Asuminen on osallistumista : kodin laajentuminen kaupunkitilaan puutarhahankkeissa

260 Asuminen on osallistumista: kodin laajentuminen kaupunkitilaan puutarhahankkeissa Noora Pyyry, Inka Kaakinen ja Krista Willman Johdanto: urbaani kanssa-asuminen osallisuuden teoreettisena lähtökohtana Lähestymme tässä artikkelissa osallistumista, osallisuutta ja sen rakentumista arjen kohtaamisissa kanssa-asumisen (engl. dwelling with) näkökulmasta ( Ingold 2000; Pyyry 2016). Tämän kulttuuriantropologian ja maantieteen piirissä kehitellyn käsitteen avulla tarkastelemme ihmisen elämisen käytäntöjä palauttamalla hänet osaksi ympäristöään, josta hän on monella tavalla riippuvainen (ks. myös Nygren tässä julkaisussa). Artikkelimme sijoittuu jälkihumanistisen maantieteen tutkimussuuntaukseen, jossa huomio kohdistuu erityisesti ihmisen arkiseen toimintaan ja tässä toiminnassa viriäviin tunnetiloihin (engl. affect), joiden kautta maailma koetaan (esim. Anderson & Wylie 2009; Greenhough 2010; Thrift 2004). Jälkihumanistinen suuntaus pitää sisällään monia toisistaan hieman erovia näkemyksiä, mutta yhteistä näille kaikille on ajatus ihmissubjektin kehkeytymisestä yhdessä muun maailman kanssa. Lähestymme siis ihmistä maailmaansa kiinnittyneenä, sen kanssa alati muotoutuvana subjektina. Kanssa-asumisen käsite tuo tämän näkökulman osallisuuden tarkasteluun. Sen kautta määrittelemme asumisen laajasti: se on kotona tapahtuvan elämisen lisäksi asuntojen ulkopuolella tapahtuvaa mielekästä kiinnittymistä ja osallistumista kodin seinien ulkopuoliseen yhteiskuntaan, ja laajemmin maailmaan (ks. myös Mäenpää ym. tässä teoksessa). Mielekkyys syntyy nimenomaan osallisuuden ilmapiiristä: kaupunkitilaa muokataan ja otetaan omaksi erilaisin keinoin. Tämän Published in Bäcklund, P., Häkli, J. & Schulman, H (Eds.). 2017. Kansalaiset kaupunkia kehittämässä. Tampere: Tampere University Press. ISBN 978-952-03-0622-9 . 2017. pp. 260-278. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0623-6. 261 Asuminen on osallistumista Kansalaiset kaupunkia kehittämässä toiminnan kautta asuminen rakentuu, kaupunki siis asutaan kodiksi (Rautio ym. 2015). Tällä tarkoitamme sitä, että kun tiloista tulee ihmiselle tärkeitä ja niitä otetaan omaksi toiminnan kautta, myös suhde niihin syvenee. Kotia eivät siis tee seinät, vaan mielekäs, kiireetön ja kokeileva asuminen. Ja asuessaan ihminen vuorostaan haluaa tehdä tilasta itselleen kotia. Tästä näkökulmasta asuminen ja kodin ”rakentaminen” kulkevat aina yhdessä, ne ovat saman kolikon kaksi puolta (Rose 2012). Ihminen ei siis asu tai rakenna maailmassa yksin: hän tekee sen yhdessä maailman kanssa. Asuminen liittyykin tarkastelussamme kiinteästi juuri ihmisen mahdollisuuksiin toimia kodin ulkopuolisessa ympäristössä (ks. myös Rättilä & Rinne; Häikiö & Snellman tässä teoksessa). Vaikka tarkastelemme ihmisen toimintaa puutarhahankkeissa, emme lähesty ihmistä muusta maailmasta erillisenä toimijana. Emme siis tee jyrkkää jaottelua (ihmis-)subjektin ja toiminnan kohteena olevan objektin (puutarha) välillä, vaan näemme ihmisen ja puutarhan yhdessä muokkautuvana sommitelmana (engl. assemblage), jonka kehkeytymiseen vaikuttaa samanaikaisesti moni asia (Deleuze & Guattari 1980/1987). Tämä sommitelma ei ole muusta maailmasta irrallinen eikä muuttumaton, vaan jatkuvasti uudelleen muotoutuva (esim. Anderson & Wylie 