Neuvostovaltaa vastaan : Inkerinsuomalaisten hiljaista vastarintaa 1930-luvulla

Outi Autti & Veli-Pekka Lehtola (toim.) Hiljainen vastarinta Tampere University Press 2019, 131–162. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-000-7 Neuvostovaltaa vastaan Inkerinsuomalaisten hiljaista vastarintaa 1930-luvulla Anni Reuter 1930-luvun neuvostoliitossa maatalous kollektivisoitiin väkivaltaisesti, luterilainen kirkko hävitettiin ja inkerinsuomalaisia karkotettiin, vangittiin sekä surmattiin. Suomalaisuudesta, kristinuskosta ja talonpoikaisuudesta tuli monella tapaa vastakulttuuria, jota neuvostovalta mitätöi, pilkkasi, tuomitsi ja tuhosi. Monien inkerinsuomalaisten vastarinta ilmeni poliittista terroria, maatalouden kollektivisointia ja kirkon tuhoa vastaan. Vastarinta tapahtui useimmiten hiljaisuudessa tai julkisuudelta salaa, sillä Stalinin ajan diktatuurissa pelko paljastumisesta ja ankarasta rangaistuksesta olivat aiheellisia. Anni Reuter 132 Hiljainen vastarinta totalitaristisissa oloissa 1930-luvun Neuvostoliiton tutkimuksessa inkerinsuomalaisten on osoitettu olleen Stalinin vainojen uhreja1 ja ”kärsimyshistorian” kokijoita, minkä vuoksi heitä on kuvattu hiljaisiksi kärsijöiksi2. Harvoissa tutkimuksissa on noussut esiin inkerinsuomalaisten neuvostovallan vastainen vastarinta 1930-luvulla, tosin poikkeuksena mainittakoon kristittyjen inkerinsuomalaisten lainvastainen maanalainen toiminta.3 Inkerinsuomalaisten hiljaista vastarintaa neuvostovaltaa vastaan stalinistisen terrorin leimaamalla 1930-luvulla ei ole aiemmin tutkittu. Inkeri oli vaikeasti hallittava rajamaa jo Ruotsin vallan aikana, jolloin hallinto ei saanut kuriin talonpoikia, jotka liikkuivat rajan yli ja käyttivät sitä hyväkseen.4 Venäjän valloitettua Inkerin inkerinsuomalaisista tuli maaorjia, ja vasta maaorjuuden lakkauttaminen jälkeen (vuonna 1861) maalaisväestön varallisuus lähti kasvuun sekä erilaiset suomalaiskansalliset, kulttuuriset ja poliittiset pyrkimykset nostivat päätään Inkerissä. Kulttuuriautonomian vaatimus voimistui inkerinsuomalaisten keskuudessa vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Inkerin tultua osaksi Neuvostoliittoa ja johti kapinointiin ja itsenäisyyttä tavoitelleeseen kansannousuun, joka kuitenkin epäonnistui.5 Inkerinsuomalaisuutta luonnehti 1920-luvulla ja vielä 1930-luvun alussa itsenäinen pienviljelys, suomen kielen puhuminen ja korkea lukutaito verrattuna muihin tuon ajan pienviljelijöihin Neuvostoliitossa.6 Inkerinsuomalaiset olivat pääasiassa luterilaisia, mutta Inkerin kirkko sai 1920-luvulla vapaakirkollisista liikkeistä vahvan kilpailijan samaan aikaan, kun uskonnonvastaisuus kasvoi maassa.7 Inkerinsuomalaiset asuivat valtaosin maaseudulla 1930-luvun monietnisessä Leningradin ympäristössä, jossa suomalaiset muodostivat toiseksi suurimman etni1 Esim. Gildi 2007; Lahti-Argutina 2001. 2 Miettinen 2004. 3 Kazmina & Shlygina 2002; Myllyniemi 2015; Suni 2000. 4 Kepsu 2017. 5 Esim. Suni 1995. 6 Esim. Matley 1979; Suni 1995. 7 Myllyniemi 2015. Neuvostovaltaa vastaan 133 sen ryhmän venäläisten jälkeen.8 Inkerin johtoasemiin nousi Suomen sisällissodan hävinneitä punapakolaisia, jotka ”tekivät ristiretkiä” – heidän itsensä käyttämän ilmaisun mukaan – inkeriläiskyliin. He pysäyttivät inkeriläisten sosialistien alulle panemat uudistukset, ottivat Inkerin sivistyselämän johtajuuden, tekivät propagandaa maaseudulla maatalouden kollektivisoimiseksi, toimivat muun muassa pappien ilmiantajina, avustivat vangitsemisissa sekä ahdistelivat inkerinsuomalaisia luterilaisia ja ”kulakkeja”.9 Vuodesta 1930 lähtien inkerinsuomalaisiin kohdistettiin massaterroria Neuvostoliitossa. Vuosikymmenen alussa terrori liittyi maatalouden kollektivisointiin Leningradin monietnisellä alueella ja vaikutti suomalaisten lisäksi muihinkin etnisiin ryhmiin koko Neuvostoliitossa. Valtaosa Neuvostoliiton maalaisväestöstä vastusti kollektivisointia, jonka monet talonpojat tulkitsivat ”maaorjuuden paluuksi”.10 Kulakeiksi luokiteltujen talonpoikien syrjintä, omaisuuden takavarikointi ja karkotukset kaukaisiin Neuvostoliiton kolkkiin ajoittuivat 1930-luvun alkuun.11 Kommunistinen hallinto hyökkäsi paitsi itsenäisiä maanviljelijöitä myös vanhaa sivistyneistöä sekä uskonnollista johtoa vastaan koko Neuvostoliitossa. Ankara uskonnon vaino kohdistui kaikkiin kirkkokuntiin 1930-luvulla. Inkerin luterilaisen kirkon työntekijöitä vangittiin, lähetettiin pakkotyöhön, karkotettiin ja teloitettiin. Viimeiset jumalanpalvelukset pidettiin Inkerin kirkoissa usein naissaarnaajien voimin ennen kuin kirkot suljettiin ja muutettiin klubeiksi, voimistelusaleiksi, varastoiksi tms.12 Vuonna 1937 Inkerin kouluissa kiellettiin suomenkielinen opetus, ja venäjän kielestä tuli pakollinen aine kaikissa Neuvostoliiton kouluissa vuonna 1938. Suomalaiset kyläneuvostot, kulttuurilaitokset ja suomenkieliset lehdet lakkautettiin.13 8 Davies 1997 mukaan. Vuoden 1926 väestötietojen mukaan Leningradin alueen suomalaisia oli noin 132000 henkeä. 9 Esim. Suni 1995; Myllyniemi 2015, 218–220; Jääskeläinen 1982. 10 Fitzpatrick 1996. 11 Esim. Kazmina & Shlygina 2002; Suni 1992; Nevalainen 1992. 12 Esim. Myllyniemi 2015. 