Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäivään

Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) (2020) Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa. Varkautelaisten arki ja hyvinvointi Tampere: Tampere University Press, 21–52. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-024-3 2 Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäivään Hannu Itkonen & Arto Nevala Tässä artikkelissa tarkastelemme Varkauden vaiheita 1900-luvun alusta 2010-luvulle. Aluksi luomme katsauksen paikkakunnan muotoutumiseen ja teollistumisen varhaisvaiheisiin 1800-luvulla. Ajanjakso muodostaa jäsennyksemme ensimmäisen kauden. Sen jälkeen tarkastelemme 1800-luvun lopulta alkaen kolmea kautta: toista maailmansotaa edeltänyttä ensimmäistä teollistumisaaltoa, Varkauden kauppalavaihetta 1920-luvun lopulta 1960-luvun alkuun sekä sitä seurannutta isojen rakennemuutosten aikaa, globalisaation kosketusta. Tavoitteenamme on kunkin kauden osalta nostaa esiin olennaiset piirteet elinkeinorakenteen ja yhteisön muutoksista. Liitämme Varkauden kehityskaaren suomalaiseen ja osin kansainväliseen rakennemuutokseen. Artikkelimme perustuu pääosin olemassa olevaan Varkautta koskevaan tutkimukseen, myös siihen, jota olemme itse tuottaneet lähes kolmen vuosikymmenen aikana. Lisäksi käytämme sanomalehtiaineistoa, tilastoja ja muita julkaisuja. 22 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) Varhainen teollistuminen ja teollisuusyhteisön muodostuminen Varkauden muotoutuminen teolliseksi paikkakunnaksi pohjautui 1800-luvulla erinomaisiin luonnonoloihin eli puunjalostuksen sekä metalliteollisuuden tarvitseman raaka-aineen ja vesivoiman saatavuuteen. Toinen tärkeä tekijä oli kuljetusyhteyksien kehittyminen. Taipaleen (vuonna 1840) ja Saimaan (vuonna 1856) kanavien valmistumiset merkitsivät meriyhteyden avautumista ja tuotteiden suorempaa pääsyä maailmanmarkkinoille. Vuosisadan loppupuolella Varkaus teollistui nopeasti ja samalla sen teollinen rakenne monipuolistui. Järvien rautamalmin hyödyntämisestä käynnistynyt ja aikaisempaa halvemman ja nopeamman niin sanotun putlausmenetelmän käyttöönoton jälkeen kasvanut metalliteollisuus sai rinnalleen puunjalostuksen, joka oli varhaisimmillaan sahausta. EsimerkiksiHuruskoskella käynnistettiin saha ja aloitettiin veneiden veisto vuonna 1834. Alueelle ilmaantui myös puusepän verstaita. Varkauden 1800-luvun lopun merkittävin teollinen toimija Paul Wahl & Co. keskittyi sahaukseen ja konepajatoimintaan. Yhtiö rakensi vuosisadan puolivälin jälkeen Pirtinniemeen kompleksin, jossa valmistettiin muun muassa höyrylaivoja ja -kattiloita. Lisäksi yritys rakensi 1870-luvulla Huruskoskelle modernia tekniikkaa hyödyntäneen putlausja valssilaitoksen. (Jääskeläinen & Lovio 2003, 12–13; Soikkanen 1963, 120–125.) Paikkakunnan teollisuuteen karttui monenlaista osaamista, varsinkin kun myös Lehtoniemeen nousi 1800-luvun lopulla telakan, konepajan, sahan ja pienempiä verstaita sisältänyt teollinen keskittymä. Lehtoniemen kompleksin toiminta kasvoi nopeasti, ja vuoteen 1913 mennessä veistämöllä ja konepajassa oli valmistunut 151 höyrylaivaa, 266 höyrykonetta ja 238 höyrykattilaa. Enimmillään Lehtoniemen konepajalla ja veistämöllä työskenteli liki 200 ihmistä. Varkauden tehtaiden metallipuolella oli samoihin aikoihin lähes 1 000 Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 23 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa työntekijää, joten aiheellisesti voidaan puhua merkittävästä teollisuuspaikkakunnasta. (Soikkanen 1963, 126; 186–188.) Teollistumisen alkuvaihe Varkaudessa oli osa laajempaa autonomisen Suomen yhteiskunnallista rakennemuutosta eli niin sanottua ensimmäistä teollistumiskautta. Yhteiskunnan uudistaminen lainsäädäntötoimin pääsi käyntiin säätyvaltiopäivien aloitettua työskentelyn vuonna 1863, yli viiden vuosikymmenen tauon jälkeen. Kaupankäyntiä, teollisuutta ja taloudellista toimeliaisuutta kahlinneita säädöksiä purettiin liberalismin hengessä. Väestönkasvu nopeutui vuosien 1866–1868 nälkäkatastrofn jälkeen ja muuttorajoitusten poistuttua ihmiset saattoivat etsiä toimeentulonsa sieltä, mistä parhaaksi katsoivat. Tämä vilkastutti ulkomaille, ennen kaikkea Pohjois-Amerikkaan, suuntautunutta siirtolaisuutta, mutta myös maan sisäistä muuttoliikettä maaseudulta kaupunkeihin ja teollistuviin keskuksiin. (Kuisma 2009.) Yhteiskunnallinen muutos näkyi Varkaudessa 1800-luvun loppupuolen väestökasvuna. Vuosisadan puolivälissä alueella asui vain runsaat 1 000 ihmistä, mutta vuosisadan vaihtuessa määrä oli jo yli 2 500. Väestön ammattirakenne muuttui samanaikaisesti: Varkaudesta tuli teollinen ja työväestön paikkakunta. Hannu Soikkasen laskelmien mukaan vuonna 1850 talolliset olivat paikkakunnan suurin sosiaalinen ryhmä, sillä heidän osuutensa oli noin 17 prosenttia. Maaseutuväestön alimpaan kerrokseen eli loisiin ja irtolaisiin kuului noin 16 ja työväestöön noin 15 prosenttia