Ruokaoikeudenmukaisuus ja ympäristökysymys

3 ALUE JA YMPÄRISTÖ Teea Kortetmäkia Ruokaoikeudenmukaisuus ja ympäristökysymys Johdanto Ruokaoikeudenmukaisuus tarkoittaa ruokajärjestelmän toimintojen ja niiden vaikutusten jakautumisen oikeudenmukaisuutta eri ihmisryhmiä kohtaan. Termi viittaa sekä etenkin Pohjois-Amerikassa vaikuttavaan kansalaisliikehdintään (food justice movement) että tieteellisen tutkimusaiheeseen, jota erityisesti antropologit, filosofit ja politiikantutkijat ovat lähestyneet niin teoreettisesti kuin empiirisestikin. Tutkimuskäsitteenä ruokaoikeudenmukaisuus koskee laajasti ottaen ruokajärjestelmän toimintoihin liittyvien hyötyjen ja haittojen jakautumista. Toisin sanoen se tarkastelee miten, missä ja kenen toimesta ruokaa tuotetaan, käsitellään ja myydään, näiden käytäntöjen ja niiden seurausten oikeudenmukaisuutta sekä sitä, onko ihmisillä yhtäläinen mahdollisuus hankkia ruokaa (Gottlieb & Joshi 2013, 6). Aiheen tutkimus sijoittuu pääosin kolmen lähestymistavan ympärille: kansalaisliikehdinnän tutkimukseen, vaihtoehtoisten käytäntöjen ja kestävämmän ruokajärjestelmän kehittämiseen sekä eriarvoisuuksien analysointiin vallitsevissa ja vaihtoehtoisissa ruokajärjestelmissä (Glennie & Alkon 2018). Keskeisiä asiakysymyksiä ovat muun muassa viljelijöiden ja ruokatyöntekijöiden asema, ruoan saatavuus ja niin sanotut ruoka-aavikot (alueet joilla puuttuu mahdollisuus ostaa terveellistä ruokaa), tuotannon ympäristövaikutusten (esimerkiksi torjunta-aineille altistuminen) jakautuminen, sekä ruokajärjestelmään liittyvä politiikka ja ruokajärjestelmän globalisoituminen (Glennie & Alkon 2018). Ruokaoikeudenmukaisuutta on kutsuttu myös ruokajärjestelmän oikeudenmukaisen kestävyyden tutkimusalaksi, joka yhdistää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden kysymykset (Agyeman 2013; Glennie & Alkon 2018). Ruokaoikeudenmukaisuus kytkeytyy ja limittyy muihin ruokajärjestelmän sosiaalisia aspekteja koskeviin käsitteisiin, erityisesti oikeuksiin, ruokaturvaan ja ruokasuvereniteettiin. Oikeusnäkökulma on läsnä (vaikkei aina erikseen artikuloituna) oikeudenmukaisuuden diskursseissa kahdessa mielessä: oikeutena ravitsevaan, turvalliseen ja soveliaaseen ruokaan sekä poliittisena oikeutena vaikuttaa ruokajärjestelmän toimintaan (Holt-Giménez 2011). Ruokaturva (food security) viittaa tilanteeseen, jossa kaikilla ihmisillä on kaikkina aikoina mahdollisuus hankkia turvallista, ravitsevaa ja soveliasta ruokaa aktiivisen ihmiselämän mahdollistamiseksi (FAO ym. 2018, 159). Ruokaturvan toteutuminen on ruokaoikeudenmukaisuuden välttämätön, mutta ei riittävä ehto.1 Ruokasuvereniteetti (food sovereignty) puolestaan on ruokaoikeudenmukaisuuden a. Tampereen yliopisto, [email protected] 1. Ruokaturvaan vaikuttavat ruoan tarjonta, tarjonnan jatkuvuus ja vakaus, ruoan hinta ja ihmisten käytettävissä olevat tulot sekä sosiaaliturva, sekä ruoan hyödynnettävyys eli miten suuri osa hankitusta ruoasta ja ravinteista päätyy elimistön käyttöön (FAO ym. 2018). Ruokaoikeudenmukaisuuden keskusteluissa on suhtauduttu ruokaturvadiskurssiin kriittisesti. Sen on kritisoitu sivuuttavan kysymykset oikeudenmukaisuudesta ja ekologisesta kestävyydestä ja suhtautuvan ruokaturvaan vain tuotannon tehostamisen ja lisäämisen kysymyksenä (esim. Schanbacher 2010; Lang & Barling 2012; toisaalta ks. Mooney & Hunt 2009 ruokaturvan eri kehyksistä). 4 ALUE JA YMPÄRISTÖ 47: 2 (2018) ss. 3–16 samansuuntainen lähikäsite ja jotkut tutkijat ovat jopa käyttäneet käsitteitä synonyymisesti, vaikka niiden välille voidaan osoittaa painotuseroja ja niillä on erilainen historiallinen ja maantieteellinen tausta (Cadieux & Slocum 2015). Ruokasuvereniteetti on globaalista etelästä lähtenyttä kansalaisliikehdintää, joka vaatii ruokajärjestelmän täydellistä uudistamista ja itsemääräämisoikeuden eli suvereniteetin palauttamisesta paikallisille paikallisyhteisöille ja viljelijöille (Schanbacher 2010; Holt-Giménez 2011; Cadieux & Slocum 2015). Suvereniteetti on siis vaatimuksiltaan radikaalimpaa kuin ruokaoikeudenmukaisuus, johon lasketaan mukaan myös maltillisemmat reformit nykyisiä instituutioita uudistamalla. Tässä artikkelissa tarkastelen ruokaoikeudenmukaisuuden yhteyksiä ruokajärjestelmän ekologiseen kestävyyteen ja niiden merkitystä ruokapolitiikan kannalta. Tarkasteluni taso on yleinen ja teoreettis-käsitteellinen: arvioideni kohteena ei ole mikään tietty ruokaan liittyvä kansalaisliikehdintä vaan osallistun tutkimuskirjallisuuden sekä ruokapolitiikan keskusteluihin. Argumentoin, että ruokaoikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden kysymykset voivat olla toisiinsa nähden jännitteisiä ja että ruokajärjestelmän ja ympäristön monimutkainen vuorovaikutussuhde vaatii tuekseen aktiivista ruokapolitiikkaa. Tämä asettaa haasteen: miten tehdä ruokapolitiikkaa, joka vastaa sekä oikeudenmukaisuuden että ekologisen kestävyyden vaatimuksiin?2 Entä miten oikeudenmukaisuusnäkökulman keskeinen vaatimus ruokademokratian lisäämisestä suhteutuu tähän haasteeseen? Käsittelen lopuksi esittämääni jännitteisyyttä ja sen ruokademokratialle asettamaa haastetta erityisesti suhteessa lähiruokaan sekä viime aikaisiin vaatimuksiin transitiosta kohti kasviperäisempää ruokajärjestelmää. Oikeudenmukaisuus ruokajärjestelmässä Ruokajärjestelmällä tarkoitetaan ruoan tuottamiseen, jalostamiseen, pakkaamiseen, kuljetukseen, myyntiin sekä tarjoiluun ja valmistukseen liittyvää laajaa toimintojen ja toimijoiden verkostoa (Ericksen 2008, 234). Varsinaisten ruokaketjun toimintojen lisäksi ruokajärjestelmään kuuluvat myös sellaiset sosioekonomiset ja ympäristötekijät, jotka osaltaan määrittävät millainen ruokajärjestelmän toiminta on kannattavaa tai edes mahdollista (esim. viljelyolosuhteet). Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta avainkysymys on, miten poliittinen ohjaus ja yhteiskunnalliset rakenteet kuten markkinat ja instituutiot vaikuttavat ruokajärjestelmän hyötyjen ja haittojen jakautumiseen sekä ihmisten mahdollisuuteen turvata ravitsemuksensa. Globaalisti ruokaoikeudenmukaisuuden ydinongelma on ruokaturvan puute. Yksilöiden ja kotitalouksien mahdollisuudet hankkia riittävästi ravitsevaa ja soveliasta ruokaa sekä ruoan hankintamahdollisuuksien vakaus vaihtelevat suuresti. YK:n arvion mukaan noin 820 miljoonaa ihmistä on aliravittuja (FAO ym. 2018). FAO käsittelee uusissa raporteissaan ravitsemusongelmia myös laajemmasta näkökulmasta (ruokaturvattomuuden kokemus), mutta virallinen luku perustuu edelleen kalorivajeen käsitteeseen. Luku vähättelee ongelmaa myös kalorivajeen osalta: se määrittelee aliravitsemukseksi vain pitkään jatkuvan minimaalisen aktiivisuustason mukaisen energiantarpeen alittumisen, jolla vähänkään fyysistä työtä tekevät eivät selviä, eikä huomioi elintärkeiden ravintoaineiden saantia. Keskinkertaisen aktiivisuustason vaatimuksilla mitattuna nälkää näkee noin 1,5 miljardia ja vajaaravitsemuksesta (jonkin välttämättömän ravintoaineen puutteesta) kärsii yli 2 miljardia ihmistä (Hickel 2016). Nämäkään luvut eivät kata ruokaturvan puutteen muita muotoja. Huomattavasti suurempi joukko ihmisiä pysyy jotenkuten ravittuina mutta elää jatkuvassa epävarmuudessa ruoan saatavuudesta tai kohtaa huomattavia vaikeuksia hankkia terveellistä ja tuoretta ruokaa johtuen esimerkiksi sosioekonomisista seikoista tai kauppojen sijainnista. Ruoka on ihmiselle välttämätöntä ja perusoikeus (Yhdistyneet Kansakunnat 1948), joten ruokaturvan puute on erityisen vakava epäoikeudenmukaisuuden muoto. Toinen 2. Oikeudenmukaisuus viittaa tässä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, jonka osatekijä ruokaoikeudenmukaisuus on. Ekologinen kestävyys puolestaan on ehto ihmistoiminnan jatkumiselle tulevaisuudessa, joskin ihmistoiminta voi jatkua ekologisen kestävyyden toteutuessa myös sosiaalisesti epäoikeudenmukaisissa muodoissa. Määrittelen ekologisesti kestävän ihmistoiminnan toiminnaksi, joka säilyttää ekosysteemien toimivuuden, biologisen monimuotoisuuden sekä rajoittaa resurssien käytön luonnon kantokyvyn ja uusiutuvien resurssien uusiutumiskyvyn rajoihin. Kestävyyden tulee toteutua sekä globaalilla että paikallisella tasolla. Täsmällisempi määritelmä tai kestävyyden raja-arvon määrittely ei ole artikkelin kontekstissa välttämätöntä. 5 47: 2 (2018) ss. 3–16 ALUE JA YMPÄRISTÖ globaalisti painava ongelma on viljelijöiden ja alkutuotannon työntekijöiden heikko asema. Monissa maissa alkutuotannon ja ruokateollisuuden työolot rikkovat perusoikeuksia: altistus esimerkiksi torjunta-aineille on haitallisen korkea, palkka ei riitä minimitoimeentuloon, työehdot eivät takaa turvaa esimerkiksi onnettomuustilanteissa, ja räikeimmissä tapauksissa ihmiset työskentelevät orjuutta vastaavissa olosuhteissa vailla mahdollisuuksia lähteä pois tai järjestäytyä tilanteen muuttamiseksi (Gottlieb & Joshi 2013, 13–38). Oikeudenmukaisuuden ongelmat ulottuvat maantieteellisesti kaikkialle, myös Suomeen, vaikka ongelmien mittakaava ja luonne vaihtelevat. Suomessa esimerkiksi ruokaketjun tulonjako on epäoikeudenmukainen alkutuottajille, joille jää suhteessa huomattavan pieni osa tuotteen loppuhinnasta ja jotka kamppailevat usein toiminnan kannattavuuden rajamailla. Lisäksi viljelijät ovat usein voimasuhteiden näkökulmasta altavastaajia ruokaketjun toimijoiden välisissä sopimusneuvotteluissa ja haavoittuvia sekä taloudellisille että ympäristöllisille muutoksille (Puupponen ym. 2017). Ruokajärjestelmän työoloissa on esiintynyt epäkohtia muun muassa marja-alalla sekä ravintoloissa. Lisäksi Suomessakin leipäjonot ja ruokaturvan puute heikompiosaisilla ovat vakiintuneet normaaleiksi ilmiöiksi (Silvasti 2015). Kysyntänäkökulman ja yksilövastuuta korostavan ajan hengen myötä julkisessa keskustelussa on toisinaan korostunut ”äänestä lompakollasi” –malli, jossa yksilön ensisijainen velvollisuus vähentää epäoikeudenmukaisuutta ja haitallisia ympäristövaikutuksia liittyy kulutusvalintoihin. Erityisesti Pohjois-Amerikan keskusteluissa tunnetut auktoriteetit kuten Michael Pollan (2009) ja Marion Nestle (2000) ovat esittäneet yksilötason ruokavalintojen olevan poliittisia tekoja. Toisaalta myöhemmin Nestle (2013, 358–372) on korostanut valintoihimme vaikuttavaa ympäristöä ja tarvetta muuttaa myös itse politiikkaa sekä valintaympäristöä kulutusvalintojen ohella. Oikeudenmukaisuuteen liittyvien velvollisuuksien määrittämistä ensisijaisesti kuluttamisen kysymykseksi voidaankin kritisoida ongelmien rakenteellisuuden ja systeemisyyden vuoksi. Sosioekonomiset ja markkinatekijät rajoittavat yksilön