Kilpailijat hyvyyden markkinasektorilla

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Kilpailijat hyvyyden markkinasektorilla © Janus 2018 Published version Eskelinen, Teppo Eskelinen, T. (2018). Kilpailijat hyvyyden markkinasektorilla. Janus : sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti, 26(3), 278-281. https://doi.org/10.30668/janus.74168 2018 kirja-arviot 278 poliittista mielikuvitusta. Kolmanneksi puhutellaan laajaa talousajattelijoiden yleisöä, joka lienee koko yhteiskunta, kannustamalla ”mielenkumoukseen”, jonka myötä vanhat talouden myytit siirtyvät menneisyyteen. Samalla esitetyt uudistukset alkavat vaikuttaa jopa anekdootinomaisilta ja etäisiltä. Talous kasvun jälkeen on vahvasti tulevaisuuteen ja poliittisiin uudistuksiin tähtäävä kirja, mutta lukijalle sen poliittisuutta hämärtävät ainakin kolme seikkaa. Ensinnäkin, kirjassa luetaan talousteorioita ja -politiikkoja varsin likinäköisesti. Yhtäällä tehdään äärimmäisen voimakkaita yleistyksiä kasvutalouden lainalaisuuksista ja niiden tuhoisista vaikutuksista, kun taas toisaalla esitetään varsin mielekkäitä uudistuksia, joiden kohteena ovat juuri talouden toiminnan käytännöt. Toiseksi, huolimatta kirjan suorasta poliittisuudesta, jää poliittisen subjektin määrittely melko vajavaiseksi, mikä johtuu mahdollisesti yrityksestä puhua useilla talouden tasoilla ja tasojen poikki samanaikaisesti. Kirjan lopussa kysymys muutoksesta pyritään palauttamaan ympäristöliikkeen hengessä yksilövalintoihin, yhteiskuntapolitiikan hengessä instituutioiden murrokseen ja taloustieteiden hengessä talousideologioiden muutokseen, mutta kirjan kokonaisuutta ajatellen tämä tuntuu lähinnä askeleelta taaksepäin. Kolmanneksi, kirjan ajoitus osui hieman huonoon hetkeen. Kirjoittajat ammentavat käyttövoimaa 2010-luvun alkupuolen taloudellista laskusuhdannetta leimanneista yhteiskunnallisista liikkeistä ja ilmiöistä, jotka on melko nopeasti lakaistu maton alle uuden trumpilaisen geopolitiikan ja Suomen talouden yllättävän, vaikkakin ohikiitävän noususykäyksen myötä. Toivoisin, etteivät nämä heilahdukset vähennä kirjan kaikupohjaa, sillä varsinkin sosiaali- ja rahapoliittisten reformi-ide- oiden parasta ennen -päiväys on vielä kaukana. Kokonaisuutena Talous kasvun jälkeen on tärkeä avaus, joka kärsii jonkin verran massiivisuudestaan. Lopulta on hieman ongelmallista, että ”kasvutaloutta” kohdellaan pääasiassa diskursiivisena oliona, ja että sen vaihtoehdot kutistuvat anekdoottiaineistoon. Onneksi näiden väliin jäävien instituutioiden uudistamiseksi tarjotaan paljon käytännöllisiä analyyseja, jotka voisi olla aika kaivaa esiin vaikkapa seuraavan hallitusohjelman laatimisen tueksi. KILPAILIJAT HYVYYDEN MARKKINASEKTORILLA Teppo Eskelinen, YTT, dosentti, Yhteiskuntatieteiden ja fi losofi an laitos, Jyväskylän yliopisto. Frank Johansson: Hyvän tekemisen markkinat. Gaudeamus, Helsinki. 