Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin

Saaga Härkönen, Johanna Lätti, Anna Rytivaara & Anna Wallin (toim.) Kasvatuksen muuttuvat työja toimintaympäristöt: 10 eläytymismenetelmätutkimusta. Tampere: Tampere University Press, 313–338 http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-359-034-2 Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin Anna Rytivaara & Johanna Lätti & Saaga Härkönen & Anna Wallin Johdanto Eläytymismenetelmä on laadullinen tutkimusmenetelmä, minkä vuoksi eläytymismenetelmätutkimuksen luotettavuuteen liittyvät kysymykset ja ongelmakohdat ovat pitkälti samoja kuin yleisesti laadullisessa tutkimuksessa. Joskus laadullisesta tutkimuksesta saatetaan esimerkiksi esittää, ettei sen tarkoitus ole pyrkiä yleistettävyyteen ja vedotaan esimerkiksi aineiston pieneen kokoon. Laadullisessa tutkimuksessa yleistettävyyttä ei kuitenkaan tulisi pelkistää vain aineiston kokoon tai edustavuuteen liittyväksi kysymykseksi (esim. Alasuutari 2000; Carminati 2018; Merriam & Tisdell 2016), vaan myös laadullisella aineistolla on mahdollista löytää yksityisestä yleinen (Merriam & Tisdell 2016). Laadullisen tutkimuksen luotettavuuteen liittyen on esitetty lukuisia kriteeristöjä (esim. Lincoln & Guba 1985; Merriam & Tisdell 2016; Patton 2015; 314 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin Tracy 2010), joita tutkija voi halutessaan soveltaa myös eläytymismenetelmätutkimuksen luotettavuuden arviointiin. Niihin sisältyy esimerkiksi aineiston kokoa ja riittävyyttä, havaintojen uskottavuutta ja sovellettavuutta sekä tiedon luonnetta koskevat pohdinnat (esim. Merriam & Tisdell 2016, Patton 2015). Eläytymismenetelmän käyttöön liittyy kuitenkin myös omia erityispiirteitään, kuten kehyskertomusten variointi, tarinallisuus ja kokeellista otetta jäljittelevä tutkimusasetelma (Wallin, Koro-Ljungberg & Eskola 2019). Kokosimme tätä lukua varten kirjan artikkeleista luotettavuuteen liittyviä tekijöitä, joita käsittelemme neljän toisiinsa kytköksissä olevan käsitteen kautta: uskottavuuden, johdonmukaisuuden, siirrettävyyden ja etiikan (Merriam & Tisdell 2016). Artikkeleista poimitut esimerkit tuovat esille laajan kirjon erilaisia ratkaisuja ja konkretisoivat osaltaan käsitteiden soveltamista eläytymismenetelmällä tehtävissä tutkimuksissa. Lopuksi vedämme havaintomme yhteen pyrkimyksenämme antaa joitain suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin. Artikkelissa esitettyjen näkökulmien on tarkoitus toimia keskustelun avauksena ja kysymysten herättelijänä, ei niinkään ennalta annettuna ja tyhjentävänä kriteeristönä, jota eläytymismenetelmää hyödyntävissä tutkimuksissa tulisi noudattaa. Toivomme, että artikkeli rohkaisee menetelmää käyttäviä tutkijoita pohtimaan luotettavuuteen liittyviä valintoja ja siten edistää korkealaatuista eläytymismenetelmätutkimusta. Uskottavuus Uskottavuuden (credibility) kriteeri tarkoittaa sitä, että aineisto vastaa tutkimukseen osallistujien todellisuutta ja että tutkimuksen tulokset ovat totuudellisia (Lincoln & Guba 1985; Merriam & Tisdell 2016). Laadullisessa tutkimuksessa uskottavuus on korvannut perinteisen validiteetin käsitteen, koska laadullisessa tutkimuksessa todellisuus nähdään holistisena ja muuttuvana, jonka vuoksi todellisuutta ei pystytä koskaan kokonaisuudessaan vangitsemaan (Merriam & Tisdell 2016). Laadullisessa tutkimuksessa tutkitaankin usein ihmisten konstruktioita todellisuudestaan, kuinka he rakentavat merkityksiä ja ymmärtävät ilmiöitä. Tutkimuksen uskottavuuden lisäämiseksi Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin 315 tutkijan tulisi siis pohtia kuinka omassa tutkimuksessaan pystyisi pääsemään mahdollisimman lähelle näitä konstruktioita. Tutkimuksen uskottavuuden parantamiseksi voidaan käyttää esimerkiksi triangulaatiota tai kristallisaatiota (crystallization) (Ellingson, 2008; Merriam & Tisdell 2016; Tracy 2010) eli erilaisten menetelmien tai aineistolähteiden yhdistämistä. Tällöin voidaan esimerkiksi vertailla havainnointiaineistosta tehtyjä päätelmiä haastatteluaineistosta tehtyihin päätelmiin, tai katsoa, miten eri ryhmien samoihin kehyskertomuksiin kirjoittamat vastaukset eroavat toisistaan tai rikastuttavat toisiaan. Tutkija voi myös pyytää vastaajia kommentoimaan aineistosta tehtyjä tulkintoja (member check, member reflection) (Merriam & Tisdell 2016, 215–220; Tracy 2010). Tällöin on muistettava pitää mielessä, että eläytymismenetelmässä on kyse siitä, kuinka ihmiset ymmärtävät ja tulkitsevat tutkittavaa ilmiötä, joten heidän