Työeläkemaksun vakauttaminen: Eläkejärjestelmän maksuperusteisuuden lisääminen

1 TYÖELÄKEMAKSUN VAKAUTTAMINEN: ELÄKEJÄRJESTELMÄN MAKSUPERUSTEISUUDEN LISÄÄMINEN Jyväskylän yliopisto Kauppakorkeakoulu Pro gradu -tutkielma 2024 Tekijä: Aarnikko Oliver Oppiaine: Taloustiede Ohjaaja: Ilmakunnas Seija 2 TIIVISTELMÄ Tekijä Aarnikko Oliver Työn nimi Työeläkemaksun vakauttaminen: Eläkejärjestelmän maksuperusteisuuden lisääminen Oppiaine Taloustiede Työn laji Pro gradu -tutkielma Aika (pvm.) 18.11.2024 Sivumäärä 43 Tiivistelmä – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan menetelmiä, joilla Suomen eläkejärjestelmään voitaisiin tuoda maksuperusteisuutta. Maksuperusteisuuden lisääminen Suomen eläkejärjestelmässä on perusteltua riskien jaon näkökannalta. Koska Suomen eläkejärjestelmään osallistuminen on pakollista, niin eläkejärjestelmä jakaa luontaisesti riskiä. Maksuperusteisuuden lisäämistä ja riskien jakoa tutkitaan kirjallisuuskatsauksen ja kahden periodin mallin avulla. Mallinnuksessa tutkitaan, miten maksuperusteisuuden lisääminen vaikuttaa eläkejärjestelmän rahoitukselliseen kestävyyteen, työntekijän tuloihin sekä eläke-etuuksiin. Kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan riskien jaon kannalta eläkejärjestelmän rakenteita, automaattisia sopeutumismekanismeja sekä muiden maiden eläkejärjestelmiä. Lisäksi tarkastellaan Suomen eläkejärjestelmän pääpiirteitä. Nykyisessä eläkejärjestelmässä vain eläkemaksu mukautuu järjestelmän rahoituspohjassa tapahtuviin muutoksiin. Pelkästään eläkemaksun mukautuminen ei kuitenkaan ole kestävää riskien jaon, sukupolvien välisen tulonjaon sekä eläkejärjestelmän rahoituksen kannalta. Tässä tutkimuksessa käytetään osaksi Rantalan ja Vanteen (2023) pohjaa mallinnuksessa ja johdetaan sitä pidemmälle maksuperusteisuuden tuomiseksi Suomen eläkejärjestelmään. Menetelmällisesti tutkimuskysymystä lähestytään kahden periodin mallin avulla, joka koostuu eläkeläisistä ja työllisistä. Kahden periodin malliin tuodaan osaksi maksuperusteisuutta ja tutkitaan, miten eläke-etuudet voisivat joustaa sekä mitkä sen vaikutukset olisivat eläkejärjestelmän rahoitukselliselle kestävyydelle. Eläke-etuudet asetetaan joustamaan niin, että eläkkeet joustavat samassa suhteessa kuin työntekijöiden tulot ja niin että eläkkeet joustavat puolet siitä mitä työntekijöiden tulot joustavat. Asiasanat Suomen eläkejärjestelmä, työeläkemaksu, maksuperusteisuus Säilytyspaikka Jyväskylän yliopiston kirjasto 3 4 SISÄLLYS TIIVISTELMÄ ................................................................................................................ 2 SISÄLLYS ........................................................................................................................ 4 1 JOHDANTO .......................................................................................................... 5 2 KIRJALLISUUSKATSAUS RISKIEN JAKOON ELÄKEJÄRJESTELMISSÄ 8 2.1 Eläkejärjestelmien rakenteista ................................................................... 8 2.2 Automaattiset sopeutumismekanismit ................................................. 11 2.2.1 Ruotsin indeksijarru .................................................................... 13 2.2.2 Saksa .............................................................................................. 14 3 SUOMEN ELÄKEJÄRJESTELMÄN PÄÄPIIRTEET ..................................... 16 3.1 Historia ....................................................................................................... 16 3.2 Eläkevarat ja eläke-etujen indeksointi ................................................... 18 3.3 Automaattiset sopeutumismekanismit ................................................. 20 3.4 Sijoitustuotot ja työeläkemaksu .............................................................. 22 3.5 Väestönmuutos ja sukupolvien välinen tulojenjako ............................ 24 4 MALLINNUS: KAHDEN PERIODIN MALLI ............................................... 27 4.1 Perusmalli .................................................................................................. 28 4.1.1 Maltillinen eläkkeiden sopeutusmalli ...................................... 30 4.2 Vakioidut työnantajien kustannukset-malli ......................................... 31 4.3 Mallien numeeriset tulokset .................................................................... 34 4.4 Keskustelua mallien numeerisista tuloksista........................................ 36 5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA ARVIOINTI ............................................................. 39 LIITTEET ....................................................................................................................... 41 LÄHTEET ..................................................................................................................... 42 5 1 JOHDANTO Tutkimuksen kohde on maksuperusteisuuden lisäämisen mahdollisuudet Suomen eläkejärjestelmässä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan maksuperusteisuuden lisäämistä erityisesti riskienjaon näkökannalta. Koska työeläkejärjestelmään osallistuminen on pakollista, niin eläkejärejstelmä jakaa luontaisesti riskiä osallistujien kesken. Työeläkemaksun nousupaine on ollut viime vuosina aiheuttanut paljon julkista keskustelua. Nykyinen hallitus on ottanut tehtäväkseen hillitä eläkejärjestelmän uudistuksella työeläkemaksun nousupainetta. Tässä tutkimuksessa kartoitetaan, millaisia ovat viimeaikaiset tutkimukset työeläkemaksun nouspaineeseen liittyen. Lisäksi tutkitaan, kuinka maksuperusteisuuden lisääminen muuttaisi eläkejärjestelmän toimintaa ja mitä mahdollisia eri vaihtoehtoja on maksuperusteisuuden lisäämiselle. Suomen eläkejärjestelmän rahoitus ei ole tasapainossa nykyisellä maksutasolla. Lisäksi riskien jako on tällä hetkellä epäsymmetristä. Tutkimuksessa kuvataan, miten riskien jakoa sekä eläkejärjestelmän rahoitusta voidaan tasapainottaa maksuperusteisuuden lisäämisellä kahden periodin mallin avulla. Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus, eläkejärjestelmän rahoituksellinen kestävyys ja riskien jako ovat merkittäviä aiheita maksuperusteisuutta tutkittaessa. Maksuperusteisuuden lisäämistä tutkitaan näiden aiheiden kautta ja havainnoidaan, miten maksuperusteisuuden lisääminen vaikuttaa eläkejärjestelmän toimijoihin. 