mahdollisuuksia tehdä kulutusvalintoja (vastuullisemmat vaihtoehdot voivat olla liian kalliita tai niitä ei ole lähikaupoissa saatavilla), ja silloinkin kun yksilöllä on tarpeeksi resursseja tehdä valintoja, valinnat tehdään joka tapauksessa vallitsevien rakenteiden puitteissa eivätkä ne siten edistä rakenteiden muuttamista (Gilson 2014). Reilun kaupan kahvin tilanne havainnollistaa ongelmaa: vaikka sen tuottajat saavat keskimäärin absoluuttisesti korkeamman hinnan kahvista, heidän suhteellinen osuutensa tuotteen loppuhinnasta on usein alhaisempi kuin tavanomaisen kahvin kohdalla, eli markkinarakenteiden vuoksi ruokaketjun muut toimijat hyötyvät sertifioinnista suhteessa vielä enemmän kuin viljelijät (Valkila & Nygren 2009). Tiettyjen toimijoiden tahallisen haitan (esimerkiksi ihmisoikeuksia rikkovat työolot) lisäksi ruokajärjestelmässä onkin paljon rakenteellista eriarvoisuutta (Gilson 2014). Tämä tarkoittaa, että vallitsevat rakenteet, normit ja saavutetut ominaisuudet, kuten toiminnan kokoluokka, määrittävät toiminnan puitteita ja rajoittavat mahdollisuuksia toimia toisin sekä määrittävät toimijoiden välisiä valtaja vaikutussuhteita. Rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus syntyy erilaisten rakenteellisten asiaintilojen kompleksissa verkostossa ja sitä ylläpidetään myös arkisten, hyväksyttyinä pidettyjen toimintojen kautta: varsinaisia väärintekijöitä on vaikea osoittaa (Young 2011). Esimerkiksi yritysten on säilytettävä taloudellinen toimintakykynsä kiivaasti kilpailluilla markkinoilla, ja valtio voi menettää sille tärkeän teollisuudenalan toiseen maahan, jos se yksin kiristää valvontaansa eivätkä muut valtiot niin tee. Rakenteellisen eriarvoisuuden korjaaminen ei ole yksittäisen toimijan tai toimijaryhmän käsissä vaan vaatii poliittista ja laaja-alaista ratkaisua (Young 2011; Gilson 2014). Ruokaoikeudenmukaisuutta ajavat kansalaisliikkeet ovatkin lähestyneet ruokaan liittyvää eriarvoisuutta usein rakenteellisella tulokulmalla ja esittäneet jopa, että vastuullinen ostoskori on lähinnä hyväosaisten kuluttajien etuoikeus eikä paranna huono-osaisten asemaa (Alkon & Agyeman 2011, 6; Raijas 2017). Liikkeiden mukaan vallitseva globaali, yritysvetoinen ruokaregiimi on epäoikeudenmukaisuutta aiheuttava ja ruokademokratiaa estävä makrorakenne, jonka muuttaminen vaatii yksilöiden ja yhteisöjen valtaistamista ja ruokaan liittyvän paikallistason päätösvallan palauttamista (Bailey 2011). Päätösvallan palauttamisen myötä yhteisöjen nähdään voivan rakentaa oikeudenmukaisia ja kestäviä paikallisia ruokajärjestelmiä (Alkon & Agyeman 6 ALUE JA YMPÄRISTÖ 47: 2 (2018) ss. 3–16 2011). Paikallisuus ja ruokademokratia ovatkin ruokaoikeudenmukaisuuden keskeisimpiä vaatimuksia. Ruokaja ympäristökysymyksen kytkös Ruokajärjestelmä on sekä haavoittuvainen ympäristön tilan muutoksille (Ericksen 2008; Porter ym. 2014) että merkittävä ympäristöhaittojen aiheuttaja (Clark & Tilman 2017; Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018). Ruokajärjestelmän haavoittuvuuden kannalta merkittävin ympäristöongelma on ilmastonmuutos laaja-alaisuutensa vuoksi ja koska se pahentaa muiden merkittävien ympäristöhaasteiden kuten makean veden niukkuuden (esim. Iglesias & Garrote 2015) ja pölyttäjäkadon aiheuttamia ongelmia. Ilmastonmuutos vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa yhä enemmän ruokajärjestelmään muun muassa lämpötilan nousun, sadannan muutosten, kasvija eläintautien, lisääntyvien patogeenien ja energiankäyttöön liittyvien muutosten kautta (Vermeulen, Campbell & Ingram 2012, Porter ym. 2014). Vaikka ilmastonmuutos tullee pidemmällä aikavälillä aiheuttamaan haasteita ruoantuotannolle kaikkialla, erityisen voimakkaat haittavaikutukset osuvat kehittyviin maihin, joilla on alhaisin sopeutumiskapasiteetti ja joissa ilmastohaitat kohdistuvat muutenkin eriarvoisesti nimenomaan köyhimpiin väestöryhmiin (esim. Porter ym. 2014; FAO ym. 2018). Vähävaraiset ihmiset ovat toisaalta haavoittuvimpia samankaltaisille vaikutuksille kaikkialla, sillä ruoan ja energian hinnan nousu vaikuttaa heihin suhteessa eniten ja heidän sopeutumisresurssinsa ovat heikommat kuin muulla väestöllä (Vermeulen, Campbell & Ingram 2012). Ruokajärjestelmän toimijoista maanviljelijät ovat erityisen haavoittuvaisia ympäristöllisille muutoksille, sillä alkutuotanto on erittäin riippuvaista ilmastotekijöistä (Vermeulen, Campbell & Ingram 2012; Puupponen ym. 2017), eikä peltoja voi siirtää suotuisampaan ympäristöön toisin kuin muunlaista yritystoimintaa. Monissa kehittyvissä maissa alkutuotannolla on keskimääräistä suurempi merkitys kansantaloudelle, joten maatalouden kriisien heijastusvaikutukset voivat olla laajoja. Toisaalta nykyiset tukijärjestelmät ja rakenteet jättävät viljelijät haavoittuviksi ympäristöllisiä uhkia vastaan jopa Suomen kaltaisessa vauraassa valtiossa (Puupponen ym. 2017). Tämä johtuu esimerkiksi taloudellisten suojamekanismien puuttumisesta sääolojen aiheuttamia satotappioita vastaan. Tulevaisuuden riskeistä saatiin esimakua, kun vuoden 2017 sateet ja kylmyys aiheuttivat joillain alueilla pahimman kadon 30 vuoteen, ja vuoden 2018 viljasadon on puolestaan arvioitu jäävän kuumuuden ja kuivuuden takia pienimmäksi sitten 1987 katovuoden (Luonnonvarakeskus 2018). Ympäristön