Ei-inhimilliset eläimet osana aatedraaman rakentumista Laura Ruohosen näytelmissä Lintu vai kala, Kuningatar K ja Luolasto

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc/4.0/ Ei-inhimilliset eläimet osana aatedraaman rakentumista Laura Ruohosen näytelmissä Lintu vai kala, Kuningatar K ja Luolasto © 2019 Jarmo Jukka Lintunen Accepted version (Final draft) Lintunen, Jarmo Jukka Lintunen, J. J. (2019). Ei-inhimilliset eläimet osana aatedraaman rakentumista Laura Ruohosen näytelmissä Lintu vai kala, Kuningatar K ja Luolasto. Sananjalka, 61(61), 202-222. https://doi.org/10.30673/sja.70046 2019 JARMO LINTUNEN Ei-inhimilliset eläimet osana aatedraaman rakentumista Laura Ruohosen näytelmissä Lintu vai kala,Kuningatar K ja Luolasto 1. Johdanto Olmi! Se ei poikkea meistä, yhtä paljas ja avuton, värisee himosta, elää ja kuolee. Kuinka pieniltä näyttävät sen tunteet kuinka merkityksettömiltä pyrkimykset. Ei ihme, että sitä kutsutaan luolien ihmiseksi. (Luolasto, 42). Tuotteliaan ja kansainvälisestikin tunnetun näytelmäkirjailija Laura Ruohosen (s. 1960) näytelmiä on luonnehdittu aatedraamoiksi (esim. Ahola 2014). Aatedraama (drama of ideas, thesis play) on perinteisesti määritelty tiettyä aatetta ajavaksi tai tähdentäväksi näytelmäksi, joka pyrkii tarjoamaan jonkun ratkaisun johonkin yhteiskunnalliseen ongelmaan (Hosiaisluoma 2016, 14). Martin Puchner (2010) näkee modernin aatedraaman kehittyneen Platonin (427–347 eaa.) sokraattisten dialogien pohjalta. Monille moderneille aatedramaatikoille, kuten August Stridbergille, Luigi Pirandellolle ja Bertolt Brechtille, on tyypillistä draaman käyttäminen eräänlaisena epistemologisena välineenä, totuuden laboratoriona tai ajatuskokeena, joka voi konkretisoida ja toisaalta myös kehittää uutta ajattelua. (Puchner 2010, 73–75, 119.) Ellen Redlingin (2014) mukaan nykyajan aate- ja poliittiset draamat haastavat entistä enemmän katsojia omaan ajatteluun ja argumentointiin valmiiden vastausten sijaan. Keskeisiä sisältöjä ovat muun muassa sotaan, talouteen, ympäristöön, terveyteen ja monikansallisuuteen liittyvät teemat. (Redling 2014.) Biologitaustaisen Ruohosen näytelmissä ihmisen ja ympäristön suhde on usein temaattisesti keskiössä. Hän käyttää paljon luontoympäristöjä näytelmiensä tapahtumapaikkoina tai hänen omin sanoin ”maisemina” (Ruohonen 2012). Tapahtumapaikat, kuten suo, saaret, meri ja luolat vaikuttavat näytelmien tapahtumiin ja näin myös kokonaisdramaturgiaan. Useissa Ruohosen näytelmissä viitataan eksplisiittisesti ihmisen luonnolle aiheuttamiin ongelmiin, kuten luonnon saastumiseen tai eläinten1 kuolemiseen sukupuuttoon. Eläimiin ja luontoon liittyvät viittaukset ovatkin tyypillistä Ruohosen poetiikkaa. (Lintunen 2012, 5–7.) Hänen näytelmissään eläimiä esiintyy paljon – pääasiassa dialogeissa ja monologeissa. Eläimiä ei ole kui- 1 Käytän jatkossa selkeyden vuoksi käsitteitä ”ihminen” ja ”eläin”, vaikka inhimillinen ja ei-inhimillinen eläin kuvaisivat paremmin Ruohosen näkemystä ihmisen ja eläimen suhteesta. tenkaan henkilöity ihmisen kaltaisiksi puhuviksi olioiksi lukuun ottamatta muutamaa lastennäytelmää.2Tutkimuksen kannalta onkin yhtäältä kiinnostavaa, mitä merkityksiä eläimet tuottavat näytelmien sisältöön, ja toisaalta, miten eläimet on representoitu. John Simons (2002, 87) kirjoittaa, että kaikki kirjallisuuden eläinrepresentaatiot ovat enemmän tai vähemmän antropomorfisia eli ihmisen kokemuksen kautta suodattuneita, jolloin ne eivät tee täysin oikeutta eläimille. Ruohosen näytelmissä antropomorfisuus korostuu, koska eläimet ”todentuvat” lähinnä henkilöhahmojen puheissa. Ekokriitikko Randy Malamud (2009) näkee kuitenkin tärkeänä, että eläinten esteettisessä esittämisessä noudatetaan tiettyjä eettisiä periaatteita, kuten esimerkiksi eläinten hahmottaminen omassa elinympäristössään, eläinten kunnioittaminen ja eläintuntemuksen ja -tietouden opettaminen (2009, 44–45). Kirjallisuudessa eläinten tuottamia merkityksiä on tutkinut muun muassa Janna Kantola. Hän on kehitellyt Veikko Huovisen tuotantoa tutkimalla eläinesitysten jäsentelyn, jossa hän pyrkii kuvaamaan ihmisen ja eläimen suhteen ilmenemistä esittämisen strategiana, ei niinkään luokittelemaan eläinesityksiä. Hänen jäsentelynsä on seuraava: 1) eläin saa ihmisen ominaisuuksia, 2) ihminen saa eläimen ominaisuuksia ja 3) eläin eläimenä tai ihminen eläimen äänitorvena. (Kantola 2014, 96–105.) Luontorunoutta tutkinut Tero Tähtinen (2012) puolestaan nostaa esille ihmisen ja luonnon (eläinten) välille syntyvän jännitteen tuottamat poliittis-ekologiset painotukset, joissa korostuvat muun muassa ihmisen ja eläinten elintilojen vastakkaisuus ja päällekkäisyys sekä eläinten aktiivinen ja ei-hallittava toimijuus (Tähtinen 2012, 34–38). Ihmisen ja eläinten samankaltaisuuden ja erojen pohdinta onkin yksi keskeisiä teemoja eläinfilosofiassa ja kriittisessä eläintutkimuksessa, jotka ovat artikkelissani keskeisiä näkökulmia. Myös posthumanistisessa eläintutkimuksessa ja teoriassa ihmistä ei nähdä kategorisesti erillisenä muista eläinlajeista ja näin posthumanismi kytkeytyy myös moraalisia kysymyksiä painottavaan eläinfilosofiaan (Lummaa & Rojola 2014, 20). Työtäni voisi määritellä ekokriittiseksi kirjallisuudentutkimukseksi, sillä tutkin eläimiin liittyviä merkityksiä ja sitä, miten ne vaikuttavat tapoihimme kohdella luontoa (esim. Lahtinen & Lehtimäki 2008, 8). Elisa Aaltolan (2013) mukaan, eläinfilosofia on kehittynyt 1970-luvulla syntyneen eläinetiikan pohjalta. Eläinetiikassa keskeistä on eläinten moraalisen aseman tarkastelu ja se, kuinka ihmisen pitäisi kohdella muita eläimiä. Eläinfilosofiassa tarkastellaan eläimiin liittyviä filosofisia kysymyksiä, joissa eläin on ensisijainen tutkimuksen kohde eikä pelkkä väline ihmisyyden määrittämisessä. (Aaltola 2013, 21–23.) Kriittinen eläintutkimus (critical animal studies) sivuaa Aaltolan määrittelemää eläinfilosofian käsitettä. Matthew Calarco (2015) on jakanut kriittisen 2Yökyöpelit 2011 ja Tippukivitapaus 2017. eläintutkimuksen kolmeen pääsuuntaukseen. Identiteettiteoriat (identity) korostavat ihmisen ja eläimen samanlaisia piirteitä ja vaatimusta tasavertaiseen kohteluun, jolloin keskiössä ovat eettiset kysymykset. Erilaisuusteoriat (difference) puolestaan painottavat sekä ihmisten että eläinten erityisyyttä ja erilaisuutta. Eroja on niin ihmisten kuin eläintenkin kesken. Tämä suuntaus vastustaa kaikenlaista kategorisointia. Kolmas suuntaus (indistinction)3 lähtee siitä, että ihmiset ovat eläimiä, ja se pyrkii purkamaan ihmiskeskeistä näkökulmaa ja rakenteita, jotka pitävät yllä eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa. (Calarco 2015, 4–5.) Draamassa puhetilanteet toteutuvat kahdella ontologisella tasolla: sisäinen kommunikaatiotilanne liittyy draaman henkilöiden väliseen kommunikaatioon, kun taas ulkoinen kommunikaatiotilanne liittyy näytelmäkirjailijan tekstin välityksellä tapahtuvaan kommunikointiin yleisön kanssa (Pfister 1988, 103–106; Steinby & Tanskanen 2013, 318). Aatedraaman kannalta kiinnostavia ovat erityisesti ulkoisessa kommunikaatiotilanteessa tapahtuvat eläindialogit ja -monologit, koska ne välittävät näytelmäkirjailijan viestejä katsojille. Viesteillä voi olla esimerkiksi referentiaalinen eli tietoa välittävä tai appellatiivinen eli suostutteleva funktio (Pfister 1988, 106–118). Suostutteleva funktio liittyy vaikuttamiseen, ja usein tunteilla on siinä suuri rooli. Aaltolan (2015, 91) mukaan tunteet ovatkin nousseet keskiöön nykyisessä eläinfilosofiassa: tunteet ovat moraalisen toimijuuden perusta. Hän näkee, että rationaalinen argumentointi ei ole riittävä ihmisten ja eläinten välisten suhteiden muuttamiseen, vaan tarvitaan affektiivista empatiaa, jolloin yksilö suuntautuu kohti toisen