2009). Sommitelman avoimuutta rajoittavat kuitenkin monet tekijät, kuten vallitsevat suunnitteluideologiat ja yleisesti jaetut käsitykset sopivista kaupunkitilojen käyttötavoista. Jälkihumanistisessa kehyksessä huomio kohdistuu ihmisen ja muun maailman välisiin suhteisiin ja kohtaamisiin. Ihmisen lisäksi myös esineillä, tiloilla ja ei-inhimillisellä elollisella (kuten artikkelissamme esimerkiksi kukat, kirvat tai puut) on kyky vaikuttaa maailman rakentumiseen (esim. Bennett 2010; ks. myös Nygren tässä teoksessa). Ihminen ei siis koskaan toimi ”itsenäisesti”, vaan asioiden, tilojen ja ei-inhimillisen elävän ympäristön kanssa yhdessä. Kansalaisosallistumisen tärkeät teemat – toimijuus, valta, osallisuus ja politiikka – ovat keskeisiä myös jälkihumanistisessa tutkimuksessa. Niitä kuitenkin tarkastellaan eri näkökulmasta. Esimerkiksi valta materialisoituu kohtaamisissa ja osallisuus kehkeytyy tilanteissa, maailman kanssa asuttaessa. Nämä tilanteet voivat olla hyvinkin ohikiitäviä ja vaikeasti tunnistettavissa ja sanallistettavissa. Yhteistä näille tilanteille on se, että ne jollakin tapaa pysäyt- 262 Noora Pyyry, Inka Kaakinen ja Krista Willman Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) tävät ja siksi saavat ihmisen katsomaan maailmaa toisin (Pyyry 2016). Tämä toisin katsominen tapahtuu kokeillen ja kysellen, ja usein sille on ominaista tietynlainen leikkisä ote elämään. Kyseleminen ei ole niinkään verbaalia tai tiedostettua toimintaa, vaan enemmän tapa olla maailmassa, avoimuutta tilanteiden kehkeytymiselle ja niiden mukana elämiselle. Kyseleminen voi olla vain hetkellinen tunnetila, jonka aikana tavanomainen näyttäytyy jotenkin outona tai uudenlaisena. Monesti avoimuus kumpuaa rennosta, mielekkäästä oleilusta – siitä, että ihmisellä on tilaa ja aikaa asua. Tutkimuksen kohteena ovatkin usein tunnetilat ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä. Jälkihumanistinen tutkimus avaa siksi tärkeän näkökulman urbaaniin kanssa-asumiseen ja osallistumiseen. Asumisella tarkoitamme tässä artikkelissa siis ihmisen kiinnittymistä kaupunkiinsa ja sen ottamista omaksi: sen tekemistä kodiksi urbaanin puutarhanhoidon kautta. Samalla kaupungin ja sen kanssa asuvan ihmissubjektin rajat hämärtyvät, ihminen on saumattomasti osa kaupunkiaan. Kaupunki ottaa monin tavoin osaa ihmisen asumiseen. Kaupungilla on kyky innostaa, osallistaa ja saada ihminen kokeilemaan. Kohtaamisissa syntyvät voimakkaat tunnetilat syventävät ihmisen osallisuutta ympäristössään ja rakentavat osallisuuden ilmapiiriä. Kanssa-asumisen käsite mahdollistaa osallistumisen tilanteisuuden teoretisoinnin: usein osallistuminen on vain hetkellistä, mutta silti maailmaa rakentavaa ja ihmiselle tärkeää. Kanssa-asuminen eroaakin humanistisen maantieteen ajatuksesta ihmisen kuulumisesta (engl. belonging) johonkin tiettyyn paikkaan, sillä asuminen ei kiinnity osoitteeseen vaan olemisen mielekkyys voi rakentua hyvinkin monenlaisissa sommitelmissa ja olla kestoltaan lyhytaikaista. Pohdimme tässä artikkelissa niitä tapoja, joilla urbaaniin puutarhanhoitoon liittyvä ”kotoilu” (engl. homing) julkisessa tilassa luo mahdollisuuksia kanssa-asumiseen ja mielekkääseen osallistumiseen sekä sitä kautta kaupungista huolehtimiseen ja sen asukkaiden hyvinvointiin. Urbaanit puutarhahankkeet Helsingissä ja Tampereella Viime vuosina Suomessakin yleistynyt urbaani