tilan muutokset voimistavat ruokajärjestelmässä muutenkin vallitsevia eriarvoisuuksia. Ilmastonmuutos ja makean veden niukkuus ovat tästä erityisen havainnollistavia esimerkkejä laaja-alaisuutensa vuoksi. Monet niiden vaikutukset ruokajärjestelmään ovat rakenteellisia: ilmastopäästöjä tai yleistä vesivarojen niukentumista ei voida palauttaa tietyn toimijatahon tai toiminnan syyksi (normatiivisessa mielessä) vaan ne seuraavat monimutkaisesta vaikutusjoukosta. Rakenteellista eriarvoisuutta aiheuttavien vaikutusten lisäksi ympäristön tilan heikkeneminen lisää yksilöiden ja yhteisöjen haavoittuvuutta tahallisille (ei-rakenteellisille) väärinkäytöksille ja vallankäytölle: niukkuuden oloissa eriarvoisuuksilla on tapana voimistua monen mekanismin kautta, eivätkä muutokset liity vain ympäristötekijöihin. Esimerkiksi ruokaa tai muita niukkoja resursseja jaettaessa naisia ja lapsia syrjitään usein, mikä lisää heidän haavoittuvuuttaan terveysriskeille ja heikentää heidän vaikutusmahdollisuuksiaan yhteiskunnassa (FAO ym. 2018), mikä puolestaan altistaa vallan väärinkäytön kohteeksi joutumiselle. Selvää siis on, että ruokajärjestelmän tulevaisuuden kannalta nykyistä vaikuttavampi ympäristöpolitiikka on välttämätöntä. Vaikka ruoantuotannon turvaaminen ja ruokaoikeudenmukaisuus edellyttävät vaikuttavampaa ympäristöpolitiikkaa, esimerkiksi tehokkaatkaan ympäristötoimet eivät sinänsä takaa oikeudenmukaisuuden paranemista vaan voivat myös heikentää sitä. Näin käy, jos esimerkiksi uudet bioenergiaratkaisut vievät peltoalaa pois ruoan tuotannolta (Koizumi 2015), tuotannon tehostaminen maan käytön resurssitehokkuuden nimissä johtaa maan köyhtymiseen pitkällä aikavälillä ja häiriintyneeseen ravinnekiertoon (Springmann ym. 2018) tai jos energian hinta nousee ruoan hintaan nähden niin, että ruokaa kannattaa käyttää ennemmin lämmitysenergiaksi, 7 47: 2 (2018) ss. 3–16 ALUE JA YMPÄRISTÖ kuten kauran kohdalla taannoin kävi (YLE 2014). Myös huomattavat kulutusverojen korotukset voivat heikentää köyhimpien väestöryhmien ruokaturvaa ruoan, energian ja asumisen hinnan noustessa, vaikka ilmastonmuutosta saataisiin niillä hillittyä (sama pätee vesivarojen käytön säätelyyn verotuksellisin keinoin). Ruokajärjestelmä voi siis olla haavoittuvainen paitsi ympäristön muutokselle, myös ympäristöpolitiikalle. Politiikan ”sivuvaikutukset” saattavat kohdentua globaalilla tasolla hyvin eri tavoin, ja niitä on arvioitava erikseen ruokajärjestelmän kannalta. Ruokaoikeudenmukaisuudesta tulee ympäristöpoliittinen kysymys moninaisin tavoin. Ruokaja ympäristökysymysten välinen yhteys on kuitenkin olennaisesti kaksisuuntainen. Ruoan tuottamiseen liittyvät toiminnot selittävät arvioiden mukaan 25–33 % ihmisen aiheuttamista kasvihuonepäästöistä, 40 % maankäytöstä, yli 70 % makean veden saatavuuden niukentumisesta sekä vähentävät monimuotoisuutta ja aiheuttavat metsäkatoa, vesien rehevöitymistä ja merien happamoitumista (Clark & Tilman 2017). Ruokajärjestelmän ympäristöhaittoja ei voi ymmärtää tarkastelematta rakenteellisia tekijöitä, vaikka haittoihin liittyy myös tahallisia laiminlyöntejä (laittomasta ylikalastuksesta torjunta-ainesäädösten rikkomiseen). Esimerkiksi ilmastopäästöt ovat usein ei-aiottu, näkymätön sivuvaikutus ihmisten ravitsemustarpeen tyydyttämisestä tavoilla, jotka ovat nykymarkkinoilla kannattavia. Ylimitoitettu lannan levitys pelloille saattaa puolestaan perustua uskomuksiin, joiden mukaan runsas lannoitus on paras tapa huolehtia sadosta ja korkeat satotasot ovat paras tapa välttää ravinnevalumia (Huttunen & Oosterveer 2017). Viljelijöiden haitalliset valinnat voivat myös johtua lukkiutumisesta vanhoihin käytäntöihin, joiden muuttaminen koetaan hyvin vaikeaksi toimintaresurssien niukkuuden vuoksi (esim. Wilson & Tisdell 2001); niukat toimintaresurssit puolestaan liittyvät viljelijöiden heikkoon asemaan ruokajärjestelmässä. Mitään tiettyä toimijatahoa ei voida pitää ensisijaisesti vastuullisena (velvollisuuksia tuottavassa mielessä) edellä kuvatun kaltaisista ympäristöhaitoista. Vaikka haitat syntyisivät pääosin alkutuotannossa, alkutuottajat eivät välttämättä koe voivansa tehdä ongelman suhteen merkittäviä valintoja: he vain tuottavat ruokaa, jonka tuottaminen on mahdollista sekä edes jokseenkin kannattavaa (tarjoten toimeentulon) – eli tuotteita, joille on ostaja ja joiden tuotantoa tuetaan. Tuotannon tapoja määrittävät puolestaan kulttuurisesti välittyvät järkevyyden periaatteet, materiaaliset olosuhteet ja poliittinen säätely. Kun otetaan huomioon ruokajärjestelmän moninaiset ympäristövaikutukset ja ongelman rakenteellisuus, ruokajärjestelmän toimia ohjaavasta ruokapolitiikasta tulee ympäristöpolitiikkaa. Nykyhetkessä olennaiseksi kysymykseksi nousee ruokatoimintoihin liittyvien ympäristöhaittojen eriarvoinen jakautuminen: samalla kun vauraat maat (ja vauraat ihmisryhmät köyhemmissä maissa) nauttivat poikkeuksellisen edullisesta ja yltäkylläisestä tarjonnasta, ruokajärjestelmän toimintojen haitalliset ympäristövaikutukset kohdentuvat merkittävästi sellaisiin ryhmiin ja alueille, jotka eivät pääse osaksi yltäkylläisyydestä. Nykyisen ruoantuotannon haittavaikutukset kohdentuvat merkittävissä määrin myös tuleviin sukupolviin muun muassa ilmasto-, vesija monimuotoisuusvaikutusten