Kotouttamispolitiikkaa 2010-luvulla : osallisuusideaaleja ja mikroherruutta

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Kotouttamispolitiikkaa 2010-luvulla : osallisuusideaaleja ja mikroherruutta © Kirjoittaja & Janus, 2017 Published version Lappalainen, Pertti Lappalainen, P. (2017). Kotouttamispolitiikkaa 2010-luvulla : osallisuusideaaleja ja mikroherruutta. Janus : sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti, 25(4), 334- 341. https://journal.fi/janus/article/view/60963 2017 KotouttamispolitiiKKa 2010-luvulla: osallisuusideaaleja ja miKroherruutta Pertti Lappalainen: YTT, yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto [email protected] Janus vol. 25 (4) 2017, 334–341 johdanto Tarkastelen tässä kirjoituksessa Suomen valtion kotouttamispolitiikkaa ja sen toteuttamista 2010-luvulla alla mainitun aineiston pohjalta. Kiinnitän huomiota siihen, miten kotouttamispolitiikkaa käsittelevissä dokumenteissa ymmärretään maahanmuuttajien asema. Millainen subjektipositio heille annetaan? Pidän kotouttamispolitiikkaa yhtenä väestön hallinnan menetelmänä, joka hakee vastausta kysymykseen, kuinka maahanmuuttajaväestöä voitaisiin hallita sen uudessa kotimaassa. Näin ollen aineistoa kannattaa katsoa hallintamentaliteetin (governmentality) teorian näkökulmasta. Juuri väestö ja sen käyttäytymisen hallinta on hallintamentaliteetin teorian keskiössä. Michel Foucault’n yksi keskeinen sanoma on, että painopiste on siirtynyt alueellisesta valtiosta väestön valtioon ja että hallinta on pohjimmiltaan väestön hallintaa. Tärkeää on, että ”hallinnan kohteena ovat aina ihmiset, yksilöt ja ryhmät” (Foucault 2010, 127; ks. myös Rose 2010, 22). Väestö on huomioitava, jotta voitaisiin hallita rationaalisti, harkitusti ja tehokkaasti. Väestön hallinta tarkoittaa ”hallintaa koko syvyydessään, kaikkine hienouksineen ja yksityiskohtineen” (Foucault 2010, 114). Turvallisuuden mekanismeista, väestöstä, hallinnasta ja politiikan kentän mekanismeista koostuva kokonaisuus on oleellinen. Erityisen hallinnan taidon kehkeytyminen liittyi aikoinaan juuri tämän ongelman muodostumiseen. (Foucault 2010, 84, 111.) Lähtökohta-aineistoni on Valtion kotouttamisohjelma: hallituksen painopisteet vuosille 2012–2015 (VAKO). Siinä esitetään makrotason ideaaleja. Toinen aineistokokonaisuus koostuu Jyväskylän yliopiston Soveltavan kielentutkimuksen keskuksen ja Suomen Kulttuurirahaston yhdessä tuottamista Osallisena Suomessa -hankkeen (2010–2013) raporteista, jotka ovat: Osallisena Suomessa: Kehittämissuunnitelma maahanmuuttajien kotouttamisen edistämiseksi (OSKE), Osallisena Suomessa -hankkeen suositukset (OSSU) ja Osallisena Suomessa -hank- keen arviointiraportti (OSA). Osallisena Suomessa -hankkeella oli erityinen status: sen toteuttamisesta säädettiin kotouttamislain yhdeksännessä luvussa. Lisäksi mainitsen Opetus- ja kulttuuriministeriön laatiman Elinikäisen ohjauksen kehittämisen strategiset tavoitteet (ELOK), kotouttamislain (1386/2010) ja valtioneuvoston asetuksen kotoutumiseen liittyvästä alkukartoituksesta (570/2011). Tarkastelen mikrotason konkreetista kotouttamispolitiikkaa niin