Hyvä, paha deadline : mediatyön intensiivisyys pelinkehittäjien ja toimittajien deadline-puheessa

47 Hyvä, paha deadline Mediatyön intensiivisyys pelinkehittäjien ja toimittajien deadline-puheessa Artikkelissa tarkastellaan ajanhallintaan ja erityisesti deadlineen liittyviä käsityksiä ja käytäntöjä suomalaisessa pelistudiossa ja paikallislehden toimituksessa. Tutkimuksen aineistona on 11 asiantuntijahaastattelua. Analyysimenetelmänä käytetään kehysanalyysia, jota täydennetään vuorovaikutuksen sekventiaalisuuden analyysilla, jotta saadaan ajanhallinnan kehysten hienovaraiset merkitykset esiin. Tutkimuksen perusteella ajanhallinta ja oman työtahdin säätely suhteessa deadlineen osana mediatyötä otetaan itsestäänselvyytenä, joka limittyy työlle asetettuihin organisatorisiin ja henkilökohtaisiin tavoitteisiin ja ihanteisiin. Artikkelissa osoitetaan, että journalistit ja pelinkehittäjät merkityksellistävät deadlinen vastuunkannon, rajojen asettamisen ja tehokkuuden kehyksien kautta. Nämä kehykset tuotetaan haastattelun vuorovaikutuksessa tavoilla, joilla haastattelija nostaa deadlinen topiikiksi ja joilla haastateltava kategorisoi, selittää tai arvottaa deadlinea haastattelijan toimintaan peilaten. Haastateltavat liittävät deadlinen asiakkaista ja lukijoista, omasta työyhteisöstä ja riittävästä laadusta huolehtimiseen. Sen kautta mediatyötä lähestytään myös rajojen asettamisena normija ylityöajan tai työelämän ja vapaa-ajan välille. Lisäksi deadline-puhetta kehystetään tehokkuuden näkökulmasta, esimerkiksi henkilökohtaisena tai organisaation tasolla tapahtuvana suhtautumisena työn tehokkuuden vaatimuksiin. Pelinkehittäjille deadline on pääsääntöisesti työnteon taustalla häämöttävä lähitulevaisuuden projektikohtainen kiintopiste, kun taas toimittajille deadline on päivittäistä työtä rytmittävä ja tiettyihin kellonaikoihin kiinnittyvä tekijä. Tulosten pohjalta mediatyön intensiivisyys ja ajanhallintakysymysten keskeisyys on yhteistä pelinkehitysja toimitustyölle, mutta suhteessa työnteon rytmiin, ylitöihin ja tehokkuuden ihanteeseen ne saavat kohdeorganisaatioissa erilaisia painotuksia. AVAINSANAT: mediatyö, deadline, intensiivisyys, ajanhallinta, kehysanalyysi, sekventiaalisuus Nykyisen asiantuntijatyön keskeisimpänä erilaisia sektoreita yhdistävänä piirteenä pidetään usein työn intensiivisyyttä ja siihen liittyviä aikapaineita (esim. Huws 2014, 114). Se, että tehtävät hoidetaan, on monille asiantuntijaorganisaatioille tärkeämpää kuin se, kuinka paljon työntekijä viettää työpaikalla aikaa (esim. Kamp Artikkeli Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1, 47–78 48 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 ym. 2011, 229, 234). Mediatyön tutkimuksessa jaetaan laajalti käsitys siitä, että työnteon intensiivisyys on yksi mediatyön leimaavimmista piirteistä (esim. Reynardy & Bacon 2014, 137; Edholm ym. 2017; Kerr 2019, 419). Työn intensiivisyyden luonnetta tai sen voimistumista on havainnollistettu kuvaamalla, kuinka työntekijöiden tulee tehdä ”enemmän vähemmällä” (esim. Reynardy 2010, 70; Nikunen 2011; Thompson ym. 2016, 326), ”nopeammin, runsaammin ja avoimemmin” (Koljonen 2013, 70), tai toteamalla, että jatkuvista deadlineista, nopeuden vaatimuksesta, ylitöistä ja pitkistä työpäivistä on tullut normi (Chan ym. 2015, 80; Deuze & Prenger 2019,15; Brouwers & Witschge 2019, 441; Kerr 2019, 419; Paulussen 2012, 200–201). Huwsin (2014, 114–115) mukaan tietotyön intensiivisyydessä on kyse työtahdin nopeutumisesta, tiukoista deadlineista sekä työtehtävien ja työntekijöiltä odotettujen taitojen moninaistumisesta. Kun työn tekemisen ja valmiiksi saattamisen aikataulut ovat tiukentuneet ja työn tekemisen edellyttämät taidot moninaistuneet, ne yhdessä tuottavat kokemuksen työn intensiivisyydestä. Toisen lähestymistavan mukaan työn intensiivisyydessä on kyse kahdesta asiasta: yhtäältä työntekijöiden käsityksistä heiltä odotetusta työtahdista ja heidän pyrkimyksistään tehdä työtä odotuksen mukaisesti ja toisaalta affektiiviseksi luonnehditusta tunnetason energiasta, jolla työntekijät paneutuvat työtehtäviinsä ja suorittavat ne (Boekhorst ym. 2017, 891). Intensiivisyys sisältää näin paitsi määrällisen puolen (kaikki tehtävät, jotka tulee saada tietyssä ajassa valmiiksi) myös affektiivis-emotionaalisen (työaktiviteettien suorittamisen edellyttämä affektiivinen energia) ulottuvuuden. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme mediatyöntekijöiden tapoja puhua ajanhallinnasta ja sen sisältämistä erilaisista intensiivisyyden ulottuvuuksista. Mediatyöhön sisältyviä ajanhallinnan käytäntöjä voidaan lähestyä sekä yksittäisten työntekijöiden tapoina suhtautua ja sopeutua organisatorisiin aikarakenteisiin että mediaorganisaatioiden tapoina edellyttää työntekijöiltään tietynlaista ajanhallinnallista osaamista ja joustavuutta. Digitalisaation tuomien muutosten myötä luovan työn työnkuvat ovat osin samankaltaistuneet mutta myös säilyttäneet monia erityispiirteitään (esim. Hesmondhalgh & Baker 2008, 99–100). Mediatyö on termi, jota Deuze (2007) käyttää kokoavana nimikkeenä keskenään erilaisten mutta silti yhteisiä piirteitä omaavien media-alojen, kuten journalismin, mainosalan ja PR:n ammattilaisten työtehtävistä. Malmelin ja Villi (2017, 1) puolestaan kuvaavat mediatyön käsitteellä mediaorganisaatioissa tehtävää työtä, joka sisältää niin mediasisältöjen, tuotteiden, palvelujen kuin brändienkin suunnittelun, tuottamisen ja markkinoinnin prosessit. Mediatyön käsite on heidän mukaansa hyödyllinen, koska media-alan ammatit ja niissä edellytettävät taidot näyttävät vähitellen yhdentyvän mediateollisuuden eri sektoreilla. Mediatyön intensiivisyyden laajempana kontekstina tulee huomioida media-alaan liittyvä moninainen epävarmuus: organisaatiomuutokset, tilapäiset ja epävarmat työsuhteet sekä epävarmuus työn teknologisen ympäristön muutoksista (esim. Goyanes & Rodrígues-Gómez 2018; Kerr 2011). Usein mediatyöhön liitetään myös työn ja vapaaajan sekoittuminen, emotionaalisen ja affektiivisen työn korostuminen sekä erilaiset epätasa-arvon ja epäasiallisen kohtelun muodot (esim. Gill & Pratt 2008; Hesmondhalgh & Baker 2008; Deuze & Prenger 2019). Mediatyöntekijöiltä puolestaan odote- 49 taan moniosaamista, uusien teknologioiden ja media-alustojen haltuunottoa, joustavuutta, innovointikykyä, yrittäjämäistä asennoitumista, markkinoinnin osaamista sekä valmiutta päivittää jatkuvasti osaamistaan ja panostaa kilpailukykyisiin sisältötuotteisiin (esim. Deuze & Prenger 2019, 17–24; Deuze ym. 2007, 336–337; Mäenpää 2014, 101–102; Paulussen 2012, 197; Gill & Pratt 2008,14; Malmelin & Villi 2017, 5). Mediatyötä on luonnehdittu myös niin, että mediatyöntekijöiden tietämys, luovuus, tunteet ja pitkälti koko heidän persoonansa otetaan käyttöön tuotantoprosessin taloudelliseksi resurssiksi (Siapera 2019, 275). Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että työlle omistautuminen ja intensiiviseksi tai intohimoiseksi kuvailtu työote on näyttäytynyt 2000-luvun luovien alojen työntekijöiden normina (esim. Hong 2015, 191; Kennedy 2010, 189; Kerr 2019, 419). Voidaankin ajatella, että intensiivistä työotetta tuottavat työn aikaraamit eli pakottavat deadlinet ja tiukat aikataulut, mutta pelkästään ne eivät selitä koko ilmiötä. Niiden lisäksi on kyse työntekijöiltä odotetusta panoksesta pistää koko persoona peliin, mutta yhtä lailla monien mediatyöntekijöiden kiintymyksestä omaan työhön, sen mahdollistamaan itseilmaisuun ja työyhteisöön, jossa jaetaan samanlaiset intressit ja innostuksen kohteet (ks. Gill & Pratt 2008, 14). Artikkelimme asettuu osaksi sellaista mediatyön tutkimusta, jossa fokus on työntekijöiden tavoissa kuvata ja merkityksellistää käsityksiään omasta työstään ja sen keskeisistä piirteistä ja käytännöistä (esim. Kennedy 2010, 187). Erityisesti tutkimuksemme on jatkumoa keskusteluille ajanhallinnan ulottuvuuksista ja työnteon rytmin normeista mediatyön käytännöissä. Esimerkiksi journalistisen työn tutkimuksen kentällä olemme lähimpänä sellaista aiempaa tutkimusta, jossa huomio kohdistetaan journalistien keinoihin hallita aikaa ja neuvotella journalismin sisäisistä aikarytmeistä (ks. Väliverronen 2013, 6). Tutkimuskohteenamme ovat pitkäikäistä media-alaa edustava sanomalehtijournalismi ja nuorehko peliteollisuus. Journalismin tutkimuksessa on nostettu viime vuosina esiin ajallisuuteen keskittyvän tutkimuksen tarve (Zelizer 2018; Bødker & Sonnevend 2018; Väliverronen 2013). Uutisjournalismin lähtökohtainen kiinnittyminen ajankohtaisuuteen on kenties johtanut siihen, että aikarajoja ja -paineita on lähestytty tutkimuksessa enemmän työn tekemisen reunaehtoina kuin seikkoina, jotka suuntaavat journalistien suhtautumista omaan työhönsä. Journalistien näkemyksiä kiireestä ja sen vaikutuksesta työn laatuun tai perhe-elämään sivutaan aiemmassa tutkimuksessa (esim. Jyrkiäinen 2008; Lehtonen 2013, 101; Harju ym. 2017, 57). Puhetapoja deadlineista, aikahaasteista tai työtahdista ei kuitenkaan yleensä lähdetä problematisoimaan, koska pyrkimys julkaista niin nopeasti kuin mahdollista ja toisaalta aikapaineiden sietokyky ovat journalismin ajankohtaisuuden arvoon kytkeytyviä, professionaalisuutta rakentavia itsestäänselvyyksiä (Lehtonen 2013, 41; Pöyhtäri 2016 ym., 9; Usher 2014, 88). Ajallisuuden suhteen tutkimuksellinen huomio on ollut journalismin nopeuden vaatimuksen tehostumisessa tai sen vaikutuksissa, kuten juttuideoinnille varatun ajan vähyydessä (esim. Kumpu 2009; Juntunen 2009, 36–37; Usher 2018). “Pelit valmistuvat sitten kun valmistuvat” on tuotu esiin yhtenä peliteollisuuteen liittyvänä myyttinä, vaikka todellisuudessa menestyneimmätkään peliyritykset eivät voi kehittää pelejään ilman aikatauluja ja deadlineja (Weststar 2015, 1240). Pelinke- 50 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 hitykseen on liitetty myös ammatillinen diskurssi, jossa painopiste on yksilöllisessä teknisessä asiantuntijuudessa. Tätä korostava puhetapa häivyttää näkyvistä paitsi tiimin jäsenten kesken tapahtuvaa myös teknologian ja pelisuunnittelijan välistä vuorovaikutusta (Whitson 2018, 3; Tran & Biddle 2008). Kommunikointija tiimityötaidot ovat kuitenkin keskeisiä sekä pelinkehitystyössä (Deuze ym. 2007, 343) että journalistisessa työssä (esim. Jyrkiäinen 2008, 54). Kyse on tietoja mediatyöhön yhdistetystä piirteestä, jossa niin sanottujen ydintehtävien lisäksi työntekijöiltä edellytetään muun muassa markkinointitaitoja, bränditietoisuutta, sosiaalisia taitoja ja ongelmanratkaisutaitoja (ks. Malmelin & Villi 2017, 2; Huws 2014, 114). Peliteollisuuden tutkimuksessa ajanhallinnan kysymykset on liitetty usein crunchin käsitteeseen. Sillä voidaan viitata pitkittyneeseen ylitöiden tekemisen jaksoon, jossa tekemisen tapa on intensiivinen (O’Donnell 2014, 28) tai suuren työkuormituksen jaksoihin, jotka voivat olla pituudeltaan erilaisia (Edholm ym. 2017, 47). Ilmiötä on selitetty esimerkiksi pelintekijöiden vahvalla kiintymyksellä työhön, mikä johtaa ylitöiden ja pitkien työpäivien hyväksyntään (Thompson ym. 2016, 326), pelistudioiden välttämättömyydellä hyväksyä asiakkaiden määräämät julkaisuaikataulut (de Peuter & Dyer-Witheford 2005) tai peliprojektien tuotantoprosessien ennakoimattomuudella sekä teknologisten ongelmien aiheuttamilla haasteilla projektien aikatauluttamisessa (O’Donnell 2014, 131–132). Crunchin ensisijaiseksi syyksi Edholmin ja kumppaneiden (2017, 48) tutkimuksessa nousivat pakottavat deadlinet, kun taas crunchin aiheuttajana pidettiin työn johtamiseen liittyviä seikkoja, kuten ajanhallintaa. Toisaalta suomalaiskontekstissa crunchin ja ylitöiden rooli näyttää vähäisemmältä esimerkiksi pelialan jäsenyhdistyksen Game Makers of Finlandin vuonna 2018 toteuttaman kyselyn perusteella. Siihen vastanneista suomalaisista pelialan työntekijöistä 63 prosenttia ilmoitti työmääränsä olevan sopiva, 44 prosenttia heistä ilmoitti, ettei tee ylitöitä lainkaan ja puoli prosenttia kertoi tekevänsä usein crunchiksi luonnehdittavia pitkittyneitä ylityöjaksoja (Game Makers of Finland 2019). Viitteitä on myös siitä, että ammattimaistumisen myötä pelifirmoissa on voimistunut suuntaus säädellä työtuntien määrää ja työajan liukumia (ks. Thompson ym. 2016, 325). Tässä artikkelissa keskitymme deadlinen ja töiden ajallaan valmiiksi saamisen merkityksiin suomalaisen paikallislehden ja pelistudion työntekijöiden puheissa omasta työstään. Näiden alojen samanaikaisella tarkastelulla valaisemme sitä, miten deadline mediatyön keskeisenä, mutta harvemmin ”ääneen ajateltuna” käytäntönä saa erilaisia painotuksia ja sävyjä, jotka kuitenkin ovat liitettävissä yleisempään käsitykseen mediatyön intensiivisyydestä. Deadline-puheen tarkastelun tärkeyttä mediatyössä tukee se, että mediatyön prosessit tavataan kytkeä tiiviisti lopputuotteeseen. Tyypillisesti mediatyöntekijät hahmottavat ydintyöaikansa niiden työtehtävien kautta, jotka suoraan edistävät lopputuotteen valmistumista. Esimerkiksi pelinkehittäjien on todettu arvostavan enemmän lopputuotetta ja sen käytännön toteutusta kuin kehittämiseen sisältyvää ideointia (Kultima 2018, 103). Vaikka mediatyön tuotteet – tässä lähinnä journalistinen juttu ja mobiilipelisovellus – ovat hyvin erilaisia, niiden molempien tuotanto on sidoksissa aikatauluihin ja deadlineihin. Käytännön mediatyössä neuvotellaan säännönmukaisesti deadlinejen ja erilaisten aikataulumuutosten kanssa, 51 mutta tutkimuksessa on jäänyt melko vähälle huomiolle, miten neuvottelu mediatyön eri sektoreilla tapahtuu tai millaisia normeja siihen liittyy. Tavoitteenamme on tutkia sitä, millaisia alakohtaisia piirteitä, painotuksia ja tulkintoja mediatyöhön liitetty intensiivisyys saa pelinkehittäjien ja toimittajien tavoissa puhua ajanhallinnasta ja erityisesti deadlinesta. Lähtökohtamme on, että haastateltava eli mediatyön asiantuntija ja haastattelija-tutkija tuottavat yhdessä tulkintoja deadlinesta korostaen toisia seikkoja ja häivyttäen toisia. Tutkimuskysymyksemme ovat: 1) miten deadline-puhetta kehystetään, 2) miten kehyksiä rakennetaan haastattelun vuorovaikutuksellisessa toiminnassa osallistujien kesken ja 3) miten deadline-puheen kehykset lisäävät ymmärrystä journalistisen työn ja pelinkehityksen intensiivisyyden ulottuvuuksista. Deadline journalistisen työn ja pelinkehityksen rytmittäjänä Deadline määrittää työn ajallisen keston enimmäisajan. Se on osa aikatauluttamisen käytäntöjä, joiden kautta työtä organisoidaan yksilö-, tiimitai projektitasolla. Yksinkertaisimmillaan deadline määritellään ennalta määrätyksi hetkeksi, jolloin tehtävä tulee saada valmiiksi (ks. Rimestad 2015, 185). Työn suorittamiseen keskittyvissä tutkimuksissa deadlinea käytetään myös aikapaineen määrittäjänä, jolloin voidaan erottaa subjektiivisesti koetut aikapaineet ja deadlinejen tuottamat aikapaineet (ks. Amabile ym. 2002). Journalismin tutkimuksessa taas on verkkojulkaisemisen yleistymisestä lähtien viitattu siihen, kuinka toimituksissa on siirrytty jatkuvan deadlinen aikakäsitykseen (Paulussen 2012, 201; Nikunen 2011, 51) tai deadline-ajasta online-aikaan (Väliverronen 2013; Juntunen 2009, 31). Verkkojournalismissa toimitukset pyrkivät tuottamaan ja päivittämään uutisia mahdollisimman tiheään tahtiin, mikä on häivyttänyt eri tiedotusvälineiden eroja sisällöntuotannon aikasykleistä (Väliverronen 2013, 10; Usher 2014, 88). Uutiskilpailua, nopeuden vaatimuksen kasvua ja nopeutunutta julkaisurytmiä on