nykyisen Varkauden alueella asuneista. Viisi vuosikymmentä myöhemmin sosiaalinen rakenne oli teollisuuden kasvun seurauksena oleellisesti erilainen. Työväestöön kuului lähes 28 prosenttia asukkaista. Toinen merkittävä muutos oli mäkitupalaisten määrän ja suhteellisen osuuden kasvu: heitä oli vuonna 1900 noin 16 prosenttia väestöstä. Suurin väestöryhmä olivat kuitenkin loiset ja irtolaiset, joita oli miltei kolmannes. (Soikkanen 1963, 323.) Mäkitupalaisten, loisten ja irtolaisten määrän kasvu liittyy läheisesti teollistumiseen, sillä Varkaudessa ja Lehtoniemessä monet 24 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) asuivat omassa pienessä mökissään ja tulivat täten luokitelluiksi mäkitupalaisiksi, vaikka työskentelivät teollisuudessa. Heidät siis luokiteltiin henkikirjoihin asumismuodon mukaan. Sama menettely koski osin loisia ja irtolaisia, joilla ei tavallisesti ollut omaa asuntoa tai vakituista työpaikkaa, mutta silti he saattoivat tosiasiassa olla maataloustai teollisuustyöväkeä. 1900-luvun edetessä loisten määrä laskikin nopeasti vakinaisten työpaikkojen lisääntymisen ja asuntorakentamisen takia, mutta myös koska loinen-termi korvattiin entistä useammin jollain muulla, teollisuusyhteiskunnalle tyypillisemmällä ammattinimikkeellä. Niinpä vuonna 1910 työväestö oli jo Varkauden suurin sosiaalinen ryhmä kolmanneksen osuudellaan. Loisia ja irtolaisia oli noin 29 prosenttia ja mäkitupalaisia viitisentoista prosenttia. Kymmenen vuotta myöhemmin työväestöä oli yli 40 prosenttia, mutta myös virkailijoiden, toimihenkilöiden ja työnjohtajien määrä oli kasvanut lähes kymmenesosaan, mikä kertoo vuosisadan vaihteessa alkaneesta ja 1900-luvun alussa kiihtyneestä teollistumisesta ja yhteisön murroksesta. Maatalouteen pohjannut sosiaalinen rakenne muuttui rivakasti, teollisen yhteiskunnan arvot ja käsitykset yleistyivät ja paikkakunta modernisoitui. Viimeksi mainittu tarkoitti esimerkiksi teollisen toiminnan kasvua, lennätinyhteyden rakentamista, kouluttautumisen yleistymistä ja yhteisön sosiaalista eriytymistä. (Soikkanen 1963, 323–329.) Varkauden 1900-luvun alun taloudellinen ja sosiaalinen murros ilmeni myös politiikassa. Järjestötoiminnan yleinen vilkastuminen merkitsi ennen kaikkea pitkään padotun työväen järjestötoiminnan käynnistymistä ja laajentumista. Ensimmäiset työväen järjestäytymisyritykset törmäsivät 1880-luvulla tehtaan johdon jyrkkään vastustukseen, mikä viivästytti työväenyhdistyksen perustamista aina vuoteen 1905 saakka. Varkaudessa puhujamatkallaan piipahtanut työväenliikkeen voimahahmo Taavi Tainio totesikin vuonna 1900, että ”Suomen lait eivät päde Wahlien valtakunnassa. Kaikkien tekisi mieli perustaa työväenyhdistys, mutta kukaan ei uskalla” (Työmies 3.9.1900). Vuoden 1905 suurlakko ja sitä seurannut eduskuntauudistus Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 25 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa muuttivat Varkauden poliittisia valtasuhteita. Ensimmäisissä 1907 järjestetyissä eduskuntavaaleissa Sosialidemokraattinen puolue sai Leppävirran kunnan Varkauden äänestysalueella yli 82 prosenttia äänistä ja puolueen kannatus oli samaa luokkaa myös Varkauden Joroisiin kuuluneilla alueilla. (Nevala 2003, 91; Soikkanen 1963, 608– 609.) Parlamentaarisesta vaikuttamisesta ei kuitenkaan muodostunut väylää yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseen. Eduskunnan hajottamisia seuranneet toistuvat vaalit nakersivat uskoa uudistuksiin myös Varkaudessa. Lisäksi Varkaus oli 1910-luvun alussa ilman kunnallista itsenäisyyttä, ja paikkakunnan edustajien mahdollisuudet vaikuttaa Leppävirran tai Joroisten kuntakokouksissa olivat vähäiset (Soikkanen 1963, 371–389). Kuntakokousvaaleissa äänioikeus riippui maksettujen verojen määrästä, eikä varkautelaisista ollut tässä suhteessa kilpailijoiksi varakkaille maanomistajille. Tiivistetysti varkautelaisen yhteisön voi sanoakokeneen ison rakennemuutoksen ja aktivoituneen monella tavalla 1900-luvun alussa. Aktiivisuudelle tai päätöksentekoon vaikuttamiselle ei kuitenkaan ollut toimivaa kanavaa. Ahlströmin tulo ja yhteisön murros Hannu Soikkanen tulkitsee (1963, 613–617) Ahlström Oy:n tulon (1909) jälkeisen ajan varkautelaisen yhteisön murroskaudeksi. Paikallisyhteisössä käynnistyi vuonna 1909 uusi, yli seitsemän vuosikymmentä kestänyt vaihe, kun A. Ahlström Oy osti vaikeuksiin ajautuneen Paul Wahl & Co:n metallialan tuotannon ja sahan. Ahlströmin toimien ripeydestä viestii, että 1910-luvulla yhtiö rakensi Varkauteen voimalaitoksen, puuhiomon ja sulfaattiselluloosatehtaan. Ensimmäinen paperikone käynnistettiin 1921 ja toinen viisi vuotta myöhemmin, jolloin valmistui myös vaneritehdas. Metalliteollisuudessa valmistui vuonna 1912 Pirtinniemen höyrykattilapaja, 1919 uusi 26 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) konepaja ja 1920 laivanrakennusyksikkö. Toteutettujen investointien myötä Ahlströmistä tuli Varkauden