Jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun taitteen raumalaisessa paikallisyhteisössä
Full text
This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun taitteen raumalaisessa paikallisyhteisössä © 2023 Ella Viitaniemi ja SKS Published version Tammela, Joonas Tammela, J. (2023). Jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun taitteen raumalaisessa paikallisyhteisössä. In E. Viitaniemi (Ed.), Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600–1800 (pp. 238-269). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Historiallisia tutkimuksia, 289. https://oa.finlit.fi/site/books/e/10.21435/ht.289/ 2023
238 joonas tammela Jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun taitteen raumalaisessa paikallisyhteisössä Joonas Tammela https://orcid.org/0000-0003-2633-3412 Johdanto Papeilla oli merkittävä rooli varhaismodernin ajan Ruotsin valtakunnan paikallisyhteisöissä. He toimivat paikallisyhteisöissään monin tavoin paitsi kansan yhteiskunnallisena kasvattajana myös luottamusmiehinä. He olivat useissa asioissa välittäjiä seurakuntalaistensa sekä valtion, läänin ja hiippakunnan instituutioiden välillä. Papit jäsensivät virka- ja luottamustoimiaan hoitaessaan paikallisyhteisöjensä jäsenten suhdetta erilaisiin yhteisöihin niin alueellisessa, hallinnollisessa, kansallisessa kuin hengellisessä mielessä. 1 Papit rakensivat monissa yhteyksissä käsityksiä siitä, millaisia yhteenkuuluvuuden ja erottavuuden piirteitä heidän seurakuntalaisillaan oli muiden ihmisten kanssa. Konkreettisimmin papit rakensivat seurakuntalaisilleen käsityksiä erimuotoisesta yhteenkuuluvuudesta, kun he antoivat näille kristillistä opetusta. Kristillisessä opetuksessa korostuivat jokaviikkoisissa jumalanpalveluksissa pidetyt saarnat, joissa papit erittelivät kuulijoiden suhdetta heitä ympäröivään maailmaan. Peter Ericsson on tulkinnut, että var- KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 239 haismodernin ajan yhteiskunnassa kuulijoiden arkielämään ja näiden elinpiiriin kuuluneiden velvollisuuksien hahmotteleminen oli papistolle sekä hengellinen tehtävä että tärkeää yhteiskunnallista toimintaa. 2 Saarnan näkökulmasta kuulijoiden elinpiiri merkitsi paitsi maallisen valtakunnan ja paikallisyhteisön kaltaisia yhteisöjä, myös yksilön suhdetta muihin ihmisiin tämän uskonvaelluksessa. Tässä tutkimuksessa keskityn jälkimmäiseen ja tarkastelen, miten 1800-luvun taitteen luterilaiset paikallispapit määrittelivät erilaisia hengelliseen elämään liittyneitä ihmisryhmiä saarnoissa antamansa kristillisen opetuksen puitteissa.3 Ymmärrän hengelliset ryhmät instituutioiden sijasta analyyttisena käsitteenä. Tarkoitan sillä tapoja, joilla papit määrittelivät saarnoissaan ihmisten yhtäläisyyksiä ja eroja muihin ihmisiin, muodostaen siten erilaajuisia ryhmiä yksilöiden uskonelämän näkökulmista. En analysoi niinkään kristityn elämän ulkoisia4 toimintoja, vaan tarkastelen ihmisten välisten suhteiden rakentumista yksilön uskoon ja jumalasuhteeseen liittyvien teemojen avulla. Papit jäsensivät uskonelämän rakentumista saarnojensa omista, kristillistä uskoa käsittelevistä lähtökohdista käsin. 5 Tarkastelen hengellisten ryhmien rakentamista ennen kaikkea ilmiönä, jossa papit määrittelivät ihmisten keskinäistä yhteenkuuluvuutta opettaessaan kuulijoilleen, millaisia olivat yksilön uskon luonne ja merkitys sekä millainen oli ihmisen tie pelastukseen. Hengellisten ryhmien määrittely ei siis sellaisenaan tarkoittanut esimerkiksi kansallistunteen kaltaisen, jaetun yhteenkuuluvuuden tunteen tietoista luomista. Hengelliset ryhmät eivät kuitenkaan olleet irrallisia kansallisista yhteisöistä esitettyjen käsitysten kanssa. Molemmat olivat kiinteä osa maailmankuvaa, jossa yksilö oli samanaikaisesti hyvä kristitty ja maallisen valtakunnan jäsen. Viime vuosikymmeninä pohjoismaisessa poliittisten kulttuurien historian tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota uskonnolliseen kieleen ja varhaismodernin saarnan rooliin yhteisöjen määrittelemisen välineinä. Pitkää 1700-lukua käsittelevä tutkimus on kuitenkin keskittynyt pääasiassa ylemmän papiston ja valtiollisten juhlallisuuksien painettuihin saarnoihin. Näiden saarnojen sisältö oli yleensä enemmän sidoksissa ympäröivään päiväpoliittiseen tilaisuuteen, ja ne oli suunnattu lähinnä valtakunnan eliitille. Yhteisöjen määrittelemistä on tarkasteltu myös KWWSVGRLRUJKW
240 joonas tammela muissa erityisissä jumalanpalveluskonteksteissa, kuten juhla- tai kenttä - jumalanpalvelusten yhteydessä pidetyissä saarnoissa. Myös näiden saarnaustilanteiden luonne erosi paikallisseurakunnissa pidetyistä jumalanpalvelussaarnoista. Aiemman tutkimuksen kohteena olleiden saarnojen päiväpoliittisen luonteen takia analyyseissa ovatkin korostuneet esimerkiksi kysymykset valtion rakenteesta tai kansallisista ja tunnustuksellisista yhteisöistä.6 Paikallisyhteisössä pidetty saarna oli luonteeltaan jossain määrin erilainen verrattuna edellä mainittuihin päiväpoliittisissa yhteyksissä pidettyihin saarnoihin, vaikka saarnoissa käytetyt diskurssit olivat usein keskenään hyvin samankaltaisia. Paikallissaarnoissa osallistuminen ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun ei ollut usein niin näkyvä teema. Tämä ei kuitenkaan tee paikallissaarnasta vähemmän relevanttia tutkimuskohdetta varhaismodernien poliittisten kulttuurien näkökulmasta. On esitetty, että paikallispappien antama opetus kuulijoiden oman elinpiirin viiteryhmiin kuuluvasta arkielämästä oli usein konkreettisempaa yhteiskunnallista kasvattamista kuin esimerkiksi valtiollisen ideologian opettaminen. Papit jäsensivät uskonnollisen kielen avulla kuulijoilleen ympäröivää maailmaa ja todellisuutta sekä määrittelivät, miten kuulijoiden tuli käyttäytyä osana kyseistä kokonaisuutta. Hahmottelemalla erilaisia uskonnollisia identiteettejä papit toisaalta rakensivat samanaikaisesti pohjaa kuulijoiden poliittisen yhteisön jäsenyydelle.7 Paikallissaarnoissa yksilön uskonvaellukseen ja sen reunaehtoihin liittyneet määritelmät olivat usein oleellisimpia viiteryhmiä, joiden avulla paikallispapit jäsensivät kuulijoidensa elämänpiiriä sekä näiden suhdetta muihin ihmisiin. Vuoden 1686 kirkkolaissa saarnalle määritellyt tehtävät liittyivät tiukasti kuulijoiden hengellisen rakentamisen eri puoliin. Kaikkia muita teemoja, mukaan lukien varsinaisia yhteiskunnallisia asioita, tuli käsitellä varoen.8 Yleensä papit korostivat julistuksessaan valtakunnan virallisia arvoja. Myös oppinein ja korkeimmissa viroissa oleva osa papistosta saarnasi yhteiskunnalliseen arvomaailmaan liittyneistä asioista varsin maltillisesti verrattuna ajan muuhun julkiseen keskusteluun. Pääasiallisesti heidän saarnansa heijastelivat muualla jo aiemmin tapahtuneita aatteellisia muutoksia. 