Matkimuksista määritelmiin : miten murteista puhutaan

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc/4.0/ Matkimuksista määritelmiin : miten murteista puhutaan © 2005 kirjoittaja ja Suomen kielen seura Published version Mielikäinen, Aila Mielikäinen, A. (2005). Matkimuksista määritelmiin : miten murteista puhutaan. Sananjalka : Suomen kielen seuran vuosikirja, 47, 98-118. https://doi.org/10.30673/sja.86658 2005 AILA MIELIKÄINEN Matkimuksista määritelmiin Miten murteista puhutaan 1. Johdanto Tässä artikkelissa tarkastelen niitä tapoja, joilla ei-kielitieteilijät puhuvat murteista, siis heidän käyttämäänsä metakieltä. Metakielen ilmauksia ei voi kysyä asenteita selvittelevissä kyselylomakkeissa tai haastatteluissa suoraan, vaan aineisto kertyy yleensä muiden kysymysten yhteydessä. Taustateoriansa puolesta tutkimukseni on kansanlingvistiikkaa, jonka parissa on viime vuosina elvytetty jo ennestään tunnettuja metodeja, mutta kokeiltu ja kehitelty myös uusia. Kyselylomakkeiden, haastattelujen ja karttatehtävien avulla on saatu tietoa siitä, miten ei-kielitieteilijät hahmottavat kielen alalajeja ja murteita, samoin kuin siitä, millaisia murrepiirteitä he tunnistavat eri murteista ja miten he niistä puhuvat. (Palander 2001.) Ei-kielitieteilijöiden metakieli on jaettu kahteen tyyppiin sen mukaan, liittyykö se kieleen vai kielenkäyttäjiin ja heidän yhteisiin arvoihinsa ja asenteisiinsa, siis siihen mitä on varsinaisen kielestä puhumisen "takana". Kielestä puhumista on käsitelty mm. kielenpiirteitä ryhmittelemällä: Ovatko tunnistetut piirteet fonologisia, morfologisia, syntaktisia vai leksikaalisia? Millaisia ilmauksia jää tämän ryhmittelyn ulkopuolelle? (Esim. Niedzielski-Preston 2000, 261-301ja302-314; Mase 1999, 103-104.) Murretietoisuuden tarkasteluun on Preston (1996, 40-41) hahmotellut neljä eri näkökulmaa, joiden jatkumoihin havainnot voidaan sijoittaa. "Saatavuus" tai "helppous" (availability) tarkoittaa sitä, onko ilmiö ei-kielitieteilijän käsiteltävissä oma-aloitteisesti tai haastattelijan avulla vai ei, paikkansapitävyys (accuracy) sitä, miten hyvin havainto vastaa lingvististä todellisuutta, yksityiskohtaisuus (detail) sitä, miten tarkkoja vs. yleisluonteisia havainnot ovat, ja hallinta (control) sitä, miten hyvin ei-kielitieteilijä hallitsee tunnistamansa murteen tai kielenilmiön. Esimerkiksi suomen murteista pystytään hyvin puhumaan yleisellä tasolla, mutta yksityiskohtia niiden piirteistä ei aina osata erottaa tai esittää. Matkimuksista määritelmiin Miten murteista puhutaan 99 Seuraavassa jaan kielestä puhumisen kahteen pä~tyyppiin: kielenainesesimerkkeihin ja sanallisiin kuvauksiin. Edelliseen kuuluvat kaikki murteesta esitetyt jäljitelmät, kuten lauseet, lauseketjut, fraasit, muut kiteymät, sanat ja sananmuodot, sekä näitä pienemmät äänneainekset. Toiseen ryhmään sisällytän puolestaan erilaiset selitykset ja kuvailut, joissa ei esiinny kielenaineksia. Näiden kirjo on laaja, sillä se ulottuu kielitieteellisten termien käytöstä affektiivisiin asenteisiin. Perusaineistona käytän kyselyä, jonka Jyväskylän yliopiston suomen kielen opiskelijat tekivät kurssitehtävänään syksyllä 2004. Jokaiselle annettiin lomake, johon piti kysyä suullisesti yhdeltä nais- ja miesopiskelijalta, mikä on tyypillistä luetelluille murteille ja slangille. Kielimuotoja oli yhdeksän, ja niissä oli sekä selviä maakuntamurteita että kaupunkimurteita. Järjestyksessä ne olivat seuraavat: Eteläpohjalainen murre, Kuopion seudun savolaismurre, Oulun murre, Lappeenrannan murre, Rovaniemen murre, Mikkelin seudun savolaismurre, Tampereen murre, Turun murre ja Helsingin slangi. Tässä artikkelissa käsittelen vastauksia alueellisessa järjestyksessä länsimurteista itämurteisiin (Turun murteesta Lappeenrannan murteeseen). Haastattelijoiden tuli täyttää lomake itse, ja heidän oli kirjoitettava vastaus siinä muodossa kuin haastateltava sen sanoi. Vastaajaa pyydettiin mainitsemaan "vain yksi, ensin mieleen tuleva murrepiirre", ja jos hänellä ei ollut kysytystä murteesta minkäänlaista käsitystä, kohdan sai jättää tyhjäksi. Vastauksia tuli kaikkiaan 104, 52 naiselta ja 52 mieheltä. Suurin osa vastaajista oli iältään 19-28-vuotiaita, useimmat 20-21-vuotiaita. Yli 30-vuotiaita oli kolme, heistä yksi yli 40-vuotias. Kaikki informantit olivat kuitenkin opiskelijoita: noin viidesosa opiskeli ammattikorkeakoulussa, muut yliopistossa. Opiskelupaikkakuntaa ei määritelty etukäteen, mutta suurin osa opiskeli opintoalojen perusteella Jyväskylässä. Kielten opiskelijat oli ohjeissa pyydetty rajaamaan pois. Kotipaikkakuntien perusteella vastaajat olivat eri puolilta Suomea, ja päämurrealueittain he jakautuivat seuraavasti: lounaismurteet 2, hämäläismurteet 23 (näistä pääkaupunkiseutu 5), pohjalaismurteet 18, peräpohjalaiset murteet 2, savolaismurteet 53 (näistä Jyväskylä 21) ja kaakkoismurteet 4. Murrejakaumaan ei kuitenkaan voi kiinnittää kovin suurta huomiota, koska jotkut muualta muuttaneet olivat ilmeisesti maininneet kotipaikakseen Jyväskylän. Kielenulkoisia muuttujia, siis informanttien taustaa, ei ollut tarkoitus käsitellä lähemmin vastausten analysoinnissa. Kyselyn tarkoitus oli saada selville, mitkä piirteet liitetään mihinkin murteeseen, ja kunkin murteen kohdalla oli lomakkeessa tilaa vain yhden rivin verran. Monet vastaukset olivat kuitenkin pitempiä, ja niistä voi päätellä, että kysymysten muoto oli vaihdellut, olihan haastattelijoita kaikkiaan 50. Omia kommentteja tilanteesta sai kirjoittaa paperin toiselle puolelle, ja haastattelujen kulusta keskusteltiin myös tunnilla. Yksi vaikeus oli ollut termi murre piirre, joka mainittiin lomakkeen ohjeissa. Vaikka tunnilla korostettiin sitä, ettei vas- 100 Aila Mielikäinen taajaa saisi ohjailla