Sosiaalipolitiikan lumo

SoSiaalipolitiikan lumo Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) SOSIAALIPOLITIIKAN LUMO SoSiaalipolitiikan lumo Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Kansi ja taitto Maaret Kihlakaski ISBN 978-952-03-0114-9 Tämä teos on lisensoitu Crative Commons NimeäEiKaupallinen-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen -lisenssillä 2016 Tampere University Press ja tekijät SiSällyS Prologi ......................................................................... 7 Sosiaalipolitiikan viesti ................................................... 9 Antti Halmetoja & Pertti Koistinen & Satu Ojala osa i sosiaalinen kutistuu markkinoilla ..................... 23 Sosiaalipolitiikan tulevaisuudesta: voiko sitä tietää? .......... 25 Anneli Anttonen Voiton tavoittelua hyvinvointivaltiossa ............................. 45 Olli Karsio Omaishoitosopimus, velvoite vai merkityksetön paperi? ... 54 Minna Zechner osa ii laPsen ja nuoren ääni ......................................... 65 Lastenhoito, investoitu lapsi ja lapsen ääni ...................... 67 Katja Repo Onko maallamme malttia integroida nuoret? .................. 74 Ritva Nätkin Työtön ja kouluttamaton syrjäytynyt – vai osaava ja aktiivinen nuori? ...................................... 84 Karita Snellman & Pauliina Lehtonen & Lina Van Aerschot osa iii ihmisarvoinen Politiikka ..................................... 91 Osallisuutta ja kontrollia julkisessa tilassa ........................ 93 Liina Sointu Työttömyyden sanktioinnin sijaan aktiivisuuslisä yhteiskunnallisesta työstä .......................... 102 Satu Ojala osa iv ideat todeksi ..................................................... 117 Universalismi sosiaalipolitiikan ideaalina ........................ 119 Antti Halmetoja Perustulo ja uusi hyvinvoinnin paradigma ...................... 129 Johanna Perkiö Niukkuuden ajan sosiaalipolitiikka ................................. 140 Miia Toivo & Liisa Häikiö ePilogi .......................................................................... 151 Osattoman katse ............................................................. 153 Pertti Koistinen Lähteet ........................................................................... 165 prologi 8 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) 14 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 15 Tarpeet ja politiikka Yksi tapa jäsentää sosiaalipolitiikkaa ja sen tulevaisuutta on ajatella sitä toimintana, jolla vastataan erilaisiin tarpeisiin. Tarpeet muuttuvat ajassa. Yhteiskuntajärjestelmämme vaikuttaa keskeisellä tavalla siihen, millaisia tarpeita syntyy. Osa tarpeista syntyy luonteeltaan pysyvämmistä ristiriidoista esimerkiksi työn, luonnonresurssien käytön ja pääoman välillä ja osa puolestaan kumpuaa esimerkiksi elinajanodotteen kasvusta tai muutoksista väestön ikärakenteessa. Vahvojen hyvinvointivaltioiden kontekstissa tällaisiin tarpeisiin on toisen maailmansodan jälkeisellä kaudella vastattu niin, että ihmiset on ansioista tai tarvitsevuudesta riippumatta otettu sosiaalipolitiikan piiriin. Pääsykriteeriksi on riittänyt maan kansalaisuus tai riittävän pitkäkestoinen asuminen. Sosiaalipolitiikan tarvetta ei tule ymmärtää vain yksilöllisenä ilmiönä vaan nimenomaan vastauksena yhteiskunnallisesti tunnistettuihin tarpeisiin (Titmuss 1963). Sosiaalipolitiikka ja yhteiskunnallisiin tarpeisiin vastaaminen voidaan Richard Titmussin esseen The social division of welfare mukaan nähdä sekä yhteiskunnan että yksilöiden selviämisen ehtona. Rajanvetoa sosiaalipolitiikassa yksilöllisen ja yhteiskunnallisen tarpeen välillä ei voida koskaan ratkaista vaan niiden keskinäiset suhteet muuttuvat ajan ja vallitsevien olosuhteiden mukaan. Kasvavat leipäjonot keskellä suomalaista hyvinvointivaltiota kertovat yksilöiden nälän lisäksi yhteiskunnallisesta ongelmasta – tarpeesta, johon vastaaminen on myös kokonaisuuden säilymisen kannalta välttämätöntä. Miten tarpeet tunnistetaan yhteiskunnallisesti ja miten niihin vastaaminen tehdään sosiaalipolitiikaksi? Gøsta Esping-Andersen (1990) korostaa klassikossaan The three worlds of welfare capitalism kolmen tekijän merkitystä erilaisten hyvinvointivaltioiden ja sosiaalipolitiikan erojen selittämisessä. Nämä tekijät ovat luokkamobilisaatio (erityisesti työväenluokka), puoluepoliittisten liittoumien ja luokkakoalitioiden rakenne sekä sosiaalipoliittisen regiimin historiallinen perinne. Näistä tekijöistä, jotka selittävät minkälaiseksi hyvinvointivaltio ja sosiaalipo- 16 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) litiikka kehittyvät, on tietenkin voimakkaasti kiistelty, mikä tulee hyvin esille niin Suomen sosiaalipolitiikan historiassa kuin ajankohtaisissa kiistoissa sosiaalija terveydenhuoltojärjestelmän uudistuksesta, perusturvan uudistamisesta tai vanhempain hoitovapaista. Esping-Andersenin teoksessa selittävät tekijät kumpuavat työn ja pääoman välisestä ristiriidasta. Maiden välisistä eroista ja kamppailuista mainittakoon, että erityispiirteenä pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden kehittymiselle on ollut naisliikkeen ratkaiseva merkitys (Anttonen, Henriksson & Nätkin 1994). Esping-Andersenin (1990) ajattelu on tässä yhteydessä kiinnostava erityisesti siksi, että tasaetuuksien varaan rakentuva universaali sosiaalipolitiikka edellytti tai oli yhteydessä hyvin omalaatuiseen luokkarakenteeseen, jossa valtaosa ihmisistä oli siinä määrin köyhiä, että vaatimattomat tasaetuudet olivat riittäviä. Tasaava sosiaalipolitiikka kuitenkin nosti kansalaiset köyhyydestä ja tuotti tarpeen lisätä etuja sosiaalipolitiikan kannatettavuuden varmistamiseksi. Esping-Andersen toteaa, että säilyttääkseen universalistisen hyvinvointivaltion solidaarisuuden sosialistit olivat pakotettuja säätämään sosiaalipolitiikan keskiluokan tarpeita vastaavaksi. Työväenluokan elintason noustessa sekä keskiluokan syntymisen myötä sosiaalidemokraattisissa hyvinvointivaltioissa onnistuttiin pelastamaan universalismi yhdistämällä se kasvaneisiin vaatimuksiin paremmin vastaaviin ansiosidonnaisiin järjestelmiin. Näin ehkäistiin markkinaehtoisia yksityisiä ratkaisuja turvan hankkimisessa. Sittemmin on käynyt niin, että perusturvan ja ansioturvan välinen kuilu on syventynyt ja näin sosiaaliturvajärjestelmä uusintaa entistä suurempaa eriarvoisuutta. Lisäksi paremmassa asemassa olevat hankkivat ansioturvasta huolimatta esimerkiksi yksityisiä vakuutuksia ja ovat päässeet jo liiaksi kartuttamaan kotitalouksien varallisuutta; samalla he käpertyvät jakamaan tuloja ja hyvinvointia kotitalouden sisällä. Silloin köyhät jäävät nojaamaan valtioon ja sen kiristyneisiin ehtoihin samaan aikaan kun hyväosaiset menestyvät markkinoilla. 16 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 17 Perusturvalla elävien kurittaminen – väärin Edellä kuvatun tasaetuuksiin perustuvan universalismin ja ansiosidonnaisen turvan naittamisen jälkeen on tapahtunut paljon, minkä olettaisi herättävän ajatuksia olemassa olevan sosiaalipoliittisen järjestelmän kestävyydestä ja legitimiteetistä. Esimerkiksi talouden rakennemuutokset ja massatyöttömyys tuntuvat jääneen pysyväksi ilmiöksi ja työelämän sisäiset jaot uhkaavat suomalaisen työllisyysjärjestelmän perusteita. Sosiaalivaltion syntymisen ja laajentumisen aikainen poliittinen liitto sekä tasaetuuksiin nojaava, universalistinen perusturva ovat jääneet pahasti alisteiseen asemaan. Yhä suurempi osa ihmisistä elää tämän alistetun ja kutistetun etuisuuden varassa. Työttömien lisäksi on myös pienituloisia palkkatyöläisiä ja itsensä työllistäjiä, jotka ovat ansiosidonnaisten etuisuuksien ulkopuolella tai muita heikommassa asemassa. Muutokset luokkarakenteessa tarkoittavat muutoksia myös hyvinvointivaltiossa ja sosiaalipolitiikan toimivuudessa. Vastaukset tähän uudella tavoin asettuvaan luokkakysymykseen ja sosiaalipolitiikan vaatimusten kasvuun ovat olleet vaihtelevat sekä Suomessa että Euroopan unionin sisällä. Yhteistä kaikille tuntuu olevan, että politiikassa ei joko tunnisteta tai tunnusteta uudella tavalla perusteltavan sosiaalipolitiikan ja luokkakompromissin tarvetta. Edellä kuvatun dualismin syntymisen jälkeen luokkaetuja puolustetaan purkamalla viimeisiäkin rippeitä universaaleista eläke-, sosiaaliturvaja perhe-etuisuuksista; perustulon kaltaisten ratkaisujen koetaan uhkaavan aiemmin luodun sosiaalivaltion perusteita, vaikka se itse asiassa loisi uudeksi sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävän hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisesti tärkeän työn liiton. Voisivatko nyt massatyöttömyys ja työelämän rakenteiden polarisoituminen sekä muuttuva työn kuva olla sellaisia tekijöitä, jotka johtaisivat sosiaalisesti kaivattuihin ja motivoituihin muutoksiin hyvinvointivaltiossa? Jos otamme vakavasti Esping-Andersenin esittämän argumentin luokkarakenteista ja poliittisesta vallasta niin tarkoittaisiko se, että nykytilanteessa tulisi ottaa kysymys ansiosidonnaisen sosiaali- 18 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) turvan ja perusturvan välisestä kytköksestä uuteen tarkasteluun? Vai tarkoittaako se sitä, että eriarvoisuuden kasvaminen työväenluokan sisällä on tarkoituksenmukaista ja vääjäämätöntä? Mikä voima voisi tunnistaa niin yhteiskuntaa kokonaisuudessaan kuin yksilöitäkin kurittavan tarpeen uudistaa sosiaaliturvaa? Tarve kumpuaa osin niistä samoista ristiriidoista kuin hyvinvointivaltioiden rakennuskaudellakin, mutta rinnalle on syntynyt myös uusia ristiriitoja. Näitä ovat esimerkiksi edellä kuvattu työväenluokan sisäinen ristiriita, entisestään kärjistyvät globaalit ristiriidat läntisten hyvinvointivaltioiden ja muun maailman välillä ja ristiriidat sukupolvien välillä. Palkkojen alentaminen tai työn teettämisen kustannusten alentaminen on jälkijättöistä politiikkaa: sama ”race to the bottom” on käynnissä kaikissa OECD-maissa. Jos lähdemme tälle tielle, emme saavuta lopulta mitään. Kelan perustuloseminaarissa 13.4.2016 Guy Standing (Standing 2016) huomautti, ettei tarvitse olla Thomas Piketty ymmärtääkseen, millainen valtava, globaali ansioiden siirtymä työvoimalta pääomalle on itse asiassa käynnissä. Meidän tulisikin nyt ymmärtää se peruslähtökohta, ettei 1900-luvun tulonmuodostus enää palaa. Tulonjakokeskusteluun ei kenties suoraan paneuduta tämän teoksen sisältämien artikkeleiden kysymyksissä, mutta oletettavasti artikkeleiden lukeminen avaa keskustelua myös tästä sosiaalipolitiikan rakenteellista perustaa koskevasta kysymyksestä. Uusi, lumovoimainen sosiaalipolitiikka Hyvin menestyville yhteiskuntamme jäsenille – myös meille itsellemme – muistutamme, että sosiaalipolitiikan Lumo piilee siinä, miten vähäinen eriarvoisuus tuottaa vahvaa luottamusta yhteiskunnan eri ryhmien välillä; me uskallamme kulkea kaikissa suomalaisissa kaupunginosissa emmekä ole tarvinneet, emmekä toivoaksemme tarvitse myöskään tulevaisuudessa, turva-aitoja Tampereen Pispalaan, kaikkien kansanosien keskinäisen sovun ruumiillistumaan. Tänä päivänä meidän olisi uskallettava katsoa kerjäläistä ja pakolaista silmiin ja 18 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 19 autettava häntä; vain näin takaamme myös itsellemme mielenrauhan ja, raadollisesti sanoen, samalla yhteiskuntarauhan. Mitä kiireimmin meidän on samalla kyettävä vastaamaan ekologiseen kriisiin, joka on keskeinen taustatekijä esimerkiksi Lähi-idän rauhattomuudelle ja pakolaisten vyörylle Eurooppaan. Emme voi teljetä ilmastokriisiä ja sen tielle ajamia ihmisiä pois silmistämme myöskään tulevaisuudessa; on yhtä hyvin mahdollista, että joudumme itse tien päälle. Kirjassa on neljä osaa. Niistä ensimmäisessä osoitamme tämän ajan politiikan virhepäätelmiä kansainvälistymisen ja markkinoistumisen kysymysten hoidossa. Toisessa kysymme lapsen ja nuoren äänen kuulemista politiikassa, ylhäältä katsovan hallinnoinnin sijaan. Kolmannessa osassa erittelemme sitä, millaiselta arvopohjalta yhteistä kaupunkitilaa tulisi luoda ja sosiaalisia ongelmia kohdata. Viimeisessä osassa esitämme, mitä tarvitaan uuden ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävän sosiaalipolitiikan kulmakiviksi. I osan kirjoituksia yhdistää näkemys siitä, että tämän päivän politiikka ei tunnista sitä, mihin sen toimet johtavat. Ensinnäkin, Anneli Anttonen ihmettelee kirjoituksessaan miksi pelkäämme kansainvälistymistä eli maahanmuuttoa – vai onko vain tietynlainen kansainvälistyminen suotavaa? Mikä tekee sotaa tai nälkää pakenevasta maahantulijasta vähemmän haluttavan kuin länsimaista esimerkiksi puolison perässä muuttavasta? Mehän tarvitsemme työikäistä, uutta väestöä vaikkapa sen kuuluisan kestävyysvajeen korjaamiseksi. Toiseksi, Anttonen ja Olli Karsio erittelevät kirjoituksissaan tämän päivän paradoksia siitä, että nyt pyrimme yhteisesti kerätyillä verovaroilla luomaan markkinoita esimerkiksi hoivapalveluihin – julkinen sektorihan on aikanaan syntynyt suojaamaan kansalaisia markkinahäiriöiltä. Ovatko poliitikot ja äänestäjät tietoisia siitä, että markkinapalveluiden väitetyt tehokkuusja tuottavuusargumentit ovat itse asiassa monilta osin kauppamiesten jargonia eivätkä aina totta? Palvelumarkkinat saattavat toimia isoissa kaupungeissa ja ne saattavat lisätä hyväosaisten valinnanmahdollisuuksia, mutta eivät ne toimi kaikkialla, tasapuolisesti tai oikeudenmukaisesti, saati, että ne lähtökohtaisesti säästäisivät kustannuksia. Yritysten tehtävä 20 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) on tuottaa omistajilleen voittoa. Mitä tässä kehityksessä tapahtuu yksinäisille vanhuksille, vammaisille, tai huostaanottoa tarvitseville lapsille? Olemme jo pilkkoneet heidän palvelunsa hoivasuoritteiksi, joita kirjataan ja joista laskutetaan. Minna Zechner kysyykin, kuka vastaa kokonaisvaltaisesta hoivasta? Entä jos palveluita koskevien valintojemme seurauksena onnistummekin vain tuottamaan hoivan halpamarkkinat – kuin postmoderniksi versioksi sata vuotta sitten käydyistä huutolaiskaupoista? II osan kirjoittajat kysyvät, kenen ääni kuuluu lapsiperhepalveluissa ja nuorten palveluissa. Katja Repo näkee perinteisen lasten kotihoidon ja varhaiskasvatuspalveluiden välillä junnaavan kiistan tuolle puolen ja ihmettelee, miksi itse lasta ei kuulla, kun hänen arkeensa vaikuttavia ratkaisuja valitaan. Sama ohikatsominen korostuu nuoruudessa: aikuiset tietävät, mikä nuorelle on parasta. Entä mitä tapahtuu, kun nuori siirtyy pois perheen turvasta ja pyrkii työmarkkinoille? Ritva Nätkin osoittaa, miten hoivan ja huolehtimisen ketju tällöin katkeaa: nuori on omillaan kovilla työmarkkinoilla. Samalla mikäli nuori ei käy kouluja loppuun ja tähtää työelämään, hänen täytyy olla syrjäytynyt. Tästä kirjoittavat Karita Snellman, Pauliina Lehtonen ja Lina van Aerschot, jotka kyseenalaistavat koko syrjäytymisen käsitteen ja hahmottelevat nuorten palveluille uusia lähtökohtia. III osassa katsomme yhteiskunnan julkista ja sosiaalista tilaa. Mitä itse asiassa olemme saavuttaneet, kun olemme rakentaneet yhteiskuntaamme enemmän teiden kuin ihmisten ehdoilla? Liina Sointu argumentoi vanhuksen silmin, miltä tuntuu, kun asuntopolitiikka ja kaavoitus on suunniteltu niin, että tilaa istahtaa ihmisten yhteyteen penkille ei ole. Me kiireiset työikäiset suljemme itsemme yksityisautojen koppeihin ja ajamme suojateillä vanhusten varpaille. Sama sulkeutuminen koskee sosiaalista tilaa: miltä yhteiskunta näyttää niiden silmissä, jotka eivät ole työikäisiä ja palkkatai yrittäjätyötä tekeviä kansalaisia? On kestämätöntä politiikkaa, että pyrimme sulkemaan silmämme sosiaalisilta ongelmilta kuten alkoholismilta ja työntämään marginaalissa elävät pois katukuvasta. Satu Ojala kysyy, 20 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 21 miten työttömiltä voidaan – työlaitoksiksi asti kehittyneen työttömyyden sanktiointijärjestelmän vastikään purkauduttua – erilaisilla politiikkatoimilla jälleen pyrkiä epäämään ihmisarvoa sen sijaan, että tarjoaisimme luottamusta ja loisimme asiallisen perusturvan? Ojala ehdottaa myös yhteiskunnallisen työn kuten vapaaehtoistyön, harrastustoiminnan ohjaamisen tai omaishoivan kompensoimista sosiaaliturvan aktiivisuuslisällä. IV osassa esitämme solidaarisuutta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta perustaksi uudelle sosiaalipolitiikalle. Antti Halmetoja ja Johanna Perkiö perustelevat, miksi universalistista sosiaalipolitiikkaa tarvitaan juuri tänään perustulon muodossa. Perustulon keskeinen etu on se, että se irrottaa sosiaaliturvan ansiotyöstä. Nykypolitiikka on toimimaton, koska se syrjäyttää ne, jotka eivät pysty työhön tai löydä sitä. Kirjoittajat ehdottavat, että ansiosidonnaiset, eriarvoistavat etuudet ja palvelut korvataan universaalilla perusturvalla. Samassa osassa Liisa Häikiö ja Miia Toivo huomauttavat, että olemme siirtyneet jo uuteen yhteiskuntaan, jota luonnehtii niukkuus. Niukkuuden lähtökohdasta uutta sosiaalipolitiikkaa tarvitaan kahdella tasolla: yhtäältä ihmisten ja yhteiskuntien elinmahdollisuuksia ja luonnonvaroja säilyttävän ja vahvistavan toiminnan tasolla, sekä toisaalta tasolla, jolla tasataan hyvinvointieroja ja turvataan kansallisesti ja globaalisti kaikkien sosiaaliset oikeudet elämää ylläpitävään ja sitä uusintavaan hyvinvointiin. Teoksen päättää Pertti Koistisen epilogi, jossa hän katsoo ker - jäläistä silmiin. Koistinen penää kokonaan uutta sosiaalista vastuuta niin politiikalta kuin kaikilta läsnä olevilta. oSa i SOSIAALINEN KUTISTUU MARKKINOILLA 24 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) 30 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 31 muuttui verilöylyksi. Nuo kuvat ovat piirtyneet syvälle muistiin. Kiinalla on monet kasvot. Tuohon aikaan Kiinaa johti Deng Xiaoping, joka oli aloittanut talousuudistukset 1970-luvun lopulla. 1980-luvulla Kiina kapitalisoitui nopeasti, joten kaikki merkit uudesta talousmahdista olivat varmasti vuonna 1989 näkyvissä – emme niistä kuitenkaan puhuneet. Omakin utelias katseeni oli läntisesti suuntautunut. Yhdysvallat kutsui puoleensa vahvana tiedemaana, eikä se siinä asiassa tuottanut pettymystä. Olen kuullut elämäni parhaat luennot New Yorkissa syksyllä 1989 ja Berkeleyssä keväällä 1990. En voi unohtaa Agnes Hellerin istuen puhuttuja, äärimmäisen tarkasti artikuloituja ja sivistyneitä monologeja häpeästä, filosofian tehtävästä ja tutkijoiden vastuusta New Schoolissa (1989) enkä Evelyn Fox Kellerin tyystin toisella tavalla sytyttäviä luentoja feminismistä UCLA:n Berkeleyn kampuksella. Vieläkin harmittaa, etten päässyt samaisena keväänä kuulemaan Arlie Hochschildin kurssia perheestä. Tarjolla ei ollut edes auditing-paikkaa, joka Kellerin luennolla tarkoitti konkreettisesti lattialla istumista, jos istumapaikkoja ei ollut vapaana; myöskään keskusteluun ei saanut osallistua. Tuolloin en mitenkään voinut arvata, että 25 vuoden kuluttua istuisin Chengdussa Sichuanin maakunnassa vastaamassa asiantuntijoiden kysymyksiin siitä, millainen universaali sosiaalivakuutus Kiinaan pitäisi luoda. 25 vuoden kuluttua tästä hetkestä, noin 85-vuotiaana, en ehkä vieraile missään tieteenharjoittajana. Hatara arvaukseni on, että Afrikassa voi tapahtua paljon. Tällä hetkellä ehkä kaikkein kiinnostavin maanosa sosiaalipolitiikan osalta on Latinalainen Amerikka. Siellä on erittäin intensiivisesti kehitetty universaaleja, mutta tiukan ehdollisia (conditional) sosiaalisen turvan järjestelmiä etenkin köyhyyskierteen katkaisemiseksi (Heimo 2014). Mutta monissa muissakin maissa, esimerkiksi Nepalissa ja Namibiassa luodaan uutta universalismia, kun Suomessa tästä periaatteesta etäännytään. Sosiaalipolitiikka 2017 -teoksen yksi tärkeä johtopäätös oli, että keskiluokkaistunut eronteon yhteiskunta (Roos 1992) ei näytä tarvitsevan universaalia sosiaalija terveysturvaa vaan welfare mix -tyyppistä hyvinvointipluralismia 32 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) (Anttonen & Sipilä 1992). Voi olla, että meillä Suomessa universalismin eetos saa 2010-luvulla vahvaa kannatusta vain jonkinlaisen kansalaispalkan muodossa, ei enää palveluissa. Vapaudesta valita on tullut yksi tärkeimmistä ”ismeistä”. 