keskeinen toimija. Paikkakunnasta tuli kirjaimellisesti ”Römmin” hallitsema, varsinkin kun sillä ei vielä ollut kunnallista itsenäisyyttä. (Jääskeläinen & Lovio 2003, 14–15.) Teollinen rakentaminen ja tuotannon laajentuminen toivat paikkakunnalle jo 1910-luvulla paljon uutta väkeä, joka ei välttämättä sopeutunut tai kiinnittynyt perinteisiin yhteisön käytäntöihin. Lisäksi vuodesta 1914 eteenpäin elettiin maailmansodan poikkeusoloissa. Varkauden asukasluku kasvoi 1910-luvulla kolmanneksella ja oli vuosikymmenen päättyessä noin 4 700. Seuraava vuosikymmen oli vielä nopeamman kasvun aikaa, sillä vuonna 1930 asukkaita oli jo yli 8 500 (Soikkanen 1963, 309). Yli 55 prosenttia varkautelaisista lukeutui henkikirjojen mukaan työväestöön, kun seuraavaksi suurimpaan ryhmään eli palstatilallisiin kuului hieman yli 10 prosenttia väestöstä (Soikkanen 1963, 323). Vielä selvemmin teollisuuden merkitys näkyy ammattirakenteessa, sillä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana enemmän kuin kolme neljästä Varkauden tehdasseurakunnan ammatissa toimivasta työskenteli teollisuuden ja käsityön alalla (Väestön elinkeino 1979, 188). Nopea teollistuminen ja väestön kasvu aiheuttivat pienessä yhteisössä monenlaisia ongelmia. Yksi polttavimmista oli asuntopula sekä asuinrakennusten vaatimaton taso. Ahlström yritti korjata tilannetta rakentamalla asuntoja työväelleen. Koko ongelma ei kuitenkaan ratkennut, vaikka yhtiön talot olivat hyvin rakennettuja ja suhteellisen edullisia vuokrata. Asumisen ongelmat johtivat siihen, että pitkin 1900-luvun alkua esimerkiksi Taulumäelle nousi ”mökkien ja hökkelien sekamelska”, jossa asunnot olivat ala-arvoisia, mutta vuokratasoltaan korkeita. Vuoden 1919 asuntotutkimus paljasti karusti paikkakunnan tilanteen, sillä asumisahtaus oli lähes pahinta koko maassa. Ahtaus kytkeytyi läheisesti toiseen merkittävään asiaan eli vuokralaisten suureen määrään. Vuokralaiset olivat monille pienituloisille perheille välttämättömiä, mutta samalla tällainen Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 27 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa asumisjärjestely teki olot ahtaiksi ja toi mukanaan monia arkipäivän elämisen ongelmia. Tilanne helpottui vasta 1930-luvulla vilkkaan rakentamisen ja väestönkasvun hidastumisen myötä. Niinpä vuoden 1936 asuntolaskennan mukaan ”ahtaasti asuvien” osuus Varkaudessa oli enää noin 50 prosenttia, kun se vuonna 1919 oli lähes 70 prosenttia. (Soikkanen 1963, 458–467.) Väestönkasvun, muuttoliikkeen ja maailmansodan poikkeusolojen toinen seuraus oli pienyhteisön murros. Paikkakunnalle työn perässä muuttanut väki ei kiinnittynyt yhteisöön tai sen arvoihin ja normeihin ongelmattomasti. Näin varkautelaisen yhteisön sosiaalinen kiinteys heikkeni ja ”perinteelliset käsitykset ja arvot jauhautuivat rikki”. (Soikkanen 1963, 613.) Paikkakunnalta raportoitiinkin ”huligaanielämästä”, jota alkoholi vauhditti. Oman mausteensa yhteisön murrokseen toi elintarviketilanteen kiristyminen vuodesta 1916 lähtien. Ongelmaa koetettiin ratkoa monin tavoin, mutta edes oman elintarvikelautakunnan perustaminen ei helpottanut ruoan saatavuutta. Maan yleisen poliittisyhteiskunnallisen tilanteen kiristyminen ilmeni Varkaudessa rauhattomuutena työpaikoilla. Kasvanut työväki lakkoili pitkin kesää 1917 ja Varkauden työväenyhdistyksen jäsenmäärä miltei kaksinkertaistui vuosina 1916 ja 1917. Samalla yhdistyksen johto siirtyi paikkakunnalla lyhyen aikaa olleiden radikaalien henkilöiden käsiin. Tunnetuin heistä oli piirisihteeri ja myöhempi punakaartin päällikkö Matti Autio. (Nevala 2003, 99–100.) Yhteisön murros näkyi näin ollen monella tasolla. Oleellista oli, että Varkaudessa ei ollut toimivia mekanismeja syntyneiden ongelmien sovitteluun. Kunnallista demokratiaa ei nykymerkityksessä ollut ja Varkauden asioita käsiteltiin Leppävirran ja Joroisten elimissä. Lisäksi Venäjän keisarin vallan kukistumisen jälkeen maaliskuussa 1917 paikkakunnalla ei ollut toimivaa järjestysvaltaa. Risto Alapuron (2017, 263) ajatusta lainaten voidaan sanoa, että kun julkinen valta eli ensisijaisesti valtio menetti toimintakykynsä, kansalaisyhteiskunnan rakenteet nousivat esiin. Tässä suhteessa Varkauden tilanne oli hyvin samankaltainen kuin muilla vastaavanlaisilla paikkakunnilla. 