9 Aatteellisten muutosten suhteellinen hitaus ko- KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 241 rostuu, kun tarkastellaan paikallispapistoa. Norjaa käsittelevässä tutki - muksessa on argumentoitu, että paikallispapiston saarnoissa jatkuvuus oli yleensä ilmeisempää kuin yhteiskunnallisten muutosten seurailemi - nen. Vaikka Øystein Viken ja Thomas Slettebø ovat keskittyneet lähinnä valtionrakennuksen näkökulmiin pitkällä 1700-luvulla, heidän perustellun tulkintansa mukaisesti paikallispapisto pyrki yhteiskunnallisiin teemoihin liittyneissä saarnoissaan ylläpitämään luterilaisen opin mukaisia traditioita ja pitäytymään kristinopin perusteiden opettamisessa. 10 Vaikka aihepiiriä ei ole toistaiseksi tutkittu systemaattisesti Ruotsin – jossa papiston liikkumavara oli valtapoliittisissa asioissa jossain määrin suurempi kuin absolutistisessa Tanska-Norjassa – paikallispapiston osalta, Pasi Ihalainen on yleisellä tasolla esittänyt jo aiemmin samansuuntaisia tulkintoja.11 Myös tässä tutkimuksessa havainnollistan pitkien aikavälien jatkuvuuksia ruotsalaisen paikallispapiston puhetavoissa, mutta samalla tuon aiemmin esitettyihin tulkintoihin tuoreen näkökulman tarkastelemalla sellaisia saarnoja, joissa ylläpidettiin traditioita hyödyntämällä olemassa olevaa saarnakirjallisuutta. Saarnakirjallisuus, joka tarkoitti pääasiallisesti postilloja, oli luonteeltaan saarnaamisen malliksi tarkoitettua, yleistä kristinopin opettamista. Sen avulla papisto välitti käsityksiä hengellisistä ryhmistä ajan tunnustetun luterilaisen opin tulkinnan puitteissa. Saarna kirjallisuuden tarjoamat mallit olivat yleisluontoisia. Niissä esitettyjä hengellisten ryhmien määritelmiä hyödynnettiin usein pitkänkin ajan kuluttua ja erilaisissa konteksteissa, kuin ne oli kirjoitettu. Näin saarnakirjallisuuden käyttäminen korosti jatkuvuutta kristillisen teologian mukaisten hengellisten ryhmien määritelmissä. Tutkimusaineisto ja -menetelmä Aiemmassa tutkimuksessa on huomioitu vähänlaisesti saarnakirjallisuuden rooli varhaismodernin ajan paikallispapiston antaman kristillisen opetuksen sisällössä. On korostettu, että yliopistossa pappisoppilaita kehotettiin opettelemaan valmistamaan saarnansa itse sen sijaan, että he olisivat lainanneet tekstinsä postilloista. 12 Papit kuitenkin käyttivät KWWSVGRLRUJKW
242 joonas tammela aktiivisesti postilloja. Esimerkiksi laajemmissa kirkkohistoriallisissa perusteoksissa on todettu lähinnä yleisesti, keiden kirjoittamia postilloja Ruotsin valtakunnan papisto hyödynsi saarnankirjoituksensa tukena.13 EskoM. ja Tuija Laine ovatkin huomauttaneet, että lähdeaineiston ja tutkimuksen vähäisyyden takia postillojen käytöstä suomalaisen papiston saarnanvalmistuksen tukena ei juuri tiedetä. He kuitenkin esittävät yleisesti, että postilloja käyttämällä papit välittivät kuulijoilleen vaikutteita erilaisista aihepiireistä.14 Tutkimuksessani analysoin Rauman kirkkoherra Erik Levanin (1746– 1837) saarnakäsikirjoitusten avulla, kuinka paikallispapisto eritteli jumalanpalvelussaarnoissaan kuulijoilleen erilaisia hengellisiä ryhmiä. Levanin saarnakäsikirjoitusten kokoelmaa säilytetään Suomen kirkkohistoriallisen seuran arkiston kokoelmissa Kansallisarkistossa. 15 Kokoelmassa on Levanin pappisuran ajalta yhteensä 117 joko kokonaista saarnaa tai saarnan osaa. Analyysi koostuu 16 sellaisesta Levanin saarnakäsikirjoituksesta, joihin hän on merkinnyt käyttämänsä kirjallisuuden, ja joiden pohjalta hän on vähintään suurella todennäköisyydellä saarnannut Raumalla. Käyttämäni saarnat on kirjoitettu vuosien 1788 ja 1813 välillä. Kahdesta käsikirjoituksesta puuttuu vuosiluku. Saarnoista 11 on kirjoitettu suomeksi ja viisi ruotsiksi. Aineistosta suurin osa on tavanomaisten sunnuntai- tai pyhäpäivien jumalanpalvelusten saarnoja ja viisi on rukouspäiväsaarnoja. Aineisto antaa monipuolisen kuvan siitä, miten Levan on määritellyt Rauman paikallisyhteisölle antamansa kristinopetuksen puitteissa seurakuntalaistensa kuulumista erilaajuisiin hengellisiin ryhmiin. Saarnakirjat, joita Levan hyödynsi saarnakäsikirjoituksissaan, olivat hänen aikansa yleisintä ja ajankohtaisinta hengellistä kirjallisuutta. Ne olivat laajalle levinneitä papiston keskuudessa. Tätä tutkimusta varten tarkastelluissa saarnoissa hän viittasi yhteensä seitsemään 1700-luvun puolivälin jälkeen ruotsin kielellä julkaistuun teokseen tai teossarjaan. 