25 vuodessa tapahtuu paljon, 50:ssä vielä paljon enemmän. Vuoden 1989 kesän jälkeen Saksat odotetusti yhdistyivät, sosialismi romahti, kahden nuoruuttani hallinneen ideologian eli sosialismin ja kapitalismin valtataistelu laimeni, uusliberalismi eteni maailmanlaajuisena aaltona ja Kiinasta tuli kapitalismin vahvin temmellyskenttä mutta myös vahva tiedemaa. Neuvostoliitosta tuli Venäjä – sivistysvaltioko? Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatshov vieraili Suomessa lokakuussa 1989: ’’Haluan tervehtiä puolueetonta Suomea’’. Suomen presidenttinä toimi tuolloin Mauno Koivisto – sosiaalidemokratia eli ja voi hyvin. Kaikista näistä huomioista voi vetää yhden johtopäätöksen: tulevaisuuden tietäminen on tavattoman vaikeaa. Neuvostoliitosta ei tullut sivistysvaltiota ajattelemallamme tavalla. Siitä tuli Vladimir Putinin hallitsema Venäjä. Missä ihmeessä voimme olla 25 vuoden kuluttua? En tosiaan tiedä. Huoli tulevasta on kuitenkin paljon suurempi kuin 1989, tuona ihmeellisen optimismin vuonna. Onkohan järven selkä koskaan ollut sinisempi ja tyynempi? Politiikan ja kulttuurin suunnista Lahdenperässä keskustelimme paljon politiikan suunnasta ja puolueista. Yksimielisiä olimme siitä, että Suomi porvarillistuu ja oikeistolaistuu, ja tämä huomio jaetaan myös Sosiaalipolitiikka 2017 -teoksessa. Kaikki meistä eivät kuitenkaan uskoneet kaiken läpitunkevaan uusoikeistolaistumiseen: punamulta voisi sen pysäyttää. Keskustelimme myös kulttuurista ja sen muutoksesta. Seuraavaksi näitä teemoja syleilevä näyte keskustelun virrasta koskien tulevaisuuden suuntaa, eli mitä ajattelimme Suomen olevan vuonna 2014: 32 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 33 ”Suomi amerikkalaistuu ja Tampere saa pilvenpiirtäjänsä. Maanviljelys joko loppuu tai kukoistaa kasvihuoneilmiön vuoksi. Luonto tuhoutuu edelleen. Ydinvoimalakatastrofeja syntyy lisää maailmalla. Terveyshaitat vahvistuvat ihmisissä. Keskusta ja vasemmisto liittoutuvat suojelemaan ihmistä. Vahva naispuolue korostaa niukkuuden ideaa. Naisten asema vahvistuu yhteiskunnassa kaikin tavoin. Homoerotiikka lisääntyy. Uusoikeiston moraalikoodi valtaa alaa. Tupakointi kielletään ravintoloissa. Sukupuolimoraali tiukkenee. Uskonnolliset liikkeet kasvavat. Yhteiskunnallinen ilmasto on ankara ja teknokraattinen ohjaus tiukkenee. Sosiaalidemokraateista tulee oikeistolainen teknokraattinen puolue.” Tampere sai ensimmäisen pilvenpiirtäjänsä 2014; tämä ennustus osui oikeaan. Luonto oli suuri huolenaihe 25 vuotta sitten kuten tälläkin hetkellä. 25 vuoden kuluttua ekologinen kysymys voi olla polttavampi kuin sosiaalinen kysymys. Tarvitsemme kipeästi uudenlaista ekologista sosiaalipolitiikan ymmärrystä (Hirvilammi 2015). Jos ilmasto, meret ja maaperä saastuvat nykyvauhdilla, yhteiskuntapoliittisten kysymysten asialistan kärkeen nousee luonnon pelastaminen. Ihmisen muisti näissä asioissa on kuitenkin kovin lyhyt. Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta oli 1989 kulunut vain kolme vuotta: edelleen piti välttää sienien ja marjojen keräämistä! Olimme valtavan tietoisia ydinvoiman nurjasta puolesta, Tšernobyl oli lähellä. Vuonna 2011 tapahtunut Fukushiman ydinvoimaonnettomuus tapahtui niin kaukana, ettei suomalaisen politiikan ja talouden eliitin ydinvoimainnostus laimennut. Suomi on ja pysyy eurooppalaisen ydinvoimatuotannon kärkimaana. Meitä ei huolestuta lainkaan se, että jätteiden säilytys on epävarmoissa käsissä tai että ydinvoima muuttuu tavattoman kalliiksi tavaksi tuottaa energiaa. Suomi on teknokraattinen maa, jossa politiikan tekijät uskovat loputtomasti insinööritieteen kykyyn ratkaista joskus jossakin tulevaisuudessa ne ongelmat, joita tuotamme nyt tuleville sukupolville ja luonnolle. Näin me ajattelimme jo neljännesvuosisata sitten; paljon myöhemmin Suomen pääministeriksi 34 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) valittiin keskustalainen insinööri, Juha Sipilä, mutta punamulta saattoi jäädä historiaan. Maanviljelys ei ole loppunut, mutta ruoasta on tullut uudenlainen yhteiskuntapoliittinen kysymys (Mononen ja Silvasti 2012). Millaista ruokaa syömme? Miten ruokaa prosessoidaan? Millaisia terveyshaittoja lisäaineet, elintarviketeollisuuden kemikaalit ja tehotuotanto saavat aikaan? Miten ruoka ja sairaudet tai ruoka ja eriarvoisuus liittyvät toisiinsa? Näitä kysymyksiä pohditaan aivan toisella intensiteetillä kuin 25 vuotta sitten. Ruoka voi edelleen politisoitua ja muodostua hyvin keskeiseksi sosiaalipoliittiseksi kysymykseksi, puhumattakaan puhtaasta vedestä. Muun politiikan osalta ennusteemme ei osunut maaliin. Vasemmisto ja keskusta eivät ole liittoutuneet suojelemaan ihmistä; ennemminkin poliittinen keskusta ja oikeisto yhdessä oikeistopopulistisen puolueen kanssa ovat liittoutuneet suojelemaan elinkeinoelämää ja talouden kasvua. Ihmisen suojelu on 2010-luvun hallituspoliittisessa toiminnassa jäänyt taka-alalle, kun hallituksen tärkein tehtävä on pitää Suomi kansainvälisten yksityisten markkinayritysten, ”luottoluokittajien”, AAA-kerhossa. Tällaista hallituspolitiikkaa ei ollut olemassakaan 25 vuotta sitten, mutta talouden ja valtion finanssipolitiikan kansainvälistyminen ja etenkin eurooppalaistuminen tapahtuivatkin toden teolla vasta 1990-luvulla ja pitkälti Euroopan keskuspankin vauhdittamina. Mutta kyllä vuoden 2016 hallituspolitiikan linjanvedoissa on jotain ihan aidosti suomalaistakin: täällä kaukana Euroopan reunalla ihmisoikeudet ovat edelleen jotenkin vain sivuutettavissa. Politiikan muutokset ovat olleet suurempia kuin osasimme odottaa. Universalismin ja sosiaalipolitiikan vahvin taustavoima Suomessa on ollut punamullassa, mutta aivan lähitulevaisuudessa tällä yhdistelmällä ei maata hallita. Lahdenperän illassa ajattelimme, että sosiaalidemokraattien liikevoima katoaa puolueen teknokratisoituessa ja oikeistolaistuessa. Näin osin kävikin. Naispuolueeseen uskoi meistä tuolloin muutama, naisten aseman vahvistumiseen yhteiskunnan eri osa-alueilla kaikki. Mutta onko naisten asemassa sittenkään tapahtunut tarpeeksi radikaalia vahvistumista? Juuri nyt ei näytä siltä: 34 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 35 presidentti ja pääministeri ovat miehiä samoin kuin melkein kaikki puoluejohtajat. Vuonna 2016 hallituksen politiikassa sukupuolten tasa-arvo on ottanut askeleita taaksepäin. Naisen asema muuttuu kovin hitaasti, ja joissakin asioissa otamme askeleita taaksepäin: naiset ovat pitempään kotona vauvaja kotihoitovapailla kuin juuri missään muussa Euroopan maassa. Naisiin kohdistuva väkivalta ei juuri vähene, eivätkä yritykset palkkaa naisia johtajiksi. Nyt toivon, että seuraavien 25 vuoden aikana tapahtuisi paljon enemmän muutoksia sukupuolten välisissä valtasuhteissa. Onneksi Suomeen ei kuitenkaan ole syntynyt voimakkaita, esimerkiksi aborttia vastustavia liikkeitä. Mehän ennakoimme, että uskonnolliset liikkeet vahvistuisivat. Näin ei ole käynyt. Niiden paikan ovat ehkä ottaneet erilaiset populistiset ryhmät ja niitä lähellä olevat puolueet. Suuri ilon aihe on, että heteroseksuaalisuuden valta-asema on edes vähän alkanut horjua. Sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan 2017. Politiikan suuntaa on vaikea ennustaa. Samaa koskee taloutta. Vuoden 2008 talousromahdus tuli lähes kaikille taloustieteen asiantuntijoillekin täytenä yllätyksenä: ei näin pitänyt käydä. Sosiaalipolitiikka ja talouspolitiikka kulkevat käsi kädessä, joten muutokset taloudessa merkitsevät muutoksia sosiaalipolitiikassa. Miten sitten voisimme ennustaa, mihin suuntaan talous tai sosiaalipolitiikka ovat menossa? Tai politiikka? Tai miltä näyttää hyvinvointivaltio vuonna 2039? Olemmeko edelleen osa Euroopan Unionia? Onko Suomi kenties yhtiöitetty ja myyty ulkomaiseen omistukseen, demokratia ulkoistettu yrityksille ja kansalaisuus lopetettu? Emme voi tietää? Tässä ajassa vuonna 2016 Ukrainan kriisi jatkuu, etelämpänä on Syyria sotineen sekä päättymätön kärjistynyt konfliktitilanne Israelin armeijan ja Hamasin hallinnoiman Gazan välillä. Ei ole mikään ihme, että Suomen Akatemian ja Euroopan Unionin tutkimusrahoitusohjelmissa turvallisuus on yksi keskeinen teema. Turvallisuus ei tarkoita samaa kuin sana ’’social security’’. Sosiaalinen turvallisuus tai sosiaaliturva oli toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan tie kohti hyvää ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Etenkin Britanniassa uskottiin lujasti siihen, että kaikki ihmiset pitää 36 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) saada koulutuksen, terveydenhuollon ja rahallisen perusturvan piiriin. Sosiaalipoliittiset hyveet koituisivat kansakunnan menestykseksi. Universalismi loisi vakautta, tasa-arvoa ja yksinkertaista hallintoa. Ja pitkälti tällaisten sosiaalipoliittisten oppien varassa länsimaiset hyvinvointivaltiot luotiin (Anttonen & Sipilä 2000). Näistä ihanteista olemme luopumassa tai ainakin etääntymässä. Universalismin nimeen vannotaan nyt muualla kuin Suomessa. Meillä kansalaisten pitää saada valita itselleen parhaiten sopivat palvelut siinä missä he valitsevat mieliviininsä tai vaatemerkkinsä. Hallitus ehdotti huhtikuun 6. päivänä 2016, että julkiset palvelutuottajat yhtiöitetään. Mikähän taho tämän jälkeen on se puolueeton ja sektionaalisten intressien yläpuolella toimiva ”julkinen”? Valinnanvapaus ei tarkoita vain sitä, että asiakas valitsee. Valinnanvapauden maailmassa myös palvelun tuottaja valitsee asiakkaat. Mikä taho jatkossa hoitaa ne, joita kukaan ei halua hoitaa? Köyhät? Juopot? Muistisairaat vanhat? Marginaalissa elävät? Jos ei ole julkisia palveluja, ei ole yhteisvastuuta eikä sitä puolueetonta palveluntuottajaa – ei myöskään paikallista ja suoraa demokratiaa. Demokratiavaje on valtava uhka juuri nyt. Valinnanvapauden ylistys ”Yksityistäminen etenee ja julkinen terveydenhuolto pysähtyy. Lääkärien koulutustaso laskee ja vain yksityissairaaloissa on suomalainen henkilökunta. Suomi on olemassa vuonna 2009.” Vuoden 1989 kesällä ei enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö yksityistäminen etenisi julkisen sektorin sisällä rivakasti. Oletimme, että yksityistäminen tulee olemaan voimakasta terveydenhuollossa ja että 25 vuoden kuluttua meillä on paljon yksityissairaaloita. Näin ei käynyt, eikä lääkärienkään koulutustaso ole heikentynyt. Mutta julkisen terveydenhuollon kehittäminen ei sekään edennyt. Rinnalle on tietoisesti ja poliittisin päätöksin luotu vahva yksityinen terveyden- 36 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 37 huolto ja julkisten palveluiden on annettu rapautua. Työterveys on joillakin aloilla paisunut melko suuriin mittoihin. Vuonna 1989 jo olin työterveyshuollon piirissä, mutta laitoksen johtajakin muistutti joka syksy, että teidän ei pidä sitä käyttää vaan ’’menette terveyskeskuksiin hoidattamaan itseänne ja vaivojanne’’. Työterveys sijaitsi kaukana rumassa rakennuksessa, jossa sijaitsi monta muutakin valtion konttoria. Yksi niistä oli Valtion työterveyshuolto: muutama lääkäri käytävällä piti vastaanottoa, mutta harvassa olivat käynnitkin. Lääkäri opetti nostamaan pieniä käsipainoja. Jotenkin systeemi muuttui niin, että ensin muodostettiin Medivire ja hyvin nopeasti se yksityistettiin. Viime vuosien aikana työterveys oli ihan jotakin muuta: jos meni vastaanotolle ja oli pitkittynyt flunssa, joutui heti konsultaatioon erikoislääkärille. Jos oli kaksi flunssaa peräkkäin, piti käydä läpi niin suuri määrä kokeita ja konsultaatioita, että niihin väsyi. Käyntejä tuli paljon terveellekin asiakkaalle. Hienoahan se omalla tavallaan on ollut meille etuoikeutetuille. Saisipa mieshenkilö, jota yllä siteerasin, saman hoidon terveyskeskuksesta, mutta ei hän tahdo saada mitään hoitoja – paitsi erikoissairaanhoidon asiakkaana. Meillä on jo kaksi kerrosta terveydenhuollossa, vähintään kaksi kanavaa ja huikea eriarvoisuus mitä tulee terveyspalvelujen saatavuuteen ja terveydentilaan. Universalismi riutuu. Oma työterveyssuhteeni on normalisoitunut, kun palveluntuottaja vaihtui tai sitten työnantaja vain on laittanut jarrut päälle. Olen tyytyväinen: ylihoitaminen loppui. Sairaalat eivät tosiaankaan ole yksityistyneet, mutta aika moni lääkäri työskentelee yksityisellä terveysasemalla, joiden voitot siirtyvät jonnekin veroparatiiseihin. Julkispalvelujen markkinoistaminen etenee voimakkaasti. Nopeinta se on sosiaalipalveluissa, etenkin asumistai ympärivuorokautisen hoidon ja auttamisen palveluissa, joista yli puolet voi olla voittoa tuottavien yritysten tuottamia (Karsio & Anttonen 2013). Näin on esimerkiksi lastensuojelussa: suojelu on muuttunut liiketoimeksi. Ehkä 25 vuoden kuluttua, kun eriarvoistuminen ja erilaistuminen etenevät riittävän pitkälle, on keksittävä uudelleen julkinen. Ehkä konsulttien kaarti laulaa kuorossa, että vain julkinen valta voi taata ja tuottaa yhteiskunnallisia hyveitä kuten yhtäläisen 38 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) pääsyn koulutukseen, terveydenhuoltoon ja hoivaan. Ehkä tulee aika, jolloin keskustelemme taas tarpeista emmekä maksukyvystä. Tämän päivän Suomessa maksukyky on alkanut määrittää sosiaalija terveydenhuollon palvelujen saamista enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Johonkin markkinoistumisen huumaan hautautui sellainen osuustoiminnallisen palvelujärjestelmän kasvun odotus, jota Sosiaalipolitiikka 2017 -teoksessa uumoiltiin. Parhaillaan elämme monella tapaa uutta residualismin, eli pahimman köyhyyden tarveharkintaisen lievittämisen, aikaa sosiaalipolitiikassa. Jos olet köyhä, tyydyt kunnan osoittamaan paikkaan palvelutalossa. Jos olet varakas, käytössäsi on palveluseteli ja se voi toimia ohituskaistana suosittuun palvelutaloon ja turvalliseen hoitoon. Sama toistuu verovähennysoikeudessa. Jos olet köyhä, et raihnaisenakaan saa siivousapua. Jos olet hyvätuloinen, saat siivousapua valtion subventoimana, vaikka et sitä tarvitsisi. Hyvinvointivaltioon istutetaan käytäntöjä, jotka eriarvoistavat. Jotenkin uskon, että tulevien 25 vuoden aikana järki ja oikeudenmukaisuus voittavat. Nyt monet poliitikot ajattelevat, että valtio ei saa rajata mitenkään markkinatalouden lakeja: kaikki on kaupan. Valtion tehtävä on mahdollistaa verotusoikeuden avulla palvelujen kustantaminen. Ihanteena pidetään sitä, että raha seuraisi kuluttajia, jotka tekevät palvelumarkkinoilla informoituja ja rationaalisia päätöksiä. Tämä edellyttää kilpailutilanteen luomista ja etenkin sitä, että kaikilla toimi - joilla pitää olla oikeus ensinnäkin päästä osalliseksi valtion verotuloilla rahoitettavien palvelujen tuottamisesta ja toiseksi oikeus tehdä voittoa sosiaalipoliittisilla hyveillä. Tämä ajatus on tyystin uusi suomalaisen yhteiskunnan ja länsimaisen hyvinvointivaltion historiassa. Tähän asti on ajateltu, että julkisen vallan pitää tuottaa rahoittamansa palvelut itse tai yhteistyössä voittoa tuottamattoman järjestökentän kanssa. Muutos on jo tapahtunut ja tiedämme, että sosiaalipoliittisten hyveiden kaupallistamisesta on tullut erittäin tuottoisa liiketoimi. Muistisairas vanhus ei varmasti tee informoituja ja rationaalisia päätöksiä palvelumarkkinoilla, mutta kunta tai omaiset voivat sijoittaa hänet palvelutaloon, jonka voitot kotoutetaan veroparatiiseihin. Olemme 38 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 39 todella kaukana siitä maailmasta, jossa sosiaalipolitiikka oli yhtä kuin kansakunnan ja kansalaisen paras. Sosiaalipolitiikasta on tullut kaup - patavaraa. Eläkevaroillamme voidaan käydä sotia Afrikan maissa ja palvelutaloasumisen voitoilla rahoittaa vaikkapa juuri sotiin tarvittavaa aseteollisuutta. Tätä emme voi parhaalla tahdollakaan nimittää hyvinvointivaltion ajaksi. Hyvästit sille! Miksi sitten näin kävi? Miksi sosiaalipoliittisista hyveistä on tullut markkinahyödykkeitä, joita saa tuottaa kuka tahansa ja lähes millä kriteereillä tahansa? Moni kuntapäättäjä asettuisi nyt vastustamaan näitä ajatuksia ja sanoisi, että onhan meillä hankintaja kilpailulainsäädäntö, poliittinen valtakunnallinen ohjaus ja kansallinen sosiaalipoliittinen lainsäädäntö. Tilanne ei ole villi vaan hallinnassa; tai ehkä siinä on joitakin ’’valuvikoja’’. Osin näin onkin. Esimerkiksi Sitran sääntökirjat palveluseteliasumiseen ovat pitkiä kuin nälkävuodet. Markkinoiden tulo tuo mukanaan huikean sääntelybyrokratian: kun palvelun tuottajaan ei voi luottaa, on kontrolloitava aivan kaikkea kalorimääristä ikkunoiden kokoon. Ja kun työntekijään ei voi palveluorganisaatioissa luottaa, ihan kaikkea hänen työssään pitää kontrolloida. Kaikki on kirjattava minuuttien tarkkuudella että tehokkuus lisääntyy. Aikaa ei saa jäädä pienelle keskusteluhetkelle eikä luovalle työnteolle. Kaikki pitää standardoida. Eräässä kokouksessa tuli esiin, että erään kaupungin asettama kalorimäärä aterialle ei toiminut, kun joku tuottaja keksi lisätä laihaan velliin halvinta ruokaöljyä: vanhus sai kalorit, mutta ei ehkä ihan sillä tavalla kuin ’’kunta’’ ajatteli. Hyvä esimerkki markkinapalvelun kontrolliongelmasta oli myös äitini kotihoito: kaupunki kyllä valvoi, että paikalla käytiin kolmesti päivässä. Ovessa oli tarra, johon työntekijä leimasi kännykkänsä mennen tullen. Kaupunkia ei kuitenkaan riittävästi kiinnostanut, mitä 15 minuutin aikana tapahtui ja vielä vähemmän se, että äidin luona kävi yli sata ihmistä vuodessa. Ihan mukavia hoitajiahan heissä oli, mutta useimmat kävivät vain kerran eivätkä edes tienneet, mitä oli tarkoitus tehdä. Ruoka laitettiin lämmitettynä eteen, mutta se löytyi jääkaapista tai roskiksesta. Kun on 40 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) riittävän kauan syömättä ja juomatta, seuraukset ovat ihan jokaisen arkijärjellä ennakoitavissa. Kotihoidosta on tullut minimistä huolehtimista: ainakin äiti löydettiin aamulla lattialta ja minulle soitettiin, jos piti toimittaa sairaalaan. Olisi pitänyt juosta paikalle joka päivä paikkaamaan palvelujärjestelmän laiminlyönnit. Sellainen hyvinvointivaltio meillä nyt on. Kotipalvelu vuonna 1989 oli jotakin ihan toista kuin kotipalvelu vuonna 2015. Vuonna 1989 samat hoitajat kävivät samojen ihmisten luona ja saattoivat viipyä jopa tunteja: siivota, käydä kaupassa, laittaa ruokaa, seurustella. Vuonna 2014 kaikki tämä oli pilkottu tehostettuihin osapaketteihin. Kolme kylmää ateriaa tulee kerralla jääkaappiin. Kotihoidon tehtävä on lämmittää, mutta se ei ehdi seurata, syökö vanhus vai ei. Siivouspalvelu ostetaan itse, jos tulot riittävät verovähennyksen hyödyntämiseen, tai sitten kaupungin sopimustuottaja käy siivouksen tekemässä. Päiväkeskuskäynti kerran viikossa on kaiketi tarkoitettu toteuttamaan osallisuutta yhteisössä, aktiivisuutta vanhalla iällä ja nivelten liikkuvuutta. Jos yksinäisyyden tuntoja havaitaan, asiakasohjaaja tilaa järjestöistä ulkoiluttajan tai juttukaverin: käyvät jos käyvät. Oma kokemukseni näistä oli aika surkea: käynnit loppuivat yhden tai kahden vierailun jälkeen. Kukaan ei ilmoittanut palvelun loppumisesta, koskaan en saanut selville mitä tapahtui. Sen verran universalismista on jäljellä, että kotihoitokonsepti on kaikkialla maassa jokseenkin sama: supernopeat kotipalvelukäynnit, yksi päiväkeskuspäivä jokseenkin samalla kaavalla (unohdin saunomisen päiväkeskuksessa), ateriat kotiin kylminä ja lisäpalveluja, jos rahaa on. Yksityiset toimijat ja julkinen sektori massatilaajana ovat tuoneet meille lähes täydellisen virtaviivaistamisen. Hyvä että palveluntuottajat kirittävät toisiaan! Mitä tällä kaikella sitten on tekemistä suomalaisuuden ja kansainvälisyyspohdintojen kanssa? Mitä äitini täysin standardoitu kotihoito kertoo maastamme ja suomalaisuuden tilasta? Paljonkin. 