sanotusta ALPO-hankkeesta (Alkuvaiheen ohjaus ja osaamisen kehittämisohjelma 2008–2013) tehdyn raportin pohjalta (Huttunen ym. 2012). puheenvuorot 335 Erittelemäni dokumentit ovat siinä määrin eriaikaisia, että makrotason kotouttamisohjelmasta ei voida piirtää suoraa linjaa mikrotason käytäntöihin. Aineisto kertoo erilaisista kotouttamispolitiikkaa käsittelevistä ajatuksista ja käytännöistä ensisijaisesti 2010-luvun Suomessa. Kotouttamisohjelman armolliset aiKeet Kotouttamislaissa (1386/2010) säädetään useassa yhteydessä, että eri viranomaisten tehtävä on edistää kantaväestön ja maahanmuuttajien välistä vuorovaikutusta, hyviä etnisiä suhteita, kulttuurien välistä vuoropuhelua ja siten maahanmuuttajien osallisuutta. Kotouttamisella tarkoitetaankin ”maahanmuuttajien ja yhteiskunnan vuorovaikutteista kehitystä” (3 §). Kuntien täytyy laatia kotouttamisohjelma, joka voi sisältää muiden muassa ”suunnitelman hyvien suhteiden edistämisestä ja kulttuurien välisen vuoropuhelun edistämisestä” (33 §). Kunnan ja paikallisten viranomaisten tehtävä on tukea myönteistä vuorovaikutusta eri väestöryhmi- en välillä (29 §). VAKO:n läpileikkaava tavoite on maahanmuuttajien aktiivinen osallistumien yhteiskuntaan ja väestöryhmien välisen vuoropuhelun edistäminen. Siinä korostetaan useassa yhteydessä vahvan osallisuuden merkitystä. Maahanmuuttajien osallisuutta on vahvistettava yhteiskunnan kaikilla sektoreilla, erityisesti työelämässä ja koulutuksessa (VAKO 2012, 5–6, 17, 26). Kotouttamispolitiikan on taattava maahanmuuttajille ”mahdollisuus kokea osallisuutta kaikilla elämänalueilla” (VAKO 2012, 4). Maahanmuuttajien täytyy kokea olevansa ”pysyvä, yhdenvertainen ja tervetullut osa suomalaista yhteiskuntaa” (VAKO 2012, 4). Ohjelmassa korostetaan, että osallistuminen kansalaisyhteiskunnan toimintaan ja kaikenlainen toiminta yhteiskunnassa ”mielekkäällä tavalla” edistävät maahanmuuttajien osallisuutta (VAKO 2012, 17, 75). Vahvan yhteisöllisyyden rakentamisen ja sen myötä muodostuvan turvallisen arjen tulisi olla kotouttamistyön perusta (VAKO 2012, 15). Kantaväestön asuinalueilla on tärkeä rooli integroinnissa. Ne ovat eri kulttuurien kohtaamispaikkoja ja voivat siten auttaa luottamuksen ja vuoropuhelun rakentamista. Asuinalueet edistävät kulttuurien välistä yhteistyötä, rakentavat sosiaalista eheyttä ja katkaisevat syrjäytymisen kierteen. Ohjelman laatijat uskovat, että asuinyhteisöistä saadaan sosiaalista pääomaa. (VAKO 2012, 5, 22, 25.) Muuttajien osallisuus voi ehkäistä erityisesti maahanmuuttajanuorten syrjäytymistä, häiriökäyttäytymistä ja väkivaltaista radikalisoitumista. Yhteiskunnan yleinen turvallisuus ja vakaus edellyttävät hyviä etnisiä suhteita ja vilkas vuorovaikutus voi ehkäistä ”väestöryhmien välisten näkemyserojen kehittymistä konflikteiksi” (VAKO 2012, 16). Tässä suhteessa kansalaisyhteiskunnan toimijoiden ja maahanmuuttajien omien yhdistysten merkitys on oleellinen. Nämä yhdistykset voivat toimia viranomaisten ja muiden järjestöjen yhteistyökumppaneina. (VAKO 2012, 18, 20, 21.) Kotouttamisohjelman keskeisimmät tavoitteet ovat aktiivinen osallistuminen, puheenvuorot 336 osallisuuden