kautta. Ruokaoikeudenmukaisuuden kirjallisuudessa ruokajärjestelmän ympäristövaikutukset ovat olleet alusta alkaen vahvasti esillä, ja ne on liitetty etenkin globalisoituneeseen ja teollistuneeseen ruokajärjestelmään (esim. Alkon & Agyeman 2011; Gottlieb & Joshi 2013, 226; Cadieux & Slocum 2015). Globaalin ruokajärjestelmän tyypilliset toimintatavat eli suuren mittakaavan tuotanto, teollistuminen ja jalostusasteen lisääntyminen, monokulttuuri ja geenimuuntelu nähdään ekologisesti kestämättöminä (esim. Bailey 2011; Holt-Giménez 2011), samoin tehotuotannon vaatimat tuotantopanokset, ruoan prosessointi ja kuljetus (Gottlieb & Joshi 2013, 226). Erityishuomiota ovat saaneet ihmisiin suoraan kohdistuvat ympäristöhaitat kuten työntekijöiden altistuminen torjunta-aineille tai muille haitallisille kemikaaleille (Gottlieb & Joshi 2013, 22–26; Glennie & Alkon 2018, 5). (Edellä esitetty siis kuvastaa oikeudenmukaisuusliikkeiden kantoja: tutkijoiden tästä osittain eriäviin näkemyksiin palaan myöhemmin.) Vaikka ympäristökysymys on saanut paljon huomiota oikeudenmukaisuuden kirjallisuudessa, eräs keskustelussa lähes huomiotta jäänyt teema on lihantuotanto (Glennie & Alkon 2018, 5), joka on noussut viime vuosina ruokajärjestelmän ekologista kestävyyttä koskevan keskustelun keskiöön. Seuraavaksi tarkastelen lihantuotantoa lyhyesti ympäristövaikutusten ja globaalin ruokaoikeudenmukaisuuden näkökulmasta, sillä se on nähdäkseni tämän hetken tärkein ilmiö pohdittaessa ruokajärjestelmän ekologista kestävyyttä sekä tämän tavoitteen suhdetta ruokaoikeudenmukaisuuteen, ja käytän 8 ALUE JA YMPÄRISTÖ 47: 2 (2018) ss. 3–16 sitä artikkelin myöhemmissä osissa havainnollistavana esimerkkinä eri tavoitteiden välisistä jännitteistä.3 Lihantuotannon ympäristövaikutukset ovat saaneet paljon huomiota viime vuosina. Etenkin karjankasvatuksen ympäristövaikutukset ovat (tuotantotapojen erot huomioidenkin) huomattavat. Laidunmaat vievät suuren osan maapallon maa-alasta ja rehuntuotanto noin kolmanneksen viljelysmaista, karjatalous aiheuttaa noin 50 % ruokajärjestelmän ilmastopäästöistä, ja sen vaikutus rehevöitymiseen, maankäyttöön, monimuotoisuuden vähenemiseen ja makean veden kulutukseen on huomattava (Steinfeld ym. 2006; Garnett 2009; Clark & Tilman 2017; Poore & Nemecek 2018). Vaatimukset kestävyystransitiosta eli siirtymästä kasvisvoittoisempaan ruokavalioon länsimaissa ovatkin yleistyneet tutkijoiden parissa (esim. Garnett 2009; Sabaté & Soret 2014; Clark & Tilman 2017; Ripple ym. 2017; Poore & Nemecek 2018; Springmann et al. 2018). Muutostarve on nähty myös mahdollisuutena synergiaan terveyttä ja ilmastotoimia tukevan ruokapolitiikan välillä (van Dooren ym. 2014); ja esimerkiksi Suomessa Valtion ravitsemusneuvottelukunta (2014) suosittelee lihankulutuksen vähentämistä sekä ravitsemusettä ympäristösyistä. On huomioitavaa, että tämä keskustelu koskee teollista länsimaista lihajärjestelmää: eräillä köyhillä alueilla paikallinen lihantuotanto voi parantaa ruokaturvaa vähentäen haavoittuvuutta ympäristötekijöille (Herrero ym. 2010) ja lisäten omavaraisuutta, joskin toisaalta toiminnasta aiheutuvat paikalliset ympäristöhaitat (esim. eroosio ja vesiniukkuus) voivat puolestaan lisätä haavoittuvuutta tulevaisuudessa. Tuotantotapaja mittakaavaeroista johtuen en käsittele köyhien alueiden omavaraistuotantoa tässä keskustelussa. Etenkin vauraiden maiden korkea lihankulutus ja sitä ylläpitävät tekijät vaikuttavat ruokaoikeudenmukaisuuteen monien mekanismien kautta. Korkea lihankulutus lisää globaalia eriarvoisuutta ruoan saatavuuden ja sitä kautta ruokaturvan suhteen: rehuntuotanto vaatii paljon peltoalaa, josta osa sopisi lihaa edullisemman ihmisravinnon tuottamiseen (ja osa rehusta olisi suoraan käypää ihmisravintoa). Nykyjärjestelmässä lihantuotannon hyödyt ja haitat jakautuvat epätasaisesti. Suuri osa rehusoijasta tuotetaan matalan tulotason alueilla kuten Etelä-Amerikassa (The Observatory of Economic Complexity 2018), jolloin vauraammat maat voivat edullisen tuontirehun ansiosta tuottaa eläinproteiinia edullisemmin kuin itse rehunsa viljelemällä. Rehuntuotannon paikalliset ympäristöhaitat kuten metsäkato, eroosio ja torjunta-ainehaitat jäävät kuitenkin rehuntuotantomaihin, joissa taloudellinen hyöty sekä valtasuhteet puolestaan jakautuvat eriarvoisesti paikallisten kesken (Garrett & Rausch 2016). Markkinarakenteet, valtasuhteet ja tuotantokustannuksia piilottava politiikka ylläpitävät järjestelmän eriarvoisuuksia. Rehuntuotannon ulkoistamisen lisäksi lihan hintaa alas painava tehotuotanto, tuotantoyksiköiden koon kasvu sekä järjestelmä, jossa päätöksentekijät ovat usein etäällä päätöstensä haittavaikutuksista (Gilson 2014). Nykymuotoista toimintaa myös pidetään yhä varsin laajalti hyväksyttävänä, koska se edistää edullisen ja ravitsevana pidetyn ruoan saatavuutta. Globaali lihajärjestelmä havainnollistaa konkreettisesti tapoja, joilla ruokajärjestelmän eriarvoisuusvaikutukset ja ympäristöongelmat kietoutuvat yhteen. Kietoutuneisuus ei kuitenkaan tarkoita, että toivottavien asiaintilojen eli ruokaoikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden edistäminen kulkisivat automaattisesti “käsi kädessä”. Niiden välille voi syntyä jännitteitä, joiden ratkaiseminen sekä sosiaalisesti