Naurun ja vallan kiemurainen suhde

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/ Naurun ja vallan kiemurainen suhde © 2020 Kulttuurintutkimus Published version Hietalahti, Jarno Hietalahti, J. (2019). Naurun ja vallan kiemurainen suhde. Kulttuurintutkimus, 36(3-4), 52-54. https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/view/92118 2019 ESITTELYTKULTTUURINTUTKIMUS 36 (2019): 3−4 52 Naurun ja vallan kiemurainen suhde Janne Zareff, Kuinka vallalle nauretaan: Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa. Gaudeamus 2020. 272 s. Huhujen mukaan suomalainen satiiri, ja erityisesti television poliittinen satiiri, on oksymoron – mahdoton yhdistelmä. Jos satiiria onkin, se on hampaatonta ja kilttiä. Kansakunnan tuntemat humoristit Jari Tervosta Jussi Tuomiseen ja Aarno ”Loka” Laitiseen vannovat, että suomalaisen satiiri historia on olematon ja nykyhetki toivoton. Käsikirjoittajatutkija Janne Zareffin uutuuteos Kuinka vallalle nauretaan (2020) osoittaa nämä kuvitelmat harhaisiksi. Zareff aloittaa kirjansa siteeraamalla yllä mainittuja humoristeja, ja todistaa pitkin teosta väittämät kestämättömäksi. Vaikka kirja on ensisijassa tieteellinen, satiirin piikkejä löytyy läpi tekstin. Zareff tunnetaan muun muassa satiiristen tv-ohjelmien Pressiklubin ja Noin viikon uutisten käsikirjoittajana, ja hänen velmu pisteliäisyytensä tavoittaa suomalaista satiirikenttää tuntevat. Suoranaisen vitsikkääksi kirjaa ei voi kuvailla, vaan huumori on kätkettyä ja hienovaraista. Toisaalta lukijoita epäilemättä kiinnostavat tieteellistä tutkimusta rytmittävät paljastukset Noin viikon uutisten kulisseista ja tekoprosessista. Nauhurin ja naurun on annettu raikaa, joten kirjassa satiirin teoria ja tekeminen lyövät kättä. Teos keskittyy alaotsikkonsa mukaisesti erityisesti poliittiseen satiiriin suomalaisessa televisiossa ja osoittaa ilmiön vuosikymmenten mittaiset juuret. Harhaluulot täkäläisen poliittisen satiirin olemattomuudesta kumoutuvat tyylikkäästi, ja suopeasti tulkittuna Suomi on ollut eturintamassa poliittisen satiirin uidessa televisiovirtaan. Kirjan anti on monitahoinen. Ensinnäkin Zareff on uurastanut suomalaisen viihdehistorian arkistoissa ja osoittaa, että suomalainen tv-satiiri on oikeastaan yhtä vanha kuin koko televisio. Vaikka vuosikymmenten takaiset ohjelmat vaikuttavat melko viattomilta hupailuilta, on politiikka ollut piikittelyn kohteena Suomessa jo pitkään. Vahvimmillaan Zareff on analysoidessaan journalismin ja poliittisen satiirin välistä yhteyttä. Vaikka esimerkik- si Yleisradio on aika ajoin kipuillut yhteiskunnallisten aiheiden käsittelyn suhteen, journalismi näyttää monipuolistuneen satiirisen tyylin vahvistuessa televisiossa. Esimerkiksi jo 1960- luvulla Jatkoaika-ohjelmassa vitsailtiin Urho Kekkosen valta-asemalle, ja tämä on Zareffin mukaan raivannut tietä myös kriittiselle journalismille: ”[S]atiirikkojen pilailu toimi konkreettisena suojana toimittajille. Kun poliitikkoja jo pilkattiin suorasukaisesti yhdessä tv-ohjelmassa, toisessa voitiin sanoa enemmän ilman, että se näytti kovinkaan poikkeukselliselta.” (s. 115) Satiiri saa yhtäältä aiheita journalismilta, kun ajankohtaisia uutisia