2017, 348s. Äärimmäinen köyhyys ja muut maailman suuret ongelmat kuuluvat modernin tiedonvälityksen aikana suorastaan arkiseen kuvastoon. Monet myös haluavat vilpittömästi auttaa köyhyydestä, sorrosta ja katastrofeista kärsiviä ihmisiä kaukaisissa maissa. Tämä ei kuitenkaan tapahdu ilman välikäsiä. Auttamisen organisaatiot paitsi tuottavat avun käytännön toteutuksen, myös Janus_sisus_3_18.indb 278Janus_sisus_3_18.indb 278 2.9.2018 11.13.422.9.2018 11.13.42 kirja-arviot 279 vaikuttavat valtavasti siihen, miten maailman ongelmat kuvataan. Kasvava ja strateginen kansainvälisen auttamisen ala onkin nykyisellään varsin kaukana spontaanista reagoinnista kanssaihmisten hätään. Erityisesti järjestöjen toiminta on paisunut ja ammattimaistunut viime vuosikymmeninä valtavasti. Frank Johanssonin Hyvän tekemisen markkinat on perusteellinen katsaus ammattimaisen auttamisen maailmaan. Kirjan itsemääritelty tavoite on ”kuvata, avata ja pohtia kansainvälistä hyvän tekemistä toimialana kaikkine dilemmoineen ja ristiriitoineen”. Ottaen huomioon kirjoittajan taustan Suomen Amnestyn pitkäaikaisena toiminnanjohtajana, kirja on väistämättä myös kriittinen itsetutkiskelu, vaikkei tätä näkökulmaa erityisesti korostetakaan. Kirjan lähtökohta on sekä harvinainen että tarpeellinen. Keskustelu järjestöjen toiminnan vaikutuksesta keskittyy usein pinnallisesti siihen, meneekö apu ”perille”, vai jumittuuko se ”hallintoon” tai korruptioon. Tämä on pitkälti tarpeetonta: ammattimaiset järjestöt toimivat hyvin. Ne kyllä hallitsevat oikeaoppisen raportoinnin ja hyvän projektihallinnan käytännöt. Johanssonin oivallus on analysoida juuri tämän ammattimaisuuden vaikutusta kokonaisuudessaan. Monista kehitysavun kriitikoista poiketen (ks. esim Kääriäinen 2015), Johanssonia ei siis kiinnosta niinkään toiminnan vaikuttavuuden arviointi, vaan humanitarismin sielun peilaaminen. Johanssonia kiusaa erityisesti havainto hyvän tekemisen toimialan ja uusliberalistisen globalisaation yhteensopivuudesta. Provokatiivinen teesi järjestöjen ja uusliberalismin hiljaisesta liittolaisuudesta esitetään kirjassa kahdessakin eri muodossa. Ensinnäkin auttaminen ei onnistu haastamaan uusliberalismin tuottamia rakenteellisia ongelmia. Maailman eriarvoistuminen kiihtyy käsi kädessä auttamistoiminnan kasvun kanssa. Ammattimainen auttaminen jättää rauhaan juuri ne rakenteet, joita köyhyydestä ja sorrosta kärsivien puolesta tulisi ravistella. Toiseksi auttaminen omaksuu uusliberalismille ominaisia käytäntöjä. Tämä viittaa erityisesti järjestöjen ”brändien” väliseen näkyvyyskamppailuun, joka kiistatta toisinaan muistuttaa markkinakilpailua. Johansson samaistaa, kenties tarkoituksellisesti provosoiden, ”auttamisen” mihin tahansa kuluttajille markkinoitavaan tuotteeseen. Ammattimaisten järjestöjen on löydettävä ”kuluttajat” joille ”tuotteitaan” tarjota. Varainhankinta alkaa herkästi ohjaamaan toimintaa. Maailmanselityksistä tulee dramatisoituja ja yksinkertaistavia narratiiveja, joissa autettaville on tarjolla vain passiivisen anojan rooli. Poliittinen vaikuttaminen jää sivurooliin. Vaikka yksinkertaistettuja viestejä perustellaan tietoisuuden lisäämisellä, näkyvimmät ”tietoisuuskampanjat” eivät lisää ihmisten tietoisuutta maailman ongelmista juuri lainkaan. Some-ajassa klikkauksista riippuva näkyvyys vaatii entistäkin