Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi © 2022 Joutsen / Svanen. Published version Koistinen, Aino-Kaisa; Laininen, Henna; Niemi-Pynttäri, Risto; Sääskilahti, Nina Koistinen, A.-K., Laininen, H., Niemi-Pynttäri, R., & Sääskilahti, N. (2022). Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi. Joutsen. https://doi.org/10.33346/joutsensvanen.114936 2022 83 Joutsen / Svanen 2022 AINO-KAISA KOISTINEN, HENNA LAININEN, RISTO NIEMI-PYNTTÄRI & NINA SÄÄSKILAHTI Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi Elämme globaalin ympäristökriisin aikaa, jolloin ihmisten toimintaa ja vastuita on tarkasteltava uudelleen – myös pedagogiikassa. Yksi tapa opettaa ekologiseen kestävyyteen ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä teemoja on lähestyä niitä taiteen ja kirjallisuuden kautta (ks. Foster, Mäkelä & Martusewicz 2019). Tässä artikkelissa tarkastelemme, millaisia pedagogisia keinoja luova kirjoittaminen tarjoaa ympäristöpedagogiikalle eli kasvatukselle, joka pyrkii etsimään uudenlaisia tapoja olla ihmisenä maailmassa, osana moninaisten suhteiden verkostoja (ks. Värri 2018: 14, 41). Tarkennamme kirjoittamisen käytänteisiin 1) mahdollisuutena avata uusia olemisen tapoja inhimillisten ja ei-inhimillisen toimijoiden verkostoissa sekä 2) osana ympäristötunteiden kohtaamista. Artikkelimme asemoituu osaksi humanistista ympäristötutkimusta, joka on kattokäsite monitieteiselle ihmisen ja luonnon suhteita tarkastelevalle humanistiselle tutkimukselle (Lummaa ym. 2020: 83). Kirjallisuudella ja taiteella on nähty mahdollisuuksia erityisesti empatiakasvatuksessa. On väitetty, että fiktiota lukemalla tai taidetta harjoittamalla voi oppia asettumaan toisen asemaan. (Fialho 2019; Lähdesmäki & Koistinen 2021.) On jopa ehdotettu, että kirjallisuuden ja taiteen luovat menetelmät avaavat ikkunoita toislajisten kokemusmaailmaan (Weik von Mossner 2017; Roe & Lyons 2021)1. Luovien menetelmien toimivuudesta osana empatiakasvatusta on myös empiiristä todistusaineistoa. Taide ja kirjallisuus eivät kuitenkaan automaattisesti auta asettumaan toisen asemaan, vaan empatiakasvatus vaatii harkittuja pedagogisia työkaluja. (Fialho 2019; Lähdesmäki & Koistinen 2021.) Emme keskity artikkelissamme empatiakasvatukseen, mutta ajatus kirjallisuuden mahdollisuuksista edistää erilaisten “toisten” kokemusten huomiomista on olennainen hahmottelemallemme luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikalle. Ympäristöongelmat herättävät monenlaisia tunteita. Jotkut niistä ovat selkeitä ja helposti määriteltäviä, kun taas toiset vaiettuja ja epämääräisiä. (Pihkala 2019a, 2019b, 2020; ks. myös Pihkala & Helle tässä julkaisussa.) Ympäristötunteiden käsittelyyn on viime vuosina kehitetty menetelmiä taiteen ja luovan kirjoittamisen keinoin (esim. Gabriel & Garrard 2012; Kelsey 2014; Kuoppamäki ym. 2020; Atkinson ym. 2021; Laininen tulossa). Tunteiden sanallistaminen kirjoittamalla voi auttaa sekä käsittelemään että herättämään tunteita (Ihanus, 2019: 15) ja kanavoimaan tunteita toiminnaksi (vrt. Burkhart 2016; Pihkala 2019b: 25–26, 2020: 17). Luovia menetelmiä onkin hyödynnetty terapeuttisissa käytänteissä, kuten ekoterapiassa, jossa luontosuhteella nähdään olevan laaja-alaisia vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin. Taideperustainen ekoterapia painottuu usein ei-verbaaliseen ilmaisuun, mutta luontoyhteyttä voi etsiä myös sanallisen ilmaisun keinoin, esimerkiksi kirjallisuusterapiassa. 1 Tarkoitamme luovilla menetelmillä siis taide- ja kirjallisuusperustaisia menetelmiä. Luovista, kirjallisuusperustaisista menetelmistä ks. myös Kinnunen tässä julkaisussa. 