yksilön haluja ja kokemuksia. Toisaalta tarvitaan myös reflektiivistä empatiaa, jolloin reflektoidaan eläimiin liittyviä uskomuksia, kielellisiä merkityksiä, stereotypioita ja tunteita. Tällöin järjellisyys, harkinta ja rationaalinen jäsentäminen nivoutuvat osaksi empatiaa. (Aaltola 2015, 94–97.) Tässä artikkelissani ehdotan, että Ruohosen näytelmien eläimiin liittyvät dialogit ja monologit (jatkossa eläinpuhe) sekä parenteesit tuovat esille eläinfilosofisia teemoja ja samalla ne ovat omalta osaltaan rakentamassa Ruohosen näytelmistä ihmisen ja luonnon suhdetta problematisoivia sekä luontoa ja sen merkitystä korostavia aatedraamoja. Kysyn: Millaisia ihmisten ja eläinten välisten suhteiden sekä itse eläinten merkityksiä eläinpuheet tuottavat sekä minkälaisia eläinfilosofisia painotuksia näytelmistä voi tulkita? Käytän aineistonani Ruohosen kolmea näytelmää kolmelta eri vuosikymmeneltä: Lintu vai kala (1992, jatkossa LVK), Kuningatar K (2003, jatkossa KK) ja Luolasto (2014, jatkossa L). Näytelmät ovat läpileikkaus Ruohosen runsaasta tuotannosta, ja ne antavat kuvan eläinten ”rooleista” eri näytelmissä. Tul- 3 Englanninkielinen sana indistinct tarkoittaa epäselvää. Nämä teoriat ovat lähellä posthumanismia. kitsen näytelmien eläinpuheita eläinfilosofian näkökulmasta. Käsittelen näytelmät ilmestymisjärjestyksessä: näin ne kuvaavat myös kirjoittamisajankohtansa eläimiin liittyvää eläinfilosofista ajattelua ja sen kehittymistä. Lopuksi perustelen eläinpuheiden merkitystä aatedraaman rakentumisessa. 2. ”Nämä kaksi viikkoa ratkaisee yhden lajin kohtalon.”4 Ruohosen alkukauden tuotantoon kuuluva Lintu vai kala -näytelmä haastaa kysymyksen muotoon puetun nimensä mukaisesti pohtimaan eläinten kohteluun liittyviä valintojamme: lintu viittaa uhanalaisen eläinlajin suojeluun, kun taas kala eläinten jalostukseen ja hyötykäyttöön. Eläimet ovat näytelmän ytimessä toiminnan kohteina, jolloin eläinpuheilla on myös juonellinen funktio. Eläinetiikan kysymykset, joissa pohditaan eläinten moraalista asemaa ja sitä, miten ihmisten pitäisi kohdella muita elämiä, ovat edelleenkin tärkeitä eläinfilosofian sisältöjä (Aaltola 2013, 20.) Näytelmän valinnat liittyvät myös tapahtumapaikan eli erämaapuiston säilyttämiseen luonnontilaisena, sillä suon alle ollaan suunnittelemassa luontokeskusta maanalaisine hisseineen. Näytelmän päähenkilö biologi Riikka on erämaapuiston johtaja, joka saa apulaisekseen entisen miesystävänsä niin ikään biologi Jiipeen. He työskentelevät yhdessä Lapin erämaasuolla tutkien harvinaisia metsähanhia ja samalla suojellen niiden pesintää munavarkailta. Jiipeen salaisena projektina on uuden siikalajin kehittäminen. Riikan ja Jiipeen näkemykset eläinten kohtelusta poikkeavat toisistaan. Tästä syntyy näytelmän keskeinen konflikti, johon kytkeytyvät myös henkilökohtaiset suhteet. Näytelmän lopussa luontokeskuksen rakennustyöt ovat alkaneet ja Riikan ja Jiipeen uusi yritys rakentaa suhde kariutuu. Lintu vai kala alkaa Riikan eläinaiheisella monologilla. Monologi on tyypillinen keino ulkoisessa kommunikaatiotilanteessa, jossa katsojien tietoon halutaan tuoda joitain dialogissa hankalasti esille tuotavia asioita (Steinby & Tanskanen 2013, 327). (Puhuu pieneen sanelukoneeseen.) Lampaita pidetään lempeinä eläiminä, jotka hiljaa mutustavat ruohoa ja kasvattavat villaa. Se on vakava erehdys. Lammas on nopea ja tehokas tappaja. Se puree pahaa-aavistamattomalta uhriltaan pään irti tai katkoo siltä jalat, niin ettei se pääse pakoon. Useimmiten lampaat tappavat lintuja. Eräillä Brittein saarilla, joilla ruoho on erityisen vihreää ja mehevää elää lampaita, jotka ovat erikoistuneet tiirojen metsästykseen. Saarilla sataa melkein aina ja mineraalit huuhtoutuvat mereen. Lampaat syövät linnunluita saadakseen kalkkia, lisääntyvät ja kasvattavat lisää pehmeää valkoista villaa. Sama pätee luultavasti poroihin. Ne