Kasvatuksen tavoitteena kansalaisuus : Yhteiskunnan odotukset ja lähiyhteisössä koettu kasvatus 1900-luvun Suomessa

This is an electronic reprint of the original article. This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail. Author(s): Title: Year: Version: Please cite the original version: All material supplied via JYX is protected by copyright and other intellectual property rights, and duplication or sale of all or part of any of the repository collections is not permitted, except that material may be duplicated by you for your research use or educational purposes in electronic or print form. You must obtain permission for any other use. Electronic or print copies may not be offered, whether for sale or otherwise to anyone who is not an authorised user. Kasvatuksen tavoitteena kansalaisuus : Yhteiskunnan odotukset ja lähiyhteisössä koettu kasvatus 1900-luvun Suomessa Granbom-Herranen, Liisa Granbom-Herranen, L. (2014). Kasvatuksen tavoitteena kansalaisuus : Yhteiskunnan odotukset ja lähiyhteisössä koettu kasvatus 1900-luvun Suomessa. Kansalaisyhteiskunta, 2014(1), 6-28. http://files.kotisivukone.com/kyts.kotisivukone.com/KY-lehti/2014-1/art_granbom- herranen.pdf 2014 Kansalaisyhteiskunta 1 (2014), 6—28 ARTIKKELIT KASVATUKSEN TAVOITTEENA KANSALAISUUS Yhteiskunnan odotukset ja lähiyhteisössä koettu kasvatus 1900-luvun Suomessa Liisa Granbom-Herranen* * KT Liisa Granbom-Herranen on tutkijatohtori kasvatustieteen laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Email: [email protected] Johdanto Artikkelin näkökulma kansalaisuuteen on rahvaan lasten kansalaiseksi kasvamisessa sekä kasvatetuksi tulemisessa 1900-luvun alun Suomessa. Kasvatukselliset tapahtumat ovat usein pieniä arkisia tilanteita, jotka muistetaan läpi elämän. Yhteiskunnan näkökulmasta kansalaiseksi kasvattaminen on ollut toimintaa, jonka tehtävänä on tuottaa kansalaisia palvelemaan yhteiskuntaa. Ruotsin ja Venäjän vallan aikainen kansalaisuus tarkoitti kansalaisuutta kunkin oman säädyn puitteissa. Suomalaisen yhteiskunnan siirtyminen parlamentarismia kohti alkoi 1900-luvun alussa, mutta aiempien vuosisatojen säätyyhteiskunnassa vallinneet tavat ja käytänteet muuttuivat hitaasti. Myös kansalaisuuden käsitteen tulkinnan muutos on ollut hidas prosessi; tämä koskee kansalaisuuden määrittelyä sekä yhteiskunnan ohjeistuksessa että arkisissa kasvatustapahtumissa. Kasvatukseen kohdistunut tutkimuksellinen mielenkiinto on Suomessakin suuntautunut ensisijaisesti koulukasvatukseen (ks. Granbom-Herranen 2011a, 168), ovathan eurooppalaiset yhteiskunnalliset yhtenäisyyspyrkimykset jo vuosisatojen ajan edellyttäneet kasvatuksen institutionalisoitumista. Suomalaisessa tutkimuksessa on rahvaan lasten kasvatusta tarkasteltu suhteessa institu- 7 tionaaliseen kasvatukseen (Tuomaala 2004), puhuttaessa lapsista työntekijöinä (Rahikainen 2002) tai lastensuojelullisten toimenpiteiden kohteena (Pulma 1985, Vehkalahti 2009). Kansalaisuutta puolestaan on tarkasteltu kokonaisvaltaisemmin poliittisena ja oikeustieteellisenä ilmiönä (Kurki & Nevala 2006, 14). Institutionalisoimattoman kasvatuksen tarkastelun vähäisyyteen yhtenä syynä on todennäköisesti myös jonkinlainen keinottomuus: kirjallista materiaalia ei juuri ole käytettävissä. Lisäksi 1800luvun puolivälissä vaikuttaneet aatteet kuten snellmanilaisuus ja hegeliläisyys korostivat kotia yksityisalueena, jonka toimintaan ei ulkopuolisten tulisi puuttua.1 (Granbom-Herranen 2008, 24–26; 2013, 62.) Suuntautuessaan institutionaaliseen kasvatukseen, on kasvatuksen tutkimus väistämättä ohittanut ne sekä kasvatuksen että kansan osat, jotka eivät ole kuuluneet organisoidun opetustoiminnan piiriin. Tässä tutkimuksessa säädökset2 kertovat hyvään kansalaisuuteen kasvattamiseen liittyvän odotuksia, jotka on kirjattu kasvatuksen ohjeistukseksi ja kohdennettu koskemaan rahvasta sekä sen lapsia. Aineistona toimineissa säädöksissä käsitellään vanhemmuutta sekä erityisesti rahvaan lasten elämää ja elinehtoja. Valtaa pitävien asettamat odotukset, julkiset odotukset, voidaan lukea virallisista asiakirjoista. Säädöksiin on usein myös kirjautunut se, mikä on pitkään vaikuttanut perinteisenä toimintana (Sjöholm 1988, 24–26). Koska säädösten sisällön saattaminen rahvaan tietoisuuteen vei aikaa ja arjen käytänteiden muutokset ovat hitaita, kattavat aineistona käytetyt säädökset 1900- luvun arkikäytänteisiin vaikuttaneen varsin pitkän ajanjakson. Säädökset eivät sinällään kerro toteutuksesta, mutta ne voi nähdä poliittisesti ja taloudellisesti vaikutusvaltaisten ryhmien asettamien odotusten ja pyrkimysten manifestaatioina. Säädökset tarjoavat myös tietoa kulloisenkin aikakauden näkemyksistä siitä, millaista yhteiskunnan ohjeistusta pidettiin tarpeellisena. Julkisten odotusten rinnalle asetan lapsen arjessa toteutuneeksi koetun kasvatuksen tuottaman käsityksen kunnon kansalaisuudesta. Säädösten rinnalla käytetyn, 1980-luvulla kirjoitetuista elämäntarinoista koostuvan kerronnallisen aineiston sananlaskut ovat osa ennen toista maailmansotaa eletyn lapsuuden kasvatuskokemuksia. Kuitenkin niiden sanoma kiinnittyy huomattavasti varhaisempaan aikaan eli kasvattajien omiin kasvatuskokemuksiin. Kasvatuspuheen sananlaskujen perusta on itsenäisyyttä edeltävässä ajassa, jolloin sosiaalinen asema muokkasi nykyistä vahvemmin arjen elämää. Elämäntarinoihin sisältyy muistelijoiden lapsuudessaan tekemiä tulkintoja sananlaskujen kasvatustavoitteista. Tavoitteena on selvittää julkisten odotusten ja lähiyhteisön kasvatustavoitteena olleen kansalaisuuden samankaltaisuutta ja eroavuutta. Artikkelissa keskityn siihen, miltä näyttää 1900-luvun alkupuolen Suomessa instituutioiden ulkopuolisen kasvatuksen ja julkisten odotusten käsitys kansalaisuudesta. 