84 Joutsen / Svanen 2022 Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi (Ihanus 2021: 14–15.) Tunneyhteys luonnon kanssa vaikuttaa myös haluun suojella ja vaalia luontoa (Weber 2016; Ihanus 2021: 15). Luovat menetelmät voivat myös auttaa hankalien, tunteita herättävien aiheiden opettamista. Esimerkiksi ilmastonmuutos koetaan usein abstraktina asiana, jota koskevaa tietoa on vaikea hyväksyä. Luovat menetelmät mahdollistavat asioiden tarkastelun etäältä, fiktiivisessä kontekstissa, mikä voi tehdä vaikeistakin aiheista helpommin käsiteltäviä. (Hyvärinen ym. 2021: 11–12.) Luovien menetelmien, kuten tarinankerronnan, avulla voi myös kuvitella toisenlaisia todellisuuksia, joiden myötä maailmaa voi pyrkiä muuttamaan (Haraway 2016). Nykyisenä ympäristökriisin aikana onkin elintärkeää kuvitella radikaaleja muutoksia ihmisten toimintaan (esim. Värri 2018: 50; Koistinen & Savinotko tulossa). Luovalla kirjoittamisella on merkitystä myös opittujen kategorioiden purkamisessa. Kirjoituskokeilujen avulla inhimillisen ja ei-inhimillisen suhdetta voi hahmottaa uusista, yllättävistäkin näkökulmista. Tämä voi kannustaa sensitiivisempään ympäristösuhteeseen eli ympäristösensitiivisyyteen, jossa ihminen nähdään osana luontoa eikä erillisenä siitä. Ymmärrämme ympäristösensitiivisyyden siis valppautena mielen, kehon, toislajisten ja ympäristön väliselle vuorovaikutukselle (vrt. Thomashow 1995: 57). Ajattelu- ja käsitystapojen sekä luontosuhteen muokkaamista tarvitaan, sillä planeettamme elinkelpoisuuden säilyttämiseksi ihmisen on asemoitava itsensä uudelleen suhteessa toisiin lajeihin ja ympäristöön. Seuraavaksi avaamme niin kutsutun ympäristökirjoittamisen taustaa, teoriaa ja pedagogiikkaa erityisesti luonnon havainnoimisen ja ympäristösensitiivisyyden näkökulmasta. Sen jälkeen siirrymme tarkastelemaan luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikkaa empiirisen esimerkin, eli ilmastotunteita käsittelevän kyselyaineiston, kautta. Kirjoittaminen suhteessa ympäristöön Ympäristökirjoittaminen (environmental writing) voidaan ymmärtää verbaalisena suhteena ympäristöön, ei-inhimilliseen ja luontoon. Kirjoittamisen pedagogiikassa ympäristökirjoittamisen juuret ovat 1960–70-luvun ympäristöliikkeessä, jolloin havahtuminen ympäristön saastumiseen teki kriittisestä journalismista pedagogisesti keskeisen kirjoittamistavan (Galleymore 2020: 5). Asiakieli on hallinnut myös koulujen ympäristöaiheista kirjoittamista, jossa havaintojen liittäminen faktatietoon on palvellut tiedon omaksumista. Tiedolliset tavoitteet ovat olennaisia, mutta on vaarana, että ne marginalisoivat kokevan mielen. Tämä faktojen ja luovan ilmaisun välinen ristiriita näyttää ratkeamattomalta: kuinka ekologinen tieto ja luova mieli voisivat hyödyntää toisiaan? (Galleymore 2020: 10–15.) Faktapohjaisuuden kannalta jopa Eino Leinon “Nocturnen” (1905) avaussäkeet “Ruislinnun laulu korvissani, / tähkäpäiden päällä täysikuu” sisältävät asiavirheen: ruislintu ei lajina laula enää elokuussa. Tosiasioissa pitäytyvä representaatio ei kuitenkaan ole ainoa tapa luoda ympäristösuhdetta: kirjoittaminen voi suuntautua itseilmaisuun, jota ei valjasteta tosiasioiden kuvaamiseen (ks. myös Galleymore 2020: 3–4). Esimerkiksi Guynh Tranin romaanissa Skugga och svalka (Varjo ja vii- 85 Joutsen / Svanen 2022Aino-Kaisa Koistinen et al. leys, suom. 2021) Suomen luonnosta virheellistä tietoa välittävä kohtaus ilmaisee kokemusta: suomenvietnamilainen nainen luulee mustikoita poimiessaan näkevänsä leopardin. Itseilmaisua vahvistava kirjoittajalähtöinen pedagogiikka korostaakin kokemusten sanallistamista subjektin itsensä takia (Flower 1979: 19–37). Kirjoittajan luovuus keskittyy silloin tunteiden ja aistimusten sanallistamiseen, ja suhde ympäristöön koetaan osana mielentilaa. Kuten myöhemmin käsittelemämme empiirinen esimerkki osoittaa, kirjoittajalähtöinen pedagogiikka avaa mahdollisuuksia esimerkiksi ympäristötunteiden