13 Esim. Jääskeläinen 1982. Anni Reuter 134 Inkerinsuomalaisiin kohdistettiin terroria ja pakkokeinoja, joita luonnehditaan nykykielellä sellaisilla termeillä kuin ”kansanmurha”14 ja ”etninen puhdistus”15. ”Etninen puhdistus” ilmeni kokonaisten suomalaiskylien väestön karkottamisina Neuvostoliiton rajaseudulta vuodesta 1935 lähtien, joukkovangitsemisina sekä teloituksina erityisesti vuosina 1937 ja 1938. Neuvostojohto käsitti suomalaiset epäluotettaviksi, koska heillä oli läheiset kulttuuriset ja historialliset siteet Suomeen, minkä lisäksi heitä pidettiin mahdollisina läntisten hallitusten aseina Neuvostoliittoa vastaan. Myös monet muut etniset ryhmät, erityisesti diasporassa elävät vähemmistöt Neuvostoliiton raja-alueilla, joutuivat vainon kohteiksi.16 Venäläinen emigranttirunoilija Alexander Galitš ehdotti Ranskassa vuonna 1974, että Neuvostoliiton vastarintaliikettä tulisi kuvata käsitteellä ”hiljainen vastarinta” (silent résistance). Tätä hän perusteli sillä, että sadattuhannet ihmiset tukivat hiljaisesti julkisuudessa tai puolijulkisuudessa esiintyneitä toisinajattelijoita, joiden toiminta ilman hiljaisen massan tukea olisi ollut mahdotonta.17 James C. Scott toi hiljaisen vastarinnan käsitteen tutkimuksen piiriin termillä ”arkipäivän vastarinta” (everyday resistance). Se käsitti päivittäisiin rutiinitoimiin liittyvän vastarinnan, joka on yleistä totalitaristisissa oloissa, joissa avoin vastarinta, kuten mielenosoitukset ovat mahdottomia tai vaarallisia järjestää.18 Alistetut ryhmät ottavat Scottin mukaan käyttöönsä totalitaristisissa oloissa piilotettuja vastarinnan muotoja, jotka jäävät usein huomaamatta valtaapitäviltä. Alistetut ryhmät kritisoivat vallanpitäjiä kätketysti ”takahuoneissa” julkisuudelta piilossa. He käyttävät kielellisiä keinoja, kuten huhuja, juoruja, kielikepposia, metaforia, kansantarinoita, rituaaleja ja anonyymisyyttä, jotka pitivät yllä alistettujen ihmisten omanarvontuntoa ja rohkeutta, mutta piilottavat vastarinnan.19 Scottin tutkimuksia on kuitenkin kritisoitu ”kulttuurin ohentamisesta”, koska hän ohitti muun muassa us14 Gildi 2007. 15 Martin 1998. 16 Martin 1998. 17 Kozlov 2011, 25. 18 Scott 1985. 19 Scott (1990) kirjoitti julkisista ja piilotetuista käsikirjoituksista (public and hidden transcripts). Neuvostovaltaa vastaan 135 konnon merkityksen vastarinnassa.20 Arkipäivän vastarintaa esiintyy periaatteessa myös demokraattisissa valtioissa, esimerkiksi niiden totalitaarisissa laitoksissa (kuten vankiloissa)21 ja vastakulttuureissa, kuten punaisten keskuudessa sisällissodan jälkeisessä Suomessa22. Tarkastelen tässä artikkelissa inkerinsuomalaisten 1930-luvun hiljaista vastarintaa, neuvostovallan vastustamista ja kyseenalaistamista23. Vastarinnan hiljaisuudella tarkoitan piilotettua, ei-julkista vastustamista. Inkerinsuomalaisilla vastarinnan piilottamisen pyrkimyksenä oli mitä ilmeisimmin pysytellä rangaistustoimien ja kielteisten seuraamusten ulottumattomissa. Vastarinnasta kiinnijäämisen riski oli suuri Neuvostoliitossa 1930-luvulla, ja sitä seurannut rangaistus oli usein ankara, vapauden tai jopa hengen menetys, erityisesti terrorin vuosina 1937 ja 1938, jolloin myös täysin viattomia, passiivisia ja kommunismia tukeneita ihmisiä vangittiin ja teloitettiin. Totalitarismiin pyrkinyt valtio ponnisteli kohti poliittisen, sosiaalisen ja henkisen elämän valvontaa. Valtaapitävät käsittivät luovuuden ilmaisut, jopa runouden ja vitsit, vaarallisina, ja niistäkin saattoi seurata rangaistus.24 Tämän artikkelin tarkoituksena on vastata kirjeitä, runoja ja muistitietoa analysoimalla seuraaviin tutkimuskysymyksiin: mitä vastaan inkerinsuomalaisten vastarinta kohdistui? Minkälaista heidän hiljainen vastarintansa oli 1930-luvun Neuvostoliitossa? Kirjeitä ja muistitietoa vallasta ja vastarinnasta Selvittääkseni inkerinsuomalaisten hiljaista vastarintaa tarkastelen kertomuksia vastarinnasta ja niistä neuvostovallan muodoista, joita vastaan hiljainen vastarinta kohdistui. Käytän aineistona inkerinsuomalaisten 1930-luvun kirjeenvaihtoa Stalinin Neuvostoliitosta, aikalaisten runoja ja myöhempää muistitietoa. 20 Ortner 1995. 21 Goffman 1969. 22 Peltonen 1996. 23 Mogliani & Rochat (1995, 112) määrittelivät vastarinnan ”vastustamiseksi ja kyseenalaistamiseksi”. 24 Passerini 1987, 7−8. Anni Reuter 136 Tutkin aikalaiskirjeiden25 ja runojen avulla aikalaisten ajatusmaailmaa ja hiljaista vastarintaa. Kirjeet ja runot ovat Inkerissä, karkotuspaikoissa ja vankiloissa kirjoitettuja. Keskityn tässä artikkelissa Inkerin tapahtumiin. Kirjeenvaihto näyttää tyrehtyneen terrorin huippuvuosiin tai talvisotaan tultaessa. Viimeinen suomalaisarkistoista ja -lähteistä löytämäni kirje on päivätty joulukuulle 193826. Käyttämäni muistitietoaineistot koostuivat arkistoista kokoamistani27 ja itse tekemistäni inkerinsuomalaisten elämäkerrallisista haastatteluista (yhteensä 25) pääosin 1990-luvulta28 sekä elämäkerrallisista kirjoista. Omaelämäkerralliset kertomukset luovat mahdollisuuksia ”vastapuheelle” ja ”tottelemattomille toimijoille”29. Tämän mahdollisuuden inkerinsuomalaiset usein käyttivät ja rikkoivat hiljaisuuden inkerinsuomalaisten historian pitkään vaietuista kipukohdista omakohtaisten kokemuksien