Vaalien parlamentarisointi - Uusi tulkinta kahden käsitteen välisistä suhteista

Kansalaisyhteiskunta 1(2010) , 41—66 VAALIEN PARLAMENTARISOINTI Uusi tulkinta kahden käsitteen välisistä suhteista1 Kari Palonen* Tämä kirjoitus on ajatuskoe vaalien ja parlamentin välisistä suhteista. Ideani on kääntää tämän suhteen ymmärtämisen siten, että parlamentti, sen asialista ja debatit, tuodaan (takaisin) mukaan puhumiseen vaaleista. Pohdin toisin sanoen mahdollisuuksia ”parlamentarisoida” vaalit kahdessa eri merkityksessä, nimittäin parlamentin itseorganisoinnin laajentamisena sen valitsemisen prosessiin sekä vaalien, siis ehdokkuuden, kampanjan ja itse äänestämisen, kytkemisenä parlamentin esityslistaan. Puhe ajatuskokeesta viittaa siihen, että tarkastelu liikkuu politiikan ymmärtämisen ideaalityyppien tasolla. Tällainen ideaalityyppien käyttö nojautuu keskeisesti Max Weberin ajatteluun, etenkin hänen periaatteeseensa, jonka mukaan toteutumattomien mahdollisuuksien käyttö on myös välttämätön edellytys toteutuneiden mahdollisuuksien kunnolliselle ymmärtämiselle.2 Vuonna 1917 julkaisussa Wahlrecht und Demokratie in Deutschland -artikkelissa Weber nimenomaan suosittelee lukijoitaan kuvittelemaan, millaisia seurauksia olisikaan demokratialla ilman parlamentarismia.3 Weber itse korostaa tällä ajatuskokeella sitä, että parlamentti deliberoivana edustuslaitoksena (assembly) on kaikenlaista suoraa demokratiaa paljon tehokkaampi hallituksen ja virkakoneiston kontrollissa. Hänen pohdintansa epä- tai antiparlamentaarisesta demokratiasta viittaavat hänen parlamentaarista politiikkaa puoltavaan arvosuuntautuneisuutensa (Wertbeziehung). Allekirjoitan tämän suuntautumisen ja pyrin sen mukaisesti se- *Kari Palonen on valtio-opin akatemiaprofessori Jyväskylän yliopistossa. Email: [email protected]. 41 kä laajentamaan että ajankohtaistamaan sitä, mitä Weber kirjoitti asiasta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa. En kuitenkaan tee mitään sisällöllisiä ehdotuksia vaalien ja äänestysmenettelyn uudistamiseksi, vaan rajoitun havannollistamaan muutamia mahdollisuuksia niiden uudelleen organisoimiseksi parlamentarismin periaatteiden mukaisesti. Tarkasteluni vaalien ja parlamentin suhteiden uudelleen määrittämiseksi käyttää hyväksi Quentin Skinnerin diskussiota käsitteiden retorisesta uudelleenkuvauksesta (redescription) (ks. Skinner 1996, 1999, 2002, 2007). Retorisen uudelleenkuvauksen periaate tekee mahdolliseksi muuntaa vaalien merkitysalaa siten, että se kytketään tiiviimmin parlamentaariseen politiikkaan ja äänestämisen rooliin parlamentaarisessa poliittisessa kulttuurissa. Lähtökohtani vaalien ja parlamentin suhteiden revisiolle verrattuna siihen, mikä on niiden nykyinen tyypillinen ymmärtämistapa sekä akateemisessa että julkisessa keskustelussa, on erityisten parlamentaaristen menettelytapojen ja käytäntöjen problematisointi ja suhteuttaminen kiinteästi siihen, mitä Skinner kutsuu renessanssin retoriseksi kulttuuriksi (ks. Skinner 2008). Parlamentti ja vaalit Nykyisin on tavallista käsittää parlamentti tavalla, joka ei jätä sille paljon muuta valtaa kuin vaaleissa ilmaistun enemmistön tahdon virallisen ratifioinnin. Parlamentin tehtäväksi jää voittaneen puolueen tai hallituskoalition ohjelman toteuttaminen. Tällainen näkemys devalvoi parlamentin historiallisen erikoisluonteen, nimittäin sen luonteen väittelyn instituutiona, jossa periaatteessa jokaisesta sen esityslistan asiasta debatoidaan puolesta ja vastaan. Tämä parlamentin profiili debatin instituutiona katoaa, jos sen merkitys rajoittuu vaaleissa ilmaistun enemmistön osoittimek- si, joka mahdollistaa enemmistöhallituksen muodostamisen. Tällaisessa parlamentissa hallitus täydellisesti määrittää sen esityslistan, ja debatit sillä olevista kysymyksistä rajoittuvat siihen estetäänkö hallitusohjelmaa toteutumasta vai muunnetaanko sitä yksityiskohdissaan. Tällainen parlamentti loukkaa samalla edustajan vapaan mandaatin periaatetta parlamentaarisen puntaroinnin ja debatin välttämättömänä edellytyksenä. Debatille parlamentissa ei jää mitään sijaa, jos vain äänestykset merkitsevät jotakin. Aloitettakoon ajatuskoe siitä, mitä radikaalisti debatoivan parlamentin ideaalityypistä poikkeavia on keskustelussa esitetty. Parlamentin riippuvuutta äänestäjäkunnasta usein suorastaan idealisoidaan, ja joitakin 42 akateemisia debatteja edustuksesta käydään nykyäänkin kutsumalla yksityisoikeuden klassisen valtuutusperiaatteen mukaisesti valtuuttajaa päämieheksi ja valtuutettua agentiksi. Esitykset parlamentin vallan suoranaiseksi vähentämiseksikään eivät ole harvinaisia nykydebatissa. Edustajien lukumäärän vähentäminen, vaalikauden lyhentäminen sekä edustajien palkkojen sekä muiden etujen alentaminen ovat vakiotavaraa iltapäivälehdissä, blogeissa ja vaalikampanjoissa. Edustajan vapaan mandaatin suoranainen purkaminen ja poiskutsumisen mahdollistaminen edellyttäisivät kuitenkin myös vaalien salaisuudesta luopumista, jota myös on esitetty nimenomaan silloin, kun vaaditaan siirtymistä nettiäänestyksiin (keskustelusta ks. Buchstein 2009b). Paljon tavallisempaa on vaatia eräänlaista kva- si-imperatiivista mandaattia, joka lisäisi edustajien sidonnaisuutta puolueisiinsa tai vaalipiireihinsä. Jatkettakoon spekulaatiota tähän suuntaan siten, että huomio kiinnitetään parlamentin aiheuttamien kustannusten vähentämiseen. Toisen maailmansodan jälkeen on yleisesti hyväksytty parlamentin jäsenten täysipäiväisyys, sitä vastaava kuukausipalkkaus, sekä näitä täydentäviä periaatteita, kuten matkakorvaukset ja eläkkeet. Näiden purkamisvaatimukset ovat jälleen nostettu keskusteluun. Ne heikentäisivät kuitenkin parlamentin mahdollisuuksia kontrolloida hallituksen ja virkakunnan valtaosuuksia, ja samoin tekisivät esitykset lyhentää parlamentin istuntoaikaa tai supistaa ja keventää sen käsittelemien asioiden listaa. Ei ole kovinkaan vaikea kuvitella, että populistinen kampanja tällaisten esitysten puolesta voisi joskus saavuttaa enemmistön kannatuksen vaaleissa. Ääritapauksessa palattaisiin siihen, mitä Otto von Bismarck idealisoi, toisin sanoen tilanteeseen, jossa parlamentti kokoontuu