset, kun taas iän myötä liikkuvuus vähenee. (Sutela ym. 2019, 41–42.) Lisäksi vuosien 1984–2013 työolotutkimuksissa on tarkasteltu, kuinka kauan vastaajat ovat työskennelleet samassa työpaikassa. Tämäkin näkökulma kertoo pysyvyydestä. Vuonna 2013 palkansaajat olivat olleet samassa työpaikassa keskimäärin 10,3 vuotta, kun vastaava keskiarvo vuoden 1984 työolotutkimuksessa oli 8,3 vuotta. Naisilla työsuhteet ovat olleet hieman pidempiä kuin miehillä. (Sutela & Lehto 2014, 27.) Suomessa työsuhteiden keskimääräinen kesto on suurin piirtein yhtä pitkä kuin EU-maissa keskimäärin, eikä finanssikriisi ja sitä seurannut taantuma näyttänyt juuri heikentäneen työurien vakautta edes syklisillä teollisuuden aloilla. Vaikka finanssikriisi oli shokki erityisesti Suomen teollisuudelle, työsuhteiden keskimääräinen kesto tällä sektorilla notkahti taantuman seurauksena vain hieman. Vuotta 2012 koskevien tietojen mukaan työsuhteiden keskimääräinen pituus Suomen teollisuudessa oli noin 12,5 vuotta, mikä ylitti EU-maiden keskiarvon runsaalla vuodella. (Eurofound 2015, 63; ks. myös Bachmann & Felder 2018.) Työsuhteiden keston samoin kuin työkokemuksen pidentymisen taustalla vaikuttaa palkansaajakunnan ikääntyminen, joskin tämä havainto voi myös kertoa suomalaisten yllättävän vahvasta kiinnittymisestä samaan työpaikkaan. Suomalaiset ovat kaiken kaikkiaan varsin työpaikkauskollisia ja työhönsä sitoutuneita (Saari & Koivunen 2017). Vaikka työolotutkimusten tietojen mukaan työpaikkaa vaihtaneiden palkansaajien osuus on aikaisempaa pienempi, työnantajalta toiselle siirtyminen kuitenkin on osa työmarkkinoiden normaalia dynamiikkaa. Mistä työpaikan vaihtaminen kertoo? Se voi liittyä toisaalta huonoon työmarkkina-asemaan, esimerkiksi pätkätöihin, tai vaihtoehtoisesti hyvään asemaan, jossa liikutaan omasta halusta työnantajalta toiselle paremman aseman ja nousujohteisen uraja palkkakehityksen toi- 112 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä vossa. Määräaikaiset työsuhteet lisäävät tutkimusten mukaan työpaikan vaihtojen todennäköisyyttä selvästi. Tällöin on todennäköisemmin kyse vastentahtoisesta työpaikan vaihdosta. Myös ikä on yhteydessä toteutuneisiin työpaikan vaihtoihin ja vaihtohalukkuuteen. Nuoremmat palkansaajat vaihtavat työpaikkaa huomattavasti tiheämmin ja vapaaehtoisemmin kuin varttuneemmat jo eläkeikää lähestyvät työntekijät. (Lehto 2010b; ks. myös Pyöriä ym. 2017b; Saloniemi ym. 2018.) On toki huomattava, että näiden ilmiöiden tutkiminen pelkistetyillä lomakekysymyksillä ei ole vailla ongelmia. Esimerkiksi työn sisältö muuttuu uran edetessä, vaikka vastaaja katsoisi työskennelleensä aina samankaltaisessa ammatissa ja samassa työpaikassa. Joka tapauksessa edellä kuvaillut työolotutkimusten tulokset ovat yllättäviä ainakin julkiseen keskusteluun nähden. Tyypillisestihän ajatellaan, että yhä useamman meistä on työuramme aikana kouluttauduttava uudelleen ja vaihdettava alaa, koska pysyviä töitä ei juuri ole tarjolla (Taimio 2010). Tämänkaltaiset pessimistiset käsitykset eivät kuitenkaan saa tukea empiiristä tutkimuksista. Katsokaamme seuraavaksi, mitä rekisteriaineistot kertovat työurien kehityksestä Suomessa. 1990-luvun lama haurastutti työuria Aiemmassa Työsuojelurahaston rahoittamassa tutkimushankkeessamme Talouskriisit, työhyvinvointi ja työurat (2015–2017) tarkastelimme, miten yksityisen sektorin työntekijöiden työurat ja niiden vakaus ovat kehittyneet 1990-luvun lamavuosista 2010-luvun taitteen finanssikriisiin saakka (ks. tarkemmin Peutere ym. 2017; Pyöriä ym. 2017). Hyödynsimme FLEEDeli nykyistä FOLK-aineistoa vuosilta 1990–2012 ja analysoimme, miten yksityisen sektorin työntekijöiden urapolut eriytyivät työpaikan taloudellisen tilanteen mukaan. Trajektorieli kehityspolkuanalyysiin perustuva tarkastelumme koski kolmea viiden vuoden seurantajaksoa: 1990–1995, 2000–2005 ja 2007–2012. Lisäksi tarkastelimme erikseen vuosien 2007– 2015 kehitystä (Järvinen ym. 2020). Analyysejämme varten poimimme FLEED-aineistosta yksityisen sektorin työntekijöitä edustavan satunnaisotoksen kunkin viisivuotisseurannan lähtöpisteessä (1990, 2000 ja 2007) siten, että vuotuisen otoskoon suuruudeksi muodostui noin Työurien tutkimus 113 Pirstoutuvatko työurat? 30000 henkilöä. Keskityimme yksityisten yritysten palveluksessa toimiviin parhaassa työiässä oleviin 20–55-vuotiaisiin palkansaajiin, joiden työuraa seurattiin liikevaihdoltaan erityyppisissä yli kymmenen hengen toimipaikoissa. Perusteena ikärajaukselle oli yhtäältä se, että työurat alkavat keskimäärin hieman yli 20 vuoden iässä (Myrskylä 2014), ja toisaalta se, että tarkastelun vanhimmat palkansaajat eivät saavuttaisi viisivuotisseurannan kuluessa paitsi virallista myöskään käytännössä useimmiten toteutuvaa eläkeikää.1 Työurien vakautta tarkastelimme vuosittaisten työssäolokuukausien keskiarvoina. Tämä mittari kuvaa, kuinka vahvasti yksilöt kiinnittyvät työmarkkinoille. Se, minkä tyyppisessä toimipaikassa vastaaja työskenteli, määrittyi seurannan lähtötilanteen perusteella. Toimipaikat jaoimme neljään ryhmään. Jaottelu liikevaihdoltaan stabiilin, vaihtelevan, kasvavan ja laskevan kehityksen toimipaikkoihin määriteltiin sen mukaan, miten yritysten liikevaihto oli kehittynyt kunkin seurantajakson kolmena ensimmäisenä vuotena. Liikevaihdon muutoksen kriteerinä pidettiin yli 30 prosentin vuosittaista kasvua tai laskua. Tutkittavat työntekijät jakautuivat erityyppisiin toimipaikkoihin siten, että stabiilin liikevaihdon yrityksissä työskenteleviä työntekijöitä oli jokaisessa seurannan lähtöpisteessä yli puolet otokseen kuuluneista. Tulostemme mukaan suurimpana trajektoriryhmänä kaikissa viisivuotisseurannoissa olivat ne yksityisen sektorin työntekijät, joiden työura oli ollut vakaa koko seuranta-ajan. Tulos päti riippumatta siitä, oliko kyseessä seurannan alkaessa stabiilin, vaihtelevan, kasvavan vai laskevan liikevaihdon toimipaikka. Vakain asema oli niillä palkansaajilla, jotka työskentelivät liikevaihdoltaan stabiileilla toimipaikoilla. Sen sijaan yrityksen kasvuhakuisuus näyttäytyi yksilön näkökulmasta riskinä työuran vakaudelle: turvallisempaa oli työskennellä asemansa vakiinnuttaneessa ja kooltaan suuressa yrityksessä. Rekisteripohjaisilla yritysaineistoilla tehdyt kansainväliset vertailut tukevat tuloksiamme. Yrityksen koko näyttää olevan käänteisesti verrannollinen yrityksen selviytymismahdollisuuksiin, mikä heijastuu myös henkilöstön työurapolkuihin. Esimerkiksi kahdeksan EU-maata kattaneessa vertailussa havaittiin, että vuosien 2008–2012 välisenä aikana suurin lopettamisriski koski 1 Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan keskimääräinen työn aloittamisikä on noussut parilla vuodella viimeisen 30 vuoden aikana (1987–2017). Ennen 1990-luvun lamaa työt aloitettiin keskimäärin 19-vuotiaina. Nykyisin töiden tekeminen aloitetaan keskimäärin noin 21-vuotiaana ja vastaavasti työuraa jatketaan joitakin vuosia aiempaa pidempään. (Katainen 2020.) 