28 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) Varkaudessa paikalliset asetelmat ja jännitteet antoivat sisällissodalle aivan erityisten luonteen. Sisällissodan pitkä varjo Seppo Hentilän (2018) mukaan sisällissota jätti yhteiskuntaan ”pitkät varjot”, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti ja pitkäkestoisesti koko suomalaiseen yhteiskuntaan ja muovanneet maan poliittista kulttuuria ”syvemmältä ja pitempään kuin mikään muu kansallisen historiamme yhteinen kokemus”. Hentilän koko kansakuntaa koskeva yleistys on nähtävissä Varkauden vaiheissa. Paikkakunnan, sen asukkaiden ja yhteisön arjen näkökulmasta vuoden 1918 tapahtumat jättivät poikkeuksellisen pitkäkestoisen jäljen. Sota jakoi yhteisön vuosikymmeniksi kahtia miltei kaikilla elämänalueilla. Sisällissodan aseelliset taistelut jäivät Varkaudessa vähäisiksi. Punaiset pitivät paikkakunnalla valtaa kolmisen kuukautta marraskuusta 1917 alkaen valkoisten helmikuun 21. päivä 1918 tekemään valtaukseen saakka. ”Punaiseksi saarekkeeksi” jääneen paikkakunnan valtaus kävi nopeasti ja taisteluissa kuolleiden määrä jäi noin 30:een. Sen sijaan Varkaus tuli tunnetuksi taistelujen ulkopuolisesta väkivallasta, joka kansalaissodan mittakaavassa oli poikkeuksellisen veristä. Valkoiset käynnistivät laajat teloitukset heti punaisten antautumisen jälkeen. Taistelupaikkojen läheisyydessä ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä vähintään 80 ihmistä. Varkauden kenttäoikeus jakoi ja pani toimeen kuolemantuomioita, jolloin satakunta punaista menetti henkensä. Lisäksi vankileireillä kuoli noin 80 henkeä ja toistakymmentä katosi. Kansalaissodan uhrien määrä nousi punaisten osalta yli 250 henkeen. (Soikkanen 1963, 643–647; Paavolainen 1967, 71–76; Tikka 2004, 232–239.) Jaakko Paavolaisen (1967, 164–165, 174) laskelmien mukaan surmansa saaneiden punaisten osuus oli runsaat 10 prosenttia paikkakunnan miespuolisesta väestöstä. Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 29 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa Valkoisten tekemistä väkivaltaisuuksista kuuluisimmat ovat niin sanotut ”Huruslahden arpajaiset” eli välittömästi punaisten antautumisen jälkeen toimeenpannut teloitukset. Perimätiedon mukaan ammuttavaksi otettiin rivistä joka kymmenes. Myöhemmin on osoitettu (esim. Soikkanen 1963, 643–647; Tikka 2004, 239), että ammuttavaksi ei valittu vain sattumalta. Ensimmäisenä rivistöstä poimittiin punaisten johtajiksi tiedettyjä ja sitten ”paikallinen mies päätti, kuka oli kymmenes”. Päätökset teloituksista sekä myöhemmin tuomioita jakanut Varkauden kenttäoikeus olivat vahvasti paikallisten käsissä. Yhtäältä tapahtunut repi paikallisyhteisön hajalle vuosikymmeniksi, mutta toisaalta Varkauden tapahtumien julkinen käsittely oli pitkään sodan jälkeen valkoisten hallitsemaa. Hävinneet lyötiin kaikkine näkemyksineen ja tulkintoineen maahan pitkäksi aikaa. Esimerkiksi vuonna 1922 Varkauden työväenyhdistyksen rahoittama sodan punaisten uhrien muistomerkki varastettiin ja upotettiin järveen ennen paljastustilaisuutta. Syylliset jäivät rankaisematta, vaikka heidät paikkakunnalla tiedettiinkin. Tähän ”sisällissodan jälkinäytökseen” liittyi vielä pitkä ja lopputulokseltaan työväestölle nöyryyttävä työtaistelu. (Nevala 2017, 40–41.) Kuolleiden muistelun kieltäminen oli toki tyypillistä muuallakin Suomessa 1920-luvun alkupuolella huolimatta työväenliikkeen ja poliittisen vasemmiston toiminnan elpymisestä (Hentilä 2018, 78–84; Saarela 2018, 292–299). Vuoden 1922 tapahtumasarja osoitti paikkakunnan hegemonian olleen vastaansanomattomasti valkoisen puolen käsissä. Poliittisen vasemmiston voimavarat eivät riittäneet valkovallan horjuttamiseen, eivätkä edes oikeudenmukaiseen kohteluun, kuten hautamuistomerkin tuhoaminen osoitti (Nevala 2003, 132–136). Muistomerkkiepisodi alleviivasi, millainen ongelma Varkauden kunnallisen itsehallinnon puuttuminen oli erityisesti työväestön kannalta. Monilla muilla paikkakunnilla sodan hävinnyt osapuoli integroitiin osaksi kunnallista vallankäyttöä varsin nopeasti. Kunnallishallinnon uudistaminen toi valtuustojen valintaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, ja ensimmäiset vaalit järjestettiin jo vuoden 1918 lopussa. 36 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) Yhteistyön henki näkyi myös kulttuurija urheilurintamilla. Konkreettisesti tämä ilmeni eri leireihin kuuluneiden paikallisten torvisoittokuntien yhteisesiintymisinä. Luokkarajaa yliteltiin myös urheilukentillä. Jo elokuussa 1940 porvariseura Warkauden Pallo 35 ja Warkauden Työväen Palloilijat potkivat palloa ystävyyden hengessä. Joukkueet myös vierailivat vuorotellen toistensa kotikentillä eli porvareiden Kosulanniemessä ja työväestön Joutenlahdessa. Yhteiselle urheilukentälle kokoonnuttiin myös pesäpallon ja yleisurheilun merkeissä. Kulttuuritilaisuuksiin löydettiin yhteinen tie sekä seuraettä työväentalolle. Pirtinvirtaan piirrettyä ja sisällissodan tapahtumien vahvistamaa luokkarajaa ylitettiin monin tavoin. Yhdessä oltiin liikkeellä myös valtakunnallisesti organisoidulla maaottelumarssilla. Varkautelaisista 7 028 henkeä oli marssimassa Ruotsia nurin. (Itkonen 2004, 247–248.) Tiivistäen sotavuosien tapahtumia on kuvattu seuraavasti: Sotavuosien tapahtumat saattoivat myös varkautelaiset toimijat aivan uudenlaisiin yhteistyösuhteisiin. Aiemmat tiukat luokkasidonnaiset leirit purkautuivat. Selvimmin tämä näkyi yhteisissä tilaisuuksissa. Maanpuolustushenkeä viriteltiin niin porvareiden seuratalolla kuin työväestön järjestötaloilla. Yhteisissä