yksinkertaistavampaa viestintää. Janus_sisus_3_18.indb 279Janus_sisus_3_18.indb 279 2.9.2018 11.13.422.9.2018 11.13.42 kirja-arviot 280 Ammattimaistuminen myös häivyttää järjestöjen erilaiset yhteiskunnalliset missiot taka-alalle. Jopa uskonnollisissa kehitysyhteistyöjärjestöissä tuskaillaan oman identiteetin jäämistä kehitysammattilaisuuden jalkoihin. Katastrofi apu taas on jo luonteensa puolesta vaativa logistinen taitolaji. Avun ammattimaistuminen merkitsee yleisesikin sen epäpolitisoitumista. Auttamiskoneisto pyyhkii ongelmien poliittiset taustat pois näkyvistä typistäen monimutkaiset valtasuhteet teknisiksi kehitysongelmiksi (ks. myös Ferguson 1994). Kansainvälinen auttamistoiminta on kuitenkin aina politiikkaa ja valtasuhteiltaan epäsymmetristä, kuten jo Johanssonin edellisessä kirjassa Hyvän tekeminen ja valta (2013) tuotiin ansiokkaasti ja moniulotteisesti esiin. Avun ja vallan suhteita sivutaan myös kirjan alkupuolella katsauksessa humanitarismin historiaan. Johansson erottaa humanitarismin historialliset vaiheet, joissa käännekohtia ovat olleet siirtomaiden itsenäistyminen ja kylmän sodan loppu. Jokaisessa maailmanjärjestyksessä on ollut siihen sopiva humanitarismin muoto, joka on osaltaan heijastanut tuon maailmanjärjestyksen valtasuhteita. Vaikka kirjan ansiot ovat kiistattomat, siihen on myös ahdettu hengästyttävän paljon asiaa. Johansson käsittelee omissa luvuissaan auttamisen kentän moninaisuutta ja rahavirtojen kasvua, uusliberalismia, auttamisjärjestöjen tuottamaa kuvastoa ja auttamisen ammattimaisuutta. Toimialan globaali historia laukataan läpi yhdessä luvussa. Kun samaan soppaan tungetaan katastrofi apua, kehitysyhteistyötä, ihmisoikeustyötä sekä katsaus kotimaiseen toimintaan ja maailman tilanteeseen, kokonaiskuva uhkaa mennä suttuiseksi. Tämä isolla pensselillä maalaaminen saa lukijan välillä kysymään, miten kritiikki ja kohde itse asiassa osuvat yksiin. Miten mielekästä esimerkiksi valtiollista kehitysapua on käsitellä lainkaan ”hyvän tekemisen markkinoista” kertovassa kirjassa? Paikka paikoin myös järjestöihin kohdistetun kritiikin osuvuutta voi pohtia. Järjestöjä on moneen lähtöön, ja osaan kirjan viesti pätee paremmin ja osaan huonommin. Järjestöillä on eritasoisia pyrkimyksiä vaikuttaa talouden rakenteisiin ja vaihtelevia toimintatyylejä. Sinänsä varsin osuvaa kuvaa suurista hyväntekeväisyysjärjestöistä rakentaessa vaarana on unohtaa aktivistipohjaisemmat järjestöt kokonaan näkymättömiin. Ja ovathan järjestöt myös oppimiskykyisiä: vaikka 1980-luvun Live Aid -konserttien maailmankuvalle sopiikin vähän naureskella, on sen jälkeen sentään harjoitettu itsekritiikkiä menestykselläkin. Toinen kirjassa hieman häiritsevä seikka on asioiden näennäisen eksakti dokumentointi hyödyttömällä lukujen pudottelulla. Apukentän kasvun miljoonat ja miljardit dollarit eivät tarkoita oikein mitään, ellei niitä suhteuteta mihinkään, tai edes kerrota ovatko luvut ostovoimakorjattuja, kun seurataan pitkän aikavälin muutoksia. Kirjan lukijakunta lienee paljolti akateemista väkeä, mikä on sääli. Nimenomaan järjestöihmisten kun