8 Elämänympäristö suomalaisen kansalaisuus-käsitteen takana Tässä kasvatuksella tarkoitetaan kotona tai ruokakunnassa sekä lähipiirissä joko tietoisesti tai tiedostamatta tapahtuvaa lapseen vaikuttamista.3 Elämänympäristön muutos on 1800- ja 1900-luvuilla Suomessa ollut hidasta. Elämäntarinoiden lapsuusmuistot kertovat ensisijaisesti agraarisesta elämänmuodosta. Agraarisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsuus olisi vietetty maaseudulla, vaan maaseudun kulttuurihistoria ja lapsuusmuistot sen osana ovat sidoksissa maaseudun taloushistoriaan ja elinkeinoihin (Linkola 1985, 57; Korkiakangas 1996, 144). Suomessa maatalous on ollut tärkein elinkeino 1800-luvulla ja aina 1970-luvulle asti, jolloin vielä puolet kansasta sai pääasiallisen toimeentulonsa maa- ja metsätalouden parissa (Waris 1974, 45, 53; myös Urponen 1994, 165). Kolmen sukupolven perheet eivät hajonneet liki sadassa vuodessa toteutuneen kaupungistumisen tai teollistumisen myötä. Maatalousvaltaisessa yhteisössä rahvaan lapsen ensisijainen kasvatusympäristö oli ruokakunta ja lastenkasvatus oli kiinteä osa työn ohessa tapahtunutta arjen toimintaa. (Waris 1974, 105; Vuorela 1977, 606; Aukia 1984, 165; Markkola 1994, 152). Kun kyse on suomenkielisestä väestöstä, oli suullinen tiedonvälitys ensisijaista kirjoitettuun tietoon nähden lähes toiseen maailmansotaan asti. Syitä vähäiseen kirjoitushalukkuuteen ja -taitoon olivat muodollisen opetuksen vähäisyys, köyhyys koulunkäynnin esteenä, koulunkäynnin katkonaisuus ja kirjoittamisen edellyttämän hienomotoristen valmiuksien vähäisyys. Näiden lisäksi sekä kirjoittamisen välineiden lisäksi kyse oli sekä ajan että kirjoittamisen tilan puutteesta. Etenkin rahvaalta puuttuivat tilaisuudet, joissa suomenkielisestä kirjoittamisesta olisi ollut heille suoranaista hyötyä. (Stark 2008, 52–56).4 Kansanomainen tieto on usein ollut ei-kirjallisessa muodossa, kun taas asiantuntijahistoria asiakirjoineen on jo Ruotsin ajasta lähtien kirjallisessa muodossa. Jo Ruotsin ja Venäjän ajalta on ylempien sosiaaliluokkien kasvatuksesta ja elämästä saatavilla sekä julkista että yksityistä elämää kuvaavaa kirjallista aineistoa. Ylemmät luokat muodostivat kuitenkin vähemmistön asukkaista ja myös kieli erotti heidät maaseudun tilattoman väestön ja kaupunkien työväestön muodostamasta enemmistöstä, rahvaasta.5 Sananlaskujen käyttämä kieli oli tavallisten ihmisten suomenkielistä puhetta.6 Vielä 1900-luvulle tultaessa suullinen tiedon välitys ja kertomusperinne oli ennen kaikkea sääty-yhteiskunnan alimman kerrostuman yhteistä muistia (Apo 1987, 119), joten myös kansanopetuksessa jäljittelyä ja kuuntelemalla oppimista pidettiin ensisijaisena ja tehokkaampana tapana kuin lukutaitoa edellyttäviä opetusmenetelmiä (Iisalo 1988, 53). Kun viestintä ja muistaminen perustuvat ensisijaisesti suulliseen tietoon, on puheella suurempi merkitys kuin kirjoitettua viestintää käyttävässä yhteiskunnassa. Sananlaskujen sisältämät ohjeet mahdollistavat osaltaan muodolli- 9 sen kasvatuksen sekä vallitsevan kulttuuritradition siirron. (Pentikäinen 1980, 206; Siikala 1984, 192; Finnegan 1994, 32.)7 Siirtyessään sukupolvelta toiselle sananlaskut ovat olleet perheen ja naapuruston puhetta ja sananlaskujen sisältämät ohjeet muodostuivat tiedoksi suomenkielisen rahvaan parissa. Sananlaskut, kuten kaikki kielelliset ilmaukset, osallistuvat sosiaalisen todellisuuden muotoutumiseen (Devitt & Sterelny 1987, 116–117). Koska elämän ympäristön ja siinä vaikuttaneiden asenteiden muutos on vienyt aikansa, ovat tarkasteltavat säädökset sekä pidemmältä että varhaisemmalta ajalta kuin muisteluaineisto. Kuten todettu, lait ja ohjeistus saavuttivat varsin hitaasti rahvaan elämän ja vielä hitaammin ne alkoivat vaikuttaa heidän arjessaan. Muutosten hitaus niin yhteiskunnassa kuin elämän käytänteissä vahvistaa perinteiden ja puheen merkitystä arjen toiminnoissa.8 Elämäntarinoista selviää, että ne sananlaskut, jotka ihminen automaattisesti muistaa ovat niitä, jotka ovat liittyneet arkielämän kulkuun ja jotka on kuultu perheen ja naapuruston parissa (Granbom-Herranen 2013, 57). Sananlaskuja käyttävän kasvatuspuheen tutkimus on osoittanut, että lapsuuden sananlaskut liitetään usein isovanhempiin, etenkin isoäiteihin. Jos esimerkiksi isovanhemmat olivat omaksuneet sananlaskuja omassa lapsuudessaan ja kuulleet niitä omilta vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan, tarkoittaa se, että 1900-luvun alussa kuullut sananlaskut kertovat myös 100 vuotta varhaisemmasta sananlaskupuheesta. Koska sananlaskut (ja sananlaskunkaltaiset ilmaukset) ovat yleensä kasvattajan omassa lapsuudessaan omaksumia, heijastaa muisteluaineiston kasvatuspuhe aiempien kasvattajien puhetta. Näin ollen 1900luvun alkua koskevan muistelu sisältää suomenkielisen väestön käyttämiä sananlaskuja ainakin 1800luvun puolivälistä lähtien ja siten sääty-yhteiskunnan sekä elämänmuoto että lainsäädäntö ovat olleet läsnä lasten kasvatuksessa vielä 1900-luvun alussa. Tutkimusaineisto ja -menetelmä Artikkeli käsittelee julkisissa odotuksissa esitettyjä ja rahvaan kasvatuspäämäärissä toteutunutta kansalaiseksi kasvattamista. Tutkimuksen julkisten odotusten tarkastelun perusaineistona ovat lait ja asetukset sekä hallitsijan julistukset ja kirjeet, joissa käsitellään vanhemmuutta ja erityisesti lasten elämää ja elinehtoja, tässä yhteydessä keskityn erityisesti kansalaisuuteen. Käytetyt säädöskokoelmat kattavat ajan Kuningas Kristofferin maanlaista vuodelta 1442 (TL) itsenäisyyden alkuun. Säädökset sisältyvät lähteissä mainittuihin kahdeksaan kokoelmaan tai kokonaisuuteen sekä vuoden 1723 palkollislakiin9. Suomalaisissa kasvatusta ja opetusta käsittelevissä tutkimuksissa kiinnostuksen kohteena ovat ensisijaisesti olleet kirkkolait10, kansakouluasetus11 ja piiri- 10 jakoasetus12 sekä ensimmäinen oppivelvollisuuslaki13. Yhteiskuntahistoriassa näkyvimmin ovat olleet esillä lasten elinolosuhteiden tarkastelun keskittyminen palkkaussääntöihin14 sekä turvattomien lasten kasvatukselle asetettuihin tavoitteisiin15. (Granbom-Herranen 2008, 70–71.) Koska kasvatus on tässä tutkimuksessa nähty osana arjen tapahtumia eikä pelkästään opetustyönä, on säädösten tarkastelussa käytetty sekä valtakunnan että kirkollisen hallinnon tuottamaa ohjeistusta pitäytymättä ainoastaan keskeisinä pidettyihin lakikoosteisiin. Yhteiskunnan muutosten myötä säädettiin uusia lakeja ja jo voimassa olleita lakeja täsmennettiin sekä uudistettiin. 