käsittelylle. Kirjoittajan itseilmaisu voi suuntautua myös ympäristön kokemiseen, mikä mahdollistaa monenlaisia ympäristöpedagogisia kokeiluja. Kääntyminen pois lukijasta, apostrofi, tarkoittaa kirjoittajan kääntymistä puhuttelemaan jotain muuta. Luonnon puhutteleminen on ollut yleistä runouden traditiossa, mutta eleen tarkoitus on ollut puhutella lukijaa (vrt. Galleymore 2020: 77–85). Runous voi kuitenkin myös asettua dialogiin luonnon kanssa. Kokeilevan runouden piirissä retorisen apostrofin tilalle onkin tullut jotain, mitä voi kutsua performatiiviseksi apostrofiksi: on jätetty lukija ja menty konkreettisesti luontoon tunnustelemaan sanallistamista ympäristössä. Kirjoittamisen eri genret kutsuvat myös esiin erilaisia ympäristöjä ja kokemuksia. Esimerkiksi spekulatiivisessa fiktiossa on kirjoitettu paljon ilmasto- ja ympäristöteemaisia kertomuksia (ks. Pak 2016). Spekulatiivista fiktiota ohjaa todenmukaisen representaation sijaan impulssi kuvitella jotain uutta ja outoa (esim. Kortekallio ym. 2020). Näin se voi toimia pedagogisena välineenä vaikkapa ympäristökriisin ratkaisujen kuvittelulle. Todellinen, reaalisesti olemassa oleva pakenee aina jossain määrin representaatiota. Näin ollen ympäristö antaa jatkuvasti aihetta hahmottaa itseään uudelleen myös muilla kuin todenmukaiseen representaatioon nojaavilla keinoilla. Siksi asiatekstien rinnalle (ja yhtä lailla niiden kieltä rikastamaan) tarvitaan muita ilmaisutapoja (ks. myös Galleymore 2020). Kirjoittaessa syntyykin monenlaisia kohtaamisia sanattoman, ei-kielelli- sesti ilmenevän ympäristön kanssa. Väitämme, että parhaimmillaan nämä kohtaamiset herättelevät sensitiivistä suhtautumista ympäristöön ja ei-inhimilliseen. Ympäristöaistimukset ja laajenevat havainnot Muihin taidemuotoihin verrattuna kirjoittamista on pidetty luonteeltaan abstraktina ja reflektiivisenä. Kirjoittajan visuaalinen, auditiivinen tai ruumiillinen kokemus eivät ole välittömästi läsnä kirjoitetussa tekstissä. Silti luovan kirjoittamisen ohjauksessa painotetaan aisteihin vetoavaa, havainnollista kieltä. Näin kirjoittaminen voi vaikuttaa kykyyn aistia ympäristöä ja kokea yhteyttä siihen2. Kirjoittaminen on aistimista, jossa tulkitseva mieli on mukana. Aistimukset eivät siis muodostu vain ulkoi- 2 Ks. esim. Heimonen (2019) somaattisesta liikemenetelmästä, jossa tarkkaavaisuutta suunnataan ympäristölle altistumiseen sekä inhimillisen ja ei-inhimillisen välisten suhteiden sanallistamiseen. Kirjoittamisen materiaalisuutta ja ruumiillisuutta on puolestaan tutkinut mm. Emilia Karjula (2020). 86 Joutsen / Svanen 2022 Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi sista impulsseista, vaan kieli ja ajattelu vaikuttavat niihin, ja siksi myös kirjoittaminen voi edistää sensitiivisyyttä ympäristön suhteen (Moslund 2014: 31). Ymmärrämmekin kirjoittamisen multimodaaliseksi toiminnaksi, jossa kirjoitettu teksti osaltaan myös mahdollistaa auditiivisia, visuaalisia, kehollisia ja tilallisia aistikokemuksia. Esimerkiksi realistinen taideproosa (Kunstprosa) on luonut tilaa luonnon ja miljöön vivahteikkaille kuvauksille. Realismi onkin tyypillisesti detaljismia, ilmaisevien yksityiskohtien käyttöä (Schor 1984: 701–709.) Ympäristöä on realistisessa kuvauksessa käytetty myös pelkkänä kulissina: miljöökuvauksen yksityiskohdat ovat palvelleet vain ihmisen esiin tuomista. Toisaalta kirjoittajan hakemat yksityiskohdat voivat ilmaista vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Fragmentaarisesti paljastuva ympäristö ei ole hallittu, vaan havaitsijan tieto on osittaista, hän ei tunnista kaikkea. (Auyoung 2015: 582.) Tässä mielessä taideproosa lähenee runoutta. Jessica Holmesin (2021: 229, 239) mukaan runokielen fragmentaarisuus ja aukkoisuus mahdollistavat hankalasti sanallistettavien