pariksi viikoksi vuodessa informoimaan vaalipiirien väestön mielipiteitä ja ratifioimaan hallituksen budjettiesityksen (ks. esim. Butzer 1998). Itse asiassa Neuvostoliiton tyyliset julkisivuparlamentit seurasivat tarkkaan tätä bismarckilaista epäpolitisoidun ja voimattoman parlamentin tyyppiä, joka operoi puntaroinnin sijasta taputtamalla (acclamatio). Debatoivan ja taputtavan parlamentin ero vastaa klassista deliberoivan ja epideiktisen retoriikan vastakohtaisuutta: jälkimmäisessä ei ole käsiteltävänä ja valittavana vaihtoehtoisia politiikan suuntia, vaan ainoastaan yksi suunta, jolle joko osoitetaan suosiota tai jätetään tämä tekemättä (ks. Aristoteles 1997, 1358b, 1359b). Max Weber tekee selvän eron vaalien ja taputtamalla hyväksynnän välillä henkilöitä valittaessa.4 Ajatuskoetta parlamentarismin purkamisen 43 suuntaan voikin jatkaa kysymällä, tarvitseeko pelkkään ratifiointiin rajoittuva edustuslaitos pysyviä, koko vaalikaudeksi valittuja jäseniä? Neuvostoliiton mallin mukaisissa järjestelmissä ”vaalit” olivat taputtamisen tilanteita, joissa julkisivuna toimiviin edustuslaitoksiin poimittiin puolueaktivisteja ja paikallisia mahtimiehiä ja -naisia, joiden ei odotettukaan debatoivan hallituksen ja puolueen kanssa. Tämä ilmaisee tilannetta, jossa parlamentin aktuaalinen kokoonpano on yhdentekevä. Silloin pysyvät jäsenet olisi myös tarkoituksenmukaista korvata kansalaisten keskuudesta arvotuilla jäsenillä kutakin lyhyttä istuntokautta varten erikseen (arvonnan käyttömahdollisuuksista yleensä ks. Buchstein 2009a). Nämä esimerkit parlamentin vallan purkamiseksi toimikoon taustalla diskussiolle siitä, mitä poliittista merkitystä parlamentin vallan vahvistamiselle voidaan antaa. Säilyttääkseni ajatuskokeen luonteen en kuitenkaan aio tehdä mitään konkreettia esityksiä siitä, miten tämä tulisi toteuttaa. Mikä merkitys on äänestämisellä poliittisena tekona? Englannin kielen käsitteen voting ja osin myös suomen kielen käsite äänestäminen viittaavat kahteen eri tekoon, henkilöiden välillä valitsemiseen (saks. Wahl) ja äänestämiseen tietystä kysymyksestä (saks. Abstimmung). Rajoitan tässä tarkasteluni henkilöitä koskeviin vaaleihin, toisin sanoen äänestämiseen henkilöiden välillä valitsemisen menetelmänä. Teesini mukaan äänestäminen vaaleissa on poliittisesti aivan eri teko kuin äänestäminen kansanäänestyksissä tai -aloitteissa. Äänestäminen vapaissa ja reiluissa vaaleissa on radikaalisti kontingentti teko siinä yksinkertaisessa mielessä, että yksityinen äänestäjä voi aina äänestää toisin riippumatta siitä, kuinka poliittisesti merkittäviä erot ehdokkaiden välillä ovat. Äänestämisen poliittinen merkitys onkin tehdä vaaleille tunnusomainen kontingenssi ilmeiseksi. Vaalien järjestämisessä ei ole poliittista mieltä, jos äänestäjillä ei ole lainkaan vaihtoehtoja valittavanaan. Poliittisena siirtona äänestämistä vapaissa ja reiluissa vaaleissa ei voida erottaa siitä, mistä äänestetään, parlamentista edustuksen ja deliberoinnin instituutiona, joka valitaan vaalimenettelyä käyttäen. Tämä tarjoaa näkökulman seuraavalle tarkastelulle, jossa vaalien luonne ja poliittinen merkitys suhteutetaan parlamenttiin edustus- ja puntarointilaitoksena. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä vaalisalaisuus voidaan tällöin nähdä vapaiden ja reilujen vaalien käsitteen välttämättöminä osina. Vaalien poliittinen juoni määrittyy siis siitä, mitä vaaleissa valitaan. Äänestäminen edustuselimen vaaleissa on aivan erilainen poliittinen teko 44 kuin äänestäminen esimerkiksi presidentin, pormestarin tai sheriffin vaalissa. Tällaisilla suorilla henkilövaaleilla on merkittäviä yhtäläisyyksiä kansanäänestyksissä äänestämiseen. Tässä tulee siis jälleen vastaan ero deliberoivan ja epideiktisen retoriikan välillä, toisin sanoen se debatoidaanko vaihtoehtoisista politiikan suunnista vai siitä suostutaanko tukemaan tiettyä ehdokasta tai ehdotusta. Kansanäänestyksen mieli on siinä, että äänestäjät voivat valita vain kyllä- ja ei-vaihtoehtojen välillä. Kun Ruotsin kansanäänestyksessä ydinvoimasta vuonna 1980 oli valittavana kolme vaihtoehtoa, tämä jätti tuloksen tulkinnanvaraiseksi, vaikka kansansanäänestyksiltä vaaditaan yksiselitteisyyttä. Parlamenttivaalien poliittisena tarkoituksena on siis valita edustajiksi henkilöitä, joiden odotetaan väittelevän keskenään siten, että he punnitsevat parlamentin asialistan kysymyksissä politiikan suuntavaihtoehtoja puolesta ja vastaan. Presidentti tai pormestari eivät toimi debatin areenalla, vaan heillä on ainoastaan kollegoja, joiden kanssa he neuvottelevat ja kansalaisia, joille he osoittavat puheensa. Lisäksi tietysti valittavan parlamentaarisen edustuston luonne ja valtaoikeudet määrittävät sitä, mistä vaaleissa on kysymys. On eri asia äänestää parlamenttivaaleissa kuin kunnallis- tai aluevaaleissa. Vielä kauempana vapaiden ja reilujen vaalien tilanteesta on tietysti säädyn tai korporaation edustajan valinta pelkän neuvoa-antavan tai koriste-edustajis- ton valinnasta puhumattakaan. Toisin sanoen vaalitapahtuman luonne riippuu valittavan edustuseliminen sekä valtaoikeuksista että menettelytavoista ja käytännöistä. Tämän mukaisesti myös parlamentin jäsenten valinta eroaa toisistaan sen mukaan, onko kysymys parlamentaarisesta järjestelmästä vai esimerkiksi presidentiaalisesta tai puolipresidentiaalisesta järjestelmästä. Vastakohta parlamentin sekä sääty- tai korporatiivisen edustuslaitoksen välillä voidaan tiivistää Edmund Burken klassiseen vastakkainasettelun deliberoivan edustuslaitoksen ja suurlähettiläiden kongressin (congress of ambassadors) välillä.6 Tämäkin vastakohta viittaa kahden retoriikan lajityypin, deliberoinnin ja osapuolineuvottelun (negotiation) eroon, toisin sanoen politiikan suuntavaihtoehtoja koskevan debatin ja tarkoituksenmukaista kompromissia koskevan kaupanhieronnan väliseen vastakohtaan. Burken aikoihin myös akateeminen retoriikan kirjallisuus tunnusti parlamentin deliberoivan retoriikan moderniksi malliesimerkik- si, jonka vastakohtana oli diplomatian mallin mukaiset neuvottelut annettujen osapuolten välillä. 