114 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä pk-yrityksiä ja että suurin piirtein samankokoisena pysyneillä yrityksillä oli parhaimmat eloonjäämisen mahdollisuudet (Van Beveren ym. 2018). Toisen keskeisen tuloksemme mukaan toimipaikan liikevaihtokehityksen suunnasta riippumatta vakaalle uralle sijoittuneet palkansaajat olivat odotusten mukaisesti muihin ryhmiin nähden parhaiten koulutettuja. Tähän liittyen havaitsimme, että uuden tutkinnon suorittaminen oli tyypillisintä niissä ryhmissä, joita luonnehti työurien vakautuminen. Tutkintoon johtava koulutus oli johdonmukaisesti yhteydessä työuran vakautumiseen taloussuhdanteiden vaihtelusta huolimatta (vrt. Jokinen & Luoma-Keturi 2005). Toisin sanoen koulutus kannattaa ja sillä on tärkeä työmarkkinoiden riskeiltä ja epävarmuudelta suojaava vaikutus, kuten aiemmat tutkimukset kertovat, joskaan edes akateeminen loppututkinto ei ole takuu työttömyyttä vastaan (Asplund & Maliranta 2005; Asplund & Vanhala 2016; Koerselman & Uusitalo 2014). Vaikka liikevaihto on tyypillinen tutkimuksissa käytetty yrityksen taloudellisen tilanteen ja kasvun indikaattori (Davidsson & Wiklund 2006, 52), se ei kerro mitään yrityksen toiminnan kannattavuudesta. Tarkastelimme yksityisen sektorin työntekijöiden urapolkuja myös heidän työnantajayritystensä kannattavuuden näkökulmasta ja edellä kuvailtua analyysiä pidemmällä seuranta-ajalla, vuosina 2007–2015 (Järvinen ym. 2020). Jaoimme yritykset stabiilin, vaihtelevan, kasvavan ja laskevan kannattavuuden ryhmiin. Kannattavuutta mittasimme (korjatulla) käyttökatteella, joka kuvaa liikevaihdosta jäävää rahamäärää, kun siitä on vähennetty liiketoiminnan kulut. Käyttökatteen muutoksen kriteeriksi asetimme yli 30 prosentin vuosittaisen kasvun tai laskun. Yrityksen kannattavuuden mukaan arvioituina työurat olivat hyvin yhdenmukaisia liikevaihtoon perustuvan tarkastelumme kanssa, joskaan yrityksen kannattavuuden yhteys erilaisille työurapoluille sijoittumiseen ei osoittautunut erityisen vahvaksi (Järvinen ym. 2020). Kannattavuudeltaan vaihtelevien samoin kuin laskevien yritysten toimipaikoissa työskennelleillä oli epävakaimmat työurat. Sekä liikevaihdon että kannattavuuden näkökulmista vaikuttaa siltä, että yrityksen taloudellisen tilanteen vakaus on eduksi henkilöstön työurille, siinä missä yrityksen kasvuhakuisuus merkitsee riskiä. Aiemman tutkimustiedon perusteella tiedetään, että yrityksen kasvulla voi olla niin myönteisiä kuin kielteisiäkin vaikutuksia työ- Työurien tutkimus 115 Pirstoutuvatko työurat? paikkojen syntymiseen (Maliranta & Hurri 2017). Kannattavuuden kasvua voidaan tavoitella esimerkiksi irtisanomisten kautta. Yrityksen kannattavuuden kehitystä vahvempi selittäjä erilaisille työurapoluille sijoittumiselle löytyi yksilötekijöistä. Korkeampi koulutusaste yhdistyi keskimääräistä vakaampiin urapolkuihin. Myös perhetekijät, parisuhde ja lasten syntymä, yhdistyivät voimakkaasti työurapolkuihin. Kaikki paitsi vakaat parisuhdetilanteet ennakoivat muita kuin vakaita työurapolkuja. Lisäksi havaitsimme, että lapsen saaminen ei vaikuta miesten työurapolkuihin juuri lainkaan, mutta sen sijaan se heikentää ainakin hetkellisesti naisten työurien kulkua. Kun naisilla lapsen saanti yhdistyy vakaista työurista poikkeaville poluille sijoittumiseen, ei lapsen syntymä käytännössä vaikuta miesten muutoinkin vakaampiin työuriin. Tulos selittynee sillä, että perhevapaiden käyttö jakautuu epätasa-arvoisesti naisten ja miesten välillä (ks. myös Keyriläinen 2019; Kuitto ym. 2019a; 2019b; Peutere 2019). Tarkastelemme työurien eriytymistä sukupuolen mukaan lähemmin teoksemme luvuissa 5 ja 6 sekä yhteenvedossa (luku 9). Kaikkiaan työurien vakaus näyttää keskimäärin vahvistuneen ennemmin kuin heikentyneen, vaikka julkisessa keskustelussa usein oletetaan päinvastaista. Vuosien 2007–2015 väliselle seuranta-ajanjaksolle sijoittuneesta finanssikriisistä ja sitä seuranneesta pitkästä taantumasta huolimatta enemmistö eli kaksi kolmasosaa yksityisen sektorin työntekijöistä sijoittui vakaalle työuralle eli he olivat koko seuranta-ajan keskeytyksettä työssä (kuvio 3.1.). Vajaa kuudennes (13 %) sijoittui vakautuvalle ja viidennes (21 %) heikkenevälle työuralle. Tuloksemme ovat linjassa eurooppalaisten keskimääräistä työurien vakautta koskevien tutkimusten kanssa (Bachman & Felder 2018; Eurofound 2015). Ne eivät kuitenkaan huomioineet perusvuonna työtä vailla ollutta väestöä. 