asioiden, kuten toislajisten eläinten kokemusmaailman, kuvauksen. Uudessa realismissa kuvatut havainnot eivät enää ole tuttuja ja varmoja, vaan liittyvät esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuottamaan outouteen, jonka nähdään muokkaavan havainnoijan kehoa ja ajattelua (Badia ym. 2020: 5–6). Kirjallisten keinojen ja käytäntöjen avulla voi siis luoda sensitiivisempää suhtautumista luontoon ja toislajisiin. Yksi esimerkki ympäristösensitiivisestä kirjoittamisesta on kehon ja ympäristön vuorovaikutuksessa syntyvä kävelykirjoittaminen, jossa kuljetaan ja kirjoitetaan erilaisissa ympäristöissä. Käveleminen on ympäristön aistimista jalkojen avulla, vaihtelevilla pinnoilla, kovissa, pehmeissä, epätasaisissa, liukkaissa, kahlattavissa tai luisteltavissa maastoissa. Kävelykirjoittaminen hyödyntää liikkuessa tapahtuvaa ruumiillis-aistillista muutosta, ja kävellessä voi kokea luontoa ruumiillisesti lähellä, lähiaistien piirissä. Käveleminen on näin osa kirjoittamisen tapahtumaa. Se rytmittää kirjoittamista ja voi vaikuttaa syntyvän tekstin rytmiin. Runoilija Roger Gilbert on kehitellyt kävelykirjoittamisen menetelmää luonnon lähelle pääsemiseksi. Kirjoittajan prosessi lähtee erillisyyden tilasta ja etenee visuaalisesti etäällä olevasta maisemasta aisteihin ja ruumiilliseen olotilaan. Sanallistaminen on keino siirtyä maiseman havainnoimisesta ympäristön herättämiin aistimuksiin. Tällainen kävelykirjoittaminen purkaa ihmisen erillisyyttä luonnosta. (Borthwick ym. 2020: 16.)3 Tavanomaista ja opittua tapaa havainnoida ympäristöä voi myös horjuttaa aistimisen tapoja uuteen asentoon virittävillä kehollisilla harjoitteilla. Näin luodaan tilaa ympäristösensitiivisyydelle. Kuuntelukirjoittamisessa (ks. Sääskilahti 2021) havainnoidaan kirjoittamisessa syntyviä yhteyksiä. Huomio kohdistuu siihen, miten kuunteleminen muuttaa ympäristöön orientoitumista, millainen kirjoittamisen tapahtuma on ruumiillisena kokemuksena, ja mitä se avaa lajienvälisten kohtaamisten sanallistamiseen. Ympäristöä sanallistamalla voidaan myös havainnoida poissaolevaa (Galleymore 2020: 56). Apofaasi kiinnittää huomion johonkin, mikä ympäristöstämme on kadonnut tai mikä on odotettavissa. Lauri Viidan (1961) 3 Kävelykirjoittamisen ohjauksessa täytyy kuitenkin edetä oppijan ehdoin: toisille luonnossa liikkuminen on vaikeampaa tai pelottavampaa kuin toisille (ks. Galleymore 2020: 40, 83–84). 87 Joutsen / Svanen 2022Aino-Kaisa Koistinen et al. runossa “On minulla muistamista” listataan “puuttuu metsä, puuttuu pelto, / puuttuu pirtti [- -]”. Kirjoitusharjoitus, jossa kehotetaan jatkamaan säettä “Puuttuu lumi”, voi herättää lumeen tottuneita kirjoittajia pohtimaan suhdettaan muuttuvaan ympäristöön. Samoin poissaolevan sanallistaminen esimerkiksi metsässä voisi edistää metsien rikkauden tiedostamista sekä halua säilyttää se (vrt. Pihkala 2019b: 22; Koistinen & Karkulehto 2021: 68). Luonnon poissaolon havainnointi ja sanallistaminen rakennetun ympäristön keskellä voi myös purkaa luonnonmaisemien menettämisestä kumpuavaa surua (ks. Mäki 2021: 26). Apofaasi mahdollistaa myös ihmisaistien rajoittuneisuuden sanallistamisen: sen esiin tuomisen, mikä on havaintojemme ulottumattomissa. Sanallistamisen ulottuvilla on näin esimerkiksi kasvimaailman toisenlainen elämä, näkyvistä vetäytyneitä elämänmuotoja ja mykkää elämää (Moslund 2014: 31–35) sekä vaikkapa inhimillisen ymmärryksen ylittävä luontokato. Miia Toivion Sukupuutot-teoksen (2019: 71) runossa käsitellään menetyksiä, joita on vaikea ymmärtää. Runo alkaa säkeillä: ”On menetyksiä, jotka eivät ota edes ihmisen hahmoa: / miten lohdullista olisi, jos ne ottaisivat.” Teoksen kokonaisuutta vasten tulkittuna menetykset yhdistyvät ihmisen aiheuttamiin sukupuuttoihin, joiden mittakaava tekee niistä