alettu pitää nykyjournalismin vääjäämättöminä piirteinä, joiden myötä deadlinen merkityksen ajatellaan vähentyneen (esim. Paulussen 2012, 201). Toisaalta on osoitettu, että journalistisessa työssä päivittäisiä työkäytäntöjä hallitsee edelleen deadlinejen sarja. Päivittäisessä työssä toistuvat deadlinet määrittävät tai rajoittavat ajankäyttöön liittyvää päätöksentekoa, mutta tästä huolimatta työn sisältöihin ja tekemisen tapoihin liittyvässä asennoitumisessa ajatus työn autonomiasta ja vapaudesta on keskeinen (esim. Harju ym. 2017, 24–25). Deadlinejen tahdissa pysyminen on tulkittavissa toimittajien haluksi olla organisatorisesti tehokkaita samaan aikaan, kun he pyrkivät varmistamaan työn laadun ollakseen professionaalisesti hyviä (Reich & Godler 2014, 609; Rimestad 2015, 184). Nykyiseen asiantuntijatyöhön liitetään toistuvasti aikapaineet, kiirekokemukset ja työn ajoitukseen ja aikatauluttamiseen sisältyvät haasteet (esim. Toivonen ym. 2016, 69; Mäntylä 2006, 58–59; Saari 2012, 189; Ukkola 2016, 191–192). Ne ilmentävät työn intensiivisyyttä tai ovat seurausta siitä: aikapaineet voivat liittyä vaatimuksiin työn tekemisen tahdista tai työmäärästä, mutta samaan aikaan koetut aikapaineet ja kiire 52 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 voivat myös lisätä työntekijän tunnepitoista intensiteettiä ja tarvetta hallita erilaisia tunnekokemuksia. Luovaan työhön sisältyy tyypillisesti aikarajoja sille, kuinka nopeasti jonkin työn tulee valmistua, mutta se sisältää myös prosesseja, joita ei voi puristaa valmiiksi kohtuuttoman kireillä aikatauluilla (ks. O’Carroll 2008, 180). Aiemmassa tutkimuksessa on nostettu esiin myös asiantuntijatyötä tekevien päätöksentekoon sisältyvä autonomiaparadoksi: mitä enemmän työntekijöillä on autonomiaa vaikuttaa työaikaansa, sitä enemmän he keskittyvät tehtävien ja projektien onnistuneeseen loppuunsaattamiseen ja työhön sitoutumisen osoittamiseen, ja sitä vähemmän tehtyjen työtuntien määrään tai vapaa-ajan ja työajan erottamiseen toisistaan. Tämänkaltaiselle suhtautumiselle on tyypillistä deadlinejen kanssa työskentely ja niissä pysyminen tärkeys sekä sen sisäistäminen, että aikarajoista myöhästymisellä on seurauk sia. (van Echtelt ym. 2006, 506) Tältä pohjalta autonomiaparadoksi on tulkittavissa niin, että työntekijöiden mahdollisuus vaikuttaa työaikaansa on omiaan kasvattamaan työn intensiivisyyttä niin työtahdin osalta kuin affektiivisena sitoutumisena työtehtäviin ja niiden valmiiksi saamiseen annetuissa aikarajoissa. Pelinkehitykseen kohdistuvassa tutkimuksessa ajanhallintaa on tarkasteltu crunchin ohella projektiluonteisen työn organisoinnin, kuten työvaiheiden ajoittamisen ja oikeaaikaisuuden, näkökulmasta. Esimerkiksi Kultiman (2018) mukaan pelisuunnitteluprosessille keskeisiä ovat oikea-aikaisesti ajoitetut reagoinnit muutoksiin ja välittömästi tehtävät valinnat ja päätökset, jotka ovat erityisiä kussakin projektissa. Jørgensen (2019) taas tuo esiin pelinkehitykselle ominaisena toimintatapana tekemällä oppimisen, jossa tiimin jäsenet oppivat prosessin myötä ja toisiltaan. Tällainen työn organisointi on luonteeltaan dynaamista, mutta kokemattomilla pelinkehitystiimeillä tähän sisältyy vaara, että ne aliarvioivat projektin vaatiman ajan ja joutuvat siirtämään deadlineja enemmän kuin on taloudellisesti järkevää (emt., 671). Tältä osin projektien aikatauluttamisen käytännöt ovat keskeisiä tiimityön organisoinnille ja johtamiselle pelinkehitystyössä kuten muussakin projektiluonteisessa luovassa työssä. Aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella syntyy kuitenkin vaikutelma, että pelinkehitystyö on usein ymmärretty erityiseksi luovan työn muodoksi, jonka yhtymäkohtia muihin mediatyön muotoihin ei ole kovin systemaattisesti pohdittu. Deadline-puheen tarkastelumme osalta on huomioitava, että se asettuu osaksi sellaista mediatyön laajempaa kontekstia, jota digitalisaation aikakaudella on määrittänyt ambivalenttius: yhtäältä omaan työhön ja kollegoiden kanssa työskentelyyn liittyvä palkitsevuus ja innostavuus, toisaalta työympäristön kilpailullisuus ja stressaavuus (ks. Cantillon & Baker 2019, 293; Goyanes & Rodrígues-Gómez 2018, 4). Esimerkiksi mediaja viestintäalan työntekijöiden burnout-kokemuksia koskevassa tutkimuksessa mainitaan tiukat deadlinet, jotka työhön sisältyvinä vaatimuksina voivat lisätä alttiutta burnoutiin (Chan ym. 2015, 84). Toisaalta tutkimuksissa on havaittu, että mediatyötä tekevät tyypillisesti korostavat negatiivisten puolien sijaan työn antoisia puolia sekä emotionaalista kiinnittymistään työhön (esim. Kennedy 2010, 189; WahlJorgensen 2018, 5–6). Esimerkiksi pelinkehittäjillä on tapana painottaa työhön sisältyvää luovuuden ilmaisemista, yhteistyömuotoja tai työympäristön leikkisyyttä (esim. de Peuter & Dyer-Witheford 2005), kun taas yrittäjämäisesti työskentelevät journalis- 53 tit nostavat etualalle mahdollisuuden määrittää omat aikataulut, millä neutralisoidaan työn aikapaineistettua puolta tai oikeutetaan pitkien työpäivien tekeminen (Brouwers & Witschge 2019, 447). Tutkimusaineisto Aineistomme koostuu mediaorganisaatioiden työntekijöiden asiantuntijahaastatteluista, jotka kerättiin Vaasan yliopiston viestintätieteiden ja johtamisen yksikön yhteisessä Ajan valta työorganisaatioissa -tutkimushankkeessa. Tarkastelumme kohteena on kaksi erityyppistä suomalaista media-alan organisaatiota, jotka ovat isoon mediakonserniin kuuluva paikallislehden toimitus ja pienehkö, aineistonkeruuhetkellä noin kymmenen vuotta toiminut pelistudio. Analysoimme ja vertaamme mediatyöntekijöiden haastatteluaineiston pohjalta ajanhallinnan käytäntöjen ja mediatyöhön yhdistetyn intensiivisyyden merkityksellistämistä kahdella media-alan sektorilla, jotka eroavat toisistaan sisällöntuotannon aikajänteiltään. Aineisto kerättiin mobiilipelien tuotantoon keskittyvällä pelistudiolla marraskuusta 2017 tammikuuhun 2018 ja paikallislehden toimituksessa ajanjaksolla huhtikuu–kesäkuu 2018. Pelifirmassa työskenteli aineistonkeruun aikaan kymmenen henkilöä ja lehden toimituksessa vakituisesti kuusi henkilöä, minkä lisäksi toimituksen sisällöntuotantoon osallistui tarvittaessa töihin kutsuttavia sijaisia ja avustajia. Aineistonkeruutamme ohjasi halu ymmärtää tarkemmin mediatyöntekijöiden käsityksiä ajanhallinnasta ja niiden asettumista mediatyön intensiivisyydestä käytyihin keskusteluihin. Tähän tarkoitukseen valitsimme menetelmäksi valokuvahaastattelun (esim. Felstead ym. 2004; Soronen & Koivunen 2018). Osallistujia pyydettiin valokuvaamaan 2–3 päivän ajan työtilanteita, joissa he kiinnittivät huomiota ajan käyttöön, ajanhallintaan, aikapaineisiin tai unohtivat kellonajan. He toimittivat ottamansa kuvat ennen haastattelua hankkeen tutkijoille. Aineistonkeruumenetelmän yhtenä etuna oli, että osallistujat reflektoivat ajanhallinnan ulottuvuuksia omassa työssään jo ennen haastattelutilannetta. Jokainen haastattelu alkoi haastattelijan tietokoneen näytöltä katsottujen kuvien tarkastelulla, minkä jälkeen siirryttiin teemahaastatteluun, jonka yhtenä teemana oli deadline. Haastatteluja tehtiin kaikkiaan 11. Pelifirman neljästä haastateltavasta kolme oli miehiä ja yksi nainen. Tutkimukseen osallistuivat operatiivinen johtaja (chief operating officer), taiteellinen johtaja (AD) sekä kaksi ohjelmoijaa. Toimituksesta haasteltavina oli seitsemän työntekijää, joista viisi naista ja kaksi miestä. Ammattinimikkeiltään he olivat päätoimittaja, toimituksen esimies, neljä toimittajaa ja yksi tarvittaessa töihin kutsuttava, sijaisuuksia tekevä toimittaja. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina kummankin organisaation neuvotteluhuoneissa. Niiden kesto vaihteli 42 minuutista 91 minuuttiin, keskimääräinen haastattelu kesti noin 63 minuuttia. Haastattelut litteroitiin, minkä jälkeen valokuvat lisättiin tekstitiedostokohtiin, joissa niistä alettiin keskustella. Valokuvat olivat siis osaltaan rakentamassa haastateltavien ja haastattelijoiden puheen merkityksiä, mutta myös analyysimme ja tulkintamme perustuvat litteroidun puheen tarkasteluun yhdessä kuvien kanssa (ks. Felstead ym. 2004, 114). Tässä artik- 54 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 kelissa päähuomiomme ei kuitenkaan ole kuvissa, koska valtaosa deadline-puheesta esiintyi teemahaastatteluosiossa. Tämä osaltaan kuvastaa sitä, että deadline on usein mediatyön itsestäänselvyydeksi mielletty elementti, jota ei aktiivisesti reflektoida silloinkaan, kun mediatyöntekijöitä pyydetään kiinnittämään huomiota oman työnsä ajallisuuteen. Tätä artikkelia varten edellä kuvattua aineistoa on rajattu siten, että kohdistamme tarkastelun niihin haastattelupuheen kohtiin, joissa deadline esiintyy suoraan joko haastattelijan kysymyksessä, haastateltavan vastauksessa ja/tai molemmissa. Näiden lisäksi otimme analyysiin mukaan kohdat, joissa deadline esiintyy epäsuorasti kysymyksissä ja/tai vastauksissa, yleensä liittyen työnteon ajallisiin haasteisiin tai odotuksiin työnteon tahdista. Epäsuorissa tapauksissa käytimme kriteereinä yleistä kytkentää aikaan, kuten sitä, että haastateltava tai haastattelija puhuu työn tekemisestä tietyssä ajassa tai tehtävän saattamisesta valmiiksi jonkin aikarajan puitteissa. Analyysimenetelmät Lähestymme journalistien ja pelinkehittäjien puhetapoja professionaalisen ja organisatorisen toiminnan sekä haastatteluvuorovaikutuksen kontekstissa. Tarkastelemme deadline-puheen merkityksellistämistä hyödyntäen kehysanalyysiä, jonka myötä analysoimme puhetapoja edellä mainitun mediatyön toiminnan ulottuvuuksina (esim. Cheas 2018). Havaittuja kehyksiä analysoimme edelleen vuorovaikutuksen sekventiaalisella analyysilla, jossa huomio on deadline-puheen rakentumisessa peräkkäisinä, toisiaan peilaavina kysymyksinä ja vastauksina (esim. Schegloff 2007; Lindholm 2016, 331). Analyysissämme on kyse kehysten tunnistamisesta (makrotaso) ja niiden rakentumisen tarkemmasta (mikrotaso) tarkastelusta mediatyöntekijöiden ja haastattelijoiden yhteisesti tuottamassa deadline-puheessa. Sosiaalisen vuorovaikutuksen teoreetikko Ervin Goffmanin kehittämässä kehysanalyysissä lähtökohtana on, että kehysten kautta tarkastellaan vuorovaikutustilanteisiin sisältyvää tulkintaa ja monikerroksisuutta (ks. Peräkylä 2001, 356). Usein kehyksellä viitataan yksilöiden käyttämiin, kulttuuriin juurtuneisiin malleihin tulkita maailmaa (esim. Brüggermann 2014, 61). Omassa analyysissämme sovellamme Robert M. Entmanin (1993, 52) kehysmääritelmää, jonka mukaan kehykset määrittävät ongelmia, diagnosoivat ja tulkitsevat ongelmaan johtaneita syitä, tekevät moraalisia arvioita tai ehdottavat ratkaisuja ja parannuskeinoja. Kun haastattelutilanteen osapuoli kehystää asioita, hän esimeriksi määrittelee, minkä seikkojen kustannuksella tai millaisilla hyödyillä toimintaa voidaan arvioida pohjaten yleisiin kulttuurisiin arvoihin. Kehystäessään ihmiset tekevät valintatyötä, jossa keskeistä on se, mitkä mahdolliset ongelmanmäärittelyt, selitykset, tulkinnat, arvioinnit tai suositukset he sisällyttävät puheeseensa tai jättävät siitä pois (Entman 1993, 54). Entmanin kehyksen määritelmä on lähtökohtaisesti ongelma–ratkaisu-perustainen ja näin ollen se rajaa muita kehystämisen tapoja pois. Valitsimme kuitenkin sen, koska siinä jäsennetään kehyksen elementit selkeästi, mikä tekee analyysistä täsmällisem- 55 pää. Lisäksi Entmanin kehyksen käsite kattaa ongelman määrittelyn lisäksi muitakin elementtejä, kuten edellä mainitut kausaaliset tulkinnat, arviot ja ratkaisuehdotukset. Entmanin kehysmääritelmää hyödyntämällä pyrimme siihen, että tavoittaisimme niitä moninaisia tulkintoja, arviointeja, ongelmanmäärittelyjä ja ratkaisuja, joita mediatyöntekijät oman työnsä ajanhallintaan ja tehtävien aikatauluttamiseen liittävät. Kehysanalyysin aluksi kävimme systemaattisesti läpi koko haastatteluaineiston ja poimimme sieltä kaikki deadlineen liittyvät tai sitä sivuavat kielelliset kuvaukset. Sovelsimme Entmanin (1993) kehyksen määritelmää ja erittelimme deadlineen liittyvät kielelliset kuvaukset kysyen a) mikä asettuu ongelmaksi, b) millaisia tulkintoja ja moraalisia arviointeja esitetään ja c) mitä ehdotetaan ratkaisuiksi. Erittelimme ja nimesimme kehykset sekä analysoimme kehysten välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Tämän jälkeen tarkastelimme kehysten sekventiaalista rakentumista, jotta saisimme paremmin näkyviin sen, kuinka puhe ajanhallinnasta ja deadlineista sisältää haastattelijan ja haastateltavan jakamia ja usein itsestäänselvyytenä otettuja käsityksiä, joihin liittyvä merkityksenanto tuotetaan hienovaraisesti erilaisten kielellisten ilmaisujen kautta. Sekventiaalisuus on yksi etnometodologisen keskustelunanalyysin (mm. Heritage 2004) peruskäsitteistä, jolla kuvataan vuorovaikutuksen rakentumisen säännönmukaisuutta ja kontekstisensitiivisyyttä (ks. Schegloff 2007; Stivers 2013). Tällä tarkoitetaan sitä, että vuorovaikutustilanteessa osallistujat ottavat huomioon sekä omaa vuoroansa edeltävät että sitä seuraavat vuorot ja mukauttavat puheensa tätä systematiikkaa noudattaen (mm. Stivers 2013). Sekventiaalisuus on tätä vuorojen ja niitä ilmentävien toimintojen peräkkäisyyttä, ja esimerkiksi haastatteluissa se näkyy kysymysten, vastausten ja mahdollisten palautteiden yhteistoimintana (haastattelujen perussekvensseistä ks. esim. Maynard & Schaeffer 2006, 14–16; Ruusuvuori & Tiittula 2005). Muun muassa uutishaastatteluja (esim. Heritage & Clayman 2013) ja työkykyä arvioivia haastatteluja (Simonen 2017) on tutkittu näistä lähtökohdista (ks. myös Ekström 2007; Tran & Biddle 2008; Watson 1997). Analysoimme erilaisia kehyksiä haastattelijan ja haastateltavan vuoro vuorolta etenevässä kysymys-vastaus-toiminnassa1. Tätä kautta muodostuvat ja realisoituvat haastattelijan ja haastateltavan tulkinnat deadlinen merkityksistä kunkin kehyksen sisällä. Käytännössä tarkastelimme systemaattisesti haastattelijan esittämää vuoroa ja haastateltavan vastausvuoroa siitä näkökulmasta, minkälaisia toimintoja niissä konstruoidaan ja esitetään molempien osallistujien yhteistyönä. Mahdollinen haastattelijan ja haastateltavan palautevuoro ja sekvenssin laajentuminen on analysoitu tarvittaessa. Olemme myös huomioineet haastatteluissa käytetyt virikemateriaalit eli haastateltavien ottamat kuvat (vrt. Stevanovic & Weiste 2018), jos ne on yhdistetty deadlinepuheeseen. Tällainen monimenetelmäinen näkökulma mahdollisti haastattelujen analysoimisen aitona vuorovaikutuksena, vastavuoroisena toimintana, jossa osallistujien tuottamat ilmaisut ja tulkinnat eivät ole lukkoon lyötyjä: mahdolliset valmiit kehykset, joita sekä haastattelijalla että haastateltavalla esiintyy, rakennetaan uudelleen haastattelun kontekstissa toisen tuottamiin vuoroihin nojaten (vrt. Pietilä 2010). Koska kyseessä on mediatyön asiantuntijoihin keskittyvä aineisto, kehykset rakentuvat tietynlaisessa 62 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 työnkuvan merkityksellistämisessä silloinkin, kun deadlinea ei nimetä suoraan. Deadline voidaankin puhua näkyväksi implisiittisesti erilaisten ajan ilmausten ja niihin liittyvien sanavalintojen myötä (ks. Raymond & White 2017), jotka ovat tyypillisiä näiden mediatyöntekijöiden organisaatioissa ja toistuvat tavalla tai toisella useimmilla haastateltavilla. Vastuunkannon kehys deadline-puheessa Vastuunkannon kehys tarkoittaa puhetapaa, jossa haastateltavat osoittavat huolehtivansa ja kantavansa vastuun sisällön ajallaan valmistumiseen vaikuttavista asioista. He käyttävät kielellisiä ilmaisuja, jotka tuottavat kuvaa siitä, että journalisteina ja pelinkehittäjinä he kantavat vastuunsa asiakkaasta tai lukijasta, työtehtävistään ja tiimistään tai työyhteisöstään. Haastattelija tai haastateltava voivat kytkeä vastuunkannon kehyksen myös sisällön laatuun, jolloin haastattelupuheessa nostetaan esiin huoli tai tietoisuus deadlinen tai työtahdin vaikutuksesta sisällön laatuun. Seuraavassa esimerkissä vastuunkannon kehys tuotetaan vastavuoroisina toimintoina: deadlinen merkitystä luotaavana tiedusteluna ja deadlinea kategorisoivana sekä arvottavana merkityksen vahvistuksena (ks. Jokinen ym. 2012; Watson 1997). Esimerkki 4. Toimituksen esimies, paikallislehti. 