116 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Nuorten palkansaajien työurat ovat vakautuneet Tarkastelimme aiemmassa Talouskriisit, työhyvinvointi ja työurat -hankkeessamme myös nuorten palkansaajien työurien vakautta (Ojala & Pyöriä 2016). Kysyimme, miten 15–30-vuotiaiden palkansaajien työllisyys, mitattuna työssäolokuukausien keskiarvona, on muuttunut 1980-luvulta 2010-luvulle tultaessa verrattuna heitä vanhempiin ikäryhmiin. Aineistona hyödynsimme Tilastokeskuksen työolotutkimuksia vuosilta 1984, 1990, 1997, 2003 ja 2008 sekä näihin kytkettyä rekisteriseurantaa. Seurasimme jokaisesta perusvuodesta alkaen samoja ikäryhmiä kolme vuotta eteenpäin. Tuloksemme osoittivat, että vastoin yleistä käsitystä nuoret ovat työpaikan saatuaan päässeet vakaalle työllisyysuralle verrattain hyvin myös vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisissä oloissa. Sen sijaan 1990-luvun alun lama haurastutti nuorten työuria poikkeuksellisen voimakkaasti. Nuoret eivät kuitenkaan automaattisesti ole haavoittuvassa asemassa työurallaan, jos he vain pääsevät työn syrjään kiinni. Työ uran alun vaikein vaihe onkin usein ensimmäisen työpaikan löytäminen, minkä jälkeen nuorten työuraan ei näyttäisi kohdistuvan muita ikäryhmiä suurempaa Kuvio 3.1. Yksityisen sektorin palkansaajien työurapolut 2007–2015 (Järvinen ym. 2020, 88). Työurien tutkimus 117 Pirstoutuvatko työurat? riskiä. Tutkimuksemme (Ojala & Pyöriä 2016) rajoituksista on mainittava, että työoloaineistossa mukana olevat nuoret aikuiset ovat jo palkansaajia. Tutkimuksemme koskee siis tilannetta, jolloin on jo astuttu työelämään. Mukana eivät ole työttömät eivätkä kokonaan työvoiman ulkopuolella olevat, kuten kokoaikaisesti opintoihinsa keskittyvät, töissä käymättömät opiskelijat, äitiystai vanhempainvapaalla tai kotihoidontuella olevat, varusmiestai siviilipalveluksessa tai muista syistä työvoiman ulkopuolella olevat. Emme siis voineet analysoida vaiheita, jotka edeltävät työhön astumista. Nuorten siirtymisestä koulutuksesta työmarkkinoille on kuitenkin sekä kotimaassa että kansainvälisesti tehty paljon määrällistä tutkimusta (esim. Aho & Koponen 2001; Brzinsky-Fay 2007; Kivinen & Nurmi 2014; Salmela-Aro ym. 2011; Saloniemi ym. 2013; 2020; Suikkanen ym. 2006; Vehviläinen 1999; Virtanen ym. 2011). Viimeaikaisten tutkimusten perussanoma on, että suomalaisnuoret kiinnittyvät työmarkkinoille varsin hyvin tutkinnon suorittamisen jälkeen, joskin suurin koulutustasoja alakohtaisin eroin (Asplund & Vanhala 2016; Salonen ym. 2014; Saloniemi ym. 2020). Nuoret myös ovat sitoutuneita työhön, kokevat työn merkitykselliseksi ja suhtautuvat tulevaisuuteen luottavaisesti (Haikkola & Myllyniemi 2020). Toisaalta valmistumisen ajankohdalla voi olla ratkaiseva merkitys työhön kiinnittymiselle ja myöhemmän työuran vakaudelle. Kansainvälisten tutkimusten mukaan talouden taantuminen on riski erityisesti nuorille työmarkkinatulokkaille (Chung ym. 2013; Madsen ym. 2013; O’Higgins 2012). Suomessa 1990-luvun lama vaikeutti merkittävästi nuorten työmarkkinatulokkaiden asemaa (Suikkanen ym. 2001; Nyyssölä 1999; Nyyssölä & Pajala 1999). Lamavuosina tutkinnon suorittaneiden nuorten työllisyys jäi pitkäksi aikaa muita ikäryhmiä heikommaksi (Kinnunen & Mäki-Fränti 2013; Koponen 2002; Loukkola 2012; Viljanen 2019). Tämä näkyi muun muassa siinä, että Tilastokeskuksen työssäkäyntitilastoon perustuvien laskelmien mukaan ennen 1990-luvun lamaa työurat alkoivat keskimäärin 19 vuoden iässä, mutta lamavaihe nosti aloittamisikää noin 6–7 vuodella. Keskimääräinen työuran aloittamisikä alkoi jälleen laskea 1990-luvun puolen välin jälkeen, ja se on tällä vuosituhannella vakiintunut noin 21 vuoteen. (Katainen 2020.) 2010-luvun taitteen taantumassa valmistuminen ei onneksi jättänyt pysyvää jälkeä nuorten työllistymiseen (Viinikka 2014), kun taas vuoden 2020 koronapandemian haurastuttamilla työmarkkinoilla nuorten työllisyystilanne on heilahdellut voimakkaasti. 118 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Lisäksi aiempien rekisteritutkimuksen perusteella tiedetään, että nuorten työmarkkinaliikkuvuus on selvästi varttuneempia ikäryhmiä suurempaa (Aho & Mäkiaho 2012a). Nuoria – etenkin opiskelijoita – kutsutaankin usein puskurityövoimaksi. Taloussuhdanteiden vaihdellessa nuoret opiskelijat ovat korvaamaton ja joustava työvoimareservi esimerkiksi palvelualoilla. Myös yleisemmin työvoiman liikkuvuus seuraa varsin selvästi talouden suhdanteita. Hyvässä taloustilanteessa työvoiman kysyntä ja liikkuvuus kasvavat. Talouden taantuessa käy päinvastoin. Esimerkiksi vuosien 1995–2007 välisen hyvän taloussuhdanteen kuluessa toimialaa vaihtaneiden työvoimaosuus kasvoi kuudesta kahdeksaan prosenttiin ja työpaikkaa vaihtaneiden työvoimaosuus yhdestätoista neljääntoista prosenttiin. (Aho & Mäkiaho 2012a, 51.) Työurien vakaus ja työpaikan menettämisen riski 1960-luvulta 2000-luvulle Muuttuisiko kuva työurien vakaudesta, jos tarkastelu ulotettaisiin vielä kauemmas historiassa? Yleisesti saatetaan ajatella, että teollisen massatuotannon eli fordismin kulta-aikana elinikäiset ja pysyvät työsuhteet olivat huomattavasti nykyistä yleisempiä (Neilson & Rossiter 2008). Teoreettisessa keskustelussa 1960ja 1970-lukujen taite nähdään symbolisena vedenjakajana, jonka jälkeen talouden ja työmarkkinoiden toimintalogiikka muuttui perustavalla tavalla. Kirjallisuudessa puhutaan jälkifordistisesta kasvuja kasautumismallista. Valtiot alkoivat purkaa talouden ja työmarkkinoiden sääntelyä, minkä seurauksena yritykset alkoivat tavoitella kilpailuetua hajauttamalla tuotantoa globaalisti ja hyödyntämällä aiempaa joustavampia työvoiman käyttötapoja, kuten työvoiman vuokraamista ja ulkoistamista (Koistinen 2014, 27–30). Rokkanen ja Uusitalo (2010; 2013) tarkastelivat Eläketurvakeskuksen kokoamien rekisteritietojen avulla vuosina 1963–2004 eläkettä kartuttaneita työsuhteita. Aineistonaan heillä oli satunnaisotos joka viidennestä vuosina 1905–1975 syntyneestä kohortista, ja se kattoi valtaosan sekä julkisen että yksityisen sektorin työsuhteista. Julkisen sektorin työuratiedot ovat kuitenkin epätäydellisiä ajalta ennen 1980-lukua, Työurien tutkimus 119 Pirstoutuvatko työurat? minkä lisäksi tarkastelun ulkopuolelle oli rajattava rakennusalan, maaja metsätalouden sekä satama-alan työt, koska näitä aloja koskevien eläkkeiden laskennassa ei ollut saatavilla tietoa työsuhteiden alkuja loppupäivämääristä. Analyysissään Rokkanen ja Uusitalo (2010; 2013) laskivat työsuhteiden keskimääräisen keston kunkin tutkimusvuoden (1963–2004) lokakuun 15. päivän tilanteen mukaisesti sekä regressiokorjatun aikasarjan, josta poistettiin ikäja sukupuolijakauman muutosten vaikutus. Aineistosta lasketun yksinkertaisen keskiarvon mukaan työsuhteiden kesto oli vuonna 2004 noin 10 vuotta, pari vuotta enemmän kuin neljä vuosikymmentä aikaisemmin. Tulos on varsin yhdenmukainen edellä esitettyjen työolotutkimuksen havaintojen kanssa. Yksinkertaisiin keskiarvoihin kuitenkin vaikuttaa palkansaajakunnan ikääntyminen. Iän kontrolloimisen jälkeen kuva työsuhteiden keston kehityksestä muuttuu. Rokkasen ja Uusitalon (2010; 2013) tarkastelussa työsuhteiden keskimääräinen ikävakioitu kesto kasvoi 1960-luvun alusta 1990-luvun alkuun, minkä jälkeen trendi kääntyi laskusuuntaan. 