6 Tutkimuksen toisessa luvussa kartoitetaan aikaisempaa kirjallisuutta riskien jaosta eläkejärjestelmissä. Riskien jakoa tarkastellaan erityisesti eläkejärjestelmän rakenteiden näkökannasta ja kuvataan, minkälaisia eri organisointitapoja ja rakenteita on olemassa. Tämän jälkeen kuvataan muiden maiden eläkejärjestelmiä, joista Ruotsi ja Saksa ovat merkittävimmät tämän tutkimuksen kannalta. Valtiovarainministeriötä kiinnostaa Ruotsissa käytössä oleva indeksijarru, joten sitä tutkitaan suuremmalla painoarvolla. Kolmannessa luvussa kuvataan Suomen eläkejärjestelmän pääpiirteitä. Suomen eläkejärjestelmän kokonaisuuden hahmottamiseksi on oleellista ymmärtää historiaa, joten osio alkaa eläkejärjärjestelmän historian kartoituksella. Eläkkeiden indeksointi on ollut viime aikoina paljon esillä, joten historiaosuuden jälkeen kuvataan, kuinka eläke-etuuksia indeksoidaan ja eläkevarojen tämänhetkistä tilaa. Suomen hallitus on perustanut kaksi työryhmää luomaan automaattista vakauttajaa työeläkemaksun nousupaineeseen. Automaattiset sopeutumismekanismit ovatkin viime vuosikymmenen merkittävin innovaatio eläkejärjestelmille, joten niitä käydään tarkemmin läpi eläkevarojen tarkastelun jälkeen. Luvussa kuvataan Suomen tämän hetkisiä automaattisia sopeutumismekanismeja ja tutkitaan ovatko ne riittäviä. Viime aikoina sijoitustuotot ovat olleet erityisen tuottoisia. Hallitusohjelmassa (2023) on merkintä sijoitustuottojen kasvattamisesta, joten voidaan olettaa, että niiden merkitys eläkejärjestelmän rahoitukselliselle kestävyydelle kasvaa entisestään. Työeläkemaksun nousupaine on puolestaan ollut Suomen eläkejärjestelmässä huolena jo muutaman vuosikymmenen ajan. Sijoitustuottojen merkitys työeläkemaksun nousupaineelle on kasvanut viime vuosina, joten näiden kahden välistä yhteyttä kuvataan luvussa 3.4. Kun työeläkemaksut nousevat, niin sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus, eläkejärjestelmän sosiaalinen kestävyys ja väestönmuutos kasvattavat huolta. Hallitus onkin ottanut tavoitteekseen työeläkepolitiikassa sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden (Hallitusohjelma 2023). Eläkejärjestelmän sosiaalista kestävyyttä ja väestönmuutosta käsitellään kolmannen luvun lopussa. Neljännessä luvussa käsitellään teoriaa eläkejärjestelmän mallintamiseen. Mallintamalla pyritään löytämään keinot, jolla maksuperusteisuutta voitaisiin lisätä Suomen eläkejärjestelmässä. Luvun alussa käsitellään Börsch-Supanin ym. (2016) esittämää teoriaa elinajan pidentymisen vaikutuksista eläkejärjestelmälle. Sen jälkeen siirrytään mallintamaan eläkejärjestelmän maksuperusteisuuden lisäämistä kahden periodin mallin avulla. Ensimmäinen malli mukailee pitkälti Rantalan ja Vanteen (2023)-mallia. Mallia johdetaan realistisemmaksi 7 vaihtoehdoksi maksuperusteisuuden lisäämiselle ja viimeiseen malliin muutetaan oletuksia toimijoiden joustoista. Tämän jälkeen tehdään yhteenveto mallien tuloksista ja vertaillaan niitä aikaisempiin tuloksiin. Lopuksi tehdään johtopäätökset tutkimuksesta ja pohditaan aihepiiriä kokonaisuutena. Tutkielman kirjoittamisessa ei ole käytetty apuna tekoälyä. 8 2 KIRJALLISUUSKATSAUS RISKIEN JAKOON ELÄKEJÄRJESTELMISSÄ Barrin ja Diamondin tutkimus (2006) tarjoaa hyvän kokonaiskuvan eläkejärjestelmien taloustieteellisen analyysin keskeisistä kysymyksistä. Tutkimuksessaan he tuovat esille perustavanlaatuisen kysymyksen eläkejärjestelmän olemassaolosta yksilön näkökannalta; mitä eläkejärjestelmä tuottaa yksilölle? Eläkejärjestelmä auttaa tasaamaan elämän eri vaiheissa kulutusta. Yksilön maksimoidessa hyvinvointiaan hänen tulee huomioida koko elämänsä mittainen kulutus. On kuitenkin epärealistista olettaa, että jokainen henkilö pystyisi tähän ilman sääntöpohjaista pakollisuutta. Eläkejärjestelmä auttaa ihmisiä maksimoimaan hyvinvointiaan koko elämänsä ajalta. Toinen pääpiirre siinä, miten eläkejärjestelmä auttaa yksilöä, on sen kyky jakaa riskiä. Yksilön on mahdotonta ennustaa elinkaarensa päätepiste, joten kulutuksen tasaaminen ja siten hyvinvoinnin maksimointi on vaikeaa elämänkaaren jokaisessa vaiheessa. Kuitenkin useamman henkilön tilanteessa elinaikojen jakaumat ovat helpommat ennustaa. Näin saadaan parempi hyvinvointi kaikille henkilöille. Tässä luvussa tarkastellaan riskien jakoa eläkejärjestelmässä. Aluksi käydään läpi eläkejärjestelmän rakenteita ja tutkitaan miten organisointitapa vaikuttaa riskien jakautumiseen eläkejärjestelmässä. Sen jälkeen käsitellään mitä automaattiset sopeutumismekanismit ovat ja minkä tyyppisiin ratkaisuihin Ruotsissa ja Saksassa on päädytty. 2.1 Eläkejärjestelmien rakenteista Riskin määritelmä kuvataan tässä tutkimuksessa sellaiseksi tekijäksi, jolla on mahdollisuus uhata eläkejärjestelmän rahoituksellista kestävyyttä tai järjestelmän tarkoitusta tuottaa turvaa vanhuusiällä. Eläkejärjestelmä perustuu pitkäaikaiseen sopimukseen eläkkeistä. Tulevaisuuden epävarmuuden vuoksi riskiä esiintyy luonnollisesti sopimuksissa. Sopijaosapuolina toimivat puolestaan työntekijät, työnantajat, eläkeläiset, hallitus sekä rahoituspalveluita tarjoavat toimijat. Tulevaisuuden epävarmuuden tuoman riskin kannon takia jokaisen eläkejärjestelmän tulee päättää mikä osapuoli kärsii kuluista huonoina aikoina ja mikä osapuoli saa voitot hyvinä aikoina. 9 Eläkejärjestelmien tapaan jakaa riskiä havahduttiin suhteellisen myöhään, sillä riskinkantoa ei ole eläkejärjestelmissä aluksi mitattu hyvin tai sitten ne on sivuutettu täysin (Whitehouse 2007). Riskit eläkejärjestelmässä voivat olla sisäisiä tai ulkoisia. Ulkoisia tai makrotason riskejä ovat mm. väestönmuutoksen, talouden tai politiikan riskit. Kaikkiin näihin ulkoisiin tekijöihin liittyy epävarmuutta, jota ei voida tarkkaan ennustaa. Esimerkiksi väestönmuutoksen riskeihin liittyy syntyvyys ja elinaikojen käyttäytyminen, joita ei voida ennustaa tarkasti (Whitehouse 2010). Sisäisiä tai mikrotason riskejä ovat puolestaan mm. sosiaaliset ja työmarkkinoiden riskit. Mikäli henkilö jää esimerkiksi lastenhoidon tai opiskelujen takia työmarkkinoiden ulkopuolelle, niin työeläkettä ei normaalisti kerry tältä ajalta. Elämän vaiheen tapahtumat ovat pitkälti ennustamattomia ja siten niihin liittyy epävarmuutta. Eläkejärjestelmien rakenteet puolestaan määrittelevät, miten riskejä niissä jaetaan. Eläkejärjestelmien rahoituksen perusteella määriteltynä on olemassa kahden tyyppisiä rakenteita; joko jakojärjestelmiä tai rahastoivia järjestelmiä. Määriteltäessä rakenteita organisoinnin perusteella voidaan jaottelua puolestaan jatkaa etuusperusteisiin, maksuperusteisiin ja nimellisesti maksuperusteisiin eläkejärjestelmiin. On kuitenkin syytä huomata, että vaikka nimitykset ovat vakiintuneita, niin ei tule sekoittaa ääripään nimityksiä hybridimalleihin, joita kuitenkin on paljon maailman laajuisesti käytössä. Tämä tarkoittaa sitä, että eläkejärjestelmä voi olla esimerkiksi etuusperusteinen, mutta siinä on maksuperusteisuuden ominaisuuksia (Barr &Diamond 2006). Rahastoiduissa eläkejärjestelmissä maksetaan työeläkemaksua, joka sitten sijoitetaan finanssimarkkinoille. Toteutuksesta on olemassa monenlaisia eri mahdollisuuksia, mutta olennaista on rakenteen kannalta se, että eläke-etuudet koostuvat maksetuista eläkemaksuista ja niille saaduista tuotoista tai tappioista finanssimarkkinoilla. Jakojärjestelmissä puolestaan maksetut eläkemaksut käytetään suoraan nykyisten eläkeläisten eläke-etuuksien rahoittamiseen. Eläke-etuudet perustuvat näin ollen lupaukseen siitä, että tulevaisuudessa saa maksamilleen eläkemaksuilleen vastinetta. Koska jakojärjestelmässä ei ole korvamerkittyä rahastoa, jonne eläkemaksut menevät, niin se jakaa luontaisesti riskiä sukupolvien välillä. Kun eläkejärjestelmän rakenne on organisoitu maksuperusteisesti, niin eläkemaksut siirtyvät korvamerkityille tileille. Eläkkeelle siirryttäessä henkilö voi sitten nostaa eläkesummansa annuiteettisesti. Eläkemaksu on maksuperusteisessa organisointirakenteessa kiinnitetty. Näin ollen työntekijät ja eläkkeensaajat jakavat riskin. Työntekijät sekä eläkeläiset kantavat kummatkin riskin etuuksien sopeuttamisesta. 