oikeudenmukaisella että ekologisesti kestävällä tavalla on haasteellista. Seuraavassa havainnollistan ja tarkastelen näitä jännitteitä lähiruoan kontekstissa. Lähiruoka, oikeudenmukaisuus ja ekologinen kestävyys Ruokaoikeudenmukaisuudella ja lähiruoalla on läheinen suhde toisiinsa. Lähituotanto nähdään parempana vaihtoehtona globaalille ruokajärjestelmälle, jonka epäoikeudenmukaisuus liitetään etenkin tarjontaketjujen pitenemiseen, jäljitettävyyden heikkenemiseen, teollistumisen ja teknologian käytön kasvuun sekä kansainvälisten suuryritysten valta-asemaan (esim. Allen 2010; Alkon & Agyeman 2011; Cadieux & Slocum 2015). Suomalaisessa kontekstissa 3. Oikeudenmukaisuuteen voidaan liittää myös ns. eläinkysymys, joka liittyy muunlajisten eläinten hyvinvointiin ja oikeuksiin sekä siihen, onko ihmisellä ylipäänsä oikeutta hyödyntää eläimiä. Eläinoikeusdiskurssi käsitetään teoriaperinteessä usein omaksi diskurssikseen, minkä vuoksi en käsittele aihetta enempää vaan keskityn oikeudenmukaisuuteen ihmisten välisenä tasa-arvoisuutena. Rajaus on tässä tekstissä käytännöllinen ja nähdäkseni myös eläinkysymystä olisi tärkeää tarkastella oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. 9 47: 2 (2018) ss. 3–16 ALUE JA YMPÄRISTÖ oikeudenmukaisuus nousee esiin lähiruoan kestävyyttä käsittelevässä kirjallisuudessa osana sosiaalista kestävyyttä, jota lähiruoan nähdään edistävän tehokkaasti. Oikeudenmukaisuus liitetään tuottajien toimeentulon turvaamiseen, vastuullisuuteen ja tasa-arvovaikutuksiin (Kuhmonen ym. 2015, 44). Lisäksi lähiruoka yhdistetään usein pienyrittäjyyteen ja aluetalouden kehittymiseen (esim. Sireni 2007; Määttä ja Törmä 2012; Kasslin ja Valkeapää 2014), eli lähiruokamarkkinat ovat vaihtoehto suuryritysten hallitsemille ja valtasuhteiltaan eriarvoisille globaaleille markkinoille. Lähiruoka siis mielletään myös Suomessa oikeudenmukaiseksi vastaukseksi ruokajärjestelmän sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Lisäksi lähiruokaa pidetään ympäristöystävällisenä vaihtoehtona muun muassa lyhyemmän jakeluketjun ansiosta (esim. Kasslin ja Valkeapää 2014, 25–26; kansainvälisesti Born & Purcell 2006; McWilliams 2009) sekä tuotantoprosessin ekologisen kestävyyden vuoksi (Kasslin ja Valkeapää 2014). Lähiruoka näyttäytyykin usein keinona lisätä sekä ruokajärjestelmän sosiaalista oikeudenmukaisuutta että ekologista kestävyyttä (ks. edellisten lisäksi myös Allen 2010). Kysymys lähiruoan ekologisesta kestävyydestä on kuitenkin monimutkainen. Ensiksikin ruoan kuljetuksen merkitys kokonaispäästöille on usein hyvin pieni, ja kuljetuspäästöistä ruoan viimeinen siirtymä kaupasta kotiin muodostaa merkittävän osuuden (Vermeulen, Campbell & Ingram 2012). Suomessa lähiruokatuotteiden ympäristövaikutusten (ilmastopäästöt, rehevöittävät vaikutukset ja ekotoksisuus) on todettu vaihtelevan suuresti ja tuotteen eläin-/ kasviperäisyyden olevan ympäristövaikutusten merkittävin määrittäjä lukuun ottamatta hirven riistalihaa (Räsänen ym. 2014); ilmaston kannalta onkin usein tärkeämpää mitä ruokaa tuotetaan kuin missä se tuotetaan (Weber & Matthews 2008). Kuljetuskilometrit ovat yleisesti ottaen huono indikaattori ruoan ekologiselle kestävyydelle (Oosterveer & Sonnenfeld 2012), ja joissain tapauksissa lähiruokamarkkinat voivat jopa lisätä toimitusketjun kuljetuspäästöjä, kun logistiikka on suuria toimitusketjuja tehottomampaa (Coley ym. 2009; Räsänen ym. 2014). Ruoka-alan toimijat näyttävät tunnistavan lähiruoan käytön lisäämiseen liittyvät pidemmät hakumatkat kustannusmutta eivät ympäristökysymykseksi (Sireni 2007, 44–45). Pienimuotoisempi lähiruoan edistäminen eli yhteisöviljely ei myöskään takaa ruoan ekologista kestävyyttä, joka riippuu ennen kaikkea siitä, miten ihmiset kulkevat hoitamaan viljelmiä – autoillen, julkisella liikenteellä, vai kevytliikenteellä. Toisaalta oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tärkeä huomio on, että lähiruoka siirtää tuotannon paikalliset ympäristövaikutukset, kuten metsäkadon, rehevöittävät vaikutukset ja niukkojen vesivarojen ylikäytön, lähelle sen kulutuspaikkaa. ”Kaukoruoan” kohdalla haitat on ulkoistettu muihin maihin, joissa ne heikentävät tuottajamaan omia pitkän aikavälin tuotantoedellytyksiä ja ovat kuluttajalle näkymättömämpiä. Näin ollen ruoan tuottaminen riittävän lähellä saattaa lisätä sekä kiinnostusta että mahdollisuutta puuttua tuotannon ympäristövaikutuksiin. Kaikkein eniten lähiruoan ekologinen kestävyys riippuu kuitenkin siitä, mitä ruoka-aineita lähiruokana tuotetaan. Lähiruoan kautta edistettävän ruokaoikeudenmukaisuuden ja ruokajärjestelmän ekologisen kestävyyden välillä voi siis vallita jännitteinen suhde, sillä lähiruoka ei ole synonyymi ekologisesti kestävälle ruoalle ja ”resurssiviisas kaukoruoka” voi olla ympäristövaikutusten kannalta parempi valinta. Ympäristövaikutusten tarkastelu on tosin keskittynyt usein ilmastoja energianäkökulmaan, vaikka kattava vertailu vaatisi laajempaa metriikkaa (josta esimerkkeinä Räsänen ym. 2014; Poore & Nemecek 2018; ja Springmann ym. 2018.) Lähiruokaideologian kritiikki onkin lisääntynyt viime vuosina kansainvälisessä kirjallisuudessa, mutta se on keskittynyt tarkastelemaan resurssikysymyksiä, ja sivuuttanut oikeudenmukaisuuskysymykset (Scharber & Dancs 2016) sekä