2000-luvulla työsuhteiden keskimääräinen kesto oli käytännössä samalla tasolla kuin 1960-luvun alussa. Huomionarvoista kuitenkin on, että suomalaiset pysyivät 2000-luvullakin työsuhteissaan keskimäärin 8–9 vuotta. Kirjoittajien tulkinnan mukaan merkkejä työsuhteiden lyhenemisenä näkyvästä työpaikkaepävarmuudesta ei aineistosta näy. Rokkanen ja Uusitalo (2010; 2013) tarkastelivat tutkimuksessaan myös työpaikan menettämisen riskiä. Irtisanomisia ja vapaaehtoisia työpaikan vaihdoksia ei aineiston avulla voitu erottaa toisistaan. Ratkaisuna tähän työsuhteen päättyminen tulkittiin työpaikan menettämiseksi silloin, kun työntekijällä ei seuraavan kahden viikon aikana alkanut uutta työsuhdetta. Työpaikan vaihtamiseksi puolestaan laskettiin työsuhteet, joiden päättymisen jälkeen kahden viikon kuluessa alkoi uusi työsuhde. Tulosten mukaan työpaikkojen vaihtamisen riski vaihteli paljon enemmän kuin työpaikan menettämisen riski. Työpaikkoja vaihdettiin tiheimmin nousukausilla, 1970-luvun alussa, 1980-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa. Sen sijaan työpaikan menettämisen riski oli huomattavan korkea ainoastaan 1990-luvun alun lamavuosina. Laman jälkeen työpaikan menettämisen riski kääntyi laskuun, ja 2000-luvulla tämä riski jäi alle 1980-luvun tason. Tätä tukevat myös työolotutkimusten havainnot. Sekä työttömyyttä että työttömyyden uhkaa kokeneiden palkansaajien osuudet ovat vaihdelleet selvästi taloussuhdanteiden mukaan (Nätti & Pyöriä 2017, 33–34). 126 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä työllisenä työpaikan menetyksen jälkeen muiden siirtyessä eri vaiheissa ja eri reittejä pitkin eläkkeelle. Toimialakohtaisista eroista huomionarvoisin oli havainto, jonka mukaan teollisuudesta päädyttiin irtisanomisen seurauksena muita toimialoja useammin epävakaan työllisyyden urille, työttömyyteen tai työttömyyseläkkeelle. (Kurvinen ym. 2016; ks. myös Kurvinen ym. 2018.) Koistisen tutkimusryhmä on myös tarkastellut FLEED-aineistolla 1990-luvun laman aikana irtisanottujen työuria verrattuna vuosien 1997 ja 2003 hyvässä taloustilanteessa työpaikkansa menettäneisiin. Irtisanottujen työllisyysuria seurattiin seitsemän vuoden ajan. Tulokset osoittivat odotetusti, kuinka dramaattinen vaikutus taloussuhdanteiden vaihtelulla on. 1990-luvun lama oli vedenjakaja, jolloin suurimmalla osalla työpaikkansa menettäneistä oli vaikeuksia löytää uutta työtä. Lamavuonna 1992 työnsä menettäneistä vain 39 prosenttia onnistui uudelleen työllistymisessä hyvin, siinä missä vuosina 1997 ja 2003 työpaikkansa menettäneistä yli 80 prosenttia kuului vahvan työmarkkinoille kiinnittymisen uralle. Työpaikkansa menettäneiden työllisyysurat eriytyivät työntekijöiden koulutustason, iän ja sukupuolen mukaan siten, että vahvasti työmarkkinoille uudelleen kiinnittyneet olivat muita nuorempia ja korkeammin koulutettuja. Erityisesti ikä osoittautui kriittiseksi tekijäksi: vanhimmat työpaikkansa menettäneet sijoittuivat nuoria harvemmin vahvan työllisyyden uralle myös talouden hyvinä aikoina ja poistuivat nuoria useammin ja nopeammin työmarkkinoilta. (Jolkkonen ym. 2016; ks. myös Jolkkonen ym. 2014.) Aiemmissa pitkittäistutkimuksissa on lisäksi havaittu, että talouden suhdannevaihteluilla on selkeä yhteys irtisanottujen ansiokehitykseen muutoinkin kuin työttömyyden aikaisena tulojen menetyksenä. Jouko Verhon (2008) mukaan lamavuonna 1992 työpaikkansa menettäneet kärsivät keskimääräistä heikommasta ansiokehityksestä pitkään vielä uuden työpaikan löytymisen jälkeenkin. Ossi Korkeamäki ja Tomi Kyyrä (2014) ovat puolestaan osoittaneet yksityisen sektorin palkansaajia edustavassa analyysissään, että työpaikan menetys lama-aikana johtaa merkittävästi suurempaan palkkatulojen menetykseen kuin hyvässä taloussuhdanteessa irtisanotuksi joutuminen. Edellä kuvailtujen havaintojen taustalla voi vaikuttaa useita mekanismeja. Lama-aikana työn tarjonta supistuu samanaikaisesti kun työvoiman tarjonta kasvaa, minkä seurauksena palkat joustavat alaspäin. Toisaalta talouden taantuma pakottaa Työurien tutkimus 127 Pirstoutuvatko työurat? tuotantorakenteiden muutoksiin ja liiketoiminnan uudistamiseen, niin sanottuun ”luovaan tuhoon” (Maliranta 2014). Tämä voi johtaa siihen, että irtisanottujen osaamiselle ei välttämättä löydy kysyntää uudentyyppisissä työpaikoissa, joita talouden tervehdyttyä syntyy. Tätä hypoteesia tukee havainto, jonka mukaan korkeimmin koulutetut irtisanotut löytävät parhaiten uutta työtä (Kurvinen ym. 2018; ks. myös Asplund ym. 2015; Maczulskij & Kauhanen 2016). Kansainvälisessä vertailussa Suomen työmarkkinat näyttävät toimivan varsin hyvin. Vaikka Suomessa toimipaikan lakkauttamisen tai joukkoirtisanomisen vuoksi työpaikkansa menettäneiden osuus on tällä vuosituhannella ollut muita OECD-maita korkeampi, muihin teollisuusmaihin verrattuna suurempi osa irtisanotuista suomalaispalkansaajista on myös löytänyt uutta työtä nopeasti. OECD:n vuosina 2000–2012 keräämien kyselyiden mukaan Suomessa lähes viisi kuudesta irtisanotusta löytää normaalioloissa uuden työn vuoden sisällä. Vain Ruotsissa uudelleentyöllistymisaste on yhtä hyvä. (Kauhanen 2017, 23.) Toisin sanoen työmarkkinoidemme integroiva kapasiteetti on varsin vahva ja työpaikkansa menettäneiden käytettävissä olevat yhteiskunnan tukiresurssit toimivat (Jolkkonen ym. 2016, 61). Parantamisen varaa silti riittää, jotta Suomi saavuttaisi nykyistä pidemmät työurat ja paremman työllisyyden tason. Työelämän laatua kehittämällä työurien vakautta ja pituutta olisi mahdollista