16 Kirjat käsittivät erityyppisten saarnojen valmistelun apuvälineiksi tarkoitettuja saarnakirjallisuuden lajeja, eli evankeliumipostilloja, epis to lapostilloja ja saarnamanuaaleja. Yksittäisissä saarnoissaan Levan hyödyn- si vaihtelevilla tavoilla saarnakirjallisuuden tarjoamia malleja. Ajoittain hän saattoi siteerata saarnakirjojen tekstiä sanatarkasti, mutta ajoittain hän sovelsi niiden sisältöä hyvin itsenäisesti.17 KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 243 Tutkin saarnoja puhetekoina. Analyysini kiinnittyy erityisesti Quentin Skinnerin kielellisen kontekstualismin tutkimuksessa korostamaan näkökulmaan, jonka mukaisesti kielenkäytön avulla tehdään asioita. Saarnoissaan Levan on aina ottanut kantaa erilaisiin hengellisiin ryhmiin liittyviin määritelmiin antaen niille erilaisia ja eritasoisia merkityksiä. Analysoin, mitä Levan on tehnyt oman aikansa kielellistä taustaa vasten, kun hän on eri yhteyksissä määritellyt erilaisia hengellisiä ryhmiä raumalaisen paikallisyhteisön kontekstissa. Sen sijaan se, millaisia motiive- ja Levanilla on ollut kirjoittaessaan saarnojaan tai miten hänen yleisönsä on todellisuudessa ymmärtänyt ne, ei ole oleellista saarnoissa tehtyjen puhetekojen tulkinnassa.18 Tarkastelen paikallisesti muotoutuneiden poliittisten kulttuurien näkökulmasta, millaisia valintoja Levan on tehnyt rakentaessaan saarnakirjojen pohjalta erilaisten hengellisten ryhmien määritelmiä. Oleellisia ovat Levanin tavat soveltaa saarnakirjallisuutta omassa ajassaan ja toimintaympäristössään. Tämän johdosta tarkastelen saarnoissa käytettyä kirjallisuutta ja ajan yleisempiä teologisia virtauksia ennen kaikkea ajan saarnojen kielenkäyttöä kontekstoivana materiaalina sen sijaan, että analysoisin teologisia vaikutushistorioita.19 Vaikka Levanin saarnoissaan hyödyntämä saarnakirjallisuus on kokonaisuudessaan edustanut omalla ajallaan hyväksyttyjä luterilaisen opin muotoiluja, niissä on keskenään erilaisia painotuksia siinä, miten käsiteltäviä teemoja ja kristillisen uskon eri puolia on lähestytty. Varhai semmassa homileettisessa tutkimuksessa onkin usein pyritty kategorisoimaan saarnaajien tekstejä tiettyihin vakiintuneisiin teologisiin suuntauksiin kuuluviksi, samoin kuin erittelemään saarnoissa ilmeneviä vaikutteita erilaisten ideaalityyppien alle. Myös Levanin saarnoissa käytettyä kirjallisuutta on tulkittu paljon teologisten kategorioiden näkökulmista. Esimerkiksi J.J.Rambach oli hallelaisen pietismin näkyvimpiä edustajia, minkä johdosta hänen postillaansa, jota hyödynnettiin Ruotsissa paljon, on perustellusti tarkasteltu kyseisen teologisen suuntauksen näkökulmasta. Sen sijaan pietismin eri muotojen vaikutuksia Anders Gradinin ja Michael Fantin saarnateoksiin on tulkittu eri tavoin.20 En kuitenkaan sellaisenaan rakenna analyysiäni saarnoissa käytettyjen kirjallisuuslähteiden pohjalta rakentuvien teologisten mallien, kuten kirkkokäsitysten, erittelyyn. KWWSVGRLRUJKW
244 joonas tammela Ei ole nimittäin ongelmatonta, mikäli ihmisryhmien määrittelyä keskitytään tarkastelemaan teologisten kategorioiden näkökulmasta silloin, kun saarnoja analysoidaan osana paikallisesti muotoutuneita poliittisia kulttuureita. Ajan papisto otti saarnoihinsa vaikutteita useista erilaisista suuntauksista ja saarnakirjoista sen mukaisesti, mikä oli kunkin saarnan sisällön ja saarnaustilanteen kannalta soveltuvinta. 21 Esimerkiksi tietyn saarnakirjan hyödyntäminen, tiettyjen käsitteiden käyttäminen tai tietyn kuulijoiden puhuttelutavan hyödyntäminen ei sellaisenaan osoita, että saarnaaja olisi edustanut puhtaasti tietylle teologiselle suuntauksel le tyypillisiä käsityksiä.22 Ymmärrän Levanin puheteoissa esiintyneet tavat rakentaa käsityksiä erilaisista hengellisistä ryhmistä poliittiseksi vaikuttamiseksi, jota hän teki paikallisyhteisönsä keskuudessa. Näin analy soin Levanin saarnoja toimintana, joka määritteli hänen raumalaista kuulijakuntaansa ympäröinyttä sosiaalista todellisuutta. Hengellisten ryhmien näkökulmasta ihmisen uskoon ja pelastukseen liittyneet ajattelumallit olivat paikallissaarnoissa erityisen tärkeitä. Niiden puitteissa Levan hahmotteli saarnoissaan hengellisessä mielessä ihmisiä erottavia ja yhdistäviä piirteitä näkyvimmin kolmella tavalla, jotka muodostavat rajauksen tälle tutkimukselle. Tarkastelen, millaisia merkityksiä Levan antoi ihmisen henkilökohtaiselle uskolle, mitä merkitsivät oikeaoppisen uskon rajat ja millaisena näyttäytyi ajatus koko ihmiskunnan mahdollisuuksista pelastukseen. Erik Levan Rauman seurakunnan palvelijana Erik Levan syntyi Karjalohjalla, nykyisellä Uudellamaalla, jouluaattona vuonna 1746. Hänen vanhempansa olivat lukkari Erik Barckman ja Greta Johansdotter. Levan opiskeli Kuninkaallisessa Turun Akatemiassa ja hänet mainitaan ensimmäisen kerran ylioppilaana uusimaalaisessa osakunnassa helmikuussa 1765. Hänet vihittiin papiksi Turun hiippa - kunnassa huhtikuussa 1777. Levan siirtyi välittömästi pappisvihkimyksensä jälkeen Rauman kirkkoherra Adam Gerhard Sackliniuksen apulaiseksi. Hänestä tuli Rauman kappalainen vuonna 1788 ja kirkkoherra vuonna 1806 edeltäjänsä kuoleman jälkeen. Levan nimitettiin KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 245 lääninrovastiksi vuonna 1820. Hän kuoli keväällä 1837 täytettyään juuri 90 vuotta. Levanin puoliso oli Hedvig Åberg vuodesta 1785 alkaen. Heidän poikansa Johan Erik Levan oli vuodesta 1813 alkaen isänsä apulainen ja tämän kuoltua Rauman kirkkoherra.23 Levanin teologisista näkemyksistä on säilynyt vähän tietoa. Opiskeli jamatrikkelissa annettujen luonnehdintojen mukaan Levan oli kuitenkin ”tyynimielinen, hurskas mies ja uskollinen virkansa toimissa”. Hän oli ilmeisen pidetty seurakuntalaistensa keskuudessa jo kappalaisaikanaan, mistä kertoo muun muassa paikallishistorian kuvaus hänen menestyksestään vuoden 1787 kappalaisenvaalissa. Rauman paikallishistoriassa todetaan, että Erik Levan jatkoi edeltäjänsä Sackliniuksen tavoin seurakuntalaisten kasvattamista nuhteettomaan elämäntapaan pyrkien myös aktiivisesti edistämään näiden kristinopin tuntemusta. Ajoittain seurakuntalaisten ja kirkkoherran välille myös syntyi konflikteja, esimerkiksi epäjärjestyksestä seurakuntasalissa ja papiston palkkaeduista. Levan hoiti virkatehtäviään pitkään, sillä hänellä oli hyvä terveys myös vanhuutensa päivinä.24 Rauma oli jaettu ajalle tyypilliseen tapaan kaupunki- ja maaseurakuntaan, kun Levan hoiti siellä papinvirkojaan. Turun hiippakuntaan kuulunut Rauman seurakunta oli konsistoriaalinen. Jumalanpalveluksia pidettiin suomeksi kaksi kertaa joka sunnuntai, ja ruotsiksi pidettiin kerran kuussa yksi jumalanpalvelus. Sama papisto ja kirkkotila palvelivat sekä maaettä kaupunkiseurakuntaa. Seurakuntaelämään liittyneet käytännön asiat, kuten penkkijärjestys, kiristivät ajoittain kaupunki- ja maaseurakunnan jäsenten välejä. 