saalistavat munia. Kukaan ei ole kyennyt selvittämään, miksi kiljuhanhi kaksikymmentäluvulla yhtäkkiä hävisi Suomesta. Poroja sen sijaan laiduntaa joka vuosi yhä suuremmat laumat hanhien pesimäsoilla. Niitäkin pidetään lempeinä eläiminä. Ei haluta uskoa, että suuri joukko laupiasnaamaisia laumaeläimiä voisi olla syyllisiä yhtään mihinkään. Lauman koko ja tyhmyys 4 Käytän lukujen otsikoinnissa ko. näytelmän repliikkejä. vapauttavat ne kaikesta vastuusta. Pelkään petolampaita. Parempia ovat kunnon viholliset. (LVK, 7.) Riikan monologi on faktuaalinen kuvaus lampaiden ja porojen toiminnasta. Faktuaalisessa kuvauksessa pyritään siihen, että kuvaukset näyttävät kiistämättömiltä tosiasioilta (Jokinen 2016, 341). Monologissa on käytetty tunteisiin vaikuttavia retorisia keinoja, kuten esimerkiksi lauhkeina ja lempeinä pidettyjen eläinten vertaaminen tehokkaisiin ja julmiin tappajiin, jotka metsästävät suunnitelmallisesti ihmisten tapaan. Inhimillistäminen vahvistuu, kun puhutaan vielä lampaiden ”naamoista” ja ”vastuusta vapautumisesta”. Toisaalta saamme tietää myös syyn eläinten käyttäytymiseen: tarve saada kalkkia ja näin tuottaa ihmisille ”pehmeää valkoista villaa”. Monologissa mainittu ”kadonnut” kiljuhanhi5, joka on luokiteltu erittäin uhanlaiseksi Pohjoismaissa, ennakoi näytelmän sisältöä eli metsähanhen suojelua. Riikan lampaisiin ja poroihin liittyvä puhe viittaa todellisiin tapauksiin, joita on tapahtunut muutamilla eristetyillä saarilla.6 Vieraslajien tuhoava vaikutus alkuperäiseen lajistoon tulee esille myös Riikan kertoessa Stephensaaren linnuista: ”Siellä on aikojen alusta elänyt pikkusia lentokyvyttömiä peukaloisia. Sitten majakanvartija yhtenä päivänä hankki kissan, joka söi ne kaikki. Myöhemmin hoksattiin, että siinä hävisi sukupuuttoon tieteelle tuntematon laji.” (LVK, 24.)7 Ihmisen ajattelematon toiminta voi aiheuttaa suuria tuhoja. Kotieläimiä onkin nimitetty ekokriittisessä tutkimuksessa ihmisten kulttuurisiksi ”kanssarikollisiksi” (Garrard 2004, 149). Viidennessä kohtauksessa Riikan toinen monologi tuo lisänäkökulman ihmisen toiminnan vaikutuksista lintupopulaatioihin: (On löytänyt kuolleen lokin. Puhuu sanelukoneeseensa.) Lokkien käyttäytyminen on muuttunut. Ne eivät enää puolusta poikasiaan. Pesillä saa rauhassa käydä tunkeilijoita, munia ja poikasia hävitä, eikä se kiinnosta emoa. Monet lokkiemot eivät enää edes ruoki poikasiaan ja yrittävät estää muitakin emoja antamasta ruokaa omille poikasilleen. Näin myös emon, joka yhtäkkiä hajotti pesänsä ja söi omat munansa. Lokit näyttävät päällisin puolin aivan terveiltä, maasta löytyy kuitenkin kuolleita lintuja. (LVK, 22.) Myös tämä faktuaalinen kuvaus lokeista vaikuttaa tunteisiin, kun lintuemot eivät puolusta poikasiaan ja syövät omia muniaan. Herää kysymys, mitä linnuille on tapahtunut ja miksi ne käyttäytyvät tällä tavalla. Lintujen käyttäytyminen ja kuolleiden lintujen löytyminen viittaavat luonnon saastumiseen, erilaisiin ympäristömyrkkyihin, joiden vaikutuksiin herättiin 1960-lu- vulla (esim. Haila & Lähde 2003, 11–12). Karoliina Lummaa, joka on tutkinut lintujen konkreettisuutta 1970-luvun ympäristörunoudessa, kirjoittaakin, että juuri linnuista tuli ympäristön 5 Ks. WWF: kiljuhanhi. 6 Ks. Karlshuker: bird-eating deer and flesh-eating sheep. 7 Ks. Stephens Island wren. saastumisen ja eläimiä uhkaavien vaarojen esikuvia, ennemerkkejä ja symboleita (2010, 235). Kumpikaan Riikan monologeista ei vie varsinaisesti draamaa eteenpäin, vaan ne luovat kontekstia näytelmälle. Samalla ne kertovat biologi Riikan perehtymisestä eläintensuojeluun. Riikan aatemaailma tulee esille myös muissa luonto- ja eläindialogeissa. Riikka näkee, että eläinten elämä on moraalisesti yhtä arvokas kuin ihmisen (ks. Francione 2013, 125). Hän on huolissaan tiettyjen eläinten, tässä näytelmässä erityisesti metsähanhien, tilanteesta. Tulevaisuuden uhkakuvana