hankalasti hahmotettavia (Koistinen & Karkulehto 2021: 64). Kirjoittaminen voi siis toimia pedagogisesti ympäristösensitiivisyy - teen virittäen. Se voi auttaa merkityksellistämään ympäristöä – tai päin - vastoin, minimalismiin suuntaava kirjoittaminen voi auttaa vähentämään merkityksellisyyden tarvetta, mielen levottomuutta ja sanatulvia. Levotto - man mielen rauhoittaminen liittyy myös ympäristökirjoittamisen terapeuttisiin vaikutuksiin, joihin palaamme empiirisen esimerkkimme yhteydessä. Neuvottelua ympäristökokemuksesta Ympäristön aistiminen ja siihen liittyvä ajattelu ovat lähtökohta sille, että ympäristön sanallistaminen on mahdollista. Kun kirjoittamisen prosessia tarkastellaan neuvotteluna, voidaan ymmärtää, miten aistimukset välittyvät kirjoitukseksi: kirjoittamisen prosessi on kirjoittajan neuvottelua tekstin aiheen ja aineiston kanssa. Samoin kuin lukija käy neuvottelua tekstiä omaksuessaan, käy kirjoittaja neuvottelua sitä muodostaessaan (vrt. Chatman 1978: 149–151). Kirjoittaessa tapahtuva valikointi ja kehittely on neuvottelua, jossa kirjoittaja myös kehittyy kirjoittaessaan (Vandermeulen 2011). Se, mikä aineistosta valikoituu tekstiin, myös muokkautuu tyyliin ja lajiin liittyvän neuvottelun myötä. Ympäristösensitiivisen kirjoittamisen voi ajatella olevan neuvottelua kirjoittajan suhteesta ympäristöön. Tähän neuvotteluun kirjoittaja tuo myös aistimus- ja kokemusmaailmansa. Ympäristösuhteen kannalta olennaista on, että kirjoittaessa tapahtuu oppimista myös aistikokemuksiin päin. Dialogisessa neuvottelussa ympäristön kanssa kirjoittaja oppii ja laajentaa kielellistä repertuaariaan. Samalla hänen havaintonsa rikastuvat. Esimerkiksi Carl Vandermeulen (2011: 201) teetti oppilaillaan ötökkäpäiväkirjaa, jossa nämä tarkkailivat löytämiään hyönteisiä. Oppilaiden käsitys hyönteisten maailmasta rikastui kirjoittamisen myötä. Ympäristösensitiivisyyteen virittäytyminen ei 88 Joutsen / Svanen 2022 Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi aina edellytä luontoon menemistä. Silloin, kun ei ole mahdollista lähteä luontoon, voi luontokuvien, luonnonmateriaalien ja -äänten (mukaan lukien kuva- ja äänitaide) avulla kirjoittaminen auttaa rakentamaan luontoyhteyttä (ks. Mäki 2021: 26). Tekeillä oleva teksti käy siis kielellistä ja esikielellistä neuvottelua ympäristön kanssa. Ympäristö, havainnot, kirjoittaja sekä hänen mielikuvansa ympäristötekstin mahdollisuuksista – kaikki ne osallistuvat tähän neuvotteluun. Kirjoittamisen tapahtuma on lähtökohtaisesti moniääninen. Näin käy ymmärrettäväksi, miten kirjoittamisen yhteydessä voidaan puhua ympäristön, luonnon ja toislajisten kohtaamisista. Esimerkiksi polulta tuntemattomaan metsään poikkeaminen herättää neuvottelun suunnasta, minne kulkea. Runoilija Susan Stewartin kävelykirjoittaminen perustuukin metsässä harhailuun, ajoittaisen eksymisen virittämään tarkkaan metsän lukemiseen. Siirtymät proosasta runon säkeisiin, jotka eivät etene kerronnallisina kokonaisuuksina, avaavat Stewartin runoissa suoraviivaisen kerronnan logiikkaa rikkaamman ja moninaisemman tilan. (Borthwick ym. 2020: 19–20.) Kirjoittajalähtöisyys on avannut tilaa myös kollaboratiivisille kirjoittamistapahtumille eli yhteisissä tilanteissa kirjoittamiselle. Yhdessäkirjoittaminen minään rajautuvan tekijyyden kritiikkinä laajentaa neuvotteluksi ymmärretyn kirjoittamisen mahdollisuuksia. Kirjoittamisen voikin ajatella aina olevan yhteistoimintaa (Duffy 2020). Kirjoittaja tarvitsee ympäristön, kirjallisen avaruuden ja yhteistyökumppaneita. Varsinaisessa yhteiskirjoittamisessa keskeistä on jaettu kirjoittamisen tapahtuma ja toiminta yhdessä. Poisoppiminen kirjoittajan eristyneisyydestä voi kuitenkin olla myös avautumista ympäristöön (vrt. Galleymore 2020: 82–87). Kokeileva ympäristökirjoittaminen, jossa