46 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 47 Sosiaalipolitiikka markkinoistumisen tiellä Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on perustunut verovaroin kustannetuille julkisille palveluille ja etuuksille, universalismille, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tavoitteille, aktiiviselle työvoimapolitiikalle sekä korkealle työllisyysasteelle, unohtamatta taloudellista kasvua. Julkisten palveluiden ideaalina olleessa mallissa palvelut on järjestetty verovaroin, jolloin ne ovat kansalaisille pääasiallisesti maksuttomia ja kaikkien saatavilla varallisuudesta tai muusta yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta (Anttonen & Sipilä 2010). Näihin tavoitteisiin on pyritty julkisen vallan keskeisellä roolilla palveluiden rahoituksessa, järjestämisessä, tuottamisessa ja valvomisessa sekä universalistisella toimeentuloja palvelujärjestelmällä. Sosiaalija terveyspalvelut on määritelty julkisiksi hyödykkeiksi, joita ei ole tietoisten ja poliittisten päätösten seurauksena tuotettu markkinamekanismeilla. Hyvinvointivaltion kritiikin ja vapaata kilpailua korostavan politiikan seurauksena sosiaalipolitiikan painopiste on kuitenkin siirtynyt julkiselta sektorilta markkinoille ja yksilöille. Markkinoistumisella on monia erilaisia ilmenemisen muotoja. Usein markkinamekanismeja, kuten uutta julkisjohtamista, kilpailuttamista, tilaaja–tuottaja-mallia ja palvelusetelimallia perustellaan tehokkuuden, valinnanvapauden, läpinäkyvyyden ja ennen kaikkea kustannustehokkuuden lisääntymisellä. Harvoin uudistusten yhteydessä pohditaan voittoa tavoittelevan toiminnan vaikutuksia palveluiden käyttäjiin, työntekijöihin ja palveluihin. Esimerkiksi palvelusetelin käyttö sosiaalija terveyspalveluissa johtaa helposti tilanteeseen, jossa varakkaampi väestönosa saa nopeammin ja laadukkaampia palveluita sijoittaessaan itse rahaa julkisen tuen eli palvelusetelin päälle. Ne, joilla ei ole varaa maksaa omista varoistaan palvelusetelin arvon lisäksi jäävät vaille vaihtoehtoja. Tuloksena on jo valmiiksi eriarvoisessa taloudellisessa asemassa olevien kansalaisten välisen eriarvoisuuden kasvu. 48 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Kansallisia ja paikallisia valintoja Suomi on lainsäädännöllään ja paikallisilla käytännöillä silottanut tietä sosiaalipolitiikan markkinoistumiselle. Julkisten palvelujen ulkoistamista eli hankintaa säätelee hankintalainsäädäntö. Hankintalakiin on sisällytetty sosiaalija terveyspalvelut, vaikka hankintoja käsittelevä EU-lainsäädäntö ei tätä vaadi. Hankintalaki tarjoaa useita erilaisia tapoja kilpailuttaa palvelut, kuten neuvottelumenettelyn, mutta avointa kilpailumenettelyä kuitenkin suositellaan ja painotetaan hankintalaissa. On hyvinkin kohtuullista arvioida, että suomalaista sosiaalija terveyspalvelujärjestelmää on kehitetty markkinaystävällisemmäksi kuin esimerkiksi EU edellyttää. Vapaan kilpailun edistäminen on ollut asialistalla sosiaalipoliittisten kysymysten edellä. Sosiaalipalveluja paikallishallintoreformit ovat johtaneet erilaisten, julkisesti säänneltyjen markkinoiden syntymiseen ja erilaisten toimijoiden osallistumiseen markkinoille. 1990-luvun alkuun asti voittoa tavoittelevia, sosiaalipalveluita tuottavia yrityksiä oli Suomessa erittäin vähän. Vuonna 1990 yksityisen, voittoa tavoittelevan sektorin osuus työvoimasta sosiaalipalveluissa oli 0,5 ja 2010-luvulle tultaessa lähes 15 prosenttia. Sosiaalipalvelumarkkinoita ei käytännössä katsoen ollut olemassa 1990-luvun alussa, koska hyvinvointivaltion laajenemisen seurauksena valtio ja kunnat vastasivat sosiaalipalvelujen järjestämisestä ja tuottamisesta. Tämä perustui ajatukseen alueellisesta tasavertaisuudesta kansalaisten välillä samoin kuin siihen, että julkiset palvelut arvioitiin muutama vuosikymmen sitten ehdottomasti edullisemmaksi kuin yksityiset palvelut. Sittemmin julkista sektoria on alettu syyttää tehottomaksi ja kalliiksi, vaikka evidenssiä tästä ei ole (esim. Petersen & Hjelmar 2014). Julkinen sektori ja etenkin kunnat ovat aktiivisesti valinnoillaan luoneet Suomeen sosiaalija terveyspalvelumarkkinoita 1990-luvulta lähtien. Sosiaalipalveluiden markkinoistuminen on liittynyt kiinteästi palveluiden ulkoistamiseen kilpailuttamalla. Kilpailuttamisprosessit ovat melko raskaita ja kalliita, ja niissä osapuolina toimivat kunta palveluiden hankkijana ja palveluntuottajat palveluntarjoajina. Kil- 48 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 49 pailuttamisprosessit ovat suosineet suuria yrityksiä, joilla on resursseja ja osaamista hankintakilpailutuksiin. Tultaessa 2010-luvulle on kasvavasti korostettu myös vapaan valinnan malleja ja asiakaskeskeisyyttä. Palvelusetelimalli on levinnyt nopeasti osaksi suomalaisten kuntien palvelujärjestelmää. Kattavaa tutkimusta palvelusetelin käytöstä ei ole tehty, mutta sen käyttö esimerkiksi vanhuspalveluissa ja valikoiduissa terveydenhuollon toimenpiteissä on yleistä lähes koko maassa. Markkinoistumispolut ovat johtaneet erilaisten alueellisten sosiaalipalvelumarkkinoiden kehitykseen. Markkinatoimijoiden kirjo on laaja. Yhden hengen yritykset eivät ole harvinaisia esimerkiksi tukija kotipalveluissa. Sosiaalipalveluita tuottavat pienyrittäjät tekevät epäilemättä pitkää työpäivää ja ovat usein erittäin riippuvaisia kunnista palvelujen ostajina (Hasanen 2013). Pienyrittäjien vastakohtana palveluita tuottavat kansalliset ja kansainväliset suuryritykset, joiden toiminta on hyvin erilaista paikallisiin yrittäjiin verrattuna. Kenen tilille veroeurot päätyvät? Kansalliset ja kansainväliset yritykset ovat tulleet pysyvästi osaksi suomalaista hyvinvointipalvelujärjestelmää. Julkisesti luodut palvelumarkkinat, etenkin asumispalvelumarkkinat, ovat olleet houkuttelevia voittoa tavoitteleville yrityksille. Palvelumarkkinat keskittyvät kasvavassa määrin kansainvälisille, suurille yrityksille (Lith 2013). Kansainväliset yritykset ovat yleensä vielä suurempien kansainvälisten sijoitusyhtiöiden omistuksessa. Niiden ainoa tavoite on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Kansainvälisten yritysten omistajuuskuviot ovat usein hyvin monimutkaisia ja vaikeasti jäljitettävissä. Kyseisillä yrityksillä on usein paljon tytäryhtiöitä ja toimintaa eri nimillä eri maissa, joten niiden kirjanpidon seuraaminen, voittojen ja tappioiden kirjaaminen sekä verosuunnittelun selvittäminen on usein mahdotonta. Suurten yritysten toimintastrategiaan kuuluu lisäksi olennaisena osana pienempien yritysten ostaminen. 50 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Palvelumarkkinoilla toimivat myös kolmannen sektorin järjestöt ja yhdistykset ja näistä lähtöisin olevat yhtiöitetyt yritykset. Järjestötoimijat ovat usein pakotettuja yhtiöittämiseen toimiakseen palveluntuottajina sosiaalija terveyspalvelumarkkinoilla, koska Suomessa palveluiden järjestämisen tavoitteena on kilpailuneutraliteetin eli ’’reilun kilpailun’’ toteutuminen. Usein voittoa tavoittelemattomat yhdistykset tai järjestöt kuitenkin omistavat nämä yritykset ja vaikuttavat niiden toiminnan periaatteisiin. Markkinoilla toimii myös jonkin verran erilaisia sosiaalisia tai yhteiskunnallisia yrityksiä, joiden toimintaa säätelevät yritysten taustalla vaikuttavat ideologiset toimintaperiaatteet tai yhteiskunnalliset säädökset kyseisen nimikkeen saavuttamiseksi (Toikko 2012, 98–100). Miksi meillä on julkiset markkinat? Hyvinvointivaltion markkinoistumisen tausta on eittämättä uusliberalistisessa talouspolitiikassa. Uusliberalismi korostaa vapaita ja sääntelemättömiä markkinoita. Uusliberalistisen talouspolitiikan vaikutukset ovat havaittavissa useissa markkinoistumista edistävissä uudistuksissa. Esimerkiksi uusi julkisjohtamisoppi, joka korostaa yritysten toimintatapojen siirtämistä julkiseen hallintoon, edustaa uusliberalistista suuntausta. Uuden julkisjohtamisen hengessä julkista hallintoa on uudistettu hyödyntämällä markkinoiden toimintaperiaatteita, joilla uskotaan saavutettavan tehokkaampi ja taloudellisempi julkinen sektori. Sosiaalija terveyspalvelumarkkinoiden syntymistä voidaan pitää myös tietoisten poliittisten päätösten seurauksena (Gingrich 2011). Markkinoistumista on edistetty poliittisilla päätöksillä, jotka olisivat voineet olla erilaisia ja jotka voivat olla erilaisia tulevaisuudessa. Vastausta siihen, miksi 25 vuotta sitten suomalainen hyvinvointivaltio ei tuntenut yksityisiä sosiaalipalvelumarkkinoita, ja miksi nyt suomalaiset vanhukset ja sijoitetut lapset ovat monikansallisten yritysten palveluiden asiakkaita, on vaikea määritellä yksiselitteisesti. Kuitenkin tämä muutos on seurausta poliittisista päätöksistä, jotka 50 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 51 eivät ole olleet mitenkään vääjäämättömiä. Pohjoismaita vertaamalla huomaamme jo selviä eroja markkinoille annetussa roolissa. Suomen ja Ruotsin sosiaalipalveluissa voitontavoittelu on huomattavasti yleisempää ja laajemmalle levinnyttä kuin Tanskassa ja Norjassa (Meagher & Szebehely 2013). Näissä maissa markkinoiden moraaliset rajat on määritelty toisin. Esimerkiksi Norjassa ammattiyhdistysliikkeellä on ollut suuri merkitys markkinoistumisen vastustamisessa (Vabø ym. 2013). Suomalainen julkinen palvelujärjestelmä on nyt jo riippuvainen kansainvälisten yritysten tuottamista palveluista. Ilman voittoa tavoittelevia yrityksiä hyvinvointivaltio ei enää pystyisi tuottamaan kansalaisilleen nykyisiä sosiaalija terveyspalveluita. Muutos on ristiriidassa pohjoismaisen hyvinvointivaltion periaatteiden kanssa. Keskustelua pitäisi käydä enemmän markkinoiden ja julkisen sektorin sekä markkinoiden ja palvelun käyttäjien välisestä riippuvuudesta. Mitä tapahtuu, jos julkiselle sektorille palveluita tuottavat yritykset hakeutuvat konkurssiin? Johtaako markkinoiden keskittyminen suurille yrityksille rajuun julkisten kustannusten kasvuun? Miten voittoa tavoittelevat yritykset pystyvät tuottamaan voittoa ja tuottamaan palvelut halvemmalla kuin muut palveluntuottajat? Polkevatko ne työntekijän oikeuksia? Mitä työntekijöille ja asiakassuhteille tapahtuu, kun palveluntuottaja vaihtuu? Yhteiskunnallista keskustelua pitäisi käydä enemmän siitä, että sosiaalija terveyspalveluiden tuottamista määrittelee enenevästi voiton tavoittelu. Siitä, että kansalaisten välinen eriarvoisuus kasvaa yksityisten vakuutusten ja palvelusetelimallien seurauksena, koska palvelun käyttäjien oman rahan merkitys palveluissa lisääntyy. Siitä, että alueellinen eriarvoisuus lisääntyy, kun palvelutarjonta eriytyy paitsi kaupunkien ja maaseudun, myös Eteläja Pohjois-Suomen välillä. Julkisten palvelujen ulkoistamisen myötä myös yksityisten toimijoiden sääntelyn tarve kasvaa. Tutkimukset osoittavat, että yksityiskohtainen ja tarkka palvelujen sääntely heikentää niiden laatua, mutta julkisen sektorin tilaamia palveluja ei voi jättää valvomattakaan. Tilaaja–tuottaja-mallien kaltaiset rakenteet ovat itse asiassa tuottaneet 52 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) byrokraattisia prosesseja, jotka etääntyvät palvelun tarkoituksesta ja saajasta. Palveluiden sijaan on tuotettu uusia hankintatapoja sekä kilpailuttamiskäytäntöjä, ja käytännössä on onnistuttu lisäämään näännyttävä määrä paperityötä kuten kirjaamista, laskutusta ja raportointia. Sosiaalipolitiikan tehtävän uudelleen löytäminen Sosiaalipolitiikan keskeinen tehtävä on vastata kysymykseen siitä, mihin hyvinvointivaltiossa vedetään raja markkinoiden ja yhteisen, julkisen hyvän välille. Nyt julkista rahaa käytetään yhä enemmän sellaisiin hankintoihin, joiden seurauksena yhteinen varallisuus siirtyy kansainvälisten sijoitusyhtiöiden tileille (Lith 2013). Jos 30 vuotta sitten yksityinen, voittoa tavoitteleva toiminta oli kummajainen hyvinvointivaltion keskeisissä palveluissa, niin onko 30 vuoden päästä olemassa enää julkisia hyödykkeitä? Määrittelemällä hinta palveluille tuotteina ja vapauttamalla ne ostamisen ja myymisen maailmaan muuttaa julkisia palveluja ja ihmisten suhtautumista niihin. Kansalaisten hyvinvointia turvaavista julkishyödykkeistä eli sosiaalija terveyspalveluista tulee tuotteita. Markkinat eivät pelkästään allokoi hyödykkeitä, vaan ne myös muokkaavat kansalaisten, työntekijöiden ja päättäjien asenteita palveluista (Sandel 2012). Kun tuotteistamme ja hinnoittelemme vanhuksen ulkoilutuksen, asenteemme ja arvostuksemme ulkoilutusta kohtaan muuttuu. Ulkoilutuksen arvo on voinut perustua siihen, että jokaisella ihmisellä on oikeus nauttia ulkoilmasta ja luonnosta ja että on yhteiskunnan tai kanssaihmisten velvollisuus huolehtia tämän oikeuden toteutumisesta. Kun ulkoilutuksesta tulee tuote, jonka julkinen sektori, vanhus itse tai vanhuksen omaiset ostavat yritykseltä, joudumme määrittelemään tuolle oikeudelle ja velvollisuudelle hinnan. Oikeuksien tuotteistamisen seurauksena olemme pakotettuja kysymään itseltämme, miten näitä tuotteita voi ryhtyä myymään ja ostamaan, ja miten niille määrätään hinta. Jos emme määrittele vanhuksen ulkoilulle hintaa, ymmärryksem- 52 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 53 me näistä palveluista ja oikeutuksemme niille on erilainen. Mietimme ehkä, tarvitseeko vanhus ulkoilua ja miten järjestämme sille aikaa. Palvelujen tuotteistamista perustellaan usein sillä, että tulemme tietoiseksi palveluiden ’’todellisista’’ kuluista. Samalla ’’todelliset’’ eli välittömät taloudelliset kulut tullaan priorisoineeksi ja inhimilliset, sosiaaliset sekä pitkän aikavälin kulut unohtuvat tai menettävät merkitystään. Hyvinvointivaltion markkinoistuminen on osoitus markkinoiden moraalisten rajojen venymisestä. Yhteiskunnan tulee määritellä uudelleen, kuinka laajasti markkinoita voidaan käyttää yhteisen hyvinvoinnin turvaamiseen kansalaisille. Kuten totesin, hyvinvointivaltio on pyrkinyt turvaamaan kansalaisia juuri markkinoiden epävarmuuksilta. Niin kauan kuin hyvinvointivaltion tavoitteena on kansalaisten hyvän ja tasa-arvoisen elämän turvaaminen, myös yhteisen rahan käyttäminen näihin tavoitteisiin on oikeutettua. Jos sosiaalipolitiikan tavoitteeksi asetetaan yritysten voiton tavoittelun mahdollistaminen ja tukeminen, yhteisesti kerättyjen verorahojen merkitys muuttuu ja niiden legitimiteetti horjuu. Pitäisikö voiton tavoittelu ja rahan merkitys määritellä sosiaalipoliittisessa kirjanpidossa eri tavalla kuin yritysten kirjanpidossa? Voisiko voittoa olla vanhusten hoivakodista iltavuoron jälkeen kotiin lähtevä työntekijä, joka voi ajatella, että kaikki hänen hoivaamansa vanhukset jäivät puhtaina ja kuivina nukkumaan ja odottamaan aamua? Voisiko voiton tavoittelu sosiaalipolitiikassa tarkoittaa pienempää määrää sijoituslapsia laitoksissa verrattuna siihen, että jokaiselle sijoituslapselle on laskettavissa taloudellinen voitto yrityksen kilpailuttamisasiakirjoissa ja tilinpidossa? Voitaisiinko voiton edellytykseksi asettaa myös se, että kaikki julkista rahaa käyttävät toimijat työllistäisivät samalla osatyökykyisiä, pitkään työttömänä olleita tai muiden eri vähemmistöjen edustajia osana palvelujärjestelmäänsä? Julkisesti järjestetyn ja tuotetun sosiaalija terveyspalvelujärjestelmän perustelu ja oikeutus eivät ole muuttuneet, vaikka markkinat ovat tulleet osaksi hyvinvointivaltion palvelujärjestelmää. En pyri tällä kirjoituksella pyyhkimään yrityksiä pois sosiaalipolitiikan kentältä, vaan tarkoitukseni on herättää ajattelemaan, mitä markkinoistumisen seuraukset ovat ja voivat tulevaisuudessa olla. Jos julkista palvelujär- 54 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) jestelmää halutaan poliittisten päätösten seurauksena markkinoistaa, niin muutoksen pitää olla hallittu ja suunniteltu, sekä sen seurausten pitää olla avoimesti kansalaisten tiedossa. Lopulta saavun samaan kysymykseen, jonka esitin kirjoituksen alussa: tuleeko mitä tahansa voida ostaa ja myydä? 54 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 55 OMAISHOITOSOPIMUS, VELVOITE VAI MERKITYKSETÖN PAPERI? Minna Zechner Omaishoito eli läheisten välinen hoiva nivotaan omaishoitosopimuksin osaksi kunnan palvelujärjestelmää silloin kun hoivatyöstä maksetaan omaishoidon tukea. Kansallisessa omaishoidon kehittämisohjelmassa (Kansallinen omaishoidon tuen kehittämisohjelma 2014) esitetään, että sopimuksia tulisi tehdä myös niiden omaishoitajien kanssa, jotka eivät saa rahallista tukea hoivatyöhönsä. Millaisia tavoitteita omaishoitosopimukset palvelevat, kuka niistä hyötyy ja miten sitovia ne ovat? Pohdin omaishoivan sopimuksellisuutta eri näkökulmista. Yhteiskunta lepää omaishoivan varassa Maailmassa on aina ihmisiä, jotka tarvitsevat hoivaa eli apua jokapäiväisen elämän toimista selviytyäkseen. Vammat, erilaiset sairaudet ja korkea tai matala ikä ovat tavallisia syitä hoivan tarpeeseen. Suurin osa annetusta hoivasta saadaan läheisiltä, usein perheenjäseniltä. Kyse on yhtäältä ihmisten välisiin suhteisiin ja riippuvuuksiin kuuluvasta normaalista toiminnasta ja moraalisesta periaatteesta. Toisaalta julkisella vallalla on omat taloudelliset intressinsä omaishoivaa kohtaan. 56 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sille on tärkeä varmistaa, että läheisten auttaminen ja hoivaaminen jatkuu, jotta palveluiden kysyntä olisi mahdollisimman vähäistä. Lisäksi tasa-arvon näkökulmasta tavoitteena on huolehtia siitä, että apua ja hoivaa tarvitsevat henkilöt saavat riittävää ja oikeanlaista apua jokapäiväisen elämän toimiin ja pystyvät elämään ihmisarvoista elämää. Avun ja hoivan saantia turvaamaan on luotu erilaisia palveluita, kuten apuvälineiden lainaaminen, kotihoito ja tuetut asumismuodot sekä kuntoutus. Kuntien vastuulla, lain velvoittamana, on tarjota asukkailleen riittävästi tällaisia palveluita. Harva apua ja hoivaa tarvitseva henkilö kuitenkaan tukeutuu pelkästään palveluihin, vaan he saavat usein suurimman osan avusta ja hoivasta läheisiltään. Tätä läheisten antamaa hoivaa kunnat ovat ryhtyneet tukemaan ja määrittämään erilaisin sopimuksin. Miksi sopimuksia tehdään, mihin ne velvoittavat ja mitä hyötyä niistä voisi olla? Väitän, että sopimukset eivät juuri määritä omaishoitajan hoivatyön sisältöjä, niiden sitovuus on heikko ja välttämättömän omaishoidon turvaamisessa kuntien ja omaishoitajien väliset sopimukset eivät ole paras työkalu. Läheisten välisestä avusta omaishoidoksi Läheisten antamaa ja julkisesti tuettua hoivaa kutsutaan asiakirjoissa omaishoidoksi. Lähes kaikki Suomen kunnat tarjoavat omaishoidon tukea, joka on palveluista ja rahallisesta tuesta koostuva sosiaalipalvelu. Omaishoidon tukea voi saada vain, jos läheisen tekemä hoivatyö on sitovaa ja vaativaa. On arvioitu, että suurin osa läheisiään hoivaavista ei saa omaishoidon tukea. Mikäli tukea myönnetään, on hoivaa antavan henkilön tehtävä omaishoitosopimus kunnan kanssa. Sopimukseen tulee lain mukaan kirjata muun muassa hoitopalkkion määrä, oikeus vapaapäiviin, määräaikaisen sopimuksen kesto, omaishoitajan antaman hoidon määrä ja sisältö sekä hoivan tarvitsijalle ja omaishoitajan hoivatyötä tukemaan tarkoitettujen sosiaalija terveyspalvelujen määrä ja sisältö (Laki omaishoidon tuesta 937/2005, §4a). 