25 Väestökirjanpidollisten aineistojen mukaan Rauman maa- ja kaupunkiseurakuntaan kuului 1800-luvun taitteessa yhteensä vajaa 3000 ihmistä. Väestönkasvu oli merkittävää 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Sisäinen muuttoliike oli suurehkoa maaseurakunnan alueelta kaupunkiseurakunnan alueelle.26 Rauma oli ajalleen varsin tyypillinen, pienehkö ja maaseutumainen kaupunki. Ulkoisesti kaupunkialue alkoi erottautua selkeämmin ympäristöstään vasta 1800-luvun aikana. Rauman asukkaiden keskimääräinen sosiaalinen tausta koostui 1800-luvun taitteessa alemmista säädyistä ja erilaisista työläisammateista. Kaupungin säätyläisten määrä oli pieni. Talonpoikais- ja työläisammattien lisäksi Rauman arkea väritti KWWSVGRLRUJKW
252 joonas tammela sisäistä ylistystä käsiteltiin laajalti yksilön ja hänen sydämensä näkökulmasta, oikean jumalanpalveluksen ja ylistyksen kontekstissa. Levanin saarnassa korostui ajatus oikeanlaisesta tavasta harjoittaa uskoa. Kaikki Jumalaa ulkoisesti ylistävät eivät ylistäneet sydämestään oikein.47 Kustaa III:n sodan aikana tämä näyttäytyi mahdollisuutena saada Jumala vetämään sodan muodossa alkanut rangaistus – joka vertautui Israelin kansan erämaavaellukseen – pois heidän päältään. 1810-luvun alkupuolella, kun Suomen alue oli siirtynyt Venäjän alle, edelleen Euroopassa jatkuneilla sodilla oli konkreettisia vaikutuksia myös raumalaisen paikallisyhteisön elämään. Paikallishistoria antaa vaatimattoman kuvan kaupungissa harjoitetun elinkeinonharjoituksen tilasta. Kaupankäynnin vilkastuminen oli käytännössä mahdollista vasta vuosikymmenen jälkipuoliskolla, ja Raumalla pyrittiin pitkään pitää kiinni vanhoista yhteyksistä Tukholmaan.48 Levanin puheteoissa toistui vahvasti kirkollisen esivallan virallinen tulkinta, joka korosti – olosuhteista huolimatta – alamaisten saamaa suurta siunausta venäläisen esivallan alaisuudessa. Oman juonteensa näihin diskursseihin tuo Levanin yhteiskunnallinen tulkinta pyhien hengellisen ryhmän merkityksestä. Vuoden 1813 ensimmäisen rukouspäivän saarnaosiossaan, joka pohjautui psalmien kohtaan 20:6–7, Levan käsitteli kollektiivista esivallan kunnioittamista ja sen puolesta rukoilua. Lisäksi hän korosti – kyseiselle vuodelle annetun rukouspäiväjulistuksen hengessä – Jumalan antamaa ratkaisevaa apua heidän kansalleen taistelussa sen ulkoisia vihollisia vastaan. Saarnansa johdannossa Levan puhui Fantia sanatarkasti mukaillen psalmin 144 mukaisesti ”Jumalan kansasta” ja heidän saamastaan hengellisestä ja ruumiillisesta autuudesta. Hän kuitenkin puhui tässä yhteydessä ”kansasta” pyhien hengellisenä ryhmänä. Levan erotti selkeällä tavalla pyhät ”maailman lapsista”, joilla hän tarkoitti jumalattomia.49 Näin Levan toi rukouspäiväsaarnansa eri osioissa ilmi tulkinnat sekä pyhien ja jumalattomien eroista että kollektiivisen kansan ajankohtaisesta tilanteesta. Kuuluminen pyhiin myös edesauttoi sekä yksilön että kansallisen yhteisön hyvinvointia. Pyhien hengellinen ryhmä oli käyttökelpoinen käsite monenlaisessa eksplisiittisesti päiväpolittiisessa ja kollektiivista kansallista yhteisöä käsittelevässä saarnassa. Todellinen sydämen usko ja kääntymys näyttäy- KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 253 tyivät yksilön yhteiskunnallisina tehtävinä. Papisto toteutti päiväpoliittisesti ajankohtaisten saarnojen puitteissa kuulijoidensa hengellistä rakentamista, eikä se toiminut vain maallisen esivallan sanoman tahdottomana julistajana. 50 Pyhillä tulkittiin olevan maallisen yhteiskunnan hyvinvointiin vaikuttavaa merkitystä, minkä avulla näiden toimintaa ja asemaa legitimoitiin eksplisiittisesti päiväpoliittisissa saarnoissa. Kuulijoita kehotettiin tekemään kääntymys paitsi itsensä, myös yhteiskunnan hyvinvoinnin johdosta. Tämä näyttäytyi niin Kustaa III:n sodan aikaisen Ruotsin kruunun kuin Napoleonin sotia käyvän Venäjän keisarin alaisuudessa. Yksilöllisen uskon merkitys oli tärkeä teema myös yhteiskunnallisten muutosten ja kriisien yhteydessä pidetyissä paikallissaarnoissa. Ihmisen sisäinen kääntymys ja henkilökohtainen usko olivat oleellinen osa luterilaista opetusta ihmisen pelastumisesta, mistä johtuen teemaa käsiteltiin usein jumalanpalvelussaarnoissa saarnakirjallisuuden tarjoamien apuvälineiden avulla. Edelliset Levanin esimerkit kuvastavat, että papit määrittelivät ihmisiä näiden uskonelämän prosessin mukaisesti monissa keskenään erikaltaisissa paikallissaarnoissa. Sisäiselle uskolle annettiin ihmisiä hengellisesti yhteen liittäviä merkityksiä. Tähän liittyen korostettiin pyhien roolia esimerkiksi ihmiskunnan historian kulussa, paikallisyhteisön elämäntavoissa tai Jumalan uutena omaisuuskansana. Myös yhteiskunnan tilaa suorasukaisemmin käsittelevissä saarnoissa pyhille annettiin kansallisen yhteisön ajankohtaisia olosuhteita edistäviä merkityksiä. Luterilaisuus ja ihmiskunta raameina yksilön uskolle Käsitykset pyhien hengellisestä ryhmästä läpileikkasivat useita erilaisia saarnateemoja. Pyhien – ja näistä eroavien jumalattomien – lisäksi Levan eritteli saarnoissaan myös muita, luonteeltaan selvärajaisia hengellisiä ryhmiä. Tällaisia olivat luterilainen usko ja ihmiskunta. Nämä hengelliset ryhmät eivät kuitenkaan olleet irrallaan pyhille annetuista merkityksistä. Levan sitoi luterilaisen uskon ja ihmiskunnan osaksi opetustaan, joka käsitteli uskon ja pelastuksen tietä ihmisen elämässä. Määrittelemällä oikeaoppisen kristillisen uskon rajoja luterilaiset KWWSVGRLRUJKW