16 3 SUOMEN ELÄKEJÄRJESTELMÄN PÄÄPIIRTEET Suomen etuusperusteisessa eläkejärjestelmässä on kaksi osaa, KELAn maksamat eläkkeet ja työeläke. KELAn eläkkeet kattavat kansaneläkkeen sekä takuueläkkeen. Suomen eläkejärjestelmä perustuu vahvasti ansioeläkejärjestelmän ympärille. Ansioeläkejärjestelmä, eli työeläkejärjestelmä, on osittain rahastoiva etuusperusteinen eläkejärjestelmä. Kansaneläke ja takuueläke ovat puolestaan täysin jakojärjestelmään perustuvia. Rahoitussäännöissä on vaihtelevuutta eri järjestelmissä, esimerkiksi yrittäjien eläkkeitä (YEL) ei ole rahastoitu ollenkaan ja maatalousyrittäjien eläkejärjestelmässä (MYEL) rahastointia on myös vähän. Maatalousyrittäjien ja yrittäjien eläkejärjestelmä on jakojärjestelmä, johon valtio osallistuu, mikäli rahoitus ei muuten riitä. Julkisen sektorin JuEL-eläkkeiden rahoitus on myös ollut pitkään täysin jakojärjestelmään perustuvaa, mutta 80-luvulla rahastoja alettiin keräämään työeläkemaksun nousupaineen tasaamiseksi. Kuntien ja hyvinvointialueiden henkilöstön eläkkeiden rahastoista vastaa puolestaan Keva. Lisäksi valtiolla on hoidettavana valtion eläkerahasto, jolla se tasaa eläkemenojen heilahteluja. Tässä tutkimuksessa lähtökohtana on Suomen TyEL-järjestelmä, jossa riskien jakautuminen ja toteutuminen on jakautunut pitkälti työntekijöiden harteille, mikäli elinaikaan liittyvää riskinjakoa ei oteta huomioon. 3.1 Historia Ensimmäiset kokonaisvaltaiset eläketurvajärjestelmän esitykset ajoittuvat 1860- luvulle. Kuitenkaan esityksistä ei päästy juuri pitemmälle ennen 1910-lukua. Tämän jälkeen kokeiltiin eri vaihtoehtoja, niin yksityisiä kuin yleisiä järjestelmiä, joista merkittävin on vuosien 1937 ja 1956 välillä toiminut kansaneläkejärjestelmä (Hietaniemi & Ritola 2007). Kuitenkaan järjestelmä ei toiminut mm. sen alhaisen kahden prosentin eläkemaksutason takia. Kokeilut johtivat yleiseen yksityisalojen TEL-työeläkelain voimaan tuloon vuonna 1962. Työeläkelain voimaantulon jälkeen seurasi pitkä eläke-etuja parantava ajanjakso, joka kesti liki 30 vuotta (Hietaniemi & Ritola 2007). Eläke-etujen parantaminen oli tuolloin mahdollista, koska eläkeläisiä oli työläisiin nähden vähän. Tämä tarkoitti jakojärjestelmässä hyvää rahoituspohjaa, kun eläkkeiden maksajia on eläkemenoon nähden paljon ja etuuksien laaja parantaminen oli mahdollista. Mm. 17 vuonna 1975 tehtiin eläkkeiden tasokorotus, joka korotti eläkkeiden karttumista prosentista puoleentoista prosenttiin. Samalla nostettiin eläke-etuuksien tavoitetasoksi 60 % työajan keskiansioista. Suomen eläkejärjestelmä koki kuitenkin vuonna 2005 suurimman uudistuksen sitten sen perustamisen. Uudistuksen vaikutukset ylettivät jokaiseen eläköityvään sen jälkeen. Uudistuksen taustalla oli tarve mukauttaa elinajan kasvusta johtuvaa eläkemenojen kasvua eläköitymisikään. Uudistuksen jälkeen eläköitymisikä muuttui 65-vuodesta joustavasti 63–68 vuoteen. Samoin eläkkeiden karttumissääntöjä muutettiin siten että eläkkeitä karttuu jo 18-vuotiaasta eikä 23- vuotiaasta asti. Börsch-Supan (2005) tutki Suomen eläkeuudistusta ja arvioi sen onnistuneen varsin hyvin tavoitteisiinsa nähden. Uudistus auttoi kannustamaan työikäisiä jatkamaan pidempään työelämässä ja välttämään aikaista eläköitymistä. Börsch-Supan (2005) katsoo myös, että uudistus oli hyvä sukupolvien välisen tulonjaon näkökannasta, mutta osoittaa huolenaiheensa kuitenkin ennustettuun työeläkemaksun nousuun sukupolvien välisen tulonjaon kannalta. Työeläkemaksun ennustettiin tuolloin nousevan 27-prosenttiin vuoteen 2040 mennessä. Börsch-Supanin (2005) mielestä yli 20-prosentin työeläkemaksu on jo varsin korkea. Eläkeuudistus vuonna 2017 puolestaan otti askeleen kohti eläkejärjestelmän parempaa rahoituksellista kestävyyttä, kun keskimääräistä eläkkeelle siirtymisikää myöhennettiin. Alinta vanhuuseläkeikää nostettiin kolmella kuukaudella jokaista kohorttia kohden vuonna 1955 syntyneistä alkaen. Vuodesta 2030 alkaen vanhuuseläkkeen alaikäraja sidottiin elinajanodotteen kasvuun. Uudistuksella haluttiin kannustaa henkilöitä olemaan pidempään töissä ottamalla käyttöön tavoite-eläkeikä, joka on alinta vanhuuseläkeikää korkeampi. Kun henkilö saavuttaa alimman vanhuuseläkeikänsä, hän voi päättää olla nostamatta eläkettään, jolloin on oikeutettu lykkäyskorotukseen. Lykkäyskorotusta kertyy jokaiselta lykätyltä kuukaudelta 0,4 prosenttia. Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus kuvasti myös pitkälti vuoden 2017 eläkeuudistusta, kun neuvottelupöydissä kuultiin nuorten ääniä ja ajateltiin nuoremman sukupolven etua neuvottelujen tavoitteissa. Vuoden 2017 uudistus vaikutti kuitenkin erityisesti maksajan roolissa olevaan ikäluokkaan, kun taas jo eläköityneet henkilöt eivät havainneet juurikaan muutosta. Esimerkiksi eläkeindekseihin ei koskettu. Kuitenkin kokonaisuudessaan sukupolvien väliseen tulonjakoon ja oikeudenmukaisuuteen uudistus vaikutti positiivisesti, ainakin eläkepääomaa mittaamalla. Kauton ja Riskun (2015) laskelmien mukaan 90-luvulla syntyneiden eläkepääoman arvo nousi ja 70-lu- vulla syntyneiden miesten eläkepääoman arvo laski. Työurien pidentymisen vuoksi nuorempien sukupolvien maksutaakkaa saatiin näin ollen pienennettyä alemmilla työeläkemaksuilla, kun työuria pidennettiin etenkin 50-luvun lopussa ja 60-luvulla syntyneille sukupolville. 18 3.2 Eläkevarat ja eläke-etujen indeksointi Vuoteen 1976 asti eläkkeet oli sidottu TEL-indeksiin, joka mukaili pelkästään ansiotason muutosta. Tämä kuitenkin johti ylieläkeongelmaan, joka ilmeni niin, että eläkeläinen saattoi saada enemmän eläkettä kuin samaa virkaa tekevä palkkaa. Tämän takia siirryttiin TEL-puoliväli-indeksiin. Puoliväli-indeksissä hinta- ja ansiotason muutoksilla on 50-prosentin painoarvo. Puoliväli-indeksi oli voimassa aina vuoteen 1995 asti. Vuonna 1996 puolestaan tuli voimaan taitettu indeksi. Taitettu indeksi tuli aikaisemman puoliväli-indeksin ohelle, ja sitä sovellettiin yli 65 täyttäneihin. Taitetussa indeksissä hintatasonmuutoksen painoarvo nousee 80-prosenttiin ja ansiotason painoarvo laskee 20-prosenttiin. Vuoden 2005 eläkeuudistuksen jälkeen siirryttiin tarkastamaan kaikkia eläkkeitä työeläkeindeksillä sekä aktiiviajan eläkkeitä palkkakertoimella. Ansaitut eläkkeet tarkistetaan työeläkeindeksillä, jossa ansiotason kehityksellä on 20 % painoarvo ja hintatason kehityksellä on 80 % painoarvo. Työeläkeindeksillä tarkistetaan edellisenä vuonna henkilön maksussa olleen eläkkeen määrä. Lisäksi aktiiviajalla eläkkeitä tarkistetaan palkkakertoimella, jossa hintatason painoarvo on 20 %:a ja ansiotason kehityksellä on 80 %:n painoarvo. Eläkkeitä muokataan palkkakertoimella eläkkeen alkamisvuonna, ja siinä muuttujina ovat palkkakertoimen arvo sekä eläkkeen määrä ansaintavuonna. Kansaneläkeindeksi seuraa puolestaan kansaneläkeindeksiä, joka kuvastaa elinkustannuksien muutosta. Kansaneläkkeeseen ja takuueläkkeeseen on ajoittain tehty myös tasokorotuksia eläke-etuuksiin ja keskimääräinen korotus onkin tämän vuoksi hieman isompi kuin