62 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 63 kunnassa, jos hoivan tarvitsija ei saa omaishoitajaltaan sitä hoivaa ja apua, mistä on sovittu? Millainen painoarvo sopimuksilla kunnan näkökulmasta oikeastaan on? Käytännössä omaishoidon valvonta on lähestulkoon mahdotonta, koska hoivatyö tehdään kodeissa eikä varsinaisia valvovia elimiä ole, kun taas yritysten tuottamia palveluita valvoo muun muassa Sosiaalija terveysalan lupaja valvontavirasto. Tosin yritysten tuottamia, asiakkaiden kodeissa tarjottuja hoivapalveluita on käytännössä myös vaikea valvoa. Osa omaishoidon tuella hoivaa saavista saa myös kotihoitoa, jolloin kotona käy kotipalvelun tai kotisairaanhoidon työntekijöitä. Jotkut hoivan tarvitsijat käyvät säännöllisillä laitoshoitojaksoilla tai ovat palveluiden piirissä omaishoitajan vapaiden aikana, kuntoutuksessa tai terveydenhuollon palveluita käyttäessään. Tällöin sosiaalija terveysalan ammattilaisilla on mahdollisuus havainnoida hoivan tarvit - sijan tilaa. Käytännössä kotihoidon työntekijöillä, etenkin jos palvelu on säännöllistä, on mahdollisuus arvioida omaishoidon sopimuksen toteutumista eli omaishoidon laatua ja riittävyyttä. Tällainen omaishoidon laadun arviointi on subjektiivista, eikä omaishoitoon ole määritelty laatukriteereitä. Mahtaako se olla edes mahdollista? Vanhuspalvelulaissa ikäihmisten palveluihin liittyen on maininta vastuutyöntekijästä vuoden 2015 alusta (17§). Kunnan on nimettävä iäkkäälle henkilölle vastuutyöntekijä, jos henkilö tarvitsee apua palvelujen käyttöön ja yhteensovittamiseen liittyvissä asioissa. Tehtävänä on seurata yhdessä iäkkään henkilön ja tarvittaessa hänen omaistensa, läheistensä tai hänelle määrätyn edunvalvojan kanssa palvelusuunnitelman toteutumista sekä iäkkään henkilön palveluntarpeiden muutoksia (Laatusuositus… 2013). Vastuutyöntekijän tehtävänä voi siis olla myös omaishoidon laadun ja riittävyyden tarkkailu, kun omaishoito on kirjattu hoitoja palvelusuunnitelmaan. Vastuutyöntekijöitä ei vielä kunnissa juuri ole (Mattila & Kakriainen 2014, 31). Sopimuksellisuuden tiukassa tulkinnassa voitaisiin omaishoitajilta edellyttää hoivatyön säännöllistä kirjaamista samaan tapaan kuin kotihoidossa tehdään. Esimerkiksi yritysten tuottamassa kotihoidossa kirjaamatonta hoivatyötä ei oikeastaan ole olemassa, sillä vai kirjatuista tehtävistä voidaan laskuttaa. Kotihoidossa apuna olevat tekniset laitteet kuten tietokoneet, tabletit ja älypuhelimet soveltuisivat varmasti myös omaishoidon kirjaamiseen: syöttämiset, sängystä auttamiset, kaupassakäynnit ja lehden luvut. Tuloksena olisi loputon määrä tietoa, jota kukaan ei ehtisi lukea. Toisaalta kirjaaminen mahdollistaisi sopimusten todellisen seurannan ja myös omaishoidon rahallisen arvon määrittämisen. Näyttää siltä, että omaishoidon tuen sopimuksellisuus perustuu pääasiassa moraaliseen velvoittavuuteen, jota halutaan edelleen laajentaa, mikäli ”muu omaishoito” tulee uutena kategoriana käyttöön. Liekö taustalla pelko, että läheisistä huolehtiminen ei enää ole osa suomalaisten moraalista koodistoa? Ratkaisuksi ehdotetaan kansalaisten sitomista hoivatyöhön sopimuksin, joiden sisällöt kunnat pääosin sanelevat (ks. Valkama & Isosaari 2011). Suomalaisen sananlaskun mukaan ”Laki on niin kuin se luetaan, mutta oikeus on ihmisen sydämessä”. Kansalaisista tulee kasvattaa moraalisia yksilöitä, joilla riittää ymmärrystä ja apua niille, jotka sitä tarvitsevat. Sopimuksellisuus, vastuuttaminen ja velvoittaminen eivät kuitenkaan ole parhaita keinoja saada ihmisiä omaishoivaan. Omaishoitosopimusten merkitys sopimuksina on vähäinen ja niiden sijaan voitaisiin yhtä lailla tehdä omaishoitosuunnitelmia, joihin kirjattaisiin omaishoitajan ja hoivan tarvitsijan näkemyksiä ja määritelmiä hoivasta. Hoivatyössä hyödyksi on tietoisuus siitä, että saa tuekseen palveluita ja että saa jakaa hoivatyön tehtäviä ja vastuuta ammattilaisten kanssa. Sekin auttaa, että hoivaajalla ja hoivan tarvitsijalla on varmuus omaishoidon tuen jatkuvuudesta. Yksi ratkaisu jatkuvuuteen on Kansallisen omaishoidon kehittämisohjelman laatineen työryhmän esitys omaishoidon tuen rahallisen etuuden siirtämisestä Kansaneläkelaitoksen hallinnoimaksi. Vanhuspalvelulaissa esitetty vastuutyöntekijä olisi tarpeen omaishoitajille ja hoivan tarvitsijoille ja ylipäätään vanhuksille, joilla on paljon avun tarpeita, ja jotka käyttävät tai ainakin tarvitsisivat erilaisia palveluita. Myös järjestöillä ja niiden kouluttamilla vapaaehtoistyöntekijöillä voisi olla tehtävä kotona asuvien vanhusten tukemisessa, vaikka kunnan tulee kantaa vastuu hoivan kokonaisuudesta. oSa ii LAPSEN JA NUOREN ÄÄNI 66 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) 66 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 67 LASTENHOITO, INVESTOITU LAPSI JA LAPSEN ÄÄNI1 Katja Repo Se, miten lastenhoito on organisoitu, on keskeinen osa pienten lasten arkea ja kokemusmaailmaa. Uusi, 1980-luvulta voimistunut lapsuuden tutkimus korostaa lasten äänen ja lasten kokemusten tutkimisen tärkeyttä. Tästä huolimatta meillä on hyvin vähän tietoa siitä, miten lapset kokevat hyvän hoidon tai arvottavat lastenhoitopolitiikan kulmakiviä. Lastenhoitopolitiikan tavoitteena on perheiden arkisen kasvatustehtävän tukeminen ja vanhempien työssäkäynnin edistäminen. Samalla tavoitellaan lasten etua. Tiedämme, että hyvä hoito, kasvatus ja opetus tuottavat lapselle sellaisia sosiaalisia ja kognitiivisia valmiuksia, jotka tukevat hänen kehitystään aikuisuuteen. Pienet lapset tarvitsevat kuitenkin jatkuvaa hoitoa ja kasvatusta. Alle vuoden ikäisten lasten pääasiallisia hoitajia ovat yleensä hänen vanhempansa. Lapsen kasvaessa kasvatusja hoitovastuut laajenevat, ja lapset osallistuvat yhä useammin kodin ulkopuolisiin varhaiskasvatuspalveluihin. Se, miten lasten hoito ja kasvatus on organisoitu, määrittää kokonaisvaltaisesti heidän arkeaan ja elinpiiriään. Mutta tiedämmekö, mitä lastenhoito lapsille merkitsee tai miten he hyvän hoidon ymmärtävät? 1 Teksti on osa Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa CHILDCARE-konsortiotutkimushanketta. 68 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Ja onko meillä näkemystä siitä, miten lastenhoitopolitiikkaa tulisi kehittää lasten näkemysten pohjalta? Tarkastelen tässä esseessä lapsen äänen kuulemisen mahdollisuuksia lastenhoitopolitiikan kentällä ja esitän, että lapset, myös alle kouluikäiset, tulisi ymmärtää aktiivisina oman aikansa kansalaisina, jotka osaavat tuottaa merkityksellistä tietoa ympäröivästä maailmasta. Lähden liikkeelle suomalaisen lastenhoitopolitiikan jännitteistä ja lapsesta yhteiskunnallisen investoinnin kohteena. Suomalainen lastenhoitopolitiikka tarjoaa vaihtoehtoja Suomalainen lastenhoitopolitiikka on hyvin erityinen ja tarjoaa lastenhoitoa koskevissa ratkaisuissa vanhemmille mahdollisuuden valintaan. Vanhempainvapaan jälkeen perheet voivat turvautua kunnallisiin lastenhoitopalveluihin heille lakisääteisesti taattuna oikeutena. Jos perheet eivät kuitenkaan halua tätä oikeuttaan käyttää, yhteiskunta tukee kunnalliselle palvelulle rinnakkaisia hoitomuotoja: informaalia hoivaa ja markkinapohjaisia ratkaisuja. Kotihoidon tuki mahdollistaa lapsen kotihoidon siihen asti, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Yksityisen hoidon tuki kattaa osan yksityisten lastenhoitopalvelujen kustannuksista. Useat kunnat tarjoavat vanhemmille vielä palveluseteleitä lasten varhaiskasvatuspalvelujen ostamiseen tai muita kunnallisia lisäetuuksia, jotka tukevat informaaleja ja markkinapohjaisia hoitoratkaisuja. Lastenhoitopolitiikkamme edustaa hoivan sekataloutta: lähes kaikki lastenhoitomuodot ovat yhteiskunnan tukemia informaaleista ratkaisuista kaupalliseen hoivaan. Näyttää myös siltä, että vanhemmat ovat pääosin tyytyväisiä lastenhoitoratkaisuihinsa. Suurin osa perheistä on pystynyt järjestämään lastensa hoidon haluamallaan tavalla (Miettinen 2012, 20) ja kokemukset lastenhoidosta ovat pääsääntöisesti positiivisia. Kotihoidon valinneet vanhemmat perustelevat kotihoitoa lapsen etuna, kunnallisen päivähoidon laatuselvitykset puhuvat käyttäjien tyytyväisyydestä, ja näkemykset yksityisistä ratkaisuista ovat yleensä myönteisiä. Poliittiset päättäjät toteavatkin kuin yhdestä suusta, 68 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 69 että järjestelmämme tukee monipuolisesti perheiden mahdollisuuksia järjestää pienten lasten hoito vanhempien haluamalla tavalla. Lasten kannalta tilanne ei ole kuitenkaan yhtä ristiriidaton. Suomalaiset lapset osallistuvat varhaiskasvatuspalveluihin vähemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa. Vuonna 2013 lähes puolet alle kolmevuotiaista hoidettiin kotona, ja 3–5-vuotiaistakin päivähoidossa hoidettiin noin kahta kolmesta. Kuitenkin jos perheen nuorimmasta lapsesta maksetaan lasten kotihoidon tukea, ovat heidän muut alle kouluikäiset sisaruksensa pääsääntöisesti kotihoidossa. Monet kunnat myös edellyttävät, että ollakseen oikeutettuja erilaisiin kunnallisiin kotihoidon tuen kuntalisiin, perheen tulee hoitaa kaikki alle kouluikäiset lapsensa kotona. Kotihoidossa ovat yleisemmin pienituloisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden lapset. Lasten kannalta politiikkamme tuottaakin jakoja: moni kotihoidossa oleva maahan tullut samoin kuin suomalaislapsi jää ammatillisen varhaiskasvatuksen ulkopuolelle. Investoitu lapsi Jälkimodernin ajan lapset ovat yhä keskeisemmällä tavalla sijoituskohteita. Taloussosiologian tutkija Viviana A. Zelizer (1985) esittää, että lapset ovat postmodernin ajan vanhemmille emotionaalisesti korvaamattomia tuottamalla vanhempiensa elämään kaivattua sisältöä ja merkityksen tunnetta. Lapset edustavat vaihtuvien identiteettien ja moninaisten elämäntapojen maailmassa vanhemmilleen myös pysyvyyttä. Tunneside lapseen ei kärsi samanlaisesta luottamuspulasta kuin nykyajan avioliitot, parija ystävyyssuhteet tai vaikkapa luokkasolidaarisuus. (Jenks 1996; Wyness 2006.) Myös taloudellisen menestyksen katsotaan vaativan investointia lapsiin. Tietoyhteiskunnan ja yhä nopeammin globalisoituvien markkinoiden aikakautena kansallista innovaatioja kilpailukykyä edistetään panostamalla inhimilliseen ja sosiaaliseen pääomaan. Siksi tulevaisuuden työtekijöitä eli lapsia halutaan kouluttaa, osallistaa ja voimaannuttaa – jo hyvin pienestä pitäen. (Esping-Andersen 2002; Lister 2003; Strandell 2012.) 70 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Laadukkaat varhaiskasvatuspalvelut ovat investointiajattelun airut. Politiikka-asiakirjoissa niihin viitataan palveluna, joka tarjoaa hyvän alun lapsen elämälle. Myös tutkimus korostaa varhaiskasvatuksen etuja: oppimisen edellytykset nimenomaan varhaislapsuudessa luovat pohjan myöhemmälle oppimiselle. Varhaiskasvatus nähdään yhtenä tuloksellisimmista ja kustannustehokkaimmista keinoista varmistaa, että kaikki lapset saavat mahdollisuuden kehittää taitojaan ja kykyjään täysimääräisesti. Investointina varhaiskasvatus ei myöskään ainoastaan tasoita lasten välisiä eroja, vaan myös sen tuotto arvioidaan erittäin korkeaksi. Varhaiskasvatuksen edut korostuvat kuitenkin riskiperheiden kohdalla. (Sipilä & Österbacka 2013.) Kehityspsykologisessa keskustelussa investointikeskustelu paikantuu vanhempien lapsilleen omistaman ajan sekä äidin ja lapsen välisen kiintymyssuhteen merkitykseen. Kiintymyssuhteen rakentamisen näkökulmasta lapset, ainakaan pienet lapset, eivät kaipaa niinkään yhteiskunnallista panostusta varhaiskasvatuspalveluihin, vaan pikemminkin sitä, että yhteiskunta huomioi vanhemman ajan tärkeyden lasten arjessa. Näkökulma puhuu kotihoidon tukemisen puolesta argumentoimalla muun muassa, että ’’lapsen kehityksen kannalta on selkeästi parempi vaihtoehto, että äidit hoitavat lapsia kotona’’ (Ilta-Sanomat 21.3.2012 / Keltikangas-Järvinen) tai että ’’pienellä lapsella tulee olla oikeus oman vanhemman syliin’’ (Helsingin Sanomat 4.3.2012 / Räsänen). Kotihoidon valinneet vanhemmat korostavatkin rauhallisen ja kiireettömän arjen positiivisia vaikutuksia lapsen kehitykseen. Investointinäkökulmista huolimatta lastenhoidon kysymykset ovat vanhemmille haasteellisia. Mistä voi tietää, että valittu hoitomuoto on sittenkin lapsen edun mukainen tai kuinka varmistaa lapsen tasapainoinen kehitys? Lastenhoitoon liittyvien valintojen tekemistä ei varmastikaan helpota se, että julkisuudessa lastenhoitoa koskeva keskustelu on usein hyvin mustavalkoista. Palveluilla ja kotihoidolla, kummallakin, on omat kannattajansa, ja toisinaan eronteot linjojen välillä ovat hyvin vahvoja. Lisäpohdintaa ja epävarmuutta lastenhoitovalintoihin tuo, nykyajalle tyypillinen, kaksijakoinen suhde lapseen: Yhtäältä vanhemmat 70 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 71 haluavat varustaa lapsen taidoilla ja kokemuksilla, joista on hänelle hyötyä myöhemmin elämässä, kuten työelämässä. Toisaalta vanhemmat haluavat suojella lasta ’’raa’alta’’ ja stressaavalta maailmalta. Lasta lähestytään usein yhtä aikaa sekä futuristisesta että suojelevasta näkökulmasta. Toisinaan lapsi on tulevaisuuden tekijä – aktiivinen ja innokas uuden tiedon oppija. Toisissa yhteyksissä hän on taas hauras ja riippuvainen, ja häntä tulee suojella ja varjella monimutkaiselta maailmalta. Lapsen ääni Suomalaisilla perheillä on siis mistä valita. Lasten ja heidän perheidensä voidaan myös ymmärtää hyötyvän lastenhoitoon suunnatuista verovaroista. Mutta pääsevätkö lapset itse kuitenkaan vaikuttamaan siihen, miten heitä hoidetaan tai tiedämmekö, mihin he lastenhoitoon kohdennettuja verorahoja haluaisivat suunnata? Ja miten tällaista tietoa olisi mahdollista tuottaa? Tietoa siitä, mitä lapset ajattelevat hyvästä lastenhoidosta on hyvin vähän. Tutkimus on kiinnittänyt katseensa pääsääntöisesti kunnallisten palvelujen piirissä oleviin lapsiin, ja tutkimustieto valaisee lähinnä päiväkotien arkea ja toimintakäytäntöjä. Suuri osa suomalaislapsista hoidetaan kuitenkin kotona. Monet lapset osallistuvat myös erilaiseen kerhotoimintaan. Näiden lasten hoitoja kasvatuskokemuksista tiedetään hyvin niukasti. Myöskään lasten toimijuuden monipolvisuus ei tule arkisessa elämässä useinkaan kuulluksi. Tämä johtuu usein siitä, että huolestuneet vanhemmat ja kasvattajat sivuuttavat lasten ajatukset puhumalla heidän puolestaan. Sen sijaan, että aikuiset olisivat kiinnostuneita siitä, mitä lapset tosiasiassa tekevät, pohtivat ja ajattelevat, he keskittävät huomionsa siihen, minkälaisia lasten ja nuorten tekemisten ja ajatusten pitäisi olla. (Ruckenstein 2013.) Lapset ovat edelleen pikemminkin toiminnan kohteita kuin itse toimijoita. Varhaiskasvatuksen kentällä 72 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) on tosin pyritty kehittämään lasten vaikutusmahdollisuuksia varhaiskasvatuksen arkeen ja ympäristöön. On kuitenkin positiivista, että tutkimuksessa on alettu kehittää erilaisia toiminnallisia menetelmiä lapsen äänen tavoittamiseksi. On myös yhä yleisempää, että lasten tutkimisesta on siirrytty lasten kanssa tutkimiseen. Käsitykset siitä, mitä lapsen äänellä tarkoitetaan, ovat kuitenkin eriäviä. Yhtäältä esitetään, että meidän on mahdollista tavoittaa lapsen aito ääni, hänen sisimmät kokemuksensa ja tunteensa. Toisaalta lähdetään liikkeelle ajatuksesta, että lapsen ääni on vuorovaikutuksen tulosta. Tästä näkökulmasta kaikessa lasten kuulemisessa on kyse pikemminkin merkitysten muodostamisesta omassa tilanneyhteydessään. Tutkijan ja vanhemman vastuulle jää tämän merkitysten muodostumisen prosessin tulkinta. (ks. Alasuutari, Karila, Alila & Eskelinen 2014.) Uusi, 1980-luvulta voimistunut lapsuudentutkimus korostaa lapsen sosiaalista toimijuutta sekä heidän kykyään analysoida ympärillä olevaa maailmaa. Myös YK:n lapsen oikeuksien sopimus, jonka Suomi on ratifioinut, edellyttää, että lasta tulee kuunnella häntä koskevissa asioissa (YK:n lapsen oikeuksien sopimus 1989). Yksi tapa lisätä ymmärrystämme lasten hyvinvoinnista ja huomioida hänen osallisuutensa onkin ottaa lapset mukaan tutkimushankkeisiin. Maailman avaaminen lasten näkökulmasta tarkoittaa kuitenkin sitä, että lapsilähtöisyyden periaatteen tulisi toteutua tutkimuksissa monialaisesti: niin tutkimuskysymysten valinnassa, aineiston keruumetodeissa, aineiston analyysissä kuin myös tulosten käsitteellisessä tulkinnassa (Alanen 2009). Johtopäätös Lasten hyvinvointi on moniulotteinen ja vaikeasti rajattava ilmiö. Tämä jo siksi, että hyvinvointiin liittyy paljon yksilöllisiä ja tilanteisia tekijöitä ja toisaalta ’’investoinnit’’ lasten hyvinvointiin ovat tulevaisuusvalintoja. Hyvinvointi asettuu monenlaisiin kehyksiin: voimme lähestyä hyvinvointia materiaalisten ehtojen näkökulmasta, tarkastella 78 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 79 kurinpitoa) tapahtuu perheessä, mihin kasvatustieteellinen tutkimus on kiinnittänyt huomiota ja mistä sosiaalitieteellinen tutkimus taas vaikenee. Auktoriteetin muodostumisen tutkimus on usein ollut sukupuolineutraalia kuten perinteellinen kasvatustieteellinen tutkimus yleensäkin. Perheessä tai koulussa annetun kasvatuksen tyylit jaotellaan sallivaan tai välinpitämättömään, ohjaavaan eli autoritatiiviseen sekä autoritaariseen. Keskustelu on lähtenyt liikkeelle autoritaarisen, jäykän ja käskyttävän, vanhemmuuden kritiikistä, ja sen vastakohtana nähtiin salliva vanhemmuus (Baumrind 1988). Myöhemmin sallivasta vanhemmuudesta on erotettu välinpitämätön kasvatustyyli, joka on aiheuttanut yhteiskunnallista huolta, esimerkiksi puhetta hukassa olevasta vanhemmuudesta. Lähes kaikki tutkijat pitävät autoritatiivista eli jämäkästi ohjaavaa ja joustavaa kasvatustyyliä parhaimpana. Se on puolestaan autoritaarisen ja sallivan kasvatustyylin välimuoto tai yhdistelmä. Se pitää sisällään aikuisen jämäkkää ohjausta, mutta jättää sijaa myös lapsen tai nuoren itsemääräämisoikeudelle. Lasten ja nuorten pahoinvointipuhe syntyi laman vaikutuksista ja eskaloitui vuosituhannen vaihteessa. Esimerkiksi Mirja Satka ja muut (2011) kysyvät, miksi lapset ja nuoret ovat herättäneet niin paljon ammattilaisten ja päättäjien huolta noin parinkymmenen vuoden ajan. Julkinen huolipuhe ei sellaisenaan toimi todellisuuden indikaattorina. Lapset ja nuoret eivät voi nykyään erityisen huonosti tilastojen mukaan eivätkä ole ’’ennennäkemättömän pahantapaisia’’, kuten Timo Harrikari kirjassa kiteyttää. Vastaus voisi löytyä hallinnan tavan muutoksesta, joka ilmenee nuorten elämän kiristyvänä säätelynä. Pohjoismaisen osallistavan lapsija nuorisopolitiikan rinnalle on syntynyt joukko kyseenalaisia kurinpidollisia toimia, jotka kumpuavat uuskonservatistisista aatteista ja uusliberaaleista käytännöistä. Nuoria katsotaan kategoriana eräänlaisen ’’riskilinssin’’ läpi ja riskejä hallitaan ’’turvallisuustalkoilla’’. Kurittomat nuoret voivat joukkona uhata muun yhteiskunnan turvallisuutta. Kun aloin perehtyä sukupolvien väliseen vuorovaikutukseen ja aikuistuvan/aikuistuneen lapsen perhesuhteisiin, en yllättäen löytänytkään juuri mitään aiempaa tutkimusta lapsuuden perheen näkökul- 80 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) masta. Suomessa arvostetaan monista muista kulttuureista poiketen lasten varhaista itsenäistymistä jopa niin, että taustaperheiden erot häivytetään. Ongelmalliset perheet kyllä tunnistetaan ja uskotaan, että niistä nuoren olisikin syytä päästä eroon. Ei ole ihme, että (esimerkiksi adoptoidut) nuoret etsivätkin niin sanotusti juuriaan. Lasta itsenäistettäessä ja yksilöllistettäessä on perhekonteksti jäänyt taustalle tutkimuksen lisäksi joskus myös hyvinvointivaltiollisessa auttamistyössä. Kun pyrkimyksenä on yksilöllistää lasta, saatetaan jopa nostaa lapset/nuoret ohi vanhempiensa, ikään kuin pelastaa heidät vanhemmiltaan, ja samalla ajatellaan vanhempien epäonnistuneen. Riittakerttu Kaltiala-Heino ja Sari Fröjd (2008) väittävät, että suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä yksilöllistää nuorta ja sallii lapsen itsemääräämisoikeuden, eurooppalaisessakin vertailussa, aivan liian varhain. Yleisesti nuorten kasvava vapaus on samalla lisännyt ongelmanuorten kontrollia ja hallintaa. Näillä eväillä yhteiskuntaan Onko perhetutkimuksen ja nuorisotutkimuksen käyttämistä käsitteistä siis apua, kun ajatellaan nuorten integroitumista yhteiskuntaan? Edellä hahmotetut tutkimusteemat kuvannevat, minkälaisilla perheen ja koulun antamilla eväillä lasten ja nuorten uskotaan selviävän aikuisuuteen. Eväät, joita voidaan kutsua myös taloudelliseksi, kulttuuriseksi tai sosiaaliseksi pääomaksi, muodostuvat ennen kaikkea lasten ja nuorten terveydestä ja hyvinvoinnista. Tärkeitä ovat myös auktoriteettisuhteet ja osallisuustaidot, kyky sitoutua sekä vaalia omia että kunnioittaa toisten oikeuksia ja käyttäytyä vastuullisesti. Kun mietitään aikuistuvien nuorten suhdetta yhteiskuntaan ja työelämään, esiin nousee jatkuvuuksia ja katkoksia. Nuorten itsenäistäminen ja osallistumistaitojen opettaminen ovat ilmeisen tärkeitä valmiuksia (työmarkkina-)kansalaisuuden kannalta. Suurin katkos mielestäni liittyy perheen ja yhteiskunnan kytkökseen: demokratisoi- 80 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 81 tuvassa perheessä opitut pelisäännöt eivät päde työelämässä. Nuorten sosiaalistamista yhteiskuntaan pidetään koulun tehtävänä, mutta koulutuspolitiikka ja työpolitiikka ovat varsin etäällä toisistaan. Jos koulutus ja työelämä eivät kohtaa, vielä huonommin kohtaavat perhe ja työelämä. Yhteiskunnan integraatiota ja jatkuvuutta hankaloittaa, jos sen instituutiot eivät keskustele. Perhe nähdään kasvualustana, joka on tehnyt tehtävänsä aikuisuuden kynnyksellä. Nuori aikuinen ponnistaa riippumattomana yksilönä siitä irrotessaan, eikä lapsuuden perheellä nähdä olevan merkitystä ennen kuin nuori aikuinen perustaa oman perheen. Pikkulapsivaiheeseen on panostettu hyvinvointivaltiollisessa auttamistyössä paljon, mutta murrosiän jälkeen nuorten ja heidän vanhempiensa nähdään ikään kuin pärjäävän omillaan. Sukupolvien välinen vuorovaikutus jää tapojen ja traditioiden varaan, mistä seuraa, että perheeseen liittyvät eriarvoistavat mekanismit ovat suurimmillaan. Kuinka paljon eroavatkaan tukiriippuvaisen nuoren eväät keskiluokkaisen nuoren eväistä? Vauraammille perheille mahdollinen, aikuistumisen tietä tasoittava curling-vanhemmuus merkitsee esimerkiksi (ennakko)perintönä saatavaa omistusasuntoa. Tukiriippuvaisen lapsen vanhempi puolestaan avustaa lastaan salaa, sillä esimerkiksi toimeentulotuesta pienikin annettu avustus vähennetään. Nyky-yhteiskunnassa keski-ikäisten vanhempien ja murrosikää tai siirtymävaihetta aikuisuuteen elävien lasten suhde on oikeastaan pisin jakso vanhemmuutta. Kuitenkin vain pikkulapsivaihe on ohjeistettu asiantuntijatiedolla toisin kuin murrosikä tai aikuistumisvaihe. On arvioitu, että perheen merkitys tulee vielä kasvamaan hyvinvointivaltion rapautuessa. Perheellä ja perhekäytännöillä on merkitystä siirtymävaiheessa aikuisuuteen, jos ei konkreettisesti niin ainakin metaforisella tasolla. Jos ajatellaan nuoren maailmalle lähtöä ja taustaperheestään irtautumista kasvatustyylien (ks. Baumrind 1988) valossa, ohjauksen puuttuminen aikuisuuteen siirtymävaiheessa merkitsee välinpitämätöntä kasvatustyyliä. Työelämä elää täysin omaa elämäänsä ja erityisesti 82 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) nuorten työmarkkinoilla pätevät viidakon lait. Suunnitellut koulutusleikkaukset eivät myöskään kerro maltista tulevaisuuden suunnittelussa ja siihen varautumisessa. Välinpitämättömyyttä ilmentää se, että nuorille tarjotaan nollatyösopimuksia, vuokratyötä, harjoittelujen ketjutuksia ja pätkätöitä. Työpaikoilla, joissa on otettu löysät pois eikä kenelläkään ole aikaa opastaa harjoittelijoita tai muita noviiseja, nuoret aikuiset ovat jopa hyväksikäytön vaarassa. Murrosikäisten hallinnasta tuttu nuorten demonisointi ja epäily joukkona voi jatkua pitkälle aikuisuuteen: ajatellaan että ’’generation x/y/z’’ ei osaa mitään. He eivät osaa myöskään vaatia oikeuksiaan. Esimerkiksi kaupan alan ketjutetut nollatyösopimukset voivat johtaa pitkittyneeseen aikuistumiseen kuten tilanteessa, jossa 29-vuotias nuori nainen käy syömässä kotona ja isä maksaa ajoittain vuokran. Haastattelutilanteessa hän tosin kertoo naistapaisesti olevansa tyytyväinen työsuhteeseensa (Juvén 2014). Työelämän käytännöt ovat sukupuolittuneita mutta tutkimuksen käyttämät käsitteet usein sukupuolineutraaleja. Jatkuvuuden kannalta nuorten integrointi yhteiskuntaan ja työelämään vaatisi kasvatustyötä ja ohjausta, siis malttia. Kaikki tietävät huvittavan rinnastuksen perheja työelämän erilaisuudesta. Monen työpaikan keittiössä lukee ’’äitisi ei ole täällä töissä’’ kielien siitä, ettei kukaan hemmottele ja passaa, vaan on suoriuduttava itse. Perheen nähdään toimivan naiivin lapsilähtöisesti: lapsen etu on etusijalla eikä häneltä saa vaatia mitään. Työelämästä sen sijaan puuttuu kaikenlainen huolenpito. Löytyisikö työelämästä moderneja yhteiskunnallisia isiä tai äitejä tähän ohjaustehtävään? Kukaan ei tietenkään halua äitiä/vanhempia työpaikalle, mutta uudenlainen sukupolvien dialoginen vuoropuhelu auttaisi nuorten integroinnissa. Sen voi sisällyttää oppisopimuksiin, harjoitteluun tai mentorointiin. Nuorten aikuisten suhde työhön on tutkimusten mukaan muuttumassa, eivätkä he hyväksy kaikkia ehtoja. Mutta onko tämä kurinpidollinen ongelma vai merkki nuorten työelämää uudistavasta ajattelusta? Työelämän ohjaustyylinä pitäisi olla se jämäkkä mutta joustava ohjaus, mieluummin kuin käskytys. 