1800luvun lopun ja 1900luvun alun julkisen ja yhteisön tunnistaman tavoitteellisuuden taustalla ovat vaikuttavat jo aiemmin vallinneet käsitykset yhteiskunnallisista pyrkimyksistä (Granbom- Herranen 2008, 72.) Kun Ruotsin valtakunnasta liitettiin alueita Venäjän keisarikuntaan16, jäivät alueilla voimaan ruotsinaikaiset säädökset ja autonomisena suuriruhtinaskuntana Suomella oli erityisasema myös luterilainen kirkon ja virallisen kielen suhteen. Kun Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1811 yhdistettiin jo aiemmin Venäjään kuuluneet alueet, säädökset yhdenmukaistuivat myös näillä alueilla viimeisimpien Ruotsin valtakunnassa vuoteen 1809 vaikuttaneiden lakien mukaisiksi, jolloin suomenkielisen luterilaisen väestön kannalta säädökset olivat varsin yhteneväisiä. Vasta Aleksanteri II:n valtakausi (1855−1881) oli lainsäädännön kannalta muutoksen aikaa. Vuodesta 1860 alkaen julkaistu Suomen suuriruhtinaskunnan asetuskokoelma korvasi vähitellen kohta kohdalta aiemman lainsäädännön. (Granbom-Herranen 2011a, 168.) Osa näistä laeista on vaikuttanut ihmisten arkielämässä 1900-luvun puoliväliin asti ja osa vielä 1900-luvun loppupuolella, sillä autonomian aikana uusi laki ei automaattisesti kumonnut edeltäjiään (Rasila 1977, 24).17 Kasvatukseen tai opetukseen viittaavia säädöksiä löytyy lähes 800, joista parinsadan voi katsoa kohdistuvan institutionalisoimattoman kasvatuksen tavoitteisiin (Granbom- Herranen 2008, 73). Löydetyt säädökset ovat johdattaneet eteenpäin lapsen elämää sivuaviin käsitteisiin ja niihin liittyviin säädöksiin. Kaikkiaan noin 150 säädöstä sivusi kansalaiseksi kasvattamista ja siihen liittyviä kasvatuksellisia tavoitteita. Koulun ulkopuolella toteutetun kasvatuksen tutkimusta rajoittaa eräänlainen keinottomuus. Tämä koskee niin rahvaan arjen tutkimusta ennen toista maailmansotaa kuin nykyistä kotikasvatustutkimustakin. Kirjallista materiaalia rahvaan kotikasvatuksesta ei juuri ole.18 Edelleen kotikasvatuksen tutkimuksessa on haasteena, kuinka kerätä tutkimusaineistoa muuttamatta tilannetta epänormaaliksi tutkittavan ilmiön kannalta. (Granbom-Herranen 2008, 27.) Kerronnallinen aineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmista sisältäen kokoelmat Perinne elämässäni -kilpakirjoi- 11 tus (1985) sekä Karjalaiset elämäntarinat (1983−84). Aineistot sisältävät kaikkiaan noin tuhat elämäntarinaa, joissa kerronta on lähinnä kirjoitettua muistelupuhetta (Korkiakangas 1996, 94; Vilkko 1997, 74). Kirjoittajia ei pyydetty erityisesti kertomaan lapsuuden sananlaskuista, vaan ne ovat osa kerrottua tarinaa. Kerronnallisen aineiston sananlaskut juontavat itsenäisyyttä edeltävään aikaan, jolloin sosiaalinen asema muokkasi nykyistä vahvemmin arjen elämää. Tulkinnallisina lähtökohtina ovat muistelijan kokemus ja hänen esittämänsä tulkinta. Koska tarkasteltavana on lapsuus ennen toista maailmansotaa, olen keskittynyt ennen vuotta 1930 syntyneiden muistelijoiden elämäntarinoihin liittyneeseen kasvatuspuheeseen sisältyneiden sananlaskujen erityisesti kansalaisuuteen liittyneisiin tulkintoihin. Tähän aikakauteen – ei pelkästään maailmansotaan – kulminoituu monia yhteiskunnallisia muutoksia. (Granbom-Herranen 2008, 119–121.) Säädökset yhdessä muisteluaineiston kanssa mahdollistavat kansalaiseksi kasvattamisen tarkastelun. Ennen vuotta 1930 syntyneistä muistelijoista 141 elämäntarina sisälsi kuulijana kasvatuspuheeseen liitettyjä sananlaskuja, yhteensä 508 sananlaskua. Näistä 414 sananlaskuun liittyi käyttöyhteys, josta oli luettavissa myös kuulijan tulkinta kuulemastaan. Kansalaisuuteen liittyvät noin 140 sananlaskua sisältyivät oman elämän hallintaa koskevaan pääteemaan.19 Säädökset kertovat hallitsevan ihmisryhmän odotuksista eli se mikä on kirjattu säädöksiin, ei ole tapahtuneen kuvaus. Säädösten avulla voidaan kuitenkin muodostaa käsitys yhteiskunnan oikeana ja vääränä pitämistä ilmiöistä (Hedenborg 1997, 31). Ongelmallista on ollut selvittää, oliko jokin säädös voimassa Suomessa Venäjän vallan aikana vai oliko se poistunut käytöstä uuden lain myötä. Joidenkin lakien ja asetusten säätämisen yhteydessä aiemmat määräykset kumotaan nimeten tai mainiten päivämäärä, mutta ei kaikissa.20 Kerronnallisessa aineistossa on nähtävissä, että kuvaus aikuisen puheesta ei aina kohtaa lapsen tapaa ymmärtää asioita eli se mitä aikuinen on sanonut, ei aina ole sama asia kuin mitä lapsi on kuullut ja miten hän sen on tulkinnut. Kuuleminen ei tarkoita puhujan intention ymmärtämistä, elämäntarinoista ei varsinaisesti ilmene puhujan intentio ja näkökulma on kuulijan. Vaikka elämäntarinoiden sananlaskuepisodit ovat osa lapsuuden kertomusta ja kasvatuspuheen sananlaskujen tulkinnat liittyvät lapsuuden tapahtumiin, on aina mahdollista että jotkut tulkinnat ovat muotoutuneet eletyn elämän myötä. Tutkimusmenetelmänä on ollut kielellisiin sisältöihin kohdistuva sisällönanalyysi (Grönfors 1982, 160–161), jonka käsitän menetelmäryppäänä. Sisällönerittelyn näen yhtenä tämän ryppään menetelmistä, en sisällönanalyysiin synonyymina (Granbom-Herranen 2010, 73−74). Muita ryppään menetelmiä ovat esimerkiksi laadullinen ja määrällinen ryhmittely sekä ryhmiin perustuva teemojen koonti. Sananlaskujen tulkintojen merkityksen määräytymisen olen 12 mallintanut tukeutuen Jaakko Hintikan ja Gabriel Sandun (1994) tulkintaan mahdollisten maailmojen semantiikasta (Granbom-Herranen 2011b). Sisällönerittelyvaiheessa olen hakenut säädöksistä kasvatustavoitteita sekä elämäntarinoista sananlaskuja ja käyttökontekstin sisältäviä episodeja. Säädösten analysoinnissa sisällönerittelyn yksikkö on ollut lausuman sisältämä sana sekä kyseisessä säädöksessä mainittu tarkoitus siitä mihin lapsen elämän alueeseen kyseisellä säädöksellä on pyritty vaikuttamaan. Tämä vaihe on kattanut säädökset alkaen Talonpoikainlaista (TL) itsenäisen Suomen valtion