juhlallisuuksissa, muistotilaisuuksissa ja kaatuneiden sotilaiden hautajaisissa esiintyivät paikalliset päättäjät varsin yksituumaisina. Tavalliselle varkautelaiselle sota-aika oli karua selviytymiskamppailua. Kaikesta oli puute. Yhteisin ponnistuksin vaikeista ajoista selvittiin. Raskaan taakan kantoivat tietenkin ne varkautelaiset, jotka menettivät läheisimpänsä sotatantereille. Toisen maailmansodan vuosista muistuttaa Pirtinniemen hautausmaa, jossa lepää 220 sodassa henkensä menettänyttä. Kotiseudun mullat eivät koituneet suinkaan kaikkien kaatuneiden viimeiseksi leposijaksi. (Itkonen 2004, 249.) Eteenpäin oli elämän mieli sodan päätyttyäkin. Myös Varkaudessa aloitettiin jälleenrakennustoimet. Osaltaan sodasta toipumista vauh- Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 37 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa  dittivat sinällään raskaat ja mittavat sotakorvaukset. Koska Neuvostoliitto oli vaatinut sotakorvauksista 62 prosenttia maksettaviksi metallija konepajatuotteina sekä laivoina, suuntautuivat katseet Varkauteen. Paikkakunnalla oli runsaasti metallialan osaamista ja työvoimaakin riitti, sillä 1930-luvulla paikallisessa metalliteollisuudessa työskenteli 350 työntekijää. Lisäksi panssarikorjaamon jäljiltä Ahlströmin konepajateollisuus oli suhteellisen hyvässä kunnossa. Kaikkiaan Varkauden konepajan sotakorvauskiintiöksi määritettiin 14 kappaletta 400 hevosvoiman ja 16 kappaletta 150 hevosvoiman jokija sisävesihinaajaa. (Schybergson 1992, 209.) Toimiin ryhtymisessä ei vitkasteltu, ja jo elokuun 15. päivänä 1946 Varkauden konepajalla laskettiin vesille ensimmäinen sotakorvaushinaaja (WL 17.8.1946). Sodanjälkeinen jälleenrakennus pani teollisuuden pyörät pyörimään. Ahlström-yhtiölle vuodet 1945–1948 olivat tuotannon kasvun aikaa, mikä tiesi työtä varkautelaisille ja myös muualta hakeutui työvoimaa paikkakunnan teollisuuteen. Yhtiön vuosina 1947–1948 koetusta rahoituskriisistä selviydyttiin, minkä jälkeen tuotanto jatkui vireänä. Kun viimeinen sotakorvauslaiva oli laskettu vesille 1952, tuotantoa ja uusia investointeja suunnattiin puunjalostusteollisuuteen. Jo 1948 toteutettiin Alvar Aallon piirtämän modernin sahan rakentaminen. 1950-luvun aikana vanerija rimalevytehtaan tuotanto kaksinkertaistui. Entisen talotehtaan tiloihin perustettiin 1954 uudeksi yksiköksi Warpak, jonka päätuotteina valmistettiin erilaisia laatikoita ja vaneripakkauksia. Mittavia investointeja 1950-luvun lopulla olivat myös puuhiomon, sellutehtaan, paperitehtaan sekä voimaja lämpökeskuksen laajennukset. Tehtiinpä vielä 1959 päätös kolmannen paperikoneen rakentamisesta. (Schybergson 1992, 223–228.) Sodan jälkeinen jälleenrakennus asetti mittavia haasteita myös kunnallisille päätöksentekijöille. Kauppalan kasvua oli toki ennakoitu jo ennen sotavuosia kaavoittamalla alueita. Carolus Lindbergin yleiskaava valmistui 1938, ja se käsitti lähes koko kauppala-alueen. Ahlströmin omistamille alueille kaavan laati Alvar Aalto. Kaava val- 38 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) mistui 1939, ja sitä täydennettiin pian sodan jälkeen. Ensimmäiseksi kauppalanarkkitehdiksi 1947 valittu Kalevi Väyrynen joutui ottamaan laadittuja kaavoja täydentäessään huomioon etenkin lasten ja nuorten tarpeet sekä autokannan kasvun. (Savolainen 1993, 93–95; 119–120; Tyrväinen 1999, 31.) Varkautelaiset asuivat 1930-luvullakin sangen ahtaasti. Sodan jälkeen asuntotilanne huononi entisestään. Kurjan asuntotilanteen ratkaisemiseksi ryhdyttiin rakentamaan erityisiä parakkeja, joita valmistuikin 1940-luvun loppuun mennessä satakunta. Pahin asuntopula ajoittui vuosiin 1945–1947, jolloin osa ihmisistä asui Kommilan ja Riittulanmäen yhteismajoitusparakeissa ja siirrettävissä majoitussoluissa. Enimmillään, eli vuonna 1947, kahdeksan prosenttia varkautelaisista asui parakeissa. (Savolainen 1993, 108–109.) Asuntopula ja yhdessä asuminen olivat arkipäivää kaikkialla Suomessa 1940-luvun lopulla. Niin Varkaudessa kuin muuallakin ahdas asuminen loi sosiaalisia jännitteitä, eivätkä samaan huoneistoon päässeet tai joutuneet aina välttämättä tulleet mutkattomasti toimeen keskenään. (Malinen 2015, 137, 149.) Sodan jälkeen Suomessa syntyi ennätysmäärä lapsia. Myös varkautelaiset hoitivat osansa niin sanottujen suurten ikäluokkien maailmaan saattamisessa. Kun sodan jälkeen vuonna 1945 paikkakunnan väkiluku oli 13 700 henkeä, viisi vuotta myöhemmin väkiluku oli noussut 17 656:een. Vuonna 1960 laskettiin paikkakunnalla elävän 21 652 varkautelaista. (Soikkanen 1963, 310.) Vuonna 1950 varkautelaisista 30 prosenttia oli alle 14-vuotiaita (SVT 6c, 102 I, Väestölaskenta 1950.) Kasvavat perheet tarvitsivat asuntoja. Valmistuneet kaavat mahdollistivat asuinalueiden laajenemisen eri puolille kauppalaa. Erityinen haaste oli koulujen rakentaminen varttuvalle sukupolvelle. Oli sekä rakennettava uusia kouluja että laajennettava entisiä. Kouluissa oli niin ahdasta, että