kokemukset, kulttuuri- en välinen vuoropuhelu ja sosiaalisen eheyden vahvistaminen. Ne kertovat ohjelman laatijoiden hyvistä, armollisista aikeista ja kokonaisvaltaisesta pyrkimyksestä maahanmuuttajaväestön hallintaan. Kaiken kaikkiaan ohjelman tavoite on kasvattaa kansalaisista aiempaa sosiaalisempia subjekteja ja näin hallita heitä (vrt. Nousiainen 2016). Yksi vallankäytön tehtävä on tehdä epätavallisista joukoista järjestäytynyt moninaisuus ja saattaa inhimillinen moninaisuus järjestykseen, sovittaa erilaisuudet toisiinsa (Foucault 1980, 169, 208, 245). Näin ollen Foucault (emt., 190) pystyy väittämään, että politiikka voidaan ymmärtää ”sisäisen rauhan ja järjestyksen tekniikaksi”. Kotouttamisohjelmaa voidaan pitää osallisuuspolitiikan instrumenttina, jolla erilaiset elämänmuodot ja yhteisöt kytketään yhteiskunnan kokonaiskehitykseen. Se tähtää ihmisten sopeuttamiseen yhteiskuntaan ja epäjärjestyksen estämiseen. Sopeuttaminen tarkoittaa totuttamista ja taipumista tapoihin. (vrt. Ojakangas 1998, 21, 51, 81, 216–217.) Osallisuusyhteiskunnassa investoidaan ennen kaikkea sosiaaliseen koheesioon tai sosiaaliseen tasapainoon. Tärkeää on erilaisten väestöryhmien saattaminen järjestykseen, mikä tapahtuu hyväntahtoisen hallinnan tekniikoilla. Osallisuusyhteiskunnassa eri etnisten ryhmien edellytetään olevan aktiivisia, vastuullisia ja maltillisia käyttäytyjiä, jotka kantavat huolta yhteisön hyvinvoinnin lisäksi omasta elämäntilanteestaan. Osallisten käyttäytymisestä voi kuitenkin helposti tulla auktoriteettien tai asiantuntijoiden ohjaamaa toimeliaisuutta, joka on vierasta moninaisille elämäntarinoille. Maahanmuuttajien osallistaminen yhteiskuntaan voidaan valjastaa kätevästi hallinnan pyrkimyksiin sopivaksi. (vrt. Meriluoto 2016.) Onkin aiheellista kysyä, ”toimiiko aktivointi, joka ei lähde ihmisten elämänympäristöstä ja olosuhteista, vaan järjestelmän logiikasta ja tarpeista” (Pajula 2014, 20). ohjaus hallinnan teKniiKKana Osallisena Suomessa -hanke esittää, että maahanmuuttaja tarvitsee ennen kaikkea ohjausta ja neuvontaa. Maahanmuuttajille täytyy tarjota asiantuntijatietoon perustuvaa opastusta (OSKE 2010, 76). Hankkeen määrittelemä ohjaus on kuin suoraan hallinnan mentaliteettia käsittelevästä kirjallisuudesta. Hankkeen mielestä ohjauksen pitää olla ”syvällistä, suunnitelmallista ja pitkäjänteistä”, sen on oltava henkilökohtaista ja ”huomiota tulee kiinnittää ohjauksen kokonaisvaltaiseen ja pitkäjänteiseen edistämiseen” (emt., 75, 76). Ohjauksessa on keskityttävä ”henkilökohtaisiin tavoitteisiin ja elämäntilanteeseen” (emt., 75). Näin ohjauksella päästään ”kokonaiskuvan ja kokonaisomistajuuden” luomiseen koko maahanmuuttajaväestöstä (OSA 2013, 95). Tällaista yksilöiden ohjaamista voidaan pitää Foucault’n tarkoittamana hallintana. Yksilöt asetetaan auktoritatiivisen oppaan johdettaviksi, joka on vastuussa siitä, mitä yksilöt tekevät ja mitä heille tapahtuu (Foucault 2010, 343). Mitchell Dean puolestaan puhuu käytäntöjen regiimeistä, jotka koostuvat tiedon ja totuuksien tuotannosta, praktisesta ja teknisestä laskelmoinnista. Erilaiset puheenvuorot 337 ohjelmat toteutetaan