avulla. Vaikka 1930-luvulla kirjoitettujen kirjeiden ja pääasiassa 1990-luvulla kerättyjen haastattelujen välillä on pitkä aika, ne kertovat paljolti samoista hiljaisen vastarinnan keinoista sekä syistä, miksi vastarinnan katsottiin olleen tarpeellista. Kommunistisen ajatusmaailman omaksuneita inkerinsuomalaisia ei ole mukana kirjeiden kirjoittajissa. Kyse saattaa olla inkerinsuomalaisen enemmistön kielteisestä asennoitumisesta maatalouden kollektivisointiin, vainoihin ja kommunismiin 1930-luvulla. Aineisto voi olla valikoitunut ja luoda kuvan aktiivisemmasta vastarinnasta kuin mistä keskimäärin Inkerissä oli kyse. Valikoitumiseen viittasi se, että moni kirjeen kirjoittaja asui lähellä Leningradia, esimerkiksi vastarinnan keskukseksi mainitussa Keltossa30. Aineiston mahdollisen valikoitumisen takia analysoin myös kahta kommunistisen koulutuksen saaneen inkerinsuomalaisen elämäkertaa. Niissäkin päähenkilö joutui kom25 Analysoin kolmea kirjekokoelmaa: 1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkiston Inkeri-kokoelmaa, 2. SKS:n arkiston A. Reuterin arkiston kirjeitä sekä 3. kirjeitä kirjassa Inkerin suomalaiset GPU:n kynsissä – karkoitettujen kirjeitä (Kurko 1943). Kirjeitä on yhteensä 170. Tässä artikkelissa käsittelen lähinnä Inkeristä lähetettyjä kirjeitä. 26 Kirje ”Venäjältä” 8.12.1938 (Kurko 1943, 79). 27 Haastattelut kokosin SKS:n, Turun ja Itä-Suomen (Joensuu) yliopistojen arkistoista. 28 A. Reuterin arkisto SKS:n arkistossa. 29 Tamboukou 2015, 70. 30 Jääskeläinen 1982. Neuvostovaltaa vastaan 137 munistisesta koulutuksesta ja urasta huolimatta sortotoimenpiteiden uhriksi suomalaisen taustansa takia.31 Muistitietokin sisälsi ainoastaan muutamia kolhooseihin ja kommunismiin myönteisesti suhtautuneita haastateltavia. Neuvostoliiton kaatuminen, sen ideologisen pohjan sortuminen ja Stalinin ajan terrorin esille tuominen on saattanut hiljentää joitakin sosialismiin uskoneita inkerinsuomalaisia tai muuttaa heidän näkemyksiään kriittisemmiksi neuvostoaikaa kohtaan. Analysoin kertomuksia (narrative) ja kielellisiä ilmauksia (discource) vallasta ja vastarinnasta genealogisen lähestymistavan avulla.32 Tämä tarkoitti tutkimuksessani arkistotyöskentelyä sekä erilaisten lähteiden ja aineistojen tarkastelua suhteessa valtaan ja kertomuksiin vastarinnasta. Kertomusten analyysi tapahtui kolmella eri tasolla: sisällön, muodon ja historiallisen kontekstin. Genealoginen analyysi pysyttelee analyysin pintatasolla. Etsin aineistosta kertomuksia vastarinnasta ja siihen liittyviä kielellisiä keinoja, minkä lisäksi etsin toistoja ja hahmotin yhteyksiä.33 Tutkimusaineistoni puitteissa en pystynyt aina selvittämään intentiota vastarintaan, vaan määrittelen tutkijana itse, oliko kyse vastarinnasta.34 Karkotusten, poliittisen vainon ja terrorin vastustus Näin minä vankilan pihasta pikkaisen palan Kuulin vain avainten kilinän, ovien räiskeen Ja pohjoisen taivaan pienoisen alan Askelten kolinan, kämmenten läiskeen En nähnyt mä kansaamme kaunista omaa Näin edessä vahdin ja takana vahdin En kuullut mä kielemme sointia somaa – – Ja tunsin vain päälläni sorron mahdin – – En kuullut mä kirkkomme kellojen kaikuu – – Mut kuulin mä ystävän kuiskaavan sanan Kyll’ Herramme pelastaa kansansa oman Me uskomma uutehen huomenen koittoon! Ja Walon ja Totuuden suurehen voittoon!35 31 Konkka 2001; Putkinen 2015. 32 Tamboukou 2015, 63–78. 33 Tamboukou 2015, 63–78. 34 Ks. Hollander & Einwohner 2004. 35 Antti Jääskeläisen runo Leningradin vankilassa 11.10.1931 lyhennettynä. Runo kokonaisuudessaan julkaisemattomassa runokokoelmassa Anni Reuterin arkistossa Anni Reuter 138 Inkerinsuomalaisen vangitun talonpojan Antti Jääskeläisen runosta voi havaita voimakkaan vastarinnan eetoksen. Runosta ilmenivät inkerinsuomalaisuuden piirteet, jotka olivat hänen mielestään vaarassa tuhoutua: oma kansa, perhe ja suku, suomen kieli ja kristinusko. Neuvostovalta loi omalla vallankäytöllään vastarintaa inkerinsuomalaisissa. Inkerinsuomalaisten vastarinta suuntautui 1) poliittista terroria, karkotuksia ja hajaannusta, 2) maatalouden pakkokollektivisointia sekä 3) inkerinsuomalaisen seurakuntaelämän ja kulttuurin tuhoamista vastaan. Käsittelen näitä omissa luvuissaan. ”Koko Neuvostoliitto on muodostunut äärettömäksi pakkotyöleiriksi, jossa kidutetaan ihmisiä mitä raskaimmalla työllä ja nälällä.”36 Inkerinsuomalainen kirjoittaja kuvasi jo vuonna 1933 Neuvostoliittoa pakkotyöleiriksi kauan ennen Aleksandr Solšenitsynin Vankileirien saaristoa37. Tästä ja monista muista kirjeistä ilmeni, että monilla inkerinsuomalaisista oli tieto neuvostovallan poliittisesta terrorista jo 1930-luvun alussa. Henkilökohtaisissa kirjeissä poliittisesta vainosta tiedotettiin inkerinsuomalaisten kesken Neuvostoliiton sisältä aina Suomeen asti. Analysoimissani kirjeissä kuvattiin lähes poikkeuksetta kriittisesti neuvostojärjestelmää. Inkerinsuomalaisten 1930-luvun kirjeiden sisältöä voi pitää toisinajatteluna ja neuvostovallan vastarintana, ja viranomaisten näkökulmasta niitä luonnehtii ”neuvostovastaisuus”38, sillä kirjeissä kuvailtiin karkotuksia, vangitsemisia, ihmisten katoamisia ja kidutuksia sekä neuvostoelämän arkisia varjopuolia, kuten nälkää, puutetta sekä huonoja asumisja työoloja.39 Monet kirjeistä suorastaan kannustivat vastarintaan: ”Neuvostomaan monimiljoonaiset kansat on saatettu mielettömän kommunistisen kokeilun alaiseksi ja pakkotyövangiksi, jolle parhaiten soveltuvat ’kansainvälisen’ sanat: ’Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!”40 Kirjeet, runot ja haastattelut toivat esille inkerinsuomalaisille tyypillisen kielellisen vastarinnan keinon: ironian, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. 