lapset opiskelivat kahdessa vuorossa. Asuinalueista aivan uuden koulutalon saivat Lehtoniemi (1951), Könönpelto (1953) ja Kuoppakangas (1961). Koulurakennuksia Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 39 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa laajennettiin Pitkälänniemellä (1948), Puurtilassa (1952) ja Luttilassa (1958). (Hulkkonen 1962, 59–85.) Varkauden yleisilme muuttui täydellisesti 1960-luvun alkuun tultaessa. Kauppalan keskusta-alueiden uudet kerrostalot ja pientaloalueet eri puolilla Varkautta ilmensivät jotain aivan uutta ja perinteisestä poikkeavaa. Teollisuuden laajeneminen ja väkiluvun kasvu lisäsivät paikkakunnan vireyttä. Lapsimäärien kasvu loi tulevaisuudenuskoa. Kun sota-ajan ankeudesta oli päästy, katseet suunnattiin tulevaisuuteen. Modernisoituva Varkaus Kauppalan perustaminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että Varkauden luonne on muuttunut, suljetusta teollisuusyhdyskunnasta on tullut ympäröivän maaseudun keskus. Varkaus on vähitellen valloittanut itselleen oman talousalueen. Niiden liikkeiden ja pienyritysten määrä, jotka pystyvät tarjoamaan tavaroita ja palveluksia ympäristön asukkaille on jatkuvasti kasvanut. Varkaudesta on tullut huomattava ostoskeskus ja samalla se on luonut ympärilleen oman elintarvikkeiden hankinta-alueen. (Soikkanen 1958, 5.) Edellä oleva Hannu Soikkasen teksti sisältyi vuonna 1958 painettuun teokseen Varkaus varttuu ja vaurastuu (Soikkanen 1958, 5). Julkaisu oli tarkoitettu 30 vuoden ikään ehtineen Varkauden kauppalan juhlajulkaisuksi. Modernisoituvan Varkauden symbolina julkaisun kannessa komeili 1954 valmistunut vesitorni, joka oli valmistuessaan Suomen korkein asuinrakennus (Itkonen 2008, 29). Kuvateoksessa esiteltiin paikkakunnan uusia rakennuksia ja asuinalueita sekä korostettiin, kuinka Varkautta oli rakennettu suunnitelmallisesti työnteolla. 40 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) Työtä Varkaudessa riitti, sillä teollisuudessa tehtiin 1960-luvulla mittavia investointeja. Kolmas paperikone valmistui 1961. Vuosikymmenen puolivälissä suurinvestointina laajennettiin vaneritehdasta. Ahlström-yhtiön 1970-luvun suurinvestointeja voidaan pitää Varkauden voimakkaan teollistumisen kolmantena aaltona. Vuosina 1970–1973 uusittiin koko puunkäsittely ja sahalaitos. Paperiteollisuutta laajennettiin vuosien 1975–1977 projektissa, jossa rakennettiin neljäs paperikoneyksikkö. Lisäksi toteutettiin mittavat ympäristönsuojelutoimet. Paperiteollisuuden laajentamisprojektin mittavuutta kuvastaa, että kaikkiaan rakennettiin noin 400 000 kuutiometrin tilat. Kun vielä vuosina 1978–1980 muutettiin selluloosan keittopohja sulfitista sulfaatiksi, saatiin Ahlströmin vuosikymmenen aikana toteutetut paperiteollisuuden mittavat investoinnit päätökseen. (Schybergson 1992, 270–275; Moilanen 1991, 34–35.) Myös metalliteollisuudessa oli tehtävä 1970-luvulla maailmanmarkkinoiden edellyttämiä muutoksia. Perinteinen laivatelakka jouduttiin lakkauttamaan 1965. Kaikkiaan Pirtinniemen telakalla valmistui vuosina 1864–1965 noin 70 alusta. Muistoksi sisämaan suurimmasta telakasta jäi Varkauden vaakunaan ankkuria pitelevä käsi. Metalliteollisuudessa laajennettiin seulalevytuotantoa. Ahlströmin konepajalla keskityttiin teollisuuden höyrykattiloiden valmistukseen, ja enimmillään Varkauden osuus maailman höyrykattilatuotannosta oli jopa 30 prosenttia. Höyrykattiloita valmistettiin esimerkiksi Siperian jättimäiseen Norilskin teollisuuskaupunkiin. 1970-luvun alussa rakennettiin myös uusi höyryvoimala, jonka kustannukset nousivat 40 miljoonaan markkaan. Lisäksi vuonna 1977 käynnistettiin vielä oma tietokoneiden valmistus. (Schybergson 1992, 276–290.) Varkauden modernisoimisen yksi ilmentymä oli hakeutuminen kaupungiksi. Tammikuussa 1960 asia nostettiin esiin paikallislehden etusivulla kertomalla, että jo seuraavan vuoden alussa uusiksi kaupungeiksi suunniteltiin Lohjaa, Valkeakoskea, Pieksämäkeä sekä Varkautta. (WL 21.1.1960.) Syyskuussa hanke sai vauhtia, kun paikkakunnalla vieraillut maaherra Erkki Mantere kehotti varkautelaisia Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 41 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa  viranomaisia pohtimaan kauppalan muuttamista kaupungiksi (Itkonen 2004, 285). Varkauden valtuusto teki toukokuun 9. päivänä 1961 päätöksen kaupunkioikeuksien hakemisesta seuraavan vuoden alusta alkaen. Aivan yksimielisesti asiasta ei päätetty, sillä päätös syntyi äänin 25 puolesta ja 13 vastaan. Kaupunkihankkeen puoltajat perustelivat kantaansa etenkin taloudellisilla seikoilla. Kaupungin myötä paikkakunnalle arveltiin saatavan pientä ja keskisuurta teollisuutta ja sen myötä uusia yrittäjiä. Valtionhallinnossa asia eteni ripeästi, sillä kesäkuun 29. päivä tasavallan presidentti Urho Kekkonen antoi asetuksen Varkauden kaupungin perustamisesta. (WL 31.12.1961.) Kaupunkioikeuden saaneessa Varkaudessa modernin