254 joonas tammela papit määrittelivät samalla ihmisten kuulumista erilaisiin hengellisiin ryhmiin tunnustuksellisesta näkökulmasta. Ruotsin valtakuntaan kuuluneilla alueilla kuulijoiden kuvailtiin kuuluvan Jumalan sanan näkökulmasta oikeaksi ymmärretyn opin piiriin. Levanin saarnoissa luterilaisen tunnustuksen merkitys korostui erityisesti tavassa kertoa luterilaisesta opista Ruotsin kansallisen historian pohjalta. Ruotsin kristillisyyden historian tulkitseminen valon ja pimeyden metaforien avulla oli tavanomainen keino korostaa evankelisen opin eli luterilaisuuden merkitystä valtakunnan historiassa. 1700-luvulla julkisessa keskustelussa oli tyypillistä esittää käsityksiä valtakunnan erityisestä luterilaisesta historiasta sekä korostetun negatiivisesta suhtautumisesta reformaatiota edeltäneeseen katoliseen aikaan.51 Osa kustavilaisen ajan valtiopäiväpolitiikassa aktiivisista papeista toki osoitti toiminnassaan aiempaa vähemmän katolilaisvastaisuutta.52 Varhaisemmassa homileettisessa tutkimuksessa on myös esitetty tulkintoja, ettei polemiikin harjoittamista katolilaisuutta vastaan olisi pidetty ruotsalaisissa saarnateoksissa enää erityisen relevanttina teemana pitkällä 1700-luvulla.53 Saarnakirjallisuudessa kuitenkin esiintyi traditionaalisia katolilaisvastaisia diskursseja, jotka olivat soveltuvissa saarnatilanteissa edelleen käyttökelpoisia paikallispapistolle. Myöskään vuonna 1781 laajennettu katolilaisten oikeus harjoittaa uskoaan Ruotsissa ei käytännössä aiheuttanut tarvetta muuttaa puhetapoja. Paikallista katolilaista väestöä oli lähinnä harvoissa laajempaa kansainvälistä kauppaa käyvissä kaupunkiyhteisöissä, joissa asui enemmän ulkomaista väestöä.54 Vuoden 1799 toisena rukouspäivänä Levan hyödynsikin Samuel Schulteniuksen tekstiä kertomalla roomalaiskirjeen mukaisesti, kuinka roomalaiset – millä hän tarkoitti paikallisia varhaisia kristittyjä – elivät ennen pimeydessä. Nyt nämä olivat kuitenkin löytäneet autuuden tielle evankeliumin opin avulla. Levan selitti, kuinka jo juutalaisilla oli ”varjo valosta”. Ruotsalaisten osalta hän kertoi ”esi-isistämme, jotka elivät muinoin pakanallisessa pimeydessä”. Levan seuraili saarnassaan Schulteniuksen antamaa mallia, mutta sovel si sitä itsenäisesti korostamalla muun muassa jo mainitun ”pakanallisen pimeyden” ohessa myös ”paavillista pimeyttä”55. Levan kertoi kuulijoilleen, kuinka Jumalan armosta saatu evankeliumin valo ei ollut tullut kaikkien kansojen osaksi. Samas- KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 255 sa saarnassaan Levan toi esille, kuinka valon saaneen kristikuntamme sisällä eli monia ihmisiä, jotka elivät synnissä ja sen myötä sisäisesti pimeydessä. Kaikki oikean opin piirissä eläneet eivät kuuluneet pyhien hengelliseen ryhmään.56 Levan sovelsi Schulteniuksen kristinuskon historiasta kertovaa tekstiä korostamalla luterilaisuutta ja painottamalla Ruotsin tunnustuksellista historiaa paitsi pakanuuden myös katolilaisvastaisuuden avulla. Mutta luterilaisessa maassa eläminen ei tehnyt vielä itsessään yksilöä autuaaksi, sillä hänen tuli lisäksi kuulua pyhien hengelliseen ryhmään. Levan hyödynsi pyhien yhteenkuuluvuutta korostavia määritelmiä rinnakkain kansallisia piirteitä saaneen luterilaisuuden kanssa. Tässä suhteessa kansallinen yhteisö ja pyhien hengellinen ryhmä eivät olleet toisiaan poissulkevia57 ilmiöitä, kuten 1700-luvun lopun saarnoja käsittelevässä tutkimuksessa on ajoittain tulkittu. Kyse oli siitä, että valta - kunnan luterilaisen kirkon sisällä ymmärrettiin olevan sekä pyhiä että jumalattomia. Soveltamalla traditionaalista saarnakirjallisuutta Levan esitti tulkinnan, jonka mukaisesti oikea kristitty oli luterilainen, mutta jokainen luterilainen ei ollut oikea kristitty. Rauman kontekstissa tämän kaltai nen puheteko on ollut varsinaisten harhaoppien torjumisen sijasta ennemminkin yleinen muistutus luterilaisen kirkon vahvasta auktoriteetista, joka muiden lähteiden mukaan ei ollut alueen papiston näkökulmasta uhattuna. Alueella esiintyneiden herätysten tulkittiinkin lähinnä hyödyttävän kirkollista toimintaa. Levanin kritiikki suuntautui ennemminkin jumalattomia kohtaan, joiden toiminta näyttäytyi paikallisyhteisön arjessa suurempana uhkana. Levanin korostama katolilaisvastaisuus kuvastaa toisaalta, kuinka tämän kaltaisen traditionaalisen diskurssin käyttö oli varsin mutkatonta Rauman kaltaisessa paikallisyhteisössä. Valtakunnan katolilainen vähemmistö, joka oli virallisesti saanut laajempia oikeuksia, ei käytännössä näyttäytynyt Itämeren pienen kauppakaupungin arjessa. Vaikka yhteyksiä ulkomaailmaan oli, katolilaisvastaiset argumentit olivat riittävän abstrakteja. Levan ei kuitenkaan tulkinnut kyseisiä argumentteja tarpeettomaksi polemiikiksi, sillä niiden avulla hän puolusti Ruotsin luterilaisen opin asemaa kertomalla kirkon omasta historiasta. KWWSVGRLRUJKW
256 joonas tammela Levan käsitteli ihmisten uskoa ja pelastusta myös maailmanlaajuisesti. Hän puhui saarnoissaan ihmiskunnasta eli laajimmasta mahdollisesta hengellisestä ryhmästä. Se liittyi käsityksiin Jumalan yleisestä ihmisrakkaudesta ja kaikkien ihmisten mahdollisuudesta pelastukseen. Luterilaisessa tunnustuksessa Kristuksen kirkko oli luonteeltaan hengellinen ja maailmanlaajuinen. Sen jäsenyys oli mahdollinen kaikille ihmisille ympäri maailman, kunhan nämä olivat yksimielisiä evankeliumista ja sakramenttien luonteesta.58 Koko ihmiskunnalle kuuluva, Jumalan tarjoama pelastus oli eri tavoin esillä 1700-luvun loppupuolen kirkollisessa keskustelussa. Konkreettisesti se ilmeni esimerkiksi Pro Fide et Christianismo -seuran lähetystoiminnassa, joka sai näkyvyyttä myös Turun hiippakunnan papiston keskuudessa.59 Koko ihmiskuntaa ja sen pelastusta koskevat teemat olivat eri tavoin esillä myös 1700-lu- vulla julkaistussa saarnakirjallisuudessa.60 Raumalaiset olivat 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa jossain määrin yhteydessä Ruotsin valtakunnan ulkopuolisiin ihmisiin nimenomaan merenkulun kautta. Kaupunki sai käydä