36 Kirje Inkeristä kesäkuussa 1933 (Kurko 1943, 64). 37 Solšenitsynin kirja ilmestyi venäjäksi vuonna 1973 ja seuraavana vuonna suomeksi. 38 Ks. Kozlov 2011. 39 Ks. esim. Kurko 1943. 40 Kirje Pietarista 14.3.1931 (Kurko 1943, 68). Neuvostovaltaa vastaan 139 avulla kommunistien kieltä käytettiin heitä vastaan, mutta jota ei oltu tarkoitettu valtaapitävien nähtäväksi tai kuultavaksi. Kirjeet tuotiin vaivasta ja vaaroista huolimatta Suomeen kertomaan inkerinsuomalaisten kohtaamasta terrorista. Monet kirjeistä kuljetettiin postin ulkopuolella viranomaissensuurin ja salaisen poliisin eksyttämiseksi, esimerkiksi Neuvostoliiton sisällä karkulaisten ja luotettujen autonkuljettajien mukana. Suomen Leningradin konsulaatti harjoitti mitä ilmeisimmin omalta osaltaan hiljaista vastarintaa välittämällä salaa yksityiskirjeitä rajan yli Suomeen.41 Inkerinsuomalaiset kävivät kirjeenvaihtoa rajan yli Suomeen, vaikka 1930-kuluessa se hankaloitui, aiheutti ihmisten vainoa42 ja muuttui raskauttavaksi seikaksi esimerkiksi oikeudessa43. Kirjoittajat jättivät kirjeensä usein allekirjoittamatta. Nimikirjain tai nimikirjaimet, nimimerkin omaiset allekirjoitukset tai vihjaukset kirjoittajasta olivat tyypillisiä. Nimettömänä toimiminen olikin yksi tärkeä vastarinnan kätkemisen muoto. Myös kiertoilmaisuja käytettiin sensuurin hämäämiseksi, kuten ”onko vasikka omilla laidunmaillaan jo?”, jonka voi tulkita tarkoittavan piilotettua kysymystä ilmiantajasta. Myös huhuja liikkui Inkerissä ja laajemmin Neuvostoliitossa. Huhujenkin lähde oli nimetön ja epäselvä, kuten huhujen luonteeseen kuuluu, mutta niistä saatiin tärkeitä tietoja esimerkiksi karkotuksista ja suomalaisiin kohdistuneesta terrorista. Kun media oli neuvostovallan hallussa ja sisälsi propagandaa, saattoi huhu kertoa esimerkiksi, että Kirovin murhaaja ei ollut kansanvihollinen vaan NKVD:n agentti44. Inkerinsuomalaisten hiljainen vastarinta 1930-luvulla kohdistui kirjeiden ja haastattelujen perusteella useimmiten neuvostovaltaa ja vallankäytön epäkohtia vastaan. Jotkut katsoivat uuden sortokauden inkerinsuomalaisia vastaan koittaneen Venäjällä 1930-luvun alussa.45 Neuvostoliitto nähtiin usein Venäjän seuraajana: se oli ”kotka”, joka 41 Esim. miehen s. 1919 haastattelu vuonna 2000. SKS:n arkistossa A. Reuterin arkisto. 42 Kirje 27.9.1935 (Kurko 1943, 76). Jääskeläinen 2011, 39. 43 Esim. Gildi 2007. 44 Putkinen 2015, 71. 45 Esim. kirje Pietarista 14.3.1931 (Kurko 1943, 67). Anni Reuter 146 Uutiset karkotuksista ja terrorista levisivät kirjeiden ja pakolaisten kertomusten välityksellä 1930-luvulla niin Neuvostoliiton sisällä kuin rajan yli Suomeen sukulaisille ja ystäville, eduskuntaan ja lehdistölle ja Suomesta edelleen muualle Eurooppaan. Koska Inkerissä mielenosoitusten järjestäminen oli mahdotonta, Helsingissä pidettiin karkotusten vastainen hiljainen mielenosoitus, johon osallistui muun muassa inkerinsuomalaisia opiskelijoita ja jossa Inkerin lippu oli suruhunnutettu. Mielenosoitukset päätyivät Neuvostoliiton suurlähetystön edustalle tai ohittivat sen.88 Hiljainen mielenosoitus oli mielenkiintoinen yhdistelmä hiljaista ja julkista vastarintaa. Tiedot Suomessa järjestäytyneestä vastarinnasta kantautuivat Inkeriin asti: ”Oli rohkaisevaa kuulla ja nähdä miten Inkerin asia saatettiin ei ainoastaan Suomen, mutta myös muiden kansojen tietoon. On kuitenkin masentavaa huomata, että ratkaisevammin auttaa ei voida, ei täällä eikä muualla. Inkerin äänten täytyy nyt vaieta, ihmisten kärsien kuolla pois. Tiedot karkotusalueilta ovat – – kaameat. Kuitenkin lähettävät – – talonpojat sydämelliset kiitoksensa saamastaan avusta – – monien tuhansien karkotus on nimittäin keskeytynyt ja nähtävästi peruutettu.”89 Suomessa organisoidulla vastarinnalla saattoi olla jonkinlaista, lähinnä hetkellistä, vaikutusta. Monet näkivät Inkerin ja inkerinsuomalaisten sekä usein koko Neuvostoliiton tavallisen kansan tilanteen synkäksi, jopa toivottomaksi. Kolhoosien ”ikiorjuuden” vastustaminen90 Tulkaa tytöt kolhoosii / siel’ on hyvä ellää Traktorilla ajellaa / eik’ leipää ole kellää!91 Inkerinsuomalaisten mustaa huumoria edustavat tsastuskat eli pilkkarunot ja -laulut liittyivät usein kommunistisen propagandan valheellisuuteen. Naurun ja pilkan avulla pilkattiin propagandan lupauksia 88 Esim. Jääskeläinen 1982. 89 Kirje 10.6.1931. A. Reuterin arkisto SKS:n arkistossa. 90 Inkerinsuomalaisten talonpoikien kirje Suomen hallitukselle 1931. Ulkoministeriön arkisto. Ks. myös Jääskeläinen 1982. 