puutarhanhoito liittyy laajempaan kansalaistoiminnan trendiin, ”uuteen urbanismiin”, jonka puitteissa asukkaat ottavat kaupunkia tilapäisesti omaan käyttöönsä (esim. Daskalaki 263 Asuminen on osallistumista Kansalaiset kaupunkia kehittämässä & Mould 2013; Hernberg 2012; Tornaghi 2014; ks. myös Mäenpää ym. tässä teoksessa). Kaupunkitilaan levittäytyvien puutarhahankkeiden lisäksi uusi urbanismi pitää sisällään Siivousja Ravintolapäivän kaltaisia tapahtumia sekä spontaanimpaa kaupunkitilan muokkaamista ja ”tuunaamista”, joka on luonteeltaan kokeilevaa, kyselevää ja leikkisää. Näiden tapahtumien puitteissa oleskellaan julkisessa tilassa, mutta kodinomaisessa ilmapiirissä. Koti siis laajentuu kaupungille. Samalla hämärretään julkisen ja yksityisen tilan välistä rajaa ja käydään neuvottelua asukkaiden oikeuksista kaupunkiin (ks. Staeheli & Mitchell 2008; vrt. myös Neuvonen tässä teoksessa). Urbaanilla puutarhanhoidolla viittaamme tässä artikkelissa kaupunkiviljelyä kirjavampiin viheraktivismin muotoihin. Kotimaisissa tiedejulkaisuissa termiä kaupunkiviljely käytetään yleisesti kuvaamaan kaupunkitilaa haltuun ottavaa, usein yhteisömuotoista ja asukaslähtöistä ruokakasvien viljelyä (engl. urban gardening). Sillä saatetaan viitata myös siirtolapuutarhoihin, vuokraviljelypalstoihin (engl. allotment gardening), kaupallisempaan ruokakasvien viljelyyn kaupunkialueella tai sen välittömässä läheisyydessä, tai viljelyyn kotipuutarhoissa, parvekkeilla ja taloyhtiöiden pihalla. Käsitämme urbaaniin puutarhanhoitoon sisältyvän näiden lisäksi muun muassa sissiniityt ja -puutarhat sekä puistokummitoiminnan. Uudet urbaanit puutarhahankkeet ovatkin karanneet perinteisiltä siirtolapuutarhapalstoilta kaupungin joutomaille ja keskustaan, kadunpieliin ja puistoihin. Niiden suosiota selittää niin kiinnostus lähiruokaan ja yhdessä tekemiseen kuin kaupunkitilojen tuunaamiseenkin. Puutarhanhoidon uudet muodot istuvat moneen tilaan ja joustavat moneen tarpeeseen. Istutukset tarjoavat jotain myös ohikulkijoille: ne kutsuvat kääntymään, katsomaan, koskemaan tai maistamaan. Ne yllättävät ja pyytävät katsomaan maailmaa toisin. Tarkastelemme osallisuutta kanssa-asumisena kahdessa tapaustutkimuksessa, joista ensimmäistä luonnehtivat tiiviit yhteydet viranomaisiin, toista omaehtoinen, yhteisömuotoinen toiminta. Näitä kuvaamalla havainnollistamme niitä puutarhanhoidon kautta kehkeytyviä asioita ja tapahtumia, joissa ihmisen suhde kaupunkiin syvenee. Tämä vuorostaan innostaa ihmistä rakentamaan kotia kaupunkiin, eli tekemään olemisestaan edelleen mielekkäämpää. 264 Noora Pyyry, Inka Kaakinen ja Krista Willman Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Ensimmäinen tapaus on viranomaisten ideoima ja Helsingin kaupungin tukema puistokummihanke Kallion Karhupuistossa, missä ryhmä vapaaehtoisia kaupunkilaisia on hoitanut puiston runsasta kukkapenkkiä jo kesästä 1997 lähtien. Osallistujat – Karhupuiston kummit – ovat pääasiassa lähikortteleissa asuvia eläkeläisnaisia. Kaupungin puisto-osasto vastaa maaryhmän suunnittelusta, taimien hankinnasta sekä kevään istutustalkoista, kummit kitkevät ja kastelevat kukkapenkin koko kasvukauden ajan päivittäisissä tapaamisissaan. Talkoopäiviä kertyy aktiivisimmille kesässä noin kolmen kuukauden edestä. Tyypillisistä kaupunkiviljelyhankkeista poiketen Karhupuiston istutuksilla ja niitä hoitavilla