tunnistetaan muutkin kuin kulttuuriset tekijät, muuttaa myös kirjoittamisen konventioita. Nämä vasta hahmottumassa olevat kirjoittamisen tavat voivat toimia luontosuhteen uudistamisen pedagogisina välineinä (vrt. Galleymore 2020: 100–115). Ympäristökirjoittamiseen sisältyy tällöin posthumanistisia irtiottoja käsitystavoista, joissa kirjoittaminen on hahmotettu yksinomaan inhimillisenä tapahtumana (ks. Snaza 2019). Esimerkiksi feminismin piirissä on kehitetty kirjoittamisen tapoja, joissa huomioidaan kehollisuus sekä altistutaan ja luodaan tilaa luonnon ja eri lajien vaikutuksille. Astrida Neimanisin (2016) sääkirjoittamisen menetelmässä havainnoidaan ulkotiloissa kirjoittamalla kehon yhteyttä luonnonprosesseihin, kuten veden kiertokulkuun, sääilmiöihin ja ilmastonmuutokseen. Myös kumppanieläinten kanssa kirjoittamista on lähestytty feministisenä tiedontuotantona, jossa ihmisen suhteet muihin lajeihin otetaan vakavasti (esim. Haraway 2003; Holmes 2021). Feministisessä tietoteoriassa tieto ymmärretään moninaisissa suhteissa muodostuvaksi, ja tiedontuottajan, kuten kirjoittajan, paikantuminen näihin suhteisiin tehdään näkyväksi (esim. Hyvärinen ym. 2021). Pedagogisena harjoituksena eläimen kanssa kirjoittaminen kehittää ihmisen ja toislajisen välistä kanssakäymistä ja voi myös opettaa jotain toislajisen kokemusmaailmasta sekä siitä kirjoittamisesta (ks. Suvilehto 2021; Koistinen & Savinotko tulossa). Luovan kirjoittamisen pedagogiikassa ympäristösensitiivisyys voi siis tarkoittaa sekä kirjoittajan että kirjoitetun tekstin altistamista ym- 89 Joutsen / Svanen 2022Aino-Kaisa Koistinen et al. päristön vaikutteille: ympäristötekstiin osallistuvat myös aistit, miljöö ja luonto. Samoin siihen voivat osallistua ilmasto ja ei-inhimilliset eläimet. Mukana on myös runsaasti virikkeitä, jotka eivät valikoidu tekstiin mutta ovat tilassa läsnä. Ne antavat loputtomasti aihetta valppauteen, huomioihin ja kielellisiin löytöihin. Ympäristötunteista kirjoittaminen Seuraavassa tarkastelemme kirjoittamisen prosessin tai kirjoitettujen tekstien sijaan, kuinka edellä kuvattujen kaltaiset kirjoituskokeilut vaikuttavat niihin osallistuviin ihmisiin. Aineistona käytämme vastauksia kyselylomakkeisiin, jotka on kerätty taiteilija-tutkija Henna Lainisen ohjaamista Ilmastonmuutos minussa -luovan kirjoittamisen työpajoista (34 vastaajaa). Työpajoja pidettiin Espoon ja Helsingin Työväenopistoissa, Turun Diakoniakeskuksella ja Taideyliopiston Kuvataideakatemian Exhibition Laboratory -galleriassa vuosina 2018–2020.4 Ne oli suunnattu kaikille aiheesta kiinnostuneille aikuisille, osa erityisesti kasvattajille. Tarkoituksena oli tarjota luovan kirjoittamisen avulla tila ympäristötunteiden sanallistamiselle, käsittelylle ja jakamiselle ryhmässä sekä ympäristötoimijuuden pohtimiselle. Lisäksi tavoitteena oli antaa työkaluja ympäristötunteiden käsittelyyn kasvatustyössä. Ympäristötunteita sanallistettiin muun muassa kirjoittamalla tajunnanvirtaa, runokaavaan perustuvia kokeellisia tunnerunoja, uusien ympäristötunteiden sanakirjamääritelmiä ja fiktiivisiä tekstejä toisen osallistujan kertomasta ilmastomuistosta. Tunteita jaettiin ryhmässä tekstejä ääneen lukemalla ja niistä keskustelemalla, pareittain tunteista puhumalla, tekemällä pienryhmissä eläviä patsaita ympäristötunteista sekä yhteisessä sururituaalissa. Ympäristötoimijuutta pohdittiin kirjoittamalla yhdessä kirjeitä tuleville sukupolville ja suunnittelemalla omia ympäristötekoja.5 Yhdessä työpajoista tunnusteltiin kehon suhdetta ei-inhimillisiin toimijoihin edellisessä alaluvussa mainitun sääkirjoittamisen (Neimanis 2016) avulla. Työpajojen päätteeksi osallistujille esitettiin lomakkeella seuraavat kysymykset: 1) “Minkälaisia ilmastonmuutokseen liittyviä tunteita havaitsit