reflektionsa saattavat tuoda esille vielä uusia tulkintoja ilman että alkuperäiset tulokset olisivat “vääriä”. Käsittelemme seuraavaksi tarkemmin kolmea erityisesti eläytymismenetelmätutkimuksen uskottavuuteen liittyvää tekijää, aineiston keräämistapaa, aineiston kokoa ja kehyskertomusten muotoilua. Nämä on tärkeä huomioida jo suunnitteluvaiheessa, koska esimerkiksi huolimattomasti muotoiltu kehyskertomus ei välttämättä tuota aineistoa, jolla voitaisiin vastata tutkimuskysymyksiin. Aineiston keräämistapa Tutkimuksen luotettavuuden kannalta olennaista on se, millä tavoin eläytymismenetelmäaineiston kerää. Laadukkaan eläytymismenetelmäaineiston voi kerätä sekä kasvokkain että sähköisillä työkaluilla. Keräämistapaa valitessa tutkija joutuu pohtimaan, mikä on paras tapa tavoittaa riittävä määrä toivotunlaisia vastaajia ja kuinka heidät saa motivoitua kirjoittamaan. Perinteinen tapa kerätä kirjoitelmia kasvotusten joko ryhmä kerrallaan tai yksittäisiä osallistujia lähestymällä on ollut varsin varma tapa saada kokoon kymmeniä vastauksia suhteellisen lyhyessä ajassa (Eskola ym. 2017; Nikanto & Eskola 2018). Kasvotusten tapahtuvassa tilanteessa onkin kokemusten mukaan helpompaa ohjeistaa vastaajat ja saada heidät eläytymään tilanteeseen, mutta tällöin vastausaika on usein rajattu ja vastaukset kirjoitetaan käsin. Lisäksi 316 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin kasvokkaisen aineistonkeruun etu tutkimuksen luotettavuuden kannalta on, että siinä voidaan varmistaa, että vastaaja kuuluu valittuun kohderyhmään. Sähköisesti on teoriassa helppoa lähettää linkki kehyskertomukseen esimerkiksi sähköpostilistojen kautta sadoille vastaanottajille, mutta vastausten saaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin kasvotusten. Esimerkiksi tässä teoksessa Haapajärvi ym. lähettivät e-lomakekyselyn sähköpostilla 209 henkilölle, joista 41 vastasi ja näistäkin neljä vastausta piti hylätä. Kirjoittajien kokemusten mukaan aineiston kerääminen sähköpostilla vaatiikin suuren kohdejoukon riittävän aineiston varmistamiseksi. Myöskään vastaajien kuulumista valittuun kohderyhmään ei voida varmistaa. Esimerkiksi sosiaalisen median ryhmissä jaettuun vastauslinkkiin voi periaatteessa vastata kuka tahansa, varsinkin kun taustatietoja ei yleensä kerätä. Tällöin jää sekä tutkijan että lukijan arvioitavaksi, miten hyvin tulokset edustavat tarkoitetun vastaajajoukon näkemyksiä. Vastaajan kannalta sähköisen keruutavan hyvänä puolena voidaan pitää sitä, että vastaaja saa itse päättää, kuinka kauan käyttää vastauksensa kirjoittamiseen. Sen sijaan kirjoitelmien pituuteen tai sisältöihin ei keruutavalla, kasvotusten tai sähköisesti, vaikuttaisi olevan vaikutusta. Erilaisten aineistonkeruutapojen ja -tilanteiden merkitystä ovat pohtineet tässä teoksessa tarkemmin esimerkiksi Klinge ym. Aineiston koko Aineiston riittävää kokoa arvioitaessa kyllääntymisen käsite (Eskola & Suoranta 1998) on edelleen relevantti. Aineiston kyllääntyminen tai saturaatio tarkoittaa eläytymismenetelmän kohdalla tilannetta, jossa uudet tarinat eivät enää tuota oleellisesti uutta sisältöä tai uusia näkökulmia eivätkä muuta aineistosta tehtyjä luokitteluja. Aineistoa pidetään yleensä siis riittävänä, kun tarinoissa alkavat toistua samat asiat tai “[k]un aineistosta on hahmotettavissa suurempia kokonaisuuksia, joihin uudet vastaukset tuovat vain vahvistusta.” (Eskola ym. 2017, 285). (Ks. eläytymismenetelmän saturaatiopisteestä tarkemmin Wallin ym. 2019). Tällöin voidaan ajatella, että aineisto kertoo riittävän kattavasti tutkittavasta ilmiöstä, eikä edusta vain satunnaista ja yksittäistä näkökulmaa aiheeseen. Kyllääntymisen kriteeri on aineistoa keräävälle kuitenkin laiha ohjenuora, kun tutkija yrittää arvioida, montako Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin 317 kertomusta pitäisi suunnilleen saada kokoon. Aiemmissa eläytymismenetelmätutkimuksissa (Eskola, Mäenpää & Wallin 2017; Eskola, Nikanto & Wallin 2018; Nikanto & Eskola 2018) aineiston kokoa on kuvattu lähinnä vastaajien määrän kautta, ja vähimmäisvastaajamääränä on pidetty yleensä 15–25 tarinaa jokaista kehyskertomuksen variaatiota kohden, eli tutkimukseen voisi riittää 30 kertomusta. Tässä teoksessa vastaajien ja siten tässä tapauksessa myös vastausten määrä vaihteli 27:n ja 64:n välillä. Vastausten määrä ei kuitenkaan suoraan kerro aineiston koosta tai laadusta, sillä monessa tutkimuksessa niiden pituus vaihteli huomattavasti. Lyhimmät vastaukset saattoivat olla vain muutaman virkkeen pituisia, kun taas pisimmät