45 Toisin sanoen äänestämisen parlamentin valinnan metodina tekee poliittiseksi itse parlamentti, ja sen luonne ja merkitys voidaan poliittisesti ymmärtää vain parlamentaarisen prosessin osana. Kirjoitukseni tarkoituksena on siis analysoida tarkemmin äänestämistä parlamenttivaaleissa poliittisena tekona, jolla on kiinteä yhteys parlamentin väittelyihin ja äänestyksiin. Parlamentin asialistan kysymysten puntarointi vastakkaisista perspektiiveistä voidaankin nähdä, kuten monet 1800-luvun retoriikan alan kirjoittajat tekivät7, metodisena periaatteena sille retoriikan oivallukselle, että mitään kysymystä ei voida perusteellisesti ymmärtää debatoimatta siitä vastakkaisia näkökulmia hyväksi käyttäen. Äänestäjän vapaus Tässä toteuttamani vaalien ja parlamentaarisen politiikan suhdetta koskevan tulkinnan kääntämiseni avaa myös mahdollisuuden tarkastella tuoreesta näkökulmasta vapauden ja äänestämisen suhdetta. Jean-Jacques Rousseau julistaa tunnetusti Du contrat socialissa että englantilaiset ovat vapaita vain vaalipäivinä.8 Vaalien tarkastelu parlamentaarisesta perspektiivistä, joka ei ollut vielä Rousseaulle mahdollinen, koska hän ei tuntenut parlamentaarista hallitustapaa sanan vahvassa merkityksessä tai edustuksellista demokratiaa (ks. esim. Rosanvallon 1993), provosoi myös kääntämään Rousseaun näkemyksen vaalien ja vapauden suhteista. Missä mielessä englantilaiset äänestäjät ovat vaalipäivänä ”vapaita”? Vaikka enemmistöä edustajanpaikoista Englannin parlamententissa ei Rousseaun aikana valittukaan reiluilla ja kilpailuilla vaaleilla, äänestäjän vapaus vaalipäivänä tulee ymmärrettäväksi sen periaatteen välityksellä, että äänestäjät ovat vapaita paitsi valitsemaan usean ehdokkaan välillä myös debatoimaan omassa vaalipiireissään ehdokkaiden vahvuuksista ja heikkouksista. Toisin sanoen äänestäjän vapaus vaalipäivänä viittaa Rousseaulle heidän mahdollisuuteensa sekaantua parlamentin debatteihin ja äänestyksiin siten, että he äänestävät parlamenttivaaleissa. Vaikka tällainen interventio ei olekaan yhtä tiheää kuin antiikin tai Rousseaun ajan geneveläisissä kansankokouksissa, tämä ei vähennä tuon vapauden poliittista merkitystä. Vaikka äänestäminen rajoittuukin vaalipäivään, se antaa tavallisille kansalaisille äänestäjinä mahdollisuuden sekaantua parlamentaariseen prosessiin yhdessä sen tärkeimmistä kohdista, nimittäin parlamentin jäsenten valinnassa. Tämä tulkinta Rousseaun teesistä on samalla yhteensopiva sen teesin kanssa, että parlamentin jäsenet ovat vapaita, ainakin parlamentin is- 46 tuntokauden aikana. Jos äänestäjät luovuttavatkin vapautensa vaaleissa – samassa mielessä kuin vaaliruhtinaat Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa vuoteen 1806 saakka luovuttivat valtansa valitulle keisarille (Wahlkapitulation) – parlamenttiin valitut jäsenet säilyttävät vapautensa tai suorastaan laajentavat sitä. Tämä käsitys vastaa tasavaltalaista tai ”uusroomalaista” vapauskäsitystä: debatti ja äänestäminen deliberoinnin viimeisenä siirtona parlamentissa voidaan nähdä vahvan ilmaisuna vapaudesta vastakohtana riippuvuudelle (vrt. esim. Skinner 2006). Parlamentin ja vapauden välillä voidaan myös nähdä spesifi historiallinen yhteys. Edustajan vapaan mandaatin periaate, joka muodostui Englannissa jo myöhäiskeskiajalla (ks. Post 1943; Müller 1966), tarjoaa samalla avaimen parlamentin selkeälle erottamiselle säätyedustuslaitoksista tai korporaatiopohjaisista kaupunkiedustajistoista. Vapaan mandaatin ideana voidaankin siis nähdä se, että äänestäjä ”luovuttaa äänensä” vaalipäivänä edustajilleen, välttämättömänä edellytyksenä sille, että nämä voivat vapaasti deliberoida parlamentissa esiin tulevista kysymyksistä. Tämän kaiken lisäedellytyksinä voidaan kuitenkin pitää vaali- ja puhevapautta sekä edustajan parlamentaarista immuniteettia (engl. freedom from arrest), jotka olivat keskeisiä kiistakysymyksiä Englannin parlamentin ja Stuart-suvun kuninkaiden välillä 1600-luvulla (ks. Hexter 1992; Yerby 2008).Jos siis oletamme, että parlamentin jäsenet vapaiksi, Rousseaun periaate merkitsee sitä, että vaalipäivinä tämä vapaus palautuu äänestäjille. Tätä näkemystä voidaan tukea Max Weberin tilapäispoliitikon (Gelegenheitspolitiker) käsitteellä, jonka esittelyssä äänestäminen on Weberin ensimmäinen esimerkki kansalaisen poliittisesti toimimisesta.9 Tilapäispoliitikon käsitteellä Weber korostaa sitä, että kansalaisen ja poliitikon tai edustettavan ja edustajan välillä ei ole mitään sovittamatonta vastakohtaisuutta, vaan tilapäispoliitikkona kansalainen on pikemminkin poliitikon erikoistapaus (ks. Palonen 2002, erit., 49−50). Äänestämällä tilapäispoliitikko voi siis suoraan sekaantua parlamentaariseen politiikkaan. Toisin sanoen äänestävästä kansalaisesta tulee vaalipäivänä poliitikko. Tai ajatusta voidaan viedä pitemmällekin ja sanoa, että vaalipäivänä äänestäjä toimii itse omana edustajanaan parlamentissa. Kääntäen tarkasteltuna: vaalipäivänä parlamentin jäsenyys laajenee kaikkiin kansalaisiin tai ainakin niihin jotka antavat äänensä vaaleissa. Juuri tämä seikka tarjoaakin lähtökohdan seuraavalle parlamentaarikon ja äänestäjän vertailulle, jonka ulotan myös parlamentaarisen menettelyn ja vaalikampanjan vertai- 47 luun. Parlamentaarisessa hallitsemistavassa parlamentti itse asettaa poliittisen kysymyslistan, ei ainoastaan omille jäsenilleen vaan kaikille kansalaisille. Näille äänestäminen parlamenttivaaleissa on malliesimerkki poliittisesta teosta. Mutta toisin kuin vaaliruhtinaat vanhassa Habsburgien keisarikunnassa, modernit äänestäjät eivät suinkaan luovuta pois mahdollisuuttaan sekaantua yli sen, mitä parlamentin jäsenten vapaa mandaatti merkitsee. Tämä pätee siitä riippumatta käyttävätkö he ääntään vaaleissa vai eivät. Weberin muut esimerkit tilapäispoliitikkona toimimisesta, nimittäin kannan ottaminen ajankohtaiseen kysymykseen kirjoittamalla lehtiin tai käyttämällä puheenvuoro puolueen tai vaalipiirin äänestäjien kokouksessa, viittaavat myös parlamentin asialistan kysymyksiin. Tässä mielessä Weberin erottelu ammattimaisen ja tilapäisen poliitikon välillä vastaa myös eroa täyspäiväisen ja vaalipäivän parlamentaarikon välillä. Edustus, kansalaiset ja