puistokummeilla oli viranomaisille selvä tilaus ja tarkoitus: niiden tuli rauhoittaa puisto, siistiä sen ulkoasu sekä sen käytöt, joita hallitsivat 1990-luvun alun lamavuosina alkoholistien juomaringit. Karhupuiston toimivaksi koettu kummikonsepti on ollut eräänlainen pilottiprojekti sekä inspiraation lähde kaupungeille, jotka ovat havahtuneet kartoittamaan urbaaniin puutarhanhoitoon sopiviksi katsomiaan tiloja sekä valjastamaan asukkaiden viherinnostusta uusiin kumppanuuksiin. Näistä esimerkkinä on Helsingin kaupungin rakennusviraston Hyvä kasvaa Helsingissä -ohjelma, jonka avulla virasto on vuodesta 2005 koordinoinut satojen puistokummien vapaaehtoistyötä: vieraslajien torjuntaa, vieraskasvien kitkentää sekä siivoustalkoita kaupungin puistoissa. Toinen tapauksemme on tamperelainen yhteisöviljelmä, jossa vuosittain hieman vaihtuva ryhmä kaupunkilaisia on harrastanut omaehtoista viljelytoimintaa kesästä 2012 alkaen. Luonteeltaan itseorganisoituva ja asukaslähtöinen viljelytoiminta on tyyppiesimerkki 2000-luvulla kansainvälisestikin suosiota kasvattaneesta kaupunkiviljelystä (esim. Ionnau ym. 2016; Follman & Viehoff 2015; Willman 2015). Kaksi ensimmäistä kesää yhteisöviljelmä toimi Tampereen Aspinniemessä Näsijärven rannalla, mutta joutui siirtymään syksyllä 2013 rakennustöiden alta. Uusi paikka löytyi aktiivisen etsinnän ja neuvottelujen jälkeen seurakunnan mailta Kalevanharjulta, purettujen kasvihuoneiden jälkeensä jättämältä joutomaalta. Viljelytoiminta on vapaamuotoista ja itseorganisoitunutta: se lukeutuu kaupunkiaktivismin ja neljännen sektorin toiminnan piiriin (ks. myös Mäenpää ym. tässä teoksessa). Viljelijät tapaavat toisiaan viikoittaisissa talkoissa ja pitävät yhteyttä Facebook-ryhmän kautta. 265 Asuminen on osallistumista Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Sato on yhteistä, ja kuka tahansa viljelijöistä voi käydä poimimassa satoa sitä mukaa kun se kesän edetessä kypsyy. Puutarha koostuu reilusta viidestäkymmenestä viljelysäkistä ja -laatikosta, jotka viljelijät ovat hankkineet lahjoituksina tai rakentaneet itse kierrätysmateriaaleja hyödyntäen. Varastona toimivassa vanhassa kasvihuoneessa säilytetään kunkin kotoaan yhteiseen käyttöön tuomia sekä seurakunnalta käyttöön saatuja työkaluja. Aktiivisia viljelijöitä on viitisentoista. Useimmat osallistujat ovat nuoria aikuisia, mutta mukana on myös viljelijöiden lapsia. Lisäksi ryhmässä on noin 30 seuraajajäsentä, jotka osallistuvat lähinnä silmäilemällä projektin kuulumisia Face bookissa tai vierailemalla satunnaisesti viljelmällä. Tietoa toiminnasta on jaettu niin sosiaalisessa mediassa kuin kesätapahtumissa, mutta uusia osallistujia on löytynyt myös ohikulkijoista. Ruoan tuottamisen lisäksi viljelyharrastukseen liittyy halu kokeilla jotain uutta ja kiinnostavaa, olla kosketuksissa luonnon kanssa, tavata uusia ihmisiä sekä elävöittää ja hyödyntää tyhjäkäynnillä olevaa kaupunkitilaa (Willman 2015). Karhupuiston aineistomme koostuu havainnoinneista sekä puistokummien puolistrukturoiduista haastatteluista kesältä 2012. Tampereen Kalevanharjulla olemme puolestaan keränneet aineistoa osallistuvan havainnoinnin, ryhmähaastattelun ja kirjeenvaihdon menetelmin vuosien 2014 ja 2015 aikana. Toteutimme kenttätyöt alun perin kahta erillistä tutkimusta varten, joissa olemme tarkastelleet puutarhanhoitoa osallistumisen ja keskenään