soisi lu- Janus_sisus_3_18.indb 280Janus_sisus_3_18.indb 280 2.9.2018 11.13.422.9.2018 11.13.42 kirja-arviot 281 kevan sen: ehkä hieman suuttuneena, muttei ainakaan välinpitämättömänä. Itserefl ektio on tärkeää tässä ajassa, jossa ennen niin kriittiset järjestöt käyvät entistä varovaisemmiksi. Viime vuosituhannen puolella tutuksi käynyt itsekriittinen debatti (esim. Laitinen 1990, Isomäki 1999) uhkaa kadota lahjoittaji- en menettämisen pelossa. Kansainvälisesti tällaista kriittistä keskustelua on käyty toki paljonkin, ja Johansson selvästi pitää yhtenä tehtävänään suomalaisten tutustuttamista siihen. Johansson käyttää paljon lähdekirjallisuutta ja muistaa aina mainita esiteltyjen ajatusten alkuperäisen lähteen. Vankka lähdekirjallisuus estää samalla kirjaa luisumasta pamfl ettityyliin, mikä lisää viestin painoarvoa. Kirjan ajankohtaisuutta lisää auttamisen kentän myllerrys. Valtion rahoitusta järjestöille on vähennetty ja ne halutaan entistä tiukemmin yhteistyöhön yritysten kanssa ja palvelemaan annettuja kehityspolitiikan tavoitteita. Tilanne pakottaa järjestöt kysymään itseltään, mitä ne lopulta ovat. Samoin kuin esimerkiksi sote-kentällä, kehitysmaajärjestöt pohtivat identiteettiään yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja valtion ulkoistetun ”palveluntuottajan” välimaastossa. Auttaminen muuttuu joka tapauksessa tulevaisuudessa, kun siirtolaisuus, ekologiset kriisit ja monenlaisten keskinäisriippuvuuksien kasvu muuttavat toiminnan luonnetta. Tämä muutos tuottaa todennäköisemmin paremman lopputuloksen, jos sitä ohjaa terve itsekritiikki, jonka myötä toiminnan motiiveja muistetaan perata. Hyvän tekemisen markkinat on tästä syystä erittäin tervetullut puheenvuoro. KIRJALLISUUS Ferguson, James (1994) The anti-politics machine: “development”, depolitization and bureaucratic power in Lesotho. Minneapolis: University of Minnesota press. Isomäki, Risto (1999) Paljasjalkavallankumous - 10 vuotta myöhemmin. Kehitysmaiden kansala isyhteiskunnat ja ulkomainen rahoitus Ympäristö ja kehitys ry:n projektiyhteistyön valossa. Turku: Ympäristö ja kehitys ry. Johansson, Frank (toim.) (2013) Hyvän tekeminen ja valta. Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Helsinki: Gaudeamus. Kääriäinen, Matti (2015) Kehitysavun kirous. Helsinki: Into. Laitinen, Hanna (toim.) (1990) Mitä kehitysavun jälkeen? Ajatuksia maailmanlaajuisen yhteisvastuun vaikeuksista ja mahdollisuuksista. Helsinki: Kehitysyhteistyön palvelukeskus. PERHESUHTEET DIGITALISOITUVASSA ARJESSA Mia Tammelin, YTT, dosentti, Työelämän tutkimuskeskus, Tampereen yliopisto Anja Riitta Lahikainen, Tiina Mälkiä & Katja Repo (toim.): Media lapsiperheessä. Vastapaino, Tampere. 2015, 322 s. Anja Riitta Lahikainen, Tiina Mälkiä & Katja Repo (toim.): Media, Family Interaction and the Digitalization of Childhood. Edward Elgar, Cheltenham. 2017, 214 s. Digitalisoituminen koskettaa elämän eri alueita, myös perheitä ja perheiden arkea. Vuonna 2015 julkaistu kir- ja Media lapsiperheessä on kaivattu pu- Janus_sisus_3_18.indb 281Janus_sisus_3_18.indb 281 2.9.2018 11.13.422.9.2018 11.13.42