parantaa. Hyvät työolot näkyvät esimerkiksi ikääntyneiden työntekijöiden työkyvyssä ja halussa jatkaa työssä (Böckerman & Ilmakunnas 2020; Ilmarinen 2006; Järnefelt 2016). Työn epävarmuus Palatkaamme lopuksi kysymykseen työhön liittyvästä epävarmuudesta. Tätä on tyypillisimmin arvioitu vertailemalla erilaisiin työsuhdetyyppeihin liittyviä työn laadun piirteitä sekä mittaamalla työttömyyskokemuksia. Etenkin työn määräaikaisuus ja aiemmat työttömyyskokemukset ovat usein käytettyjä mittareita, jotka kuvastavat objektiivista työn epävarmuutta tai vakauden puutetta (Kalleberg 2014). Seurantatutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että määräaikaisissa työsuhteissa olleille kertyy eniten työttömyyskuukausia samoin kuin työmarkkinoilta poissaoloa, siinä missä työkuukausia on vastaavasti vähiten. Määräaikaisten myöhem- 128 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä pi työura on lyhyempi, epävakaampi, riskialttiimpi ja katkoksellisempi verrattuna pysyvässä työsuhteessa toimiviin palkansaajiin. Osa-aikatyöntekijöiden tilanne on parempi, mutta kun osa-aikatyö yhdistyy määräaikaisuuteen, näyttää se lisäävän työuran katkonaisuutta. (Ojala ym. 2015.) Objektiivisen epävarmuuden ohella aiemmissa tutkimuksissa on arvioitu työn subjektiivista epävarmuutta, kuten esimerkiksi pelkoa työpaikan menettämisestä tai uskoa omiin mahdollisuuksiin työllistyä uudelleen työpaikan menettämisen jälkeisessä tilanteessa (Pyöriä & Ojala 2016a; 2016b). Tämä on tärkeää, koska subjektiivisesti koettu epävarmuus voi olla yhtä suuri, ellei suurempikin riski hyvinvoinnille kuin hetkellinen työttömyys. Työn menettäminen on dramaattinen tapahtuma, mutta pitkittyessään myös työhön liittyvä epävarmuus ja sen aiheuttama stressi voi vaarantaa terveyden. Työstressin tiedetään olevan yhteydessä moniin työperäisiin sairauksiin ja työuran ennenaikaiseen katkeamiseen (Juvani 2019). Esimerkiksi heikoksi koetun työllistymisuskon on havaittu olevan yhteydessä kohonneeseen työkyvyttömyysriskiin (Ojala & Pyöriä 2019). Aiemmissa seurantatutkimuksissa on myös havaittu, että heikko työelämän laatu, kuten alhaiset tulot, työn fyysiset ja psyykkiset riskitekijät sekä kiire, on yhteydessä varhaiseen eläkkeelle siirtymiseen (Kinnunen & Nätti 2017; Oinas ym. 2016). Lisäksi epäoikeudenmukainen kohtelu, etenkin henkilökohtaiset kokemukset työsyrjinnästä, voi lyhentää työuraa (Pietiläinen ym. 2018; ks. myös Ojala ym. 2017; Peutere ym. 2019). Jos taas työn laatu on kohdallaan, työssä todennäköisimmin jaksetaan pitkään. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kunnioittaminen työpaikalla auttaa pidentämään työuria. Tutkimusten mukaan monimuotoinen työyhteisö, jossa on sekä nuoria että vanhoja työntekijöitä, kannustaa jatkamaan työssä pidempään (Riekhoff ym. 2019). Unohtaa ei sovi vapaa-ajankaan laadun merkitystä. Sosiaalinen aktiivisuus ja rikkaat sosiaaliset suhteet ennustavat pitkää työuraa (Kauppi ym. 2019). Vaikka omaan työhön liittyvät huolet ja pelko työn jatkuvuudesta ovat yleisiä, työ ei välttämättä ole keskimäärin sen epävarmempaa kuin ennenkään. Monet keskeiset työn laadun piirteet, kuten esimerkiksi palkansaajien kokemat mahdollisuudet vaikuttaa työhönsä ja osallistuminen työnantajan kustantamaan koulutukseen, ovat kehittyneet suotuisasti viime vuosikymmenten aikana (Ojala ym. 2018). Kansainvälisissä työolovertailuissa Suomi sijoittuukin muiden Pohjoismaiden rinnalla Työurien tutkimus 129 Pirstoutuvatko työurat? Euroopan parhaimmistoon (Eurofound 2017; Hvid & Falkum 2019; Mustosmäki 2017). Silti tulevaisuuden arvaamattomuus aiheuttaa epävarmuutta. Moni vakaassakin työsuhteessa oleva palkansaaja pelkää työuransa katkeavan työttömyyteen, vaikka objektiivisesti katsoen erityistä syytä huoleen ei olisikaan. Mistä työhön liittyvä epävarmuus kertoo? Yksi selitys epävarmuuden kokemukselle voi olla työttömyys, joka jäi 1990-luvun laman jälkeen aiempaa korkeammalle tasolle. Voi myös olla, että vakaassa työssä olevat pelkäävät työn menettämisen seurauksia, koska menetettävää on aiempaa enemmän ainakin taloudellisesti. Suomalaiskotitalouksien velkaantumisaste on kolminkertaistunut viimeisten neljän vuosikymmenen kuluessa. Varallisuuskin on kasvanut, mutta valtaosa kotitalouksien omaisuudesta on kiinni asunnoissa. Asuntovarallisuuden arvo voi vaihdella suurestikin taloussuhdanteiden ja muuttoliikkeen vuoksi eikä asuntoihin sidottu omaisuus ole erityisen likvidiä. Voi olla, että entistä useampi pelkää joutuvansa vaikeuksiin taloudellisten sitoumustensa kanssa, jos työura katkeaa. Kenties kokemukset epävarmuuden kasvusta ilmentävät median ja monien työelämän tutkijoidenkin tapaa korostaa muutoksia. Palkkatyön pirstoutuminen lyhyiksi pätkiksi, pitkien työsuhteiden katoaminen ja pelot teknologian aiheuttamasta työttömyydestä kuvastavat julkista keskustelua työn tulevaisuudesta. Vaikka epävarmuuden kasvu ei ainakaan kaikilta osin saisi tukea edustavista tilastoista, traumaattisia katkoksia pelkäävä ei saa lohtua jälkikäteen todetusta jatkuvuudesta, kuten historioitsija Juha Siltala (2018) kiteyttää. Objektiivisesti mitattavien ulottuvuuksien lisäksi työura on sosiaalinen ja diskursiivinen konstruktio. Ihmiset rakentavat työurastaan narratiivia, jota sävyttävät henkilökohtaiset toiveet, valinnat ja työuran varrelle sijoittuneet kompleksiset siirtymät sekä yksilön tulkinta eri uravaiheiden ja -siirtymien merkityksestä. Jokainen (työ)ura on aina yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Työurien konstruoiminen narratiiveiksi on tärkeää, koska se miten yksilöt tulkitsevat urahistoriaansa ja pyrkivät muodostamaan yhteyksiä sen eri tapahtumien välille, auttaa heitä suunnittelemaan ja hahmottamaan tulevaa (Marttila 2012, 20; ks. myös Hyvärinen, 2016; Järvensivu 2014; LaPointe 2011). 