82 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 83 Nuorten ongelmat on myös yhteiskuntapoliittisesti havaittu, mutta miten toimia viisaasti ja maltilla? Sauli Niinistön ’’pienten asioiden’’ kampanja pyrki lisäämään puuttuvaa vuoropuhelua sukupolvien välillä. Tarvitaan kuitenkin järeämmät aseet rakenteellisen kuilun ylittämiseen. Ketään ei saisi päästää putoamaan ulkopuolelle, niitäkään, joilla ei ole tukea antavaa ja esimerkkiä näyttävää perhettä taustalla. Nuorisotakuu pyrkii ideatasolla ohjaavaan, jämäkkään ja nuorten oikeuksia kunnioittavaan kasvatusotteeseen. Sen toteutumistapa on kuitenkin autoritaarinen ja rankaiseva, sillä mukana on kyykytystä, pelkoa ja epäluottamusta nuoria kohtaan. (Harrikari 2014.) Silloin ei vastata kysymykseen, halutaanko kaikkien nuorten, myös niin sanottujen tukiriippuvaisten, osallisuutta. 84 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) TYÖTÖN JA KOULUTTAMATON SYRJÄYTYNYT – VAI OSAAVA JA AKTIIVINEN NUORI? Karita Snellman & Pauliina Lehtonen & Lina Van Aerschot Julkisessa keskustelussa nuorten yhteiskunnallisesta syrjäytymisestä ei ole määritelty, mitä nuorten yhteiskunnallisella syrjäytymisellä lopulta tarkoitetaan tai millä kriteereillä sitä arvioidaan. Nuorten asettaminen riskikehykseen on harhaanjohtavaa, sillä monien mittareiden mukaan nuoret voivat nyt paremmin kuin aiemmin. Ongelma on pikemmin yhteiskunnan aktivointipolitiikassa ja hyvinvointipalveluissa, jotka eivät aina tunnista niitä nuoria, jotka ovat avun tarpeessa tai eivät pysty tarjoamaan nuorten henkilökohtaisiin tarpeisiin räätälöityjä toimenpiteitä. Nuoret luokittuvat väärin perustein Julkinen keskustelu on luonut kuvaa nuorten yhteiskunnallisesta syrjäytymisestä yhtenä keskeisimmistä nykypäivän huolenaiheista. Erityisesti koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevat nuoret nähdään tällä hetkellä syrjäytymisvaarassa olevana riskiryhmänä (Eduskunnan tarkistusvaliokunta 2013). Erilaisissa selvityksissä ja raporteissa on ky- 84 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 85 sytty, keitä ovat kymmenet tuhannet pudonneet ja kadonneet nuoret ja mitä he tekevät (Myrskylä 2011). Nuorisolain mukaisesti nuoriksi määritellään alle 30-vuotiaat. Nuorten syrjäytymisestä tai osallisuudesta puhuttaessa tulisi miettiä tarkemmin, mitä yhteiskunnallisella syrjäytymisellä, samoin kuin yhteiskunnallisella aktiivisuudella, ylipäätään tarkoitetaan ja millä keinoin niitä arvioidaan. Nuorten syrjäytymisen yleistäminen luo harhaanjohtavan kuvan nykytilanteesta, sillä monien mittareiden mukaan nuoret voivat jopa paremmin kuin aiemmin. Ongelma on pikemmin yhteiskunnan aktivointipolitiikassa ja hyvinvointipalveluissa, jotka eivät vastaa nuorten tarpeita. Yhtäältä niitä nuoria, jotka ovat avun tarpeessa, ei aina tunnisteta. Toisaalta taas palvelut eivät vastaa nuorten henkilökohtaisiin tarpeisiin. Lasten ja nuorten luokittelu erilaisiin riskiryhmiin alkaa jo varhain lapsuudessa. Riskitekijöiden tunnistamisella on toki paikkansa. Niitä kartoittamalla voidaan kohdistaa kasvua ja kehitystä tukevia toimenpiteitä sekä koettaa tasata eroja yksilöiden ja yhteisöjen välillä. Tärkeää olisi kuitenkin muistaa, että yleinen nuorten hyvinvoinnin lisääminen on eri asia kuin yksilön ongelmien ratkominen. Kun yritetään auttaa yksilöä, on tärkeä tietää, mikä on huolen kohteena olevan nuoren elämäntilanne kokonaisuudessaan, mitkä ovat hänen omat tavoitteensa ja oma käsityksensä avuntarpeesta. Erilaiset auttamiseen tarkoitetut toimenpiteet saattavat joskus leimata ja toimia ennemmin ongelmia korostavina kuin niitä lieventävinä, etenkin jos yksilön omiin vahvuuksiin unohdetaan kiinnittää huomiota. Tällöin on vaarana, että uusien asioiden yrittäminen tyrehtyy epäonnistumisen pelkoon. Lapsuuden ja nuoruuden aikaiset sosiaaliset ongelmat, huono koulumenestys tai työttömyys eivät tarkoita, että henkilö olisi passiivinen, taidoton tai ulkona yhteiskunnasta. Usein tällaiset asiat kuitenkin saattavat esimerkiksi koulussa, terveydenhuollon tai työvoimapalvelujen piirissä leimata nuoren syrjäytyneeksi tai syrjäytymisvaarassa oleviksi. Koska nuoren omat ajatukset ja käsitykset mahdollisista ongelmista ja avuntarpeista eivät välttämättä kohtaa syrjäytymisluokittelua, on mahdollista, että tukea tarvitsevat eivät saa apua. Jos nuori jää 86 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) palvelujen piirissä kohtaamatta ihmisenä, myös terveyttä, koulutusta tai työllistymistä edistämään tarkoitetut palvelut kohdistuvat väärin tai nuori ei edes käytä niitä. Rauno Perttula (2015) toteaa väitöskirjassaan, että nuoret eivät tällä hetkellä tule tarpeenmukaisella tavalla autetuiksi, vaikka syrjäytymisen ehkäisyyn käytetään paljon resursseja. Syrjäytyneiden luokittelu joidenkin yksittäisten ominaisuuksien kautta voi jättää huomioimatta muita nuorten hyvinvointiin liittyviä tekijöitä tai ohjata toimenpiteitä myös sellaisille, jotka eivät niitä tarvitse. Esimerkiksi työtön voidaan velvoittaa aktivointitoimenpiteeseen, josta hän ei koe hyötyvänsä. Järjestelmä voi tulkita osallistumishaluttomuuden ihmisen passiivisuudeksi ja irtautumiseksi yhteiskunnan normeista. Sen sijaan hyviä kokemuksia on toimenpiteistä, joissa nuori saa tarpeeksi tietoa eri vaihtoehdoista ja pääsee vaikuttamaan oman urapolkunsa rakentumiseen. Omien taitojen kehittäminen itselle mieluisassa paikassa tuo onnistumisen kokemuksia ja antaa mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään haluamallaan tavalla. Mervin ja Annin tarinat Esitämme seuraavaksi kaksi esimerkkitapausta, jotka on rakennettu tositarinoihin perustuen. Mervi on 18-vuotias lukiolaistyttö, jota on aina pidetty hyvänä oppilaana. Mervi on luokiteltu aktiiviseksi ja integroituneeksi nuoreksi, sillä hän pärjää hyvin koulussa ja hänellä on ystäviä ja perhettä. Kuitenkin Mervi taistelee elämässään. Mervin on vaikea kertoa aikuisille, miten pahalta hänestä tuntuu. Hänellä on vahva miellyttämisen halu ja tarve osoittaa, että hän pärjää. Mervi on miellyttävä oppilas eikä hän pura pahaa oloa muihin. Vihan hän kohdistaa itseensä: hänellä on epäterve suhde syömiseen, ja hän koettaa helpottaa oloaan viiltelemällä itseään. Mervin pyyntöjä avusta ja tuesta ei tunnisteta kiireellisiksi, koska hänet arvioidaan integroituneeksi ja aktiiviseksi. Kuitenkin Mervin lähellä olevat ihmiset ovat hyvin huolissaan tytön jaksamisesta, ja he 86 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 87 toivovat hänen saavan apua ennen kuin on liian myöhäistä. Nuorten kohdalla psyykkinen pahoinvointi ei näy pelkästään kotiin jäämisenä, vaan mielialat voivat muuttua nopeastikin, vaikka nuori voi pystyä osallistumaan aktiivisesti eri toimintoihin. Välillä saattaa olla hyviä päiviä ja välillä tuntuu, että kaikki romahtaa. Anni on 20-vuotias työelämän ja koulutuksen ulkopuolella oleva nuori ilman toisen asteen tutkintoa. Hän on ollut alaikäisenä lastensuojelun piirissä turvattoman perhetilanteen takia. Anni on aloittanut pari ammatillista tutkintoa, mutta hän on jättänyt ne kesken, koska ne eivät olleet hänelle sopivia aloja. Hän on rohkea nuori nainen ja sanoo välillä viranomaisten mielestä asiat liian suoraan. Kun Annista kirjattuja tietoja lukee, hänen voisi tulkita olevan riskeillä leimattu ja syrjäytynyt nuori. Vahvatahtoisena henkilönä hän ei ole suostunut kaikkiin tarjottuihin toimenpiteisiin, ja papereissa näyttää siltä, että hän olisi aktivoinnin tarpeessa. Kuitenkin, jos näkee Annin toimivan arkielämässä tietämättä hänen taustaansa, voisi kuvitella puhuttavan aivan eri ihmisestä. Anni on hyvin aktiivinen nuori nainen, jolla on uratavoitteita ihmistyön parissa. Hän on pienestä asti auttanut muita ihmisiä ja on korvaamaton tuki monelle. Hän myös tekee paljon vapaaehtoistyötä ja osallistuu nuorisokeskuksen ohjaajien apuna tapahtumien järjestämiseen. Lisäksi hän pitää läksyklubia alakoululaisille. Hän myös toimii asuinalueensa nuorten palvelujen kehittämishankkeessa ja hänen kauttaan moniin tutkimuksiin saadaan sellaisia nuoria, joita ei muuten tavoiteta. Annista tulisi loistava työntekijä ihmisten parissa, mutta hänen pisteensä eivät ole riittäneet läpäisemään pääsyvaatimuksia. Jos Annin tekemä yhteiskunnallisesti arvokas työ tunnustettaisiin ja huomioitaisiin virallisesti, hänen mahdollisuutensa päästä haluamalleen alalle kasvaisivat. Väärintunnistamisen takia hänelle on kuitenkin ehdotettu aktivointitoimenpiteinä vaihtoehtoja, jotka eivät tue hänen tavoitteitaan. 88 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Nuoret omien tarpeidensa asiantuntijoita Mervin ja Annin tarinat osoittavat, miten usein viranomaismaailmassa nuoren elämää päästään katsomaan vain tietystä näkökulmasta. Se hankaloittaa kokonaiskuvan syntymistä. Laaditut ohjeet ja toimenpiteet voivat olla yleispäteviä, eikä yksittäisellä työntekijällä ole aina edes mahdollisuutta yksilöllisiin ratkaisuihin. Annin tapauksessa hallinnon järjestelmät eivät joustaneet näkemään ratkaisua, joka olisi ollut juuri kyseisen nuoren kannalta sopivin vaihtoehto. Mervin kohdalla, sen sijaan, tytön tausta hyvin koulussa menestyneenä ja hyvästä perheestä tulevana nuorena sai ammattilaiset suhtautumaan hänen tilanteeseensa liian kevyesti. Hyvin menestyneen oppilaan ongelmien syvyyttä ei tunnistettu, vaan ajateltiin tilanteen olevan vain normaalia nuoren ”kipuilua”. Annin esimerkki korostaa tarvetta joustavammille rakenteille. Osalle nuorista oppiminen käytännössä on tehokkain oppimisen muoto. Heidän taitonsa jäävät tunnistamatta, jos katsotaan vain perinteisellä koulunkäyntiopetuksella saatuja numeroita. On myös niitä nuoria, jotka eivät ole työkuntoisia. He tarvitsevat työllistämisen sijaan tilapäisesti tai pitkäkestoisesti muuta tukea ja kuntoutusta. Syyt nuoren kouluttamattomuuteen voivat löytyä kouluvastaisuudesta esimerkiksi kiusaamisen takia. Voisiko nuorten tilannetta tarkastella pohtimalla ongelmia enemmän yhteiskunnallisissa rakenteissa kuin yksilöissä? Sen sijaan, että etsitään nuorista vikoja, voitaisiin tarkastella, miksi järjestelmä ei osaa vastata nuorten tarpeisiin sopivalla tavalla. Syrjäytymisen vastapoolina pidetään yleensä aktiivisuutta, joka sisältää tietyt kriteerit ja arvot. Nuorten kohdalla nämä liitetään usein piirteisiin, jotka korostavat nuorta koulussa hyvin menestyvänä yksilönä. Tällaisella nuorella on jo selvä suunnitelma jatko-opintopaikasta ja sen jälkeisestä työurasta. Tämän käsityksen kääntöpuolena on syrjäytynyt, passiivinen nuori, jolla ei ole selvää suunnitelmaa elämänsä varalle tai joka haluaa elää tekemättä mitään. Tutkimuksessa on korostettu tarvetta saada parempaa tietoa siitä, miten yhteiskunnassa heikossa asemassa olevien nuorten osallisuutta 94 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 95 Lepopaikka ’’Brahenkentän laidalla Harjussa asuvan Maija Eerolan, 84, kilometrin mittaisen kauppareissun varrelle ei satu yhtään penkkiä, jolle voisi istahtaa lepäämään. Tasapainohäiriöstä kärsivä rouva istahtaisi mielellään kävelyllään katselemaan kaupungin vilinää ja tunnustelemaan omaa vointiaan.’’ (Helsingin Sanomat 5.6.2014) Penkin ehkä ilmeisin merkitys on levon mahdollisuus: penkki tarjoaa vaivaiselle kulkijalle paikan, johon istahtaa lepäämään. Penkille voi istua keräämään voimia ja odottamaan, kunnes on mahdollista jälleen jatkaa matkaa. Pelkkä tietoisuus penkin olemassaolosta ja sijainnista kulkureitillä voi tehdä matkan mahdolliseksi kulkijalle, joka on epävarma jalkojensa kyvystä kantaa perille asti. Näin penkki toimii muita arjen ympäristöjä yhdistävänä pisteenä, joka kannattelee reittiä kulkijalle. Taina Rajanti (1999, 17) on kirjoittanut, että ’’kävely on osuutta kaupunkiin, kaupungin avoimeen ja julkiseen tilaan’’. Lupaamalla lepopaikan penkki mahdollistaa vaivaiselle kulkijalle osallisuuden kaupunkiin ja tekee näin julkisesta tilasta avoimemman. Penkki on luvallinen lepopaikka, johon voi istahtaa asettumatta kenenkään tielle. Ilman luvallista lepopaikkaa syntyy tilanteita ja tunnetta, että on toisten tiellä. Nopeasti vaihtuvat liikennevalot, ruuhka-ajan ripeät liikennevirrat ja ruuhkaiset kevyenliikenteenväylät voivat työntää vaivaisen kulkijan ulos kaupungista. Penkki vetää vaivaisen kulkijan (takaisin) toisten pariin. Vaikka penkillä istuminen voi olla lepohetki, ei sitä tulisi aja - tella pelkkänä pysähtymisenä tai hetkenä, jonka arvo määrittyy vain suhteessa sen mahdollistamaan matkan jatkumiseen. Robert Snow ja Dennis Brissett (1986) ovat kirjoittaneet taukojen merkityksestä inhimilliselle hyvinvoinnille. Heidän mukaansa taukoja ei tulisi käsitteellistää toiminnan katkoksina – hetkinä, jolloin mitään ei tapahdu. Sen sijaan tauot ovat osa sosiaalista rytmiä ja ne liittyvät olennaisesti henkilökohtaiseen ja yhteisölliseen hyvinvointiin. Ne mahdollistavat inhimilliseen elämään perustavalla tavalla kuuluvan havainnoinnin ja reflektion. 96 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Elämysympäristö Penkillä istumiseen sisältyy myös lupaus elämyksellisyydestä. Tähän on viitteitä tekstini aloittavassa sitaatissa, jossa haastateltava esittää toiveen istahtaa penkille syömään jäätelöä ja katselemaan maisemia. Kirsi Saarikangas (2006) kirjoittaa eletystä tilasta. Paikat ja tilat rakentuvat materiaalisten, inhimillisten ja ei-inhimillisten asioiden kokonaisuudesta, jota tilassa liikkuva ja siihen pysähtyvä aistii. Istuessa suhde ympäristöön on erilainen kuin kävellessä. Tarkkaavaisuuden luonne muuttuu pysähtyessä, kun ei tarvitse varoa ja väistellä autoja tai toisia kävelijöitä. Penkillä istuva kuulee ympäristönsä äänet, maistaa jäätelön, aistii vuodenaikoja, ilmankosteutta, kesän lämpöä ja syksyn kirpeyttä, näkee ruohikon ja puiden värejä, rakennuksia ja elävien olentojen – ihmisten, koirien, pulujen ja muiden – läsnäoloa. Istuja voi antaa ympäristön sekoittua ajatuksiinsa ja ajatustensa ympäristöön. Penkiltä käsin voi asettua osaksi kaupunkiympäristöä: tarkkailemaan, osallistumaan, näkemään. Osallisuus kaupunkiin, yhteisöön ja yhteiskuntaan on myös aistiyhteisön osaksi asettumista. Haastattelemani 84-vuotias nainen, joka toivoi voivansa pysähtyä syömään penkille jäätelöä ja katselemaan maisemia, on omaishoivaaja. Hänen arkista liikkumistaan määrittää pitkälti vastuu puolison hoivasta. Hänen päivänsä ovat usein niin täysiä, että jopa hetki penkillä kesken asiointimatkan merkitsisi ’’putoamista rytmistä’’, kuten hän haastattelussa sitä kuvaa. Omaishoitajan arjessa, jota voisi kuvata pakkotahtiseksi (Jokinen 2005), penkille istuminen saattaa parhaimmillaan toimia omana tilana. Se voi tarjota mahdollisuuden upota omiin ajatuksiin, kääntyä kohti itseä, omaa elämänhistoriaa ja muistoja, ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia. Kun arki on täynnä huolenpitoa toisesta, on tällainen oma hetki luksusta. Sen merkitystä voi olla vaikea käsittää, jos ei vastaa päivittäin toisen ihmisen hoivasta. 