on, että jäljelle jää vain kolme eläinmaailman selviytyjää: ”torakka, rotta ja ihminen” (LVK, 24), kuten hän yhdessä repliikissään toteaa. Riikka näyttäytyy puheidensa ja toimintojensa perusteella kiihkeänä luonnonsuojelijana ja eläinten oikeuksien puolestapuhujana: ”Nyt on joka tapauksessa niin, että nämä kaksi viikkoa ratkaisee yhden lajin kohtalon. Hanhien munat on vielä löysää massaa, ryöstäjille ne kelpaa vain tän lyhyen hetken kun sikiö ei ole vielä alkanut kehittyä.” (LVK, 26.) Näytelmän keskiössä oleva metsähanhi pesii pohjoisilla soilla, ja se on uhanalainen laji.8 Esimerkiksi munavarkaat ovat edelleen todellinen uhka monille harvinaisille lintulajeille. Metsähanhea uhkaavat myös soiden kuivatus ja turvetuotanto. Näytelmässä suon alle suunniteltua toimintakeskusta voi pitää suurena uhkana koko ekosysteemille ja aroille linnuille. Kuten Riikka toteaa: ”Tämä erämaa on ainutlaatunen paikka. Täällä on eläimiä ja kasveja, joita ei ole enää missään muualla.” (LVK, 23.) Näytelmän loppupuolella hän kuulee suolle sijoittuvan luontohallin rakentamispäätöksestä, ja turhautuneena omaan toimintaansa hän toteaa, että ”Maailma on tullut valmiiksi. Ihminen on vihdoin tehnyt luonnosta vihollisensa” (LVK, 74). Toisen biologin eli Jiipeen näkemys eläimistä ja eläinten kohtelusta on erilainen kuin Riikan. Hän ei näe eläimillä olevan itseisarvoa, vaan niiden arvo mitataan suhteessa ihmiseen. Hän ihmetteleekin, miksi Riikka kiihkoilee ”Yhden linnun takia, kun tosiasiassa pitäisi löytää ne lajit, joilla on edellytykset pysyä hengissä? Ja ellei niitä ole, kehittää uusia. Tän puiston takia itkeminen on yhtä turhaa kuin dinosaurusten tai jättiläislevien.” (LVK, 24.) Jiipee tekeekin työnsä ohella salaa jalostuskokeita harvinaisella siialla. Hänen tavoitteenaan on kehittää taloudellisesti tuottava kalalaji, ”Joka kasvaa nopeammin, on isompi ja kestää saasteita paremmin kuin nää nykyiset lajit” (LVK, 17). Jiipee ei koe myöskään lajien vähenemistä eikä elinympäristöjen tuhoutumista ongelmallisena. Toisaalta hän näkee eläinkokeet tärkeinä, koska kokeiden tulosten avulla voidaan löytää keinoja, jotka parantavat ”ihmisen elämisen edellytyksiä” (LVK, 37). Hänen mielestään ”on rikollista auttaa yhä sairaampia lapsia synty- 8 Ks. Luontoportti: metsähanhi. mään” (LVK, 37). Hän käyttääkin esimerkkinään omaa veljeään, joka on vaikeasti vammainen. Ironiseen sävyyn hän arvottaa veljensä elämän mielekkyyttä, kun tämä ei pysty edes ratsastamaan ilman apua: Mun pikkuveli on yksi näistä kuolemalta pelastetuista. Sillä menee hyvin, ainoastaan raajat ja keuhkot ja puhekyky pielessä. Viime jouluksi laitoksesta lähetettiin kuva ratsastuspäivästä. Veli oli nostettu hevosen selkään, kaksi hoitajaa tuki sitä molemmin puolin ja yksi talutti heppaa suitsista. Pääsi mies kokemaan ratsastuksen hurmaa. (LVK, 38.) Jiipee pyrkii oikeuttamaan toimintansa motiiveja kertomuksella veljestään. Jiipeen argumentit edustavat kantaa, jossa eläimiä voi hyödyntää ihmisen edun vuoksi: ihmisen hyvinvointi oikeuttaa eläimen kärsimyksen. Tällaisessa utilitaristisessa näkemyksessä eläinten käyttäminen ihmisten resursseina on moraalisesti hyväksyttävää, jos niitä kohdellaan ”inhimillisesti” ja vältetään ”turhaa” kärsimystä (Francione 2013, 113). Lintu vai kala -näytelmässä kahden keskeisen henkilöhahmon ideologiat ja arvot törmäävät, mikä onkin tyypillistä aatedraamalle (Redling 2014). Ideologiat välittyvät etenkin eläinpuheiden välityksellä: niissä puhutaan eksplisiittisesti uhanalaisista eläimistä ja eläinten suojelusta, toisaalta taas eläinten käyttämisestä ihmisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Metsähanhi nousee näytelmässä eläinsuojelun symboliksi, vaikka lintu jääkin passiiviseksi uhriksi aktiivisen toimijuuden sijaan (ks. Aaltola 2006, 89). Jos miettii ihmisen ja eläimen suhdetta tässä näytelmässä Kantolan (2014) jäsentelyn mukaan, niin ihminen, erityisesti Riikka päähenkilönä, toimii eläinten äänitorvena: saamme tietoa eläimistä ja niiden elinympäristöistä ja myös siitä, miten ihmisen toiminta on vaikuttanut eri lajien tilanteeseen. Ulkoisena kommunikaatiotilanteena näytelmä haastaa katsojaa pohtimaan eläimiin ja eläinten kohteluun liittyviä eettisiä ja poliittisia kysymyksiä Calarcon (2015) identiteettiteorioiden tapaan. Riikan äänellä kirjailija tuntuu sanovan, että ihminen on tehnyt luonnosta vihollisensa. 