kilpailevien tilankäyttöjen (Kaakinen 2013) ja kehollisten kokemusten (Willman 2015) kautta. Tässä artikkelissa tuomme aineistot yhteen ja lähestymme niitä uudesta näkökulmasta. Vaikka esittelemämme kaksi urbaania puutarhahanketta edustavat lähtökohdiltaan hieman erilaisia osallistumisen tapoja, niitä yhdistää mielekäs asuminen puutarhan ja toisten kaupunkilaisten kanssa. Näiden esimerkkien avulla lähestymme kokemuksia antoisasta kaupunkielämästä ja ihmisen hetkissä rakentuvasta suhteesta kaupunkiin, toisin sanoen urbaania kanssa-asumista. Kokeilua, leikkiä ja oleilua puutarhan kanssa ”Ja niitä pikkulintuja kävelee siellä ja yks on semmone lintu, että se määrätyn ihmisen polvelle tulee aina – – ni tulee siihe se lintu, ja Pirjo on niin tark- 266 Noora Pyyry, Inka Kaakinen ja Krista Willman Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) ka että niitä ei saa syöttää [naurua]. Mutta ku Pirjon silmä vältti ni joskus vähän niitä pullanmuruja… [naurua]”. (Karhupuisto, ote puistokummin haastattelusta) Kuten lainaus Karhupuiston osallisuushankkeesta antaa ymmärtää, puutarhanhoitoon liittyy pienistä arjen tapahtumista nouseva ilo. Pikkulintujen syöttämisen kaltaiset hetkelliset tapahtumat jäävät helposti ulkopuolisilta huomaamatta, mutta ne syventävät ihmisen kaupunkisuhdetta kuin varkain. Toistuvat jokapäiväiset tapahtumat ottavat osaa ihmisen asumiseen juuri affektuaalisella, eli tunnetilojen tasolla: ne saavat aikaan iloa ja mielekästä oleilua. Ne pysäyttävät ja kutsuvat ihmisen kanssa-asumaan. Osallisuuden kokemus rakentuu näiden tapahtumien kautta, vähitellen. Kun ihmisellä on tilaa ja aikaa olla mielekkäästi tekemisissä ympäristönsä kanssa, on hän usein myös avoin uusille kohtaamisille ja tapahtumien mukaan tempautumiselle (ks. myös Rättilä & Rinne tässä teoksessa). Näin syntyy positiivinen osallisuuden kehä. Tätä ajatusta kaupungin ja sen moninaisten tapahtumien roolista osallisuuden rakentumisessa avaamme tässä luvussa. Karhupuiston kummeille puutarhanhoidon viehätys on osittain juuri rutiineissa, toistuvassa, arkisessa tekemisessä. Puutarha saa liikkeelle, ulos, ihmisten ilmoille. Se tuo päivään sopivaa rytmiä ja omaehtoista ohjelmaa: palataan samalle istutukselle, nähdään samoja kasvoja, toistetaan totuttuja toimia. Rutiininomainen tekeminen mielletään usein ikäväksi, ja toki rutiini saattaa peittää alleen mahdollisuuden uuteen, mutta sitä luonnehtii myös tekemisen helppous ja vaivattomuus. Parhaimmillaan se rentouttaa ja tuo lohtua arjen kaaokseen. Rutiini ei toisaalta olisi rutiinia ilman sitä rikkovia sattumia, ja jokainen talkoopäivä tuo mukanaan lupauksen jostain uudesta. Gilles Deleuze ja Félix Guattari (1980/1987) ovat esitelleet ”kertosäkeen” (ransk. la ritournelle, engl. refrain) käsitteen kuvatakseen muutoksen mahdollisuutta rutiinien ja toiston kautta tapahtuvan toiminnan yhteydessä. Sama toistuu, muttei koskaan samalla tavalla. Tämä johtuu jokaisen tilanteen erityisyydestä. Kun samaa musiikkia soitetaan kerta toisensa jälkeen, jää aina mahdollisuus ilmaista samat sävelet hieman toisin kuin edellisellä soitolla. Samoin toistuva rikkaruohojen nyppiminen, taimien hoivaaminen ja haravointi tekevät tilaa muutokselle. Koska maailma ei ole staattinen tai valmis, jokainen toisto ta- 267 Asuminen on osallistumista Kansalaiset kaupunkia kehittämässä pahtuu uudenlaisessa tilanteessa: aurinko paistaa eri tavoin, kukat kurottavat valoon, lapion varsi on ehkä rikki tai lintu laulaa juuri sillä hetkellä erityisen kauniisti. Ihminen on osa tätä maailman liikettä ja siksi myös aina mahdollisesti muuttuva. Rutiininomainen tekeminen avaa aistit uusille asioille, ja tämä aistiminen tapahtuu ympäristön kanssa. Muutos ei ole toiminnan tavoite, mutta toiston ja osallistumisen kautta syntyy tilaisuuksia nähdä maailma toisin. Tämä muutos vaatii aikaa, tilaa ja avoimuutta uusille kohtaamisille. Puutarhahankkeen kautta Karhupuistosta on tullut kummeille oma oleiluja kohtaamispaikka. Osallistujien keski-ikä on korkea eivätkä kaikki kummit enää juuri jaksa osallistua puutarhatöihin, mutta he saapuvat silti talkootapaamisiin. Puiston penkit houkuttelevat heidät yhteiseen lepohetkeen, tuulettumaan, vaihtamaan päivän kuulumiset, seuraamaan kaupunkielämää tai ihastelemaan istutuksia. Puisto kiittää huomiosta. Kukkapenkki kertoo kasvutarinoita, raportoi säistä tai juoruilee öisistä juhlista. Uskaliaimmat pikkulinnut saapuvat lounastamaan pullanmuruja. Lehmuspuut piirtävät hiekkakenttään tutut varjonsa, jotka jakavat puistonkäyttäjät auringonhakuisiin ja -pakoisiin. Osalle kummeista puisto on kuin olohuoneen jatke, se tarjoaa paikan kiireettömään oleiluun ja omaan tahtiin tekemiseen. Roskien keruun, taukoilun, haravoinnin ja kuivien kukintojen nyppimisen lomassa voi suoristaa selän ja kohdistaa katseen ympäröivään kaupunkiin (kuva 1). Karhupuiston viertä kyntävät raitiovaunut, lippakioskin kahvilan terassi, taksitolppa, kirjasto sekä korttelin lukuisat kivijalkaliikkeet syöttävät jalankulkijoita puistoon ja sen reunoille ja tarjoavat vastakohdan kukkapenkin hitaille muutoksille, kesän kululle syksyyn. Kivikaupungin kiire lomittuu puiston verkkaiseen rytmiin, pakottomaan puuhailuun ja uteliaaseen joutilaisuuteen. Puistossa käyvä tuuli tempaisee mukaansa kummin hatun, sieppaa siihen lippakioskin kahvikeskustelut ja heittää ne ohikulkijalle. Kiireetön oleilu avaa mahdollisuuksia kohtaamisiin, ihmettelyyn ja kaupungin tutkimiseen. Tämä kyselevä asenne syventää suhdetta kaupunkitilaan ja luo puutarhaan leikillisyyden ilmapiiriä. Tätä voidaan tarkastella lähestymällä osallistumista urbaanina leikkinä (Stevens 2007), johon kuuluu muiden seurasta nauttiminen ilman erityistä päämäärää. Aikuisten leikki näyttäytyy erilaisena kuin lasten leikki. Lasta kannustetaan leikkimään ja leikkiä 268 Noora Pyyry, Inka Kaakinen ja Krista Willman Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) pidetään lapselle ominaisena toimintana, mutta säännöt muuttuvat ihmisen ikääntyessä. Leikki nähdäänkin usein aikuismaisen käytöksen vastakohtana, koska se on näennäisen hyödytöntä ja päämäärätöntä. Leikkisä suhde kaupunkiin kuitenkin venyttää arjen rajoja. Urbaaniin leikkiin kuuluvat kohtaamiset tuntemattomien kanssa ja avoimuus uusille, yllättäville kokemuksille. Vaikka urbaanin puutarhanhoidon ilmeisimpänä tavoitteena on hyötytai koristekasvien kasvattaminen, on sillä myös tärkeä sosiaalinen funktio ja samalla toiminta on keino heittäytyä luvalla leikkisäksi. Tässä suhteessa hankkeet muistuttavat uuden urbanismin muita tilan haltuunoton muotoja, kuten Ravintolapäivää tai neulegraffitien kutomista. Ottamalla osaa näihin hiljaisesti hyväksyttyihin (ja yhä enemmän myös virallisesti tunnustettuihin) kaupunkiaktivismin muotoihin aikuisille avautuu mahdollisuus leikkisyyteen ja mielekkääseen oleiluun ilman pelkoa liiallisesta rajojen ylittämisestä (ks. myös Mäenpää ym. tässä teoksessa). Kuva 1. Kaupunkielämää Karhupuistossa. Kuva: Michail Galanakis. 