olivat useamman sivun mittaisia. Keskimäärin monisanaisimmat vastaukset kerättiin tässä tapauksessa ensihoitajilta ja kätilöiltä (Hänninen ym. keskipituus 203 sanaa) ja perusopetuksen opettajilta (Wihersaari ym. keskipituus 157 sanaa) ja lyhimmät nuorimmilta vastaajilta, neljäsluokkalaisilta (Toriseva ym. keskipituus 56 sanaa) ja kahdeksasluokkalaisilta oppilailta (Nieminen ym., keskipituus 65 sanaa). Aineistojen koossa myös sanamäärillä mitattuna oli huomattavaa vaihtelua 1770 sanasta 6330 sanaan. Myös saman vastaajaryhmän välillä on toisinaan eroja aineiston koossa, kuten teoksen rekrytointialan ammattilaisilta kerätyissä aineistoissa. Rekrytointipäätösten riskejä tarkastelevassa tutkimuksessa Silfversten ym. kuvaavat, että kertomukset olivat ”eläytymismenetelmätarinoiksi poikkeuksellisen pitkiä, asiallisia ja monipuolisia tarinoita, joissa vastaajat kuvaavat laajasti rekrytointipäätökseen vaikuttavia tekijöitä.” Vastausten keskipituus oli 141 sanaa. Sen sijaan kahden muun tutkimuksen rekrytoijilta kerätyt aineistot olivat huomattavasti suppeampia: Klingen ym. aineistossa kertomusten keskipituus oli 59 sanaa ja Rahkolan ym. aineistossa 83 sanaa. Osa vastauksista oli kirjoitettu ranskalaisin viivoin. Toisaalta lyhyet ja pintapuolisetkin vastaukset voivat vahvistaa tehtyjä luokitteluita ja tulkintoja, etenkin kun tutkitaan stereotyyppisiä ja sosiaalisesti jaettuja käsityksiä (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006), ja siten vahvistaa tulosten uskottavuutta. Määrälliset ohjeistukset ovatkin aina viitteellisiä, ja suoraviivaisia suosituksia on mahdoton antaa. Vastaajien määrää koskevilla suosituksilla pyritään varmistamaan aineiston kattavuus ja riittävä hajonta, mutta niiden mu- 318 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin kaiset aineistotkin voivat joskus jäädä suppeiksi, jos vastaajina on esimerkiksi lapsia. Tämän vuoksi aineiston koon kuvauksessa vähintään yhtä olennaista kuin vastausten määrä on myös aineiston sanamäärä, sillä kuten tämänkin kirjan artikkeleiden kohdalla, yksittäisten kertomusten pituus vaihtelee yhdestä lauseesta useiden sivujen pituisiin kertomuksiin (taulukko 1). Eläytymismenetelmällä kerätyn aineiston laajuutta kuvatessa voisikin olla järkevää ilmoittaa sekä aineiston vastaajien määrä, koko aineiston sanamäärä, että ehkä myös kirjoitelmien pituuksien hajonta sanoina (esim. 11–165 sanaa). Joskus voi olla kiinnostavaa valita mukaan erilaisia vastaajaryhmiä ja tarkastella, eroavatko tarinat ryhmien välillä. Ongelmaksi saattaa kuitenkin nousta aineiston liian pieni koko tällaisten vertailujen tekemiseen. Jos eri vastaajaryhmissä on osallistujia parhaimmillaankin joitakin kymmeniä, voidaanko luotettavasti sanoa jotakin näiden eroista? Tässä teoksessa esimerkiksi Silfverstenin ym. tutkimuksen osallistujia on valittu eri tieteenaloilta, kasvatustieteistä ja kauppatieteistä. Vaikka olisi kiinnostavaa tarkastella esimerkiksi sitä, eroavatko kasvatustieteilijöiden näkemykset muiden alojen vastaajista, tässä yhteydessä on päädytty ratkaisuun käsitellä vastaajia yhtenä joukkona. Tutkimuksesta voi kuitenkin saada viitteitä siitä, kannattaisiko lisätutkimusta tehdä vertailuasetelmasta käsin. Lopulta aineiston riittävä koko määräytyy aina sen mukaan, voidaanko aineistolla vastata tutkimuskysymyksiin. Tutkimuksen tarkoitus, tutkimusongelma ja aineiston laatu määrittävät sen, paljonko aineistoa on tarpeeksi. Jos on tarkoitus kerätä aineistoa esimerkiksi kahdelta tai kolmelta eri ryhmältä, tarvitaan enemmän vastaajia kuin jos yhden ryhmän kaikkia osallistujia pyydetään vastaamaan kahteen eri kehyskertomukseen. Olennaiseksi kriteeriksi muodostuukin aineiston sisältö: kooltaan pienikin aineisto voi olla merkityksiltään ja sisällöltään hyvinkin rikas tai vastaavasti suuri otos pinnallinen. Esimerkiksi kymmenen haastattelun aineistosta on mahdollista nimetä tuhansia eri merkityksiä (Belt & Belt 2017). Eläytymismenetelmässä riittävän aineiston kyllääntymispiste määräytyneekin vastaajien määrän, kirjoitelmien pituuden ja aineiston sisällön välisessä suhteessa. Näin pyritään varmistamaan aineiston ja vastaajien todellisuuksien vastaavuus eli se, että aineisto kuvaa mahdollisimman laajasti vastaajien erilaisia tapoja käsittää tutkittava ilmiö. Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin 319 Kehyskertomusten muotoilu Eläytymismenetelmän kohdalla kehyskertomusten muotoilu on avainasemassa. Onnistunut aineisto edellyttää, että kehyskertomus johdattaa vastaajat kirjoittamaan tutkittavana olevasta ilmiöstä ja että pystyvät samaistumaan kuvattuihin tilanteisiin. Kehyskertomus tuleekin laatia niin, että lukijat ymmärtävät sen helposti: käytettävän kielen on oltava sellaista, että vastaajat ymmärtävät sitä ja sanasto on kohderyhmälle tuttua (vrt. erityissanasto). Kehyskertomus onkin suhteutettava vastaajien kuvitteluja kirjoittamiskyvyn mukaan, jolloin etenkin lasten tai muiden erityisryhmien kohdalla on huolehdittava siitä, että käytetyt käsitteet ovat ymmärrettäviä. Kieli voi vaikuttaa aineistoon myös silloin, jos aineisto kerätään muulla kuin vastaajien äidinkielellä (esim. Rytivaara ym. 2019). Tarvittaessa kehyskertomukset ja vastaukset voidaan kääntää vastaajaryhmän käyttämälle kielelle (Posti-Ahokas 2013). On myös tärkeää huomioida kehyskertomuksissa käytettävien sanojen merkitys vastauksiin. Sanavalinnoilla voidaan ohjata vastaajan tarinaa tiettyyn suuntaan, ja tutkijan olisikin tärkeää olla tietoinen siitä, miksi on valinnut juuri kyseiset sanat ja minkälainen vaikutus niillä saattaa olla vastauksiin. Aina ei ole myöskään helppoa löytää sanoille vastapareja: hyvä/huono tai onnistunut/epäonnistunut ovat helppoja valintoja mutta entä jos adjektiivina onkin esimerkiksi ”loistava” – mikä olisi sen vastakohta? Hyvänä esimerkkinä tästä on Nuikkisen (2009, 188) tutkimus, jossa on yksittäisten sanojen sijaan mietitty kertomuksessa käytettyjen ilmaisujen merkitystä laajemmin, ja sitä kautta laadittu kertomukselle vastakohta: A) Työkaverin uudessa työpaikassa toiminta sujuu loistavasti, yhteistyö toimii ja henkilökunta tulee mielellään töihin. Lapset ja henkilökunta ovat ihan samanlaisia kuin muuallakin. Työkaveri kertoo kokemuksistaan uudessa koulussaan: B) Työkaverin uudessa työpaikassa toiminta takkuilee, henkilökunta riitelee ja voi huonosti. Ei huvita mennä aamulla töihin. Lapset ja henkilökunta ovat ihan samanlaisia kuin muuallakin. Työkaveri kertoo kokemuksistaan uudessa koulussaan: Sanavalintojen ja kielen lisäksi kehyskertomusten muotoilussa tulee miettiä, kenen näkökulmasta tarinat kirjoitetaan. Suurimmassa osassa tämän teoksen kehyskertomuksia vastaajia sinuteltiin ja ohjattiin kirjoittamaan kertomus 320 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin ikään kuin omasta subjektiasemasta käsin eläytymällä tilanteeseen. Tällaisissa kehyskertomuksissa käytettiin verbejä kuten ”opetat”, ”toimit”, ”osallistuit”, jolloin asemoinnista tulee henkilökohtaisempi. Näissä tapauksissa vastaajat toimivat itse ammattilaisina siinä työssä, jota kehyskertomuksen tilanne kuvaa. Tilanteeseen eläytyminen saattoi siten olla heille helpompaa, vaikka osallistujat eivät varsinaisesti työssään olisikaan vastaavaa kokeneet tai ennen pohtineet. Muutamissa kehyskertomuksissa käytettiin kolmatta persoonaa eli vastaaja etäännytettiin pohtimaan tilannetta kuvitteellisen henkilön asemasta käsin. Kolmannen persoonan käyttö onkin eläytymismenetelmälle tyypillisempi tapa (Wallin ym. 2019). Lisäksi kaikissa tämän teoksen kehyskertomuksissa on käytetty sukupuolineutraalia toimijaa tai nimeä, jolloin vastaaja voi mahdollisimman avoimesti ja vapaasti muodostaa oman tulkintansa ja kertomuksensa. Etäännyttäminen kolmanteen persoonaan on erityisen toimiva ratkaisu esimerkiksi arkaluontoisen tai mahdollisesti epämukavia tunteita herättävän aiheen kohdalla. Esimerkiksi Niemisen ym. artikkelissa tutkittu nuorten kokema seksuaalinen häirintä verkossa on aiheena sellainen, jossa nuoren on turvallisempaa kuvitella tapahtunut jonkun toisen näkökulmasta kuin kuvitella itsensä tilanteeseen. Kolmannen persoonan käyttö voi olla myös hyödyllistä silloin, jos tutkitaan aihetta, josta vastaajalla ei ole kokemusta, koska sinuttelu voi johtaa kirjoittajan luulemaan, että kirjoituksen pitäisi perustua vastaajan omakohtaisiin kokemuksiin (Eskola ym. 2017). Tutkimuskysymykset määrittävät sen, pyydetäänkö vastaajaa kuvailemaan jotakin tapahtumaa tai tilannetta, syitä tai seurauksia tai sitä, miten itse tai kolmas persoona toimii tai tuntee (Taulukko 1). Joskus voi olla vaikeaa laatia sellainen kehyskertomus, joka ei ole liian väljä eli antaa vastaamiselle selkeät raamit mutta joka jättää mahdollisimman paljon tilaa osallistujien omille merkityksenannoille ja tulkinnoille. Esimerkiksi Niemisen ym. tutkimuksessa päädyttiin ratkaisuun, että tilanteen kulku kuvailtiin melko tarkasti, mutta kehyskertomuksessa ei määritelty tarkkaa tapahtumapaikkaa, henkilöiden sukupuolta tai ikää eikä määrättyä sosiaalisen median alustaa. Näin pyrittiin jättämään tilaa nuorten omalle kerronnalle. Kehyskertomusten laatimisessa myös niiden sisältämien taustaoletusten kriittinen tarkastelu ja huomioiminen ovat osa tutkimuksen luotettavuutta. Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin 321 Teoksen tematiikan mukaisesti useassa kehyskertomuksessa on esimerkiksi kyse ammatillisesta onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Ammatillisen identiteetin kannalta kiinnostavaa on, mitkä tekijät edesauttavat tai estävät ammatillista onnistumista. Esimerkiksi Wihersaaren ym. tutkimuksessa kehyskertomukseen sisältyy oletus, että opettajan ammatillisen onnistumisen tunteen kannalta on olennaista, että hänen on mahdollista antaa oppilaalle tämän tarvitsemaa tukea. Opettajan tyytyväisyys työviikkoon kytketään tähän tuen antamiseen ja sitä kautta ammatilliseen onnistumiseen. Huolenpitoon, hoivaan ja kasvatukseen liittyvissä työtehtävissä ammatilliseen identiteettiin kytketään näin ollen ajatus siitä, että henkilö kykenee toimimaan kasvatettavien kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Suunnitteluvaiheen lisäksi taustaoletukset on tärkeä ottaa huomioon aineistoa analysoitaessa, jolloin kannattaa tarkastella, miten oletukset ovat mahdollisesti vaikuttaneet kertomuksiin ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat tuloksiin. Kehyskertomusten muotoilun onnistumista kannattaa usein testata etukäteen pienellä vastaajajoukolla, jotta voidaan arvioida, tuottavatko ne aineistoa, jolla voidaan vastata tutkimuskysymyksiin. Esimerkiksi tässä teoksessa Haapajärven ym., Hännisen ym., Kallosen ym., Silfverstenin ym. ja Wihersaaren ym. tutkimuksissa kehyskertomusten toimivuutta testattiin etukäteen, ja Wihersaaren ym. tutkimuksessa niitä muokattiin saadun palautteen mukaisesti. 328 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin ikäjakaumalla tai sukupuolella ei välttämättä ole tutkimusongelman tai tulosten kannalta merkitystä. Tämänkin teoksen kymmenestä artikkelista vain kahdessa perusteltiin taustamuuttujien keräämistä tai keräämättä jättämistä. Joskus osallistujilta voidaan kertomusten lisäksi kerätä taustatietoja, kuten on tehty Hännisen ym. tutkimuksessa, jossa vastaajia pyydettiin ilmoittamaan esimerkiksi ammattiryhmä, jotta tutkimukseen osallistuneiden eri ammattiryhmien näkemyksiä samasta aiheesta voidaan vertailla. Taustatietojen kerääminen onkin paikallaan silloin, kun se tuo analyysiin oleellista lisäarvoa ja on relevanttia tutkimuskysymysten kannalta. Toinen eläytymismenetelmällä toteutettujen tutkimusten siirrettävyyteen liittyvä kriittinen tekijä on menetelmällä kerätyn aineiston sekä analyysin avulla johdetun tiedon luonne: mitä eläytymismenetelmällä voi tutkia, ja mitä ei. Teoksen artikkeleissa sillä tutkittiin mm. käsityksiä, mielikuvia, merkityksiä, näkemyksiä, perusteluita, sosiaalisen vuorovaikutuksen elementtejä ja kuvauksia työn ulottuvuuksista; ”asenteita, representaatioita ja ajattelun logiikkaa” (Klinge ym.), subjektiivisia tuntemuksia (Rahkola ym.), perusteluita näkemyksille (”Kuinka rekrytoijat perustelevat muodollisen koulutuksen tarpeellisuutta?”). Sen sijaan menetelmällä ei ole tarkoitus tutkia vastaajien kokemuksia kohteena olevasta ilmiöstä, eikä osallistujilla tarvitse olla kokemuksia aiheesta, josta he kirjoittavat vastauksensa. Esimerkiksi Niemisen seksuaalista häirintää käsittelevässä tutkimuksessa ei tutkita nuorten itse kokemaa seksuaalista häirintää verkossa, vaan heidän mielikuviaan ja käsityksiään siitä, millaisiksi tilanteet verkkoalustoilla voivat muodostua ja millaisia toimintatapoja niissä voidaan käyttää. Eläytymismenetelmällä päästään kokemusten sijaan käsiksi siihen, miten nuoret itse ymmärtävät ilmiön ja millaista toimijuutta he siihen liittävät. Kertomukset voidaan nähdä joko kuvauksina siitä, mitä ihmiset ajattelevat tai kuvittelevat tai kiinnostavina tarinoina sinänsä. Kertomusten kieltä voidaan lähestyä todellisuutta kuvaavana tai sitä luovana, tai voidaan olla kiinnostuneita siitä, miten vastaajat käyttävät kieltä tarinoissaan. Tarinoista pyritään löytämään samankaltaisuuksia, eroja sekä yhteyksiä vastaajien, näkemysten tai ilmaisujen välillä. Eläytymismenetelmän avulla saadaan selville erilaisia tapoja, miten tutkittava ilmiö on mahdollista käsittää. Vastaajat eläytyvät kehyskertomuksen tilanteeseen ja esimerkiksi siinä esiintyvän henki- Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin 329 lön toimintaan ja ajatuksiin, minkä avulla heidän on mahdollista laajentaa tarkasteluaan omien kokemuksiensa ulkopuolelle. Eläytymismenetelmässä