3. ”Vesi, joka muutti ankeriaan naaraaksi, muutti Kristiinan.” Kuningatar K:n dialogeissa vilisee erilaisia ”limaisia” kaloja, kuten merikrotti, möhkökala ja ankerias, joka on keskeinen poissaoleva ”eläinhahmo” sekä kielellinen motiivi ja symboli näytelmän kerronnassa. Kaikilla näytelmän henkilöillä on jonkinlainen suhde ankeriaaseen, ja se on vahvasti läsnä näytelmän dialogeissa. Näytelmä on fiktiivinen kuvaus 1600-luvulla eläneestä Ruotsin kuningatar Kristiinasta, ja sitä voisi luonnehtia leikitteleväksi tutkielmaksi su- kupuolesta ja vallasta. Näytelmä on episodimainen, ja se etenee nopeasti Kristiinan syntymästä ja lapsuudesta aikuisuuteen. Jo lapsena poikatytöksi luonnehdittava Kristiina ihmettelee naisten toimintaa suhteessa miehiin. Myös historiankirjoituksissa kerrotaan, että Kristiinaa kasvatettiin kuin poikaa ja hänellä oli miesmäisiä piirteitä (Englund 2007, 59–61). Kun Kristiina löytää linnan kaivosta ankeriaan, siitä tulee hänelle pakkomielle: hän alkaa tutkia ankeriaan elämää kaloista kiinnostuneen kihlattunsa kreivi Karl Gustavin opastamana. Näytelmän rakenteessa on eeppisen draaman piirteitä, kuten esimerkiksi suoraa kerrontaa yleisölle.9 Koko näytelmä alkaa kohtauksella, joka on nimetty metaforisesti ”Ankeriaiden hoviksi”. Kohtaus rakentuu Kristiinan ja Karl Gustavin eläinmonologeista, jotka eivät varsinaisesti kytkeydy toisiinsa perinteisen vuoropuhelun tapaan. KRISTIINA Jos ankeriailla olisi hovi, niin keskellä istuisi suuri naarasankerias ja pikkuiset urokset huojuisivat kuin vesiheinä valtaistuimen ympärillä. Mutta ne eivät olisi kuningattarelle kateellisia, sillä ne tietävät että jos ne uivat ylös jokiin ja järviin, makeisiin vesiin, ne muuttuvat vähitellen itse naaraiksi, suuriksi ja painaviksi, ja saavat hallita, sulkea suureen syliinsä pieniä kapeita koirasherroja. Tarvitsee vain odottaa. KARL GUSTAV En tiedä. Sen tiedän, että suuri musta ankerias, paksu kuin köysi, nostettiin yöllä kaivosta ja kuningatar katsoi sen hopeista vatsaa ja piiskaavaa pyrstöä, mutta ankerias katsoi kuningatarta silmiin ja sydämeen eikä hän sen jälkeen enää ollut sama. (KK, 179.) Monologit kuvaavat vertauskuvallisesti näytelmän keskeisiä teemoja inhimillistetyn ankeriaan tarinan avulla. Niissä korostuu eläimen sukupuoli sekä kuningattaren rooli hallitsijana: näytelmä haastaakin pohtimaan sukupuolen ja vallan kompleksista kietoutumista. Myös Karl Gustavin mainitsema ankeriaan katse ja sen vaikutus Kristiinan muuttumiseen on tulkinnan kannalta merkityksellinen. Eläinpuheet liittyvätkin lähinnä sukupuoleen ja muuttumiseen, ei niinkään valtakysymyksiin. Monologit herättävät kysymyksiä näytelmän tulevasta sisällöstä sekä luovat tietynlaisen odotushorisontin näytelmän ei-realistisesta tyylistä. Ankerias on monella tapaa ”hieno kiinnostava ihmeellinen eläin” (KK, 188), kuten Kristiinakin toteaa tutkimustensa tuloksena. Esimerkiksi sen sukupuoli tarkentuu iän myötä, mihin aloitusmonologissakin viitataan. Näytelmän ankerias asuu linnan kaivossa. Ankeriaan kohtaaminen on käännekohta Kristiinan elämässä, sillä hän alkaa pohtia suhdettaan kihlattuunsa. Kohtauksessa 9, kun kihlapari tapaa kaivolla, Karl Gustav alkaa puhua Kristiinalle ”miehen katseesta, jolla katsoo Kristiinaa” (KK, 192). Kristiina vastaa tälle kertomalla ankeriaan kohtaamisestaan: Kun me menimme silloin yöllä yhdessä kaivolle ja