itsessäsi tämän työpajan aikana?”, 2) “Miltä tuntui kirjoittaa näistä tunteista?”, 3) “Miltä sinusta tuntuu nyt työpajan päättyessä?” ja 4) “Mikä työpajassa toimi mielestäsi hyvin? Mitä kehittäisit?”6 4 Aineiston on kerännyt ja analysoinut Laininen, ja sitä käsitellään laajemmin hänen tekeillä olevassa väitöskirjassaan. Osallistujilta kerättiin tutkimusluvat, ja kyselyyn vastattiin anonyymisti. Mahdolliset tunnistetiedot on myös anonymisoitu vastauksia käsiteltäessä. Demografisia tietoja ei kerätty, koska väitöstutkimuksessa ei tarkastella näitä muuttujia. Exhibition Laboratory -galleriassa pidettyä työpajaa (2018) ohjasi myös kirjallisuudentutkija Kaisa Kortekallio. 5 Ympäristötunteen sanakirjamääritelmä -harjoitus pohjautuu Rakkaudesta-työryhmän kehittämään tulevaisuuden sanastoon Utopedia (Aaltola ym. 2018); Eläviä patsaita ympäristötunteista -harjoitus on draamakasvattaja, tutkija Anna Lehtosen kehittämä; Kirjeitä tuleville sukupolville -harjoitus perustuu ympäristöfilosofi Joanna Macyn ja lääkäri Chris Johnstonen kehittämään harjoitukseen (Macy & Johnstone 2012). Laininen on uudelleenmuotoillut harjoitukset työpajoihinsa. 6 Osallistujat saivat halutessaan luovuttaa työpajassa kirjoittamiaan kaunokirjallisia tekstejä tutkimusaineistoksi. Tilan puutteen vuoksi emme käsittele tekstejä artikke lissamme. 90 Joutsen / Svanen 2022 Ehdotuksia luovan kirjoittamisen ympäristöpedagogiikaksi Vastauksissa kysymykseen itsessä työpajan aikana havaituista tunteista nimetään yhteensä 78 tunnetta. Tunnesanojen runsauteen on voinut vaikuttaa se, että Ilmastonmuutos minussa -työpajaan hakeutuvat todennäköisesti ihmiset, joille ilmastonmuutokseen liittyvien tunteiden käsittely on ajankohtaista (kasvattajilla myös töiden takia). Osalle tunteiden sanallistaminen saattoi myös olla tuttua kirjoitusharrastuksen myötä. Lisäksi kysymyksenasettelu ”mitä tunteita havaitsit” sisältää oletuksen, että vastaaja on havainnut itsessään tunteita. Työpajoissa kuitenkin korostettiin, että ryhmässä saa ilmaista mitä tahansa tunteita eikä myöskään ole pakko tuntea mitään. Vastauksissa painottuvat raskaat tunteet (97 mainintaa / 30 vastaajaa), mutta myös monenlaisia kevyempiä tunteita mainitaan runsaasti (56 mainintaa / 26 vastaajaa)7. Eniten osallistujat kertovat tuntevansa surua, pelkoa, vihaa, ahdistusta ja huolta – mutta myös toivoa. Raskaiden tunteiden korostuminen tekee näkyväksi sen, että ympäristökriisi aiheuttaa ihmisissä vaikeita tunteita. Panu Pihkala (2019b: 49) onkin todennut, että ympäristökriisi voi olla jopa traumaattinen. Käsitettä ”pre-traumaattinen stressi” on jopa ehdotettu kuvaamaan ympäristökriisin jo tapahtuvien mutta myös tulevaisuuteen ennakoitujen seurausten herättämiä tunteita (ks. Pihkala 2020: 9). Useissa vastauksissa raskaat ja kevyet tunteet ovat myös läsnä samanaikaisesti, ikään kuin toistensa kääntöpuolina, kuten tämä vastaus (kysymys 1) havainnollistaa: [Tunsin] ilmastohuolta, -pelkoa, -surua ja jopa jotain katkeruutta (miten ihmiset eli ME on voineet pilata kaiken) ja syyllisyyttä/häpeää. Toisaalta viimeinen [kirjoittamani] teksti osoitti kivun ja surun kautta rakkauteen – asioilla on väliä, minä välitän. Yllä oleva lainaus toimii myös esimerkkinä siitä, miten ilmastonmuutokseen liittyvistä tunteista kirjoittaminen vaikuttaa helpottaneen monen osallistujan oloa. Vastauksissa kysymykseen kirjoittamiseen liittyvistä tunteista painottuvat kevyet tunteet (57 mainintaa / 29 vastaajaa). Erityisen usein mainitaan kirjoittamiseen liittyvä helppous ja hyvä olo sekä sen helpottavuus tai vapauttavuus. Moni mainitsee myös, että ilmastonmuutokseen liittyvistä tunteista kirjoittaminen on tuntunut innostavalta, mielenkiintoiselta, yllättävältä, voimauttavalta, luontevalta tai rauhoittavalta. Eräässä vastauksessa myös