mitenkään, jotkut olivat joutuneet antamaan asiaa valaisevia esimerkkejä. Koska haastatteluja ei nauhoitettu, tilanteen vaikutusta vastausten muotoon ei voi selvittää. En kuitenkaan pidä tätä kovin suurena ongelmana metakielen tarkastelussa, sillä ilmeisesti juuri vaihtelevat kysymykset paljastivat sen, miten monilla eri tavoilla murteista voidaan puhua. Niitä harvoja tapauksia, joissa haastattelija on selvästi lisännyt annettuun esimerkkiin tuntemansa termin (esim. tarkoitti yleisgeminaatiota), en ota huomioon. Monipuoliset vastaukset itse asiassa nostivatkin esiin tutkimuskysymyksen, jonka selvittäminen ei ollut alkuaan tavoitteena; Monissa kyselyn vastauksissa on yhdistetty kielenainesesimerkit sanallisiin kuvailuihin. Käsittelen nämä kuitenkin eri pääluvuissa eli en tarkastele vastauksia kokonaisuuksina. Myös varsinaisen kyselyn kohteen, siis murteiden ja slangin tyypilliset piirteet, jätän tässä artikkelissa huomiotta. Aiheeni tuo kyllä näitäkin vastauksia esiin, mutta en analysoi niitä johdonmukaisesti. Sen sijaan täydennän tuloksia muilla tähänastisilla tutkimuksilla ja tutkimusaineistoilla, jotka valaisevat metakielen ongelmaa. Olen käynyt tätä varten läpi Nykysuomalaisen puhekielen murros -hankkeen Jyväskylän osatutkimuksen haastattelut, joiden lopussa keskusteltiin aina myös kielestä (JY-NPM 1979). Haastatteluaineistot laajentavat metakielen tarkastelua ajallisesti ja kontekstuaalisesti. 2. Murteiden jäljittely ja kielenainesesimerkit Kansanlingvistien mukaan murteiden imitaatiot ovat yksi parhaita tiedonlähteitä, kun halutaan selvittää, millaisiin kielenpiirteisiin ei-kielitieteilijät kiinnittävät huomiota. Eri kielialueiden tutkimuksissa on havaintoja siitä, että murteiden tuntomerkkejä ei aina pystytä erottamaan tai kuvaamaan piirteittäin, mutta niitä osataan jäljitellä. Muodoltaan nämä jäljittelyt ovat repliikkejä, sananparsia ja sanontatapoja sekä erilaisia fraaseja ja kiteymiä. Jäljittelyissä on kyse yksityiskohtaisista, yleensä myös oikeista, havainnoista, ja ne osoittavat myös kyseisen murteen hyvää hallintaa. (Preston 1999, xxxv; Bolfek Radovani 2000, 62; Niedzielski-Preston 2000, 111.) Suomalaiset tutkijat ovat jo 1900-luvun alussa keränneet ns. murrematkimuksiajajulkaisseet niitä Virittäjässä; kirjoitussarjan aloitti Heikki Ojansuu 1908. Pirkko Leino on sittemmin analysoinut matkimuksia pro gradu -tutkielmassaan ja jakanut ne 11 tyyppiin: kaskujen, dialogien, wellerismienja repliikkien lisäksi hän lukee niihin myös laulut, arvoitukset, vertaukset, köllinimet sekä irralliset sanat ja sanaluettelot. Vanhimmat suomalaiset matkimukset ovat peräisin 1850-luvul- ta, mutta niitä on tunnettu ilmeisesti jo 1700-luvulla.1 Matkimuksia on synty- 1 Tutkielman tarkastajan reunahuomautuksessa mainitaan, että esimerkkejä on jo Eerik Lencqvistin murteita käsittelevässä kirjoituksessa 1777. Matkimuksista määritelmiin Miten murteista puhutaan 101 nyt erityisesti naapuripitäjien murteista, joissa yksikin omasta kielestä poikkeava piirre on pantu helposti merkille. Kielen lisäksi on saatettu samalla pilkata murteenpuhujien muita ominaisuuksia, kuten esimerkiksi saituutta köllinimessä Slaihian skitrut. (Leino 1968, 188-190, 192, 196.) Seuraavassa käsittelen opiskelijakyselyssä mainittuja kielenainesesimerkkejä sen mukaan, jäljitelläänkö niissä murretta kokonaisin lausein tai fraasein vai irrallisin sanoin ja sananmuodoin vai mainitaanko näiden sijasta pienempiä äänneaineksia. Pituutensa mukaan nämä esimerkit muodostavat siis eräänlaisen jatkumon lauseketjuista ja lauseista yksittäisiin äänteisiin. Raja ei ole kovin jyrkkä, sillä vastauksissa usein toistuvista sanoista ja sananmuodoista on esitetty myös lyhyitä lausumia ja fraaseja, jopa pitempiä repliikkejä. Tästä syystä eri ryhmissä saattaa olla poikkeuksellisia esimerkkejä toisesta ryhmästä. 2 .1. Repliikit ja sanaluette lot Kyselyni perusteella matkimukset ovat yhä yksi tapa jäljitellä puhuttua kieltä. Kaikista murteen imitaatioista ylivoimaisesti yleisin oli· vastauksissa kysymystyyppi ookko nää (Oulusta ... ), joka mainittiin Oulun murteen piirteenä jossain muodossa peräti 51 vastauksessa 102:stä, kerran myös Rovaniemen murteen tuntomerkkinä: Tämän lisäksi 5 vastauksessa oli mainittu pelkkä nääpronomini, ja kerran tätä oli käytetty ilmauksessa vähä nää oot pöhölö. Kysymyksen kirjoitusasut vaihtelivat jonkin verran: ookko nää·~ ookkonää ~ ookkonä ~ ookkona. Suurtaajuisin variantti oli pelkkä ookko nää (22), toiseksi yleisin ookko nää Oulusta (14). Muutamassa vastauksessa matkimus oli kaksiosainen, niin että ookko nää Oulusta -kysymystä seurasi kysymys pelekääkkö nää polliisia tai syökkö nää Leijonaa ~ jellonia. Näistä kahdesta edellinen esiintyi myös yksinään; jälkimmäisellä viitattiin ilmeisesti Oulussa toimineen makeistehtaan Leijona-nimisiin tervapastilleihin .. Oulu mainittiin kaikkiaan vain 17 toisinnossa, ja tähän vaikutti ilmeisesti se, että nimi tuli esiin jo kysytyn murteen yhteydessä. Kysymystä varioitiin muullakin tavoin: ookko nää pöljä,juokko nää maitua, tuukko nää, meekkö nää käymään, voikko nää olla, alakko nää -alakko nää mua. Leinon tutkimuksen mukaan (1968,.206-208) matkimus Ookko nää Oulusta, joka voi saada jatkokseen monia erilaisia kysymyksiä, on muihin matkimuksiin verrattuna nuori, sillä hänen eri-ikäisissä aineistoissaan siitä on tietoja vasta 1960-luvulta. Muutenkin se poikkeaa yleisestä kaavasta, sillä siinä jäljitellään useita murrepiirteitä, kun tavallisesti huomio kohdistuu vain yhteen ilmiöön. -Kyselyaineistoni vastausvariantit ookko nää ja nää osoittavat, että nuoret ovat pitäneet olennaisimpana piirteenä pronominivarianttia nää, joka on usein vielä kirjoitettu yhteen verbimuodon kanssa, muiden samankaltaisten pikapuhemuotojen tapaan (vrt. moon 'minä olen', mullan 'mulla on'). 