96 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 97 Kohtaamispaikkana Penkki luo tilaa sosiaalisille suhteille ja kontakteille. Jo penkillä yksin istuminen on sosiaalista sekin. Penkiltä käsin ympäristössä olevien ihmisten, eläinten, rakennusten, luonnon ja tapahtumien havainnoiminen luo niihin suhteen. Silloinkin kun sosiaalisuus on ihmisten keskinäistä, ei sen tarvitse tarkoittaa (vain) sanallista keskustelua. Penkillä voi istua kaksi toisilleen vierasta ihmistä puhumatta toisilleen sanaakaan. Sekin on sosiaalinen tapahtuma. Penkki on paikka, jossa tuntemattoman viereen istuminen on sosiaalisesti hyväksyttyä. Penkille istahtamista voi tulkita kutsuna sosiaaliseen kanssakäymiseen, sillä se on jaettu istuin jota ei – ainakaan pääsääntöisesti – voi varata itselleen. Koska penkit ovat nimenomaan julkisen tai puolijulkisen tilan istuimia, ei niille istuminen edellytä lompakon avaamista. Pysähtymispaikasta ei tarvitse maksaa, eikä osallisuutta yhteiseen tilaan määritä käytettävissä oleva varallisuus. Penkillä yhdessä istuminen on kuitenkin luonteeltaan väliaikaista. Vaikka viereen istuvan kanssa tulisi vaihdettua sanojakin, ei suhde ole sitova. On sosiaalisesti hyväksyttyä irrottautua keskustelusta silloin, kun on aika lähteä. Penkin avoimen luonteen vastakohdaksi kaupunkitilassa voisi ajatella yksityisautoa. Autoilijan eristää ympäristöstään auton kuori ja vauhti. Penkille istuja on avoimempi ja alttiimpi ympäristölleen. Penkillä istuessa pääsee tai joutuu kontaktiin ympäristön kanssa sellaisena kuin se on, ilman eristävää tai suojaavaa kuorta. Periaatteessa penkki on kaikille avoin tila ja tuo yhteen erilaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä: ”Äitini varasi aina taskuunsa muutaman kolikon siltä varalta, että piti istahtaa penkille. Kolikon saattoi antaa sitten penkkien lähistöllä pyöriville laitapuolen kulkijoille. Itselläni ei kolikoita ole, kun ei ole penkkejäkään.” (Helsingin Sanomat 5.6.2014) Penkillä rakentuva sosiaalinen suhde on muukalaisten välinen suhde, kuten kaupunkilaisten keskinäiset suhteet tapaavat olla. Vaikka em- 98 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) me sitä usein tule ajatelleeksi, on muukalaisilla arvaamaton merkitys kokemuksellemme maailmasta (Morgan 2009). Heidän kanssaan kommunikoiminen – olipa kyse sitten lyhyestä sananvaihdosta tai ilmeiden, eleiden ja jaetun kokemuksen kautta tapahtuvasta kommunikaatiosta – tuo meidät kuulumisen verkostoihin. Tuntemattomien läsnäolo julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa tuo paikan kokemukseen jotain vaikeasti mitattavaa, mutta kokemuksellisesti olennaista lisäarvoa. Kotiin palattuaan tuntee käyneensä ’’ihmisten ilmoilla’’. Ennen kaikkea muukalaisten keskinäisissä suhteissa rakentuu myös yhteisöjen ja yhteiskuntien kannalta merkittävää luottamusta. Erilaisten ihmisten tuleminen yhteen tuottaa parhaimmillaan mahdollisuuden empatiaan, ymmärrykseen ja hetkittäiseen yhteisymmärrykseen. Tämä ei tarkoita, että yhdessäolon tarvitsisi olla siistiä ja särötöntä. Penkillä istuessa voi joutua kohtaamaan myös elämän ja yhteiskunnan varjopuolia, kuten alkoholismia, mielenterveysongelmia, kurjuutta ja köyhyyttä. Vaikka päihderiippuvuus usein on inhimillinen ja yhteiskunnallinen tragedia, ei riippuvuuden näkeminen välttämättä suinkaan ole huono asia. Inhimillisen elämän kirjon kohtaaminen tuo parhaimmillaan mukanaan mahdollisuuden empatiaan. Eristäytyminen yhteisöstä ja yhteiskunnasta sen sijaan voi tuottaa pelkoa tuntematonta kohtaan (Koskela 2009). Kenen olohuone, kuka saa näkyä? Osallisuuden näkökulmasta penkit tekevät kaupunkitilassa muutakin kuin mahdollistavat vaivaisten kulkijoiden kaupunkitilaan osallistumisen, elämykset ja kohtaamiset. Penkiltä ei vain nähdä ja huomioida ympäristöä, vaan penkit myös luovat mahdollisuuden tulla nähdyksi ja huomioiduksi. Osallisuutta ja kontrollia julkisessa tilassa voi tarkastella ei vain penkiltä istujasta käsin vaan katselemalla, ketkä penkillä istuvat – tai kenen siellä suotaisiin istuvan. Vanhoista ihmisistä on sanottu, että he ovat näkymättömiä. Tällä on viitattu vanhuuden ja raihnaisuuden näkymättömyyteen 98 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 99 nuoruutta ihannoivassa kulttuurissa. Tiina Suopajärvi (2014, 345) on kirjoittanut, miten iäkkäät ihmiset pelkällä läsnäolollaan haastavat kaupunkitilaa nuorten tai työikäisten kuluttajien valtakuntana. Vanhojen ihmisten näkyminen katukuvassa muistuttaa, että kaupungilla kuljeskelu ja flaneeraus ovat myös vanhan ihmisen oikeus ja mielihyvän lähde. Penkit tuovat siten osalliseksi kaupunkiin ihmisryhmän, jonka elämä on vaarassa typistyä kotiin liikkumiseen liittyvien rajoitteiden myötä. Penkit tekevät kaupungista vaivaiselle kulkijalle mahdollisen ja oikeutetun oleskelun ympäristön. Vanhojen ihmisten kohdalla voi ajatella, että penkit tekevät näkyväksi näkymättömyyden uhan alla elävän ihmisryhmän. Penkit lisäävät kuitenkin erään toisenkin ihmisryhmän näkyvyyttä kaupunkitilassa. Tämä ryhmä ovat päihdeongelmaiset: alkoholistit ja sekakäyttäjät. Heidän ongelmansa ei ole niinkään näkymättömyys vaan liiallisena ja ongelmana pidetty näkyvyys julkisessa tilassa. Päihdeongelmaisiin verrattuna iäkkäät ihmiset ovat huomaamaton, mutta kuitenkin salonkikelpoinen ryhmä. Kotikaupungissani Tampereella käydään aika ajoin kärjekkääksi yltyvää keskustelua Keskustorin penkeistä. Kaupungin keskeisimmällä paikalla sijaitsevat penkit kun ovat muodostuneet myös päihderiippuvaisten kokoontumispaikaksi. Penkkien ’’ympärille keskittyy paljon häiriöitä’’, kirjoittaa Aamulehti (21.8.2014) ja niiden siirtämistä on suunniteltu. Penkkien siirtämistä vauhdittaa niiden toteaminen liian mataliksi vanhoille ihmisille istua. Kesällä 2015 penkit pysyivät paikoillaan, mutta kaupunki palkkasi kaksi poliisia pitämään kaupungin paraatipaikan siistinä. Keskustorilla kokoontuvia päihderiippuvaisia on kutsuttu ’’ihmisroskiksi’’, ja heidän poistamistaan kaupunkilaisten ”yhteisestä olohuoneesta” (Aamulehti 2.8.2012) on vaadittu. Tampereen Kokoomuksen kuntavaaliohjel - massa (2012) ei puhuta ihmisroskista, vaan viitataan ’’ilmiöön, joka on pesiytynyt’’ Keskustorin ohella myös kaupungin kävelykaduille ja puistoihin. Vaikka ihmisroskien sijaan ’’ilmiöstä’’ puhuminen kuulostaa ensi alkuun vähemmän loukkaavalta, kalskahtaa ”pesiytyminen” sittenkin ikävästi. Aivan kuin puhuttaisiin kaupunkia vaivaavasta 100 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) loisesta. Keskustoria koskevaa mediakeskustelua analysoinut Tuija Petrell (2013) kirjoittaa, että päihderiippuvaisten määrittyminen keskustelussa ihmisroskina ja järjestyshäiriönä ohjaa huomion ilmiön yhteiskunnallisten syiden sijaan sen näkyviin seurauksiin, pintaan. Samalla uhreista tehdään syyllisiä. Kaupunkitutkija Timo Kopomaan (2014) mukaan kaupunki brändää itseään julkisten tilojen kautta, mikä määrittää päihdeongelmaisten penkkien käytön ongelmaksi. Päihdeongelmaisten läsnäolo on epämiellyttävä särö kiiltokuvassa. Yhteinen olohuone ei siten olekaan kaikkien kaupunkilaisten yhteinen, vaan ainoastaan niiden, jotka osaavat, kykenevät ja suostuvat elämään siivosti. Mutta kenen voimme olettaa viettävän aikaa yhteisessä olohuoneessamme, kun hyvinvointipalveluja jatkuvasti leikataan? Sekakäyttäjien – jotka ovat yksi Keskustorin näkyvimmistä ihmisryhmistä – arkea tutkinut Jussi Perälä (2011) on huomauttanut, että huumehoidon karsimisen myötä sekakäyttäjät tulevat yhä selkeämmin näkymään katukuvassa. Missä moniongelmaisten ihmisten oikein pitäisi olla, jotta he eivät häiritsisi kaupungin muita asukkaita läsnäolollaan? Jossainhan on asunnottoman päihdeongelmaisenkin olohuone oltava. Hänellä ei ylipäänsä ole omaa olohuonetta, jossa levätä raskaan päivän jälkeen. Eikö siksi voisi ajatella, että hänellä on itse asiassa polttavampi tarve olohuoneeseen julkisessa tilassa kuin ripein askelin työstä kotiinsa kiiruhtavalla palkansaajalla? Eräs Keskustorilla aikaansa viettävä asunnoton mies toteaa: ’’Istun tässä jatkuvasti, mitä nyt joskus käyn katkoasemalla. Keskustori on mun olohuone ja rautatieasema makuuhuone.’’ (Aamulehti 2.8.2012) Oikeus julkiseen ja omaan tilaan Sosiaalipolitiikalla on syntyajoistaan lähtien ollut merkittävä tehtävä hyvän elämän edellytysten luomisessa ja tasoittamisessa eri väestö- 100 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 101 ryhmien välillä. Hyvää elämää on sosiaalipolitiikassa perinteisesti ajateltu toimeentulon, asumisen ja terveyden ylläpitämisenä. Myös kaupunkisuunnittelulla luodaan aineellisia edellytyksiä hyvälle elämälle. Suunnittelulla luodaan tai viedään tilaa yhteiskunnan jäseniltä: samalla kun toisille luodaan tilaa osallistua, pyritään toisten osallistumista rajaamaan. Penkkien tärkeyteen ja kaupunkitilan käytettävyyteen on jossain määrin herätty, mikä käy ilmi Sosiaalija terveysministeriön ja Kuntaliiton uusimmasta vanhuspalvelujen laatua koskevasta suosituksesta (STM 2013). Siellä peräänkuulutetaan jalankulun mahdollistavia reittejä ja levähdyspaikkoja etenkin vanhojen ihmisen arjen helpottamiseksi. Tämä on hyvä esimerkki siitä, ettei iäkkäiden osallisuutta tukevan sosiaalipolitiikan tarvitse aina tai kaikilta osin olla kallista. Osallisuutta voidaan tukea pienillä ja konkreettisilla asioilla, kunhan kaupunkiympäristön käytettävyyteen perehdytään eri käyttäjäryhmien tarpeiden näkökulmasta ja heitä kuunnellen. Penkit tuovat toisaalta näkyviin sosiaalipolitiikan epäonnistumista hyvän elämän edellytysten luomisessa esimerkiksi päihdepolitiikassa, asunnottomuuden ongelman ratkaisemisessa ja muussa huono-osaisuuden lievittämisessä. Penkkien ja niillä istuvien, ongelmallisina pidettyjen ihmisryhmien poistaminen julkisesta tilasta ei ratkaise näitä yhteiskunnallisia ongelmia. Penkit eivät ole päihteiden käytön syy. Sen sijaan ne tuovat näkyviin yhteiskunnallista todellisuutta sellaisena kuin se on. Ne pakottavat katsomaan hyvinvointipolitiikan aukkojen ja epäonnistumisen inhimillisiä seurauksia. Ne pakottavat meitä katsomaan toisiamme silmästä silmään. Penkkien hävittämisen ja poliisipartioiden lisäämisen sijaan tulisi vahvistaa sosiaalipolitiikan edellytyksiä turvata kaikille ihmisille ihmisarvoinen elämä riittävällä toimeentulolla ja asunnolla sekä runsailla ja helposti tavoitettavilla päihdeja mielenterveyspalveluilla. Poliisivaltion sijaan tarvitsemme julkisen tilan, joka luo kohtaamisia, luottamusta ja inhimillisyyttä eri ihmisryhmien välille ja madaltaa niiden välisiä raja-aitoja. 102 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) TYÖTTÖMYYDEN SANKTIOINNIN SIJAAN AKTIIVISUUSLISÄ YHTEISKUNNALLISESTA TYÖSTÄ Satu Ojala Aina, kun talousja sitä myötä yhteiskuntapoliittinen tilanne kiristyy, alkavat syyttävät sormet kohdistua työttömiksi joutuneisiin ihmisiin – niihin, joilla on vähiten mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen. 1990-luvun laman jälkeen poliittinen reaktio työttömyyden kasvuun on ollut purkaa inhimillistä sosiaaliturvaa ja lisätä sanktiointia. Miksi me epäilemme työttömän moraalia niin kovin, että olemme institutionalisoineet moraalisen tuomiomme yhteiskuntapoliittiseksi järjestelmäksi, sosiaalija työttömyysturvan sanktioiksi? Pakot eivät lähtökohtaisesti lisää osallistumista vaan heikentävät sitä. Emme kuitenkaan halua enää takaisin työlaitosta – emmehän? Sanktiointi kärjistyi jo kerran työlaitoksiksi asti 1800-luvun puolivälin jälkeen maaseutuelinkeinot alkoivat vähetä, mutta väestö kasvoi. Kaupungistuminen alkoi, mutta työtä ei riittänyt kaikille. Alettiin puhua ’’liikaväestöstä’’. Suurten katovuosien aikana ja niiden jälkeen ihmisten ja yhteisöjen resurssit kiristyivät äärimmilleen. 102 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 103 Lopulta moni keskittyi pitämään omasta leivästään kiinni, henkensä pitimiksi. Moraaliset asenteet hädänalaisia kohtaan kovenivat, ja muuttuivat ilkeiksi nimityksiksi: ”kylänkiertolaiset”, ”kylänhuonot”, ”istukkaat”, ”porstuaväki”, jopa ”loiset” (Jaakkola ym. 1994). Nälkävuosia seuranneeseen liikehdintään ja sosiaalisiin ongelmiin reagoitiin paitsi kovenevin, yksilöön kohdistuvin arvosteluin, myös yhteiskunnallisin tiukentuvin asetuksin. Suomen vaivaisja sittemmin köyhäinhoitoon tuotiin jo 1800-luvulla Iso-Britanniasta työvelvoite eli vastikkeellinen avunanto. Työkykyiset iästä riippumatta alkoivat tehdä työtä saamansa sosiaaliavun eteen kylien vaivaisja myöhemmin köyhientaloilla, ’’työhuoneissa’’. Ensimmäisen kerran yhteiskunnan asetuksiin kirjattiin työsanktio työkykyisille työttömille jo vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksessa. Itsensä ja perheensä elättämisen velvoitteesta tuli – sekä kulttuurisesti että asetuksissa – niin keskeinen ihmisen onnistumisen mitta, että tilapäinenkin avuntarve arvioitiin ankarimman kautta. Apua pyytävä velvoitettiin työhön ja erilleen perheestään työtuomiota suorittamaan. Monien yhteiskunnallisten vaiheiden jälkeen Suomeen luotiin 1900-luvun alkupuolella hätäaputöiden järjestelmä. Hätäaputyömaat olivat tavallaan merkki siitä, että rakenteellinen työttömyys tunnistettiin eikä sitä pidetty vain yksilön ongelmana. Myöhemmin hätäaputyömaita laajennettiin edelleen valtiollisiksi, käsittämättömän laajuisiksi siirtotyömaiksi eli lapiolinjoiksi. Aihetta tutkinut Marko Nenonen (2006) huomauttaa, että ”kun työttömät pantiin tietöihin, tieja vesirakennushallituksesta tuli Pohjoismaiden suurin työnantaja”. Hätäaputyöt ja lapiolinjatkaan eivät riittäneet. Lisäksi luotiin vielä pakottavampi työlaitosjärjestelmä. Työlaitoksiin lähetettiin muun muassa sosiaalisesti sopeutumattomiksi katsottuja kansalaisia. Työllä ja kurilla heidän tuli oppiman itseään elättämään. Esimerkiksi Helsingissä ’’irtolaisina’’ kiinni otettuja prostituoituja, toisinaan raskaana olevia naisia lähetettiin Etelä-Pohjanmaalle Ilmajoen työlaitokseen. Työlaitokset olivat moraalisen rankaisemisen äärimmäisin järjestelmä. Suurin osa niihin lähetetyistä ei ollut syyllistynyt rikoksiin. Taustalla olivat sosiaalinen kurjuus ja hädänalaisuus. Näin pitkälle Suomessa todella mentiin. 104 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Ihmisoikeuksia ei voi kyseenalaistaa Hyvinvointivaltion luomisen aikana kansalaiselle taattiin vahvojen sosiaalisten oikeuksien kautta perustoimeentulon lisäksi koulutus, työpaikka ja mahdollisuudet riippumattomuuteen sosiaalisesta taustasta ja lapsuuden elinoloista. Vahvan hyvinvointivaltion aika oli lyhyt mutta menestyksekäs sekä taloudellisin että sosiaalisin mittarein. Sosiaaliset ongelmat vähenivät huomattavasti, teollisuudelle syntyi ja riitti työkykyistä työväkeä ja kansantalous kasvoi. Työmarkkinoilla päästiin ennen 1990-luvun lamaa lähelle täystyöllisyyden lukemia. 1990-luvun laman yhteydessä talouden kurssi kääntyi. Valitettavasti samalla kadotettiin ote ohjata yhteiskuntaa sosiaalipolitiikan ja hyvinvoinnin keinoin. Talousorientoitunut kamreeripolitiikka on sittemmin heikentänyt sosiaalisia oikeuksia. 1990-luvun laman yhteydessä rangaistiin kurjistuvasta yhteiskuntakehityksestä vääriä syyllisiä: hyvin menestyviä sosiaalipoliittisia järjestelmiä. Julkista sektoria alettiin pitää tehottomana ja byrokraattisena. Tulonsiirtoja epäiltiin passivoivasta vaikutuksesta. Hyvinvointivaltion arvioitiin vievän kansalaisilta vapauden. Sosiaalipolitiikkaa pidettiin kalliina. Yritysten kilpailukyvyn luultiin vaarantuvan julkisen sektorin laajuudesta, vaikka hyvinvointivaltion järjestelmät itse asiassa päinvastoin puskuroivat talousolosuhteiden syklejä. Itse asiassa nämä hyvinvointivaltiota epäilevät argumentit ovat vanhaakin vanhempaa perua ja niillä vastustettiin aikanaan hyvinvointivaltion rakentamista. Samalla ne ovat mitä käytetyimpiä sananparsia minkä tahansa tämän päivän sanomalehden palstoilta. Ajat muuttuvat, me emme. Kriitikot ennen ja nyt eivät huomaa, että juuri laaja, universaali palvelujärjestelmä koulutuksesta sosiaalipalveluihin samoin kuin sosiaalisten riskien tasaus ovat se erityinen tekijä, joka erottaa Pohjoismaat muusta maailmasta. Laajin mahdollinen hyvinvointivaltio on syynä siihen, että olemme menestyneet kansainvälisissä vertailuissa kaikilla sosiaalisilla ja taloudellisilla mittareilla; avoin talous kun on monissa muissakin maissa. Tässä piilee aiemman sosiaalipolitiikan ydin ja lumo. 110 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 111 sia toimia, koska ne luovat tilaa työttömän itsenäiselle toiminnalle. Nykyisen sosiaaliturvan hienosäädön sijaan tai sen lisäksi tulisi edelleen pyrkiä myös kokonaisvaltaisempaan uudistukseen: irrottamaan toimeentuloturvan kytkökset vain yhdestä mahdollisesta osallistumisen tavasta, työnteosta. Näin on toimittava, koska täystyöllisyyttä ei enää saavutettane, ja työikäisestä väestöstä viidesosa–kymmenesosa, laskutavasta riippuen, jää nyt vaille ansioperustaista turvaa. Perusja ansiosidonnainen työttömyysturva eriytyvät aivan liiaksi, ja koko elämänkaarella erot kertautuvat esimerkiksi eläkkeen ansiosidonnaisuuden vuoksi. Sosiaaliturvaa tulisikin kehittää universalistisuuden eli laajan kattavuuden pohjalta. Tämä tulisi ottaa ohjenuoraksi sosiaaliturvan välttämättömässä uudistuksessa. Tällä hetkellä perustulon idea näyttäisi ainoana vastaavan sekä tämän päivän sosiaaliturvajärjestelmän pirstoutuneisuuden ongelmaan että universalistisuuden vaateeseen. Perustulo olisi varmasti kannustava sosiaaliturvan muoto, koska se ei pienenisi siitä, että työtön ottaa vastaan tai luo itselleen työtä. Perustulojärjestelmässä – mikäli sen taso sovitetaan riittävän korkeaksi huomioimaan myös etenkin asumisen tuet – tuloerot tasattaisiin verotuksella, eikä eri etuuksien hankalaa yhteensovittamista enää tarvittaisi. Veroprogressio kiristyisi siten, ettei järjestelmä nykyiseen verraten tuottaisi lisämenoja; se kuitenkin vapauttaisi julkishallinnon henkilöstöä siirtymään etuuksien sovittamistyöstä palveluiden puolelle. Oikein ajateltuna perustulo ei ole ristiriidassa aktiiviseen työvoimapolitiikkaan nähden vaan tukee sen parhaita perinteitä, joissa korostetaan sekä taloudellista turvaa sosiaalisten riskien kuten työttömyyden varalta että työvoimapolitiikan palvelujärjestelmää. Yhteiskunnan tulee perustulon rinnalla organisoida palvelua, jonka tarkoitus on kartoittaa mahdollinen avun tarve sekä tiedottaa tarjolla olevasta työnvälityksestä, koulutusmahdollisuuksista sekä työkyvyn kannalta tarkoituksenmukaisesta terveysja sosiaalipalvelusta. Tuettua työtä tulee samalla aktiivisesti luoda ja tarjota. Työnvälityksen ohella kannatettavaa on suoraan työnantajalle maksettava palkkatuki, jonka avulla työntekijä saa työstä palkan ja palkansaajan 112 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) sosiaalisen statuksen. Palkkatuetun työn tulee olla ensisijaista tukityöhön nähden, koska tällöin kyseessä on tavanomainen työsuhde, josta maksetaan oikeaa palkkaa. Tukitai palkkatuetun työn vastaanottaminen (tai vastaanottamattomuus) ei saa leikata perustoimeentuloturvaa. Vuoden 2013 lopussa päättyneessä Paltamon Työtä kaikille -kokeilussa onnistuttiin parhaiten juuri siinä, että työttömät otettiin palkkatyösuhteeseen. Palkkatyö avaa edelleen selkeimmän väylän sosiaaliturvaan. Oikea työsuhde ja etenkin sen vaikutus eläkkeeseen paransivat työllistettävien motivaatiota. Työllistetyt ansaitsivat selkeästi perusturvaa paremmin. Kun kyseessä on oikea työsuhde ja oikea työpaikka, työllistäminen on perusteltua ja myös motivoivaa. Toinen palkkatyösuhteen selkeä etu Paltamolla oli, että työttömät otettiin työsuhteiden kautta myös kokonaisvaltaisemmin palveluiden, etenkin työterveyshuollon piiriin. Siellä työkykyä heikentävät ongelmat ja sairaudet tunnistettiin ja hoidettiin kattavasti. Edelleen työttömillä on aivan liian paljon sellaisia työkykyä rasittavia ongelmia, jotka vesittävät mahdollisuuksia työllistyä. Monella on myös koulutustai uudelleenkoulutustarpeita. Yhdessä nämä tekijät estävät polkuja eteenpäin. Sosiaaliturvassa tulisi myös olla nykyistä huomattavasti luovempi. Työttömänä tai työmarkkinoiden ulkopuolella olemiseen tulisi voida vapaasti yhdistää esimerkiksi omaishoivan, järjestöja vapaaehtoistyön, harrastustoiminnan ohjaamisen ja lähiyhteisöissä eri tavoin toimimisen kaltaisia yhteiskunnallisen työn muotoja. Nämä työn muodot tulee lukea hyväksi sosiaaliturvassa. Perustoimeentuloon kohdistettavien sanktioiden sijaan sosiaaliturvaan tulisikin liittää aktiivisuuspalkka yhteiskunnallisesti hyödyllisestä työstä. Nythän sosiaaliturvamme ei tarjoa mitään kannusteita eri yhteiskunnallisen työn muotoihin. Sosiaaliturvan lisäksi maksettava aktiivisuuspalkka loisi uusia polkuja ja rooleja yhteiskunnassa niille, jotka eivät pääse kilpailluille työmarkkinoille. Samalla perustulon ja yhteiskunnallisesti hyödyllisen työn kompensaatiolla tarjottaisiin ihmisille arvostusta tehdystä tärkeästä työstä, uusia rooleja lähiyhteisöissä sekä hyväksyttäisiin ansiotyökeskisyydestä poikkeava elämisen tapa. 112 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 113 Tarvitaan rohkeaa politiikkaa On vain neljä vuosikymmentä siitä, kun ajan todettiin ajaneen pakkotyöllistämisen ja työlaitosten ohi: viimeiset niistä lakkautettiin vasta 1970-luvulla. Lakkauttamista edelsi pamfletti Pakkoauttajat (1967). Se kritisoi monen sosiaalisen ongelman hoitamisen pakkolaitoksia kuten mielisairaaloita ja koulukoteja, ja edisti työlaitosten hautaamista. Pamfletin sanoma on hätkähdyttävän ajankohtainen tänä päivänä siksi, että 1960-luvun etnisiin vähemmistöihin tai irtolaisina kohdeltujen asemaan liittyvät kyseenalaiset ajatustavat eivät olekaan poistuneet vaan ilkeät sanamuodot jopa nostavat uudelleen päätään. Aina, kun talousolot ovat koventuneet sitten 1800-luvun puolivälin, työttömien moraalia on alettu kiihtyvästi arvioida. Kulttuurinen epäluottamus niitä kohtaan, jotka tarvitsevat taloudellista apua, on hämmästyttävän syvää. On ilmeisen vaikea nähdä, mistä syistä työttömäksi tullaan ja millaiseen sosiaaliseen riskitilanteeseen työttömyys aikaa myöten johtaa. Työttömät eivät aiheuta talouskriisejä. Mistä aina uudelleen kumpuaa vanha, kulttuuriimme rakentuva rankaisujärjestelmä: miksi työttömyyttä jälleen nostetaan yksilön ongelmaksi, kun on selvää, että Suomessa ei ole työpaikkoja riittävästi tarjolla? Nyt yhä vahvistuva sanktiointi pakottaa kysymään, olemmeko ennen pitkää ottamassa takaisin jo 1970-luvulla hylättyä työpakkoa. Vai onko keväällä 2016 ehdotettava ammattisuojan purku ja työvoimaviranomaisille annettava ohje työllistää työtön, jonka koulutusta vastaavaa työtä ei ole tarjolla, mihin tahansa kokoaikatyöhön, jo käytännössä paluu pakkotyön aikaan? Asetetaanko työvoimaviranomaiset mahdottoman eteen, kun he alkavat harkita, millä koulutusja työhistorialla työtön voidaan millekin uudelle alalle ohjata? Säilyykö inhimillinen