parlamentti Esittämäni näkemys parlamentista poliittisena instituutiona poikkeaa laajalti hyväksytystä näkemyksestä äänestäjäkunnan tai kansalaisten joukon – ”kansan” kuten usein sanotaan – ja parlamentin välillä. Tämä viittaa antiikin ideaalien mukaiseen tapaan asettaa suora osallistuminen etualalle ja pitää edustuksen periaatetta pelkkänä käytännöllisenä välttämättömyytenä laaja-alueisissa valtioissa. Tämä näkemys on säilynyt myös näkemyksissä parlamentaarisesta edustuksesta peilikuvana äänestäjäkunnasta sekä pyrkimyksissä korvata parlamentit puolivälittömän edustuksen toimielimillä sekä edustuksellisen järjestelmän täydentämisellä plebiskitaarisilla aineksilla, kuten referendumeilla ja kansanaloitteilla. Näitä katsomuksia yhdistää näkemys, että parlamentaarinen edustuslaitos on pelkkä ”kansan tahdon” korvike ja sellaisena jotakin epäpuhdasta verrattuna tähän väärentämättömään tahtoon. Monien anti- tai puoliparlamentaaristen ideoiden tavoitteena ei ole pelkästään vähentää parlamentin valtaa, vaan myös kiistää tai väheksyä parlamentin sisäisten menettelytapojen ja käytäntöjen merkitystä silloin, kun kiistellään parlamentin asialistan kysymyksistä. Niitä ollaan taipuvaisia pitämään toimenpiteinä, jotka varsin helposti saavat aikaan sen, että edustajat poikkeavat alkuperäisistä kannanotoistaan. Tämä laajalle levinnyt käsitys olettaa, että kansa-niminen yksikkö on kaiken poliittisen toiminnan alkulähde. Kuten Andreas Kalyvas (2008) on äskettäin korostanut, niinkin erilaiset ajattelijat kuin Carl Schmitt ja 48 Hannah Arendt jakavat tämän käsityksen kansan toiminnan etusijasta edustuslaitokseen verrattuna. Samaa käsitystä vastaavat myös monien normatiivisen demokratiateorian edustajien tapa ottaa äänestäjien mielipiteet – tai ”preferenssit” kuten akateeminen jargon kuuluu – ikään kuin auktoritatiivisina yksikköinä, jotka ovat ideaalitapauksessa siirrettävissä parlamenttiin tarkoituksenmukaisten edustuksen ja äänestämisen periaatteiden välityksellä. Teesin johtoajatus on siis se, että ”kansa” on politynmuodostuksen perusaines, joka edeltää sekä äänestämistä että parlamentaarisia menettelytapoja. Carl Schmittille ”kansan poliittinen olemassaolo” edeltää kaikkia menettelytapakysymyksiä.10 Kalyvasin sanoin ilmaistuna, ”Schmitt pyrki suojaamaan demokraattista perustuslakia kontingentilta valtapolitiikalta ja ryhmäintresseiltä siten, että hän määrittää uudelleen poliittisen edustuksen käsitteen” (Kalyvas 2008, 146). Kalyvas korostaa, että ei vain Schmittin tapainen demokratian yhdistäminen hallitsevien ja hallittujen identtisyyteen, vaan myös Arendtin lupaukseen nojaava sopimusteoria jakaa sen ajatuksen, että kansan ykseys edellyttää mielipiteiden moninaisuutta (mt., 236−240, 276−277). Toisin sanoen kansalle myönnetty ensisijaisuus on omiaan johtamaan niin Schmittin kuin Arendtinkin väheksymään parlamentaarisia ja vaaleissa käytettyjä menettelytapoja poliittisten kiistojen ilmaisun ja käsittelyn välineinä (vrt. tulkintaani Arendtin ja Weberin eroista, Palonen 2008a). Tämäntapaisten näkemysten seurauksiin kuuluu se, että äänestämistä pidetään pelkkänä kansalaisten mielipiteiden rekisteröintinä. Tälle näkemykselle kaikki instituutiot ja menettelytavat näyttäytyvät epäilyttävinä mekanismeina, jotka saavat aikaan sen, että vaalien tulokset poikkeavat kansalaisten puhtaina ilmaistuista mielipiteistä. Tällöin ideaalina on sellainen edustus- ja vaalijärjestelmä, joka minimoi tämän poikkeaman. Vastaavasti ”kansalle” perustavan roolin polityssä antavat näkemykset pitävät myös deliberoivaa parlamenttia epäilyttävänä, koska se asettaa jäsentensä mielipiteet alttiiksi yhteentörmäyksille ja vertailuille vastakkaisten näkemysten kanssa, mikä lisää riskiä siihen, että edustajat poikkeavat valitsijoidensa ilmaisemista mielipiteistä. Tämän kannan mukaisesti Schmitt pitääkin taputtamalla hyväksymistä ainoana tapana, jolla kansa (das Volk) voi ilmaista mielipiteensä.12 Poliittisen edustuksen nykyteoreetikoista Frank Ankersmit on kenties parhaiten formuloinut tälle suositulle kannalle vastakkaisen 49 taarisen decorumin mukaisia käytäntöjä, kuten pidättäytymistä parlamentin halveksinnasta ja epäparlamentaarisesta kielenkäytöstä, säännöllisesti loukataan vaalikampanjoissa, tahallisesti tai tahattomasti, toisin sanoen tietämättöminä säännösten olemassaolosta. En näe mitään estettä sille, miksei ainakin vakiintuneen eurooppalaisen parlamentarismin maissa parlamentti voisi ottaa tarkasteltavakseen ehdokkaiden kampanjapuheita ja -dokumentteja ja tarvittaessa huomauttaa epäparlamentaarisesta käytöksestä tai kielenkäytöstä. Toistuvat huomautukset epäparlamentaarisesta käytöksestä tai puheesta voisivat periaatteessa johtaa ehdokkaiden sulkemiseen pois ehdokaslistalta jalkapallon keltaisen ja punaisen kortin periaatteen mukaisesti, jolloin näille ehdokkaille annetut äänet mitätöityisivät. Vieläkin kiinnostavaa kuin toisten ehdokkaiden kohtelu on ehdokkaiden suhde itse parlamenttiin. Monet ehdokkaat käyttävät halveksivia ilmauksia sekä istuvista edustajista että parlamentista sinänsä keinona lisätä omaa kannatustaan. Kaikkien poliitikkojen lakkauttamisvaatimus, parlamenttipuheiden pitäminen pelkkänä aikaa hukkaavana puheliaisuutena tai vaatimus, että parlamentin jäsenten tulisi käyttää kellokorttia (vaatimus tunnettiin jo Weimarin Saksassa, ks. Mergel 2002, 387) voisivat tulla kysymykseen esimerkkeinä parlamenttia deliberoivana edustuslaitoksena halveksivasta puhetavasta, josta parlamentin jäsentä rangaistaisiin. Vaalien parlamentarisointi edellyttäisi tietysti sitä, että äänestäjät tai ainakin ehdokkaat käsittelevät niitä kysymyksiä, joita on tulossa valittavan parlamentin asialistalle. Mikäli tähän päästäisiin, ehdokkailta voisi edellyttää ottavan kantaa niihin kysymyksiin, joilla he määrittävät politiikkaansa, omaan parlamentaarisen politikoinnin tyyliinsä sekä kykyynsä käsitellä muuttuvia ja vaikeasti ennakoitavissa olevia poliittisia tilanteita. Äänestäminen parlamentaaristen deliberointien laajennuksena Vaalien parlamentarisoimista ei tarvitse rajoittaa ehdokkaisiin ja heidän kampanjoihinsa. Se voidaan ulottaa myös itse