niin sanottua ”aktiivista rajoitettua tapulikauppaa”. Se tarkoitti, että Raumalta saatiin käydä puutavarakauppaa Itämeren satamiin. Muu kaupankäynti ulkomaille käytiin pääkaupunki Tukholman kautta. Ulkomaiset laivat eivät myöskään saaneet vierailla kaupungin satamassa. Laajempi ulkomaanpurjehdus ja merikauppa käynnistyivät hitaasti vasta Rauman saatua tapulikaupungin oikeudet vuonna 1830.61 Arkipäiväisiä yhteyksiä muihin maihin siis oli, vaikka ulkomaankaupankäynnin merkitys raumalaisten arjessa olikin rajoitettua myös oman aikansa mittapuilla. Vuonna 1802 Levan puhui Paavalin roomalaiskirjeessä kirjoittamasta vakuutuksesta liittyen Jumalan rakkauteen ja uuden liiton myötä tuleviin armon hyviin töihin, jotka oli osoitettu sekä kirjeen kohteena olleille roomalaisille että kaikille muillekin ihmisille. Lupaus koski kuitenkin ennen kaikkea pyhiä, eli hengellisessä mielessä Jumalan omia. Levan sovelsi saarnassaan Rambachin postillaa muun muassa käyttäen – saarnassa käsiteltyä raamatunkohtaa selventäen – roomalaisten käsitettä, kun Rambach puhui vain yleisesti pakanoista. Saarnansa lopussa Levan kertoi Rambachin tekstin avulla, kuinka Jumalan suureen juhlapöytään ovat kutsuttuja kaikki ihmiset, mikä tarkoitti niin juutalaisia kuin paka- KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 257 noita. Jotta ihminen pääsisi juhlapöytään, hänen tuli vastata kutsuun tekemällä parannus elämässään ja uskomalla evankeliumi. Tämä tarkoitti todellista kääntymystä, uskoa Jeesukseen ja antamista Jumalan Hengen hallita itseään.62 Jumalan yleinen ihmisrakkaus ja kaikille maailman ihmisille kuuluva evankeliumi olivat keino sitoa kuulijat yhteen kaikkien ihmiskunnan jäsenten kanssa. Tämä tarkoitti kaikkia ihmisiä sekä heidän omana aika naan että historiassa. Jumalan yleinen ihmisrakkaus tarkoitti myös kuulijoita itseään, jotka saattoivat Raamatun ilmoituksen mukaisesti pelastua kaikkien muiden ihmiskuntaan kuuluvien tavoin. Lisäksi kuulijat olivat siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että he pääsivät kuulemaan evankeliumia. Levanin saarnoissa Jumalan yleisen ihmisrakkauden teemaa käsiteltiin lähinnä yleisellä tasolla. Esimerkiksi aktiivinen toiminta evankeliumin edistämiseksi muiden kansojen keskuudessa ja näiden saattaminen pelastuksen äärelle ei ollut kuulijoiden uskonelämän kannalta relevantti näkökulma, vaikka kyseinen teema olikin esillä ajan yleisessä kirkollisessa keskustelussa. Rajallisten ulkomaanyhteyksien takia Levanin puhe Ruotsin valtakunnan ulkopuolisista ihmisistä oli Rauman paikallisyhteisön näkökulmasta kuitenkin jossain määrin konkreettinen ja arkielämää koskettava aihepiiri. Jumalan erottamaton rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan oli teema, jonka avulla saarnoissa kuvailtiin kuulijoiden suhdetta muihin ihmisiin lähellä ja kaukana. Aiemmassa tutkimuksessa saarnoissa ja rukouspäiväjulistuksissa esiintyneitä, Ruotsin ulkopuoliseen maailmaan liittyneitä diskursseja on tarkasteltu erityisesti muiden maiden ja tunnustuskuntien näkökulmasta. Tästä näkökulmasta katsottuna Ruotsissa esi tettiin kansainvälisesti vertailtuna huomattavan vähän kiinnostusta valtakunnan ulkopuolisiin ihmisiin ja muiden uskontokuntien edustajiin. Nämä näyttäytyivät lähinnä uhkana muusta maailmasta erilliselle ruotsalaiselle uskonyhteisölle, jonka ymmärrettiin toimivan lähinnä malliesimerkkinä kaikille muille maille.63 Myös 1800-luvun taitteen norjalaisissa saarnoissa esiintyneitä ihmiskuntaa koskeneita mainintoja on tarkasteltu pääasiassa kansallisuuskäsitteen kehityksen näkökulmasta. 64 Kirkkolain mukaan saarnoissa ei saanut tarpeettomasti käsitellä muita maita ja alueita.65 Myöskään Levan ei puhunut tarkastelemissani KWWSVGRLRUJKW
258 joonas tammela saarnoissa eksplisiittisesti muista maista ja alueista. Hän esitti katolilaisvastaisuutta ja puolusti luterilaisuutta opillisista ja institutionaalisista näkökulmista käsin. Puhumalla Jumalan erottamattomasta rakkaudesta kaikkia ihmisiä kohtaan Levan kuitenkin osoitti implisiittisesti kiinnostusta muita ja maita kansoja kohtaan. On oleellista huomioida, että ajatukses sa Jumalan yleisestä ihmisrakkaudesta ei ollut niinkään kysymys tunnustuskuntien välisistä eroista vaan luterilaiseen teologiaan kuuluneesta vakiintuneesta tulkinnasta. Ajatus ei ollut 1800-luvun taitteessa uusi, mitä kuvastaa jatkuvuus saarnakirjallisuuden tarjoamien mallien hyödyntämisessä. Jumala rakasti jokaista ihmistä, joilla puolestaan oli halutessaan mahdollisuus pelastua oikeaksi ymmärretyn opin ja sisäisen kääntymyksen avulla. Tämä näyttäytyi esimerkiksi Levanin vuonna 1798 kirjoittamassa ja sen jälkeen useamman kerran käyttämässä helluntaisaarnassa. Levan kertoi Johan Gustaf Bergiuksen saarnamanuaalia vapaasti soveltaen, kuinka Jumalan rakkaus kohdistui kaikkiin maailman asukkaisiin kaikkina maailman aikoina. Yksikään ihminen ei ollut suljettu tästä rakkaudesta pois. Myöhemmin Levan kertoi Bergiusta mukaillen, kuinka Jumalan yleinen rakkaus ”ei tule kuitenkaan eroituksetta kaikkine sen tuomine etuineen kaikkien ihmisten ylle”. Siihen vaadittiin ”tiettyä järjestystä”, jonka mukaisesti jokaisen tuli uskoa. Dispositionsa perusteella Levan hyödynsi suurelta osin Bergiuksen saarnan loppua, jonka avulla Levan puhui ihmisen toimintaan vaikuttavan sydämen uskon merkityksestä pelkän suun tunnustuksen sijasta. 