1 H: Mitä deadlinet merkitsee sun työssä? 2 T: Ne on tietysti aika sillai tärkeitä, just et se lehti täytyy 3 olla painossa tiettyyn aikaan. Niin mun on huolehdittava 4 että siinä ilmotukset paikallaan, siinä on jutut 5 suunniteltuna ja että mä en voi tyyliin lähteä tästä 6 kotiin silleen moikka niin et toimittaja ei tiiä 7 et hetkonen täällähän on monta sivuu tyhjää et mitä mä tälle 8 teen. Vaan mun on pitäny pitäny pitää huolta siitä 9 että jokaiseen pieneenkin koloon mikä nyt voi sitten olla 10 just niin kun tämä tässä, et jokaiseen pieneenkin koloon 11 on suunniteltu jotain millä se täytetään. Sitä se 12 deadline tarkottaa mulle. Ja sitten se tarkottaa 13 myös tietysti verkkodeadlinea joka on vähän niin kun 14 koko ajan. Et siellä on koko ajan tuoretta luettavaa. 15 Et siellä on koko ajan ihmisillä syitä olla siellä verkossa. Haastattelija kysyy deadlinejen merkityksestä ja kohdistaa tiedustelun suoraan haastateltavalle (sun työssä). Hänelle tarjotaan tilaa käsitellä deadlinea nimenomaan omasta näkökulmastaan ja mistä tahansa työhön liittyvästä näkökulmasta käsin. Haastattelija myös tiedustelee merkitsemisestä eikä esimerkiksi deadlinen määrittelemisestä, millä orientoidutaan deadlineihin toimitustyössä annettuina – toimituksen esimies ja haas- 63 tattelija jakavat tiedon deadlinejen olemassaolosta, ja kiinnostuksen kohteena ovatkin deadlinen henkilökohtaiset vaikutukset toimittajalle. Haastateltava vahvistaa deadlinet tärkeiksi, mutta yhtäältä kategorisoi ne ehdottomasti (tietysti) ja toisaalta lievennetysti (aika sillai). Näin hän mukailee haastattelijan aloittamaa deadlinen kategorisoimista työnteolle merkityksellisenä elementtinä. Vastuunkannon kehystä käyttäen haastateltava kuvailee deadlineen liittyvää huolehtimista, johon paperilehden deadline pakottaa (mun on huolehdittava, mun on pitänyt pitää huolta) ja joka vaatii ammattitaitoa ja tarkkuutta (jokaiseen pieneenkin koloon). Toimituksen esimies argumentoi näin omista vastuunkannon elementeistään. Vastuunkanto rakentuu mikrotason sanavalinnoissa, jotka liittyvät pakkoon ja velvollisuuteen sekä asioista huolehtimiseen. Paperilehdellä on selkeä, tarkasti määritelty deadline, jonka saavuttamisessa toimituksen esimies nostaa keskeiseksi sivujen täyttämiseen liittyvän suunnittelutyönsä. Puheenvuoronsa lopussa hän kiteyttää kategori sointinsa ja argumentointinsa henkilökohtaiseksi deadlinen määritelmäksi (r11–14: sitä se deadline tarkottaa mulle – tarkottaa myös tietty verkkodeadlinea), ja orientoituu lopulta laajempaan (eli verkkolehden lukijoiden näkökulman huomioivaan) deadlinen merkityksellistämiseen kuin mihin haastattelijan tiedustelu alun perin suuntautui. Intensiivisyyttä ei kytketä aineistoesimerkissä suoranaisesti työn määrään, vaan omistautuneeseen ja huolelliseen työn suunnitteluun ja toteutukseen. Verkkolehden deadline määrittyy lukijoiden mielenkiintoa ruokkivalla tai ylläpitävällä tahdilla tuotetusta sisällöstä huolehtimiseksi, mikä taas pohjautuu juttujen verkkoanalytiikan aktiiviseen seurailuun. Toimituksen esimies kuvailee, kuinka hänen vastuullaan on tarjota ihmisille syitä olla verkossa. Tässä kontekstissa vastuunkannon kehys liittyy lehtien väliseen koventuneeseen kilpailuun ja ylipäänsä journalismin tuottamisen kaupalliseen lähtökohtaan, jossa keskeistä on lukijoiden huomion saaminen, mielenkiinnon ylläpitäminen ja pyrkimys heidän määränsä kasvattamiseen (esim. Usher 2018, 30; Malmelin & Villi 2017, 5). Esimerkissä printtilehteä koskeva suunnittelu ja päätöksenteko näyttäytyvät verkkosisältöä tarkemmin aikataulutettuna ja yksityiskohtaista huolenpitoa vaativana toimintana, kun taas verkkosisällön tuotantoprosessin kuvailu jää epämääräisemmäksi eikä haastateltava sen kummemmin avaa, mitä hän tarkoittaa verkon tuoreudella. Usherin (2014, 109–110) mukaan tuoreuden korostaminen on verkkojournalismin tekijöiden tapa tuottaa ymmärrystä deadlinen jatkuvasta läsnäolosta. Tiheässä tahdissa päivitettävä sisältö on myös keino pyrkiä säilyttämään lehden relevanttius lukijoille paikallisten uutisten keskeisenä lähteenä (ks. myös Usher 2018, 30-31). Haastateltavan näkökulmasta verkon jatkuvan deadlinen aikakäsitys vaikuttaa vähemmän paineistavalta ja yksinkertaisemmalta kuin monia yksittäisiä huolehtimisia vaativa paperilehden deadline. Työn intensiivisyys juttujen ja sivujen suunnitteluun kohdistuvina ehdottomina velvollisuuksina ja vastuunkantoa edellyttävinä aktiviteetteina tulee näin selkeämmin esiin paperilehden deadline-puheen kuin verkko juttujen deadline-puheen kohdalla. Esimerkissä 5 pelistudion AD, joka on myös yksi yrityksen omistajista, käyttää vastuunkannon kehystä kuvaillessaan deadlinen merkitystä. Kuten esimerkissä 4 haastattelija nostaa topiikiksi deadlinen nimeämällä sen (no sitten deadlinet) ja tiedustelemalla 64 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 sen roolia haastateltavan (sun) työn arjessa. Pelistudion AD hyväksyy topiikin vaihdoksen toistamalla vuoronsa alussa no-dialogipartikkelin, jolla hän hyväksymisen ohella suuntaa vuoronsa eteenpäin, merkityksellistämään deadlinea omasta näkökulmastaan. Esimerkki 5. AD, pelistudio. 1 H: Joo, kyllä joo, hyvä, no sitten deadlinet eli 2 mitä deadlinet merkitsee sun työssä 3 T: No ainakin tota noin laskutuspäivämääriä [naurahtaa] 4 H: Okei [naurahtaa] 5 T: Se on yks aika tärkee, saadaan laskut lähteen ajallaan 6 H: Mm 7 T: Tota, sit ne merkitsee tietysti sitä vuoden rytmitystä, 8 sit ne merkitsee järkeviä rajoja perfektionismille [naurahtaa] 9 H: Mm [naurahtaa] 10T: Eli tuota noin noin, pitää yleensä opetella joku semmonen 11 riittävä laadun taso tai joku terminaalipiste projekteille 12 että mikä saa riittää, sit se on myöskin tavallaan semmosen 13 luotettavuuden ja jonkinlaisen laadun tae että 14 pysytäänkö niissä 15H: Joo Moniosaisessa vastauksessaan AD kategorisoi deadlineja eri tavoin. Ensimmäiseksi AD kuvaa, kuinka heidän tulee vastuullisesti huolehtia siitä, että pelit valmistuvat ajallaan, koska ne samalla merkitsevät päivämääriä, jolloin asiakkaita voidaan laskuttaa (saadaan laskut lähteen ajallaan). Aloittamalla vuoronsa no tota ainakin hän antaa ymmärtää deadlinen tarkoittavan muitakin merkityksiä, mikä myös tilanteen edetessä realisoituu samankaltaisten mutta listausta ja järjestystä osoittavien vuorojen aloitusrakenteiden myötä. Tuota (tota) ilmentää hakevaa vuoron suunnittelua (ks. VISK § 861) ja samanaikaisesti toistaa AD:n ensimmäisen responssin rakennetta, millä hän kertoo deadlinen tarkoittavan tai merkitsevän x (ks. Paananen 2017). Riviltä 7 alkavassa puheenvuorossaan AD merkityksellistää deadlinen yhtäältä rytminä ja toisaalta rajoituksena, joita hän vielä lyhyesti perustelee haastattelijan jälleen tuottaman äännähdyspalautteen tukemana riveillä 10–12. Näitä deadlinen merkityksiä kytketään vastuunkannon kehykseen erityisesti sanavalinnoilla pitää opetella ja mikä saa riittää, joilla haastateltava asettaa sekä itsensä (omistajana ja työntekijänä) että työntekijänsä velvoitetuksi opettelemaan deadlinen mahdollistamia rajoja ja rytmejä, esimerkiksi sisällön valmiiksi saamisen opettelemista, mikä ei tapahdu itsestään. Tässä tulee näkyviin pelinkehittäjien intensiivinen työote, jossa pelien paranteluun orientoidutaan affektiivisesti mutta josta toisaalta joudutaan opettelemaan pois organisatorisen vastuunkannon nimissä. AD käyttää tässä yhteydessä myös rajojen asettamisen kehystä (järkeviä rajoja perfektionismille), jolloin hän nostaa esiin deadlinen hyvänä puolena sen, että se pakottaa järkevällä tavalla viemään päätökseen pelielementtien hionnan. 