muodostumiseen. Olen hakenut säädökset, joissa käsitellään vanhemmuutta ja erityisesti lasten (alle 15vuotiaiden tai alaikäisten) elämää ja elinehtoja, etsin sanoja kuten lapsi- ja talo-alkuiset sanat, vanhemmat, kasvattaa, opettaa, hoitaa, palvelusväkeen liittyvät sanat (piika, renki, palkolliset), seurakunta.21 Asiasanaluettelot ovat jo kertaalleen valikoitua ja järjestettyä tulkintaa, joten käytin säädöskokoelmien rekistereitä vain viitteellisenä tukena. Elämäntarinoissa yksikkö on ollut muisteluepisodien kasvatuspuheeseen sisältyville sananlaskuille annettu merkitys. Muistelujen tarkastelussa keskeistä on ollut pyrkimys löytää tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta kohteen ymmärtävä ja sille oikeutta tekevä lähestymistapa (Kalela 2000, 25). Aineistosta poimin kaikki ne elämäntarinoiden episodit, joihin sisältyi sananlasku. Tähän vaiheeseen sisältyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmat Perinne elämässäni -kilpakirjoitus sekä Karjalaiset elämäntarinat kokonaisuudessaan. Poimin tekstit, joissa sananlaskujen käyttö liittyi lapsuuteen ja jotka muistelija liitti kasvatukselliseen lapsuuden tapahtumaan muistelijan ollessa ensisijaisesti kuulijan roolissa. Julkiset odotukset lasten kansalaiseksi kasvattamiselle ja lähiympäristön käytännön ohjeistus kunnon kansalaiselle Säädökset muodostavat keskeisen osan ohjeistuksesta, jolla sekä maallinen että uskonnollinen valta (valtio ja kirkko) pyrkivät ohjaamaan ruokakuntien elämää. Lapsi sekä lapsen kasvatus on määritelty jo varsin varhaisessa lainsäädännössä ja yhteiskunnan ohjeistuksessa (Granbom-Herranen 2011a, 175). Säädöksillä ei ole pyritty takaamaan lapsen oikeuksia, kyse on ollut aikuisten velvollisuuksien kautta määrittyneestä toiminnasta (Hedenborg 1997, 32−33, 237). Säädösten määräykset kohdentuvat yhteiskunnan jäseniin, ryhmittymiin tai organisaatioihin, sääty-yhteiskunnassa ne kohdistuvat erilailla eri säätyihin. Määräykset voidaan tulkita taloudellisen ja poliittisen vallan arvoja ja tavoitteita ilmaiseviksi ohjeiksi, mutta ne eivät selitä kasvatusta, yhteiskunnan tapahtumia tai yhteiskunnassa eri aikakausina vaikuttaneita aatesuuntauksia. 13 Vielä 1900luvun alussa niin kirkollisen kuin maallisen esivallan toimintaa ohjasi näkemys huoneentaulun mukaisesta ruokakunnasta normaaliuden mallina. Kodin ja perheen korostaminen yhteiskunnan perusyksikkönä oli uuden yhteiskuntajärjestelmän perusta 1900luvun alun Suomessa, esimerkiksi huostaan otettujen lasten tuli päästä osalliseksi oikeanlaiseksi määritellystä perheelämästä kyetäkseen kasvattamaan omista tulevista lapsistaan ”yhteiskunnan kannalta hyödyllisiä ja ongelmattomia kansalaisia”.22 (Markkola 1994, 191, 223– 225.) Elämäntarina on kertomus omasta elämästä tai tapahtumasta, jota ihminen pitää merkittävänä elämässään. Kertoessaan elämästään muistelija tekee elämäänsä ymmärrettäväksi joko itselleen tai muille muistelun kautta. Hän kertoo oman kokemuksensa tapahtumista ja hänen sille antamiaan merkityksiä. Tarinaansa ihminen muotoilee koko elämänsä ajan, elämäntarinat ovat ”päättymättömiä kertomuksia”, jotka voidaan kertoa missä elämänvaiheessa tahansa (Ukkonen 2000, 34; Dolby 1996). Oletuksena on, että ilmiö ja sen merkitys voidaan tavoittaa vain kokemuksen kautta (Satulehto 1992, 60). Tässä tarkastelussa olennaista on ollut muistelijan oma kokemus siitä, mihin hän on kokenut tulleensa neuvotuksi. Tiedon perustana on muistelijoiden oma kokemus elämismaailmasta, mikä kokemus muodostuu vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Tosin sanoen yksilöllinen kokemus toteutuu yhteisön kanssa jaetussa tilassa. Elämäntarinat ovat 1900luvun alussa, ennen toista maailmansotaa lapsuutensa eläneiden kertojien muistoja. Keskeinen sananlaskuja käyttävään puheeseen liittyvä käsite ”kasvatuspuhe” (pedagogical speech) pohjautuu Charles Briggsin (1988, 22, 104) käsitteeseen “pedagogical discourse”. Koska aineiston elämäntarinoissa ei ole ollut kyse keskustelusta, jossa kommunikoitaisiin vuorovaikutteisesti, on termi kasvatuspuhe (pedagogical speech) soveliain muisteluiden tuottamiin tilanteisiin. Kasvatukselliseen puheeseen perustuvan vuorovaikutuksen keskeinen tekijä on keskustelijoiden välinen suhde: ikänsä puolesta tai muuten yhteisössä auktoriteettiasemassa oleva puhuu kasvatettavalle. Aineiston elämäntarinoissa yleisin tilanne on ollut aikuisen tai aikuisten puhetta lapselle. Elämäntarinat sisältävät episodeja, jotka kertovat kasvatuksellisen puheen sananlaskuista, joita muistelijat kuulivat lapsuudessa ja muistelivat aikuisiässä. Olen välttänyt tulkitsemasta sananlaskuja niiden oletetun perusmerkityksen kautta.23 Yksilöllisen elämismaailman ja tutkimuksen johtopäätösten yleistettävyyden välille ei muodostu ristiriitaa, onhan yksilön maailma muokkautunut yhteisön keskuudessa. Toisin sanoen on yksi maailma, joka ihmisten kokemuksissa kuitenkin ilmenee eri tavoin (Perttula 1993, 272). Liitettäessä ihmisten käsityksiä yhteen muodostuu kuva yhteisesti koetusta todellisuudesta. Yksilön tapa antaa ilmiölle merkityksiä on harvoin sattumanvarainen, vaan sitä ohjaavat yhtei- 20 Esimerkki 6, työn arvostaminen Me lapset totuimme jo pieninä kunnioittamaan työntekoa. Omalla esimerkillään vanhemmat opettivat tekemään työtä ahkerasti, huolellisesti ja niin, ”ettei sitä tarvitse parsia” kuten äitini sanoi, s.o. tehdä toiseen kertaan. Ehkä siksi meillä lapsilla lieneekin ollut aina työtä tarjolla ja sen mukana toimeentulo. (nainen, syntynyt 1917) Johtopäätökset Säädöksistä löytyy sekä rahvaan lasta että kansalaiseksi kasvattamista käsittelevä ohjeistus, joten nämä tutkimusta kantaneet ennakko-odotukset toteutuivat. Ohjeistuksen näkyväksi tulemista on edistänyt se, että lakeja, asetuksia ja majesteetin kirjeitä on tässä tarkasteltu varsin laajasti eli ei ole pitäydytty ainoastaan suomenkielisissä teksteissä eikä ainoastaan tavanomaisimmin käytetyissä säädöskokoelmissa. Elämäntarinoiden kasvatuspuheen sananlaskuja sisältävien episodien kautta on mahdollista