66 Levan korosti siis sekä oikean opin että pyhien hengellisen ryhmän merkitystä. Tämän saarnan avulla havaitaan, kuinka Jumalan yleinen ihmisrakkaus, oikea oppi ja todellinen sydämen usko näyttäytyivät Levanin saarnoissa saman kokonaisuuden osina, vaikkei hän jokaisessa saarnassaan eritellyt kyseisten hengellisten ryhmien välisiä suhteita. Sisäinen usko oli jokaisen maailman ihmisen päämäärä. Levan määritteli ihmisten jäsenyyttä erilaajuisissa hengellisissä ryhmissä luterilaisen teologian tarjoamien puitteiden avulla. Siten hän jäsensi yksilön pelastuksen näkökulmasta sekä kuulijoidensa paikkaa maailmassa että näiden suhtautumista lähellä ja kaukana oleviin ihmisiin. Hengellisten ryhmien korostaminen liittyi paikallissaarnojen yleiseen pohjavireeseen, joissa KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 259 eriteltiin, miten ihmisen tuli uskoa ja millaiset olivat Jumalan ihmisille tarjoaman pelastuksen rajat ja reunaehdot. Hengelliset ryhmät traditioiden kuvastajina paikallissaarnoissa Saarnojensa avulla varhaismodernin ajan paikallispapit rakensivat erilaisia käsityksiä ihmisten keskinäisestä yhteenkuuluvuudesta. Yksi keskeisimmistä tavoista oli hengellisten ryhmien määritteleminen. Tässä tutkimuksessa analysoitujen Erik Levanin saarnakäsikirjoitusten avulla olen eritellyt, millaisia erottavia ja yhdistäviä piirteitä 1800-luvun taitteen paikallissaarnoissa ihmisillä kuvailtiin olevan yksilöiden uskonvaelluksen ja pelastuksen näkökulmasta. Pyhät ja jumalattomat, oikeaoppinen uskonnollinen tunnustus ja Jumalan rakastama ihmiskunta olivat osa kokonaisuutta, jonka avulla Levan tarjosi kuulijoilleen aineksia hahmottaa kristillisen uskon rakenteita, ympäröivää maailmaa ja heidän suhdettaan kanssaihmisiin. Saarnan näkökulmasta oli perusteltua määritellä ihmisiä näiden henkilökohtaisen uskon mukaisesti. Levan korosti tuon tuosta ihmisen sisäisen uskon merkitystä. 1700-luvun saarnakirjallisuudessa laajalti hyödynnetyn armon järjestyksen jäsentelemä ajatus yksilön uskosta ja sen vaiheista tarjosi papistolle välineitä kuvata ihmisiä eri vaiheissa uskon prosessia. Myös Levanin saarnoissa pyhät muodostivat Jumalan mielenmukaisten ihmisten hengellisen ryhmän. Pyhiin kuulumisen tuli olla jokaisen kuulijan tavoitteena. Näin Levan määritteli jumalattomat selkeästi pyhien hengellisen ryhmän ulkopuolisiksi ja korosti, kuinka pyhät olivat oikealla tiellä paitsi sisäisessä myös ulkoisessa elämässään. Tämä näyttäytyi paikallisyhteisön arkielämää erittelevien saarnojen lisäksi Kustaa III:n sodan ja Venäjän ajan alkupuolen eksplisiittisesti päiväpoliittisissa rukouspäiväsaarnoissa, joissa Levan korosti saarnojen yhteiskunnallisen tematiikan puitteissa käsitystä, jonka mukaisesti pyhien hengellisellä ryhmällä oli merkitys kansallisen yhteisön hyvinvoinnille. Luterilainen tunnustus muodosti rajat oikeaksi ymmärretylle uskolle. Sen avulla Levan muistutti, että oli olemassa oikeanlaisen ja vääränlaisen kristinuskon tulkinnan piiriin kuuluvia ihmisiä. Levanin jäsenteli KWWSVGRLRUJKW
260 joonas tammela useille 1700-luvun saarnoille tyypillisellä tavalla myös Ruotsin historiaa luterilaisen uskon avulla. Näin hän rajasi itsensä, kuulijansa ja muut valtakunnan asukkaat siinä mielessä onnekkaiksi, että he olivat oikean opin piirissä. Katolilaisuutta vastustavat argumentit olivat 1800-luvun taitteen Raumalla edelleen käyttökelpoisia, vaikka ajoittain on esitetty tulkintoja niiden asteittaisesta vähenemisestä ajan uskontopoliittisissa diskursseissa. Oikean opin piiriin kuuluminen ymmärrettiin etuoikeutena, joskaan se ei itsessään pelastanut yksilöä. Ihmisen tuli syntyä hengellisesti uudestaan ja kuulua pyhien hengelliseen ryhmään. Levan myös hyödynsi saarnoissaan yleisiä luonnehdintoja, kuinka Jumalan rakkaus oli rajatonta ja tarkoitettu erottamattomasti kaikille ihmisille. Luterilaiseen oppiin kuului näkemys, että jokaisella ihmisellä oli mahdollisuus pelastukseen evankeliumin kuulemisen ja uskomisen avulla. Tämä näyttäytyi Levanin saarnoissa kaikkia ihmisiä yhdistävänä hengellisenä ryhmänä, jossa ihmisten välisiä eroja jossain määrin häivytettiin. Näin Levan osoitti implisiittisesti kiinnostusta myös Ruotsin valtakunnan ulkopuolisia ihmisiä kohtaan, vaikka ajalleen tyypillisesti Levan ei käsitellyt erityisen eksplisiittisesti Ruotsin ulkopuolisia alueita tai eritellyt tarkemmin esimerkiksi maailman ihmisten vaihtelevia mahdollisuuksia saada kuulla evankeliumia. Jumalan yleisen ihmisrakkauden avulla kuulijat kuitenkin sidottiin osaksi ihmiskunnan maailmanlaajuista hengellistä ryhmää. Sillä tuotiin toivoa myös kuulijoille itselleen, sillä näillä oli kaikkien muiden ihmisten tavoin mahdollisuus uskoa ja siten pelastua. Määrittelemällä hengellisiä ryhmiä sisäisen uskon, oikeana ymmärretyn opin ja ihmiskunnan näkökulmista Levan eritteli reunaehtoja yksilön kristilliselle uskolle. Jokainen saattoi pelastua, mutta oikeaan oppiin sidotun evankeliumin kuulemisen jälkeen jokaisen ihmisen tuli kääntyä sydämestään. Levanin saarnoissa hengelliset ryhmät rakentuivat yksilön sisäisen uskon päämäärän ympärille, vaikka hän ei systemaattisesti eritellytkään näiden ryhmien välisiä eroja. Paikallistasolla erimuotoisten yhteenkuuluvuuksien rakentamisessa korostuivat kristityn elämän kannalta keskeiset teemat. Esimerkiksi Ericssonin ja Ihalaisen aiemmin esittämät tulkinnat saavat tämän analyysin perusteella empiiristä vahvistusta. Hengellisiä ryhmiä rakennettiin paikallissaarnojen kuulijakunnan elämän kannalta mielekkäillä tavoilla. KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 261 Levanin tavoista käyttää saarnakirjallisuutta huomataan, kuinka aikakautensa julkisesti hyväksytyn teologisen kirjallisuuden tarjoamilla apuvälineillä papisto ylläpiti traditioita opettaessaan saarnojensa erilaisissa ajallisissa ja paikalli sis sa konteksteissa luterilaisen opin mukaisia käsityksiä hengellisistä ryhmistä. Luonteeltaan paikallissaarna siis erosi jossain määrin esimerkiksi valtiollisten juhlallisuuksien saarnoista, jotka olivat vahvemmin sidoksissa ajankohtaisiin päiväpoliittisiin keskusteluihin. Tutkimus laajentaa Vikenin ja Slettebøn esittämiä tulkintoja koskemaan luontevasti myös Ruotsia, sillä useat luterilaisen opin vakiintuneet muotoilut näyttäytyivät vahvasti ajan saarnojen yhteisöllisen elämän opetuksessa. Maallisen yhteiskunnan rakenteiden ja kansallisen yhteisön piirteiden rinnalla yksilön hengellisen