ruoditaan piikikkäästi, mutta samanaikaisesti se myös tarjoaa tilaa journalismille ja journalistisen ilmaisun monimuo - toisuudelle. Zareff huomauttaa aiheellisesti, ettei kriittistä huumoria ole aina pidetty itsestäänselvänä tapana tehdä journalismia, vaan prosessi on ollut kupliva: satiirikot ovat joutuneet puolustamaan tekemisiään julkisesti, eikä vitsailua ole katsottu hyvällä valtaapitävien toimesta. Nykytilannekaan ei ole muotoutunut tyhjiössä: ”poliittisen tv-satiirin puolivuosisataisen kehitystarinan keskeisiin punaisiin lankoihin on kuulunut rajan - käynti sekä journalismin että komedian kanssa.” (s. 117) On turha kuvitella, että satiiri olisi saavuttanut pyhän lehmän aseman kulttuurisessa kontekstissa: vielä uudellakin vuosikymmenellä satiirisiin ohjelmiin kohdistuu purevaa kritiikkiä ennen kaikkea soveliaisuuden näkökulmasta. Zareff analysoikin kattavasti sensuurin ja itsesensuurin suhdetta, ja hänen huolensa on, että satiirikkoihin kohdistuva palaute alkaa vaikuttaa humorististen ESITTELYT KULTTUURINTUTKIMUS 36 (2019): 3−453 huomioiden tekemiseen. Tekijät eivät ole kulttuurin ulkopuolisia, vaan he kuuntelevat herkästi saamaansa palautetta. Tästä kirjailija jakaa myös omakohtaisia kokemuksia puntaroidessaan, oliko kaikkia poistettuja vitsejä syytä sysätä syrjään ohjelmista. Poliittisen satiirin Zareff määrittelee napakasti: Politiikka tarkoittaa vallan käyttämistä asioissa, jotka vaikuttavat suuriin ihmismääriin. Satiiri puolestaan on kriittistä huumoria. Samalla hän muistuttaa, että satiiri itsessään on vallan muoto, koska suosituimmat ohjelmat vaikuttavat tutkitusti katsojiinsa. Zareff esittää, että jo satiirin aiheenvalinta on yksi vallan tyyppi samoin kuin aiheisiin valittavat näkökulmat. Tämän lisäksi esitys tavat ovat merkityksellisiä: ”Nämä kolme työvaihetta on tavalla tai toisella pakko käydä läpi kaikissa poliittisissa satiireissa, joissa tietoisesti kommentoidaan kriittisesti yhteiskunnallisia ilmiöitä. Ellei työvaiheita tehdä tietoisesti, ne tehdään tiedostamatta. Jokaisessa humoristisessa puheenvuorossa on kuitenkin välttämättä jokin aihe, näkökulma ja tapa, jolla näitä käsitellään.” (s. 167) Muotoilu on relevantti, mutta samalla se laventaa satiirin kenttää. Kun Zareff hyväksyy moninaisen piikittelyn satiiriksi, tällöin oikeastaan mistä tahansa suositusta komediasarjasta, jossa vitsaillaan jostain poliittiseen liittyvästä, tulee poliittista satiiria – olivatpa tekijät itse asiasta mitä mieltä tahansa. Niinpä mikä tahansa viihdeohjelmien politiikan ilmiöitä sivuava vitsi kategorisoi ohjelman poliittiseksi satiiriksi. On kuitenkin perusteltua ajatella, että esimerkiksi Kummelin poliittisuus ja satiirisuus on sangen toisenlaista kuin vaikkapa Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistyksen, Cervantesin Don Quijoten tai nykyisten suoraviivaisesti poliittisia ilmiöitä kommentoivien piikikkäiden ohjelmien. Zareff on oikeassa siinä, että humoristin on pakko ottaa näkökulma tiedostaen tai tiedostamattaan, mutta tämä on toisaalta perusinhimillinen piirre: kaikki ihmiset ottavat kaikessa toiminnassaan inhimillisen näkö kulman maailmaan, eikä tarjolla ole objektiivisen tarkkailijan