näiden regiimi- en avulla, jolloin ne ovat hallitsemisen mentaliteettien keskiössä. (Dean 2010, 28.) Kyseiset regiimit tarkoittavat institutionaalisia käytäntöjä, ”rutinoituneita ja ritualisoituneita tapoja tehdä asioita” (emt., 31). Niitä ovat esimerkiksi ohjaus, kasvatus ja opetus. Osallisena Suomessa -hanke painottaa ennen kaikkea koulutusta maahanmuuttajien osallisuuden vahvistajana. Pedagogiset ratkaisut näyttävät sen mielestä kulkevan käsi kädessä osallisuuden vahvistamispyrkimysten kanssa eli pedagogiset menetelmät ovat osallisuuspolitiikan toteuttamisen konkreettisia instrumentteja (OSKE 2010, 78). Koulutuksen on ohjauksen ohella tuettava maahanmuuttajan ”suunnitelmallista kotoutumisprosessia” (emt., 86). Hanke viittaa opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksen strategiaan. Vuonna 2011 ilmestyi julkaisu Elinikäisen ohjauksen kehittämisen strategiset tavoitteet. Senkin tavoite on osallisuuden vahvistaminen. Tehokas ohjaaminen ehkäisee syrjäytymistä ja edistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja aktiivista kansalaisuutta (ELOK 2011, 9, 28). ELOK-strategiassa ja muussa kotoutumispolitiikkaa käsittelevässä aineistossa korostetaan hallintamentaliteettiajattelun mukaisesti monipuolista asiantuntijuutta ja sen kehittämisen tarvetta. ELOK-strategiassa todetaan, että ohjaustyötä tekevien tietopohjaa pitää ajantasaistaa, kehittää yleisiä ohjausvalmiuksia ja kiinnittää huomiota ohjauksen erityisosaamiseen. Maahanmuuttajien ohjaaminen edellyttää alan työntekijöiltä laajaa ja syvällistä tietämystä eri kulttuureista sekä kokonaisvaltaista työotetta, suunnitelmallisuutta ja yhteistyötaitoja asiakkaan ja muiden osallisten kanssa. Maahanmuuttajien osaamisen tunnistaminen edellyttää ohjaajilta uudenlaista ammattitaitoa. (emt., 33–34.) Hallintamentaliteetti nojaa paljolti juuri asiantuntijoiden auktoriteettiin. Yhteiskuntien hallinta tapahtuu juuri erityislaatuisen asiantuntemuksen avulla. Peter Miller ja Nikolas Rose (2010, 156) ovat havainneet, että asiantuntijat suhtautuvat asiakkaisiinsa kasvattavasti ja pyrkivät tekemään heistä vastuullisia. Asiantuntijoiden legitimiteetti perustuu lupaukseen, että he auttavat yksilöitä auttamaan itseään (Dean 2007, 37). Kotouttajilla pitäisi olla taitoja tukea maahanmuuttajan oma-aloitteisuutta ja aktiivisuutta yhteisön jäsenenä (OSKE 2010, 134–136, 145–146). Itsensä vastuullistaminen on erottamaton osa ohjausta. Hankkeen raportin mukaan ”ohjauskeskustelussa korostetaan asiakkaan omaa osallisuutta ja sitä, että vastuu ratkaisuista säilyy asiakkaalla itsellään” (emt., 76). Dora Kostakopolou (2010, 7) muistuttaakin, että nykyään maahanmuuttajilla itsellään on velvollisuus integroitua tai assimiloitua vallitsevaan kulttuuriin ja todistaa kiinnittymisensä vastaanottavaan yhteiskuntaan. Itsensä vastuullistamisen velvoite liittyy suoraan 1980-luvulla alkaneeseen puheeseen aktiivisesta kansalaisuudesta vastakohtana passiiviselle kansalaisuudelle. Kansalaisuuden tulee olla aktiivista ja yksilöllistä eikä passiivista ja riippuvaista. (Miller & Rose 2010, 74.) Kansalaisten täytyy kantaa yksilöllinen vastuu