130 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Yhteenveto: työuria voi arvioida hyvin monella tavalla Aiemmassa tutkimuksessa työuria on teoretisoitu ja arvioitu karkeistaen kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen niistä teoretisoi työntekijöiden ja organisaatioiden adaptoitumista oletetun epävarmaan nykytyöelämään. Näissä psykologisesti orientoituneissa tarkasteluissa arvioidaan organisaatioiden ja erilaisissa työsuhteissa tai yrittäjinä olevien työntekijöiden tapoja sopeutua työn muutokseen organisaation kannalta arvaamattomuutta luovassa globaalissa toimintaympäristössä ja toisaalta yksilön kannalta turvattomuutta luovassa työn muutoksessa ja työpaineessa. Näiden urateoretisointien heikkoutena on, että ne olettavat työurien kompleksisuuden lisääntyneen, vaikka samaan aikaan niiden on vaikea todentaa, miten työelämä, ammatit ja urat olisivat muuttuneet aiempaan nähden. Narratiivisten teorioiden toinen piirre on vahva yksilökeskeisyys, jolla ne onnistuvat tavoittamaan sellaista yksilön kokemusta, jota rekistereistä ei voi todentaa. Tämän teoksen uranäkökulma perustuu toiseen uratutkimuksen juonteeseen eli kansainväliseen väestötasoiseen tutkimusteoriaan, jossa huomioidaan työn muutos empiirisesti todentamalla väestön ja työmarkkinoiden rakenteiden ja muutosten työuravaikutuksia. Pitkittäistutkimuksella ja eri aikoja ja kohortteja vertaamalla huomataan yhtäältä, että työlliseksi on kiinnitytty aiemmin siinä missä nykyisinkin, ja toisaalta, että työurilla on aina ollut liikkuvuutta ja kompleksisuutta. Yhteenvetona aiemmasta työurien pitkittäistutkimuksesta voidaan todeta, että julkisuudessa usein esitetty käsitys työurien pirstoutumisesta ei edustaviin tilastoihin pohjautuvien tutkimusten mukaan pidä paikkaansa. 1990-luvun lama oli merkittävä poikkeus, jolloin voimakas työpaikkojen häviäminen sekoitti työmarkkinoiden toiminnan perinpohjaisesti. Silti taloudellisesti hyvinäkään aikoina työllisyyden vakaus ei jakaudu tasaisesti. Osalla työvoiman ryhmistä työsuhteet ovat pidentyneet, osalla lyhentyneet, vaikka keskiarvot eivät ole muuttuneet (Soininen 2015b, 234). Työurat Suomen työmarkkinoilla ovat työsuhteiden kestoon ja työlliseksi kiinnittymisen vakauteen perustuvissa arvioissa keskimäärin yhtä vakaita, elleivät jopa vakaampia kuin aikaisemmin, riippuen mittaustavasta ja siitä mitä työllisten ryhmiä tai ajanjaksoa kulloinkin tarkastellaan. Kuten edeltävästä katsauksesta on käynyt ilmi, käsitteellä työura tarkoitetaan eri yhteyksissä eri asioita. Tässä teoksessa tutkimme työuria keskeisillä teollisuuden Työurien tutkimus 131 Pirstoutuvatko työurat? toimialoilla työllisyyden vakauden, ansiotulojen kehityksen, toimialaja työpaikkaliikkuvuuden sekä uudelleenkouluttautumisen näkökulmista. Käsite työura saa siten eri merkityksiä jo silloin, kun uraa mitataan esimerkiksi työlliseksi kiinnittymisenä (onko töissä vai työttömänä) tai vaihtoehtoisesti kohonneina ansiotuloina. Teoksemme muutkin keskeiset käsitteet, kuten osaaminen ja teknologia, ovat moniselitteisiä termejä. Vaikka näitä käsitteitä käytetään mediassa ja tieteellisissä tutkimuksissa paljon, niiden sisältö usein otetaan annettuna. Puhutaan jatkuvasta osaamisen kehittämisestä ja mukautumisesta teknologian muutokseen kuitenkaan täsmentämättä, mikä muuttuu ja mitä uudet osaamisvaatimukset eri ammateissa tarkoittavat. Puhe työn murroksesta on vieläkin epämääräisempää. Näiden perustavaa laatua olevien käsitteiden sisältöä avaamme tässä teoksessa. Esimerkiksi teknologinen murros ei käsitteenä kuvasta pelkästään lähivuosikymmenten työmarkkinoita, vaan teknologia on aina määritellyt ihmisen tekemää työtä. Työelämän muutosten suunta ei ole luonnonlaki. Vaikka teoksemme vahvistaa aiempien tutkimusten kuvaa, jonka mukaan työurat ovat heikentyneet vain tilapäisesti talouden notkahduksissa, emme voi tietää, säilyykö nykyisenkaltainen tilanne tulevaisuudessa. Toistaiseksi Suomessa on kattava työlainsäädäntö, vahvat ammattiliitot ja yhdessä sopimisen kulttuuri. Sipilän hallituksen kilpailukykysopimuskin neuvoteltiin perinteisen kolmikannan hengessä. Työmarkkinoiden rakenteissa ja instituutioissa on toisin sanoen paljon pysyvyyttä ja jatkuvuutta, mikä tuo turvaa ihmisille ja millä on vaikutuksensa myös yksilöiden työuriin ja niiden vakauteen. Työurien tulevaisuuden suunta on viime kädessä työmarkkinapoliittinen kysymys. 132 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Kirjallisuus Aaltonen, Sanna & Berg, Päivi (2018) Nuorten aikuisten siirtymät palkkatyöhön ja yrittäjyyteen. Nuorisotutkimus 36(2): 3–18. Aho, Simo & Koponen, Hannu (2001) Nuorten opiskeluja työurat 1990-luvulla. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunta Nuora, Julkaisuja 20. Aho, Simo & Mäkiaho, Ari (2012b) Liikkuvuuden dynamiikka. Koulutuksen ja työuran katkosten yhteys liikkuvuuteen työpaikkojen, toimialojen ja ammattien välillä. Helsinki: työja elinkeinoministeriö, Työ ja yrittäjyys 23/2012 Aho, Simo & Mäkiaho, Ari (2012b) Liikkuvuus ja rakennemuutos. Työvoiman liikkuvuus toimialojen välillä erityisesti työllisyyden muutoksen näkökulmasta vuosina 2003– 2006. Helsinki: työja elinkeinoministeriö, Työ ja yrittäjyys 51/2012. Aho, Simo & Mäkiaho, Ari (2016) Krooninen työttömyys. Pitkään avoimien työmarkkinoiden ulkopuolella olleiden työttömien määrää ja rakennetta sekä työttömyyden dynamiikkaa Suomessa vuosina 2005–2013 selvittävä tutkimus. Helsinki: Valtioneuvoston selvitysja tutkimustoiminnan julkaisusarja 20/2016. Aho, Simo & Mäkiaho, Ari (2017) Maahanmuuttajat ja työvoimapoliittisten toimenpiteiden vaikuttavuus. Helsinki: työja elinkeinoministeriön julkaisuja 26/2017. Aho, Simo, Virjo, Ilkka & Koponen, Hannu (2009) Ammatillinen liikkuvuus Suomessa 1989– 2007. Helsinki: Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2009. Aho, Simo, Hynninen, Sanna-Mari, Karhunen, Hannu & Vanttaja, Markku (2012) Opiskeluaikainen työssäkäynti ja sen vaikutukset. Helsinki: työja elinkeinoministeriö, Työ ja yrittäjyys 26/2012. Aro, Mikko (2014) Koulutusinflaatio. Koulutusekspansio ja koulutuksen arvo Suomessa 1970–2008. Turku: Turun yliopisto, Annales Universitatis Turkuensis C 376. Arthur, Michael B. & Rousseau, Denise M. (1996) The boundaryless career as a new employment principle. Teoksessa Michael B. Arthur & Denise M. Rousseau (Eds) The Boundaryless Career. Oxford: Oxford University Press, 3–20. Asplund, Rita & Maliranta, Mika (2005) Koulutus talouskasvun kiihdyttäjänä – myytti vai fakta? Teoksessa Ari Hyytinen & Petri Rouvinen (toim.) Mistä talouskasvu syntyy? Helsinki: ETLA B214, 89–110. Asplund, Rita & Vanhala, Pekka (2016) Korkeasti koulutettujen työmarkkinapolut. Työllisyys, työttömyys ja syrjäytymisriski. Helsinki: työja elinkeinoministeriö, Työ ja yrittäjyys 22/2016. Asplund, Rita, Kauhanen, Antti & Vanhala, Pekka (2015) Ammattirakenteet murtuvat – mihin työntekijät päätyvät ja miksi? Helsinki: Taloustieto Oy. Bachmann, Ronald & Felder, Rahel (2018) Job stability in Europe over the cycle. International Labour Review 157(3): 481–518. Työurien tutkimus 133 Pirstoutuvatko työurat? Barone, Carlo & Schizzerotto, Antonio (2011) Career mobility, education, and intergenerational reproduction in five European societies. European Societies 13(3): 331–345. Van Beveren, Ilke, Luppes, Martin, Rozendaal, Linda, Walthouwer, Michel, Alajääskö, Pekka & Roodhuijzen, Anton (2018) Statistics on enterprise survival and growth prospects between 2008 and 2012. Luxembourg: Eurostat, Statistics explained. https:// ec.europa.eu/eurostat/statistics-explained/pdfscache/49237.pdf (viitattu 21.10.2019). Blåfield, Ville (2017) Uusi työ – uudet duunarit. Keskusteluja työn muutoksesta. Helsinki: Kalevi Sorsa Säätiö. Brzinsky-Fay, Christian (2007) Lost in transition? Labour market entry sequences of school leavers in Europe. European Sociological Review 23(4): 409–422. Busk, Henna, Holappa, Veera, Hyartt, Maria, Laamanen, Jani-Petri & Vainiomäki, Jari (2020) Työvoiman ammatillisen liikkuvuuden osatekijät ja ohjauskeinot. Helsinki: Valtioneuvoston selvitysja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2020:10. Busk, Henna, Jauhiainen, Signe, Kekäläinen, Antti, Nivalainen, Satu & Tähtinen, Tuuli (2016) Maahanmuuttajat työmarkkinoilla – tutkimus eri vuosina Suomeen muuttaneiden työurista. Helsinki: Eläketurvakeskuksen tutkimuksia 06/2016. Böckerman, Petri & Ilmakunnas, Pekka (2020) Työhyvinvointi kannattaa. Työolot, työ tyytyväisyys ja tuottavuus. Helsinki: Teollisuuden palkansaajat TP ry, Edistys-raportit. Böckerman, Petri & Maczulskij, Terhi (2017) Terveys – avain menestykseen työmarkkinoilla? Yhteiskuntapolitiikka 82(6): 698–705. Chung, Heejung, Bekker, Sonja & Houwing, Hester (2013) Young people and the postrecession labour market in the context of Europe 2020. Transfer: European Review of Labour and Research 18(3): 301–317. Collin, Audrey & Young, Richard A. (Eds) (2000) The Future of Career. Cambridge: Cambridge University Press. Davidsson, Per & Wiklund, Johan (2006) Conceptual and empirical challenges in the study of firm growth. Teoksessa Per Davidsson & Frédéric Delmar & Johan Wiklund (Eds) Entrepreneurship and the Growth of Firms. Cheltenham: Edward Elgar, 39–61. Erikson, Robert & Goldthorpe, John H. (1992) The Constant Flux. A Study of Class Mobility in Industrial Societies. Oxford: Clarendon Press. Erola, Jani & Kilpi-Jakonen, Elina (Eds) (2017) Social Inequality across the Generations: The Role of Compensation and Multiplication in Resource Accumulation. Cheltenham: Edward Elgar. Eurofound (2015) Job Tenure in Turbulent Times. Luxembourg: Publications Office of the European Union. Eurofound (2017) Sixth European Working Conditions Survey – Overview report (2017 update). Luxembourg: Publications Office of the European Union. 134 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Eurostat (2020) Duration of working life – Statistics. https://ec.europa.eu/eurostat/statisticsexplained/index.php/Duration_of_working_life_-_statistics (viitattu 19.11.2020). Farber, Henry S. (2007) Job loss and the decline in job security in the United States. Teoksessa Katharine G. Abraham & James R. Spletzer & Michael Harper (Eds) Labor in the New Economy. Chicago: University of Chicago Press, 223–262. Farber, Henry S. (2008) Employment Insecurity: The Decline in Worker-Firm Attachment in the United States. Princeton: Princeton University, Industrial Section, Working Paper 530. Goldthorpe, John H. (2007) Outline of a theory of social mobility. Teoksessa John H. Goldthorpe: On Sociology. Volume Two. Illustration and Retrospect. Stanford: Stanford University Press, 154–185. Haapakorpi, Arja (2002) Early careers of professionals in Finland. International Journal of Contemporary Sociology 39(1): 34–51. Haikkola, Lotta & Myllyniemi, Sami (toim.) Hyvää työtä! Nuorisobarometri 2019. Helsinki: Nuorisotutkimusseura. Hall, Douglas T. (1976) Careers in Organizations. Glenview: Scott Foresman & Co. Hall, Douglas T. (2004) The protean career: A quarter-century journey. Journal of Vocational Behavior 65(1): 1–13. Holappa, Veera, Laamanen, Jani-Petri & Vainiomäki, Jari (2019) Ammatillisen liikkuvuuden osatekijät ja ohjauskeinot – alustavia tuloksia. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, Policy Brief 10/2019. Honkanen, Pertti (2015) Eläkeikä ja työurat: työttömyys himmentää optimismia. Talous & Yhteiskunta 43(2): 24–29. Honkanen, Pertti (2020) Odotelaskelman tarkentavat kuvaa työllisyydestä, työttömyydestä ja eläkkeistä. Talous & Yhteiskunta 48(1): 2–9. Hvid, Helge & Falkum, Eivind (Eds) (2019) Work and Wellbeing in the Nordic Countries: Critical Perspectives on the World’s Best Working Lives. New York: Routledge. Hyrkkänen, Raili (2003) Uusien yrittäjien työtulon kehitys. Helsinki: Eläketurvakeskuksen monisteita 43. Hyrkkänen, Raili (2004) Yrittäjyyden alkavuus vuosina 1988–2000. Helsinki: Eläketurvakeskuksen monisteita 48. Hyvärinen, Sanna (2016) Monta polkua johtajuuteen. Naisjohtajien urakertomuksia. Rovaniemi: Lapin yliopisto, Acta Universitatis Lapponiensis 321. Hyytinen, Ari & Maliranta, Mika (2008) When do employees leave their job for entrepreneurship? The Scandinavian Journal of Economics 110(1): 1–12. Ilmakunnas, Pekka & Ilmakunnas, Seija (2017) Haastaako työmarkkinoiden polarisaatio eläkepolitiikan? Talous & Yhteiskunta 45(2): 2–9. Ilmakunnas, Pekka & Maliranta, Mika (2008) Työpaikkaja työntekijävirrat yrityssektorilla vuosina 1991–2005. Helsinki: Valtioneuvoston kanslian raporttisarja 2/2008. Työurien tutkimus 135 Pirstoutuvatko työurat? Ilmarinen, Juhani (2006) Pitkää työuraa! Ikääntyminen ja työelämän laatu Euroopan unionissa. 