kerrotaan, miten raskaidenkin tunteiden äärelle pysähtyminen oli kirjoittaessa luontevaa ja levollista (kysymys 2): Minulle suru-melankolia-ahdistus ovat tuttuja ja melko luonteviakin tunteita, joissa viipyminen antaa lohtua, tuo tilaa itselle ja levolle. Näyttää siis siltä, että ympäristötunteista kirjoittaminen auttoi osallistujia ympäristökriisiin liittyvien tunteiden käsittelyssä. Kirjallisuusterapeuttisissa tutkimuksissa onkin havaittu, että mieltä kuormittavista tapahtumista 7 Tunteiden luokittelu on haastavaa. Niitä jaotellaan usein “positiivisiin” ja “negatiivisiin”, jolloin unohtuu, että niin sanotuilla kielteisilläkin tunteilla voi olla myönteisiä vaikutuksia ja tärkeä viesti kokijalle (Pihkala 2019b: 23–24). Käytämme tässä käsitettä “raskaat tunteet” viittaamaan usein vaikeilta tuntuviin tunteisiin (kuten suru) ja “kevyet tunteet” viittaamaan usein helpommilta tuntuviin tunteisiin (kuten ilo ja toivo). Jako raskaisiin ja kevyisiin tunteisiin ei kuitenkaan ole tiukan dikotominen. Sama tunne voi kokijasta ja tilanteesta riippuen olla myös raskas, kevyt tai raskaankevyt. 97 Joutsen / Svanen 2022Aino-Kaisa Koistinen et al. Pak, Chris 2016: Terraforming: Ecopolitical Transformations and Environmentalism in Science Fiction Liverpool University Press, https://doi.org/10.5949/liverpool/9781781382844.001.0001. Pihkala, Panu 2020: “Eco-Anxiety and Environmental Education.” Sustainability, 12(23), 10149, https://doi.org/10.3390/su122310149. Pihkala, Panu 2019a: Ilmastoahdistus ja sen kanssa eläminen. MIELI Suomen Mielenterveys ry. Pihkala, Panu 2019b: Mieli maassa? – Ympäristötunteet. Helsinki: Kirjapaja. Roe, Maggie & Anthony Lyons 2021: “Dark ecologies: creative research in multispecies water environments.” Green Letters, 25(1), 33–52, https://doi.org/10.1080/14688417.2021.1893205. Salonen, Arto O. & Bardy Marjatta 2015: “Ekososiaalinen sivistys herättää luottamusta tulevaisuuteen.” Aikuiskasvatus 35(1), 4–15, https:// doi.org/10.33336/aik.94118. Schor, Naomi 1984: “Details and Realism.” Poetics Today, 5(4), 701–709, https://doi.org/10.2307/1772257. Snaza, Nathan 2019: Animate Literacies. Literature, Affect, and The Politics of Humanism. Durham: Duke University Press, https://doi. org/10.2307/j.ctv125jmh1. Stibbe, Arran 2015: Ecolinguistics: Language, Ecology and the Stories We Live by. London & New York: Routledge, https://doi. org/10.4324/9780367855512. Suvilehto, Pirjo 2021. “Kun Pritney-poni saapui taloon. Eläinkirjallisuusterapian käytänteitä ja muotoja.” Kirjallisuusterapia, 1, 28–32. Sääskilahti, Nina 2021: “Kuuntelukirjoittaminen ekopoeettisena käytäntönä.” Scriptum: Creative Writing Research Journal, 8(1), 4–26, http:// urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202106153764. Thomashow, Mitchell 1995: Ecological Identity: Becoming a Reflective Environmentalist. Cambridge (Mass.): MIT Press. Vandermeulen, Carl 2011: Negotiating the Personal in Creative Writing. Bristol & Buffalo: Multilingual Matters. Värri, Veli-Matti 2018: Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Tampere: Vastapaino. ePUB. Weber, Andreas 2016: The Wonder of Biology Aliveness, Feeling and the Metamorphosis of Science. Gabriola Island: New Society Publishers. Weik von Mossner, Alexa 2017: Affective ecologies: Empathy, emotion, and environmental narrative. Columbus: The Ohio State University Press, https://doi.org/10.2307/j.ctv11hpszq. Kirjoittajat Koistinen, Aino-Kaisa, FT, dosentti, tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto Laininen, Henna, FM, taiteilija-tutkija, luovan kirjoittamisen opettaja, Taideyliopiston Kuvataideakatemia Niemi-Pynttäri, Risto, FT, dosentti, yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopisto Sääskilahti, Nina, FT, yliopistotutkija, Jyväskylän yliopisto