edellä kuvatun jännitteisyyden aiheuttamat haasteet. Erityisen voimakas jännite on alueilla, joissa maatalous ja elintarviketeollisuus ovat nykyisellään painottuneet ympäristön kannalta haitallisimpiin tuotannon muotoihin kuten eläintuotantoon. Ruokaoikeudenmukaisuuden näkökulma kohdistaa huomion alkutuottajien heikkoon toimeentuloon, jonka suhteen merkittävin tapa parantaa tilannetta on parantaa tuottajien markkina-asemaa ja heidän harjoittamansa tuotannon kannattavuutta. Tällaiset toimenpiteet parantavat viljelijöiden taloudellista turvaa ja oikeudenmukaistavat ruokaketjun tulonjakoa, mutta ne eivät itsessään edistä ympäristön kannalta vaadittavan kestävyystransition (eläinperäisen maatalouden väheneminen) toteutumista vaan saattavat osaltaan ennemmin tukea vallitsevien, ekologisesti kestämättömien tuotantosuuntien säilymistä, kun niiden kannattavuus 10 ALUE JA YMPÄRISTÖ 47: 2 (2018) ss. 3–16 paranee. Lähiruokaa ja oikeudenmukaisuutta korostava tavoitteenasettelu saattaa tällöin johtaa ristiriitaisiin politiikkasuosituksiin ekologisen kestävyyden näkökulmaan nähden. Jännitteellä on myös toinen puoli: vaatimus kestävyystransitiosta voi näyttäytyä epäoikeudenmukaisena osalle alkutuottajista, sisältäähän transitiovaatimus implisiittisesti kannan, jonka mukaan osaa nykyisistä alkutuotannon muodoista (ja siten alkutuottajista) ei tulisi tukea. Julkisessa keskustelussa on väläytelty toiveita myös win-win-ratkaisuista, joissa lihantuotantoa voitaisiin tukea ja jatkaa nykymitassaan vaikka kotimainen lihankulutus vähenisi. Helmikuussa 2018 maaja metsätalousministeri Jari Leppä visioi Suomen mahdollisuuksia vastata lihankysyntään maailmalla todeten, että ”Suomella on hyvät, luontaiset edellytykset lihantuotantoon. Meillä ei esimerkiksi ole pulaa puhtaasta vedestä.” (MT 2.2.2018) Näkökulman ekologinen kestävyys edellyttäisi, että Suomessa tapahtuva lihantuotanto ja –vienti johtaisivat lihantuotannon vähentämiseen alueilla, joissa tuotannon ympäristöhaitat ovat suuremmat. Tällaista muutosta ei voida tuottaa pelkän viennin eikä kotimaisten politiikkatoimien voimin: tarvittaisiin kansainvälistä politiikkaa, joka johtaisi globaalin lihantuotannon vähentämiseen ja tuotannon kohdistamiseen optimaalisille alueille. Vientimarkkinoille tähtäävän kasvun tukeminen on myös ongelmallista ja epäkoherenttia suhteessa EU:n ilmastoja kehitystavoitteisiin (IPES 2018, 10). Ehdotus ei siis ratkaise jännitteitä ruokaoikeudenmukaisuuden ja ympäristökysymyksen välillä. Mikä uudistaa ruokajärjestelmää? Ekologisen kestävyyden nimissä vaadittu siirtymä kasviperäisempään ruokajärjestelmään saattaa tapahtua ilman kotimaista julkisen sektorin politiikkaohjausta, jos ympäristötoimia ajavat muut muutosvoimat ja niiden yhteisvaikutukset. Muutokset voivat olla markkinavetoisia ja seurata tuoteinnovaatioista, teknologiaratkaisuista ja kysynnän merkittävistä muutoksista (vahvat ruokatrendit), tai ne voivat johtua EU:ssa tai globaalitasolla tehtävistä politiikkatoimista. Siirtymä kohti kasviperäisempää ruokajärjestelmää parantaa järjestelmän ekologista kestävyyttä ja todennäköisesti myös kansanterveyttä (van Dooren ym. 2014) muutospolusta riippumatta. Muutosten vaikutus ruokaoikeudenmukaisuuteen riippuu kuitenkin olennaisesti siitä, miten muutos tapahtuu. Markkinalähtöinen kestävyystransitio on haaste etenkin alkutuotannolle. Ensinnäkin alkutuottajien ja jalostajien on voitava reagoida markkinoilla tapahtuviin muutoksiin, ja koska markkinavetoisessa toiminnassa tälle ei ole tarjolla erillisiä tukia, vaan kysyntäinsentiivi, muutospaineen alla selviävät parhaiten ne, jotka kykenevät muuttamaan toimintaansa ketterimmin eli toimijat, joilla on jo lähtökohtaisesti hyvät (materiaaliset ja immateriaaliset) resurssit. Esimerkiksi alkutuotannossa suurimmissa ongelmissa ovat vaikeuksia kohdanneet tilat, joiden muutoskyky on heikko esimerkiksi talousongelmien tai vähäisten sosiaalisten resurssien (puuttuva tieto uusista mahdollisuuksista tai huonot sosiaalista tukea muutokselle tarjoavat verkostot) vuoksi. Riskinä siis on, että etenkin alkutuotannossa jo ennestään hyvin pärjäävät tulevat pärjäämään entistä paremmin ja huonosti pärjäävillä menee vielä huonommin. Vastaavat ongelmat liittyvät kasviproteiinien lisäksi myös moniin muihin ympäristön kannalta sinänsä hyviin muutoksiin, jos ne tapahtuvat vain markkinatai teknologiavetoisesti: esimerkiksi biokaasun osalta uusista ratkaisuista hyötyvät ensimmäisenä parhaiten resursoidut toimijat, joilla on varaa investoida kalliisiin järjestelmiin ja jotka näin saavuttavat vielä lisää kilpailuetua suhteessa muihin toimijoihin. Suuruuden ekonomia voimistuu. Myöskään kuluttajien näkökulmasta markkinavetoinen muutos ei takaa ruokaan liittyvän eriarvoisuuden vähenemistä, mikä näkyy tämänhetkisessä markkinavetoisessa ”vegebuumissa”. Suomen markkinoille tulleet uudet kasviproteiinija valmisruokainnovaatiot mahdollistavat ekologisesti kestävämmän ruokailun ilman ruokataitojen kartuttamista. Kuluttajat voivat saada muutoksesta myös terveyshyötyjä lihankulutuksen vähetessä (edellyttäen että vaihdos ei tapahdu terveyden kannalta haitallisempiin, kuten runsaasti suolaa ja tyydyttynyttä rasvaa sisältäviin jalosteisiin). Uusien tuotteiden ongelma on kuitenkin niiden moninkertainen hinta verrattuna tavanomaisiin lihatuotteisiin4, joiden hinnat ovat painuneet hyvin alas pääosin rakenteellisten 4. Esimerkiksi kirjoitushetkellä (5/2018) S-ketjun verkkokaupassa jauheliha maksoi 4,5–7,5 €/kg ja jauhelihan tapaan käytettävät kylmiökasviproteiinit noin 15,5–16,5 €/kg. Jälkimmäisten hinta toki laskenee tuotannon skaalautuessa, vaikka hintaan vaikuttavaa poliittista ohjausta ei tapahtuisi. Kaupoissa on tarjolla myös edullisia kasviproteiineja (kuten papuja), mutta käynnissä oleva ”vegebuumi” on liittynyt nimenomaan uusien, pitkälle jalostettujen tuotteiden ilmestymiseen markkinoille. 