vastaajalla on kuitenkin valta valita, kuinka paljon hän haluaa eläytyä kehyskertomukseen ja käyttää omia kokemuksiaan kertomuksessaan, tai valitseeko hän esimerkiksi minämuodon, vaikka kehyskertomus olisi kolmannessa persoonassa. Siirrettävyyden kannalta on tärkeää myös noudattaa varovaisuutta aineiston ja tulosten tulkinnoissa, sillä eläytymismenetelmällä kerätty aineisto ei kuvaa vastaajien omaa, elettyä todellisuutta suoraan eikä kerro siitä, miten kirjoittajat todella käyttäytyisivät aidossa, kehyskertomuksessa kuvatussa tilanteessa. Metodologisesti eläytymismenetelmä perustuu siihen, että tutkimukseen osallistujat tuottavat itse kertomuksia, joissa he kehyskertomuksen puitteissa asettuvat annettuun tilanteeseen, kuvittelevat ja luovat omin sanoin tarinan. Tutkijalle nämä tarinat muodostavat aineiston, joka kuvaa ihmisten asenteita ja kulttuurisia ajatteluja tulkintatapoja. Menetelmän hyvänä puolena on pidetty sitä, että se mahdollistaa nopean reagoimisen yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja muutoksiin, sekä niiden keskellä toimivien ihmisten suhtautumiseen. Tämänkään teoksen artikkelit eivät kuitenkaan välttämättä kerro siitä, miten asiat todella ovat, esimerkiksi miten inkluusio on onnistunut suomalaisissa kouluissa tai kuinka moni nuori kokee seksuaalista häirintää verkossa, mutta ne kertovat mahdollisia hahmotustapoja ja tulkintoja tutkittavina olevista ilmiöistä. Eläytymismenetelmään sisältyy narratiivisen tutkimuksen ajatus siitä, että kertomuksia ei rakenneta sosiaalisessa tyhjiössä ja kertomuksia tulisikin aina analysoida sosiaalisina ja kulttuurisina ilmiöinä, ei niinkään välineinä henkilökohtaisten kokemusten tutkimiseen (Atkinson & Delamont 2006). Etiikka Lasten ja nuorten tutkimiseen liittyy erityisiä eettisiä kysymyksiä, niin myös eläytymismenetelmän kohdalla. Nuorten vastaajien kohdalla huomio kannattaa kiinnittää aineistonkeruun aloitukseen ja riittävään taustoitukseen. Esimerkiksi Auvisen ym. tutkimuksessa oppilaille kerrottiin aluksi vastaamisen periaatteista eli anonymiteetista, vapaaehtoisuudesta ja luottamuksel- 330 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin lisuudesta, sekä avattiin kehyskertomuksessa esiintyviä käsitteitä kuten kouluyhteisö. Joskus kehyskertomukseen vastaaminen saattaa aiheensa vuoksi hämmentää lapsia ja nuoria. Niemisen ym. seksuaalista häirintää koskevassa tutkimuksessa vastausten keräämisen jälkeen pidettiin lyhyt purkukeskustelu, jossa nuorilla oli mahdollisuus esittää kysymyksiä ja kommentteja tutkijalle. Tämän jälkeen tilanteessa keskusteltiin ja käytiin läpi erilaisia selviytymiskeinoja ja toimintavaihtoehtoja, joita kehyskertomuksen toimija olisi voinut käyttää kokiessaan nimimerkin ”xxx” lähestymisen sosiaalisessa mediassa epämieluisana. Entä millaisen sijan anonymiteetti eli vastaajan tunnistamattomuus saa eläytymismenetelmässä? Kun tarkoituksena ei ole tutkia osallistujien omia kokemuksia, vaan heidän laatimiensa kuvitteellisten tarinoiden synnyttämiä kulttuurisia representaatioita ja tulkintamalleja, onko anonymiteetillä merkitystä samaan tapaan kuin vaikkapa haastattelutai kyselytutkimuksissa? Sekä aiemmissa eläytymismenetelmäteoksissa (Eskola ym. 2017; Nikanto & Eskola 2018) että monessa tämän teoksen tutkimuksessa vastaajien anonymiteettiä pidetään tavoiteltavana asiana perustelematta sitä sen tarkemmin. Anonymiteetin vaade saattaakin juontaa juurensa 1960-luvun Amerikkaan, jossa eläytymismenetelmä kehitettiin vastaiskuna eettisesti kyseenalaisille kokeellisille tutkimuksille. Tältä ajalta periytynee ajatus, että nimettömänä tuotetut vastaukset ovat aina luotettavimpia. Voisikin olla aika tarkastella anonymiteetin tarpeellisuutta jokaisessa tutkimuksessa erikseen. Jos on tarpeen yhdistää vastaajat kertomuksiin esimerkiksi jatkotutkimuksissa, niin anonymiteetti ei ole mahdollista tai edes tarpeenmukaista. Toki tällöin on vastaajia myös informoitava etukäteen asiasta. Nimettömänä kerätylle aineistolle on silti aikansa ja paikkansa. Nimettömyyttä voidaan perustella esimerkiksi aiheen arkaluontoisuudella: vastaajan voi olla helpompi kirjoittaa aiheesta avoimesti, kun hän tietää pysyvänsä tunnistamattomana, vaikka kirjoitelma ei perustuisi kirjoittajan omiin kokemuksiin (Posti-Ahokas 2013; Wallin ym. 2019). Anonymiteetti antaa vastaajalle mahdollisuuden valita, ammentaako hän vastauksensa omista kokemuksistaan tai pelkän kuvitteellisen eläytymisen pohjalta. Lisäksi anonymiteetti voi tarjota vastaajalle tilaisuuden vastata ilman liiallista itsesensuuria, kun