102 Aila Mielikäinen -Toiseksi matkimus ei noudata levikiltäänkään perinnäistä kaavaa. Kun matkimukset on tunnettu yleensä vain kyseisen murteen lähiympäristössä, ookko nää -sanonnoista on jo alkuaan ollut tietoja eri puolilta Länsi-Suomea. Leino päätteleekin tämänkaltaisenjäljittelyn siirtyvän murteiden tasoittumisen myötä maaseudulta suuriin asutuskeskuksiin ja leviävän samalla laajemmalle. Näin ollen ei siis ole ihme, että ookko nää -matkimus tunnetaan yhä opiskelijoiden keskuudessa ja että siitä on olemassa monenlaisia variantteja. Toisintojen tunnettuutta osoittaa se, että kysymystä on varioitu eri verbien avulla. Näistä uusimpia leviäviä tulokkaita lienee semanttisesti erikoistunut alakko nää mua 'tuletko leikkimään kanssani~ alatko seurustella kanssani'. Toinen nuorten tuntema sanonta on Turkuun liitetty tois pual jokke, joka mainittiin 14 vastauksessa. Vastauksissa oli jonkin verran variaatiota, mikä osoitti, ettei ilmausta osattu jäljitellä aivan tarkasti: tois puol ~ puolt ~ puolelt, jokke ~ jokkee jne. Kauimpana alkuperäisestä matkimuksesta oli muunnelma tuol puolen jokkee ja täl puolen jokkee. Fraasi tois pual jokke muistuttaa ookko nää Oulusta -fraasia siinä, että sekin sisältää selvän paikallisen tuntomerkin; on vain tiedettävä, että joki tarkoittaa Aurajokea. Jäljittely myös kohdistuu useaan piirteeseen, sillä siinä on mm. diftonginavartuma, geminaatio ja pitkän vokaalin lyhentymä. Näitä olisi erikseen vaikeampi matkia, eivätkä irralliset sananmuodot leimaisi yhtä selvästi Turun murretta. Loppuäänteiden kadon vuoksi ilmaus on sitä paitsi niin kulunut, että sen murreainekset ovat vaikeasti tunnistettavia. Toisaalta kaikkien sananmuotojen ei tarvitse olla pitemmässä matkimuksessa selvästi erotettavissa. Kansanlingvistien mukaan hyvä matkimus ei välttämättä ole täydellinen tai tarkka, vaan pääasia on, että se luo mielikuvan tietystä murteesta. Siksi kaunokirjailijatkaan eivät aina jäljittele autenttista murretta saadakseen henkilönsä sijoitetuksi oikealle murrealueelle tai oikeaan sosiaaliryhmään; epätäydellinen, viitteenomainen murre saattaa olla jopa tehokkaampi keino henkilöiden karakterisoinnissa. (Niedzielski-Pres- ton 2000,116.) Murrematkimukset ovat muodoltaan vakiintunutta kansanperinnettä, joten ainutkertaiset havainnot murteista eivät varsinaisesti kuulu niihin (Leino 1968, 2). Kuten ookko nää Oulusta-kysymys osoittaa, tällaista perinnettä syntyy silti kaiken aikaa, ja murteelliset sanonnat ja sutkaukset voivat nykyään levitä tehokkaammin ja laajemmalle kuin vanhassa agraariyhteisössä. Kyselyaineistossani on useita vakiintuneisiin matkimuksiin rinnastuvia sananparsia, sanontatapoja tai lentäviä lauseita, jotka on kuultu muualta, esimerkiksi kirjallisuudesta tai mainoksista: Turku onk mul kukka soittanu; Etelä-Pohjan- maa mä oon meiltä ja muut on meirän krannist; Rovaniemi älä höttyyle etelän mies, ota ohvia; Mikkeli onko Mikkeliim mänijöitä. Helposti jäljiteltäviä ilmauksia näyttävät olevan omasta kielenkäytöstä poikkeavat tervehdykset, huudahdukset, retoriset kysymykset ja muut kiteymät: Turku kui sää ny sillai; gui maar; Tampere em mää vaa tiä; tarttis tehrä; Helsinki mä en hei kestä, siis Matkimuksista määritelmiin Miten murteista puhutaan 103 tiät sä; Etelä-Pohjanmaa notta terve;justihin niin; Kuopio hyvvee päevee; voe hyvänen aeka. Kolmantena näille läheisenä matkimustyyppinä erottuvat tilapäisemmät ilmaukset, jotka paljastavat kysytyn murteen alueen tai kaupungin, monesti kotipaikkana: mää oon Turuust; Tampereelta nääs; siis just mä oon stadist;. Laphin se on menthävä; Mie oon Lappeenrannast. Jos paikannimeen voidaan jotenkin liittää alueen tyypillinen murrepiirre, ilmaus on helpompi omaksua ja se myös leviää käyttäjältä toiselle. Tällöin sen käyttäjällä ei tarvitse olla enää omakohtaisia havaintoja kyseisestä murteesta. Tyylikeinoina vanhoissa murrematkimuksissa käytetään mm. toistoa, sanaluetteloita, homonymiaaja sanaleikkejä sekä liioittelua ja hyperdialektalismeja (Leino 1968, 190-193). Nämä ilmiöt tulivat esiin myös kyselyn kielenainesesimerkeissä: Oulusa koulusa; mihinä, kuhuna, vehenä ja pöhönä; mihnä-mihnä-maalaiset; savvoo hiljoo ja kovvoo. Köllinimi mihnä-mihnä- maalaiset perustuu Etelä-Pohjanmaan saamaan epäviralliseen nimeen Mihnä-mihnä-maa, joka tunnetaan eri asuissa mm. sotilasslangissa (Penttinen 1984 s. v. Mih(i)nämaa, Mih(i)näkuh(u)namaa). Nuorten havainnoissa eri murteista oli myös tilapäisempiä imitaatioita,jotka osoittavat ei-kielitieteilijöiden kykyä erottaa vieraasta murteesta sen olennaisia piirteitä. Näitä lauseita oli esitetty varsinkin Helsingin slangista, esimerkiksi tsiigaa jengii joka kadulla dallaa; joutuu slaidaa sporalla himaan; hei Juge, heitä pari hugee. Tärkein piirre slangin jäljittelyissä oli vierasperäinen sanasto, toinen vieraat konsonantit b, d, g jaf Muiden murteiden valikoima oli pienempi ja matkituilta piirteiltään kirjavarnpi, ja siihen kuului osin samo- ja kielenilmiöitä kuin irrallisiin sananmuotoihin (näistä jäljempänä), kuten erikoisia murresanoja, homonymiatapauksia ja pronominivariantteja: ketä sä luulet olevas; ei trenkää ruveta mokajamahan; puristellaan matot; myö ruvetaan hommiin. 