hintatason muutos. Andersenin (2021) mukaan korotuksia kansaneläkkeeseen on tehty viime aikoina vuosina 2001, 2005, 2006, 2008 ja 2020 sekä leikkauksia vuosien 2015 ja 2019 välillä. Tasokorotuksien suuruus kansaneläkkeeseen kuukautta kohden vuonna 2001 oli 12,8 €, vuonna 2005 n. 7 €, vuonna 2006 5 €, vuonna 2008 20 € ja vuonna 2020 34 € (Ritola ja Tuominen 2023). Puolestaan vuonna 2014 päätettiin jäädyttää työeläke- ja kansaneläkeindeksi vuoden 2015 alkuun, jolloin tarkistusprosentti oli vain 0,4 prosenttia. Ilman jäädytystä indeksitarkistus olisi ollut 1,1 prosenttia (Knuuti ja Ritola 2015). Indeksijäädytyksen taustalla oli luultavasti halu hillitä eläke-etuuksien kasvua hintatasoon nähden. Vuonna 2019 kansaneläkeindeksi jäädytettiin vuoden 2018 tasolle, työeläkeindeksiin ei puolestaan tällöin koskettu vaan ne nousivat normaalisti työeläkeindeksin mukaisesti (Knuuti ja Ritola 2019). Andersen 2021 tutkimuksessa ennustetaan, että eläkkeiden reaaliarvo kasvaa 19 tulevaisuudessa, mutta eläkkeiden kehitys jää kuitenkin jälkeen palkkojen kehityksestä. Tikanmäen ym. (2022) laskujen mukaan eläkkeiden ostovoima kasvaa ansiotasoa nopeammin seuraavina vuosina. Hinnat kehittyvätkin seuraavina muutamina vuosina palkkoja nopeammin, joten eläkkeetkin kasvavat palkkasummaan nähden nopeammin. Palkkojen kehitys kuitenkin palaa normaalille kehityksen tasolle eläkkeisin nähden varsin nopeasti. Vuoden 2025 jälkeen keskieläkkeet suhteessa keskipalkkaan kääntyvät laskuun elinaikakertoimen aiheuttamista muutoksista etuuksiin (Tikanmäki ym. 2022). Kuvio 1.1 havainnollistaa kuinka eläkkeet jäävät jälkeen ansiotason kehityksestä. Kuvio 1. Keskieläke suhteessa keskiansioon eri kuolevuuksilla (Tikanmäki ym. 2022, Lakisääteiset eläkkeet - pitkän aikavälin laskelmat 2022, s. 86.). Tikanmäki ym. (2022) laskivat ennusteet eläkejärjestelmän kestävyydestä ja varojen riittävyydestä. Laskelmat ovat viimeisimpiä tietoja eläkevarojen riittävyydestä. Edellinen vastaavanlainen raportti tehtiin vuonna 2019, jonka jälkeen on tapahtunut eläkejärjestelmän taloudelliseen kestävyyteen vaikuttavia tekijöitä, esimerkiksi koronapandemia, Euroopan keskuspankin korkojen nousut, sekä sijoitusten viime vuosien poikkeuksellisen hyvät tuotot. Myös EKP:n inflaatiotavoitteet ovat muuttuneet 1,7-prosentista 2:een-prosenttiin, mutta sen vaikutus eläkkeisiin on tutkimuksen mukaan kuitenkin vain marginaalinen. Inflaatiotavoitteiden vaikutus vaikuttaa lähinnä pitkän aikavälin työvoimakustannuksien sekä ansiotason kasvuun. TyEL-varat olivat vuonna 2021 250 % palkkasummasta ja niiden ennustetaan pysyvän noin 240 % palkkasummasta vuoteen 2030 saakka. Varojen kuitenkin ennustetaan nousevan 365 %:iin palkkasummasta vuoteen 2080 mennessä. Kuviossa 1.2 on havainnollistettu kuinka TyEL-varat kehittyvät palkkasummaan nähden. Lisäksi kuviossa on myös mukana vastuuvelka sekä vanhuuseläkevastuu. Vastuuvelka kuvaa sitä määrää varoissa, joka olisi riittävä määrä säännöissä määriteltyjen etuuksien maksamiseen. Vastuuvelka muodostuu siis nykyisten eläkeläisten eläkkeistä sekä vielä työssäkäyvien jo karttuneiden eläkkeiden 20 kokonaismäärästä. Eläkeyhtiöt ovat yksityisiä toimijoita ja niillä tulee olla sen verran varoja, että jos tilinpäätöshetkellä toiminta lopetettaisiin niin etuudet kuitenkin pystyttäisiin maksamaan. Kuvio 2. TyEL-varat ja vastuuvelka suhteessa palkkasummaan vuosina 2010–2090 (Tikanmäki ym. 2022, Lakisääteiset eläkkeet - pitkän aikavälin laskelmat 2022, s. 71.). 3.3 Automaattiset sopeutumismekanismit Koska Suomen eläkejärjestelmä on jakojärjestelmä, niin menojen ja maksujen tulisi olla tasapainossa. Kuitenkaan ne eivät ole joka vuosi täysin tasapainossa. Suomen järjestelmä on myös osin rahastoiva, joten alijäämää voidaan kattaa rahastoidusta osuudesta. Ei olisi kuitenkaan kestävää pitkällä aikavälillä jättää järjestelmää sopeuttamatta rahoitusvajeeseen. Suomen eläkejärjestelmä on etuusperusteinen, eli eläke-etuudet ovat kiinteitä ja eläkemaksutaso joustaa maksujen ja etuuksien tasapainottamiseksi. Mikäli kuitenkin trendinomainen muutos vaikuttaa vakavaraisuuteen, kuten elinajanodotteen kasvu, niin on periaatteessa kahdella tavalla mahdollista sopeutua muutokseen; joko erillisin päätöksin tai automaattisten sopeutumismekanismien avulla (Andersen 2021). Suomen eläkejärjestelmän kaksi keskeisintä automaattista sopeutumismekanismia ovat elinajanodotteeseen kytketty eläkeikä sekä elinaikakerroin. Elinaikakerroin muokkaa eläke-etuuksia elinajanodotteiden muuttuessa ja eläkeikä nousee puolestaan elinajanodotteen kasvaessa kohortille. Kohortilla tarkoitetaan yhtenä vuotena syntyneitä henkilöitä. Kummatkin automaattiset sopeutumismekanismit liittyvät eliniän pitenemisen globaaliin trendiin. Monissa maissa onkin otettu 21 käyttöön eläkeiän sitominen elinajanodotteeseen tasapainottamaan rahoitusvajetta eläkkeellä oloajan pidentymisen myötä. Eläkkeellesiirtymisen ja markkinoilta vetäytymisen myöhentäminen katsotaan olevan yleisesti hyväksyttävää elinajanodotteen kasvaessa sillä perusteella, että ihmiset elävät suhteellisesti terveenä pitempään (Andersen 2021). Elinaikakerroin puolestaan muokkaa eläkeetuuden suuruutta suhteessa eläkeajan odotettuun pituuteen. Elinaikakerroin lasketaan viimeisten viiden vuoden keskimääristen kuolevuuslukujen perusteella (Andersen 2021). Nämä automaattiset vakauttajat eivät kuitenkaan sopeuta järjestelmää tarpeeksi väestölliseen muutokseen nähden (Valtiovarainministeriö 2022). Syntyvyydestä aiheutuvat muutokset huoltosuhteessa ovat vaikea sitoa eläkejärjestelmän ominaisuuksiin, jonka takia voitaisiin tarvita suurempia koko järjestelmän rahoituspohjaa koskevia vakautusmekanismeja (Andersen 2021). Suomen eläkejärjestelmä jakaa riskiä työeläkemaksun kautta. Elinaikakerroin on toinen muuttuja, jota kautta eläkejärjestelmä jakaa riskiä, mutta riskien jakoa kohdistuu tällä hetkellä melkein pelkästään eläkemaksuun, joka vaikuttaa työikäisten työllistymiseen ja palkkatasoon (Lassila & Valkonen 2019). Kun eläkejärjestelmä kohtaa rahoitusongelman, niin sopeutuminen ei tarkoita pelkästään sen rahoituksellista kestävyyttä vaan, myös riskien jakoa sukupolvien välillä. Kun eläkejärjestelmä ei ole kokonaan rahastoiva, niin se jakaa luontaisesti riskejä sukupolvien välillä, koska eläkejärjestelmän ensisijainen tavoite, eli vanhuusturvan toimeentulon turvaaminen, vaatiikin tulojen uudelleenjakoa. Valtiovarainministeriön (2022) mukaan työeläkemaksun nousulla on sukupolvien välisiä tulonjakovaikutuksia. Olisikin siis sosiaalisesti kestämätöntä jättää huomioimatta sukupolvien välinen tulonjako eläkejärjestelmässä, joten valtiovarainministeriö (2022) ehdottaakin Ruotsin kaltaista mekanismia, jossa työeläkemaksu on kiinteä pitkällä aikavälillä. Andersen (2021) on myös sitä mieltä, että Ruotsin kaltainen automaattinen tasapainotusmekanismi varmistaisi eläkejärjestelmän rahoituksen. Ruotsissa eläke-etuudet joustavat, kun eläkejärjestelmässä on rahoitusvaje toisin kuin Suomessa, jossa työeläkemaksu joustaa. Ruotsin eläkejärjestelmän mekanismi jarruttaa eläkkeiden indeksikorotuksia, mikäli järjestelmään ei tule tarpeeksi rahoitusta rahastoiden