ankerias nousi pintaan ja katsoi minua, niin minä ymmärsin, että jos osaisin – jos vain osaisin katsoa sinua samalla tavalla – minä sinua ja 9Kuningatar K:n kerrontaa on tutkinut Iiris Ylönen (2009). viittaa ihmisen ja eläimen samanlaisuuteen, kun hän sanoo olmia kutsuttavan ”luolien ihmiseksi” (L, 42). Katri Tanskanen (2017, 23) sanookin ihmisen näyttäytyvän Luolastossa, kuten muissakin Ruohosen näytelmissä, olentona, joka on unohtanut olevansa eläin muiden joukossa. Identiteetti-teorioissa onkin tyypillistä, että eläintä verrataan ihmiseen ja että ihmisen ja eläinten erot nähdään aste-eroina: emme ole täysin samanlaisia, mutta eri lajeilta löytyy samanlaisia piirteitä ja kykyjä (Calarco 2015, 11–13). Askon mainitsema lepakon erilaisuus liittynee siihen, että se on ainoa lentävä nisäkäs, ja siihen on yhdistetty monia pelottavia ja aikojen kuluessa syntyneitä stereotyyppisiä piirteitä ja uskomuksia. Näytelmässä viitataan esimerkiksi vesikauhuun, jota lepakoiden sanotaan levittävän: ”Tarttunut lepakosta. Kaikki oireet täsmää: käytös ja mieliala heittelee kuin hullun muna.” (L, 20.) Lepakkoja on pidetty mustina enkeleinä, paholaisen sukulaisina, kummitusten kumppaneina, noidan sielun kantajina ja kuoleman sanansaattajina. Lepakot yhdistyvät mielikuvissa myös vampyyreihin. (Lappalainen 2003, 139–148.) Lepakot kantavat ihmisten mielissä samanlaista stigmaa kuin Kuningatar K:ssa esiintyvä ankerias. Askon mainitseman ihmisen erilaisuuden voisi yhdistää myös ihmisen tietoiseen vieraantumiseen muista eläimistä ja luonnosta. Aaltola (2013, 12) toteaakin, että ihminen on historian kuluessa halunnut erottautua eläimistä ja olla erityinen ja täydellisempi kuin eläimet. Ihmisen halu näyttäytyä parempana kuin eläimet näkyy muun muassa eläinvertauksissa, joissa ihmistä arvotetaan suhteessa johonkin eläimeen. Eläinmetaforat ovat syntyneet aikojen kuluessa, ja erityisen suosittuja ovat olleet kotieläimiin liittyvät vertauskuvat, joiden kautta puhuja kertoo jotakin omista tunteistaan, asenteistaan ja suhtautumisestaan puheena olevaan asiaan (Häkkinen 2002, 49–50). Luolastossa syntyy huvittava tilanne, kun luolia vartioiva mies, joka on rakastunut arkeologinaiseen, kysyy, minkä eläimen tämä haluaisi ottaa lemmiksi. Nainen kertoo, että jos olisi pakko, hän ottaisi olmin. Mies ihmettelee: MIES Olmin!? Se aneeminen, sokea pötkylä? Mutta mitä se kertoo meidän suhteestamme… NAINEN Mitä? MIES (joutuu paniikkiin) meidän suhteestamme… eläimiin… jos oletetaan että olet ihminen… niin kuin tietysti oletkin… niin ihmisen suhde eläimiin kertoo sen suhteesta ihmiseen… läheiseen ihmiseen… tai siis lähimmäiseen…lähimmäistyyppiseen… – – NAINEN No…ennen kyllä luultiin että olmi elää ikuisesti, mutta kun sitä ruvettiin tutkimaan, paljastuikin, ettei se oikeasti eläkään pitkään vaan pelkästään hirvittävän hitaasti. On niin kylmää ja pimeää että mitään ei tapahdu. Ikinä! (L, 36–37.) Mies hämmentyy, kun nainen valitsee aneemisen ja sokean olmin jonkun ”sopivamman” eläimen sijaan. Tämä kertoo tyypillisesti myös siitä, miten arvotamme erilaisia eläimiä esimer- kiksi niiden ulkonäön tai elintavan perusteella. Toisaalta tämä dialoginpätkä valottaa humoristisesti tapaamme verrata itseämme ja toisiamme eläimiin. Myös nainen vertaa olmin elämää ihmisen elämään ja arvottaa sen ”tylsäksi”, kun mitään ei koskaan tapahdu. Myöhemmin hän luonnehtii monologissaan olmia yhtä avuttomaksi ja paljaaksi kuin ihmistä, ja joka ”värisee himosta, elää ja kuolee. / Kuinka pieniltä näyttävät sen tunteet / kuinka merkityksettömiltä pyrkimykset. / Ei ihme, että sitä kutsutaan luolien ihmiseksi.” (L, 42.) Naisen voisi tulkita puhuvan ironisesti myös omasta elämästään, josta puuttuu rakkautta. Naisen elämä saa kuitenkin uuden suunnan, kun hän löytää luolan, jossa on mystinen maanalainen järvi ja jota parenteesissa kuvataan ”ikivanhaksi uhripaikaksi” (L, 