2.2. Murresanat Varsinaiset murresanat eli lekseemit ovat vanhastaan kiinnittäneet vierasmurteisten huomiota. Huomio kohdistuu yleensä kahteen sanatyyppiin: outoihin sanoihin, jotka vaikeuttavat vieraan murteen ymmärtämistä, ja tuttuihin sanoihin, joilla on eri merkitys kuin omassa murteessa. Varsinkin jälkimmäisistä on syntynyt runsaasti kaskuja tai matkimuksia (esim. Punttila 1998, 58-64). Sanastosta tehdyt havainnot ovat nykyään monipuolisempia kuin murrekaskujen ja -matkimusten perusteella voi päätellä, sillä tiedonvälitys ja kirjallisuus tekevät tunnetuksi kaukaisempienkin murteiden ja kaupunkikielten sanastoa. Kyselyssä eniten sanoja lueteltiin Helsingin slangista, onhan sanasto sen tärkein tuntomerkki: sontsa 'sateenvarjo', spora 'raitiovaunu', dösä 'lin- ja-auto', digata 'pitääjstak' jne. Muiden murteiden yhteydessä mainittiin paitsi 104 Aila Mielikiiinen murteiden myös yleiskielen tai yleispuhekielen sanastoa, esimerkiksijoppari 'tavarateline',flikka -plikka,pöljä 'hölmö', tuima 'suolainen' ,porista 'jutella', patio 'sisäpiha' ja linkku ·~ onnikka 'linja-auto'. Ainakin osa näistä sanoista on voitu kuulla joltain tutulta, jonka puhekieli edustaa kysyttyä murretta. Murteen omaleimaiseen sävyyn vaikuttavat usein muidenkin sanaluokkien sanat kuin substantiivit, adjektiivit tai verbit Erilaiset partikkelit, pronominit ja kysymyssanat luovat yhdessä syntaktisten ainesten kanssa tietynlaisen mielikuvan murteenpuhujasta, nimenomaan silloin,· kun. ne eivät kuulu omaan puhekieleen. Varsinkin dialogissa ne voivat aiheuttaa erilaisia konnotaatioita, ja siksi ei ole ihme, että kyselyssä mainittiin eri murteista sellaisia sanoja kuin kui, ketä 'kuka', nääs, notta 'jotta', niinkö 'niin kuin', kah, tokko ja mittee sekä liitepartikkeleita (laitapahan, mitteepä). Ilmauksissa on muista murteista poikkeavia pronomineja,. konjunktioita ja erityyppisiä partikkeleita, joilla sävytetään lausumaa tai osoitetaan vuorovaikutusta (ks. Hakulinen ym. 2004, 769-771). Nämä suurtaajuiset kielenainekset ovat usein murteille yhteisiä ja laajalevikkisiä, ja jos niiden sijasta käytetään jotain harvinaisempaa varianttia, kontrasti on suuri ja se myös pannaan merkille. Näin on varsinkin silloin, kun variantteja on vähän (esim. mitä~ mittee; että -jotta -notta). 2.3. Irralliset äänne- ja muotovariantit Irrallisten äänne- ja muotovarianttien käyttö murteista puhuttaessa on sekin eräänlaista jäljittelyä. Ei-kielitieteilijät puhuvat usein murresahoista ja mainitsevat esimerkkeinä näistä tavallisten sanojen murreasuja, kuten käret 'kädet' tai mehtä. 'Kielenpiirteen' ja 'murrepiirteen' käsitteet ovat heille outoja, 'äänneasusta' tai 'variantista' puhumattakaan. Suomen murteista on helppo havaita äännevaihteluja, koska meillä ei ole samanlaisia liukuvia ääntämyseroja kuin esimerkiksi englannin murteiden vokaalistossa. Äänteelliset erot ovat toisistaan selvästi erottuvia, kuten voi havaita vaikka yleiskielen d:n tai ts:n murteellisista vastineista. Millaisia sitten ovat äännepiirteet,joihin helpoimmin kiinnitetään huomiota ja joita mainitaan nimenomaan irrallisina sananmuotoina? Kaikkien tähänastisten aineistojen valossa tärkeimpiä havaintojen kohteita ovat persoonapronominit. Kansanlingvistisissä tutkimuksissa niitä on käsitelty mm. pragmaattisina aineksina tai sanastopiirteinä (Niedzielski-Preston 2000, 11; Mase 1999, 106). Suomen murteissa pronominivarianttien vaihtelut ovatensisijaisesti äänneopillisia. Liitetäänpä persoonapronominit kielessä mihin piirreryhmään tahansa, ne huomataan helposti, koska ne esiintyvät tiuhaan jokapäiväisissä, kaikkein henkilökohtaisimmissa vuorovaikutustilanteissa. Kyselyn useimmissa vastauksissa oli ainakin yhden murteen esimerkkinä jokin persoonapronominin variantti. Vastauksia, joissa ei ollut yhtään persoona- Matkimuksista määritelmiin Miten murteista puhutaan 105 pronominia, oli vain muutama. Osa pronomineista esiintyi pitemmissä ilmauksissa tai matkimuksissa (ks. edeltä), mutta useimmiten ne mainittiin yksinään. Suurin osa varianteista oli yksikön L ja 2. persoonasta, ja kaikkein useimmin, peräti 87 vastauksessa, oli mainittu mie, sie tai pelkkä mie. Myös miä, siä -variantti oli muutamilletuttu, samoin miu-vartaloinen taivutusmuoto. Lisäk- si mainittiin pikapuhemuodot mää, sää ja mä, sä ~ ma sekä snää ja nää 'sinä', ja myös pitempiä muotoja esitettiinjoidenkinmurteiden tuntomerkeiksi.Valikoimasta voi päätellä, että kaikki suomen murteiden pikapuhemuodot tunnetaan hyvin. Persoonapronominien murrevariantit mie, sie ja mää, sää tai mä, sä ovat myös nauhoitetuissa haastatteluaineistoissa useimmin mainittuja yksityisiä kielenpiirteitä (JY-NPM 1979). Muista persoonista oli mainittu itämurteiden labiaalistuneet pronominivariantitmyö, työ, hyö tai jokin näistä, pari kertaa myös pitkävokaalinen hää. Se, ne -pronominien käyttöön hän, he -:pronominien asemesta ei kukaan ollut kiinnittänyt huomiota, ja siinä onkin kyse laaja-alaisesta ilmiöstä, ei minkään kysytyn murteen tai slangin leimallisesta/piirteestä. Muista demonstratiivipronomineista oli pari hajamainintaa: tää, toi, noi. Nykypuhekielessä yleistyviä laajalevikkisiä äännepiirteitä ei ilmeisesti liitetä murteisiin niin herkästi kuin esimerkiksi mie, sie-:variantteja. Toinen irrallisten äänne- ja muotoasujen ryhmä muodostui paikkaan, asukkaisiin tai murteeseen viittaavista nimistä. Ilmiö tuli.esiinjo pitemmissä matkimuksissa: tällaisista nimistä ja sanoista tulee helposti muistettavia tunnusmerkkejä, "nimilappuja", murteille. Tuttujen matkimusten nimiä saatetaan siteerata vapaamminkin, kuten vanhimmat jyväsky läläisinformantit tekivät 1970- luvun haastatteluissa luonnehtiessaan Laukaan murretta: puhua laakaalaista, laakaalaasel laalu erottaajokkainev vieläkijjoka -- (JY-NPM 1979). Kyselyssä yleisin paikannimi, jonka irrallisella murrevariantilla yritettiin jäljitellä murretta, oli Turku. Sen lounaismurteisissa sisäpaikallissijoissa tulevat esiin loppuheitto, toisen tavun vokaalin:piteneminenja.geminaatio: Turus, Turust, Turkku. Jäljittelyissä illatiivimuotoon liitetään kuitenkin usein lounaismurteiden sse-pääte (Turkkusse), vaikka se ei tähän nimeen kuulukaan (Wiik 1998, 36; ks. myös Koski 2000, 113, 116). Tästä on vielä abstrahoitu uusi