äänestämiseen ja äänestäjiin. On olemassa monia tapoja, joilla äänestäjät voidaan tutustuttaa paremmin parlamentaariseen politiikkaan. Voidaan toki kysyä niiden tarkoituksenmukaisuutta esimerkiksi, sitä tekisikö äänestämisen muuttaminen ”pakolliseksi” vaaleja entistä parlamentaarisemmiksi vai epäpolitisoisiko se päinvastoin vaaleja entisestään tehdessään helpommaksi pelkän olemassa olevien mielipiteiden rekisteröinnin tai äänten kääntämisen palve- 55 lemaan joitakin ryhmäetuja. Vaalimenettelyt ja kampanjakäytöstä voi kuitenkin pyrkiä muuttamaan niin, että äänestäjät kiinnostuvat enemmän parlamentin asialistalla olevista kysymyksistä sekä parlamentaarisista menettelyistä ja käytännöistä. Palaan nyt ideaan siitä, että vaaleissa parlamentin jäsenyys laajennetaan kaikkiin äänestäjiin. Deliberatiivisen retoriikan ideaalityyppi rohkaisee äänestäjiä kuvittelemaan, että he olisivat itse parlamentin jäseniä ja äänestämään ikään kuin he olisivat sitä. Toisin sanoen vaalien parlamentarisointi edellyttää äänestäjiltä tiettyä parlamentaarista mielikuvitusta ja arvostelukykyä. Tällainen vaatimus on tietysti nykyisten vaalikäytäntöjen vastainen monessa suhteessa. Myös parlamenttivaalit ovat monissa maissa presidentialisoituneet, silmiinpistävimmin Israelissa, jossa nyttemmin äänestäjät suoraan, eikä siis parlamentti, valitsevat pääministerin. Tämä presidentialismi korostaa epideiktista suosionosoitusten retoriikkaa, joka valitsee äänestäjät valitsemaan pelkkien kyllä- ja ei-vaihtoehtojen välillä äänestyskopissa. Kyllä- ja ei-vaihtoehtojen erot kansanäänestyksissä eivät useinkaan ole merkittäviä, koska molemmat vaihtoehdot seuraavat taputtavan retoriikan ehtoja, jossa vaihtoehtojen ero on toissijainen suhteessa kampanjojen samanlaisuuteen. Vaalien parlamentarisointi vaatisi siis päinvastoin deliberoivien piirteiden korostumista vaalikampanjassa. Retorinen kirjallisuus parlamentaarisen puheen lajityypistä painottaa myös vastakohtaisuutta parlamentin debattien ja julkisen puheen (platform oratory) taputtavan yleisön välillä (ks. Power 1906; Curzon 1913). Parlamentaarisessa yleisössä vastustajat ovat aina läsnä, kun taas julkisissa kokouksissa puhutaan samalla tavalla kuin puolueissa ennen muuta omille kannattajille. Eroja on myös siinä, että parlamentaarinen puhetyyli on korostuneen proseduraalinen, kun taas julkisilla puhujalavoilla ei sitovia menettelytapoja ole. Kuten jo esitin, ehdokkaat vaaleissa eivät tietenkään suuntaudu ylipuhumaan toinen toisiaan vaan heidän suostuttelunsa kohdistuu äänestäjiin (ehdokkaiden retoriikasta ks. Palonen 2008b, 217−220). Parlamentarisoinnin juoni on saada äänestäjät vertailemaan ehdokkaiden parlamentaarista asialistaa ja pätevyyksiä parlamentaarikkoina sen sijaan, että he pyrkisivät samastumaan tietyn kandidaatin tai ehdokkaan kanssa. Tässä suhteissa ensimmäisiä askelia on murtaa klienteelityyppinen äänestäjien ja puolueiden keskinäinen samastuminen, joka on tärkein peruste sille käytännölle, jossa äänestäminen rajoittuu äänestäjien samastumisten rekisteröinniksi. Verrattuna tilanteeseen 100 tai vain 50 vuotta sit- 56 ten kiinteät uskontoon, luokkaan, etnisyyteen tai alueellisiin traditioihin nojaavat klienteelit ovat paljolti murtuneet länsieurooppalaisessa politiikassa. On ilmeistä, että vaaleja edeltävä suuri määrä julkisia debatteja tai kvasi-debatteja (talkshowt, ehdokaskyselylomakkeet) tekee väistämättömäksi sen, että äänestäjäkunta tulee alttiiksi vastakkaisille poliittisille sanomille kampanjan kuluessa. Tämän päivän äänestäjä tekee valintansa paljon vahvemmin kuin aikaisemmin puolueiden tai ehdokkaiden vertailevan arvioinnin perusteella. Kun kuitenkin vertailun kohde tai peruste voi olla mikä tahansa ulkonäöstä iskulauseen vetävyyteen, on kysyttävä, miten vertailun deliberoivia aspekteja voisi lisätä ja kuinka vertailu voitaisiin siten suunnata kohti parlamentin omia debatteja ja omaa asialistaa? Klienteelien murentuminen provosoi myös reaktioita sekä epäpolitisoivaa paluuta identiteetteihin, yhteisöihin ja uusiin klienteeleihin siten, että epideiktiset taputuselementit kampanjassa vahvistuvat. Yhä epävarmemmassa, monimielisemmässä ja kontingentimmassa maailmassa on toisinaan mahdollista pelata vaaleissa nostalgian korttia hyvin tuloksin. Kiintoisampi ilmiö on usein paheksuttu vaalien personalisoituminen, johon myös presidentialismi ja identifioituminen vahvoihin johtajiin kuuluu. Vaalit eivät kuitenkaan ole mikään kauneuskilpailu – tätä vertausta käyttää myös Ernst Fraenkel (1968, 65) – vaan tapa valita parlamentin jäsenet. Samaan aikaan vaalien persoonallistuminen mahdollistaa kiinteiden ideologisten tai puolueiskulauseiden taakse jättämisen sekä ehdokkaan persoonallisemman profiilin ja parlamentaarisen ohjelman muodostamisen. Ehdokkaiden vertailevassa tarkastelussa ei voida tyytyä käsittelemään ehdokkaiden poliittisia linjoja vaan on myös arvioitava heitä poliitikkoina. Tässä mielessä parlamentaaristen debattien paikallinen simulointi vaalikampanjan yhteydessä voisi olla olennaista vaalien parlamentarisoinnille. Ainakin tietyn deliberoinnin tason mahdollistaminen äänestäjien keskuudessa edellyttäisi kuitenkin sitä, että debatteja ei instrumentalisoida palvelemaan pelkkiä mediaintressejä vaan ne toimisivat yhtenä aspektin vaalikampanjan parlamentaarisessa kontrollissa. Yksi etu siitä, että vaalien järjestäminen siirrettäisiin hallitukselta parlamentille itselleen voidaan saada äänestäjien paremmassa ”valmentamisessa” vaaleihin. Esimerkiksi Suomessa äänestäjille lähetetään postikortti, jossa ilmoitetaan äänioikeudesta sekä äänestyspaikasta ja -menette- lystä. Aikana jolloin parlamentin debatit ovat saatavissa Internetissä, ja koko joukko muuta tietoa ja parlamenttiin liittyviä julkaisuja löytyy parla- 57 VIITTEET 1Tekijän editoima suomenkielinen versio artikkelista “The Parliamentarisation of Elections. A redescription of the relationships between the two concepts”, Redescriptions. Yearbook of Political Thought, Conceptual History anFeminist Theory 14, 133−156. 