tuotoista tai eläkemaksuista. Kun taas rahastot tuottavat hyvin ja maksuja tulee tarpeeksi, niin korotuksia tehdään eläkkeisiin lisää. Valtiovarainministeriö (2022) haluaisikin selvittää tason, joka olisi sosiaalisesti hyväksyttävä etuuksien joustaessa. Elinaikakerroin vaikuttaa eläke-etuuksien suuruuteen. Elinaikakertoimen käyttöönotosta päätettiin eläkeuudistuksessa vuonna 2005 vastatoimena väestöllisen muutoksen aiheuttamiin ongelmiin eläkejärjestelmässä. Elinaikakertoimen tarkoitus on ollut motivoida henkilöä pysymään työelämässä pidempään ja hillitä 22 väestön elinajan pitenemisestä johtuvia kustannusten nousuja. Ensimmäisen kerran elinaikakerroin on vaikuttanut eläkkeen suuruuteen vuonna 2010, eli vuonna 1947 syntyneiden kohorttiin. Tällöin vuosien 2003 ja 2007 välillä kuolevuustilastojen mukaan laskettiin elinajanodote. Elinaikakerroin lasketaan henkilölle, kun hän täyttää 62 vuotta, ja se pysyy samana koko eläkkeellä olo ajan muuttumattomana. Elinaikakertoimen arvo määräytyy vuosittain ja se riippuu eläkkeen pääoma-ar- von muutoksesta vuoteen 2009 verrattuna. Eläkkeen pääoma-arvo, eli eläkeetuuksien suuruus korot ja elinajanodote huomioituna, muuttuu korkojen ja Tilastokeskukselta saatujen kuolevuuslukujen perusteella. Elinaikalukua, joka puolestaan on yhden euron arvoinen pääoma-arvo, verrataan joka vuosi vuoden 2009 elinaikalukuun, joka puolestaan vaikuttaa maksettavien eläkkeiden suuruuteen. Jos henkilö saa esimerkiksi elinaikaluvun arvoksi 0,94 niin hänen kuukausieläkkeensä on 0,94 kertainen vuoteen 2009 verrattuna. Eläketurvakeskuksen muistiosta (2023) saadaan kaava elinaikaluvun laskennasta vuodelle 2024 (Liite 1). Kaavan tuloksena saadaan 𝐸𝐴𝐿2024arvoksi =17,718722. Elinaikaluvusta johdettu elinaikakerroin vuodelle 2024 on 0,94692. Elinaikakertoimen arvoiksi laskelmissa (Tikanmäki ym. 2022) saadaan vuonna 2022 62 vuotta täyttäville henkilöille 0,94659 kun vuonna 2090 se on laskelmien mukaan 0,86. Vanhuuseläkeikä puolestaan alkaa mukailemaan elinajanodotetta vuonna 1965 syntyneistä eteenpäin, jolloin syntyneille vanhuuseläkeikä on 67 vuotta, kun vuonna 2005 syntyneille se on 69 vuotta. 3.4 Sijoitustuotot ja työeläkemaksu Työeläkemaksun korotuspaine on ollut eläkejärjestelmän ongelmana pitkään. Työeläkemaksun nostaminen tarkoittaisi sukupolvien välisen tuloerojen kasvamista sekä riskien jakoa tuleville sukupolville entisestään. Tikanmäen ym. (2022.) tutkimuksen mukaan työeläkemaksun korotuspaine on kuitenkin kohtuullisen maltillinen ja antaa optimistisemman kuvan työeläkejärjestelmän rahoituspohjasta toisin kuin aikaisemmat tutkimukset ovat antaneet ymmärtää. Sijoitustuotot ovat eläkejärjestelmän rahoituksellisen kestävyyden kannalta nousseet viime aikoina entistä merkittävämmäksi osaksi. Voidaan olettaa, ettätulevaisuudessakin niiden merkitys vain kasvaa entisestään, sillä hallitusohjelmassa (2023) on maininta sijoitustuotoista ja niiden kasvattamisesta. Sijoitustuotot ovat yksi merkittävimmistä muuttujista eläkejärjestelmän rahoituspohjan kannalta ja niiden muutokset vaikuttavat työeläkemaksun tasoon, sekä eläkevarojen määrään. 23 Voidaan olettaa, että sijoitustuottojen kasvattaminen ja eläkeyhtiöiden vakavaraisuussääntöjen höllentäminen lisäisivät todennäköisyyttä parantaa eläkejärjestelmän maksupohjan kestävyyttä, sillä Tikanmäen ym. (2022) laskelmien mukaan eläkevarojen sijoittaminen vaikuttaa herkemmin työeläkemaksuun laskevasti kuin sitä nostavasti. Laskelmien tekijät perustelevat tuloksiaan sillä, että hyvillä sijoitustuotoilla on taipumus vaikuttaa työeläkemaksuun enemmän laskevasti kuin huonoilla sijoitustuotoilla on taipumusta vaikuttaa työeläkemaksuun nousevasti. Tikanmäen ym. (2022) laskelmien mukaan työeläkemaksuun oletetaan noin puolentoista prosentin korotuspaine vuoteen 2060 mennessä ja työeläkemaksu maksutaso pysyy vakaana siitä eteenpäin. Kuitenkin tutkimuksen tekijät ennustavat, että työeläkejärjestelmän pitkänaikavälin rahoitusvajeesta päästään pitkälti pois vuosisadan puolivälin jälkeen kasvavien eläkevarojen ansiosta. On kuitenkin avoin kysymys, kuinka hyvin tutkimuksen (Tikanmäki ym. 2022) oletuksien voidaan luottaa pysyvän paikkaansa pitävinä tulevaisuudessa. Ei olekaan täysin selvää, että ansiotaso, työllisyys sekä kaikista herkimmin eläkejärjestelmän rahoitukselliseen kestävyyteen vaikuttava muuttuja, eläkevarojen tuotto, käyttäytyisi jatkossa ennakoidulla tavalla. Tutkimuksessa mainitaankin, että eläkevarojen tuoton merkitys on viime vuosina kasvanut poikkeuksellisten hyvien tuottojen seurauksena. Eläkejärjestelmän rahoituspohjan kestävyyden ja eläkevarojen riittävyyden kannalta kuitenkaan ansiotason kehitys ei ole kovin merkittävää, vaikkakin sen nopea kasvu laskisi tarvittavaa vakioitua maksutasoa ja sen lasku nostaisi sitä. Mikäli eläkejärjestelmä puolestaan olisi täysin jakojärjestelmä, niin ansiotason kasvuvauhti kasvattaisi rahoituspohjaa. Kuitenkin osittain rahastoivan osuuden takia ansiotason kasvuvauhti hieman lisää eläkemenoja, joten vaikutus työeläkemaksulle ja rahoituspohjalle on vähäinen. Toisaalta nopeasti tapahtuva ansiotason kasvu madaltaisi tarvittavaa työeläkemaksutasoa, mutta koska eläke-etuu- det on työeläkejärjestelmässä vain osin sidottu ansiotason kehitykseen, niin eläke-etuudet laskisivat suhteessa ansiotasoon. Tikanmäki ym. (2022) laskivat pessimistisen ja optimistisen tuoton skenaarion tulevaisuuden työeläkemaksulle. Siinä edellä mainitut muuttujat saavat optimistisia tai maltillisia arvoja, joista kuitenkin sijoitustuotot ovat merkittävin muuttuja työeläkemaksun kannalta. Optimistisessa skenaariossa skenaarioiden tekijät saavat työeläkemaksun 7,5 prosenttiyksikköä matalammaksi, kuin mitä peruslaskelmassa saadaan vuonna 2090. Sen sijaan pessimistisessä skenaariossa vaikutus työeläkemaksuun ei ole yhtä jyrkkä kuin positiivinen vaikutus työeläkemaksun. Skenaariossa vaikutus työeläkemaksuun alkaa nopeasti ja vuoteen 2090 mennessä työeläkemaksu on 6,4 prosenttiyksikköä peruslaskelmaa korkeampi. 24 Kuvio 3. Eläkemaksun kehitys eri tulevaisuuden skenaarioilla (Tikanmäki ym. 2022, Lakisääteiset eläkkeet - pitkän aikavälin laskelmat 2022, s. 104). 3.5 Väestönmuutos ja sukupolvien välinen tulojenjako Vanhenevan väestön vaikutukset eläkejärjestelmälle ovat poliittisesti hankalia. Börsch-Supan ym. (2016) toteavatkin yleisen ongelman; eläkejärjestelmä, joka vaatisi väestön ikääntymisen takia sen rahoituspohjassa muutoksia, on vaarallinen. Ongelma ilmenee, kun väestön ikääntymisen myötä huoltosuhde usein heikkenee ja siten myös eläkejärjestelmän rahoituspohja. Rahoitusongelmaa ratkaistaessa onkin melkein mahdoton tehtävä pitää samalla ikääntyneen väestön suosio kuin myös eläkejärjestelmän pitkän aikavälin rahoituksellinen kestävyys. Väestönmuutoksien trendit vaikuttavat sukupolvien väliseen tulonjakoon ja siten riskien jaon tarkastelu onkin oleellista Suomen eläkejärjestelmässä, jotta se olisi sosiaalisesti kestävällä pohjalla. Suomen eläkejärjestelmä ei toimikaan, jos se ei ole sosiaalisesti kestävällä pohjalla, sillä tulevaisuuden eläke-etuudet perustuvat lupaukseen, eikä eläkemaksuja rahastoida erikseen korvamerkityille tileille. Näin ollen onkin ensisijaisen tärkeää, että eläkejärjestelmään osallistuvat luottavat saavansa kohtuullista korvausta maksamistaan eläkemaksuista. Väestönmuutos vaikuttaa eläkejärjestelmän rahoitukselliseen kestävyyteen, kun työeläkemaksuja kertyy vähemmän suhteessa maksettuihin eläke-etuuksiin. Valkosen ja Lassilan (2021) mukaan syntyvyyden laskun ja väestön vanhenemisen aiheuttama vaikutus työllisyyteen on vaikea torjua ja siihen tulisi sopeutua. Sopeutuminen olisi suotavaa koska työperäisen maahanmuuton tai syntyvyyden nostoon ei ole vielä keksitty riittäviä keinoja. 