tarkastella toteutuneita kasvatustavoitteita. Näiden kansalaisuuteen liitettyjen sananlaskutulkintojen voidaan katsoa ilmentävän myös yhteisöllisiä käsityksiä kunnon kansalaisuudesta. Säädösten tiedoista muodostui neljä pääteemaa (aakkosjärjestyksessä: elanto ja hoiva, kansalaisuus, kristillinen kasvatus, työ). Vastaavasti muisteluaineiston sananlaskutulkinnoista muodostui sisällönanalyysiin liittyvässä ryhmittelyssä neljä pääteemaa (aakkosjärjestyksessä: elanto ja hoiva, kristillinen kasvatus, oman elämän hallinta, työ).42 Pääteemoja muodostettaessa tavoitteena ei ollut molempien tutkimusaineistojen asettuminen keskenään yhtä moneen tai samankaltaisiin ryhmiin, vaikka niin kävikin. Pääteemoihin tiivistyneet kaksi näkökulmaa, julkinen vallankäytön odotus ja yhteisöllinen käytäntö, ovat tutkimuksessa toimineet kansalaisuuden käsityksen tarkastelun pohjana. Se, että 1900luvun alun kasvatuspuheen sananlaskujen sisällöllisten tavoitteet noudattivat monin osin 1800luvulla eli kasvattajien lapsuudessa vaikuttaneiden säädösten sisältöjä, ei sinänsä ole yllättävä tutkimustulos. Yhteneväisyys kansalaisuudessa muodostuu tavoitteesta itsensä elättävästä aikuisesta. Sen sijaan mielenkiintoinen tulos on, että säädösten mainitsema kansalainen ei ole sama asia kuin kasvatuspuheen sananlaskujen tulkinnassa esitetty omasta elämästään vastuun kantava ja toisten kanssa elämään kykenevä ihminen, jolle vauraus tarkoittaa sosiaalista asemaa. Näille sananlaskujen tulkinnoille ei säädöksistä löydy vastinetta. Säädökset puhuvat kunnon kansalaisuudesta sekä kristillisyydestä ja työntekijän ominaisuuksista, mutta kasvatuspuheen sananlaskujen sisällöstä on nähtävissä sekä lähiyhteisön tärkeys että oman ajattelun merkittävyys. 21 Yhteenvetona voidaan todeta, että pääteemoista säädösten ”kristinoppi” on paljolti samaa kuin kasvatuspuheen sananlaskujen tavoitteena ollutta käytännön kristillisyyteen keskittynyt elämäntapa. Myös pääteemana ”työ” näyttäytyy sekä julkisissa odotuksissa että lapsuuden sananlaskujen tulkinnoissa hyvin samankaltaisena. Elämäntarinoiden sananlaskujen tulkinnoissa työ, kuten kristillisyys, asettuu varsin konkreettiseen viitekehykseen. Julkisten odotusten ”elatus” on säädöksissäkin konkretisoituna lapsuuden tukinnoissa esiin nouseviksi ruoaksi, vaatteiksi ja ohjaukseksi. Nämä kolme pääteemaa ovat sisällöltään varsin samankaltaisia niin julkisissa odotuksissa kuin kasvatuspuheen sananlaskujen tulkinnoissa. Neljännen kansalaisuuteen liittyvän pääteeman suhteen julkiset odotukset ja tulkinnat kasvatuskokemuksista eroavat toisistaan. Sääty-yhteiskunnassa kukin sääty kasvatti kansalaisia oman säätynsä kansalaisuus-käsityksen mukaisesti. Kansalaisuus on kasvatustavoite, joka eroaa julkisten odotusten tavoitteena ja elämäntarinoiden sananlaskutulkinnoissa. Kuullun kasvatuspuheen tulkinnoissa kansalaisuus ei esittäydy kuuliaisuutta korostavan kolmisäätyopin kansanomaisena tulkintana. Kuullun kasvatuspuheen tulkinnoissa kansalaisuutena voidaan pitää vastuun ottamista omasta elämästä, kykyä elää oman yhteisön jäsenenä sekä ymmärrystä varallisuuden merkityksestä ihmisen elämän perusehtojen turvaajana, mutta ei itsetarkoituksena. Voidaan sanoa, että yhteiskunta näki rahvaan kasvatuksen tavoitteena olleen kansalaisen hyvänä ja työteliäänä ihmisenä. Tämä on luettavissa valtaa pitävien ryhmien asettamista julkisista odotuksista, jotka on kirjattu säädöksiin. Odotukset poikkesivat kuitenkin osin siitä, mitä rahvaan lapsen lähiyhteisö arvosti kansalaisena eli ryhmänsä jäsenenä. Lapsuudessa kuullun kasvatuspuheen tulkintojen mukaan sananlaskujen tavoitteena pidettiin ihmistä, joka oli valmis ottamaan vastuun omasta elämästään lähiyhteisönsä jäsenenä. Epilogi Nyt on sekin luvallista mikä ennen oli syntiä, mummollanikin oli tapana sanoa: parempi on kourallinen kuumaa kuin helmallinen häpeää. Niillä sanoilla hän ruokki meitä, että meistä tulisi kunnon kansalaisia, sehän onnistuikin. (nainen, syntynyt 1929) 22 Viitteet 1 Näin siitä huolimatta, että papistolle oli määrätty kotona tapahtuvan kasvatuksen ja opetuksen kuten yleisenkin elämän valvonta (KL1686, 6.12.1869/SA, 24/11.10.1908/SA). 2 Säädöksiin sisällytän lakien ja asetusten lisäksi hallitsijoiden määräyksiä, kirjeitä ja julistuksia (Kekkonen 2009, 1−2), jotka ovat osa virallista asiakirjahistoriaa. 3 Määritelmä on tässä yhteydessä sijoitettu itse käsitettä vanhempaan kontekstiin, sillä käsite kasvatus on nykyisessä merkityksessään varsin uusi (Granbom-Herranen 2013, 60–61). 4 Suomalaisten lukutaidosta ennen oppivelvollisuuskoulua on näkemyksiä, jotka tiivistyvät kahteen argumenttiin: a) suomalaiset olivat lukutaitoisia viimeistään 1850luvulla ja b) lukutaito oli sidoksissa säätyyn ja kieleen (argumentoinnista lisää Granbom-Herranen 2008, 39–40). Kati Mikkola (2005, 15) on muistelukerronnan kautta päätynyt näkemykseen, jonka mukaan lukutaito on ollut ensisijaisesti sidoksissa asemaan yhteiskunnassa eikä se ole ollut rahvaan elämän kannalta välttämättömyys. Suomenkielisiä julkaisuja koskevan sensuuriasetuksen kumoaminen vaikutti julkaisukanavien aukeamiseen. (Lång 2008, 67–68). Myöskään oppivelvollisuuslain merkitystä ei tule yliarvioida. Yleinen oppivelvollisuus säädettiin Suomessa länsieurooppalaisittain varsin myöhään, vasta vuonna 1921. Ennen oppivelvollisuuskoulua arviot koulua käyneiden lukumääristä vaihtelevat suuresti. Huomionarvoista on se, että vertailussa muihin Euroopan maihin Suomessa koulua käyvien osuus väestöstä oli huomattavan pieni (ks. esimerkiksi Lipponen 2006, 224−225). Vuoden 1921 jälkeen oppivelvollisuuslaki salli kunnille erittäin pitkän toteuttamisajan ja harvaanasuttujen seutujen lapsia se vapautti kokonaan oppivelvollisuudesta. (Iisalo 1988, 181). Oppivelvollisuudesta vapauttaminen sisältyi edelleen vielä vuoden 1983 Peruskoululakiin, vasta vuoden 1998 Perusopetuslaki (21.8.1998/SA) liitti oppivelvollisuuden piiriin koko ikäluokan. 