valinnoistaan ja niiden seurauksista. Kansalaisen muodostamisen tekniikat viittaavat itsejohtamisen ja puheenvuorot 338 itsereflektion menetelmiin, jotka ovat välttämättömiä rakennettaessa eettistä elämää. Tällöin ei tarkoiteta ulkoa asetettujen moraliteettien ja velvollisuuksien omaksumista. (Rose 2010, 190–191.) Ohjausta voidaan kuvata vielä Foucault’n paimenvallan käsitteen avulla. Paimenvallan päämäärä on ihmisten ohjaaminen. Paimenvalta opastaa, johtaa, ohjaa ja luotsaa. Se on nimenomaan hyväntahtoista valtaa, jonka olennainen tavoite on pelastus, esimerkiksi marginalisoituneiden tai passivoituneiden ihmisten pelastus. Juuri hyväntahtoinen huolehtiminen osallisuuspolitiikan ominaisuutena on tarkastelemaani aineistoa leimaava piirre. Hyvää tarkoittava ja armollinen paimenvalta ei ole voiman tai ylivertaisuuden näyttämistä, vaan paimen vain valvoo. (Foucault 2010, 131–132, 172–173, 189.) Kun ohjaus ymmärretään maahanmuuttajien hallinnoijien tavoin, sen tehtävä on normaalistaa, sopeuttaa ja korvata kuri kasvamaan auttavilla tekniikoilla. Tällöin ohjaajan tulee toimia hyväntahtoisesti välittäen. Hänen on autettava, parannettava ja terapoitava. (vrt. Ojakangas 1998, 24–27, 143.) Tällaiselle ohjaukselle on ominaista kurin sijasta mentaalihygienia ja sopeuttaminen. Se korostaa normeja, jotka tähtäävät poliittisen järjestyksen ja yhteiskunnan koossapitämiseen. Kohteista halutaan tehdä sopeutuvia ja kiinnittää heidät sosiaaliseen kokonaisuuteen, minkä vuoksi ohjausta voidaan pitää yhteiskunnan yhtenäisyyttä tuottavana sosialisaationa. (vrt. Ojakangas 1998, 287, 291.) miKroherruutta maahanmuuttajien alKuKartoituKsessa Kotouttamislakia täydentää asetus (570/2011), jonka ensimmäinen pykälä edellyttää, että ”alkukartoitukseen sisältyy alkuhaastattelu ja tarvittaessa tarkentavia toimenpiteitä” (1 §). Alkuhaastattelijoiden on selvitettävä muiden muassa maahanmuuttajan opiskeluvalmiudet, erityistaitoihin liittyvä, oman alan ammattilaisten määrittelemä osaaminen ja vahvuudet sekä yleinen elämäntilanne (1 §). Tavoite on asiakkaan ”oikeanlainen ohjaus” myöhempiin toimenpiteisiin. Osallisena Suomessa -hanke käyttää ilmausta ”vahvempi alkuvaiheen haltuunotto” (OSA 2013, 96). Alkukartoituksen paikallisia käytänteitä eri puolilla Suomea on selvitetty niin sanotussa ALPO-hankkeessa (Huttunen ym. 2011). ALPO-raportti kertoo, että maahanmuuttajia on haastateltu, havainnoitu ja testattu erilaisin menetelmin alkukartoituksessa. Kartoittajat ovat kysyneet alkuhaastattelussa esimerkiksi sitä, ”kuinka monta tuntia nukut yössä, onko sinulla vaikeuksia nukahtaa, heräiletkö öisin, muistatko hyvin asioita, muistatko mitä kaupasta piti ostaa tai mitä sinä teet vapaa-ajalla?” (Huttunen ym. 2012, 63–64). Esimerkiksi äidinkielen kirjoittamisvalmiuksia testattaessa tehtävien tekoa on ohjannut ja havainnoinut yksi tai kak- si ohjaajaa. Muistin ja hahmotuskyvyn kartoittamisessa on käytetty vakioituja testejä, joiden ohjaamisesta ja tulosten tulkinnasta on vastannut psykologi. Havainnot on kirjattu sitä varten laadittuun lomakkeeseen. Alkukartoituksessa on keskitytty opiskeluvalmiuksien puheenvuorot 339 