275 Asuminen on osallistumista Kansalaiset kaupunkia kehittämässä puute voi muodostaa esteitä osallistumiselle. Vain suomeksi tapahtuva viestintä saattaa rajata maahanmuuttajien osallistumisen mahdollisuuksia, eikä kodin seinien ulkopuolelle ulottuvan asumisen toteutuminen ole tällöin täysin mutkatonta. Tiedottamisen puute ja muut urbaanien puutarhojen ympärillä olevat näkymättömät raja-aidat tuovat esille osallisuuden kääntöpuolen. Kaupunkiviljelytoiminta tarjoaa joillekin kaupunkilaisille erinomaisen polun osallistumiseen. Viljelytoiminta ja -yhteisö tuottavat heille mielekkäitä kohtaamisia ja tilanteita, joiden kautta viriää osallisuuden ilmapiiriä puutarhaan ja laajemmin kaupunkiin. Samalla yhteisö sulkee ulos siihen kuulumattomat, olivat nämä sitten rikkaruohoja, tuhohyönteisiä tai ihmisiä. Urbaania puutarhanhoitoa, kuten mitä tahansa toimintaa, voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. Ehkäpä oleellisinta ei olekaan se, onko toiminta yhteisöjä rakentavaa vai julkista tilaa avaavaa. Tarpeellisempaa olisi pohtia niitä keinoja, joilla ihmisten mielekästä asumista kaupungissa voitaisiin tukea. Toteutuuko kaupunkilaisten osallisuus luontevammin kansalaislähtöisen neljännen sektorin toiminnan parissa vai voidaanko myös ylhäältä alaspäin suuntautuvilla osallisuusprojekteilla edesauttaa ihmisen mielekästä kanssa-asumista (vrt. Tuurnas & Haveri tässä teoksessa)? Minkälaiset hankkeet edistävät huolenpitoa ja vahvistavat kumppanuutta kaupunkiympäristön kanssa? Tämän artikkelin tarkoituksena on ollut tuoda esiin arkisen toiminnan merkitys ja osallistumisen tilanteisuus. Kaupunkisuunnittelun kannalta on tärkeää ymmärtää, että usein asukkaiden osallistuminen on hetkellistä, pienimuotoista – ulkopuolisen silmin jopa vähäpätöiseltä vaikuttavaa. Vaikkei tällaista osallistumista voida aina todentaa hankedokumentteihin, eikä se näennäisesti johda kohti ennalta määriteltyä päämäärää, näissä hetkissä kiteytyy arjen kanssa-asuminen. Siksi on tärkeää, että kaupunkia suunnitellaan avoimeksi kirjaville käytöille, myös tilojen hetkelliselle tuunaamiselle ja kodiksi tekemiselle. Joskus on parasta jättää suunnittelematta ja antaa tilaa keskeneräisyydelle, tilaa myös ei-inhimillisen ja materiaalisen maailman toimijuudelle. Valmiiksi ajatellut tilat ohjailevat niiden käyttöä ja rajaavat olemisen tapoja ennakolta. Ne saattavat toimia kanssa-asumista vastaan vaientaen kyselevän asenteen. Siksi myös kaupunkien ja muiden virallisten tahojen organisoimissa osallisuushankkeissa olisi tarpeen jättää tilaa suunnanmuutoksille ja 276 Noora Pyyry, Inka Kaakinen ja Krista Willman Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) kanssa-asumiselle. Tällöin voi avautua mahdollisuuksia leikilliseen oleiluun, ihmettelyyn ja yllättäviinkin kohtaamisiin, eli kanssa-asumiseen omassa kaupungissa. Monimuotoinen kaupunki on erilaisten, päällekkäisten ja ristiriitaistenkin sommitelmien kudelma: se on avoin ja muuttuva ja siksi monia elämisen tapoja salliva. Uskallus ennakoimattomaan sotii ehkä suunnittelun tiedollista varmuutta korostavaa lähtökohtaa vastaan, mutta voi parhaimmillaan synnyttää positiivisen osallisuuden kehän. 