elämän ja sen reunaehtojen jäsentely oli saarnoissa kuitenkin vielä yleisemmin käytetty yhteisöllisen määrittelyn väline, kuin aiempi poliittisten kulttuurien tutkimus on korostanut. Lisäksi saarnakirjallisuuden käytön tarkastelu tuo tuoreen näkökulman aiemman tutkimuksen tulkintoihin paikallissaarnojen kiinnittymisestä luterilaisen opetuksen traditioihin. Vuosikymmeniä vanhaa saarna - kirjallisuutta sovellettiin aktiivisesti uusiin saarnaustilanteisiin, ja niiden avulla määriteltiin erilaisia hengellisiä ryhmiä ja niiden välisiä suhteita. Vaikka saarnakirjallisuudessa painotettiin keskenään erilaisia puolia luterilaisesta opista, kristillisen opetuksen näkökulmasta ne oli kirjoitettu yleiseksi ja tietyssä mielessä ”ajattomaksi” malliksi. Poliittisten kulttuurien tutkimuksen kannalta on huomionarvoista, että suuremmatkaan yhteiskunnalliset muutokset tai ajankohtaiset yhteiskunnalliset tapahtumat eivät tehneet vanhaa saarnakirjallisuutta käyttökelvottomaksi. Saarnakirjallisuutta sovellettiin uusiin ajallisiin ja paikallisiin tilanteisiin soveltuvilla tavoilla, ja ympäröivää todellisuutta tulkittiin niiden tarjoamien traditionaalisten tulkintamallien puitteissa. Saarnakirjallisuudesta nousevia hengellisten ryhmien määritelmiä saatettiin hyödyntää joko seurailemalla niitä päämerkityksen tasolla, mukailemalla niitä omin tarkennuksin tai käyttämällä niitä sellaisinaan. Papit tekivät tähän liittyvät valintansa riippuen siitä, mikä oli heidän näkökulmastaan mielekästä saarnan kokonaisuuden kannalta. KWWSVGRLRUJKW
268 joonas tammela Hägglund, Bengt 1985 (1982): Uskon malli. Johdatus dogmatiikkaan. Suom. Esko Miettinen, Eero Huovinen ja Kosti Huovinen. Helsinki: SLEY-kirjat. Ihalainen, Pasi 2005: Protestant Nations Redefined. Changing Perceptions of National Identity in the Rhetoric of the English, Dutch and Swedish Public Churches 1685–1772. Leiden/Boston: Brill. Ihalainen, Pasi 2009: The Enlightenment sermon. Towards practical religion and a sacred national community. Teoksessa Eijnatten, Joris van (toim.) Preaching, Sermon and Cultural Change in the Long Eighteenth Century. Leiden/Boston: Brill. 219–260. Ivarsson, Henrik 1956: Predikans uppgift. En typologisk undersökning med särskild hänsyn till reformatorisk och pietistisk predikan. Lund: Gleerup. Juva, Mikko 1955: Varsinais-Suomen historia 7, 3–4. Varsinais-Suomen seurakuntaelämä puhdas oppisuuden hallitsemina vuosisatoina 1660–1808. Turku: Varsinais-Suomen historiantutkimusyhdistys. Kansanaho, Erkki 1950: Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. Kansanaho, Erkki 1953: Suomalaisen saarnan metodi. Historiallinen katsaus. Teoksessa Haapa, Esko et al. (toim.) Talenta quinque. Helsinki: Otava. 259–270. Koskinen, Ulla, Miettinen, Tiina & Korhonen, Teppo 2014: Satakunnan historia VI. Uudistuva maakunta (1750–1869). Pori: Satakunnan museo/Porin kaupunki & Satakuntaliitto. Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Verkkojulkaisu 2005 http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/. viitattu 8.3.2022. Laasonen, Pentti 1991: Suomen kirkon historia 2. Vuodet 1593–1808. Helsinki: WSOY. Laine, Esko M. & Laine, Tuija 2010: Kirkollinen kansanopetus. Teoksessa Hanska, Jussi & Vainio-Korhonen, Kirsi (toim.) Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 258–306. Lenhammar, Harry 2000: Sveriges kyrkohistoria 5. Individualismens och upplysningens tid. Tukholma: Verbum. Leufvén, Edvard 1926: Upplysningstidens Predikan I. Frihetstiden. Stockholm: Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag. Lindmark, Daniel 2006: En lappdrängs omvändelse. Svenskar i möte med samer och deras religion på 1600- och 1700-talen. Umeå: Umeå universitet. Lähteenoja, Aina 1935: Rauman kaupungin historia 3. Rauma 1721–1809. Rauma: Länsi- Suomen kirjapaino. Lähteenoja, Aina 1939: Rauman kaupungin historia 4. Rauma 1809–1917. Rauma: Rauman kaupungin rahatoimisto. Nordbäck, Carola 2009: Lycksalighetens källa. Kontextuella närläsningar av Anders Chydenius budordspredikningar 1781–1782. Turku: Åbo Akademis förlag. Papunen, Pentti 1972: Rauman seudun historia 2. Rauman mlk – Lappi – Hinnerjoki isostavihasta kunnallishallinnon aikaan. Rauma: Rauman seudun historiatoimikunta. Reuterswärd, Elisabeth 2001: Ett massmedium för folket. Studier i de allmänna kungörelsernas funktion i 1700-talets samhälle. Lund: Lunds universitet. Råbergh, Herman 1913: Alexander I och de af honom utfärdade böndagsplakaten. – Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja vol. 2 s. 70–84. KWWSVGRLRUJKW
jumalanpalvelussaarna hengellisten ryhmien määrittelijänä 1800-luvun ... 269 Sidenvall, Erik 2019: Förnuftets och teologins kritik. Ett bidrag till förståelsen av frihetstidens historieskrivning. – Historisk Tidskrift vol. 139: 2 s. 223–250. Skinner, Quentin 2002: Visions of Politics vol. 1. Regarding Method. Cambridge: Cambridge University Press. Slettebø, Thomas Ewen Daltveit 2016: In Memory of Divine Providence. A Study of Centennial Commemoration in Eighteenth-Century Denmark-Norway. Bergen: Universitetet i Bergen. Viken, Øystein Lydik Idsø 2014: Frygte Gud og ære Kongen. Preikestolen som politisk instrument i Noreg 1720–1814. Oslo: Universitetet i Oslo. Vilkuna, Kustaa H.J. 2015: Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500– 1850. Helsinki: Teos. Wachenfeldt, Per von 2011: Nådens ordning. En studie av västsvensk pietism omkring 1730– 1760. Göteborg: Göteborgs universitet. Wallenberg Bondesson, Maria 2003: Religiösa konflikter i norra Hälsingland 1630–1800. Tukholma: Acta Universitatis Stockholmiensis. Öberg, Ingemar 1991: Luther och världsmissionen. Historisk-systematiska studier med särskild hänsyn till bibelutläggningen. Turku: Åbo Akademi. Östlund, Joachim 2007: Lyckolandet. Maktens legitimitering i officiell retorik från stormaktstid till demokratins genombrott. Lund: Sekel Bokförlag. KWWSVGRLRUJKW