2. korjattu laitos. Helsinki: Työterveyslaitos. Jokinen, Esa & Luoma-Keturi, Natalia (2005) Mind Over Career. Aikuisena tutkinnon suorittaneiden koulutus ja työuran pituus. Helsinki: työministeriö, Työpoliittinen tutkimus 290. Jolkkonen, Arja, Koistinen, Pertti, Kurvinen, Arja, Lipiäinen, Liudmila, Nummi, Tapio & Virtanen, Pekka (2014) Kohtalokkaat olosuhteet ja yksilölliset tekijät: Toimipaikan lakkauttamisen seurauksena työnsä menettäneiden kiinnittyminen työmarkkinoille. Kansantaloudellinen aikakauskirja 110(4): 492–515. Jolkkonen, Arja, Koistinen, Pertti, Kurvinen, Arja, Lipiäinen, Liudmila, Nummi, Tapio & Virtanen, Pekka (2016) Työura katkolla – henkilöstövähennyksissä työpaikkansa menettäneiden ja toimipaikkoihin jääneiden työntekijöiden työmarkkinoille kiinnit tyminen. Tampere: Tampereen yliopisto, Työelämän tutkimuskeskuksen työraportteja 92/2016. Juvani, Anne (2019) Työstressin vaikutus työuriin. Duodecim 135(5): 2057–2064. Järnefelt, Noora (2013) Sosioekonomiset erot työurien pituudessa oletettua pienempiä. Hyvinvointikatsaus 24(4): 57–64. Järnefelt, Noora (2018) Työurat. Teoksessa Torsten Michelsen & Kari Reijula & Leena AlaMursula & Keijo Räsänen & Jukka Uitti (toim.) Työelämän perustietoa. Helsinki: Duodecim, 285–296. Järnefelt, Noora (toim.) (2016) Työolot ja työurat – tutkimuksia työurien vakaudesta ja eläkkeelle siirtymisestä. Helsinki: Eläketurvakeskuksen tutkimuksia 08/2016. Järvensivu, Anu (2014) Tarinoita suomalaisesta työelämästä. Helsinki: Työterveyslaitos. Järvensivu, Anu & Pulkki, Jutta (2019) Työura: yksilön valintoja vai monimutkaista kehkeytymistä? Janus 27(1): 38–54. Järvensivu, Anu & Pulkki, Jutta (2020) Multiple job holding, societal change, and individual careers: Contributions to the chaos theory of careers. Australian Journal of Career Development 29(1): 67–76. Järvinen, Katri-Maria, Ojala, Satu, Pyöriä, Pasi, Lipiäinen, Liudmila & Saari, Tiina (2020) Työurien vakaus ja taantuma: yksityisen sektorin työntekijöiden työurapolut 2007– 2015. Työelämän tutkimus 18(2): 81–99. Järvinen, Tero & Vanttaja, Markku (2006) Koulupudokkaiden työurat. Yhteiskuntapolitiikka 71(1): 14–22. Järvinen, Tero & Vanttaja, Markku (2013) Koulupudokkaiden työurat. Vuosina 1985 ja 1995 koulutuksen ja työn ulkopuolella olleiden nuorten urapolkujen vertailua. Yhteiskuntapolitiikka 78(5): 509–519. Kalleberg, Arne L. (2014) Measuring Precarious Work. Working paper of the EINet Measurement Group. Chicago: University of Chicago School of Social Service Administration. 142 Pasi Pyöriä Satu Ojala & Pasi Pyöriä Super, Donald E. (1957) The Psychology of Careers. New York: Harper & Row. Sutela, Hanna & Lehto, Anna-Maija (2014) Työolojen muutokset 1977–2013. Helsinki: Tilastokeskus. Sutela, Hanna & Pärnänen, Anna (2018) Yrittäjät Suomessa 2017. Helsinki: Tilastokeskus. Sutela, Hanna, Pärnänen, Anna & Keyriläinen, Marianne (2019) Digiajan työelämä – Työolotutkimuksen tuloksia 1977–2018. Helsinki: Tilastokeskus. Taimio, Heikki (2010) Mistä näitä myyttejä oikein tulee? Talous & Yhteiskunta 38(1): 3. Tuominen, Eila & Hyrkkänen, Raili (1998) Työurat ja eläketurva työyhteiskunnan murroksessa. Helsinki: Eläketurvakeskuksen raportteja 1998: 12. Tuominen, Visa (2013) Maistereiden työllistyvyys. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 57. Tuominen, Visa (2014) Uusille urille – akateeminen siivooja ja sikatilallinen. Tiedepolitiikka 39(3): 7–18. Työja elinkeinoministeriö (2019) Työja elinkeinoministeriön näkemys Suomen työmarkkinoista. Työmarkkinoiden nykytila, kehitysnäkymät ja tavoitetila. Helsinki: työja elinkeinoministeriön julkaisuja 2019:4. Vaalavuo, Maria & Kauppinen, Timo M. (2020) Samassa veneessä? Keskituloisten tuloliikkuvuus rakennemuutoksen Suomessa. Yhteiskuntapolitiikka 85(2): 121–134. Vainiomäki, Jari (2018) Ketkä poistuvat rutiiniammateista ja kuinka se vaikuttaa tulevaan palkkakehitykseen? Yhteiskuntapolitiikka 83(3): 272–286. Vanttaja, Markku (2000) Koulumenestyjien kotitausta, sosioekonominen asema ja tulotaso. Yhteiskuntapolitiikka 65(1): 35–45. Vanttaja, Markku (2003) Koulumenestyjien urapolut. Yhteiskuntapolitiikka 68(2): 131–140. Vartiainen, Juhana (2000) Suomen teollisuuden työntekijöiden palkkarakenne ja työurat paneeliaineiston valossa. Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuksia 78. Vehviläinen, Jukka (1999) Polun rakentajat. Nuorten sijoittuminen ammatilliseen koulutukseen ja työelämään. Helsinki: ESR-julkaisut -sarja. Verho, Jouko (2008) Scars of Recession: The Long-term Costs of the Finnish Economic Crisis. Uppsala: IFAU – Institute for Labour Market Policy Evaluation, Working Paper 2008:9. Viinikka, Joanna (2014) Taantuman aikana valmistuminen ei ole jättänyt pysyvää jälkeä nuorten työllistymiseen. Hyvinvointikatsaus 25(3): 60–65. Viljanen, Susanna (2019) Laman latistamat työurat. Työelämän tutkimus 17(2): 157–163. Virjo, Ilkka, Aho, Simo & Koponen, Hannu (2007) Työvoiman toimialaliikkuvuus Suomessa 1995–2003. Teoksessa Rekrytointiongelmat, työvoiman tarjonta ja liikkuvuus. Helsinki: Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2007. Työurien tutkimus 143 Pirstoutuvatko työurat? Virtanen, Pekka, Lipiäinen, Liudmila, Hammarström, Anne, Janlert, Urban, Saloniemi, Antti & Nummi, Tapio (2011) Tracks of labour market attachment in early middle age: A trajectory analysis over 12 years. Advances in Life Course Research 16(2): 55–64 Watts, A.G. (1996) Toward a policy for lifelong career development: A transatlantic perspective. The Career Development Quarterly 45(1): 41–53. Wilensky, Harold L. (1961) Orderly careers and social participation: The impact of work history on social integration in the middle mass. American Sociological Review 26(4): 521–539.