277 Asuminen on osallistumista Kansalaiset kaupunkia kehittämässä Lähteet Anderson, Ben & Wylie, John (2009). On geography and materiality. Environment and Planning a 41:2, 318–335. Bennett, Jane (2010). Vibrant matter: A political ecology of things. Durham: Duke University Press. Daskalaki, Maria & Mould, Oli (2013). Beyond urban subcultures: urban subversions as rhizomatic social formations. International Journal of Urban and Regional Research 37:1, 1–18. Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1980/1987). A thousand plateaus: Capitalism and schizophrenia. (Alkup. Mille plateux, volume 2 of Capitalisme et schizophrénie, julkaistu 1980.) Käännös ja esipuhe Brian Massumi. Minneapolis: University of Minnesota Press. Follman, Alexander & Viehoff, Valérie (2015). A green garden on red clay: creating a new urban common as a form of political gardening in Cologne, Germany. Local Environment 20:10, 1148–1174. Greenhough, Beth (2010). Vitalist geographies: Life and the more-than-human. Teoksessa Ben Anderson & Paul Harrison (toim.) Taking-place: Non-representational theories and geography. Farnham: Ashgate, 37–54. Hernberg, Hella (2012). Helsinki Beyond Dreams: Actions towards a creative and sustainable hometown. Helsinki: Urban Dream Management. Ingold, Tim (2000). The Perception of the Environment: Essays on Livelihood, Dwelling and Skill. London: Routledge. Ionnau, Byro & Móran, Nerea & Sondermann, Martin & Certomà, Chiara & Hardman, Michael (2016). Grassroots gardening movements. Towards cooperative forms of green urban development? Teoksessa Simon Bell ym. (toim.) Urban allotment gardens in Europe. New York: Routledge, 62–90. Kaakinen, Inka (2013). Julkijuominen, julkisten tilojen sääntely ja Karhupuiston käytöskukat. Alue ja Ympäristö 42:2, 17–29. Pyyry, Noora (2016). Participation by being: Teenage girls’ hanging out at the shopping mall as ‘dwelling with’ [the world]. Emotion, Space and Society 18, 9–16. Rautio, Pauliina (2013). Children who carry stones in their pockets: on autotelic material practices in everyday life. Children’s Geographies 11:4, 394–408. Rautio, Pauliina & Pyyry, Noora & Hyvärinen, Reetta & Tani, Sirpa (2015). Lasten ja nuorten asuminen ei mahdu kotiin. Teoksessa Jouni Häkli, Risto Vilkko & Leena Vähäkylä (toim.) Kaikki kotona? Asumisen uudet tuulet. Helsinki: Gaudeamus. Rautio, Pauliina & Winston, Joseph (2015). Things and children in play – Improvisation with language and matter. Discourse: Studies in the Cultural Politics of Education 36:1, 15–26. Rose, Mitch (2012). Dwelling as marking and claiming. Environment and Planning d: Society and Space 30, 757–771. Staeheli, Lynn A. & Mitchell, Don (2008). The people’s property? Power, politics, and the public. New York: Routledge. 278 Noora Pyyry, Inka Kaakinen ja Krista Willman Pia Bäcklund, Jouni Häkli & Harry Schulman (toim.) Stevens, Quentin (2007). The ludic city: Exploring the potential of public spaces. London: Routledge. Thrift, Nigel (2004). Intensities of feeling: Towards a spatial politics of affect. Geografiska Annaler: Series b, Human Geography 86 b:1, 57–78. Tornaghi, Chiara (2014). Critical geography of urban agriculture. Progress in Human Geography 38:4, 551–567. Willman, Krista (2015). Yhteisöllisen kaupunkiviljelyn keholliset merkitykset. Alue ja Ympäristö 44:2, 30–44.