25 Hallitus onkin ottanut tavoitteekseen työeläkepolitiikassa mm. sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden (Hallitusohjelma 2023). Hallitus pyrkii vakauttamaan työeläkemaksutasoa ja on perustanut kaksi työryhmää luomaan automatiikkaa maksuperusteisuuden lisäämiseksi Suomen eläkejärjestelmässä. Hallitusohjelmassa (2023) on myös maininta rahastojen tuottojen kasvattamisesta, joten voi olettaa, että eläkeyhtiöiden sijoitustoimintaan saattaa tulla muutoksia ja riskien jakoa siirretään nuorille ja tuleville sukupolville rahastojen tuottoriskien kautta. Väestönmuutoksen vaikutus ei ala näkymään työvoimassa ja yhteiskunnan rahoituspohjassa kuin vasta 2040-luvulla, kun 20–64-vuotiaiden määrä alkaa kääntyä laskuun (Lassila&Valkonen 2021). Tikanmäen ym. (2022) uusien tilastojen mukaan työikäisen väestön vähentyminen alkaa näkyä jo 2028-vuoden jälkeen. Toisaalta jos rajoitutaan TyEL-järjestelmän työllisten lukumäärään, niin Tikanmäki ym. (2022) saa samankaltaisen tuloksen kuin Lassila ja Valkonen (2021). Lassilan ja Valkosen (2021) mukaan yksityisen eläkesektorin pysyessään sellaisenaan sen tuleekin nostaa huomattavasti työeläkemaksuja 2050-luvulta eteenpäin tai laskea eläke-etuuksia rahoituspohjan takaamiseksi. On huomionarvoista kuitenkin tuoda esille viime vuoden poikkeuksellinen kehitys maahanmuutossa. Viime vuotena Suomeen on muuttanut poikkeuksellisen paljon henkilöitä. Tilastokeskuksen (2024) mukaan viime vuoden aikainen suuri maahanmuutto Suomeen selittyy Ukrainasta tulleilla henkilöillä. Ukrainan sodan syttymisen jälkeen Suomeen tilapäisen suojelun nojalla saapuneet henkilöt ovat pystyneet hakemaan kotikuntaa Suomessa vuoden oleskelun jälkeen, jolloin vuoden 2023 tilastot maahanmuutosta hieman vääristyvät normaaliin kehitykseen nähden. Viime vuonna Suomeen muutti 71 918 henkilöä, kun vuotta aikaisemmin luku oli 21 920 henkilöä vähemmän. Julkiselle taloudelle lasketaan kestävyysvaje yleisesti seuraavalla 50 vuodelle. Laskentamalli on kuitenkin huono Suomen kaltaisessa tilanteessa olevalle koska väestönmuutoksen aiheuttamat ongelmat alkavat näkyä vasta 2050-luvun jälkeen. Lassila ja Valkonen (2021) käyttävät tutkimuksessaan stokastisia väestöennustuksia, jotka osoittavat julkisen talouden kestävyysvajeen olevan paljon huonompi, kun aikahorisonttia pidennetään. Eläkejärjestelmän riskienjako sellaisenaan tuottaakin Lassilan ja Valkoisen (2021) mukaan nuoremmille sukupolville huonon aseman ja sukupolvien välinen tulonjako tulee heikkenemään huomattavan paljon. TyEL-järjestelmään maksettujen työeläkemaksujen ja saatujen eläke-etuuksien välistä suhdetta voidaan kuvata eläkejärjestelmän sisäisellä tuotolla. Valtiovarainministeriön (2022) mukaan sukupolvet saavat erilaista sisäistä tuottoa eläkejärjestelmästä. Kun 1940-luvulla syntyneet saavat eläkemaksuilleen 6,5-prosentin reaalisen tuoton, niin 2000 luvulla syntyneet saavat vain kahden prosentin tuoton. Tikanmäki ym. (2022) saavat samankaltaisia tuloksia. Lisäksi he laskivat 32 muutoksen jälkeen 𝑤2. 𝐵2=𝑤2+τ2𝑤2 (26) Merkitään edelleen 𝜏2=𝜏1+𝑥 ja 𝑠2=𝑠1+𝑥 jolloin on helpompi tarkastella työeläkejärjestelmän sopeutuksen x vaikutusta. 𝐵2=𝑤2+(𝜏1+ 𝑥 )𝑤2 (27) Työntekijöiden tulot toisessa periodissa muodostuvat uudesta palkkatasosta 𝑤2 sekä uudesta työeläkemaksusta 𝑠2, jota merkitään taas tarvittavalla järjestelmän sopeutuksella ja 1. periodin työeläkemaksun tasolla. 𝑌2=𝑤2−(𝑠1+ 𝑥 )𝑤2 (28) Tässä mallissa oletetaan työnantajien kustannuksien pysyvän vakiona ja palkkatason sekä työeläkemaksun joustavan. Tällöin: 𝐵1=𝐵2 (29) Tästä saadaan sijoittamalla kustannukset periodikohtaisesti: 𝑤1+𝜏1𝑤1=𝑤2+(𝜏1+ 𝑥 )𝑤2 (30) ja palkkasumman suhteellinen muutos: 𝑤2 𝑤1=1+𝜏1 1+𝜏1+𝑥 (31) Työntekijöiden tulojen suhteellinen muutos: 𝑌2 𝑌1=𝑤2−(𝑠1+𝑥 )𝑤2 𝑤1−𝑤1𝑠1=𝑤2(1−𝑠1−𝑥) 𝑤1(1−𝑠1) (32) Ja sijoittamalla aikaisemmin laskettu suhteellinen palkkasumma ja kertomalla 𝑌1:llä saadaan toisen periodin työntekijöiden tulon yhtälö: 33 𝑌2=( 1+𝜏1 1+𝜏1+𝑥)((1−𝑠1−𝑥) (1−𝑠1))𝑌1 (33) Asetetaan eläkkeet joustamaan samassa suhteessa palkkojen kanssa maksuperusteisuuden lisäämiseksi. Tällöin: 𝐸2 𝐸1=𝑤2−(𝑠1+𝑥 )𝑤2 𝑤1−𝑤1𝑠𝑡 (34) Ja sijoittamalla palkkasumman suhteellinen muutos sekä kertomalla ensimmäisen periodin eläke-etuuksilla saadaan: 𝐸2=( 1+𝜏1 1+𝜏1+𝑥)(1−𝑠1−𝑥 1−𝑠1)𝐸1 (35) Ensimmäisellä periodilla eläkevastuut ovat suuremmat kuin eläkemaksut, joten eläkkeisiin syntyy rahoitusvaje 𝐷. Toisella periodilla eläkemaksu ja eläke-etuudet joustavat, jolloin rahoitusvaje poistuu. Tällöin rahoitusyhtälöt ovat: 𝐸1= 𝑤1(𝜏1+𝑠1) +𝑍+𝐷 (36) 𝐸2=𝑤2(𝜏1+𝑠1+ 2𝑥) +𝑍 (37) ja 𝐸2−𝐸1=(𝜏1+𝑠1+2𝑥)𝑤2+𝑍−(𝜏1+𝑠1)𝑤1− 𝑍− 𝐷 (38) Sijoitetaan yhtälöön 𝐸2 ja poimitaan yhtälöstä (31) 𝑤2 arvoksi 1+𝜏1 1+𝜏1+𝑥𝑤1 ja sijoitetaan se, merkitään 𝐶 =1+𝜏1, 𝑊 =1−𝑠1 ja 𝐶−𝑊 =𝑠1+𝜏1. ((𝐶 𝐶+𝑥)(𝑊−𝑥 𝑊)−1)𝐸1 =(𝐶−𝑊+2𝑥) 𝐶 𝐶+𝑥𝑤1−(𝐶−𝑊)𝑤1− 𝐷 ( 39) Kerrotaan yhtälö 𝐶+𝑥:llä: (𝐶𝑊−𝐶𝑥−𝑊𝐶−𝑊𝑥 𝑊)𝐸1 = (𝐶− 𝑊+ 2𝑥)𝐶𝑤1− ( 𝐶+ 𝑥)(𝐶−𝑊)𝑤1− 𝐷( 𝐶+ 𝑥) ( 40) Jaetaan yhtälö ensimmäisen periodin palkkasummalla (𝑤1) ja merkitään eläkemeno ja sopeutustarve suhteessa palkkasummaan( 𝐸1 𝑤1 =M ja 𝐷 𝑤1 =d ): −𝐶𝑥−𝑊𝑥 𝑊𝑀+𝑑𝑥−𝐶𝑥−𝑊𝑥 =− 𝑑𝐶 (41) 34 𝑥 = −𝑑𝐶 −(𝐶+𝑊 𝑊)𝑀+𝑑−𝐶−𝑊 (42) Sijoitetaan tähän kaavaan: −𝐶−𝑊 =−2−𝜏1+𝑠1, jolloin saadaan: 𝑥 = 𝑑(1+𝜏1) −𝑀2+𝜏1−𝑠1 𝑠1−1 −𝑑+2+𝜏1−𝑠1 (43) Kysymyksessä on vaihtoehtoinen malli, jossa palkat eivät ole kiinteitä vaan sopeutuvat työeläkemaksun muutokseen. Malli on vaikeammin tulkittava kuin aikaisemmat mallit, mutta sitä on tarkasteltu muiden mallien kanssa numeerisesti seuraavassa alaluvussa. 4.3 Mallien numeeriset tulokset Laskelmissa on käytetty Tikanmäen ym. (2022) pitkän aikavälien laskelmista saatuja arvoja. TyEL-maksun riittävä taso olisi Tikanmäen ym. (2022) mukaan 25,3 prosenttia. Keskimääräinen TyEL-maksu oli puolestaan vuonna 2021 24,4 %. Tästä voidaan päätellä, että rahoitusvaje on järjestelmässä noin 0,9-prosenttiyk- sikköä palkkasummasta. Laskelmissa käytetyt parametrit: Työnantajan työeläkemaksu 𝜏1= 0,169 (työnantajan työeläkemaksuprosentti 16.9 %) Työntekijän työeläkemaksu 𝑠1= 0,072 (työntekijän työeläkemaksuprosentti 7,2 %) Eläkemeno 𝐸1= 16,6mrd Palkkasumma 𝑤 = 63,924mrd Eläkemeno suhteessa palkkasummaan 𝑀 = 0.259683 Rahoitusvaje suhteessa palkkasummaan 𝑑 = 0,009 Työeläkemaksun muutos =𝑥 Käytetään perusmallista nimeä malli 1.1 jatkossa. Malli 1.1 on pitkälti Rantalan ja Vanteen (2023) mukainen. Malli 1.1 kuitenkin eroaa niin, että siinä on käytetty kahden periodin mallia, jolloin rahoitusyhtälöt ovat erilaiset. Lisäksi eläkkeiden rahoitusyhtälöissä on lisäksi otettu muodollisesti huomioon 35 eläkerahastoita rahoitettava osuus. Huomionarvoista on mallista 1.1 mainita, että työeläkemaksun muutos ei vaikuta ainakaan suoraan työntekijän eläkkeiden kertymiseen, koska eläkkeet lasketaan bruttopalkasta. Kun malliin 1.1 sijoitetaan edellä mainitut arvot, niin saadaan x:n arvoksi 0.003948. Työeläkemaksu muuttuisi mallin mukaan noin 0,39-prosenttiyksikköä työntekijöille ja työnantajalle. Samoin eläkkeet muuttuisivat samassa suhteessa. Mikäli mallin tuloksia verrataan Rantalan ja Vanteen (2023) vastaaviin arvoihin 3000 euron kuukausipalkalla niin työntekijän tulot laskisivat 12.8 euroa, kun Rantalan ja Vanteen (2023) tutkimuksen laskuissa saadaan samoilla arvoilla 15 euron tulojen alennuksen. 