paikkakunnan rakennustyö oli vielä pahasti kesken. Yhdyskuntarakenteen kannalta merkittävä päätös tehtiin tammikuussa 1964, jolloin hyväksyttiin perusteellisen valmistelutyön jälkeen professori Olli Kivisen laatima Varkauden yleiskaava. Kaavoituksen lähtökohtana oli paikkakunnan kasvun jatkuminen sekä teollisuuden keskeinen asema. Kun vuonna 1960 palveluelinkeinojen osuus oli muissa kaupungeissa 41,2 prosenttia, Varkaudessa se oli 24,1 prosenttia. (Kivinen 1966, 19–21.) Väkiluvun kasvaessa paikkakunnan yhdyskuntarakenne muuttui merkittävästi. Asuinalueiden väkimääriä kartoitettaessa havaittiin, että eniten varkautelaisia asui Kommilassa (4 300), Kuoppakankaalla (4 300) ja keskusta-alueella (3 500). Myös Könönpellossa (2 200), Joutsenlahti-Lehtoniemessä (1 900), Käpyja Repokankaalla (1 300) sekä Puurtilassa (1 100) yllettiin yli tuhanteen asukkaaseen. Asuinalueiden lisäksi kaavassa varattiin tilat yhtenäiseksi rakennusryhmäksi tarkoitetulle kaupunkikeskustalle, johon suunniteltiin kuuluvaksi kaupungintalo, kirjastotalo, teatterija konserttitalo sekä mahdollinen kaupunginmuseo. (Kivinen 1966, 53–54.) Väkimäärän kasvu, uusien asuinalueiden syntyminen ja modernin Suomen tulevaisuudenusko tekivät Varkaudesta 1960ja 1970-luvuilla vireän kaupungin. Paikallinen kansalaisyhteiskunta yhdessä oppilaitosten kanssa sivisti etenkin varttuvaa sukupolvea. Varkaute- 42 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) laiset osallistuivatkin vilkkaasti kulttuurija liikuntaharrastuksiin. Erityisen tunnetuksi Varkaus tuli urheiluväen keskuudessa. Kokoluokassaan Varkaus oli yksi parhaiten urheilussa menestyneistä paikkakunnista. Valtakunnallista menestystä saavutettiin etenkin jääja pesäpallossa. (Itkonen & Nevala 2018, 89–97.) Teollisuuspaikkakuntana Varkauden kunnallispoliittista valtaa käyttivät työväenpuolueet heti kunnallisesta itsenäistymisestä lähtien. Myös toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä valta säilyi työväenpuolueilla. Vasemmistoenemmistöinen oli myös ensimmäinen kaupunginvaltuusto. Vuonna 1960 valitun valtuuston suurin ryhmä oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton 13-henkinen valtuustoryhmä. Sosialidemokraatit olivat jakaantuneet kahteen leiriin, joilla oli yhteensä 17 paikkaa. Neljä vuotta myöhemmin pidetyissä vaaleissa SKDL:n paikkamäärä säilyi ennallaan. Sosialidemokraatit saivat 12 ja Sosialidemokraattinen Liitto viisi paikkaa. Porvarilliset puolueet ylsivät 11 valtuustopaikkaan. (Varkauden kaupungin kunnalliskertomukset 1963; 1964.) Vasemmistoenemmistö säilyi vankkana myös myöhemmin. Vuoden 1980 vaaleissa sosialidemokraatit saivat 17 paikkaa, SKDL kymmenen, kokoomus yhdeksän, keskusta ja liberaalit neljä ja kristilliset kolme. (Varkauden kaupungin kunnalliskertomus 1985.) Varkauden kehittämisen kannalta tärkeää on ollut, että paikkakunnalta on valittu niin sanottuja oman kylän poikia kansanedustajiksi. Toisen maailmansodan jälkeen parlamentissa ovat istuneet sosialidemokraateista Onni Hiltunen, Jorma Rantala ja Kari Rajamäki, SKDL:stä tai Vasemmistoliitosta Hugo Manninen, Osmo Vepsäläinen, Jorma Vokkolainen ja Matti Semi, kokoomuksesta Juhani Laitinen sekä kristillisistä Kari Kärkkäinen. (Itkonen 2004, 308–309.) Kaupungiksi tulleessa Varkaudessa elettiin aina 1980-luvun alun vuosiin asti virkeää aika. Teollisuuden mittavat investoinnit takasivat, että työtä riitti tekijöille. Osaltaan 1970-luvun valtakunnan tasoiset yhteiskuntapoliittiset uudistukset näkyivät myös paikallistasolla. Terveys-, sosiaali-, kouluja kulttuuritoimea kehitettiin, mikä lisäsi Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 43 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa varkautelaisten hyvinvointia ja sivistystä. Yhtäältä elinoloja kohennettiin kunnallisin toimin, toisaalta Ahlström-yhtiöllä oli ratkaiseva merkitys kaupungin kaikessa kehityksessä 1980-luvun puoliväliin saakka. Tutkija-arvion mukaan Varkaus muodostikin vuosikymmenen alussa ”kohtuullisesti menestyvän teollisen saarekkeen ItäSuomen maaseutuja hallintoja kulttuurivaltaisessa ympäristössä”. (Jääskeläinen & Lovio 2003, 11.) Globalisaation kosketukset Joulukuun 19. päivänä 1986 monessa varkautelaiskodissa syntyi television iltauutisia katsottaessa hiljaisuus. Uutisten jälkeen paikallisen tehtaan klubin terassilla kerrotaan kuiskatun: ”miten meidän nyt käy?” Uutisissa nimittäin kerrottiin, että Ahlström-yhtiö oli päättänyt myydä puunjalostusteollisuutensa Enso-Gutzeitille. Uusi omistaja ottaisi teollisuuslaitokset hallintaansa seuraavan vuoden maaliskuussa. (Itkonen 2005, 199–200.) Globalisaation kosketukset olivat yltäneet näin myös Varkauteen. Yritysmaailman globaalit muutokset koettelivat voimallisesti Ahlströmin kaltaista perheyhtiötä. Jo vuonna 1985, ennen puunjalostusteollisuuden myyntiä Enso-Gutzeitille, Ahlström luopui heikkokuntoiseksi päässeestä vaneritehtaastaan. Uusi omistaja oli Rauma-Repola, jolta tehdas