65 Seuraavaksi (sit se on) AD kytkee vastuunkannon ja deadlinen myös siihen, että deadlineissa pysyminen osoittaa asiakkaille heidän firmansa luotettavuutta (luotettavuuden ja jonkinlaisen laadun tae). Näin hän merkityksellistää deadlinen vielä elementiksi, joka vaikuttaa pelistudion työn laatuun ja heidän luotettavuuteensa pelien tekijöinä, toistamalla jälleen kerran deadline merkitsee x -vastausrakenteen haastattelijan myönteiseen palautteeseen peilaten. AD osoittaa olevansa topiikin käsittelyssä yhteisymmärryksessä haastattelijan kanssa myös siten, että hän ei toista tiedustelussa käytettyä verbiä merkitsee, ei toista deadlinea eikä viittaa siihen pronominilla, koska tulee ymmärretyksi ja tilanne etenee ilman näitäkin. Esimerkki 5 kuvastaa havainnollisesti sitä, kuinka deadline kehystetään tietyistä näkökulmista ja kuinka tähän kehystämiseen päästään vastavuoroisilla toiminnoilla, joilla jaetaan yhteistä ymmärrystä käsillä olevasta puheenaiheesta ja joilla ylläpidetään kyseisen puheenaiheen käsittelyä. Deadlinen kehystäminen rajojen asettamisena Rajojen asettamisen kehyksellä tarkoitamme sellaista puhetapaa, jossa deadlinea kuvataan sisällön laadun hionnan rajoittajana ja aikarajana, jonka avulla pyritään pitämään työja vapaa-aika erillään sekä rajaamaan työpäivän ja työviikon pituutta. Tämä kehys ilmenee selkeästi puhetavoissa, joissa viitataan deadlineen helpottavana seikkana, joka asettaa työlle päätepisteen ja hillitsee perfektionismia. Tällöin deadline voi toimia myös intensiiviseen työotteeseen sisältyvän affektiivisen panostuksen ja korkealle asetettujen työn laatuun liittyvien tavoitteiden suitsijana. Rajojen asettamisen kehyksessä deadline toimiikin usein työkaluna, joka helpottaa työstä irti päästämistä, mutta työn ajoittamisen kannalta se myös vetää rajoja työn ja vapaa-ajan välille (ks. myös Valtonen 2004). Rajojen asettamisen kehystä käytetään lisäksi viitatessa työviikon normipituuteen, joka voi joskus myös alittua. Pelistudion haastatteluissa rajojen asettamisen kehystä käytettiin usein silloin, kun viitattiin liiallisten ylitöiden välttämiseen tai työntekijöiden mahdollisuuteen valita työpäivän aloitusja päättämisajankohta melko väljien aikaraamien puitteissa. Esimerkki 6 sisältää pelistudion haastateltavan työpisteen näytöistä ottaman kuvan2, joka samalla visualisoi tilannetta ja tukee puhetta: muun muassa tällainen näkymä on, kun tekee deadlinen alla töitä viikonloppuna. Rajojen asettamisen kehystä tuotetaan tässä aikaisemmista esimerkeistä poikkeavilla tavoilla: tietoa tai selitystä hakevan kysymyksen sijaan haastattelija etenee pelistudion operatiivisen johtajan ottaman kuvan avulla, mikä tarjoaa johtajalle erilaisia toiminnan mahdollisuuksia. Haastattelija nostaa kuvan seuraavaksi topiikiksi sanavalinnoilla no se oli tämä ilman selvää kysymystä tai kehotusta. Molemmat osapuolet ovat jo kuitenkin rutinoituneet siihen käytäntöön, että uusi kuva aloittaa uuden topiikin ja että haastateltavan tulee avata kuvavalintaansa, oli haastattelijan puheenvuoro minkälainen tahansa (vrt. Mikkola 2014). 66 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 Esimerkki 6. COO, pelistudio. 1 H: Okei, no mennään sitte taas eteenpäin, 2 se oli se viimeinen varmaan joo vaik 3 olikse viimenen, no se oli tämä 4 T: Joo tuota noin, mälsää synttäripäivän ohjelmaa 5 eli piti tulla töihin lähettämään maileja 6 ja säätään yhtä peligraffakikkaretta kuntoon 7 eli jotta aikataulut pysyy kasassa 8 meillä on hirvee yritys saada tuo meidän 9 että me saatas ei julki mutta että 10 me päästäs pelauttaa meidän pikkujouluissa sitä, 11 meidän pikkujoulut on ens viikon lauantaina, 12 tässä on -- 13 H: Päivät vähenee [naurahtaa] 14 T: Aika alkaa olla aika vähissä 15 H: Joo 16 T: Niin tota pitää aina välillä vähän revetä 17 ja kyllä mää käyn ja Jarno käy aika 18 paljon viikonloppusin täällä varsinkin jos 19 viikko työviikko on jäänyt muuten jostain 20 syystä lyhyeks että ei oo tullut tunnit täyteen 21 niin sitten tullaan tekeen viikonloppusin, 22 Jarnolla tosin taitaa tulla tunnit täyteen ja ylikin 67 Esimerkin tapauksessa haastateltava reagoi haastattelijan esittämään uuteen topiikkiin selittämällä kuvan sisältöä ja merkitystä rajojen asettamisen kehyksessä. Vuoronsa alussa haastateltava kuittaa haastattelijan osoittaman kuvan topikaalisesti relevantiksi minimipalautteella joo, minkä jälkeen hän pohjustaa selitystään ja suuntaa kuuntelijan huomiota tulevaan tuota noin -rakenteella. Heti tämän jälkeen haastateltava nimeää kuvan (mälsää synttäripäivän ohjelmaa), jossa sanavalinta mälsää on arvottava ja siten taustoittaa tulevaa selitystä nimenomaan arjen ja työelämän rajojen pohdinnaksi: työn tekeminen synttäripäivänä rikkoo näitä rajoja, koska synttäripäivänä tyypillisemmin juhlitaan läheisten kesken kuin tehdään peligrafiikkaa. Pelistudiossa on periaatteena, että työntekijät tekevät ylitöitä vain poikkeustilanteissa. Pelistudion omistajat ovat kuitenkin osin eri tilanteessa ja heille saattaa varsinkin deadlinejen alla kertyä yksittäisiä pitkiä työpäiviä tai viikonlopputöitä. Haastattelujen perusteella kyse ei heilläkään ollut yleensä pitkistä eli vähintään kahden viikon mittaisista ylityöjaksoista ennen deadlinea, vaan enemminkin silloin tällöin tapahtuvista lyhytkestoisista ylityöjaksoista, joita voidaan kutsua ”mini-cruncheiksi” (Edholm ym. 2017, 47). Lähestyvä deadline on puheenvuoron perusteella asia, joka hämärtää pyrkimystä pitää viikonloppu ja viikonlopulle osuva oma syntymäpäivä irrallaan työasioista. Tilanteen arvottaminen ja syiden esitteleminen liitetään osaksi deadlinen merkityksellistämistä (r7: eli jotta aikataulut pysyy kasassa – r11: ens viikon lauantaina). Vaikka selityksessä osoitetaan, että deadline on pelistudion omiin tarpeisiin asetettu (meidän pikkujouluissa pelauttaa), on haastateltava joutunut deadlinen takia töihin työajan ulkopuolella. Esimerkki 6 havainnollistaa myös, kuinka samassa haastattelun kohdassa haastateltava voi käyttää sekä rajojen asettamisen että vastuunkannon kehystä. Jälkimmäinen ilmenee puhetapana, jossa aikataulujen kasassa pitämiseksi piti tulla töihin sunnuntaina ja pitää aina välillä vähän revetä, koska kannetaan vastuuta aikataulussa pysymisestä ja siitä, että työntekijöillä ja vierailla on mahdollisuus pelata pikkujouluissa uutta peliä. Intensiivisyyden kannalta operatiivisen johtajan puheenvuorossa mielenkiintoista on omalle työyhteisölle ja keskeisiin sidosryhmiin kuuluville vieraille järjestettävien pikkujoulun saama painoarvo. Pikkujoulu on organisaation työntekijöiden ja vieraiden yhteistä aikaa, joka ei selkeästi sijoitu työajan mutta ei myöskään vapaa-ajan piiriin. Haastateltava on valmis käyttämään omaa vapaa-aikaansa siihen, että pikkujouluissa voitaisiin pelata firman kehittämää peliä. Pelin valmistuminen pikkujouluihin on tulkittavissa kollegiaalisuutta rakentavaksi kohokohdaksi (vrt. Tran & Biddle 2008), jonka vuoksi yhden sunnuntain (ja samalla syntymäpäivän) uhraaminen työlle on perusteltua. Haastateltavan puheenvuoro tuo esiin