91 Runoa esitettiin myös kutsumalla poikia kolhoosiin (Sihvo 1992, 336). Neuvostovaltaa vastaan 147 sekä mitätöitiin vastapuolen valta-asema92 ja sen legitimiteetti. Toisinajattelu kommunistien puhetta ja käytäntöjä vastaan näyttääkin olleen hyvin tavallista. Inkerinsuomalaisten kertomuksissa, pilkkarunoissa ja sutkauksissa, jotka kertoivat elämästä kommunistisessa maassa, ilmeni yhteys niin naurun ja väkivaltaisen vallankäytön kuin kommunismin ja komiikan välillä samaan tapaan kuin Luisa Passerini havaitsi tutkiessaan tavallisten ihmisten suhdetta fasismiin93. Maanviljelyksen kollektivisointi oli yksi inkerinsuomalaisten hiljaisen vastarinnan pääkohde. Kollektivisoinnin ajatus oli vieras suurelle osalle inkerinsuomalaisista maanviljelijöistä eikä sopinut heidän arvomaailmaansa.94 Talonpojat halusivat pysyä itsenäisinä eivätkä alistua kolhoosin johtajan, sen ”isännän”, rengeiksi. Harva oli halukas luovuttamaan omaa maataloaan ja omaisuuttaan kolhoosille vapaaehtoisesti ilman korvausta. Esimerkiksi Pietarin lähellä sijaitsevan Vanhakylän yli sadasta maatalosta vain kahdeksan kaikkein köyhintä taloa liittyi kolhoosiin, jonne heillä ei ollut juuri mitään omaisuutta tuotavana.95 Talonpoikien ja ”kulakkien” omaisuuden ankaraa verottamista ja pakkolunastamista kuvattiin tyypillisesti ”ryöstöksi”, mikä ilmensi kokemusta omaisuuden viennin laittomuudesta.96 Inkerissä kollektivisoinnin vastustaminen näyttää olleen aktiivisinta 1930-luvun alussa. Suomen konsulaatti raportoi, että 1930-luvun ensimmäisinä vuosina inkeriläisten talonpoikien vastarinta oli vielä avointa ja niin voimakasta, että neuvostohallituksen oli peräännyttävä. Vuoden kuluttua ensimmäisestä kollektivisoinnin yrityksestä neuvostohallitus antoi ankarat ohjeet kollektivisoinnin toteuttamiseksi. Sen mukaan kollektivisoitavaksi määrättiin joka päivä ainakin yksi kyläkunta asukkaineen. Samalla kyläkokouksissa julistettiin kollektivisoinnin vastustajat kansanvihollisiksi, joita odotti usein äänioikeuden vienti, omaisuuden riisto ja karkotus.97 92 Peltonen 1996, 269. 93 Passerini 1987, 69. 94 Suni 2000, 82. 95 Jääskeläinen 1982. Myös Kurko 1943, 23. 96 Esim. kirje Inkeristä kesäkuussa 1933 (Kurko 1943, 62). 97 Kansallisarkisto. Ulkoasiainministeriön Pariisin lähetystön arkisto: Fa 45. IIg4, Kansainliitto 1930−1931. Suomen pääkonsulivirasto, Pietari, Petrograd no. 348, ”Inkeriläisiin kohdistuneista viimeaikaisista pakkotoimenpiteistä”. Anni Reuter 148 Neuvostovalta epäonnistui monella tapaa saamaan kollektivisoinnille oikeutuksen suurelta osalta inkerinsuomalaisia. Kielteiset kertomukset kollektiivitiloista ja kollektivisoinnin saavutuksista olivat osa kollektivisoinnin vastustamista: ”Elämä Intolassa ei ota kohotakseen, vaan luisuu alaspäin. Hevoset väsyvät, lehmät eivät lypsä, vilja vähenee, ihmiset tuskaantuvat. Siinä on kaikkea sitä, mikä ei ole hyvää”, kirjoitettiin Inkeristä vuonna 1934.98 Kolhooseihin liitetyt lohduttomat kuvaukset toimivat varoituksina siihen liittymiselle. Myös kolhoosien ja sovhoosien nimet, kuten ”Uusi elämä”99, kuvasivat monen mielestä tragikoomisella tavalla kolhoosielämää. ”Uusi elämä” kolhoosissa kun tarkoitti usein pitkiä ja raskaita työpäiviä, työnjohtajien käskyvaltaa, työntekijän vaikeaa irtisanoutumista, köyhyyttä, olematonta palkkaa sekä elämistä yhdestä lehmästä saadun maidon varassa.100 Inkerinsuomalaisten vastarinnan muodot muuttuivat 1930-luvun kuluessa avoimesta, julkisesta ja äänekkäästä vastarinnasta esimerkiksi kyläkokouksessa hiljaisemmaksi ja piilotetummaksi, kun ymmärrys vastarinnan vaarallisuudesta ja vainoista lisääntyivät. Neuvostoagitaattorit uhkailivat yhä useammin, että kollektivisoinnin vastustajat karkotetaan heidän varallisuudestaan riippumatta.101 Kollektiivitilaan liittymättä jättäminen ei ollut enää hiljaista vastarintaa neuvostojärjestelmän näkökulmasta vaan neuvostovallan vastustamista, josta saatettiin rangaista kulakkien listalle joutumisella ja karkotuksella. Joillekin Inkerin kylille oli tyypillistä, etteivät talonpojat liittyneet kolhoosiin uhkailusta huolimatta vaan ryhtyivät passiiviseen vastarintaan. Kommunistisen koulutuksen käynyt Matti Putkinen kuvaa kolhoosiin painostamista ja sen vastustamista kotikylässään: ”Iskureiden äänensävy alkoi muuttua. Nyt, kevätpuolella talvea, saimme kuulla jo suoranaisia uhkauksiakin. – – Pääsiäisen aattona 1931 – – Joukko aseistettuja miehiä oli rynnännyt sisälle neljään nukkuvaan kotiin, komentanut perheet ylös sängyistä ja antanut käskyn tunnin sisällä olla valmiita lähtemään. – – Jos tämän pääsiäisyön tarkoituksena oli ollut uppiniskaisten talonpoikien nujertaminen, niin se epäonnistui täydellisesti. – – 98 Miehen kirje 21.4.1934 Inkeristä Siperiaan. A. Reuterin arkisto SKS:n arkistossa. 99 Naisen s. 1922 haastattelu (JoY 788). 100 Esim. kirje Inkeristä 27.9.1935 (Kurko 1943, 72−74). 