siirtyi Schaumanille / Kymmene Oy:lle. Vanerituotanto Varkaudessa lopetettiin 1990. Ahlströmin vetäytymistä paikkakunnalta osoitti myös Warkauden Lehden osakkeiden omistuksesta luopuminen. (Jääskeläinen & Lovio 2003, 37.) Varkautelaisen teollisuuden omistajuutta muuttaneet yrityskaupat jatkuivat vauhdikkaasti. Lisäpontta niille antoi 1990-luvun alun maailmanlaajuinen talouslama. Jo vuonna 1989 Enso-Gutzeit osti Ahlströmille jääneen munakennotehtaan. Vuoden 1992 aikana automatiikkatuotanto myytiin Honeywellille. Kolme vuotta myöhemmin Varkauteen tuli uusi omistaja, tällä kertaa Yhdysvalloista, kun 44 Hannu Itkonen ja Arto Nevala Vilma Hänninen, Antti Kouvo ja Pekka Kuusela (toim.) Ahlströmin kattilatekniikkatuotanto siirtyi Foster Wheeler -yhtiölle. Uusiksi varkautelaisteollisuuden omistajiksi hankkiutuivat lisäksi selluteknologiaan erikoistunut Andritz, tanskalainen kennopakkauksia valmistava Brodrene Hartman, kanadalaiset seulalevyjen tuottajat CAE/AFT sekä yhdysvaltalainen tietoliikenneyritys Tellabs. (Jääskeläinen & Lovio 2003, 43–50.) Globalisaation ja talouslaman koetellessa kovin kourin Varkautta teollisten työpaikkojen määrä väheni muutamassa vuodessa yli tuhannella. Vaneritehtaan toiminnan lopettaminen 1990 jätti 350 työntekijää ilman työtä. Samana vuonna viitisen sataa henkeä menetti työpaikkansa Suomen Eiserin sukkatuotannon loputtua. Vuosina 1991–1992 Ahlström-Höyrykattila ja Honeywell irtisanoivat lähes 300 työntekijää. Kun teollisuuden lisäksi työpaikkoja menetettiin myös palvelualoilla, Varkaudessa elettiin kriisitunnelmissa. Tukala tilanne näkyi koruttomasti työttömyysluvuissa. Kun 1990 työttömiä oli 800 henkeä (7 %), kolme vuotta myöhemmin työvoimasta lähes 3 000 (25 %) oli vailla työtä. (Jääskeläinen & Lovio 2003, 85.) Varkautelaispäättäjät eivät jääneet toimettomiksi yhteiskunnan rakennemuutoksen edessä. Ratkaisuja hankalaan tilanteeseen haettiin pohtimalla mahdollisuuksia uusien työpaikkojen luomiseen. Tällöin kuntapäättäjien ja ammattiyhdistysliikkeen näkemykset harjoitettavasta elinkeinopolitiikasta lähenivät. Yhteiselle asialle saatiin mukaan myös yritykset, joiden johto lähti niin ikään etsimään keinoja uusien työpaikkojen luomiseen. Eri ryhmien välille rakentui näin tietynlainen kohtalonyhteys, jonka tavoitteena oli turvata ja parantaa ihmisten elinmahdollisuuksia Varkaudessa. (Jääskeläinen & Lovio 2003, 85–86; Nevala 2003, 277–278; Nevala 2007, 330–331.) Kaupunginjohtaja Sulo Kilpiö kirjoitti 1987 julkaistussa esitteessä, kuinka kuva Varkaudesta tehtaanpiippujen varjossa hiljaiseloa viettävästä pikkukaupungista ei vastannut todellisuutta. Kilpiö painotti, että nykyinen Varkaus on yhtä hyvin pienen ja keskisuuren teollisuuden, korkean teknologian ja monipuolisen palvelun kuin suurteollisuudenkin kaupunki. (Varkaus – osaamista ja laatua -esite 1987.) Varkaus yhteiskunnallisten murrosten näyttämönä 1900-luvun alusta nykypäiviin 45 Elämää sinnittelevässä pikkukaupungissa  Varkaudessa käynnistetty uudenlainen elinkeinopolitiikka sai tunnustusta myös ulkopuolisilta. Ammattikasvatushallituksessa ja opetusministeriössä nähtiin, että Varkaudella oli edellytyksiä korkean teknologian tuotteita valmistavien yritysten sijoituspaikkana. Paikallislehdessä paikkakuntaa kutsuttiin peräti Itä-Suomen Piilaaksoksi. (WL 25.9.1985.) Elinkeinopolitiikan ohessa kuntapäättäjät pyrkivät päätöksillään lisäämään myös asukkaiden viihtyvyyttä. Valtuustossa 1984 hyväksytyssä yleiskaavassa asumisen tavoitteiksi asetettiin ihmiskeskeisyys, viihtyisä asuinympäristö, hyvä palvelutaso ja taloudellisuus. 1980-luvun suuria kasvualueita olivat Häyrilä, Lehtoniemi ja Puurtila. Keskisuurina kasvualueina pidettiin Haijanvirtaa, Huruslahtea ja Kangaslammintien vartta. (WL 30.6.1985.) Varkaudessa elettiin 1900-luvun parin viimeisen vuosikymmenen aikana mittavien muutosten aikaa, jolle oli leimallista teollisuuden omistajaja tuotantolinjamuutokset sekä kansalaisyhteiskunnan uusiutuminen. Varkauden 2004 ilmestyneessä historiateoksessa katsottiin sekä menneeseen että tulevaisuuteen seuraavasti: Vuosituhannen vaihtuessa varkautelaiset suuntasivat katseitaan tulevaisuuteen kuten muuallakin maailmassa tehtiin. Tulevaisuuden suhteen näyttäytyi siltä, että paikallisissa käytännöissä piti varautua jatkuviin muutoksiin. Erilaiset projektit ja hankkeet ovat olleet olennainen osa varkautelaisen yhdyskunnan hyvinvointia ja menestystä. Samanaikaisesti kiinnostus paikallista menneisyyttä kohtaan on lisääntynyt. Ihmiset ovat lähteneet selvittämään omia juuriaan. Useat yhteisöjen ja järjestöjen historiahankkeet, yksittäisten ihmisten perinnetyö, lukuisat seminaarit ja luentotilaisuudet sekä lehtikirjoitukset ovat osoittaneet paikallisen menneisyyden ehtymättömäksi lähteeksi, josta on hyvä ammentaa tulevaisuudessakin. Historiansa tallentamisesta ja useiden sukupolvien vaiheiden kuvaamisesta varkautelaiset voivat olla ylpeitä. (Itkonen 2004, 434.)