2000 euron eläkkeellä eläkejärjestelmän tasapainotus laskisi eläkkeitä mallin 1.1 mukaisesti 8,5 euroa ja Rantalan ja Vanteen (2023) mallin mukaan yhdeksän euroa. Sijoitetaan vielä 50 % suurempi ja pienempi d:n arvo mallin toiminnan havainnollistamiseksi. Kun d=0,135 niin x saa arvoksi 0,005921 ja kun d=0,0045 niin x saa arvoksi 0,001974. Malli 1.1 Työeläkemaksu %- yks. Työntekijän kuukausitulot € Työntekijän kuukausitulot % Kuukausieläke € Kuukausieläke % d=0,009 0,39 % -12,80 € -0,40 % -8,50 € -0,40 % d=0,0135 0,59 % -19,10 € -0,64 % -12,80 € -0,64 % d=0.0045 0,20 % -6,40 € -0,21 % -4,30 € -0,21 % Taulukko 1 Muutokset työeläkemaksussa, työntekijän tuloissa, sekä eläkkeissä sopeutuksen jälkeen mallin 1.1 mukaan. Käytetään puolestaan maltillisesta eläkkeiden sopeutusmallista nimeä malli 1.2 jatkossa. Mallissa 1.2 on asetettu eläkkeet joustamaan puolet siitä, mitä työntekijöiden tulojen muutos on. Näin ollen riskien siirto eläkeläisille olisi pienempää kuin, että riskien jako asetettaisiin samansuuruiseksi kuin työntekijöille. Onkin epätodenmukaista olettaa, että eläkeläiset pystyisivät mukautumaan muutoksiin yhtä hyvin kuin työikäiset. Näin ollen malli 1.2 antaa varteenotettavamman vaihtoehdon eläkkeiden joustamiselle. 36 Kun sijoitetaan malliin 1.2 ym. arvot saadaan x:n arvoksi puolestaan 0.004206. Työeläkemaksu muuttuisi siis 0,42-prosenttiyksikköä työntekijöille ja työnantajille. Mallissa 1.2 työntekijän tulot laskisivat 3000 euron kuukausipalkalla 13.6 euroa. 2000 euron eläkkeellä lasku olisi nyt tosin vain 4.5 euroa, joka vastaa 0,23 %- prosentin laskua etuuksissa. Kun sijoitetaan 50 % suurempi ja pienempi d:n arvo niin x:n arvoiksi saadaan 0,006309 ja 0,002103. Taulukko 2 Muutokset työeläkemaksussa, työntekijän tuloissa, sekä eläkkeissä sopeutuksen jälkeen mallin 1.2 mukaan. Vakioiduista työnantajien kustannukset-mallista käytetään jatkossa nimeä malli 2. Malli 2 on periaatteiltaan samankaltainen mallin 1 kanssa, mutta siinä on puolestaan asetettu palkkataso joustavaksi ja työnantajan kustannukset kiinteiksi. Kun sijoitetaan malliin 2 yllä mainitut arvot saadaan x:n arvoksi 0,003933 Työeläkemaksu muuttuisi 0,35-prosenttiyksikköä työntekijöille ja työnantajille. Mallin mukaan 3000 euron kuukausipalkalla työntekijän tulot laskisivat 22,70 euroa. Puolestaan 2000 euron eläkkeellä eläkkeet laskisivat 15,2 euroa. Kun puolestaan malliin 2 sijoitetaan 50 suurempi d:n arvo niin x=0,00589 ja kun sijoitetaan 50% pienempi d:n arvo niin x=0,001957. Malli 2 Työeläkemaksu %- yks. Työntekijän kuukausitulot € Työntekijän kuukausitulot % Kuukausieläke € Kuukausieläke % d=0,009 0,39 % -22,70€ -0,76 % 15,20 € -0,76 % d=0,0135 0,59 % -34,00 € -1,13 % -22,70 € -1,13 % d=0.0045 0,20 % -11,30 € -0,38 % -7,60 € -0,38 % Taulukko 3 Muutokset työeläkemaksussa, työntekijän tuloissa, sekä eläkkeissä sopeutuksen jälkeen. 4.4 Keskustelua mallien numeerisista tuloksista Mallissa kaksi eläkejärjestelmän sopeutumisen vaikutukset laskevat enemmän työntekijöiden tuloja ja eläkeläisten eläkkeitä kuin malleissa 1.1 ja 1.2. Tämä Malli 1.2 Työeläkemaksu % Työntekijän kuukausitulot € Työntekijän kuukausitulot % Kuukausieläke € Kuukausieläke % d=0,009 0,42 % -13,60 € -0,46 % -4,50 € -0,23 % d=0,0135 0,63 % -20,40 € -0,68 % -6,80 € -0,34 % d=0,0045 0,21 % -6,80 € -0,23 % -2,30 € -0,11 % 37 johtuu joustavasta palkkatasosta, jossa palkkataso joustaa vastaamaan rahoitusvajeeseen ja eläkeläisten tulot näin ollen muuttuvat samassa suhteessa. Malleista huomataan, että tällä hetkellä eläkejärjestelmään sopeutuminen rahoitusvajeeseen ei tarvitse kovin suurta muutosta työntekijöiden tuloissa tai eläkkeiden etuuksissa. Kuitenkin kun aletaan huomioimaan riskien mahdollinen realisoituminen tulevaisuudessa, niin sopeutumisen kustannukset nousevat niin työntekijöille, työnantajille ja eläkeläisille. Seuraavaksi tarkastellaan tuloksia vielä kokoamalla yhteen kaavat työeläkemaksujen muutoksista eri malleissa. 𝑥 = 𝑑 2+ 𝑀 1−𝑠1 Mallin 1.1 x:n yhtälö. (16) Mallissa 1.1 eläkemaksujen korotuspaine ja eläke-etuuksien laskupaine (𝑥) pienenee, kun rahoitusvajeen ja palkkasumman välinen suhde (d) pienenee. Myös silloin, kun eläkemenot suhteessa palkkasummaan (M) kasvavat, niin eläkejärjestelmän tasapainotustarve pienenee. Tämä selittyy eläkeläisten osallistumisella eläkejärjestelmän tasapainottamiseen. Kun rahoitusvaje ei enää vaikuta pelkästään työikäisiin, niin järjestelmän tasapainottamistarpeet jakautuvat tasaisemmin suuremmalle osalle järjestelmään osallistujien kesken. Kuitenkin jos rahoitusvaje kasvaa ja eläkemenot pysyvät samansuuruisena, niin järjestelmän tarve tasapainotukseen kasvaa. Onkin siis tärkeätä, miten rahoitusvaje muuttuu eläkemenoon nähden. Jakojärjestelmässä luonnollisesti palkkasumman kasvattaminen lisää työeläkemaksuja, joka laskee rahoitusvajetta ja eläkemenojen kasvu puolestaan lisää rahoitusvajetta, kun eläke-etuuksien suuruus tai määrä kasvaa. 𝑥 = 𝑑 2+0,5 𝑀 1−𝑠1 Mallin 1.2 x:n yhtälö. (25) Verrattaessa kaavaan (16). eläkemaksuihin kohdistuu nyt suurempi korotustarve, kun eläkkeet eivät enää sopeudu samassa suhteessa rahoitusvajeeseen kuin palkat. Malliin 1.1 verrattuna malli 1.2 tarjoaa lievemmän hybridimallin mahdollisuuden. Hybridimallissa maksuperusteisuutta on tuotu osaksi jakojärjestelmää lievemmässä määrin malliin 1.1 verrattuna. Mallissa 1.2 eläkemenojen ja palkkasumman (M) välistä vaikutusta on lievennetty eläkejärjestelmän tasapainotustarpeeseen nähden. Tällöin eläkemenojen ja palkkasumman suhteen kasvaminen ei enää vaikuta yhtä vahvasti järjestelmän tasapainotustarpeeseen. 𝑥 = −𝑑𝐶 −(𝐶+𝑊 𝑊)𝑀+𝑑−𝐶−𝑊 Mallin 2 x:n yhtälö. (43) Kysymyksessä on vaihtoehtoinen malli, jossa palkat eivät ole kiinteitä vaan 38 sopeutuvat työeläkemaksun muutokseen. Suurin ero kuitenkin huomataan, kun vertaillaan, miten työnantajan ja työntekijän tulot joustavat vastaamaan rahoitusvajetta. Onkin hyvä kysymys ja mahdollinen jatkotutkimuksen kohde, miten työntekijöiden ja työnantajien tulot joustavat? On hyvä huomata, että mallit ovat varsin yksinkertaisia kahden periodin malleja, joita ei ole tarkoitettu tutkimaan esimerkiksi työntekijöiden tulojen joustoja pitkällä aikavälillä. Näin ollen mallit eivät sovellu pitkän aikavälin tarkasteluihin, vaan pelkästään lyhyen aikavälin eläkejärjestelmän sopeutumisen välittömiin vaikutuksiin. On myös järkevämpää, että eläke-etuudet joustavat lyhyellä aikavälillä malitillisemmin kuin työntekijöiden tulot. Työikäisellä väestöllä on enemmän mahdollisuuksia sopeutua riskinkantoon, kuin eläkeikäisillä. Eläkeläisten mahdollisuudet vaikuttaa omiin tuloihinsa ovat rajalliset, joten eläkejärjestelmän maksuperusteisuuden lisäämistä mietittäessä tuleekin huomioida, minkä verran eläkeläiset pystyvät kantamaan riskiä. Malli 1.2 on eläkeläisten riskienkantokykyä huomioon ottava mallinnus maksuperusteisuuden lisäämisestä Suomen eläkejärjestelmässä. 