5 Rahvaalla tarkoitan sitä osaa kansasta joka koostui ensisijaisesti maaseudun tilattomasta väestöstä ja johon katsotaan kuuluneen myös kaupunkien palkolliset sekä työväestö maalla ja kaupungissa (Granbom-Herranen 2008, 16, 111–112). Rahvaan kieli on pääasiallisesti ollut suomi, sillä vain noin kymmenesosa suomalaisesta rahvaasta on ollut ruotsinkielisiä (Niemi 1969, 55; Granbom-Herranen 2013, 56). 6 Yhteiskunnallisen vallan kieliä olivat ensisijaisesti ruotsi tai venäjä (myös saksa ja ranska) (Katajala 2005, 43–51; Granbom-Herranen 2008, 274). 7 Viralliset kuulutukset tuli määräysten mukaan lukea jumalanpalveluksen yhteydessä. Palkkaussäännön, asevelvollisuusasetuksen kaltaisten säädösten yhteydessä oli ne määrätty luettaviksi saarnastuolista kirkonmenojen yhteydessä. Maailmantapahtumat puolestaan levisivät usein kiertävien kauppiaiden tai muiden kulkijoiden myötä tarinoina ja laulelmina. 8 Suullisessa perinteessä sananlaskut ovat osoittautuneet varsin muuttumattomiksi elementeiksi: sadassa vuodessa vain kolmasosa niistä on 1950-luvulle tultaessa kadonnut, korvautunut tai muuttunut (Granbom-Herranen 2008, 214). 9 6.8.1723 10 KL1686, 6.12.1869/SA, 24/11.10.1908/SA 11 11.5.1866/SA 12 18.10.1898/SA 13 15.4.1921/SA 14 6.8.1723, 21.8.1739/M, 15.5.1805/SP, 30.1.1865/SA 15 esim. 2.3.1869/SA, 20.1.1888/SA, 17.11.1890/SA, 7.10.1901/SA 16 Oltuaan satoja vuosia osa Ruotsin valtakuntaa, kuului Suomi autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään 1809–1917 (osia jo vuosista 1721 ja 1743 alkaen). Valtakunnan laeista kattavin on vuoden 1734 Ruotsin valtakunnan laki, joka perustuu kuningas Eerikinpojan kaupunki- ja 23 maanlakeihin 1300-luvulta sekä Kuningas Kristofferin maanlakiin vuodelta 1442 (Kekkonen 2003, 255). 17 Esimerkiksi lapsen huoltoa koskeva vuoden 1984 holhouslaki (8.4.1983/SA) kumosi edeltäjänsä, jonka perusperiaatteet tärkeimmiltä osiltaan noudattavat vuodelta 1734 Ruotsin valtakunnan lakia (Granbom-Herranen 2011a, 170). 18 Tunnetut ja ns. kansan keskuudessa eläneiden ihmisten muistiinpanot ovat yhteisön poikkeusyksilöiden tuotantoa. Tunnetuimpia kansankertojia lienevät Eljas Raussi, Pietari Päivärinta ja Johannes Häyhö. Suomenkielisinä talonpoikina he olivat säätyläisiä lähempänä suomenkielistä rahvasta, sen kieltä ja maailmankuvaa, mutta he eivät kuitenkaan edustaneet rahvaan enemmistöä. (Haltsonen 1966, 5; Kauranen 1999, 144; Strak 2008, 51). 19 Tarkemmin ks. Granbom-Herranen 2008, liite 2. 20 Vuoden 1919 heinäkuuhun asti voimassa olleessa vuoden 1772 hallitusmuodossa ei mainita määräaikaa, jonka kuluessa hallitsijan tuli vahvistaa valtiopäivillä hyväksytyt lait ja säädökset. 21 Vastaavasti ruotsiksi barn-, tjänst- ja hus-alkuiset sanat, piga, dräng, föräldrar, uppfostra, undervisa, kläda och föda, församling, allmogen. 22 1.8.1863 jälkeen annetut viralliset asiakirjat julkistettiin myös suomeksi. Keisarin määräyksessä Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Förordning, angående allmänna fattigwården i Sturfurstendömet Finland (22.3.1852/SP) todetaan: ”§. 33. Barn, som höra till fattigförsörjningens omvårdnad, böra icke i något fall uti fattighus eller fattigstuga intagas, utan, der särskild anstalt för deras försörjning och underwisning i christendomen icke fi nnes inrättad, genom Fattigwårds-styrelsen försorg, för så lång tid å ett och samma ställe, som sig möjligen göra låter, inaccorderas hos wälkände och pålitlige personer, der de, under åtnjutande af en christlig uppfostran i öfrigt, tillika blifwa i tillfälle att inhemta kännedom om sådane slöjder, landtmanna-arbeten eller andre tjenlige sysselsättningar, hwarigenom de i framtiden må kunna sjelfwe sig lifnära och försörja, samt blifwa nyttige medlemmar i samhället. Sådant understöd af fattigwården upphör dock sedan barnet fyllt fjorton år; men äfwen efter denna tid skall det sålunda wårdade barnet qwarstanna hos sine fosterföräldrar intilldess barnet uppnått sexton år, samt hos dem fortfarande arbeta …”. 23 ”Standard proverbial interpretation” Norrick (1985: 109–117). 24 6.8.1723, RWL1734, 5.5.1805/SP, 30.1.1865/SA. 25 12 vuotta: 21.8.1739/M, 15.5.1805/SP, 9.9.1817/SP, 31.3.1879/SA; 14 vuotta: 28.4.1791/M, 6.11.1849/SB, 22.3.1852/SP; 15 vuotta: 22.3.1852/SP, 31.3.1879/SA. 26 15.5.1805/SP, 6.12.1869/SA, 31.3.1879/SA, 24/11.10.1908/SA. 27 KL1686, 8.12.1719/M, RWL1734, 21.8.1739/M. 28 Konfi rmaation rinnastus initiaatioon, ks. Nyberg 1929, 50−51; Seppälä 1988, 48. Rippikoulu siirtymänä aikuisuuteen, ks. Aromaa 1990, 103; Kaivola 1998, 139. 29 Ohjesäännöt 2.3.1869/SA, 17.11.1890/SA, 7.10.1901/SA, 6.10.1902/SA. 30 22.12.1917/SA. 31 Kansalaisuutta määrittävissä säädöksissä käytetään käsitteitä ”yhteiskunnan kansalaisiksi” (11.12.1766/M), ”hyödyllisiksi ja rehellisiksi” (4.5.1785/M, 2.3.1869/SA, 7.10.1901/SA) sekä ”kristillisiksi ja hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi” (17.11.1870/SA, 16.7.1875/SA). 32 Tarkemmin ks. Granbom-Herranen 2008, 124. 33 TL1442, 18.10.1898/SA. 34 Yhteisön toiminta perustui suullisiin sopimuksiin. Kirjallisia kaupanteon tai työsuhteen asiakirjoja ei yleisesti tehty. 35 Kirkkolait sekä 12.1.1726/SF. 24 36 Tarkemmin ks. Granbom-Herranen 2009, 86. 37 Kasvattavissa laitoksissa keskeinen tehtävä oli antaa lapselle se kasvatus, jota vaille tämä oli jäänyt orpouden, vanhempien kykenemättömyyden tms. syyn vuoksi. Näistä ohjesäännöistä voidaan siis lukea, mitä noin 15-vuotiaalta odotettiin. 38 26.10.1757/M, 29.5.1767/M, 23.3.1768/M, 15.4.1772/M, 14.4.1779/M, 7.3.1780/M, 17.11.1870/SA, 16.7.1875/SA, 17.12.1874/SA. 39 6.8.1723, 15.5.1805/SP. 40 Ks. esimerkiksi Korkiakangas 1996, Kemppainen 2001, Karonen 2002. 41 Samaan ikäkauteen sijoittui myös herrasväen lasten sukupuolittuneen kas vatuksen alku − tosin ei työnteon vaan koulunkäynnin kautta (Häggman 1994, 113). 