paikkaa. Täten määritelmä ei varsinaisesti tarkenna käsiteltyä asiaa. Mikäli kaikkea mahdollista valtaa käsittelevää huumoria ei ole mielekästä luokitella satiiriksi, käsite on rajattava tarkemmin. Helppoa se ei toki ole, mutta mahdollisesti tekijöiden aikomukset ja prosessin luonne voivat olla huomioimisen väärtejä. Kummelin tekijät ovat sanoneet, että heidän sketsinsä kumpuavat siitä, että otetaan jokin hahmo ja keksitään sille jokin vika. Niinpä (kieltämättä varsin velmu) vinoilu pääministeri Jermusta, joka laukoo toimittajille suunsa puhtaaksi ymmärtämättä politiikan retoriikkaa, ei välttämättä ole pyrkimyksiltään samankaltaista satiiria kuin Noin viikon uutisten ja sittemmin Noin viikon studion tiimin tarkkaan käsikirjoittamat ajankohtaisvinoilut. Zareff ymmärtää satiirin vuosisataista jatkumoa, mutta hänen katsauksensa aiheen historiaan jää suppeaksi. Kirjassa nostetaan antiikin poliittiset satiirit osoittamaan lajityypin aikajänteen pituutta, mutta hypyt historian halki ovat pikaisia. Lukija ei varsinaisesti vakuutu, kun Zareff väittää, että satiiria on ollut vuosituhansia, ja todistaa väitetään parilla lähteellä halki vuosisatojen. Tästä teemasta olisi saanut herkullisempiakin yhtymäkohtia nykypäivään. Tieteellisestä näkökulmasta on myös ongelmallista, että Zareff vetoaa muutaman kerran omaan kokemukseensa esittäessään väittämiä satiirin yleisestä luonteesta. Vaikka väitteet ovat sinänsä uskottavia, määrällisten oletusten tueksi ne eivät suoranaisesti riitä. Toisaalta tämä puute on myös mahdollinen etu: olettamuksiaan esitellessään Zareff tulee tarjonneeksi avauksia jatkotutkimuskohteisiin, joiden myötä väittämät voidaan verifioida (tai osoittaa virheellisiksi). Kaiken kaikkiaan kyseessä on tärkeä teos, joka tarjoaa kiehtovaa ajateltavaa niin satiirin kuin vallan suhteen. Erityi- ESITTELYTKULTTUURINTUTKIMUS 36 (2019): 3−4 54 sen kutkuttava on ajatus siitä, että huumorintajusta olisi tehtävä kansalais taito, jotta ihmiset ymmärtäisivät paremmin, kuinka huumori kytkeytyy moninaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Kirjan edetessä Zareffin journalistinen tausta välittyy kirkkaana, ja hän on omimmillaan käsitellessään politiikan ja median kimuranttia suhdetta. Myös hänen arvo- ja koskevat väittämänsä ovat kiinnostavia, jos kohta spekulatiivisempia. Arvojen vyyhtiin olisikin suonut mentävän syvemmälle. Kuinka vallalle nauretaan on erinomainen lisä suomalaiseen satiirintutkimukseen. Erityisesti Sari Kivistö ja H. K. Riikonen (2009) ovat ruotineet suomalaista satiiria pääasiassa kirjallisessa muodossa, mutta nyt tutkimuskuvastoon tuodaan ansaitusti ja kattavasti myös televisiossa nähty satiiri. Zareff osoittaa olevansa paitsi tarkkanäköinen tutkija myös kujeileva satiirikko ja oivaltava visiönääri satiirin tulevia muotoja hahmotellessaan. Jarno Hietalahti Kirjoittaja tutkii Alfred Kordelinin säätiön rahoituksella huumorin ja vakavuuden suhdetta Jyväskylän yliopistossa. Hietalahti on julkaissut väitöskirjan lisäksi lukuisia vertaisarvioituja artikkeleita huumorin filosofiasta. Hänen teoksensa Huumorin ja naurun filosofia (2018, Gaudeamus) oli Vuoden tiede kirja 2018 -kisan finalisti. • • •