analoginen perusmuoto Turkkune (vrt. ihmisse :.ihmine; Saarinen 2004, 6). Kyselyssä Turku-nimen mainitsi jossain muodossa 33 vastaajaa. Mairiinnoista lähes puolet oli pitkävokaalista ja loppuheittoista elatiivimuotoa (mä oon ~ oot sä) Turuust. Turkkune-vartaloisia muotoja oli kaikkiaan 11, ja useimmat niistä ovat tulkittavissa illatiiveiksi: (mennään) Turkkuseen ~ Turkuseen~ Turkkuse. Jäljittelyn vaikeutta osoittaa se, että muutamat muodot olivat jo melko kaukana aidosta murteesta: Turgusees, (mennään) Turuuhun. Toiseksi yleisimmin käytettiin paikkaan tai asukkaisiin viittaavia ilmauksia Pohojanmaa ja (etelä)pohojalaanen (yhteensä 13 vastauksessa). Pohojalaanen sisältää kaksikin äännepiirrettä; näistä svaa kuuluu muihinkin pohja- 112 Aila Mielikäinen Opiskelijakyselyssä vääntäminen (ja kääntäminen) liitettiin lähes aina Kuopion seudun savoon. Vääntäminen ei-rajoitu kuitenkaan vain niihin murteisiin, joissa pitkä aa ja ää ovat diftongiutuneet. Jyväskyläläisten haastatteluissa lukiolaistyttö mainitsi vääntämisestä esimerkkinä porilaisten puhetavan (JY-NPM 1979, ks. myös Mielikäinen-Palander 2002, 96). Kyselyvastauksissa verbiä käytettiin myös Etelä-Pohjanmaan ja Oulun murteesta, mutta ilman kielenainesesimerkkejä. Sillä viitataan siis yleisemminkin leimalliseen murteeseen. Kolmanneksi vääntää-verbillä voidaan kuvata slangisanoja, jotka on saatu muita sanoja muuntelemalla, esimerkiksi vieraista kielistä: puolsivistynyttä ulkomaalaista sanontaa jotenkin kääntäejja vääntäen (eläkeikäinen mies, JY-NPM 1979). Tällöin käytetään usein myös johdosta väännellä. · Vääntää-verbi on kansanlingvistisesti monimerkityksinen. 'Minkä tahansa leimallisen murteen' merkitys on kiintoisa, sillä tässä merkityksessä vääntää vastaa oikeastaan alkuperäistä murtaa-verbiä, jota ei sellaisenaan enää käytetä puhumisesta. Nominijohdos murre ja harvinaisempi ilmaus puhua murtaen ovat jo leksikaalistuneita, joten vääntää-verbi kuvaa nykysuomalaiselle selvemmin 'murtavaa puhetapaa'. Tähän viittaavat myös kyselyvastauksissa käytetyt ilmaukset vääntäminen, vääntö ja vääntäen (ja kääntäen). Jopa murretta vastaava johdos väänne on mahdollinen: eläkeikäinenjyväskyläläismies kertoi haastattelijalle keskisuomalaisen murteen säilyttäjistä, jotka "muistavat sen asiam mite, miten niitä puhuttii aina niitä käänteitä ja, väänteitä" (JY-NPM 1979). Toinen lähes termistynyt ilmaus on leveä, joka on yleinen sekä aiemmissa haastatteluissa että kyselyssä. Murteen leveys ei koske vain suomen kieltä, vaan siitä on havaintoja muistakin kielistä, esimerkiksi engl. broad, rts. bred (Coupland-Williams-Garrett 1999, 341; BolfekRadovani 2000, 64). Yleensä sillä tarkoitetaan yleiskielestä tai muista murteista huomattavasti poikkeavaa kielimuotoa, siis suunnilleen samaa kuin vääntää-verbillä sen laajemmassa merkityksessä. Kaikkien tähänastisten havaintojen perusteella leveä vaikutelma tulee esimerkiksi savolaisesta diftonginreduktiosta, mutta myös eteläpohjalaisten on sanottu puhuvan leveästi tai -kuten he itse sanovatleviää murretta tai leviäätte. Kolmas kansanlingvistiseksi termiksi kiteytynyt verbi on venyttää, joskus myös venyä. Kuten edeltä kävi ilmi, venytys merkitsee mm. hidasta puhetapaa. Kyselyvastauksissa venyttämisen käsitettä valaistiin muutamilla esimerkeillä, jotka viittasivat useaan eri murrepiirteeseen: eteläpohjalaiset venyttävät vokaaleja (pohojalaanen), tamperelaiset persoonapronomineja (mää, sää) ja kuopiolaiset diftongeja tai konsonantteja (Kaappakavulla, siellä pittää puhua sillee kahella konsonantilla). 1970-luvunjyväskyläläisten haastatteluissa venyttämisellä tarkoitettiin ensisijaisesti mää, sää -pronomineja. Sanaa käytetään myös toisen tavun lyhyen vokaalin pitenemisestä, joka on tyypillistä Matkimuksista määritelmiin Miten murteista puhutaan 113 mm. lounaismurteille (ks. Wiik 1998, 45) sekä monille itämurteille. Jyväskylän puhekielessä sen huomaavat erityisesti muualta muuttaneet (Jyvääskylä; Mielikäinen 1997, 89 ja siinä mainitut lähteet). Tässä merkityksessä venyttääverbi puuttuukin kokonaan 1970-luvun eläkeikäisten ja keski-ikäisten jyväskyläläisten haastatteluista; sen sijaan yksi eläkeläisnainen kuvasi tuolloin Jyväskylän seudun murretta laahaavaksi (JY-NPM 1979). Venyttää-verbin käyttö puhetavasta mainitaan jo Nykysuomen sanakirjassa, ja esimerkit viittaavat äänenkäyttöön ja puheen hitauteen, mutta myös yksityisiin kielenpiirteisiin (NS s. v. venyttää). 3.3. Affektiiviset asenteet Sekä suullisissa haastatteluissa että kirjallisissa kyselyissä ilmaistaan toisinaan kielenkäyttöön liittyviä affektiivisia (emotionaalisia, arvottavia) asenteita. Ne voivat kohdistua murteisiin yleensä, johonkin tiettyyn murteeseen, murrepiirteisiin tai murteenpuhujiin. Puhe kielestä ja puhe kielenkäyttäjistä kietoutuvat usein yhteen, niin että asenteiden kohteita ei voi erottaa toisistaan. Esimerkiksi vanhojen murrematkimusten lingvistinen sisältö on yleensä hyvin yksityiskohtainen ja totuudenmukainen, mutta matkiminen sinänsä on samalla köllinimiin rinnastuvaa lähinaapureiden pilkkaamista. Yleisluonteisin emotionaalinen näkökulma murteisiin on niiden miellyttävyys tai vastenmielisyys. Yleinen asennoituminen murteisiin on suomalaistutkimusten mukaan nykyään enimmäkseen myönteistä. Murteisiin liitetään rento, leppoisa ja kotoisa sävy, kun taas norminmukainen puhekieli voi kuulostaa tärkeilyltäja teeskentelyltä. 