101 Esim. miehen kirje Inkeristä Suomeen keväällä 1931. A. Reuterin arkisto SKS:n arkistossa. Neuvostovaltaa vastaan 149 Pääsiäisen jälkeen taloissa alettiin kuivattaa leipää korpuiksi. Perunoita muutettiin rahaksi enemmän kuin tavallisesti ja seteleitä neulottiin vaatteiden vuorien väliin. Talonpojat valmistautuivat ottamaan kohtalonsa vastaan tyynesti ja rauhallisesti – – mutta eivät liittymään kolhoosiin. Ne, jotka vielä menivät iskureiden pitämiin kokouksiin, istuivat siellä vaiti kuin epäjumalankuvat. Vain poskilihasten kiukkuiset värähdykset juorusivat, että ukkojen ajatukset eivät liikkuneet aivan samoilla raiteilla kuin iskurien.”102 Talonpoikien varustautuminen karkotukseen ja hiljaisuus kyläkokouksessa ei näyttäydy myöntymisen tai alistumisen vaan hiljaisen vastarinnan merkkinä. Talonpojat reagoivat kollektivisointiin yllä mainitun kolhoosiin liittymättömyyden lisäksi muidenkin passiivisen vastarinnan keinoin, kuten jättämällä kyntötyöt, kylvöt ja heinän tekemättä. Tämänkaltainen passiivinen vastarinta oli niin laajaa, että viranomaiset olivat huolissaan siitä, että esimerkiksi kevätkylvöjä uhkasi ”perikato”103. Maataloustöitä laiminlyöntiin silloin, kun talonpojat eivät olleet motivoituneita työntekoon, sillä he eivät tienneet, kuka korjaisi sadon tulevaisuudessa, eivätkä he saaneet korvausta tehdystä työstä: ”Ilmoitan kuulumisia neuvostolan vapaasta maasta. – – Nyt meillä on heinäaika, mitä ennen sanottiin kiireeksi ajaksi. Mutta nyt meillä ei ole kiirettä heinien kanssa, sillä koko tuo työ on vastenmielistä, siitä ei ole mitään hyötyä meille itsellemme. Emme saa työstä muuta kuin vaivat palkaksi.”104 Työnteon lopettamisen, siirtämisen tulevaisuuteen tai sen kanssa hidastelun voi tulkita vastarinnaksi samoin kuin ironian käytön Neuvostoliiton vapauden kuvauksissa. Monet ajattelivat kolhoosiin liittymisen tarkoittavan samalla uskonnosta ja kristillisestä moraalista luopumista: ”Meitä uhkaillaan monella tavalla. Me emme ole kuitenkaan liittyneet, sillä kollektiivit niiden esimiesten mukaan ovat uskonnonvastaisia liittoja”105. Kolhoosista kerrottiin jopa maailmanlopun odotuksen sävyttämiä huhuja, joiden mukaan siihen liittyvät ”kurjia kumartavat” saisivat ”pedon merkin ot102 Putkinen 2015, 21. 103 Suni 1992, 305. 104 Miehen kirje Inkeristä 22.7.1931. A. Reuterin arkisto SKS:n arkistossa. 105 Kirje Inkeristä 10.11.1931 (Kurko 1943, 55). Anni Reuter 150 saansa”106. Nämä kertomukset ja huhut eivät houkutelleet liittymään kolhoosiin, vaan toimivat epädemokraattisissa oloissa vastarinnan työkaluina. Inkerinsuomalaiset talonpojat vastustivat maatalouden pakkokollektivisointia Suomeen lähetetyssä salaisessa joukkokirjeessä, jonka mukaan kollektivisointi tarkoitti menemistä ”vapaaehtoisesti ikiorjuuteen”107. Monet kolhoosijärjestelmän piirteet muistuttivat inkerinsuomalaisia talonpoikia maaorjuudesta, jonka ikeessä vanhin 1930-luvulla elossa ollut sukupolvi oli syntynyt. Historiallisia vertauksia ja orjuuden käsitettä käytettiin vastarinnan välineenä: ”Kolhooseihin jätettyjen inkeriläisten elämä on särjetty. He ovat orjaraukkoja, jotka on pakotettu tekemään työtä ennen itse omistamillaan pelloilla. He tuntevat menettäneensä kaiken, mutta heidän on huudettava ja vakuutettava, että he ovat neuvostovallan vapaita kansalaisia. On oltava tyytyväinen ja ahkera, vaikka ei saa kunnon ruokaa eikä vaatteitakaan. Olihan Keltossakin ennen vanhaan orja, jolla oli yli 60 hevosta ja kaikki omia hevosia. Nyt orjalla on yksi lehmä, sekin harvassa tapauksessa, mutta sekään ei ole oma, kun nykyinen orjakin on valtion omaisuutta.”108 Maaorjan elämän keisarin aikana saatettiin nähdä olleen jopa parempaa kuin neuvostovaltion ”orjan” elämä kolhoosissa. Aikalaiset ja monet tutkijat ovat katsoneet kolhoosijärjestelmän muistuttaneen maaorjuutta, sillä molemmissa epäitsenäiset maanviljelijät sidottiin asumaan tietyssä paikassa ja työskentelemään nimellisellä korvauksella, minkä lisäksi he elivät usein käytännössä pienen maapalan viljelyn tai lehmän varassa.109 Yksi hiljaisen vastarinnan muoto oli laajamuotoinen piilottelu ja kätkeminen. Inkerinsuomalaiset talonpojat kätkivät niin liinavaatteita, arvoesineitä, ruokaa, viljaa, rahaa, tapojaan, ajatuksiaan kuin ihmisiäkin. Inkerinsuomalainen nainen muistelee: ”Meiän kylä ol’ sellane, jot kukka ei lähe kolhoosihe, ’vieke meit, kuivikkusi leivän, viegää meit kaik Siperi aka, kolhoosi emme lähe!’ Ja siin kolhoosis meije ommii kylän isäntii tul’ olema kol vain neljä, a toist ollit kaik tu pakolla kylläähe. Meil panti oikeen suuret maksut. Nii suuret tulumaksut panti eikä niitä kukka 106 Esim. miehen runo Siperiasta 21.2.1932. A. Reuterin arkisto SKS:n arkistossa. 107 Inkerinsuomalaisten talonpoikien anomus Suomen hallitukselle 8.5.1931. Suomen pääkonsulinvirasto, Pietari, no. 464. Ulkoministeriön arkisto. 108 Kirje Inkeristä 24.1.1938 (Kurko 1943, 77). Lyhennetty. 109 Fitzpatrick 1996. Neuvostovaltaa vastaan 151 ennä jaksant maksaa. Sit meilt vieti hevoset, lehmät. Paremmat pöyvät, tuolit ja, stiivanit, kaik vietii poikke. Vaatteita peitetti [piilotettiin] ain, kuoppi kaivetti ja vietii tyynyasjat ja vuoteasjat ja ne kaik peitetti. Meil ei anneta kyläneuvostosta millastakka paperi et sä piäsesit Lenikraati työhö. Ja Lenikraati työhö ei oteta. Sit myö käytii metsäs marjas ja Leninkraati mööt.”110 Naisen perhe eli metsän antimilla ja kävi laitonta torikauppaa kieltäydyttyään liittymästä kolhoosiin. Aluksi itsenäiset maanviljelijät yrittivät maksaa heille määrätyt verot, mutta kun heidän omaisuutensa oli vaarassa tulla takavarikoiduksi suurien verorästien takia, he kuten monet muut kätkivät osan omaisuudestaan. Moni inkerinsuomalainen pyrki heidän laillaan kolhoosin sijaan töihin Leningradiin, mutta sinne ei usein myönnetty