harkinta ja työttömän omaehtoisuuden kunnioittaminen? Kuka työnantaja haluaa ottaa työhön turhautuneen pakkotyöllistetyn? Työttömyyteen, kuten muihinkin sosiaalisiin riskeihin, kohdistuva epäluulo on institutionalisoitu yhteiskuntapoliittiseen järjestelmäämme, sen velvoitteisiin ja jopa sanktioihin. Sanktiot ovat institutionalisoitua, yksilöön kohdistuvaa moralismia. Ne ovat risti- 114 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) riidassa perusoikeuksiemme kanssa. Kurimentaliteetti ei ole aiemmin onnistunut palauttamaan työtä vailla olevia työntekijöiksi työmarkkinoille. Työlaitoksissa olleista ei aina tullut kunniallisia kansalaisia yhteiskunnan silloisilla mittapuilla. Pakon soveltaminen työttömyyden hoidon keinona ymmärrettiin aikansa eläneeksi ja se lopetettiin. Miksi sanktiot tuotiin takaisin? Miten lyhyt yhteiskunnallinen muisti oikein voi olla? Riippuu yhteiskuntapoliittisesta rohkeudesta, mihin suuntaan Eurooppa ja Suomi kehittyvät. Nyt näyttää siltä, että taloudellisesti vaikeat ajat eivät ole otollisia sosiaalisille uudistuksille – vaikka juuri silloin niiden olettaisi saavan kannatusta. Poliittisena ’’rohkeutena’’ ja ’’uudistamisena’’ pidetään julkisen sektorin kurjistamista ja leikkauksia. Näin onnistutaan hiertämään hengiltä keskeisintä menestystekijäämme, sosiaalista hyvinvointia. Reaktiivisuutemme yhteiskunnan muutokseen (globalisaatio, globaalin eriarvoisuuden kasvu, ekologiset ongelmat, eriarvoisuuden lisääntyminen) on ollut huonoa ja degeneratiivista. Talouslukuihin tuijottaminen on tuottanut näköalatonta yhteiskuntapolitiikkaa. Sanktioiden lisääminen yksilöille on yksi esimerkki näköalattomuudesta; me haaskaamme inhimillistä ja sosiaalista pääomaa sanktioimalla sosiaaliturvaa. Rohkeutta olisi luoda ihmisille mahdollisuudet vaikuttaa omaan toimeentuloonsa ja aktiivisuuteensa. Rohkeutta olisi katsoa ihmisen tasolta ylöspäin ja rakentaa uutta yhteiskuntapolitiikkaa tästä lähtökohdasta. Vapaaehtoisja järjestötyö, osuuskuntamuotoinen yhteisyrittäminen, yhteisomistaminen, naapuriapu – luovia, itseohjautuvia, aktiivisuutta tukevia ideoita ja työtehtäviä on jo syntynyt ja syntyisi lisää, kun työtä vailla oleville annettaisiin ääni ja itsemääräämisoikeus. Koska emme todennäköisesti enää saavuta täystyöllisyyttä, olisikin parempaa politiikkaa huomioida tämä realiteetti myös sosiaaliturvassa. Perustuloon yhdistettävä aktiivisuuslisä yhteiskunnallisesta työstä vahvistaisi omaehtoista aktiivisuutta ja olisi omalta osaltaan pysäyttämässä sosiaalisen eriarvoistumisen kehiä. Tämä olisi perusta uudelle, lumovoimaiselle sosiaalipolitiikalle ja samalla kansainvälisesti kiinnostava, uraa uurtava uuden sosiaaliturvan yhdistelmä, joka tekisi 114 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 115 nykyistä monimuotoisemmasta osallistumisesta ja työnteosta aina yksilölle kannattavaa ja vahvistaisi tunnetta yhteiskuntaan kuulumisesta. Se olisi myös kansantaloudellisesti järkevää politiikkaa, koska se ei marginalisoisi työttömiä ihmisiä lisääntyvien sosiaalija terveysongelmien ja -kustannusten kierteeseen vaan vahvistaisi erilaisia mielekkäitä ja ennaltaehkäiseviä tapoja olla osallisina ja tulla osallisiksi omissa lähiyhteisöissään. Perustulo ja yhteiskunnallisen työn kompensoiminen olisivat myös merkittäviä kulttuurisia muutoksia. Ne vähentäisivät työmarkkinoiden ulkopuolella elämisestä aiheutuvaa stigmaa ehkäisemällä työttömyyden lamauttavaa häpeäleimaa. Voisimme samalla pyrkiä eroon koko työtön-sanasta. Mihin sitä oikeastaan tarvitaan? Osa IV IDEAT TODEKSI 118 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) 118 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 119 UNIVERSALISMI SOSIAALIPOLITIIKAN IDEAALINA Antti Halmetoja Suomalaista hyvinvointivaltiota on voinut kutsua universaalin sosiaalipolitiikan maaksi esimerkiksi kaikille avoimen ja yhtenäisen koulutuksen, päivähoitojärjestelmien ja peruseläkkeiden osalta. Sosiaalipolitiikan universalismilla tarkoitetaan yleensä etuutta tai palvelua, johon kaikilla on yhtäläinen oikeus ja joka rahoitetaan suurimmalti osin verovaroin. Hyviä ja yhteiskunnassa yleisesti tärkeinä pidettyjä esimerkkejä universalismista ovat peruskoulu, julkinen terveydenhuoltojärjestelmä ja lapsilisä. Tällä hetkellä ansiosidonnainen sosiaaliturva on kuitenkin yhä keskeisemmässä asemassa ja perusturvan varassa elävät joutuvat yhä useammin turvautumaan tarveharkintaisiin viimesijaisen tuen muotoihin. Kun ajatellaan tätä kehitystä ja ennen kaikkea poliittisten painotusten muutosta, voidaan ajatella, että universalismi kohtasi kannatuksensa rajat elintason noustessa ja ansioturvan kehittyessä. Universalismi on leimattu paitsi kalliiksi, myös ’’samaa kaikille’’ -periaatteensa vuoksi erilaiset tarpeet laiminlyöväksi. Nykyisen Massatyöttömyyden vallitessa kuilu ansioja perusturvan välillä ylläpitää eriarvoisuutta, jakaa työväenluokkaa ja näin lamauttaa sen toimintaa. 120 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Argumentti Sosiaalipoliittisten etuisuuksien rapautumisesta huolimatta universalismi edusti ja edustaa yhä monille hyväksyttävää ideaa oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta. Hyvinvointivaltiollisena jakoperiaatteena se ei ole selvinnyt politiikan arkipäivässä. Paremmin ansaitseva työväestö ja keskiluokka ovat tahtoneet paremman turvan sekä suuremmat etuudet. He ovat vedonneet ansioidensa turvaamisen välttämättömyyteen. Miksi universalismista sitten kannattaa enää keskustella? Kannattaako haikailla sellaisen sosiaalipolitiikan muodon perään, joka on kokenut ilmiselvän tappion yhteiskunnallisissa kamppailuissa? Ehkä universalismi ei olekaan niin toimiva sosiaalipolitiikan järjestämisen tapa? Nämä ovat erittäin perusteltuja ja universalismin mielekkyyttä haastavia kysymyksiä, jotka on syytä ottaa vakavasti. Kriittiset kysymykset huomioon ottaen argumentoin, että universalismia ei ole syytä haudata vaan se on edelleen ajankohtainen ja tulevaisuudessa mahdollisesti vielä ajankohtaisempi vaihtoehto sosiaalipolitiikan järjestämisen ja oikeuttamisen periaatteeksi. Teoreettisesti ja poliittisesti ajatellen universalismin hienous piilee sen kyvyssä turvata elämän perusedellytyksiä ja vähentää ihmisten markkinariippuvuutta. Elämän perusedellytykset voivat tietenkin tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Kun tarkastellaan hyvinvointivaltioiden kehittymistä ja laajenemista, monista elämän perusedellytyksistä on kuitenkin oltu melko yksimielisiä. Esimerkiksi Suomessa näitä sosiaalipolitiikan alueita ovat julkinen koulutusjärjestelmä, julkinen terveydenhuoltojärjestelmä, lapsiperheiden palvelut ja etuudet, eläkkeet ja vanhuspalvelut sekä työttömyysturva. Useilla näistä alueista universalismi on ollut keskeinen palvelun tai etuuden järjestämisen periaate. Elämän perusedellytyksien turvaamisella tarkoitan kohtuullista etuuksien ja palveluiden tasoa, joka ei yllä yhtä korkealle kuin jotkut ansioturvan muodot, mutta riittää useimmille ja takaa toimeentulon sekä peruspalvelut ilman tarveharkintaa ja vastikkeellisuutta. Universalismi sisältää vahvoja positiivisia merkitysvivahteita liittyen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon. Tämä on johtanut siihen, 126 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 127 piiriin. Liikkuvuuden maailmassa asiallisen perusturvan piiriin pääseminen ei voi edellyttää ansiosidonnaisen sosiaaliturvan asettamia ehtoja. Ei ole yhteiskunnallisesti kestävää ylläpitää jakoa ansiosidonnaisen ja perusturvan välillä ja antaa heikommassa asemassa olevien joukon kasvaa entisestään. Tämän lisäksi myös työelämä on jonkinasteisessa murroksessa. Uudenlaiset sopimusmuodot, kuten nollasopimukset ja freelancerina tehdyt työt ovat lisääntyneet ja ne sattavat lisääntyä tulevaisuudessa. Muutos näkyy hitaana kehityksenä etenkin itsensä työllistäjien osuuden kohoamisena. Nykyiset ansiosidonnaiset järjestelmät asettavat poikkeavissa palkansaajaja yrittäjäasemissa olevat kovin eriarvoisiin asemiin. Lisäksi 1990-luvun laman myötä pitkäaikaistyöttömien suuri joukko on jäänyt pysyväksi. Nämä ihmiset elävät perusturvan ja viimesijaisen tuen varassa, vaikka he ennen työttömäksi jäämistään olisivat tehneet huomattavan pitkän työuran. Kuvattujen muutosten keskellä elämän perusedellytysten turvaamisen sitominen entistä vahvemmin työmarkkina-asemaan tuntuu järjettömältä ja tähän aikaan sopimattomalta kehityssuunnalta. Eriarvoisuuden ylläpitämisen lisäksi universalismi rapautuu ja jää marginaaliin. Yhteiskunnan olosuhteet ja rakenteet olivat toisenlaiset silloin, kun ansiosidonnaiset järjestelmät pantiin alulle. Ne syntyivät lähes täystyöllisyyden oloissa ja palvelivat hyvin elintason kohotessa. Kuitenkin pelkästään jo kansainvälisen liikkuvuuden ja työelämän muutokset kyseenalaistavat ansiosidonnaisten järjestelmien ensisijaisuuden mielekkyyden. Johtopäätös Universalismin paluu voisi olla ratkaisu perusturvan ongelmiin. Se edellyttäisi huolellista pohdintaa, millaisissa muodoissa universalismia olisi mielekästä toimeenpanna nykyajassa ja tulevaisuudessa. Pohdinnan myötä myös universalismin analyyttinen voima vahvistuisi ja se olisi hyödyllisempi käsite niin yhteiskuntapoliittisessa kuin -tieteel- 128 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) lisessäkin keskustelussa. Työelämän muutoksien ja kansainvälisen liikkuvuuden lisäksi myös luonnonresurssien hupeneminen, talouskasvun rajat ja ilmastonmuutos, asettavat haasteita hyvinvointivaltioille. Nämä huomioon ottaen olisi hyvä jo etukäteen pohtia sosiaaliturvan järjestämistä niukkuuden olosuhteissa. Gøsta Esping-Andersen (1990) argumentoi, että työväenluokan elintason kohotessa ja uuden keskiluokan synnyn myötä ansiosidonnaisen turvan kehittäminen tasaetuuksien rinnalle oli universalismin pelastus Pohjoismaissa. Nyt sosiaalipolitiikasta tuntuu universalismi karisseen. Mikä poliittinen voima pelastaisi universalismin toistamiseen? 128 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 129 PERUSTULO JA UUSI HYVINVOINNIN PARADIGMA Johanna Perkiö Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ollut menestystarina monella mittarilla mitattuna. Se on kuitenkin rakennettu aikana, jolloin päästiin lähelle täystyöllisyyttä, ihmisten elämänkaari eteni vakiintuneen kaavan mukaan ja materiaalisen hyvinvoinnin lisäämisen mahdollisuudet näyttivät rajattomilta. Hyvinvointivaltion päivittäminen edellyttää sen juurille menemistä: mikä on säilyttämisen arvoista ja mistä kannattaa luopua? Toimeentuloturvan uudistaminen perustuloidean pohjalta olisi yksi tärkeä askel hyvinvointivaltion päivittämisessä. Perustulo auttaisi miettimään tulonjakoa uudelta pohjalta tilanteessa, jossa digitalisaatio syö työpaikkoja ja ekologiset kriisit vaativat kestävämpää taloutta. Miksi perustulo? Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot tunnetaan maailmalla historiallisina menestystarinoina, jotka ovat onnistuneet yhdistämään sosiaalisen tasa-arvon ripeään talouskasvuun. Hyvinvointivaltioiden ’’kultakaudella’’ Pohjoismaat onnistuivat käytännössä poistamaan absoluuttisen köyhyyden, luomaan kansalaisilleen tasa-arvoiset mahdollisuudet 130 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) hyvään koulutukseen ja työpaikkoihin sekä yhdistämään tämän kaiken verrattain edistykselliseen ympäristöpolitiikkaan. 1980-luvulta alkaen hyvinvointivaltiot ovat kohdanneet erilaisia ongelmia. Pääomaliikkeiden vapauttaminen ja kansainvälinen verokilpailu ovat rapauttaneet hyvinvointivaltioiden rahoituspohjaa. Tuotannon automaatio ja keskittäminen halvempien kustannusten maihin ovat heikentäneet työllisyyttä samalla kun siirtymä tietoja palvelutalouteen on muuttanut työvoiman käytön rakenteita. Täystyöllisyyden olosuhteissa rakennetut hyvinvointivaltioinstituutiot eivät ole onnistuneet vastaamaan riittävän tehokkaasti niin kutsuttuihin uusiin sosiaalisiin riskeihin, jotka liittyvät työn ja sosiaaliturvan yhdistämisen ongelmiin, pitkäaikaistyöttömyyteen, työssäkäyvien köyhyyteen, yksinhuoltajuuteen, sekä työn ja perheen yhdistämiseen. Koska merkittävä osa sosiaalisista oikeuksista määrittyy työsuhteen kautta, yhä useampi jää niiden ulkopuolelle työttömyyden vuoksi tai työskennellessään itsensä työllistävänä yrittäjänä. Tietynlaiseen palkkatyömalliin sitoutuneet hyvinvointivaltiot eivät myöskään ole onnistuneet tarjoamaan ihmisarvoisen elämän mahdollisuuksia niille, jotka tuotannon muutoksista johtuen ovat pudonneet pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin todennäköisesti vasta edessä. Viime vuosina on keskusteltu digitalisaation aiheuttamasta tuotannon mullistuksesta, jossa suuri osa nykyisistä ammateista ja työtehtävistä voi lakata olemasta. Teknologinen kehitys on aina tarkoittanut paitsi töiden katoamista, myös uusien, erilaista osaamista vaativien työpaikkojen syntyä. Nyt käsillä olevan murroksen sanotaan kuitenkin olevan laadullisesti erilainen kuin yksikään aikaisemmista. Poikkeuksellista on kehityksen nopeus ja se, että informaatioteknologian kehitys läpileikkaa kaikki alat ja työtehtävät, myös ne jotka vaativat ihmisälyä ja koulutusta. Työpaikkojen ennustetaan katoavan nopeammin kuin uusia syntyy. Toinen merkittävä tulevaisuuden hyvinvointipolitiikkaan vaikuttava tekijä on kärjistymässä oleva ekologinen kriisi ja erityisesti ilmastonmuutos. Hyvinvointivaltion toiminta on monin tavoin si- 130 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 131 dottu talousjärjestelmään, jonka pyrkimys ympäristövaikutuksista piittaamattomaan yksityiseen voitontavoitteluun on johtamassa koko olemassaolomme perusteita uhkaaviin ekologisiin katastrofeihin. On epärealistista ajatella, että kriisistä pystytään selviytymään vanhoin eväin, ilman suuria muutoksia niin globaalissa talousjärjestelmässä kuin länsimaisessa elämäntavassakin. Hyvinvointivaltioiden kehitys maailmansotien jälkeisinä vuosikymmeninä merkitsi sosiaalisten oikeuksien vahvistumista. Leimaavasta köyhäinavusta siirryttiin kohti universaaleja tai vakuutusperustaisia sosiaaliturvajärjestelmiä. Erityisesti Pohjoismaat tulivat tunnetuiksi hyvinvointipolitiikan edelläkävijöinä. Muutaman viime vuosikymmenen ajan kehitys on kuitenkin mennyt päinvastaiseen suuntaan lähes kaikissa kehittyneissä hyvinvointivaltioissa. Sosiaaliturvan saamisen ehtoja on tiukennettu, etuuksia ja palveluja on leikattu ja hyvinvointivaltion rahoittavaa verotusta on kevennetty. Samalla hyvinvointivaltiosta itsestään on tullut uudenlaisen epäoikeudenmukaisuuden lähde, joka turvaa vielä kohtuullisesti vakaassa palkkatyösuhteessa olevien oikeudet, mutta jättää marginaaliin kasvavan joukon tähän kategoriaan sopimattomia, erityisesti nuoria, ikääntyviä, naisia, vähän koulutettuja ja maahanmuuttajia. Perustulosta, tai toiselta nimeltään kansalaispalkasta, on Suomessa keskusteltu jo yli kolmen vuosikymmenen ajan. Vuonna 2015 Juha Sipilän johtama hallitus sitoutui hallitusohjelmassaan perustulon kokeilemiseen. Perustulo on nähty vastauksena työmarkkinoiden sirpaloitumiseen ja työttömyysturvan monimutkaisuuteen. Sen on esitetty olevan paremmin uusien työnteon muotojen kanssa yhteensopiva sosiaaliturvan muoto kuin nykyinen tukijärjestelmä. Määritelmällisesti perustulo on rahamääräisesti maksettava vastikkeeton vähimmäisturva, joka kuuluu oikeutena jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle (joko kansalaiselle tai pysyvästi maassa asuvalle). Perustulon ominaispiirre on, että työansiot eivät leikkaa sen tasoa vaan tulonlisäys peritään asteittain takaisin verotuksessa. Perustulosta on olemassa erilaisia malleja, joilla voidaan tavoitella hyvinkin erilaisia asioita. Karkeasti jaoteltuna oikeistolaisemmissa 132 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) perustulomalleissa tavoitteena on yleensä sosiaaliturvan hallintoon liittyvän byrokratian karsiminen ja matalapalkkatyön tekeminen houkuttelevammaksi. Vasemmistolaisemmin suuntautuneet perustulomallit taas tavoittelevat tasaisempaa tulonjakoa sekä ihmisten autonomian lisäämistä omaa elämää koskevissa päätöksissä. Näiden väliltä löytyy runsaasti erilaisia vaihtoehtoja. Tässä artikkelissa perustuloa tarkastellaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion historiallisesta perustasta käsin. Artikkeli ei niinkään pohdi, miten perustulon idea on sovitettavissa pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon (ks. Julkunen 2009), vaan miten perustulo auttaisi hyvinvointivaltiota uudistumaan vastatakseen paremmin työn ja toimeentulon mahdolliseen mullistukseen sekä ekologisten reunaehtojen välttämättömyyksiin. Tarve uudenlaiselle tulonjaolle Hyvinvointivaltiot rakennettiin historiallisessa tilanteessa, jota leimasi ripeä talouskasvu, (erityisesti miesten) täystyöllisyys ja verrattain suljetut kansantaloudet. Energiaa ja luonnonvaroja näytti riittävän loputtomasti turvaamaan jatkuvaa elintason nousua. Sosiaalipolitiikan tehtäväksi nähtiin jakaa kasvavan talouden hedelmiä kaikille kansanryhmille ja samalla taata talouden kasvu jatkossakin nostamalla kokonaiskysyntää ja varmistamalla talouden tuotantopotentiaalin maksimaalinen käyttö. Työttömyys oli hyvinvointivaltion ”kultakaudella” tilapäinen, talouden suhdannevaihteluihin liittyvä ilmiö. Sekä verotus että tulonjako ovat rakentuneet oletukselle, että valtaosa väestöstä on vakinaisessa ansiotyössä. Kaikki hyvinvointivaltiot ovat vahvasti sidottuja talouskasvuun ja korkeaan työllisyyteen. Yhtäältä sosiaalipolitiikan rahoitus on riippuvaista talouskasvusta ja työllisyyden synnyttämistä verotuotoista, toisaalta sosiaalipoliittisilla investoinneilla on pyritty myös kasvun ja työllisyyden edistämiseen. Korkea työttömyys on aina merkinnyt uhkaa hyvinvointivaltion olemassaololle, ja nykyoloissa ainoaksi kei- 132 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 133 noksi lisätä työllisyyttä nähdään yritysvetoinen talouskasvu. Kasvun ja työllisyyden suhde on kuitenkin heikentynyt. Suomessa herättiin 1990-luvun laman jälkeen siihen, että kasvu ei enää synnytä työpaikkoja samassa määrin kuin ennen. Vaikka talous palautui vähitellen kasvu-uralle, työttömyys ei enää koskaan palautunut lamaa edeltävälle tasolle. Päivänpoliittisessa keskustelussa talouskasvun kuitenkin oletetaan automaattisesti parantavan työllisyyttä. Kasvun välttämättömyyttä hyvinvointivaltion ylläpidolle ei juuri kukaan kyseenalaista, vaan kiistaa käydään lähinnä siitä, mitkä ovat parhaat keinot kasvun saavuttamiseen. Yksioikoiseen kasvuajatteluun takertuminen on kuitenkin kyseenalaista koko hyvinvointivaltion ja jopa ihmislajin tulevaisuuden kannalta. Vaikka kasvua syntyy myös ekologisesti kestävällä tavalla, yhteistä elinympäristöä tuhoavasta tuotannosta olisi pystyttävä luopumaan sen kasvuja työllisyysvaikutuksista riippumatta. Hyvinvointivaltiot onnistuivat ainakin jossain määrin saavuttamaan luokkakompromissin, jossa sekä porvaristo että työläiset olivat asemaansa tyytyväisiä. Talouskasvun ansiosta pienituloisten elintasoa voitiin nostaa puuttumatta liian radikaalisti keskittyneeseen varallisuuteen ja tuotantovälineiden omistukseen. Tämä hyvinvointivaltion perustana toiminut yhteiskuntasopimus on kuitenkin viime vuosikymmenten politiikan seurauksena murentunut. 