viikonloppuun ajoittuneen työnteon ohella pikkujoulujen deadlinen aiheuttaman intensiivisen työtahdin, mutta hän oikeuttaa siihen liittyneet negatiiviset tuntemukset (mälsää synttäripäivän ohjelmaa) sillä oletuksella, että pelin ajoissa valmistuminen lisää pikkujouluohjelman viihdyttävyyttä kaikille osallistujille. Esimerkin tapauksessa kehyksiä ja siten deadline-puhetta tuotetaan yhtäältä haastattelijan topiikin esiinnostamisella ja haastateltavan kuvan selittämisellä, mutta myös 68 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 haastattelijan täydentävillä huomautuksilla, palautevuoroilla ja naurahduksilla, joihin haastateltava reagoi ja joiden avulla hän muotoilee omia vastauksiaan. Esimerkiksi täydennys ja naurahdukset osoittavat haastattelijan ja haastateltavan jakavan ymmärrystä kiireestä ja deadlinen merkityksestä tällaisessa tilanteessa. Esimerkki 7 on paikallislehden toimituksesta, jossa rajojen asettamisen kehystä tuotetaan osin eri tavoin kuin pelistudiossa johtuen esimerkiksi yksittäisten työtehtävien ja niiden keston erilaisuudesta. Toimituksen haastatteluille tyypilliseen tapaan esimerkissä annetaan deadline-puheelle paljon tilaa eli sitä ei yksiselitteisesti vain määritellä vaan merkityksellistetään pidemmillä selityksillä ja argumentoinneilla. Haastattelija ja toimittaja tuottavat rajojen asettamisen kehystä selitystä kartoittavalla moniosaisella tiedustelulla ja kerronnallisen selityksen tarjoavalla vastauksella (vrt. esimerkki 3). Moniosaisella kysymysvuorollaan (r1–3) haastattelija tarjoaa erilaisia topiikkeja, joihin haastateltava voi tarttua: tiivistys aikaisemmasta puheesta verkkotoimittamisesta, verkkotoimittamisen vaikutuksista työn rytmiin ja ylipäätään tietoja keinoista, joilla työtä voi rytmittää. Esimerkki 7. Toimittaja, paikallislehti. 1 H: Joo. Sä puhuit näistä kahden tunnin välein tapahtuvista 2 verkkopäivityksistä tai verkon päivityksistä ni onko se 3 sitte sellanen asia mikä sitä sun päivää rytmittää? Vai millä? 4 T: Ei. Se on siis periaatteessa ni se on oikeestaan vaikka, 5 tässä yhteisössä mennään digi edellä. Se on meiän mantra. 6 Niin käytännössähän se on semmonen, toissijainen että siis 7 itse asiassa se sisällöntuotantohan se on siis, siis kaiken 8 kaikkiaan niin meikäläisen työ. Eli, ei se voi olla sellaista.. 9 No siis joku helppo ja lyhyt voi olla joku soitto sinne 10 taikka tänne mutta noin muuten niin. Kyllähän siis minun 11 päivääni rytmittävät oikeasti aika paljon ni muitten ihmisten 12 aikataulut. Eli sen varassahan ollaan että miten niille 13 ihmisille keitä tarvitsen työssäni ketä pitää puhuttaa 14 ketä pitää saada kiinni, niin miten heillä on aikaa. Eli kyllä 15 sitä tässä itse tällä hetkelläkin tossa kun, tulin syömästä 16 niin löysin sähköpostistani viestin että pitää tsekata eräästä 17 yrityksestä onko siellä alkaneet yt-neuvottelut ja soitinkin 18 sinne heti mutta minulle sanoi sitten se toimitusjohtaja että 19 olen palaverissa, jos ehdin tänään puhun. Minä en tietenkään 20 luovuttanut vaan sanoin että kysyin koska palaveri päättyy 21 ja näin ja hän sai että reilu tunti menee et nyt mä sit katon 22 kelloo että puoli kolmelta voin soittaa sille. 23H: Just. Joo. 24T: Että, se on, toisten ihmisten ehdoilla tässä mennään mut sit 25 niis rajoissa että, periaatteessa meil on, yheksästä viiteen 69 26 työaika mutta, useesti se sitten tämän kaiken prosessoinnin 27 jälkeen ni eihän se viideltä valmis oo se mitä on, tekemässä, 28 ainakaan kaikki että se on sitte joskus. Että, kyllä. 29 Ei sitä itse sitä päiväänsä rytmitä periaatteessa. Ei ole oman 30 ajankäyttönsä herra. 31H: Joo. 32T: Eikä rouva. Toimittaja ensin kieltää verkkotoimittamisen vaikutuksen työn rytmiin, joskin ehdottoman kiellon jälkeen myöntää sen periaatteessa olevan tärkeä. Hän kuvailee monisanaisesti, kuinka hänen päiväänsä rytmittävät haastateltavien ja tietolähteiden aikataulut ja heidän asettamansa rajat tavoitettavuudelle. Toimittaja luo deadlinen merkitystä rajojen asettamisen näkökulmasta sisällyttämällä selitykseensä ilmauksia, joissa rakentuu aikaa ja rajoituksia sekä ehtoja työnteolle: r11–12: muitten ihmisten aikataulut – r14: miten heillä on aikaa – r16: pitää tsekata – r20: koska palaveri päättyy – r21–22: nyt mä sit katon kelloo että puoli kolmelta voin soittaa. Toimittaja selittää, kuinka hän joutuu sovittamaan oman työntekonsa sen mukaan, kuinka tavoiteltavat henkilöt asettavat rajoja sille, milloin voivat puhua puhelimessa (sen varassahan ollaan että miten niille ihmisille keitä tarvitsen työssäni ketä pitää puhuttaa ketä pitää saada kiinni, niin miten heillä on aikaa). Puheenvuoro havainnollistaa, kuinka riippuvuus kellosta ja sen aktiivinen seuraaminen on toimittajalle keskeinen osa päivittäisiä työrutiineja. Toimittaja arvioi oman työpäivänsä rytmitystä ja toteaa, että verkkodeadlinejen rooli työpäivän rytmityksessä on toissijainen suhteessa siihen, kuinka paljon haastateltavien henkilöiden aikataulut ja tavoitettavuus vaikuttavat siihen. Hän havainnollistaa haastattelupäivänä tapahtuneen tilanteen kautta, kuinka hän ammattilaisena ei yleensä heti luovuta sellaisissa yhteydenottotilanteessa, joissa tavoiteltava henkilö kertoo olevansa estynyt antamaan haastattelua. Toiset ihmiset asettavat ne aikataulurajat, joissa toimittajan on toimittava (toisten ehdoilla tässä mennään), mutta sosiaalisten taitojensa avulla hän neuvottelee näistä rajoista, jotta haastattelut voitaisiin toteuttaa heti, kun haastateltavat vapautuvat esimerkiksi kokoustilanteista. Koko vuoro on käytännössä argumentointia sen puolesta, että verkkotoimittamisen sijaan – vaikka se tärkeä onkin – sisällöntuotanto ja siihen liittyvät muiden asettamat vaatimukset sekä rajat ovat työn rytmiä luovia asioita. Näin toimittaja reagoi suoraan haastattelijan esittämiin mahdollisuuksiin ja jatkamalla selitystään kiellon jälkeen osoittaa ymmärrystä haastattelun vuorovaikutuksen ylläpitämisestä – pelkkä kielto ilman haastateltavan jatkoa vaarantaisi keskustelun sujuvuuden. Lisäksi toimittaja selityksen jatkollaan osoittaa reagoivansa haastattelijan viimeisimpään topiikkiin, eli tarjoaa puolestaan selitystä työn rytmiä luovista keinoista. Esimerkin loppupuolella toimittaja kehystää työtään rajojen asettamisen kautta myös siitä näkökulmasta, että virallisen työajan puitteissa tehtävän työn ja ylityön välillä on raja, joka kuitenkin usein ylitetään (niis rajoissa että, periaatteessa meil on, yheksästä viiteen työaika mutta, useesti se sitten tämän kaiken prosessoinnin jälkeen ni eihän se viideltä valmis oo se mitä on, tekemässä). Tässä yhteydessä rajojen asettamisen 70 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 kehys havainnollistaa työn intensiivisyyttä nimenomaan siltä osin, että journalistisen työn normin mukaisesti päivän tehtävät tehdään valmiiksi, vaikka varsinainen työaika ei siihen riittäisikään. Haastattelija puolestaan osoittaa ymmärtävänsä selityksen tilanteen ja vaikutukset sekä asennoitumalla siihen relevanttina selityksenä justja joo-sanavalinnoilla, joista just voidaan tulkita tarkoittavan samaa kuin aivan, juuri, täsmälleen. Haastattelija asemoituu näin ymmärtäväiseksi osallistujaksi, jolle toimittajan kertoma asia ei ole täysin vierasta. Johtopäätökset Tässä artikkelissa olemme havainnollistaneet, miten kahden erityyppisen mediatyön tekijät kehystävät ammatillista asiantuntijuuttaan ja aikataulutetun sisällöntuotannon käytäntöjään yhdessä haastattelijan kanssa. Tutkimuksemme kohdistui erityisesti heidän käsityksiinsä deadlineista, joissa painottuvat deadlinen ymmärtäminen vastuunkannon, rajojen asettamisen ja tehokkuuden kehysten kautta. Nämä kehykset liittävät deadlinen merkityksen asiakkaista, lukijoista tai