tarvittavia asiakirjoja. Vaihtokauppa ja muu kaupankäynti oli tavallista, vaikka se ei periaatteessa ollut luvallista. On vaikea sanoa, oliko pimeä kauppa hiljaista vastarintaa, hengissä selviämisen edellytys vai molempia. Joka tapauksessa luvaton kaupankäynti oli lainvastaista ja yksityisyrittäjyys mitä suurimmassa määrin kommunistisen ideologian vastaista. Inkerinsuomalaisten tärkeitä elinkeinoja olivat olleet maataloustuotteiden kauppa sekä sivuelinkeinot Pietarissa,111 eivätkä he aina luopuneet totutuista tavoista ja tuloista niiden tullessa laittomiksi. Tähän voi ajatella liittyneen myös yksityisyritteliäisyyden ja itsenäisen maanviljelyksen puolesta käytyä vastarintaa heille usein vierasta kommunistista ideologiaa vastaan. Kollektivisoinnin vastustus Neuvostoliitossa liittyi talonpoikien taloudelliseen pärjäämiseen ja jopa hengissä selviytymiseen, sillä suurimmalla osalla talonpoikia toimeentulo laski tai jopa romahti kollektivisoinnin takia, vaikka poikkeuksiakin oli.112 Useat inkerinsuomalaisten kirjeet ja jotkut haastatellut kertoivat elintason laskusta, kovasta veropolitiikasta, maatalouden heikosta tilasta, tavaroiden ja ruuan puutteesta sekä suoranaisesta nälänhädästä. Usein hengissä selviytymiseksi turvauduttiin kolhooseissa lehmänpitoon, jota kuitenkin verotettiin ankarasti, mitä monet kritisoivat. Kun itsenäinen maanviljelys kävi kannattamattomaksi tai johti kulakkien listalle joutumiseen, monet maanviljelijät lopettivat viljelyn, teurastivat eläimensä, myivät omai110 Naisen s. 1920 haastattelu (JoY 451). 111 Engman 1992, 173. 112 Fitzpatrick 1996. Anni Reuter 152 suutensa ja etsivät töitä muualta, usein Leningradista.113 Monet inkerinsuomalaiset perheet lähettivät lapsiaan leningradilaisiin kouluihin pakoon kollektiivitalouksiin tai karkotukseen joutumista.114 Maaseudulta käynnistyi ”kansan virtaus kaupunkiin”.115 Inkerinsuomalaiset liittyivät kolhoosiin usein vasta pakon sanelemana, mutta monet myös erosivat, kun se oli mahdollista: ”Yhteistaloudessa oli jo 200 henkeä, mutta nyt siitä on suurin osa eronnut.”116 Kollektiivisen maanviljelyksen tehottomuus, huono tuottavuus ja kolhoosilaisten juominen ja krapulapäivät Inkerin kolhooseissa117 mitä todennäköisimmin ilmensivät hiljaista vastarintaa kollektiivitalouksiin usein painostettuina liittyneiden inkerinsuomalaisten keskuudessa. Neuvostoliiton nälänhätä heti kollektivisoinnin alettua vuosina 1932−1933 viittasi laajaan vastarintaan kollektivisointia vastaan, mikä ei jäänyt Staliniltakaan huomaamatta. Hän kirjoitti talonpoikien hiljaisen vastarinnan olevan näennäisesti vaaratonta, sillä siihen ei liittynyt verilöylyä, mutta käytännössä se oli – Stalinin sanoin – hiljaista ”nälkäsotaa” neuvostovaltaa vastaan.118 Uskonnon ja oman kulttuurin puolesta ”Meijän kirkost tehtiin klubi, siel on hyvä tanssii / alttarilta omin lupin, piru soittaa valssii. Läsöpiätään alttarilla Lenin-setä näyttää / syntisille joka ilta sananvuoroo käyttää. Missä ennen riippui risti, punalippu liehuu / siellä kurjan kommunistin propaganda riehuu.” Pilkkarunossa kommunismi edusti uskonnonvastaisia ja valheellisia asioita, mikä näkyi ”kurjan kommunistin” samaistamisena ”piruun” ja ”syntisiin” sekä heidän puheidensa nimittämisenä propagandaksi. 113 Myös Suni 2000, 81. 114 Jääskeläinen 1982, 60; Suni 2000, 86; Myllyniemi 2015, 260. 115 Esim. miehen J. K. haastattelu vuonna 1944 Suomessa. SKS:n Inkeri-kokoelma. 116 Kirje Inkeristä 12.3.1930 (Kurko 1943, 54). 117 Esim. miesten A. H. ja J. H. haastattelut vuonna 1944. SKS:n Inkeri-kokoelma. 118 Scott 1985, 47. Neuvostovaltaa vastaan 153 Kommunistien menettelytapoja ja johtajia halvennettiin esimerkiksi kutsumalla Leniniä ”läsöpääksi”. Tulkitsen termin tarkoittavan jotain ”läskipään” kaltaista, jolla voidaan viitata niin pään muotoon kuin henkilön typeryyteenkin. Toisessakin runossa Lenin sai samanlaisen pilkkanimen: ”Lenin-setä läsöpiä / hiä ei kuule eikä niä / mihi meijät viijää / sitä hiä ei tiijjä”.119 Runossa Leniniä syytettiin sokeudesta ja kuuroudesta inkerinsuomalaisten pakkosiirroille ja heihin kohdistuvaan terroriin, joskaan ei välttämättä tarkoituksellisesta sorrosta. Jopa stalinismin huippuaikana inkerinsuomalaista kulttuuria, pilkkaa ja runoutta käytettiin kommunistisen ideologian vastavoimana. Edellä kuvattu neuvostojohtajien kuvien asettaminen kirkkoon sai ihmiset kiistämään johtajakultin oikeutuksen ja toimimaan aktiivisesti poistamalla näiden kuvat kirkosta: ”[Kosemkinan] kirkosta poistivat kommunistit alttarikuvat ja toivat tilalle Leninin ja muiden neuvostovaltiaiden kuvia sekä alkoivat muuttaa kirkkoa tanssisaliksi. Asettivat radionkin yhteen nurkkaan, mutta eivät saaneet sitä toimimaan. Sen jälkeen jättivät kirkon, jolloin seudun naiset heittivät seiniltä neuvostoherrain kuvat ja asettivat alttarikuvat paikoilleen.”120 Tästä, kuten monista muistakin lähteistä, nousi esiin naisten rooli vastarinnassa. Kertojat kuvasivat usein, kuinka heidän kotonaan, kotikylässä ja sukulaisten luona Inkerissä 1930-luvulla lapset ja nuoret kasvatettiin vielä kristinuskoon ja suomalaisuuteen. Kirkossakäynti, suomen puhuminen sekä uskonnolliset ja suomalaiset juhlapyhät olivat luonnollinen osa elämää ja loivat yhteisöllisyyttä inkerinsuomalaisten välille, jotka asuivat eri kylissä.121 Nuoret ja lapset elivät kuitenkin jo arvojen ja maailmankatsomusten ristitulessa, kun kouluissa siirryttiin uskontoon neutraalisti suhtautumisesta uskonnonvastaisuuteen 1930-luvulla122. Inkeriläismies kuvasi lapsuuttaan 1930-luvun alun Inkerissä: ”Koulussa oli poliittista ja uskonvastaista propagandaa, mikä ei kylänlapsille oikein sopinut. Kotona puhuttiin uskonnosta, käytiin kirkossa ja koulussa puhutaan kokonaan toista. Se ei mennyt kenenkään päähän oikeastaan. Koulussa pioneerijärjestöön ei tavalliset lapset liittyneet ollenkaan.” Hä119 Sihvo 1992, 336. 