edes tutkija ei voi yhdistää vastausta kirjoittajaan. Eläytymismenetelmässä Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin 331 anonymiteettiä vielä vahvistaa analyysivaihe, jossa analyysiyksikköinä käytetään yksittäisiä mainintoja tai lauseita kokonaisten vastausten sijaan. Lopuksi Tässä artikkelissa olemme tarkastelleet joitain tämän teoksen eläytymismenetelmätutkimuksissa esiin nousseita luotettavuuteen liittyviä näkökulmia. Toivomme, että tämän artikkelin myötä eläytymismenetelmää hyödyntävät tutkijat pysähtyvät pohtimaan, kuinka erilaiset valinnat ohjaavat tutkimuksen luotettavuutta ja kuinka oman tutkimuksen luotettavuutta voisi edistää. Olemme hahmottaneet yhteenvetona edellä pohdituista näkökulmista ja kysymyksistä eräänlaisen ajatuskartan (kuvio 1). Kartan ei ole tarkoitus olla kaiken kattava kuvaus aiheesta, vaan tutkija voi myös olla eri mieltä siitä, mitkä kysymykset ovat olennaisia hänen oman tutkimuksensa luotettavuuden kannalta. Sen sijaan kartan tarkoitus on toimia avauksena luotettavuuspohdinnoille ja herättää tutkija pohtimaan muun muassa kartassa esitettyjä kysymyksiä eläytymismenetelmän kontekstissa. Tässä artikkelissa esitetyt, toisiinsa kytköksissä olevat luotettavuuskäsitteet (uskottavuus, johdonmukaisuus, siirrettävyys, eettisyys) ovat yksi tapa hahmottaa laadullisen tutkimuksen luotettavuutta. Kuitenkin luotettavuutta voi hahmottaa myös lukuisista muista näkökulmista, ja jokaisen tutkijan onkin pohdittava tapauskohtaisesti, onko esimerkiksi triangulaatiolla tai kertomusten sanamäärillä merkitystä oman tutkimuksen luotettavuuden kannalta (ks. esim. Cho & Trent 2006). Se, mistä näkökulmasta tutkimuksen luotettavuutta arvioi, riippuu aineistosta, tutkimuskysymyksistä ja tutkijan omista näkemyksistä (esim. millaista tietoa tutkimuksella voidaan saavuttaa ja mikä on tutkimuksen tarkoitus), joten yksiselitteisiä ohjeistuksia tai vastauksia luotettavuuteen liittyviin kysymyksiin on mahdotonta antaa. Luotettavuuden varmistamiseksi eläytymismenetelmätutkimuksissa, kuten laadullisissa tutkimuksissa laajemminkin, tärkeää on kuitenkin aina pyrkiä mahdollisimman läpinäkyvään ja rikkaaseen kuvaukseen ilmiöstä sekä tutkimuksesta, ja perustelemaan tutkimuksen eri vaiheissa tehdyt valinnat. 332 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin Kuvio 1. Ajatuskartta eläytymismenetelmätutkimuksen luotettavuudesta Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin 333 Eläytymismenetelmää on vuosien aikana käytetty hyvin laajasti eri tieteenaloilla ja eri tarkoituksissa, ja joustavuutensa ansiosta sitä voidaan, ja on suotavaa, soveltaa monin eri tavoin (ks. esim. Eskola ym. 2017, Eskola ym. 2018; Wallin, Helenius, Saaranen-Kauppinen & Eskola 2015). Menetelmän ja tutkimuksen luotettavuuden kannalta on kuitenkin tärkeää pitää mielessä menetelmän alkujuuret ja perusidea, joka tukeutuu vahvasti varioinnin ympärille. Menetelmää on hyödynnetty myös tutkimuksissa, joissa variaatio ei ole toteutunut, kehyskertomukset ovat poikenneet toisistaan useamman kuin yhden tekijän suhteen tai tutkimuksessa on hyödynnetty vain yhtä kehyskertomusta eli variaatiota ei ole alun perinkään kehitelty. Tällaisissa tapauksissa tuleekin pohtia kriittisesti sitä, voidaanko tutkimusta kutsua eläytymismenetelmätutkimukseksi ja millainen merkitys menetelmän soveltamisella on tutkimuksen luotettavuuden ja uskottavuuden näkökulmasta. Kehyskertomusten variointi luo menetelmän käytölle raamit ja erottaa sen monesta muusta laadullisesta aineistonkeruumenetelmästä, joten mikäli variointi ei olekaan enää tutkimuksen keskiössä, tulisi pohtia soveltuisiko mahdollisesti jokin muu laadullinen (kerronnallinen) aineistonkeruumenetelmä tutkimukseen eläytymismenetelmää paremmin. Menetelmää käyttävän on myös jokaisessa tutkimuksen vaiheessa tiedostettava menetelmän tuottama tiedon luonne, ja pohdittava sitä suhteessa omaan tutkimukseensa ja tutkimuskysymyksiinsä. Toisin sanoen, voidaanko eläytymismenetelmän avulla saada luotettavaa tietoa tutkittavasta ilmiöstä? Kuten aiemmin mainitsimme siirrettävyyden kriteerin yhteydessä, eläytymismenetelmä avaa tutkijalle mahdollisuuden tarkastella erilaisia tapahtumasarjoja, skenaarioita tai tapoja käsittää tutkittava ilmiö, mutta tarinoista ei voida vetää suoria johtopäätöksiä tutkittavien omiin kokemuksiin tai siihen, kuinka he itse toimisivat kehyskertomuksen kaltaisessa tilanteessa. Eläytymismenetelmän vahvuus löytyykin sen kyvystä hyödyntää vastaajien mielikuvitusta, ja siten se mahdollistaa erilaisten, ja joskus jopa yllättävien, tulkintojen ja ajattelutapojen tarkastelemisen. 