sisällöstä huolehtimiseen, riittävän laadun tavoitteluun, työajan ja vapaa-ajan rajaamiseen, ylitöistä neuvotteluun, työn rytmiin, työtehtävien priorisointiin sekä työntekijöiltä odotettuun nopeuteen tai tehokkuuteen. Näitä deadlinen merkityksiä haastateltavat ja haastattelijat tuottivat peräkkäisissä, vastavuoroisissa toiminnoissaan, joilla he orientoituivat yhtäältä toisen osapuolen toimintaan ja toisaalta oman toimintansa muotoilemiseen. Toisin sanoen haastattelija orientoitui omalla vuorollaan hakemaan tietoa deadlinesta nostamalla deadlinen uudeksi topiikiksi, esittämällä deadlinen tietyssä valossa ja hakemalla vahvistusta tällaiselle ennakkokäsitykselleen tai tiedustelemalla selitystä haastattelussa aikaisemmin esille tulleisiin näkemyksiin deadlinesta. Mediatyöntekijä puolestaan orientoitui informoimaan samasta aiheesta omasta näkökulmastaan eli omasta organisaatiostaan, työtehtävästään ja osaamisestaan käsin, mikä konkretisoitui esimerkiksi haastattelijan ennakkokäsitysten vahvistamisena tai kieltämisenä, deadlinen määrittelemisenä tai selittämisenä monipuolisesti argumentoiden, jopa tarinanomaisesti. Näihin sisältyi deadlinen kategorisoimista, arvottamista, perustelemista ja havainnollistamista. Deadline-puhe merkityksellistyi ja kehystyi osallistujien yhteistyönä. Deadline sai merkityksensä ja kehys tulkintansa vasta siinä haastattelun paikallisessa merkitysneuvottelussa, jossa mediatyöntekijä vastauksensa muotoilulla ja toiminnoilla osoitti, mikä haastattelijan puheenvuorossa oli mediatyöntekijän näkemyksen mukaisesti relevanttia (vrt. Rapley 2001). Analyysin esimerkeillä havainnollistimme, kuinka puheenvuorojen ilmaisut ja muotoilut vaikuttavat toisiinsa ja kehittyvät deadlinea merkityksellistäväksi kysymys-vastaus-toiminnaksi. Niinkin erilaisilla mediatyön aloilla kuin journalismi ja pelinkehitys deadline-puhe tekee näkyväksi ajanhallintaan sisältyviä neuvotteluja. Kummallakin alalla työ sisältää joukon erilaisia deadlineja, jotka voivat olla itse asetettuja, tiimikohtaisesti neuvoteltavissa tai ylhäältä annettuja eli esimerkiksi pelistudion asiakkaan tai toimituksen esihenkilöasemassa olevan kollegan määräämiä. Deadline näyttäytyy työhön asennoitu- 71 mista suuntaavana ja rajoja asettavana tekijänä, jonka kautta tuotetaan organisaatioja yksilökohtaista ymmärrystä ajasta (vrt. van Echtelt ym. 2006; O’Carroll 2008; Rimestad 2015). Työn valmistuminen deadlineen mennessä määrittyy kohdeorganisaatioissa osoitukseksi ammatillisesta pätevyydestä tai tehokkuudesta mutta toisaalta neuvottelun alaiseksi asiaksi, joka riippuu kulloisenkin deadlinen ja tehtävän luonteesta (vrt. Kerr 2011; Brouwers & Witschge 2019). Deadlinet ovat osa mediatyön organisointia, mutta niiden funktiot vaihtelevat mediatuotannon eri sektoreilla ja riippuen kulloisenkin mediatuotteen julkaisukanavasta sekä työntekijöiden itsenäisen työskentelyn ja tiimityön välisestä suhteesta. Tutkimuksemme tukee aikaisempien tutkimusten havaintoja, joiden mukaan orientoituminen deadlineihin on verkkojulkaisemisen aikakaudellakin keskeinen journalistista työtä määrittävä tekijä (Usher 2014; Rimestad 2015). Toimituksen haastateltavien kohdalla työn intensiivisyys työtempoon kohdistuvana vaatimuksena tulee esiin ammattinimikkeestä riippumatta vääjäämättömänä seikkana, joka vain on hyväksyttävä. Näiltä osin tutkimuksemme vahvistaa Reichin ja Godlerin (2014, 609) näkemyksen, jonka mukaan journalistit eivät juuri kyseenalaista vaatimusta organisatorisesta tehokkuudesta tai heidän työskentelyynsä kohdistuvia odotuksia täsmällisyydestä ja ajankohtaisuudesta. Haastateltavien henkilöiden tavoitettavuuden ja paikallisten tapahtumien aikataulujen sitomilla toimittajilla työn autonomia suhteessa ajanhallintaan on lähtökohtaisesti rajallisempaa kuin pelistudiolla työskentelevillä. Toimituksen työntekijöiden puheessa kiirekokemukset kytkeytyvät työtehtävien moninaistumiseen, työnteon rytmiin ja sosiaalisen median vaikutukseen uutiskierron nopeutumisessa, mutta kyse ei ole pelkästään digitalisaation tuomista muutoksista, vaan yleensä ottaen toimittajien työn luonteesta, jossa haastateltavien aikataulut, heidän tavoitettavuutensa ja taipumuksensa siirtää jo sovittujen haastattelujen ajankohtia määrittävät oman työn organisointia. Pelistudiolla deadlineissa pysyminen kuvasti johtavassa asemassa oleville haastateltaville yrityksen toiminnan laatua ja luotettavuutta. Deadlineissa pysyminen määrittyi näin osoitukseksi siitä, kuinka yrityksen toiminta on ammattimaista ja vakiintunutta. Pelistudion ohjelmoijat eivät nähneet deadlinea ensisijaisesti työn tehokkuutta lisäävänä, vaan ajanhallinnan työkaluna, joka auttaa priorisoimaan projekteja tai työtehtäviä mielekkäällä tavalla. Deadlinet eivät olleet heille ehdottomia vaan ennemminkin aika-arvioita tai tulevaisuuden kiintopisteitä, joita kohti pelinkehityksessä mennään. Deadline-puhetta voidaan mediatyön tutkimuksessa tarkastella käytäntönä, jonka kautta tehdään näkyväksi työn intensiivisyyden roolia professionaalisuuden ja mediaorganisaatioiden toiminnan rakentumisessa (vrt. esim. Reich & Godler 2014; Deuze & Prenger 2019). Pelistudion ja paikallislehden toimituksen haastateltavien esittämät käsitykset työn intensiivisyydestä työtahdin merkityksessä eroavat siinä, että toimituksessa työtä on tehtävä lähes säännönmukaisesti nopeaan tahtiin kelloa ja päivän dead lineja aktiivisesti silmällä pitäen, kun taas pelistudiolla deadline on yksi tekijä siinä aikatauluttamisen kokonaisuudessa, jolla pyritään estämään ylityöt ja etenkin projektien loppuvaiheen ylityöjaksot. Pelinkehittäjien näkökulmasta työn intensiivisyydessä on kyse kiirekokemuksia keskeisemmin työhön uppoutumisesta ja/tai työn etenemisen hidastumisesta erilaisissa tilanteissa, jotka liittyvät ongelmanratkaisuun ja peliele- 78 Anne Soronen, Liisa Kääntä & Merja Koskela Media & viestintä 43(2020): 1 VISK (= Auli Hakulinen, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen ja Irja Alho) (2004). Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Verkkoversio 2008. Saatavilla: http://scripta.kotus.fi/visk (luettu 31.1.2020). Väliverronen, Esa (2013). Ajan hallinta ja tiivistyminen journalismissa. Media & viestintä 36:3-4, 4–22. https://doi.org/10.23983/mv.62259 Wahl-Jorgensen, Karin (2018). Challenging presentism in journalism studies: An emotional life history approach to understanding the lived experience of journalists. Journalism, 1-9. https://doi.org/10.1177/1464884918760670 Watson, Rod (1997). Some general reflections on “Categorisation” and “Sequence”. Teoksessa: Hester, Stephen & Eglin, Peter (toim.) Culture in Action. Studies in Membership Categorization Analysis. Washington D.C: International Institute for Ethnomethodology and Conversation Analysis & University Press of America, 49–75. Weststar, Johanna (2015). Understanding video game developers as an occupational community. Information, Communication & Society 18:10, 1238–1252. https://doi.org/10.1080/1369118X.2015.1036094 Whitson, Jennifer R. (2018). What can we learn from studio studies ethnographies? A “messy” account of game development materiality, learning, and expertise. Games and Culture June 2018, 1–23. https://doi.org/10.1177/1555412018783320 Witschge, Tamara & Nygren, Gunnar (2009). Journalistic work: A Profession under pressure? Journal of Media Business Studies 6:1, 37–59. https://doi.org/10.1080/16522354.2009.11073478 Zelizer, Barbie (2018). Epilogue: Timing the study of news temporality. Journalism 19:1, 111–121. https://doi.org/10.1177/1464884916688964 Zerubavel, Eviatar (1997[1981]). Hidden Rhythms. Schedules and Calendars in Social Life. Berkeley & Los Angeles: University of California Press.