1980-luvulta alkaen tuloerot ovat kasvaneet lähes kaikissa OECD-maissa ja Suomessa niiden kasvu on ollut poikkeuksellisen ripeää. Varallisuus kasautuu yhä enemmän niille, joilla on jo paljon, samalla kun keskiluokka vajoaa ja köyhimmät joutuvat hupenevan sosiaaliturvan varassa kamppailemaan elämän perusedellytyksistä. Viime vuosina on tehty useita poliittisia päätöksiä, joilla tulonjakoa on muutettu yritysten ja varakkaan eliitin eduksi. Jos verotuksen ja tulonjaon periaatteita ei muuteta, tulee eriarvoisuus kärjistymään entisestään globalisaation syvenemisen ja digitalisaation lisääntymisen myötä. Digitalisaation kautta saavutetun tehostumisen hyödyt valuvat bonuksina johtajille ja osinkoina omistajille, kun taas työssäkäyvät kantavat verotaakan, ja työttömäksi joutuneet 134 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) kohtaavat yhä tiukempaa kontrollia yhä niukemmalla toimeentulolla. Yhteiskuntarauhaa horjuttavan eriarvoisuuden välttämiseksi olisi koko tulonjakoa mietittävä uudelta pohjalta. Millä perusteella kansantuotetta jaetaan ja kuka ansaitsee mitäkin? Miten tietokoneiden ja robottien tekemä työ ja yhteisten luonnonvarojen kulutus saadaan hyödyttämään muitakin kuin rikkaita pääomanomistajia? Perustulo sosiaalisena osinkona Perustuloidean juuret yltävät jopa satojen vuosien taakse. Menneinä vuosikymmeninä idea on aika-ajoin noussut esiin eri puolilla maailmaa niin tutkijoiden, kansalaisliikkeiden kuin puolueidenkin toimesta. Viime vuosina keskustelua perustulosta on käyty kansainvälisesti enemmän kuin koskaan aiemmin ja Suomen lisäksi ainakin Alankomaissa, Kanadassa ja Ranskassa on tehty suunnitelmia sen kokeilemiseksi. Suomessa perustulon sukulaisideasta kansalaispalkasta puhuttiin jo 1980-luvulla. Idea liitettiin keskusteluun työyhteiskunnan kriisistä, jossa automaation nähtiin olevan korvaamassa kasvava osa työvoimasta teollisuudessa. Kansalaispalkan ajateltiin yhtäältä mahdollistavan työskentelyn työmarkkinoiden ulkopuolella esimerkiksi hoivaan, kulttuuriin tai kansalaisjärjestötoimintaan liittyvien aktiviteettien parissa, sekä toisaalta helpottavan työajan lyhentämistä ja töiden jakamista. Perustulo-termi vakiintui käyttöön 1990-luvun kuluessa, jolloin uudistuksen ajateltiin erityisesti helpottavan epäsäännöllisen matalapalkkaisen työn vastaanottoa. Sosiaaliturvan muuttaminen ”kannustavammaksi” perustulolla nähtiin ratkaisuna korkeaan työttömyyteen ja osa puolueista nosti asian ohjelmiinsa. Vuosituhannen vaihteen hiljaisen kauden jälkeen perustuloidea nousi uudelleen esiin työmarkkinoiden prekarisaatiota eli epävarmistumista koskevan keskustelun yhteydessä vuonna 2006. Perustulo nähtiin välttämättömänä toimeentuloturvana satunnaisissa pätkätöissä tai itsenäisenä yrittäjänä työskenteleville. Viime vuosina perustulokeskustelu on Suomessa ollut melko vilkasta ja siihen on osallistunut useita asiantuntijoita, polii- 134 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 135 tikkoja sekä ruohonjuuritason aktivisteja yhteiskunnan eri laidoilta. Perustulo on saanut myös jatkuvasti vastakaikua puoluepolitiikassa, vaikkakin eri puolueiden ymmärrys asiasta saattaa olla hyvin erilainen. Perustulo maksetaan jokaiselle kansalaiselle tai maassa pysyvästi asuvalle henkilökohtaisesti, muista tuloista tai aktiviteeteista riippumatta. Keskija suurituloisilta tulonlisäys peritään takaisin verotuksessa. Vaihtoehtoisesti perustulo voidaan toteuttaa negatiivisen tuloveron mallilla, jolloin tukea maksetaan vain tietyn tulorajan alle jääville siten, että se leikkautuu pois asteittain tulojen noustessa. Kuukausittain maksettavan perustulon suuruus voi vaihdella huomattavastikin eri malleissa, riippuen siitä miten suuri osa nykyisistä tulonsiirroista perustulolla halutaan korvata. Usein on lähdetty liikkeelle siitä, että perustulo olisi jotakuinkin nykyisen työttömän vähimmäisturvan suuruinen. Tällöin perustulon rinnalla voitaisiin säilyttää nykyisestä sosiaaliturvasta esimerkiksi asumistuki, ansiosidonnaiset etuudet ja osia toimeentulotuesta. Toisaalta tuloloukkujen poistamiseksi perustulomallin olisi hyvä kattaa tavalla tai toisella myös asumistuki ja olla riittävän korkea ehkäistäkseen tarvetta säännölliseen toimeentulotuen käyttöön. Useimmissa malleissa perustulon rahoitus on laskettu siten, että keskituloisen palkansaajan käteenjäävät tulot säilyisivät jokseenkin entisellään. Suurituloisten nettoverotus saattaisi mallista riippuen kiristyä tai säilyä ennallaan. Pienituloisten – erityisesti silpputyöntekijöiden – toimeentulo sen sijaan paranisi ja muuttuisi vakaammaksi. Perustulosta puhutaan yleensä sosiaalipolitiikan viitekehyksessä. Se nähdään paremmin toimivana vähimmäisturvana, josta puuttuisivat nykyiselle sosiaaliturvalle ominaiset loukut, väliinputoamiset ja monimutkainen byrokratia. Historiallisesti perustulon juuret johtavat kuitenkin jossain määrin toisaalle kuin nykyisten sosiaaliturvajärjestelmien perinteet. Perustulon idea on lähtenyt ajatuksesta, että kaikilla maapallolle syntyvillä ihmisillä on oikeus tiettyihin, työsuorituksesta riippumattomiin materiaalisiin resursseihin. Taustalla on ajatus, että yhteiskuntien vauraus ei ole peräisin yksinomaan nyt elävien ihmisten työstä, vaan myös yhteisistä luonnonvaroista ja edellisten sukupolvien tiedollisesta, kulttuurisesta ja teknologisesta perinnöstä. Rahatalou- 136 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) dessa elettäessä perustulo olisi jokaiselle kuuluva oikeudenmukainen siivu tällaisesta yhteisestä varallisuudesta. Erityisesti luonnonvarojen ylikulutuksen kasvaessa ja älyteknologian viedessä työpaikkoja ajatus jakaa osa kansantalouden tuotoista kaikille yhteiskunnan jäsenille maksettavana sosiaalisena osinkona on entistä ajankohtaisempi. Ajatus sosiaalisesta osingosta mahdollistaa pureutumisen paljon syvemmälle yhteiskunnallisen tulonjaon perusteisiin kuin perustulon tarkastelu pelkästään uudenlaisena sosiaaliturvana. Tässä viitekehyksessä perustulo ei niinkään hahmotu tulojen uudelleenvaan ennaltajakona (Birnbaum 2012). Ajatus ennaltajaosta auttaa väistämään myös perustulon vastikkeettomuuteen kohdistetun moraalisen vastarinnan ja vastakkainasettelun ”tunnollisten (työtätekevien) veronmaksajien” ja ”perustulolla laiskottelevien” välillä. Tämä edellyttäisi kuitenkin myös verorakenteen korjaamista suuntaan, jossa verotaakkaa siirretään työn verotuksesta kohti ihmiskunnan yhteisestä perinnöstä ja automaatiosta hyötyvien verotusta. Tämä tarkoittaisi erityisesti ekologisten haittojen, energian ja luonnonvarojen käytön, pääomatulojen ja yritysten voittojen verotusta, sekä ehkä myös automatisoituun tuotantoon kohdennettua veroa. Tällaisella verorakenteen muutoksella ansiotulojen nettoveroastetta voisi olla mahdollista perustulomallissa jopa alentaa nykyisestä. Tulevaisuuden hyvinvointipolitiikka Pohjoismaisen hyvinvointivaltion historiallisessa perinnössä on paljon säilyttämisen arvoista. Sen keskeiset periaatteet, kuten universalismi ja tasa-arvo, ovat lähtökohtia, jotka tulisi nostaa myös hyvinvointivaltion uudistamista käsittelevän keskustelun ytimeen. On mietittävä, mikä niiden sisältö on tänään ja minkälaista politiikkaa niiden pohjalta voidaan tehdä. Sen sijaan hyvinvointipolitiikassa vallinnut kapeakatseinen näkemys työstä sekä liiallinen kietoutuminen materiaalisen kasvun tavoitteluun kaipaavat päivittämistä. Tärkeimpiä periaatteita hyvinvointivaltion tulevaisuuden kehityksessä tulisi olla ihmisten 142 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 143 Muutoksen mahdollisuus Kestävään elämäntapaan perustuva tulevaisuus ei siis näyttäydy ihmisten mielissä valoisalta, vaan sosiaalisen, taloudellisen ja luonnonvarojen niukkuuden yhteen kietovana, yhteiskunnan perusteita uhkaavana ja yksilöitä syrjäyttävänä prosessina. Niukkuuteen perustuva sosiaalipolitiikka ei näytä tästä lähtökohdasta kovin houkuttelevalta. Nämä uhkakuvat ja pelot auttavat ymmärtämään, miten elämän materiaalisuus kietoutuu erottamattomasti sosiaaliseen toimintaan ja kulttuuriseen ymmärrykseen. Yhteiskunnan muutos ei ole mahdollinen vain ihmisten materiaaliseen kulutukseen vaikuttamalla tai sitä uudelleen jakamalla. Muutoksen edellytyksenä on, että kulttuuriset ja sosiaaliset arvostukset normaaleista ja hyväksyttävistä elämisen tavoista, materian käytöstä ja samalla yhteiskuntapolitiikan tavoitteista muuttuvat (Häikiö 2014). Hyvinvoinnin turvaaminen niukkuuden aikakaudella on yhtäältä kiinni siitä, miten käsitykset hyvinvoinnista joustavat eli huomioivat muuttuvat olosuhteet, ja toisaalta siitä, miten sosiaalipoliittiset käytännöt pystyvät jakamaan yhteisiä resursseja oikeudenmukaisesti. Runsauden logiikalla toimivassa yhteiskunnassa työttömyys ja sosiaaliturvan varassa eläminen ovat ongelmia niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin. Työttömät ja köyhät ovat työja kulutusmarkkinoiden ja siten yhteiskunnan reunoilla. Hyvin toimeentulevien elämäntavat voivat olla materiaalisesti erittäin ongelmallisia. Kaikkien suomalaisten elämäntavat yhdistettynä sosiaalisen eriarvoisuuden kasvuun ovat uhka tulevaisuuden hyvinvoinnille. Mutta pelkkä tulojen uudelleenjako ei takaa materiaalisesti kestävää yhteiskuntaa, koska jopa pienituloisimpien suomalaisten elämäntavat perustuvat luonnonvarojen kestämättömään kulutukseen (Hirvilammi ym. 2014). Tulevaisuudessa keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi muodostuukin kysymys siitä, miten hyvinvointia ylipäätään voidaan tuottaa (Lähde 2013). Niukkuuteen perustuva sosiaalipolitiikka ei muotoudu pelkästään sosiaalisen ja taloudellisen liittona. Sitä ei voi määritellä myöskään yksinomaan luonnonympäristön lähtökohdista. Yhteis- 144 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) kunnat ja arkielämä muodostuvat luonnon ja kulttuurin sekoittuessa (Latour 2006). Esimerkiksi tietotekninen kehitys tarjoaa lukuisia esimerkkejä siitä, miten uudet tekniikat ovat mullistaneet arjen kulun lähes huomaamatta. Lukuisat arkiset muutokset eivät ole kuitenkaan vähentäneet luonnonvarojen kulutusta, vaan ovat jopa lisänneet sitä. Globaalien ja kaikille yhteisten luonnonvarojen niukka käyttö on mahdollista vasta sitten, kun se yhdistyy paikallisesti hyväksyttyihin kulttuurisiin käsityksiin hyvinvoinnista ja elämäntavasta ilman tuhlaavaa materiaalista kulutusta. Niukkuuden näkökulmasta hyvinvointia ei tällöin samaisteta taloudelliseen kasvuun vaan luonnonvarojen ylläpitämiseen ja sosiaaliseen merkityksellisyyteen. Yhteiskuntapoliittiset toimet aina koulutuksesta liikennejärjestelyihin asti vaikuttavat keskeisesti siihen, millaista elämää yksilöt voivat tavoitella. Tässä poliittisesti tuotetussa ja valitussa, samanaikaisesti mahdollistavassa ja rajoittavassa toimintarakenteessa yksilöt tekevät ratkaisujaan omasta elämästään. Sosiaalipoliittiset käytännöt heijastuvat yhteiskunnassa vallitseviin hyvinvointiodotuksiin ja -käsityksiin sekä sopivilta ja mahdollisilta tuntuviin elämäntapavalintoihin. Sosiaalipolitiikka niukkuuden hallintana Jos haluamme säilyttää kehittyvän ja yhteistä hyvinvointia tavoittelevan yhteiskunnan, niukkuuden hallinta edellyttää ’’aktiivista sosiaalipolitiikkaa’’. Perinteisesti aktiivisella sosiaalipolitiikalla on tarkoitettu tuloja hyvinvointieroja tasaavaa toimintaa. Sosiaaliturvapolitiikka ja hyvinvointipalvelut ovat pyrkineet lisäämään hyvinvointia ja tasaamaan eri ihmisryhmien välisiä hyvinvointieroja. Niukkuuden lähtökohdasta aktiivista sosiaalipolitiikkaa tarvitaan kahdella tasolla: I ihmisten ja yhteiskuntien elinmahdollisuuksia säilyttävän toiminnan tasolla, jolla ohjataan yhteiskuntia ja ihmisiä luonnonvarojen säilyttämiseen ja luonnonresurssien lisäämiseen 144 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 145 II hyvinvointierojen tasaamisen tasolla, jolla turvataan kansallisesti ja globaalisti kaikkien sosiaaliset oikeudet elämää ylläpitävään ja sitä uusintavaan hyvinvointiin. Näin sosiaalipolitiikan elinvoima on yhä universalismin ja solidaarisuuden kaltaisissa ideoissa. Nämä ideat voivat toimia kulttuurisina ituina, joiden avulla tulee mahdolliseksi hallita nykyistä ja tulevaa niukkuutta. Universalismi ja solidaarisuus ovat ihmisille tuttuja sosiaalipolitiikan arkisista käytännöistä ja niistä tavoista, joilla yhteiskunnan hyvinvointia on turvattu runsauden yhteiskunnassa. Nyt keskeisenä ongelmana on ideoiden ulottaminen kattamaan monimuotoisen luonnon ja globaalit yhteisöt. Keitä ovat ne kaikki, joita niukkuuden lähtökohdista tehtävä sosiaalipolitiikka huomioi? Miten on mahdollista huomioida paikallisesti globaalit elinmahdollisuudet ja hyvinvointierot? Kuuluvatko solidaarisuuden ja universalismin piiriin Euroopan halki vaeltaneet siirtolaiset ja pakolaiset tai heidän kotialueilleen jääneet perheenjäsenet? Entä ne, joilla ei ole resursseja lähteä pakoon kuivuutta, vainoa tai sotaa? Niukkuuden hallintaan pyrkivä sosiaalipolitiikka joutuu kyseenalaistamaan nykyisen tuotantoja kulutusrakenteen, joka perustuu paitsi luonnonvarojen riistolle myös ihmisten välisille, huomattaville hyvinvointieroille ja jopa ihmisoikeusrikkomuksille. Ihmisoikeudet tulkitaan yleensä jakamattomina ja ehdottomina oikeuksina; miksi siis alle kympin t-paidat eivät ole synnyttäneet merkittäviä solidaarisuusliikkeitä? Ne eivät ole horjuttaneet ostajien turvallisuuden tunnetta tai tehneet globaalia eriarvoisuutta konkreettiseksi. Sen sijaan ne ovat ylläpitäneet rikkaiden, eriarvoistuvien yhteiskuntien rauhaa, kun vauraiden yhteiskuntien vähätuloisetkin ovat globaalisti varakkaita ja voivat osallistua kuluttajina. Siten niukkuuteen perustuva sosiaalipolitiikka ei ole vain köyhyyden tai huono-osaisuuden hallintaa vaan tavoite on ohjata laajemmin yhteiskuntaa kestävyyteen ja uudenlaiseen elämänmuotoon. Sosiaalipolitiikka on luonnonvarojen ja -antimien hallittua uudelleenjakoa sosiaalisesti kestävämmin, mutta se on myös kulttuuria muuttavaa 146 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) toimintaa. Yksilöiden ja yhteisöjen ohjaaminen kestävämpiin elämäntapoihin tarvitsee tuekseen käytäntöjä ja rakenteita, joiden avulla elämäntapojen ja arkisten käytäntöjen muuttaminen on mahdollista. Materiaalisia ja sosiaalisia rakenteita, infrastruktuuria, hallinnollisia käytäntöjä, lainsäädäntöä ja verotusta kehittämällä saadaan aikaan merkittävää muutosta myös yksityisissä arjissa, koska suurin osa ihmisistä varallisuuteen katsomatta mukauttaa toimintansa niihin. Kestävän tulevaisuuden vuoksi olisi tärkeää, että yhteiskuntapoliittiset toimet mahdollistaisivat ja tuottaisivat nykyistä ekologisesti kestävämpiä elämäntapoja. Käsitykset ja arvostukset eivät muutu yhdessä yössä. Nykyisyydessä koettu hyvinvointi ja käsitykset hyvästä elämästä ovat perusta tulevaisuuden yhteiskunnalle. Tarvitaan vähittäistä muutosta hyvinvointikäsityksissä, mutta myös joustoa siinä, millaista hyvä ja arvostettu elämä voi olla silloin kun otetaan huomioon luonnonvarojen rajallisuus. Hyvinvointi on kiinni myös siitä, miten yksilö voi sovittaa oman arkisen elämänsä ekologisiin ja sosiaalisiin reunaehtoihin eettisesti mielekkäästi ja samalla toimia suhteessa kulttuuriseen odotukseen siitä, miten kunnon kansalaisen tulisi elämänsä elää. Tästä syystä luonnonvaroja turvaava ja universaalia hyvinvointia tuottava aktiivinen sosiaalipolitiikkaa pyrkii erityisesti mahdollistamaan ja tukemaan yksilöiden ja yhteisöjen kriittistä autonomiaa ja osallisuutta. Kriittinen autonomia on ihmisten universaali perustarve (Doyal & Gough 1991). Kriittisesti autonomisilla yksilöillä ja yhteisöillä on tarvittavat tiedot, taidot ja materiaaliset resurssit yhteiskunnan muuttamiseen ja uudistamiseen. Se mahdollistaa tavoitteiden asettamisen ja toiveiden mukaisen tulevaisuuden tavoittelemisen. Kriittinen autonomia edellyttää materiaalisten perustarpeiden tyydyttymistä: terveellistä ruokaa, riittävää koulutusta ja koettua turvallisuutta. Osallisuus merkitsee mahdollisuutta merkitykselliseen yhteisyyteen, yhteiskunnallisten valintojen ja päätösten tekemiseen sekä hyvän elämän määrittelyyn. Omaa elämäänsä hallitsevat ja globaalia maailmaa ymmärtävät ihmiset ovat hyödyllisempiä niukkuuden ajalla kuin sairaat, kipeät ja muiden hoidettavaksi köyhyyden tai osattomuuden kokemusten vuoksi ajautuneet. 146 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 147 Sosiaalipolitiikka niukkuuden hallintana pyrkii poistamaan ylimääräistä huolta tulevaisuudesta turvaten niukkuuden tuomia riskejä. Sosiaalipolitiikan tulee esimerkiksi mahdollistaa ekologinen liikkuminen kaikille, mutta estää liiallisesti luonnonvaroja kuluttava liikkuminen kaikilta. Hyvinvointia tulee vaalia alistamatta taloudellisesti heikoimpien perustoimeentuloa vauraampien vapauksille omistaa ja vaurastua hallitsemattomasti. Jotta kestävä yhteiskunta olisi houkutteleva tulevaisuuden suunta, olisi tärkeää irrottaa köyhyyden konkreettinen uhka ja myös köyhyyden mielikuva ekologisesta kestävyydestä. Entäpä jos kaikki sosiaalipoliittisten tulonsiirtojen kautta toimeentulonsa saavat kokisivat itsensä yhtä varakkaiksi? Voisiko yhteiskunnassa olla melko laaja joukko kohtuullisesti toimeentulevia, hyvinvoivia ihmisiä, joiden riittävä toimeentulo ja sosiaalinen arvostus ei riippuisi markkinoista tai asemasta palkkatyössä, mutta ei myöskään perustuisi globaaliin riistoon? Perustulo voisi lieventää köyhyyden ja puutteen kokemusta turvaamalla elämän materiaaliset puitteet. Perustulo lisäisi hyvinvointia nykyiseen pirstaleiseen tilanteeseen verrattuna vähentämällä huolta toimeentulosta. Perustoimeentulon lisäksi myös jokapäiväisestä hoivasta tulee huolehtia ja sattumanvaraisten onnettomuuksien varalta pitää olla saatavilla apua kriiseihin. Siten niukkuuden ajan sosiaalipolitiikka tarvitsee myös toimivat palvelut ja etenkin kansalaisten luottamusta palveluihin ja siihen, että elämisen edellytykset turvataan erilaisissa riskitilanteissa. Niukkuuden ajan sosiaalipolitiikan kannalta merkittävää on, että perustulo kyseenalaistaa vakiintuneet käsitykset palkkatyön ja kohtuullisen perustoimeentulon yhteydestä. Syvään juurtuneet käsitykset työn, toimeentulon ja sosiaalisen arvostuksen keskinäissuhteista kahlehtivat osallistumista moneen mielekkääseen ja usein yleishyödylliseen toimintaan. Ehkä perustulon avulla myös työelämän ulkopuolisuudesta johtuvat yksilön paikattomuuden kokemukset vähenisivät. Nykyisin ulkopuolisuus palkkatyöstä on haitallista yksilön toimeentulon, koetun turvallisuuden ja sosiaalisen arvostuksen kannalta. Esimerkiksi aktiivisuus palkkatyön reunoilla tai osallistuminen vapaaehtoistyö- 148 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) hön ei kerrytä palkkatyön tavoin sosiaaliturvaa, esimerkiksi eläkettä; palkkatyön ulkopuolella elävien toimeentulo on tai putoaa ennen pitkää hyvin alhaiseksi. Johtopäätöksemme Kukaan ei tiedä, millainen on kestävä yhteiskunta. Emme koskaan myöskään saa varmasti tietää, milloin kestävyys on saavutettu. Globaaliin ja ekologiseen tietoon liittyy olemuksellinen epävarmuus. Tieteellinen tieto ei voi kuvata varmasti tulevaisuutta tai sitä, miten meidän tulisi niukkuuden yhteiskunnassa toimia. Maailman kompleksisuuden ja hajautuneisuuden vuoksi ei voi luoda optimaalista näkemystä siitä, miten ja mihin yhteiskuntaa tulisi ohjata. Tulevaisuuden ennusteet ja nykyiset ongelman määrittelyt ovat kuitenkin yhteiskunnallisen toiminnan lähtökohtia. Niiden perustalta on mahdollista luoda periaatteita, jotka ohjaavat ihmisten ja instituutioiden toimintaa kestävän tulevaisuuden tavoitteluun. Olemme argumentoineet, että uusien yhteiskunnallisesti mahdollisten ja siten yksilöitä kestävyyteen houkuttelevien tulevaisuuksien tulisi perustua niukkuuden ajatukselle. Niukkuus ei tässä viittaa köyhyyteen, vaan luonnon ja luonnonvarojen uusiutumisen merkityksen painottamiseen yhteiskunnan ja ihmisten hyvinvoinnin ylläpitäjänä. Niukkuus on sen tiedostamista, että tuhlaten käytetyt runsaatkin luonnonresurssit tuhoavat ihmisen elämisen edellytyksiä ja tarkasti käytetyt niukatkin luonnonresurssit lisäävät niitä. Niukkuuden tunnistava ja hyväksyvä sosiaalipolitiikka olisi tarpeen. Tällainen sosiaalipoliittinen keskustelu ja tutkimus yhdistäisi ekologista kestävyyttä sekä sosiaalisia riskejä ja tarpeita koskevaa tietoa sellaiseen kulttuuriseen arvopohjaan, joka rakentuu universalismin ja solidaarisuuden ideoille. Tämä lähtökohta antaisi mahdollisuuden käyttää ja tuottaa yhteisiä resursseja tavoilla, jotka edistävät kestävän tulevaisuuden saavuttamista luonnonvaroja ja ihmisen hyvinvointia lisäävällä tavalla. 148 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.) Sosiaalipolitiikan lumo – 149 Tästä syystä tulevaisuuteen luotaava sosiaalipolitiikka pyrkii hyvinvointikäsitysten uudelleen muotoilemiseen ja yhteiskunnan toiminnan kriittiseen arviointiin. Tällöin huomioidaan luonnon ja kulttuurin keskinäisriippuvaisuus. Jatkossakin sosiaalipolitiikan tehtävä on huolehtia kaikkien hyvinvoinnista ja sosiaalisista oikeuksista, vaikka niukkuuteen liittyvä tulevaisuus on vielä sumuinen. Edessä oleva murrosaika voi tuoda mukanaan ennakoimattomia ja uusia sosiaalisia riskejä, joihin sosiaalipolitiikan käytännöissä joudutaan vastaamaan. Kestävä tulevaisuus näyttää mahdolliselta vain yhteistyön ja kollektiivisten päätösten samoin kuin yhteiskunnalliseen ekologiseen ja sosiaaliseen kestävyyteen perustuvien arvovalintojen avulla. Epilogi 152 – Antti Halmetoja, Pertti Koistinen ja Satu Ojala (toim.)