334 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin Lähteet Alasuutari, P. 2000. Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino. Atkinson, P. & Delamont, S. 2006. Rescuing narrative from qualitative research. Narrative Inquiry 16 (1), 164–172. Belt, A. & Belt, P. 2017. Teachers’ differing perceptions of classroom disturbances. Educational Research 59 (1), 54–72. Carminati, L. 2018. Generalizability in qualitative research: A tale of two traditions. Qualitative Health Research 28 (13), 2094–2101. Cho, J. & Trent, A. 2006. Validity in qualitative research revisited. Qualitative Research 6 (3), 319–340. Ellingson, L. L. 2008. Engaging crystallization in qualitative research. Thousand Oaks, CA: Sage. Eskola, J. Karayilan, S., Kaski, T., Lehtola, T., Mäenpää, T., Nishimura-Sahi, O., Oede, A.-M., Rantanen, M., Saarinen, S., Toivikko, P., Valtonen, M. & Wallin, A. 2017. Eläytymismenetelmä 2017. Ohjeita ja kokemuksia menetelmästä kiinnostuneille. Teoksessa J. Eskola, T. Mäenpää & A. Wallin (toim.) Eläytymismenetelmä 2017: Perusteema ja 11 muunnelmaa. Tampere: Tampere University Press, 266–293. Eskola, J., Mäenpää, T. & Wallin, A. (toim.) 2017. Eläytymismenetelmä 2017: Perusteema ja 11 muunnelmaa. Tampere: Tampere University Press. Eskola, J., Nikanto, I. & Virtanen, S. 2018. Aikamme kasvatus: vain muutos on pysyvää? 14 eläytymismenetelmätutkimusta. Tampere: Tampere University Press. Eskola, J., Nikanto, I. & Wallin, A. 2018. Eläytymismenetelmä 2000–2017. Systemaattinen kirjallisuushaku. Teoksessa J. Eskola, I. Nikanto & S. Virtanen (toim.) Aikamme kasvatus: vain muutos on pysyvää? 14 eläytymismenetelmätutkimusta. Tampere: Tampere University Press, 398–403. Eskola, J. & Suoranta, J. 1998. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino. Lincoln, Y. S. & Guba, E. G. 1985. Naturalistic inquiry Thousand Oaks, CA: Sage. Merriam, S. B. & Tisdell, E. J. 2016. Qualitative research: A guide to design and implementation. San Francisco, CA: Jossey-Bass. Suuntaviivoja eläytymismenetelmätutkimusten luotettavuuden arviointiin 335 Nikanto, I. & Eskola, J. 2018. Näin käytät eläytymismenetelmää: hyvät käytännöt ja kiperät kysymykset. Teoksessa J. Eskola, I. Nikanto & S. Virtanen (toim.) Aikamme kasvatus: vain muutos on pysyvää? 14 eläytymismenetelmätutkimusta. Tampere: Tampere University Press, 385–397. Nuikkinen, K. 2009. Koulurakennus ja hyvinvointi. Teoriaa ja käytännön kokemuksia peruskouluarkkitehtuurista. Acta Universitatis Tamperensis 1398. Tampere: Tampere University Press. Oede, A.-M., Mäkinen, M., Annala, J., Wallin, A. & Eskola, J. 2017. Korkeakouluopiskelijat visioimassa Tampereen uuden yliopiston vaikutuksia opiskeluun. Teoksessa J. Eskola, T. Mäenpää & A. Wallin (toim.) Eläytymismenetelmä 2017: Perusteema ja 11 muunnelmaa. Tampere: Tampere University Press, 68–93. Patton, M. Q. 2015. Qualitative research & evaluation Methods. London: SAGE. Posti-Ahokas, H. 2013. Empathy-based stories capturing the voice of female secondary school students in Tanzania. International Journal of Qualitative Studies in Education 26 (10), 1277–1292. Rytivaara, A., Wallin, A., Saarivirta, T., Imre, R., Nyyssölä, N. & Eskola, J. 2019. Stories about transnational higher education (TNHE): Exploring indonesian teachers’ imagined experiences of Finnish higher education. Higher Education 78, 783–798. Saaranen-Kauppinen, A. & Puusniekka, A. 2006. KvaliMOTV - Menetelmäopetuksen tietovaranto [verkkojulkaisu]. Tampere: Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto [ylläpitäjä ja tuottaja]. https://www.fsd.uta.fi/ menetelmaopetus/. (Luettu 1.2.2020.) Tracy, S. J. 2010. Qualitative Quality: Eight ”big-Tent” criteria for excellent qualitative research. Qualitative Inquiry 16 (10), 837–851. Wallin, A., Helenius, J., Saaranen-Kauppinen, A. & Eskola, J. 2015. Eläytymismenetelmän ensimmäiset kolme vuosikymmentä: menetelmällisestä erikoisuudesta vakiintuneeksi tutkimusmetodiksi. Kasvatus 46 (3), 247–259 Wallin, A., Koro-Ljungberg, M., & Eskola, J. 2019. The method of empathy-based stories. International Journal of Research and Method in Education 42 (5), 525–535. 336 Anna Rytivaara, Johanna Lätti, Saaga Härkönen & Anna Wallin Wallin, A., Pylväs, L. & Nokelainen, P. 2020. Government workers’ stories about professional development in a digitalized working life. Vocations and Learning 13, 439–458. Wolcott, H. F. 2005. The art of fieldwork (2. painos.). Walnut Creek, CA: AltaMira Press.