kartoittamiseen. Opiskeluvalmiuksi- en kartoittamisessa maahanmuuttajille on annettu oppimistehtävä ja kokenut asiantuntija on havainnoinut, miten he ovat selviytyneet siitä. Lähtökohtana on ollut ”asiakkaan tilanteen ja taitojen perusteellinen arviointi” (Huttunen ym. 2012, 31). Tässä yhteydessä on kuitenkin ilmennyt ongelmia. Valmiuksia ja taitoja ei ole voitu selvittää vain taustatietojen perusteella eikä niitä ole voitu selvittää myöskään haastatteluilla, jos muuttajat eivät ole tottuneet itsearviointiin. Testaajat ovat pohtineet, ”osaako asiakas arvioida itseään ja omia taitojaan realistisesti” (Huttunen ym. 2012, 28, kursivointi kirjoittajan). Näin ollen ”ainoa tapa saada tietoa oppimisvalmiuksista on oppimisen järjestelmällinen havainnointi ja havaintojen kirjaaminen” (emt., 21; ks. myös 15–16, 20). Kartoittajat ovat havainnoineet muiden muassa testattavan kynänhallintaa ja itsereflektiota omasta suoriutumisestaan, jota voidaan pitää yhtenä hallintamentaliteetin teoriasta tutuksi tulleena itsensä vastuullistamisen ja itsen ohjaamisen muotona. Alkukartoituksen jälkeen eri alojen asiantuntijat ovat tutustuneet testituloksiin. Tämän jälkeen on laadittu suositus kullekin maahanmuuttajalle ”oikeasta kotouttamiskoulutuksesta” (Huttunen ym. 2011, 26). Alkukartoituksen yhteys ohjaukseen on tärkeä. Se aloittaa pitkäjänteisen ohjausprosessin, joka perustuu prosessin alussa kerättyyn tietopakettiin, joka sitten annetaan eri viranomaisille tulevien toimenpiteiden tekoa varten. Samalla viranomainen saa tietoja asiakkaasta. (Huttunen ym. 2011, 25–26.) Ohjauspalveluiden tarkoitus on ollut syventää ja täydentää eri koulutusmuotoja ja työ- ja elinkeinotoimiston tarjoamaa ohjausta (emt., 18–19). Alkukartoitus perustuu asiantuntijoiden tulkintoihin. ALPO-hankkeen kokemusten mukaan ”arviointi edellyttää erityistä asiantuntemusta” ja ”alkukartoituksessa vaaditaan asiantuntijuutta ja asiantuntijoiden välistä yhteistyötä” (Huttunen ym. 2011, 24). Kartoittajan tulee olla perillä eri alueiden asiantuntijoista jatko-ohjausta varten, jotta asiakas voidaan tarvittaessa ohjata eteenpäin alan asiantuntijoiden testeihin (emt., 32). On tärkeää, että myös kartoituksen jälkeinen ohjaus on osaavaa ammattilaisten työtä. Aineistossa painotetaan toistuvasti poikkihallinnollisen ja moniammatillisen asiantuntijuuden merkitystä kotouttamisprosessissa (esim. emt., 23, 51; OSSU 2013). Oikeanlainen ohjaus, vahva alkuvaiheen haltuunotto sekä mahdollisten uniongelmien, muistin ja vapaa-ajan käytön utelu ovat sellaista mikrovallan käyttöä, jota on vaikea pitää VAKO:ssa mainittuna armollisena huolenpitona. Joutuu kysymään, onko se enää hallinnan mentaliteetille ominaista hienovaraista tai suostuttelevaa valtaa. Kun maahanmuuttajia on testattu ja havainnoitu, heistä on tehty objekteja tai testiolioita, joita on ollut tapana observoida erilaissa laboratorioissa. Kun on pohdittu, osaako asiakas arvioida itseään ja omia taitojaan realistisesti, hänen puolestaan on jopa ajateltu tai kuviteltu tietävän hänen parhaansa. Tätä taustaa vasten on erikoista, että ALPO-hankkeen loppuraportin alaotsikossa puhutaan ”hyvistä