2 ”Jotta voisimme saada todellisia kausaaliyhteyksiä näkyviin, meidän on konstruoitava epätodellisia.” “Um die wirklichen Kausalzusammenhänge zu durchschauen, konstruieren wir unwirkliche. “(Weber 1906, 287) . 3”1. Jos ajattelemme parlamentin vallan puuttuvan, millaisia toimielimiä demokratialla on kontrolloida puolestaan virkailijain hallintoa? Tähän kysymykseen ei saada mitään vastausta. Edelleen: 2. Mitä tällainen demokratia asettaa parlamentaaristen ’klikkien’ menttien nettisivuilta, äänestäjien infopakettia voitaisiin laajentaa sekä päättyvän parlamentin debatin ja tulevan parlamentin odotettavissa olevan asialistan suuntaan. Siinä voitaisiin myös esimerkiksi rohkaista kansalaisia lähettämään kysymyksiä edustajille ja parlamentin sihteeristölle. On kuitenkin muistettava, että informoitu arvostelu parlamentin asialistalla olevista kysymyksistä ei ole vielä parlamentaarinen arvostelu. Debatoivan parlamentin proseduraalinen poliittinen kulttuuri on kaukana äänestäjäkunnan valtaosan ”porvarillisesta” elämästä ja työstä, ja entistä harvemmat heistä näyttävät olevan kiinnostuneet osallistumaan perinteisiin kokouksiin, yhdistyksiin ja järjestöihin, jotka käyttävät parlamentaarisen menettelyn lyhennettyä versiota. Puhekilpailut ja debattiyhdistykset eivät myöskään vetoa kovin moniin nykyään. Ainoa luonteva tapa opettaa kansalaisille parlamentaarisen tyylin mukaista proseduralisoitua arvostelukykyä on luoda tilaisuuksia debatoida keskenään, tarvittaessa pakollisesti tai osallistujat arpomalla. Tällaisia kokeiltuja on tehty eri puolilla maailmaa, tosin monesti varsin antiparlamentaarisin mielialoin. Silti tällaiset kokeilut näyttäisivät tukevan parlamentaarista politiikan tyyliä (ks. esim. Hansen 2008, Buchstein 2009ab). Kuinka olisi mahdollista parlamentarisoida vaalit? Tämä kysymys jääköön tässä kiistanalaiseksi. Tämän kirjoitukseni tärkein idea on käsitteellinen käänne. Tämä käänne siirtää vaalien merkityksen pelkän jo vallitsevien mielipiteiden jakauman rekisteröinnistä kohti äänestäjien interventiota kysymyksiin parlamentin asialistalla politisoi äänestämisen tekona. Äänestäjän määrittäminen vaalipäivän parlamentaarikoksi mahdollistaa ajatella uudelleen äänestystapahtuman sekä vaalikampanjan menettelyt ja käytännöt. Johtoideana vaalien parlamentarisoinnin vaatimiselle on kuitenkin pro et contra -debattien arvon rehabilitointi tilanteena, jossa parlamentaarikot toimivat mallina meille äänestäjille. 58 herruuden tilalle? Ei muuta kuin vielä kätketympien ja usein vielä paljon pienempien ja ennen muuta läpitunkemattomampien klikkien herruuden. Niin sanottu välitön demokratia on teknisesti mahdollista vain pienvaltiossa (kantonissa). Jokaisessa suurten joukkojen valtiossa demokratia vie byrokraattiseen hallintoon ja ilman parlamentaaristen kontrollia puhtaaseen virkailijaherruuteen.” ”Denn 1. Welches Organ hat, wenn man sich die Parlamentsmacht fortdenkt, die Demokratie, um die Verwaltung der Beamten ihrerseits zu kontrollieren? Hierauf gibt es überhaupt keine Antwort. Ferner: 2. Was tauscht sie für die Herrschaft der parlamentarischen »Kliquen« ein? Die Herrschaft noch weit verborgenerer und - meist - noch weit kleinerer, vor allem unentrinnbarerer Kliquen. Das System der sogenannten unmittelbaren Demokratie ist technisch nur in einem Kleinstaat (Kanton) möglich. In jedem Massenstaat führt Demokratie zur bürokratischen Verwaltung, und, ohne Parlamentarisierung, zur reinen Beamtenherrschaft.” (Weber 1917, 187, vrt. Weber 1994, 126−127). 4 ”Seuraajan valitsemisessa on näissä yhteyksissä normaalisti käytössä sekä lähimpien ja mahtavimpien tukijain suorittama nimitys sekä hallittujen suosiollinen taputus sille. Patrimoniaalisen ja feodaalisen valtion arkipäivässä tuo karismaattista alkuperää oleva tukijain nimitysoikeus tulee näkyviin tärkeimpien patrimoniaalisten viranhaltijain tai läänitysten haltijain ’esivaalioikeutena’. Saksalaiset kuninkaanvaalit seuraavat tässä suhteessa piispanvaalin esikuvia. Kuninkaan ’vaali’, joka tapahtui aivan samoin kuin paavin, piispan tai saarnaajan valinta toteutui oppilaiden tai seuraajien (vaaliruhtinaat, kardinaalit, hiippakuntapiispat, tuomiokapitulit, seurakunnan vanhimmat) toteuttamana nimityksenä ja 2. sitä seuraava kansan suosionosoitus ei siis ole mikään ’vaali’ modernin presidentin tai kansanedustajien vaalin mielessä vaan ainakin tarkoitetulta merkitykseltään jotakin muuta, nimittäin jo valintaa edeltävien määreiden tunnistaminen tai tunnustaminen, johon valittava samalla kääntäen esittää vaateen siitä, että hänen oma karismansa tulee tunnustetuksi.” ”Designation durch die nächsten und mächtigsten Gefolgsleute, Akklamation durch die Beherrschten ist die normale Form, in welche diese Art der Nachfolgerkreierung ausläuft. Im patrimonialen und feudalen Alltagsstaat findet sich jenes, charismatischen Wurzeln entspringende, Designationsrecht der Gefolgsleute als 'Vorwahlrecht' der bedeutendsten Patrimonialbeamten oder Lehensträger. Die deutschen Königswahlen sind darin den Bischofswahlen nachgebildet. Die 'Wahl' eines Königs, welche ganz ebenso wie die eines Papstes, Bischofs, Predigers mittels 1. Bezeichnung durch Jünger und Gefolgsleute (Kurfürsten, Kardinale, Diozösenpriester, Kapitel, Aelteste) und 2. nachfolgender Akklamation durch das Volk erfolgte, war also keine 'Wahl' im Sinne moderner Präsidents- oder Abgeordnetenwahlen, sondern wenigstens dem genuinen Sinn nach etwas durchaus Heterogenes: Erkennung oder Anerkennung des Vorhandenseins der durch die Wahl nicht erst entstandenen, sondern vorher vorhandenen Qualifikationen, eines Charisma also, auf dessen Anerkennung umgekehrt der zu Wählende als sein Träger einen Anspruch hat.” (Weber 1922, 664−665). 5Ks. IPU:n Declaration of Free and Fair Elections,1994, http://www.ipu.org/cnl-e/154- free.htm ja kommenttiteos Goodwin-Gill 2006, http://www.ipu.org/PDF/publications/Free&Fair06-e.pdf. 6”Parliament is not a Congress of Ambassadors from different and hostile interests; 59 which interests each must maintain, as an Agent and Advocate, against other Agents and Advocates; but Parliament is a deliberative Assembly of one Nation, with one Interest, that of the whole.” (Burke 1774, 154). 