1970-luvun haastatteluissa (JY-NPM 1979) aitoja murteita kuvattiin hienoiksi, olivatpa ne mitä murretta tahansa. Erikseen mainittiin esimerkkejä murteista, joita oli mukavaa, kivaa tai hupaisaa kuunnella. Suomessa 1990-luvulla alkanut murreaalto ja sen tuottama murrekirjallisuus on korostanut murteiden humoristisuutta, usein tahattomastikin. Siksi varsinkin nuoret arvioivat murteita ja murrepiirteitä nykyään vastakohtaparilla hauska -ärsyttävä (Mielikäinen-Palander 2002, 101). Koska kyselyssä oli päähuomio murteiden tuntomerkeissä, näillä adjektiiveilla luonnehdittiin kuitenkin lähinnä yksityisiä kielenpiirteitä. Muita arvottavien asenteiden kohteita ovat mm. murteiden kauneus vs. rumuus, maalaisuus vs. kaupunkilaisuus ja korrektius (esim. Preston 1996, 54-55; Inoue 1999). Esteettisyys ei suomalaistutkimusten mukaan ole kovin tärkeä ominaisuus. (Mielikäinen-Palander 2002, 100-101.) Vanhempien henkilöiden haastatteluissa se tulee kuitenkin esiin, kun keskustellaan yleensä kielenkäytöstä ja sen muuttumisesta omiin kouluaikoihin verrattuna. Esimerkiksi eläkeikäiset ja keski-ikäiset jyväskyläläiset käyttivät 1970-luvulla sellaisia ilmauksia kuin sievää ~puhdasta kieltä, hyvää suomea ja puhua nätisti 114 Aila Mielikäinen -hyvemmin -siistimpää kieltä. Näillä ilmauksilla he tarkoittivat joko norminmukaista kieltä tai vanhojen stereotypioiden mukaan Jyväskylän tai Keski-Suomen murretta. Kummankin ikäryhmän haastateltavat totesivat kaupunkilaisten tai paremmin koulutettujen puhuvan myös hienoa kieltä tai muita hienommin. Virallisempien tilanteiden vaatimaa kielenkäytön muutosta he puolestaan kuvasivat neutraalisti tai joskus ironisoiden verbeillä sivistää - sievistää (kieltään), kaunistella ja fiinistellä. (JY-NPM 1979 .) Keskustelut paljastavat siis vanhempien ikäpolvien kokemat sosiaaliset ja tilanteiset erot, joita koulutus ja puhekielen ja kirjakielen kuilu ovat heidän nuoruudessaan vain vahvistaneet. Nuorempien ikäryhmien asennoituminen on nykyään huomattavasti tasa-arvoisempaa ja pragmaattisempaa, eikä "puhdas" tai "hyvä" kieli ole enää samanlainen tavoite kuin menneinä vuosikymmeninä. Toisaalta heidän murreympäristönsäkin on aivan erilainen kuin 1900-luvun alkupuoliskolla. Vaikka nykynuorten kielellinen ympäristö on sosiaalisesti tasa-arvoistu- nut, kieltä arvotetaan yhä myös kielenkäyttäjien perusteella. Murteiden luonnehdinnassa turvaudutaan vanhoihin heimostereotypioihin, joita nykyinen murrekirjallisuuskin pitää yllä, ja media luo ja levittää uudenlaisia ryhmittelyjä (vrt. Mantila 2004). Teettämässäni kyselyssä oli melko vähän luonnehdintoja, jotka viittasivat suoraan kyseisiin kielenkäyttäjäryhmiin. Tähän saattoi vaikuttaa sekin, että murteet ja slangi määriteltiin puhtaasti kaupungin tai alueen mukaan (Turun murre, Kuopion seudun savolaismurre), ei alueen asukkaisiin viittaavilla sanoilla (*turkulaisten murre, *savolaisten murre). Muutamissa vastauksissa oli silti ilmauksia, joilla kuvattiin pikemmin kielenkäyttäjiä kuin heidän kieltään: topakan kuuloista, rempseää, reilua, konstailematonta,jämptiä, lupsakkaa, rentoa, ylimielistä tai sairaan reteetä. Myös kielen rikkauteen ja köyhyyteen otettiin kantaa, ja jopa sukupuoleen saatettiin viitata: Tampereen murre oli äijämäistä, ja Lappeenrannan murteesta tuli yhdelle vastaajalle mieleen joku semmonen kovaääninen akka joka puhuu sie ja mie. Viimeksi mainittu stereotypia voi olla peräisin kaunokirjallisuudesta, sillä esimerkiksi käännöskirjallisuudessa puheliaiden vanhojen naisten suuhun sovitetaan usein juuri mie, sie -murre. 6 6 Pronominivarianteilla mie, sie on nykyisessä puhekielessä useammanlaisia funktioita. Tämän vuoksi ne herättävät ilmeisen vahvoja mielikuvia kielenkäyttäjistä ja luovat pohjaa sekä myönteisille että kielteisille asenteille. (Ks. Mantila 2004, 332-333; Lappalainen-Vaattovaara 2005, 105.) Matkimuksista määritelmiin Miten murteista puhutaan 115 4. Päätäntä Ei-kielitieteilijöiden tapa puhua murteista on osin samanlaista kuin vanhassa murreyhteisössä, mutta osin se on myös muuttunut. Murteita jäljitellään yhä samaan tapaan kuin 1800-1900-luvulla; kyselyni osoitti hokemat, liioittelut, köllit ja pitemmät matkimusrepliikit yhä produktiiveiksi tyypeiksi. Yhteiskunnallisista syistä matkimusten levikki on kuitenkin muuttunut. Nykysuomalaiset tuntevat hyvin oman maansa kaukaisetkin kolkat, ja muuttoliike tuo eri murteiden puhujat yhteen. Vaikka muualta muuttaneen naapurin tai uuden asuinympäristön murre olisi jo tasoittunutta, siinä voi olla huomiota herättäviä murrejälkiä erilaisesta ääntämyksestä tai intonaatiosta, pronomineista, partikkeleista sekä muusta sanastosta ja fraseologiasta. Mitä vähemmän näitä poikkeavia piirteitä on, sitä herkemmin ne huomataan. Aina ei tarvita edes omakohtaisia kuulohavaintoja siitä, miten muualla Suomessa puhutaan. Tiedotusvälineet ja kanssakäymistä helpottavat uudet viestintäkanavat tuovat vieraita puheenparsia kaikkien ulottuville, ja ne myös luovat ja levittävät stereotyyppisiä sanontoja ja käsityksiä kielenkäyttäjistä. Kaikkialle leviävät jäljittelyt ovat nyt vain sirpaleisempia kuin aiemmin, eivätkä pitemmät matkimukset pääse enää vakiintumaan yhteen muottiin, kuten vanhoille murrematkimuksille on käynyt Ne eivät myöskään kohdistu enää lähinaapureihin, vaan suurempien keskusten tai alueiden asukkaisiin. Lähinnä tutkimusmenetelmien ansiota on se, että on saatu talteen muitakin kielestä puhumisen tapoja kuin jäljittelyt. Aineiston keruu voi vielä suuntautua niin, että yhdellä keruumetodilla saadaan tietyntyyppistä aineistoa, toisella toisenlaista. Kun informanteilta kysellään käsityksiä puhekielen alueellisesta, sosiaalisesta ja tilanteisesta vaihtelusta, saadaan usein kuvauksia kirjakielen ja murteiden suhteista ja näiden keskinäisistä sekoituksista. Varsinkin jos haastattelu on tehty suullisena keskusteluna, spontaanisti esitettyjä kielenainesesimerkkejä kertyy vähän, mutta aina ei kyselyissäkään saada vastauksia suoriin kysymyksiin murteiden tuntomerkeistä (esim. Bolfek Radovani 2000, 62). Informanttien kuvauksiin vaikuttaa myös koulutus, niin