käytännöistä”. puheenvuorot 340 Alkukartoituksessa kyse on usein herruudesta (domination), jolle on tunnetun republikanismin teoreetikon Philip Pettitin (1999, 52) mielestä ominaista ”toimijan tietynlainen valta toista kohtaan”, jolloin kyseisellä toimijalla on ”kajoamisen valtaa toista kohtaan”. Liberaalidemokratian kulmakivi on kuitenkin pitkään ollut Isaiah Berlinin (2001, 47–49) tarkoittama negatiivinen vapaus eli se, että ihmisillä täytyy olla henkilökohtaisen vapauden vähimmäisalue, jota viranomaiset ja poliittiset päättäjät eivät saa loukata. lopuKsi Tarkastelemani aineiston pohjalta voidaan päätellä, että Suomi on kyllä multikulturalistinen maa. Yhteiskunta tunnustaa, arvostaa ja tukee etnistä ja kulttuurista monimuotoisuutta periaate- ja lainsäädäntötasolla. Tämän politiikan toimeenpanossa ideaalit ovat kuitenkin saaneet väistyä. (Saukkonen 2013, 12.) Kuilu ideaalien ja käytäntöjen välillä laajeni entisestään, kun ulkomaalaislaista poistettiin tilapäinen oleskelulupa ja humanitaarisen suojelun periaate syksyllä 2015. Seuraus oli, että kielteisten turvapaikkapäätösten määrä alkoi kasvaa. VAKO:ssa kotouttamista pidetään kokonaisvaltaisena prosessina, jossa maahanmuuttajat osallistuvat yhdenvertaisesti kantaväestön kanssa suomalaiseen arkeen säilyttäen oman kielensä ja kulttuurinsa. Mikrotasolla huomiota on kiinnitetty maahanmuuttajien henkilökohtaiseen tilanteeseen ja sen kehittämiseen tavalla, joka koettelee humaanin kohtelun rajoja (vrt. Saukkonen 2013, 138–139). Kotouttamispolitiikan suuri kysymys onkin: Millä ehdoilla osallisuutta tavoitteleva kotouttamispolitiikka toimii? Onnistuuko kotouttamispolitiikka, joka ei lähde muuttajien kokemuksista, vaan järjestelmän logiikasta ja tarpeista? Kun osallisuus on kokemus, ihmiset pitävät kuulumista johonkin tai jäsenyyttä jossakin merkityksellisenä eivätkä pelkkänä rutiinina tai rituaalina. Tällöin osallisuudella on tietty sisältö formaalin olemisen sijasta. Suomalaista kotouttamispolitiikkaa on arvosteltu siitä, että maahanmuuttaji- en ääni on jäänyt kuulumatta (Söderling 2015, 29). Erittelemäni aineiston näkökulmasta tämä päätelmä ei yllätä. Osallistavalla kotouttamispolitiikalla on kuitenkin latentti toinen puoli. Tarkoitan sitä, että osallisuuden vahvistaminen ja osallistava kotouttamispolitiikka hallintamentaliteetin keinoin voi tarjota muuttajille mahdollisuuksia toimia omaehtoisesti. Se saattaa olla lähtölaukaus muuttajan omalle aidolle kokemukselle olla yhteiskunnan osallinen. Kirjallisuus Berlin, Isaiah (2001) Kaksi vapauden käsitettä. Teoksessa Juha Sihvola & Timo Soukola (toim.) Vapaus, ihmisyys ja historia: valikoima esseitä. Helsinki: Gaudeamus, 44–76. Dean, Mitchell (2010) Governmentality. Power and rule in modern society. Los Angeles, New Delhi and Singapore: Sage Publications. ELOK (2011) Elinikäisen ohjauksen kehittämisen strategiset tavoitteet. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä, 15. http://www. minedu.fi/export/sites/default/OPM/ Julkaisut/2011/liitteet/tr15.pdf. Luettu 3.5.2016. Foucault, Michel (1980) Tarkkailla ja ran- puheenvuorot 341 gaista. Helsinki: Otava. Foucault, Michel (2010) Turvallisuus, alue, väestö: hallinnallisuuden historia. College de Francen Luennot 1977–1978. Helsinki: Tutkijaliitto. Huttunen, Hannu-Pekka & Karinen, Risto & Kivsik, Kristel & Korhonen, Ilona & Laine, Heli & Mikkonen, Miia & Prisada, Jiuliano & Ruohomäki, Ilona & Sallinen, Saara (2012) Alkukartoituksen avuksi: Esimerkkejä alkukartoituksen hyvistä käytännöistä. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, 11. http://www.kotouttaminen.fi/files/39025/Alkukartoituksen_avuksi.pdf. Luettu 10.5.2016. Kostakopoulou, Dora (2010) Introduction. A Re-definition of belonging. Teoksessa Ricky van Oers, Eva Ersbøll & Dora Kostakopoulou (toim.) A Redefinition of belonging. Language and integration tests in Europe. Leiden: Martinus Nijhoff Publishers, 4–23. Laki kotoutumisen edistämisestä (1338/2010). Meriluoto, Taina (2016) Kokemusasiantuntijuus ohjaavana ja voimaannuttavana hallintana. Teoksessa Marko Nousiainen & Kari Kulovaara (toim.) Hallinnan ja osallistamisen politiikat. Jyväskylä: So- Phi, 65–96. Nousiainen, Marko (2016) Osallistavan käänteen lyhyt historia. Teoksessa Marko Nousiainen & Kari Kulovaara (toim.) Hallinnan ja osallistamisen politiikat. Jyväskylä: SoPhi, 158–188. Miller, Peter & Rose, Nikolas (2010) Miten meitä hallitaan. Tampere: Vastapaino. Ojakangas, Mika (1998) Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskenniemeen. Helsinki: Tutkijaliitto. OSA (2013) Osallisena Suomessa hankkeen -arviointiraportti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, 29. http://www.tem.fi/files/38416/Osallisena_Suomessa_-hankkeen_arviointira- portti.pdf. Luettu 3.5.2016. OSKE (2010) Osallisena Suomessa. Kehittämissuunnitelma maahanmuuttajien kotouttamisen edistämiseksi. Jyväskylän yliopisto, Soveltavan kielentutkimuksen keskus ja Suomen Kulttuurirahas- to. https://www.jyu.fi/hum/laitokset/ solki/ajankohtaista/osallisenasuomessa/ osallisenasuomessa.pdf. Luettu 26.3.2016. OSSU (2013) Osallisena Suomessa -hank- keen suositukset. Jyväskylän yliopisto, Soveltavan kielentutkimuksen keskus ja Suomen kulttuurirahasto. http://www. tem.fi/files/38414/suositukset_final.pdf. Luettu 4.5.2016. Pajula, Elina (2014) Tositarinoita osallisuudesta. Teoksessa Arja Jämsen & Anne Pyykkönen (toim.) oSallisuuden jäljillä. Joensuu: Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistys ry, 11–21. Pettit, Philip (1997) Republicanism. A Theory of freedom and government. Oxford: Oxford University Press. Rose, Nikolas (2010) Powers of freedom. Reframing political thought. Cambridge: Cambridge University Press. Saukkonen, Pasi (2013) Erilaisuuksien Suomi. Vähemmistö ja kotouttamispolitiikan vaihtoehdot. Helsinki: Gaudeamus. Söderling, Ismo (2015) Suomi tarvitsee jämäkänpää maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikkaa. Talous ja yhteiskunta 22 (3), 24–29. VAKO (2012) Valtion kotouttamisohjelma. Hallituksen painopisteet vuosille 2012–2015. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja, 27. https://www.tem.fi/ files/34181/TEMjul_27_2012_web.pdf. Luettu 2.1.2016. Valtioneuvoston asetus (570/2011) kotoutumisen edistämiseen liittyvästä alkukartoituksesta.