42 Tarkemmin ks. Granbom-Herranen 2008, 321–334. Arkistolähteet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto: Karjalaiset elämäkerrat keruu 1983–1984. Perinne elämässäni kilpakirjoitus 1985. Painetut lähteet (sisällön mukainen kronologinen järjestys) TL = Talonpoikain laki. Kuningas Kristofferin maanlain (1442) suomennos Caloniuksen kopion mukaisesti. Helsinki: SKS. KL1686 = Kircko-Laki Ja Ordningi / Jonga Suuriwaldias Cuningas ja Herra / Herr CARL Yxitoistakymmenes / Ruotzin Göthein ja Wändein Cuningas / etc. Wuonna 1686 on andanut coconpanna / Ja Wuonna 1687 prändistä uloakäydä ja cuulutta / Ynnä tähän soweliain Asetusten canssa. Wuonna 1688 Suomexi käätty. TURUSA / Präntätty Johan Winterildä / Cuningalliselda KirjainPränttäjäldä. 3.9.1686. Näköispainos: Lahja-Irene Hellemaa & Anja Jussila & Martti Parvio (toim.) 1986. Kircko-Laki Ja Ordningi 1686. Helsinki: SKS. 6.8.1723 Kongl. Maij:ss Förnyade Stadga och Förordning / Angående Tienstefolck och Legohion. Gifwen Stockholm i Rådkammaren den 6. Augusti 1723. Cum Gratia & Privilegio S:ae R:ae Maj:tis. Sederholm./ uti Kongl. Boktryckeriet uplagdt/ hos Johan Henr. Werner, Directeur öfwer Boktryckerien i Riket. RWL = Ruotzin Waldacunnan Laki. Hywäxi Luettu ja Wastan otettu Herrain Päiwillä Wuonna 1734. Pränttijn annettu Georg Saloniuxelda/ Cuning. Howrätin Actuariuxelda omalla culutuxella, Wuonna 1759. Turusa, Prändätty Directeurildä ja Cuningalliselda Kirjan-Präntjäldä Suuren-Ruhtinaanmaasa Suomesa, Jacob Mercellildä. Näköispainos: Esko Koivusalo & Raimo Jussila (toim.) 1984. Ruotsin Waldakunnan Laki 1734. Porvoo: WSOY. M = Modée, R.G. (1742–1829). Utdrag utur alle ifrån den 7 Decemb. 1718 utkomne – till 1794 års slut. Publique Handlingar, Placater, Förordningar, Resolutioner och Publicationer I–XV. Stockholm. 25 SF = Samling af de i Storfurstendömet Finland gällande och intill år 1855 utkomne Författningar, hwilka ändra eller förklara landets allmänna Lag eller utwidga och närmare bestämma föreskrifterne i de ämnen densamma omfattar. 1855. På Hans Kejserliga Majestäts nådiga befallning, utgifwen af Deb för Finland tillförordnade Lag-Kommission. (Förra Delen 1538–1799. Helsingfors: J.C Frenckell & Son, 1855; Senare Delen 1800–1854. Helsingfors: J.C Frenckell & Son, 1855). SP = Samling af Placater, Förordningar, Manifester och Påbud, samt andre Allmänna handlingar, hwilka i Stor-Furstendomet Finland sedan 1808 års början ifrån trycket kommit. Åbo. 1821–1862. SB = Samling af de till efterlefnad gällande Bref, Förklaringar och Föreksrifter, hwilka af Hans Kejserl. Maj:t, äfwensom ifrån Expeditionerne i Dess Senat för Stor-Fur- stendomet Finland blifwit utfärdade uti Justititiae-, Oeconomiae- och Politiae- Ärender. Från och med år 1809–1859. (1840–1862). SA = Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma (Asetus-Kokoelma/ Asetus- Kokous) 1860–1917 sekä Suomen Asetuskokoelma 1917–. Kirjallisuus Apo, Satu (1987). Suullisten kertomusten kulttuuriset merkitykset: esimerkkejä suomalaiskarjalaisesta kansanperinteestä. Teoksessa Tommi Hoikkala (toim.) Kieli, kertomus, kulttuuri. Helsinki: Gaudeamus, 118–133. Aromaa, Vuokko (1990). Tyttöikä – tuulenpyörre ja tosipaikka. Teoksessa Kari Immonen (toim.) Naisen elämä. Helsinki: Otava, 91–203. Aukia, Markku (1984). Perinteisestä kotikasvatuksesta Suomen maaseudulla. Teoksessa Mikko Ojala (toim.) Varhaiskasvatustutkimus Suomessa. Helsinki: Lastensuojelun keskusliitto, 163–181. Briggs, Charles L. (1988). Competence in performance. Philadelphia: University of Pennsylvania Press. Devitt, Michael & Kim Sterelny (1987). Language & Reality. Oxford: Basil Blackwell. Dolby, Sandra K. (1996). Personal experience story. Teoksessa Jan Harold Brunvand (toim.) American Folklore. (Electronic version) New York: Garland Publishing, 1170– 1172. Finnegan, Ruth (1994). Proverbs in Africa. Teoksessa Wolfgang Mieder & Alan Dundes (toim.) The Wisdom of many. Madison (WI): University of Wisconsin Press, 10–42. Granbom-Herranen, Liisa (2008). Sananlaskut kasvatuspuheessa – perinnettä, kasvatusta, indoktrinaatiota? Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 329. Jyväskylän yliopisto. Saatavilla myös www-muodossa: http://urn.fi / URN:ISBN:978-951-39-3111-7 [viitattu 6.3.2014]. Granbom-Herranen, Liisa (2009). Mihin sananlasku lasta johdattaa? – elämäntarinoiden avulla lapsen tulkintaan sananlaskujen kasvatustavoitteista. Kasvatus & Aika 3–4/2009, 79–93. http://www.kasvatus-ja-aika.fi /dokumentit/artikkeli_granbom- herranen_2210092250.pdf [viitattu 28.5.2014] 26 Granbom-Herranen, Liisa (2010). Menetelmät monitieteellisen tutkimuksen haasteena. Elore 17 (2), 68−78. http://www.elore.fi /arkisto/2_10/herranen_2_10.pdf [viitattu 8.3.2014]. Granbom-Herranen, Liisa (2011a). Rahvaan lapsen kasvatuksen tavoitteet Ruotsin ja Venäjän ajan säädöksissä. Kasvatus 42 (2), 167−176. Granbom-Herranen, Liisa (2011b). How Do Proverbs Get Their Meanings? The Model of Interpretation Based on a Metaphor Theory. Julkaisussa Bogusław Nowowiesjski (toim.) Białostockie Archiwum Językowe nr 10. Białystok University, 47−67. Saatavilla myös www-muodossa: https://jyx.jyu.fi /dspace/handle/123456789/37115 [viitattu 6.3.2014] Granbom-Herranen, Liisa (2013). Stat, kyrka och familj: innehållet i allmogebarns uppfostran i Finland i början av 1900-talet. Barn 31 (3), 55–68. Grönfors, Martti (1982). Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. Porvoo: WSOY. Hedenborg, Susanna (1997). Det gåtfulla folket. Barns villkor och uppfattningar av barnet i 1700talets Stockholm. Stockholm: Almqvist & Wiksell International. Haltsonen, Sulo (1966). Eljas Raussi. Teoksessa Eljas Raussi [1840]. Virolahden kansanelämää 1840luvulla. Helsinki: SKS, 7–10. Hilpelä, Jyrki (1987). Kasvatuksen tehtävä ja kasvatustieteen vaihtoehdot. Teoksessa Ari Antikainen & Pirjo Nuutinen (toim.) Näkökulmia kasvatuksen ongelmiin ja tutkimukseen. Helsinki: Yliopistopaino, 152–174. Hintikka, Jaakko & Gabriel Sandu (1994). Metaphor and Other Kinds of Nonliteral Meaning. Teoksessa Jaakko Hintikka (toim.) 1994. Aspects of Metaphor. Synthese Library 238. Dordrecht: Kluwer Academic, 151–187. Häggman, Kai (1994). Perheen vuosisata. Helsinki: Suomen historiallinen seura. Iisalo, Taimo (1988). Kouluopetuksen vaiheita. Helsinki: Otava. Kaivola, Terttu (1998). Lasten juhlat. Rotinoista rippikouluun. Helsinki: SKS. Kalela, Jorma (2000). Historiantutkimus ja historia. Helsinki: Gaudeamus. Karonen, Petri (2002). Johdanto: Moninainen patriarkaalisuus – normien ja käytäntöjen solmukohdat. Teoksessa Piia Einonen & Petri Karonen (toim.) Arjen valta. Helsinki: SKS, 10–23. Katajala, Kimmo (2005). Suurvallan rajalla. Helsinki: SKS. Kauranen, Kaisa (1999). Rahvas, kauppahuone, esivalta. Helsinki: Suomen historiallinen seura. Kekkonen, Jukka (2003). Modernin oikeuden synty, kehitys ja tulevaisuus. Teoksessa Jyri Inha (toim.) Muutos ja jatkuvuus. Näköaloja oikeushistoriaan. Helsinki: Talentum, 243−270. Kekkonen, Jukka (2009). Kontekstuaalinen oikeushistoria. Helsinki: Yliopistopaino. Kemppainen, Jaana (2001). Kotikasvatus kolmessa sukupolvessa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 190. Knuuttila, Seppo (1985). Kansanomaisen maailmankuvan juonteita. Teoksessa Martti Linkola & Toivo Hakamäki & Heikki Kirkinen & Arno Rautavaara (toim.) Sukupolvien perintö 2. Helsinki: Kirjayhtymä, 347–365. Korkiakangas, Pirjo (1996). Muistoista rakentuva lapsuus. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys. 27 Kurki, Leena & Elina Nivala (2006). Johdanto. Teoksessa Leena Kurki & Elina Nivala (toim.) 2006. Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen. Tampereen yliopistopaino, 11–23. Liliequist, Marianne (1991). Nybyggarbarn. Barnuppfostran bland nybyggare i Frostvikens, Vilhelmina och Tärna socknar 1850–1920. Umeå Studies in the Humanities 103. Linkola, Martti (1985). Maatalouden maisema. Teoksessa Martti Linkola & Toivo Hakamäki & Heikki Kirkinen & Arno Rautavaara (toim.) Sukupolvien perintö 2. Helsinki: Kirjayhtymä, 57–102. Lång, Reija 2008. Mäkitupalaisen tyttärestä kirjailijaksi. Matilda Roslin-Kalliola ja kansallisen kirjoittamisen monet muodot. Kasvatus & Aika 3 (2) 2008, 67–80. http:// www.kasvatus-ja-aika.fi /site/?lan=1&page_id=141 [viitattu 15.8.2014] Lipponen, Päivi (2006). Kansakouluhanke valtion, kunnan ja kyläyhteisöjen vallanjaon haasteena. Helsingin yliopisto. Soveltavan kasvatustieteen laitos. Tutkimuksia 264. Markkola, Pirjo (1994). Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870luvulta 1910luvulle. Helsinki: Suomen historiallinen seura. Mikkola, Kati (2005). Uutuuksien pyhyys ja pahuus. Teoksessa Pekka Laaksonen & Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.) Kansanetiikkaa. Käsityksiä hyvästä ja pahasta. Kalevalaseuran vuosikirja 84. Helsinki: SKS, 11–41. Niemi, Onni (1969). Pohjakoulukysymys yhteiskunnallisena ongelmana Suomessa I. Autonomian aika. Turku: tekijä. Norrick, Neal R. (1985). How Proverbs Mean: Semantic Studies in English Proverbs. Berlin: Mouton. Nyberg, Bertel (1929). Lapsi kautta vuosisatojen. Helsinki: Otava. Nygård, Toivo (2002). Patriarkaalisuus 1600 ja 1700luvun palkollislainsäädännössä. Teoksessa Piia Einonen & Petri Karonen (toim.) Arjen valta. Helsinki: SKS, 158–168. Pentikäinen, Juha (1980). Yksilö perinteentutkimuksen kohteena. Teoksessa Outi Lehtipuro (toim.) Perinteentutkimuksen perusteita. Porvoo: WSOY, 185–248. Perttula, Juha (1993). Fenomenologinen psykologia. Kokemuksen systemaattista tutkimusta. Psykologia 4/28, 267–274. Pulma, Panu (1985). Fattigvård i frihetstidens Finland. En undersökning om förhållandet mellan centralmakt och lokalsamhälle. Historiallisia tutkimuksia 129. Helsinki: SHS. Rahikainen, Marjatta (2002). Compulsory child labour: parish paupers as indentured servants in Finland, c. 1810–1920. Rural History 13 (2), 163–178. Rahikainen, Marjatta (2004). Centuries of Child Labour. European Experiences from the Seventeenth to the Twentieth Century. Studies in Labour History. Aldershot: Ashagte. Rasila, Viljo (1977). Suomen poliittisen historian vuodet 1905–1919. Teoksessa Viljo Rasila & Eino Jutikkala & Keijo K. Kulha (toim.) Suomen poliittinen historia 1809–1975. 2. osa 1905–1975. Porvoo: WSOY, 9–115. Satulehto, Markku (1992). Elämismaailma tieteiden perustana. Edmund Husserlin tieteen fi losofi a. Filosofi sia tutkimuksia Tampereen yliopistosta vol 33. Seppälä, Jarkko (1988). Opettava ja kasvattava kirkko. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus ja koulutuskeskus. Oppimateriaaleja 5. Siikala, Anna-Leena (1984). Tarina ja tulkinta. Helsinki: SKS. Sjöholm, Elsa (1988). Sveriges medeltidslagar : europeisk rättstradition i politisk omvandling. Lund: Institutet för rättshistorisk forskning. 28 Stark, Laura (2008). Maalaisrahvaan kirjoitusmotivaatio ja asenteet kirjoitustaitoa kohtaan 1840–1890-luvun Suomessa. Kasvatus & Aika 3 (2) 2008, 49–66. http://www.kasvatus-ja-aika.fi /site/?lan=1&page_id=140 [viitattu 15.8.2014] Talve, Ilmar (1990). Suomen kansankulttuuri. Helsinki: SKS. Tuomaala, Saara (2004). Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Suomalaisen oppivelvollisuuskoulun kohtaaminen 1921–1939. Bibliotheca historica 89. Helsinki: SKS. Tähtinen, Juhani (1992). Miten kasvattaa pikkulapsia. Kasvatusmoraliteetin ja suuntausten lähtökohtien muutoksia Suomessa 1850–1989 suomenkielisten kasvatus ja hoito-oppaiden sekä aikakauslehdistön ilmaisemana. Turun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunta, sarja A:157. Ukkonen, Taina (2000). Menneisyyden tulkinta kertomalla. Helsinki: SKS. Uljens, Michael (1989). Fenomenografi – forskning om uppfattningar. Lund: Studentlitteratur. Urponen, Kyösti (1994). Huoltoyhteiskunnasta hyvinvointivaltioon. Teoksessa Jouko Jaakkola & Panu Pulma & Mirja Satka & Kyösti Urponen (toim.) Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaaliturvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto, 163–260. Vehkalahti, Kaisa (2009). Constructing Reformatory Identity: Girls’ Reform School Education in Finland, 1893−1923. Oxford; New York: Peter Lang. Vilkko, Anni (1997). Omaelämäkerta kohtaamispaikkana. Helsinki: SKS, 73–89. Vuorela, Toivo (1977). Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo: WSOY. Waris, Heikki (1974). Muuttuva suomalainen yhteiskunta. Porvoo: WSOY.