11 47: 2 (2018) ss. 3–16 ALUE JA YMPÄRISTÖ syiden vuoksi. Kasviproteiini-innovaatiot eivät siis ole ainakaan vielä tasa-arvoisesti kaikkien saatavilla, vaan niistä hyötyvät ennen kaikkea keskija hyvätuloiset. Kun huomioidaan, että sosioekonomiset terveyserot ovat Suomessa merkittävät (Vaarama ym. 2014), korkean hintatason lihankorvaajat eivät vähennä ravitsemuksellista eriarvoisuutta. Markkinavetoinen transitio saattaa jopa lisätä sosiaalista segregaatiota, jos väestö jakautuu lihaa entiseen tapaan kuluttaviin kansalaisiin ja hyväosaisten, muutoshaluisten ja tiedostavien muodostamaan fleksaajien ja vegetaristien joukkoon. Uusiin innovaatioihin liittyvän elintarviketeollisuuden toiminnan tarkastelu oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on puolestaan ollut pikaruokaan kohdistettua kritiikkiä lukuun ottamatta toistaiseksi vähäistä (Glennie & Alkon 2018) ja vaatisi lisähuomiota, johon tässä tekstissä ei valitettavasti ole mahdollisuutta. Kestävyystransitio saattaa ohjautua myös ulkopuolelta tulevin poliittisin muutosvoimin. Näin voi esimerkiksi käydä, jos EU:n maatalouspolitiikassa otetaan käyttöön voimakas ilmasto-ohjaus, kuten kestävien ruokajärjestelmien kansainvälinen asiantuntijapaneeli on lausuntoluonnoksessaan esittänyt (IPES 2018). Jos Suomi ei tue EU-tason ilmastopolitiikasta seuraavaa maatalouden rakennemuutosta ja tuotantosuunnan vaihtoon (eläinperäisen tuotannon vähentäminen) liittyvien riskien tasaamista, EU:n aiheuttama muutospaine voi johtaa alkutuottajien talousongelmiin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kasvuun. Kannattavuuden rajoilla ponnistelevat alkutuottajat eivät selviä muutosten vaatimista toimenpiteistä kuten investoinneista, ja esimerkiksi ikääntyvät tilalliset (joille tuotantosuunnan vaihdos on haastavinta) ovat vaarassa jäädä muutoksen keskellä yksin. Tästä voi seurata alueellisen eriarvoisuuden kasvua: maatalous-Suomi jakaantuu muutospaineista helpommin selviäviin voittajiin ja lopun alkua odotteleviin häviäjiin. Erityisessä riskissä ovat eläinperäisen maatalouden varassa toimivat syrjäseudut. Vaikka yksityisen ja julkisen sektorin välinen suhde on ruokapolitiikassa monimutkainen eikä muutos ole useinkaan vain jommankumman aikaansaannosta, edellä oleva muutospolkujen tarkastelu oikeudenmukaisuuden näkökulmasta selventää, miksi kestävyystransition tulisi olla joko politiikkavetoista tai ainakin aktiivisella kotimaisella ruokapolitiikalla tuettua. Kotimaista ruokapolitiikkaa tarvitaan varmistamaan, että ruokajärjestelmään kohdistuvat muutospaineet voidaan valjastaa edistämään ruokaoikeudenmukaisuutta myös Suomessa ja että muutos ei aiheuta kohtuuttoman erisuuruisia haittoja eri toimijoille tai lisää kuluttajien välistä eriarvoisuutta. Tämä argumentti ruokapolitiikan tärkeydestä oikeudenmukaisuuden turvaajana johdattaa takaisin ruokaoikeudenmukaisuuden keskeiseen vaatimukseen ruokapolitiikan ja nimenomaisesti kansanvaltaisen päätöksenteon eli ruokademokratian lisäämisestä. Tässä vaatimuksessa on kuitenkin omat olennaiset piirteensä, joiden vuoksi ruokademokratian lisäämisen ja oikeudenmukaisuuden eri tasojen sekä ekologisen kestävyyden välillä on mutkikas suhde. Artikkelin loppuosassa tarkastelen tätä kysymystä ja ehdotan joitain suuntaviivoja ruokapolitiikan kehittämiseksi niin, että se tukisi sekä ruokademokratian että oikeudenmukaisuuden ideaalien tavoittelua ekologisesti kestävällä tavalla. Ruokademokratia ja oikeudenmukaisuus Ruokaoikeudenmukaisuuden keskeisimpiä vaatimuksia on päätöksentekovallan palauttaminen yhteisöille ja kansalaisille eli ruokademokratian lisääminen (esim. Levkoe 2006; Allen 2010; Bailey 2011; Holt-Giménez 2011; Cadieux & Slocum 2015). Kansalaistoiminnassa on vaadittu ruokapoliittisen ”tyhjiön” täyttämistä demokratiaa lisäävin keinoin kuten ruokaneuvostojen (food policy councils) avulla (esim. Wekerle 2004; Schiff 2008), joita International Conference on Nutrition ehdotti itse asiassa jo 1990-luvulla neuvontaja tiedonvälityskanaviksi päättäjien suuntaan (Lang & Heasman 2015). Neuvostojen ongelmana on toisaalta niiden tyypillisesti neuvoa-antavaksi rajoitettu status, mikä heikentää niiden vaikutusvaltaa (Wekerle 2004, 382), sekä usein eriarvoistava ja tiettyjä ryhmiä (mm. värilliset, naiset ja pienituloiset) ulossulkeva kokoonpano (Cadieux & Slocum 2015, 11–12). Ruokapoliittiset neuvostot eivät ole siis ihmelääke ruokapolitiikan tai ruokademokratian vajeeseen. Ruokademokratian kehittämistä pohdittaessa tulee tarkastella sekä päätöksenteon oikeudenmukaisuutta että tässä artikkelissa kuvattuja jännitteitä oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden välillä.