7Esimerkiksi kanadalainen retoriikan professori James De Mille kirjoittaa tästä: ”The aim of parliamentary debate is to investigate the subject from many points of view which are presented from two contrary sides. In no other way can a subject be so exhaustively considered.” (De Mille 1882, 473). 8”Englannin kansa ajattelee olevansa vapaa; kuitenkin se erehtyy pahasti: se ei ole sitä muulloin kuin parlamentin jäsenten vaalin aikana”. "Le peuple anglais pense être libre; il se trompe fort, il ne l'est que durant l'élection des membres du parlement.” (Rousseau 1762, III.XV). 9”Man kann »Politik« treiben - also: die Machtverteilung zwischen und innerhalb politischer Gebilde zu beeinflussen trachten - sowohl als »Gelegenheits«politiker wie als nebenberuflicher oder hauptberuflicher Politiker, genau wie beim ökonomischen Erwerb. »Gelegenheits«politiker sind wir alle, wenn wir unseren Wahlzettel abgeben oder eine ähnliche Willensäußerung: etwa Beifall oder Protest in einer »politischen« Versammlung, vollziehen, eine »politische« Rede halten usw.” (Weber 1919, 41), Tapani Hietaniemen suomennos Weber 2009, 78−79. 10”Niin kauan kun kansalla on tahto poliittiseen olemassaoloon, kansa on kaikkien muotojen ja normien yläpuolella”. ”Solange ein Volk den Willen einer politischen Existenz hat, ist es jeder Formierung und Normierung überlegen.” (Schmitt 1928, 83). 11”Demokratia (sekä valtiomuotona että hallitus- ja lainsäädäntömuotona) tarkoittaa hallitsevien ja hallittujen, hallitusvaltaa käyttävien ja sen alaisten, käskevien ja tottelevien identtisyyttä” . ”Demokratie (als Staatsform wie als Regierungs- und Gesetzgebungsform) ist die Identität von Herrschern und Beherrschten, Regierenden und Regierten, Befehlenden und Gehorchenden.” (Schmitt 1928, 234). 12”Vasta todella koolla oleva kansa on kansa ja vain todella koolla oleva kansa voi tehdä mikä on erityistä tämän kansan toiminnalle: se voi taputtaa, ilmaista yksinkertaisin huudahduksin oman hyväksyntänsä tai hylkäämisensä, huutaa Eläköön tai Alas, juhlia johtajaa tai ehdotusta, antaa kuninkaan tai jonkun toisen saada suosionsa tai kieltää suosionosoitus vaikenemalla tai murisemalla.” ”Erst das wirklich gesammelte Volk ist Volk und nur das wirklich gesammelte Volk kann das tun, was spezifisch zur Tätigkeit dieses Volkes gehört: es kann akklamieren, d.h. durch einfachen Zuruf seine Zustimmung oder Ablehnung ausdrücken, Hoch oder Nieder rufen, einem Führer oder einem Vorschlag zujubeln, den König oder irgendeinen anderen hochleben lassen, oder durch Schweigen oder Murren die Akklamation verweigern.” (Schmitt 1928, 243−244). 13“In the case of the electorate or the persons to be represented in political representation, reality is,[…] not a reality that is objectively given to us in one way or another. But we may argue that precisely this is what representation is for: because there is no objectively given proposal for political action on the part of the people represented, and because it would be a category mistake to expect the existence of such an objectively given proposal, we need representation in order to be able to define such 60 proposals at all. Representation finds its purpose and meaning in the indeterminate and interpretable character of the ”reality” that it is to be represented.” (Ankersmit 1997, 47). 14Tästä voi ottaa esimerkiksi itävaltalaisen brittiparlamentin menettelytavan klassisen esityksen kirjoittaneen Josef Redlichin näkemys: ”Myös poliittisessa kamppailussa pätee Britanniassa kansallinen iskulause reilusta pelistä: ja vaikka ei olekaan harvinaista, että pitkäveteiset puhujat, jotka käyttävät epäajanmukaista kaunopuheisuutta kohtaavat tahattomia lopetusvaateita, levottomuutta ja tarkkaavaisuuden puutetta, silti kärsivällisyys ja rauhallinen esityksen salliminen vastustajalle ovat vielä nykyäänkin englantilaisen parlamentarismin ylistyksen arvoisia ominaisuuksia.” ”Auch im politischen Kampfe gilt die nationale Losung des Fair Play; und wenn es auch nicht selten dazu kommt, daß langweiliger Redner unzeitige Eloquenz zu unfreiwilligen Schlußrufen, zur Unruhe und Unaufmerksamkeit führt, so sind doch Geduld und ruhiges Gewährenlassen dem Gegner gegenüber auch heute rühmenswerte Eigenschaften des englischen Parlamentarismus.” (Redlich 1905, 615). 15”In allen irgendwie umfangreichen, das heißt über den Bereich und Aufgabenkreis kleiner ländlicher Kantone hinausgehenden politischen Verbänden mit periodischen Wahlen der Gewalthaber ist der politische Betrieb notwendig: Interessentenbetrieb. Das heißt, eine relativ kleine Zahl primär am politischen Leben, also an der Teilnahme an der politischen Macht, Interessierter schaffen sich Gefolgschaft durch freie Werbung, präsentieren sich oder ihre Schutzbefohlenen als Wahlkandidaten, sammeln die Geldmittel und gehen auf den Stimmenfang. Es ist unerfindlich, wie in großen Verbänden Wahlen ohne diesen Betrieb überhaupt sachgemäß zustande kommen sollten.” (Weber 1919, 57), suomennos Weber 2009, 103. 16”Vasta moderniin valtioon kuuluu ’kansalaisen’ käsite. Yhtäläinen äänioikeus ei ensisijaisesti merkitse mitään muuta kuin sitä, että tässä sosiaalisen elämänsä kohdassa yksilöä ei kohdella, kuten yleensä muualla, erityisten ammatti- tai perheasemiensa tai hänen materiaalis-sosiaalisen tilanteensa nojalla vaan nimenomaan kansalaisena.” “Dem modernen Staat erst gehört der Begriff des 'Staatsbürgers' an. Und das gleiche Wahlrecht bedeutet zunächst schlechterdings nichts anderes als: daß an diesem Punkt des sozialen Lebens der einzelne einmal nicht, wie sonst überall, nach seiner Besonderung in beruflichen und familienhaften Stellungen und nach den Verschiedenheiten seiner materiellen oder sozialen Lage in Betracht kommt, sondern eben nur: als Staatsbürger.” (Weber 1917, 170). 17”A member of parliament is elected by a local constituency, he has special duties towards it; but he is not a mere delegate or mouthpiece; he is a member of a body which is responsible for the interests of the country at large, and, though he is influenced by the wishes and views of his constituents and by the action of his party, he does not surrender his right of independent judgment.” (Ilbert 1912, 160). 