että varsinkin nuoret voivat tukeutua koulussa opittuun kielitietoonja puhua kielestä jopa määritelmin ja termein. Koulun lisäksi ovat murretietoutta viime vuosina levittäneet uudet murrejulkaisut, erityisesti sanakirjat ja kieliopit, joissa on käsitelty kielenilmiöitä osin kielitieteellisesti, osin kansanomaisesti. Vaikka murteet tasoittuvat, murteista puhumisen tavat ovat monipuolistuneet. Teettämäni kysely osoittaa, että samastakin ilmiöstä voidaan puhua usealla eri tavalla: muualta kuullun matkimuksen tai sanontatavan, omien esimerkki- en ja sanallisten kuvausten avulla. Esimerkiksi Tampereen murteesta vastauksissa mainittiin usein pronomini mää ja partikkeli nääs,joko yksin tai lyhyissä lauseissa, mutta näiden lisäksi niistä annettiin toisinaan myös sanallinen selitys (venytystä, ääkkösten ylikäyttöä). Toisaalta metakielen epätarkkuus voi 116 Aila Mielikäinen johtaa siihen, että eri ilmiöitä kuvataan samalla tavalla. Kyselyssäni ilmaus venyttää oli kansanomaisista termeistä monipuolisin, sillä sillä viitattiin moniin eri piirteisiin. Metakielen epätarkkuus ei tarkoita kuitenkaan välttämättä havaintojen epätarkkuutta: irrallisista esimerkeistä kävi helposti ilmi, mitä ilmiöitä sanallisilla kuvauksilla tarkoitettiin (esim. r ilmauksissa käret vs. Tampere). Teettämäni kyselyn vastaukset osoittavat, miten tärkeä asema maantieteellisillä seikoilla on nykyisissä murrestereotypioissa ja niiden leviämisessä. Tämä näkökulma ei tulisi ehkä samalla tavalla esiin jossain toisentyyppisessä tutkimuksessa, mutta juuri valmiina annetut, nimeltä mainitut alue- tai kaupunkimurteet ovat omiaan kaivamaan esiin kyseisiin paikkoihin liittyvät sanonnat tai muokkaamaan sellaisen. Paikkoihin viittaavat ilmaukset on helppo oppia ja pitää mielessä. Paikannimien murreasuja käytetään epävirallisessa nimeämisessä nykyään muutenkin usein köllinimien tapaan. Nuorten vastauksista näkyy, että paikannimi tai paikkaan viittaava sana voidaan liittää monentyyppisiin matkimuksiin: irrallisiin sananmuotoihin (savvoo ), fraaseihin ( Oulusa koulusa, onko Mikkeliin mänijöitä), itse tuotettuihin lause-esimerkkeihin (Mie oon Lappeenrannast) ja muualta kuultuihin kiteytyneisiin matkimusrepliikkeihin (Ookko nää Oulusta). Kuten kansanlingvistit - ja meillä Suomessa jo vanhojen aluemurteiden tutkijat (esim. Ojansuu 1908) -ovat havainneet, ei-kielitieteilijät pystyvät puhumaan kielestä monipuolisesti ja osaavat myös esittää yksityiskohtia kielenpiirteistä ja varianteista. Heidän tapansa kuvata havaintojaan poikkeavat kuitenkin murteentutkijoiden määritelmistä, termeistä ja analyyseista. Varsinkin erilaisista jäljittelyistä voi koota runsaan esimerkistön, joka valaisee kansanlingvistisiä käsityksiä murteiden tuntomerkeistä, mutta myös sanalliset kuvaukset antavat kiinnostavaa tietoa kielen ja sen ilmiöiden hahmottamisesta. Voisi jopa sanoa, että subjektiiviset havainnot murteista ja niihin liittyvät stereotypiat luovat nykysuomalaiseen kieliyhteisöön uudenlaisia murrerajoja. Tutkimusaineisto JY-NPM 1979 =Nykysuomalaisen puhekielen murros -hankkeen jyväskyläläinen haastatteluaineisto (haastattelut 1976-79). Jyväskylän yliopiston kielten laitos, Fennicum. . Kyselytutkimus yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa opiskeleville, vastaajina 52 naista ja 52 miestä. Suomen kielen alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun luentosarjan kurssi tehtävä syyslukukaudella 2004. Jyväskylän yliopisto, Fennicum. Matkimuksista määritelmiin Miten murteista puhutaan· 117 Muut lähteet BoLFEK RADOVANI, JASMINA 2000: Attityder tili svenska dialekter -en sociodialektologisk undersökning bland vuxna svenskar. SoLiD nr 13. FUMS Rapport nr 201. Uppsala: Uppsala universitetet. CouPLAND, NIKOLAS WILLIAMS, ANam - GARRETT, PETER 1999: "Welshness" and "Englishness" as Attitndinal Dimensions of English Language Varieties in Wales. DENNIS R. PRESTON (toim.): Handbookof PerceptualDialectology. Volume 1, 333-343.Amsterdam-Phila- delphia: John Benjamins Publishing Company. HAKULINEN, AULI - VILKUNA, MARIA - KORHONEN, RIITTA KOIVISTO, VESA - HEINONEN, TARJA RrITIA-ALHO, IRJA 2004: Iso suomen kielioppi. SKST. lNOUE, FuMIO 1999: Classification ofDialects by Image: English andJapanese. DENNIS R. PRESTON (toim.): Handbook ofperceptual dialectology. Volume l, 147-159.Amsterdam-Phila- delphia: John Benjamins Publishing Company. KosKI, MAUNO 2000: Illatiivin sse suomen lounaismurteissa. JORI VIIKBERG (toim.): lnter dialectos nominaque. Piihendusteos Mari Mustale 11. novembril 2000, 100-130. Eesti Keele Instituudi toimetised 7. Tallinn. LAPPALAINEN, HANNA - V AATTOVAARA, JoHANNA 2005: Vielä murteen ja identiteetin suhteesta. Virit- 109, 98-110. LEINO, PIRKKO Suomalaiset matkimukset. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos. MANTILA, HARRI 2004: Murre ja identiteetti. Virittäjä 108, 322-346. MAsE, YosHio 1999: On Dialect Consciousness. Dialect Characteristics Given by Speakers. DENNIS R. PRESTON (toim.): Handbook ofperceptual dialectology. Volume 1, 101-113. Amsterdam-Philadelphia: John Benjamins Publishing Company. MIELIKÄINEN, AILA 1997: Puhdasta suomea Suomen sydämessä. ILKKA NUMMELA (toim.): Jyväskylän kirja. Katsauksia kaupunkielämän vaiheisiin 1940-luvulta 1990-luvulle, 86-95. JYY:n kotiseutusarja 33. Jyväskylä: Jyväskylän kaupunki. MIELIKÄINEN, AILA - P ALANDER, MARJATTA 2002: Suomalaisten murreasenteista. Sananjalka 44, 86-109. NIEDZIELSKI, NANCY A. DENNIS R. 2000: Folk linguistics. Trends in Linguistics. Studies and Monographs Berlin -New York: Mouton de Gruyter. NS Nykysuomen sanakirja 1962. Kuudes osa. Toinen painos. Porvoo-Helsinki: WSOY. OJANSUU, HEIKKI 1908: Kansa murrehavaintojen tekijänä. Virittäjä 12, 9-13. PALANDER, MARJATTA 2001: Kansan käsityksistä lingvistiikkaa. Virittäjä 105, 147-151. PAUNONEN, HEIKKI 2000: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii. Stadin slangin suursanakirja. Laatineet Heikki ja Marjatta Paunonen. Helsinki: WSOY. PENITINEN, ANITI 1984: Sotilasslangin sanakirja. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY. PRESTON., DENNIS R. 1996: Whaddayaknow?: The Modes of Folk Linguistic Awareness. Language Awareness 5:1, 40-74. 1999: Introduction. Handbook of perceptual dialectology. Volume 1, xxiv-xi. Amsterdam-Philadelphia: John Benjamins· Publishing Company. PuNTTILA, MATTI 1998: Haaskannäköinen tyttö. Kielikaskuista matkimuksiin. Porvoo-Helsinki- Juva: WSOY. SAARINEN, JANNE 2004: Tsadista Rolloon. Suomen paikkakuntien epäviralliset nimet. Suomen kielen proseminaariesitelmä. Jyväskylän yliopiston kielten laitos. SKST = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. Helsinki. TRUDGILL, PETER 1986: Dialects in Contact. Language in Society 10. Oxford -New York: Basil Blackwell. WrrK, KALEVI 1998: Tämmöttös. Turun murteen kielioppi ja harjoituskirja. 2. painos. Turku. 118 Aila Mielikäinen AILA MIELIKÄINEN: From imitation to definition. How non-linguists talk about dialects In fölk linguistics, the meta-language of non-linguists has so far been considered according to, e.g. whether such people are referring to language or speech, or language users and concepts related to them. Remarks conceming language use can be grouped on the hasis of the structure into features of phonology, morphology, syntax and lexicon. The manifestation of consciousness has been analysed by, in particular, Dennis Preston, who has demarcated föur modes: availability, accuracy, detail and control. Each of these förms a continuum along which all observations can be placed. This article considers the ways non-linguists talk about dialects and Helsinki slang. I have analysed these expressions in a questionnaire (2004) in which university students interviewed students in institutions of higher education, asking them to name the typical features of dialects and slang presented to them. In most cases the dialects were named according to some important town in the vicinity where the dialect was spoken, e.g. the Turku dialect and the Kuopio district Savo dialect. The dialectal feature that first came to mind in each of the dialects was requested. The interviewers recorded the answer in precisely the same förm as uttered by the införmant. As expected this materia! produced plentiful examples of dialectal material, but it also yielded other verbal descriptions. In order to obtain older material för comparison with the answers in the questionnaire, I went through interviews recorded at the end of the 1970s in which people from Jyväskylä talked freely about certain subjects, including that of language. I have divided the expressions in the questionnaire materia! into two main parts, the first part containing all imitations and examples of linguistic material. These are then further classified according to length into sentences, phrases, dialect words, and specific phonological and morphological variants shorter than phrases. The sentences and complex sentences have been typical of old Finnish dialect imitations, but according to the questionnaire survey, dialects are nowadays imitated particularly through various sayings, greetings, tags, and other phrases. Most examples of vocabulary in the answers were taken from Helsinki slang. Of the different phonetic and mcirphological variants, the most commonly mentioned were the dialectal förms of personal pronouns (mie, sie, mää, sää etc.), while the next most frequently mentioned were word förms referring to the names of local places and their inhabitants, för instance Pohojanmaa = Ostrobothnia,pohojalaanen =pohjalainen 'person from Ostrobothnia', (puhua) savvoo = savoa 'to speak Savo dialect', Turuust = Turusta 'from Turku'. The smallest fragments of word förms were usually various consonants, such as h (tullahan =tullaan 'we're coming'), the rheard around Tampere and the "z" type s of Helsinki slang. The second part of the expressions consists of verbal descriptions. I have considered them from three points of view. (1) Comparison is typical of all remarks on dialects, and this reflects the perceptual process. It is easy to compare dialects to standard speech or other dialects, and to compare slang on account of its vocabulary, to föreign languages. (2) Non-linguists may also offer simple definitions oflinguistic features, för example "(to) double consonants", "to shorten words" or "to add letters". These definitions include linguistic terms, even if sometimes expressed in a popular fashion. A few popular expressions have again become linguistic terms. One is vääntää -viäntää (lit. 'to twist'), through which allusion is made to diphthongisation (pää> peä > piä) in the Savo dialect, to any distinctive dialect (compare murtaa 'to speak with an accent', lit. 'to break', murre 'dialect'), or to phonetic variation in slang words. Another verb that has developed intoa term is venyttää 'to stretch, protract', which can be used to refer to many linguistic features, för instance consonant gemination (tullee= tulee 'comes' ), diphthong reduction (haaska= hauska 'pleasant, nice') and the schwa (kolome = kolme 'three' ). A third popular linguistic term -familiar from other languages -is a dialect's leveys 'broadness' (leveä murre 'broad dialect'), and correspondingly puhua leveästi 'to speak broadly', referring to a distinctive dialect, generally in Savo or Ostrobothnia. (3) As a third type för descriptions I have singled out affective attitudes that are often targeted at language users.