39 5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA ARVIOINTI Työeläkelain voimaantulon vuonna 1962 jälkeen keskityttiin Suomen eläkejärjestelmässä seuraavat 30 vuotta parantamaan eläke-etuuksia hyvän huoltosuhteen turvin (Hietaniemi & Ritola 2007). Selkeimmin vasta vuonna 2005 havahduttiin väestönmuutoksesta aiheutuviin kustannusrasitteisiin eläkejärjestelmälle, joka osaltaan on pahentanut nykyisen eläkejärjestelmän rahoitusvajetta. Väestönmuutoksen aiheuttama ongelma on eläkejärjestelmälle erittäin vaikea, koska rahoitusongelmaa ratkaistaessa onkin hyvin vaikea poliittinen tehtävä pitää samalla ikääntyneen väestön suosio kuin myös eläkejärjestelmän pitkän aikavälin rahoituksellinen kestävyys (Börsch-Supan ym. 2016). Ongelmaa pahentaa se, että ei tiedetä, miten työperäisen maahanmuuton tai syntyvyyden lisäämiseen löydettäisiin riittäviä keinoja. Kuitenkin hallitus on koonnut kaksi työryhmää, joiden tehtävänä on löytää keinot, jolla työeläkemaksut eivät nousisi liikaa ja eläkejärjestelmän kokonaisuus vahvistuisi (Hallitusohjelma 2023). Eläkejärjestelmä perustuu pitkäaikaiseen sopimiseen eläkkeistä. Koska tulevaisuus on epävarmaa, niin sopimuksissa on luonnollisesti riskiä. Eläkejärjestelmän ominaisuuteen jakaa riskiä herättiin varsin myöhään tai sitten niitä ei vain huomioitu tarpeeksi (Whitehouse 2007). Samantyyppinen kehitys kuvastaa myös Suomen eläkejärjestelmän kehitystä. Onkin huomattava, että Suomen eläkejärjestelmän osallistumisen pakollisuuden sekä jakojärjestelmä eläkejärjestelmätyypin takia on jokaisen sopijaosapuolen tavoitteiden mukaista, että sopijaosapuolet luottavat saavansa kohtuullista korvausta maksamilleen työeläkemaksuilleen. Tällä hetkellä Suomen eläkejärjestelmän rakenteet on järjestetty niin, että makrotason riskejä kertyy melkein pelkästään eläkemaksuun ja näin ollen työntekijäsukupolvelle. Kansainvälisesti hyvin yleiseen hybridimalliin siirtyminen on eläkejärjestelmän rikienjaon näkökulmasta tarpeellista. Suomen eläkejärjestelmän kaksi keskeisintä automaattista sopeutumismekanismia ovat elinajanodotteeseen kytketty eläkeikä sekä elinaikakerroin. Kummatkin automaattiset sopeutumismekanismit liittyvät eliniän pitenemiseen. Monissa maissa onkin otettu käyttöön eläkeiän sitominen elinajanodotteeseen tasapainottamaan rahoitusvajetta eläkkeellä oloajan pidentymisen myötä. Nämä automaattiset vakauttajat eivät kuitenkaan sopeuta järjestelmää tarpeeksi väestölliseen muutokseen nähden (Valtiovarainministeriö 2022). Syntyvyydestä aiheutuvat muutokset huoltosuhteessa ovat kuitenkin vaikea sitoa eläkejärjestelmän ominaisuuksiin, jonka takia voitaisiin tarvita suurempia koko järjestelmän rahoituspohjaa koskevia vakautusmekanismeja (Andersen 2021). Maksuperusteellisuuden lisäämisessä tulee huomioida kuitenkin eläkeläisten riskienkantokyky. Valtiovarainministeriön (2022) ehdottamaa Ruotsin eläkejärjestelmän kaltaisista indeksijarrua on kritisoitu sen liiallisesta riskien siirrosta eläkeläisille. Ruotsissa 40 ongelmaksi on muodostunutkin eläkkeiden riittävyys, joten Ruotsin kaltaista indeksijarrua ei kannata sellaisenaan liittää Suomen eläkejärjestelmään, ellei jarrun vaikutuksia hillitä, niin kuin Ruotsissa on tehty. Kuitenkin jonkun tapainen ratkaisu maksuperusteisuuden lisäämiselle on perusteltua. Tutkielmassa muodostetun Perusmallin lähtökohtana on kahden periodin malli, jossa tilanteet ovat ennen rahoitusvajeeseen sopeutumista ja sopeutuksen jälkeen. Toimijoina ovat puolestaan eläkeläiset, työntekijät ja työnantajat. Perusmallissa on asetettu eläkkeet sopeutumaan rahoitusvajeeseen samassa suhteessa työntekijöiden tulojen kanssa. Mallien numeerisien tuloksien perusteella ei vaadittaisi kovin suurta sopeutusta, jotta nykyiseen rahoitusvajeeseen pystyttäisiin vastaamaan. Kuitenkin jos rahoitusvaje kasvaa, niin eläkeläisten etuudet laskevat kohtuuttomasti ottaen huomioon eläkeläisten matalamman mukautumiskyvyn alempaan tulotasoon sekä riskien kantoon. Malli 1.2 antaa puolestaan varteenotettavan tavan jakaa riskiä tasaisemmin eläkejärjestelmässä. Mallissa tuodaan maksuperusteisuutta osaksi Suomen eläkejärjestelmää siten, että se parantaa eläkejärjestelmän rahoituspohjaa. Mallissa 1.2 ei kuitenkaan siirretä liikaa riskiä eläke-etuuksiin, jotta eläkeläiset pystyvät mukautumaan riskeihin, joten siinä on huomioitu myös eläkeläisten riskienkantokyky. Eläkeläisten riskien kantokyky työikäisiin nähden on matalampi, koska eläkeläiset ovat enemmän riskiä karttavia henkilöitä. Eläkeläisten etuuksien muuttuminen puolella siitä, mitä työntekijöiden tulot muuttuvat vastaamaan rahoitusvajeeseen, auttaisi laskemaan työeläkemaksun nousupainetta eikä rasittaisi eläkeläisten riskienkantokykyä liikaa. Mallien antamat tulokset osoittavatkin, että maksuperusteisuuden lisääminen ja riskien jakaminen tasaisemmin merkittävästi vaikuttaa laskevasti työeläkemaksun nousupaineeseen. Tulee huomioida, että tulokset ovat riippuvaisia työntekijöiden tulojen joustoista, joihin tässä tutkimuksessa ei otettu kantaa. On siis hyvä jatkotutkimuskohde, miten työntekijöiden tulojen joustot vaikuttavat työeläkejärjestelmän sopeutumiseen, kun maksuperusteisuutta lisätään. Riskienkannon jakaminen tasaisemmin on sukupolvienvälisen oikeudenmukaisuuden, sukupolvien välisen tulonjaon sekä eläkejärjestelmän rahoituksellisen kestävyyden näkökulmasta olennaista. Väestönmuutos vähentää työeläkemaksuja ja lisää eläke-etuuksien saajia etenkin 2040-luvulta eteenpäin TyEL-järjestel- mässä (Valkonen ja Lassila 2021). Tulisikin mahdollisimman aikaisin varautua väestönmuutoksesta aiheutuviin ongelmiin muuttamalla eläkejärjestelmän rakenteita kestävämmälle pohjalle. Tällä hetkellä työeläkemaksun ei ennusteta nousevan yhtä jyrkästi kuin aikaisemmin oletettiin. Kuitenkin riskien realisoituessa työeläkemaksu nousee kestämättömällä tavalla, jos muutoksia eläkejärjestelmä rakenteisiin ei tehdä. 41 LIITTEET Liite 1: Eläketurvakeskuksen (2023) kaava elinaikaluvun laskennasta vuodelle 2024. 𝐸𝐴𝐿2024 = ∑ 𝑥=62 𝑛1,02−(𝑥+0,5−62)𝐿𝑥 𝑣 𝐿62 𝑣 , jossa: x = laskennassa käytettävä ikä, x = 62, 63, ... ,100, 𝐿𝑥 𝑣= elossa olevien määrä iässä x, suhteessa kantalukuun 𝐿62 𝑣=1; elossa olevien määrä iässä x+1 saadaan kaavasta 𝐿𝑥+1 𝑣=(1−𝑞𝑥 𝑣 1000)𝐿𝑥 𝑣 𝑞𝑥 𝑣=Tilastokeskuksen vuosien 2018–2022 kuolevuustilastojen perusteella vuodelle 2024 laskema kuolemanvaaraluku iässä x, jota käytetään 𝐿𝑥 𝑣luvun laskennassa (viimeinen ikäluokka, jolle Tilastokeskus ilmoittaa kuolemanvaaraluvut, on 99; elinaikaluvun laskennassa käytetään iässä 100 arvoa 𝑞100 𝑣=1000), 𝐿𝑥 2024= elossa olevien keskimäärä ikävälillä x, x+1, 𝐿𝑥 2024 =(𝐿𝑥 2024+𝐿𝑥+1 2024) 2. Kaavan tuloksena saadaan 𝐸𝐴𝐿2024 arvoksi =17,718722. Elinaikaluvusta voidaan johtaa elinaikakerroin vuodelle 2024: 𝐸𝐴𝐾2024=𝐸𝐴𝐿2009 𝐸𝐴𝐿2024 =16,778288 17,718722 =0,94692