120 Kirje Pietarista 14.3.1931 (Kurko 1943, 66). 121 Esim. miehen s. 1926 haastattelu (JoY 436a). 122 Myllyniemi 2015. Anni Reuter 154 nen mukaansa suurin osa ”tavallisista” lapsista ei liittynyt pioneereihin koulun propagandasta huolimatta, mutta monet kolhoosissa asuvat liittyivät ja he saivat myönteistä erityiskohtelua.123 Uskonto piti piilottaa Neuvostoliitossa, kun sen harjoittaminen kävi yhä vaarallisemmaksi. Kouluissa siirryttiinkin uskonvastaiseen taisteluun, ja suoranainen uskonvaino levisi maassa 1930-luvulla.124 Kotien yksityisyydessä järjestetty kristillinen kasvatus oli hiljaista vastarintaa uskonvastaisuudelle ja ateistiselle kasvatukselle lastentarhoissa, koulussa ja muissa oppilaitoksissa. Tällaisella toiminnalla saattoi olla vakaviakin seurauksia, kuten muustakin uskonnollisuudesta, esimerkiksi karkottaminen.125 Jotkut lapsista ja nuorista jättivät koulunkäyntinsä kesken, kun uskonnonvastaisuus sekä painostus pioneereihin liittymisestä tai uskonnosta luopumisesta kävivät voimakkaiksi. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa opintojen jatkamiseksi vaadittiin allekirjoittamaan paperi Jumalasta kieltäytymisestä126. Rippikoulussa, uskonnollisissa toimituksissa ja kirkossa käytiin usein salaa esimerkiksi syrjäteitä pitkin127. Kristillisistä perinteistä tuntui myös kommunistisessa koulutuksessa käyvän nuoren vaikealta luopua, mutta kirkossa käymisestä kiinnijääminen saattoi aiheuttaa vaikeuksia, kuten oppilaitoksesta erottamisen.128 Myös kommunistiseen puolueeseen saatettiin kieltäytyä liittymästä, vaikka se saattoi estää työssä ylenemisen tai johtaa erottamiseen.129 Usein inkerinsuomalaiset naiset olivat hiljaisen vastarinnan toimeenpanijoita ja johtajia. Naisten merkittävä asema inkerinsuomalaisten uskonnollisessa vastarinnassa saattaa selittyä osaksi sillä, että heihin kohdistui miehiä harvemmin joukkomittaisia vainoja ja vangitsemisia.130 Esimerkiksi Inkeristä 1933 lähetetyssä kirjeessä kerrotaan, että useissa Inkerin kylissä miesten määrä on vähentynyt vangitsemisten ja 123 Miehen s. 1919 haastattelu vuonna1999. A. Reuterin arkisto SKS:n arkistossa. 124 Ks. esim. Myllyniemi 2015. 125 Esim. Jääskeläinen 1982. 126 Naisen s. 1915 haastattelu (JoY 758, 759). 127 Jääskeläinen 1982, 127. 128 Esim. Putkinen 2015, 84. 129 Esim. Taina 2017, 53. 130 Sihvo 2015, 266–267. Neuvostovaltaa vastaan 155 karkotusten takia: ”Kolpinon kylän 100 miehestä on enää jäljellä 4.”131 Kun kirkon työntekijöitä karkotettiin ja vangittiin, saarnaajina alkoivat toimia maallikot, yhä useammin naiset: ”Uskonnon vaino on kova. Viime kesänä vangittiin kirkonmiehiä – – ei ole pappia, mutta vielä ihmiset kokoontuvat kirkkoon, mitkä eivät ole suljettu, rukoilemaan Jumalaa. – – Kävin viimeksi Kelton kirkossa neljä viikkoa takaperin, se pysyy mielessä kaiken ikäni. Oli vain enemmän naisia, ei näkynyt montakaan miestä. Tunnelma oli sellainen outo, jota en voi sanoa. Rukoushetki aloitettiin laulaen virsi, sitten rukoiltiin Jumalan armoa. Eräs nainen luki raamatusta Jumalan sanaa, selitti sitä voimakkaasti meille kuulijoille, loppurukous ja virsi laulettiin vielä lopuksi. Tämä oli mieleenpainuvaa. Mikä on aikamme? Kun ei ole pappia toimitetaan hätäkaste kirkkokäsikirjan mukaan. Kuolleitten haudat siunaa joku hautajaisvieraista...”132 Luterilaisessa kirkossa tunnettiin hätäkaste, jota alettiin käyttää samaan aikaan, kun maallikot alkoivat myös hoitaa hautaan siunaamista.133 Myös vapaakirkkojen jäseniä vangittiin ja vainottiin, minkä jälkeen he siirtyivät tapaamaan toisiaan esimerkiksi hautausmailla.134 Monet hiljaisen vastarinnan muodot Inkerissä liittyivät pyhiksi koettuihin asioihin, kuten kirkkoon, uskontoon ja uskonnollisiin juhliin. Emile Durkheimin mukaan pyhät asiat yhdistävät niihin uskovat yhdeksi moraaliseksi yhteisöksi, jota kutsutaan usein kirkoksi.135 Nämä pyhiksi koetut seikat eivät lakanneet sitomasta ihmisiä moraalisesti yhteen Inkerissä virallisen uskonnon ja Inkerin kirkon tuhon jälkeenkään vaan tukivat hiljaista vastarintaa Inkerissä. Kirkkojen suljettua ovensa monet inkerinsuomalaiset kokoontuivat hautausmailla ja yksityiskodeissa uskonnollisiin tilaisuuksiin. Koska yhteisöllinen uskonharjoitus olisi vaatinut luvan viranomaisilta, oli kotiseurojen järjestäminen ja siihen osallistuminen usein lainvastaista, rangaistavaa ja vaarallista toimintaa.136 131 Kurko 1943, 62. 132 Kirje Inkeristä 24.1.1938 (Kurko 1943, 78). 133 Sihvo 2015, 267. 134 Sihvo 2000, 57-58; 135 Durkheim [1912] 1995, 44. 136 Esim. Sihvo 2015, 266. Anni Reuter 162