18”Puhe parlamentissa ei ole mikään monologi, vaan yksilön ja koko edustuslaitoksen mielipiteen selkeytys nojaa puheen ja vastapuheen vuorotteluun, puheessa esiin tuotujen tosiseikkojen ja katsomusten kilpailuun. Mutta vasta tietyt säännöt ja normit tekevät puheiden vuorottelusta sen, mikä on kaikelle parlamentaariselle puheelle tunnusomainen ilmenemismuoto, nimittäin debatti.” “Die Rede im Parlamente ist kein Monolog, sondern auf Rede und Gegenrede, auf dem Wettbewerb der rednerisch vorgebrachten Tatsachen und Anschauungen beruht die 61 Klärung der Meinung der Einzelnen und der Versammlung als eines Ganzen. Aber erst durch bestimmte Regeln und Normen wird aus der Wechselrede das, was für alle parlamentarische Redetätigkeit die charakteristische Erscheinungsform vorstellt, nämlich die Debatte.” (Redlich 1905, 589). 19”Sillä parlamentin vaalit, jotka eivät lopultakaan ole muuta kuin parlamentin debatin jatkaminen ’toisin keinoin’, kadottaa tarkoituksensa, jos niitä ei suolata hyvällä sysäyksellä plebiskitaarista öljyä, jota ilman se ruostuu.” “Denn eine Parlamentswahl, die nicht zuletzt eine Fortsetzung einer Parlamentsdebatte 'mit anderen Mitteln' ist, verfehlt ihren Zweck, die Repräsentationsverfassung mit jenem guten Schuß plebiszitären Öls zu salzen, ohne die sie rostig wird.” (Fraenkel 1968, 65−66). KIRJALLISUUS Ankersmit, F.R. (1997). Aesthetic Politics. Stanford: Stanford University Press. Ankersmit, F.R. (2002). Political Representation. Stanford: Stanford University Press. Aristoteles (1997). Retoriikka; Runousoppi. Paavo Hohti ja Päivi Myllykoski (suom.). Helsinki: Gaudeamus. Aristotle (1987). Rhetorik. Franz G. Sieveke (saks.). München: Fink. Brewer, John Marks (1916): Oral English. Directions and exercises for planning and delivering common kinds of talks, together with guidance for debating and parliamentary practice. http://www.archive.org/details/oralenglishdire00brewgoog. Buchstein, Hubertus (2009a). Demokratie und Lotterie. Frankfurt/M: Campus. Buchstein, Hubertus (2009b). Demokratietheorie in der Kontroverse. Baden- Baden: Nomos. Butzer, Hermann (1998). Diäten und Freifahrt im deutschen Reichstag. Düsseldorf: Droste. Burke, Edmund (1774). Speech to the Electors of Bristol. In: Selected Works of Edmund Burke 4., http://oll.libertyfund.org/?option=com_staticxt&staticfile=show.php%3Ft itle=659&chapter=20392&layout=html&Itemid=27 (9.2.2008). 62 Colclough, David (2005). Freedom of Speech in Early Stuart England. Cambridge: Cambridge University Press. Curzon, George (1913). Modern Parliamentary Eloquence. London. Macmillan. De Mille, James (1882). Elements of Rhetoric. New York: Harper. http://www.archive.org/details/elementsofrhetor00demirich (15.7.2009). Fraenkel, Ernst (1968). Deutschland und die westlichen Demokratien. Stuttgart: Kohlhammer. Godwin-Gill, G.S. (2006). Free and Fair Elections. Geneve: Interparliamentary Union, http://www.ipu.org/PDF/publications/Free&Fair06-e.pdf (21.6.2008). Hansen, Mogens Herman (2008). Direct Democracy, Ancient and Modern. In: Kari Palonen & Tuija Pulkkinen & José María Rosales (toim.): The Ashgate Research Companion to the Politics of Democratization in Europe: Concepts and Histories. Aldershot: Ashgate 2008, 37−54. Hexter, J.H. (toim.) (1992). Parliament and Liberty. Stanford: Stanford University Press. Ilbert, Courtenay (1912). Manual of Procedure in the Public Business of the House of Commons, http://www.archive.org/stream/manualprocedure01ilbegoog (5.8.2009). Inter-Parliamentary Union (1994). Declaration on Criteria for Free and Fair Elections. http://www.ipu.org/dem-e/standards.htm#criteria (21.6.2008). Kalyvas, Andreas (2008). Democracy and the Politics of the Extraordinary. Max Weber, Carl Schmitt and Hannah Arendt. Cambridge: Cambridge University Press. Mack, Peter (2002). Elizabethan Rhetoric. Theory and Practice. Cambridge: Cambridge University Press. Mergel, Thomas (2002). Parlamentarische Kultur in der Weimarer Republik. Politische Kommunikation, symbolische Politik und Öffentlichkeit im Reichstag. Düsseldorf: Droste. Müller, Christoph (1966). Das imperative and freie Mandat. Leiden: Sifthoff. Palonen, Kari (2002). Eine Lobrede für Politiker. Ein Kommentar zu Max Webers 'Politik als Beruf'. Opladen: Leske/Budrich. 63 Palonen, Kari (2008a). Imagining Max Weber’s Reply to Hannah Arendt: Remarks on the Arendtian critique of representative democracy. Constellations 15, 56−71. Palonen, Kari (2008b). The Politics of Limited Times. The Rhetoric of Temporal Judgment in Parliamentary Democracies. Baden-Baden: Nomos. Peltonen, Markku (2007). Rhetoric and Citizenship in the Monarchical Republic of Queen Elizabeth I. Teoksessa John F. McDiarmid (toim.): The Monarchical Republic of Early Modern England. Aldershot, 129−148. Pierre, Eugène (1887). De la procédure parlementaire. Paris: Maison Quantin. Post, Gaines (1943). Plena potestas and Consent in Medieval Assemblies. Teoksessa Helmut Rausch: Grundlagen der modernen Volksvertung I. Darmstadt: Wissenschaftliche Buchgesellschaft, 30−114. Power, John O’Connor (1906). The Making of an Orator. With example of the great masterpieces of ancient and modern eloquence. New York: Putnam & Sons. Redlich, Josef (1905). Recht und Technik des Englischen Parlamentarismus. Leipzig: Duncker & Humblot. Rosanvallon, Pierre (1993). L'histoire du mot démocratie à l'époque moderne. La pensée politique 1, 11−29. Rousseau, Jean-Jacques (1762 [1966]). Du contrat social. Paris: Garnier- Flammarion. Roussellier, Nicolas (1997). Le parlement de l’éloquence. Paris: Presses de Sciences-po. Schmitt, Carl (1928 [1970]). Verfassungslehre. Berlin: Duncker & Humblot. Skinner, Quentin (1996). Reason and Rhetoric in the Philosophy of Hobbes. Cambridge: Cambridge University Press. Skinner, Quentin (1999). Rhetoric and Conceptual Change. Finnish Yearbook of Political Thought 3, 60−73. Skinner, Quentin (2002). Visions of Politics, vol. 1. Regarding Method. Cambridge: Cambridge University Press. Skinner, Quentin (2006). Rethinking Political Liberty. History Workshop 64