82). Luolassa hän kuulee muinaisten ihmisten äänet, ja hän muuttuu lepakoksi.” (L, 83.) Kun nainen palautuu ”ennalleen”, hän sanoo: ”Olla osa maailmaa, kuulua siihen joka säikeellään, eikä kävellä sen pinnalla kuin muukalainen.” (L, 83.) Hän on ikään kuin oppinut jotain tärkeää ihmisen ja luonnon yhteydestä. Repliikin voi tulkita kirjailijan viestinä siitä, miten tärkeää on, että ihminen kokee olevansa ja on osa luontoa. Simons (2002, 142) kirjoittaakin, että muodonmuutos vahvistaa inhimillisen ja ei-inhimillisen yhteyttä. Lepakoksi muuttuminen tuo näytelmään fantasian piirteitä. Muuttumista voisi tulkita myös Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin eläimeksi-tulemisen käsitteen avulla. Eläimeksi-tuleminen hävittää ihmisen ja muiden eläinten välistä dualistista ajattelua, ja se mahdollistaa hyppäämisen kohti eläimellisyyttä, erilaista tapaa olla. He puhuvat niin sanotuista ”häirikköeläimistä”, jotka rikkovat eläimille annetun alisteisen aseman ja tuovat eläimellisen toimijuutensa esille. Eläinten tapa jäsentää todellisuutta voi avata ihmisten silmiä uudenlaiseen jäsennykseen. (Aaltola 2013, 282–283.) Näytelmän naisen voi sanoa ymmärtäneen eläimenä ollessaan jotain uutta, sillä dystooppinen näytelmä päättyy toiveikkaaseen kuvaan naisen lähtiessä viemään valoa pimeyteen. Luolaston eläinpuheissa korostuu myös kritiikki ihmisen toimintaa kohtaan. Askon sanojen mukaan ”ihminen elää kuin pää pussissa” eikä ymmärrä sitä, ”mikä kaikille muille lajeille on päivänselvää” (L, 31). Lepakoiden sopuisa sosiaalinen elämä, johon eivät kuulu esimerkiksi sodat, saa kiitosta sekä Askolta että Myyrä-nimiseltä insinööriltä, joka toteaa: ”Kaksi miljoonaa elukkaa elää hyvässä järjestyksessä ja jokainen hoitaa hommansa. Kukaan ei ole toisen yläpuolella” (L, 71). Yksi kiinnostava ihmisen toimintaan liittyvä kritiikki liittyy eläinten käyttämiseen ravintona. Myyrä tappaa vahingossa olmin, ja myöhemmin hän grillaa sen syötäväksi, mistä seuraa koominen episodi eläinkeskusteluineen. Olmin raatoa kohdellaan kuin ”siskonmakkaraa”, mutta epäily eläimen myrkyllisyydestä tai pyhyydestä saa Myyrän lopettamaan syömisen. Olmi muistuttaa ihmisen sikiötä, ja siksi ”luolien ihmisen” syöminen on groteski yksityiskohta satiirisessa näytelmässä. Pieni episodi viittaa yleensäkin eläinten käyttämiseen ravintona ja sen oikeutukseen. Olmin voisi nähdä edustavan harvinaisia eläimiä, joita edelleenkin käytetään gourmet-ruokana esimerkiksi etnisissä keittiöissä. Asko uskoo, että hän pystyy keksintönsä, Askofonin, avulla ymmärtämään lepakoita. Vaikka Askolla on hyvä tarkoitus, voi tämän pyrkimyksen nähdä ironisoivan ihmisen kaikkivoipaa uskoa, että luontoa voi hallita ja ymmärtää tekniikan avulla. Koko näytelmän mittakaavassa insinöörit eivät pysty hallitsemaan luolia millään tekniikalla, vaan luolat alkavat romahdella, jolloin myös luolien ekosysteemi on uhattuna. Näytelmässä luolat rinnastuvat maapalloon, ja kun ”maapallo falskaa” insinöörien sanoin (L, 96), uhkaa ydinjätteen leviäminen kaikkea elollista. Luolasto luokin apokalyptisiä kuvia ihmisen toiminnan seurauksista. Viime aikoina on puhuttu ”kuudennesta sukupuutosta”. Eri alojen tutkijat ympäri maailmaa varoittivat syksyllä 2017 yleisten lajien vähenemisen vaikuttavan ekosysteemiin eniten, mikä aiheuttaa vakavia ekologisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia seurauksia (Mikkonen 2017). Myös ihminen itsekin on uhattuna, kuten näytelmän entiset ennustavat runomuotoisessa monologissaan: Samalla niityllä peura ja kilpikonna hylje ja mammutti laiduntavat rintarinnan ajan ulkopuolella kantavat aikaa Yhteisellä niityllä Kaikki eläimet, jotka olivat ja joita ei enää ole Elämän kutsuvieraat yksi toisensa jälkeen poistuvat takaovesta katoavat pimeään kunnes ihminen seisoo yksin keskellä autiomaata ja tuuli käy hänen ylitseen. (L, 52–53.) Eläimiin liittyvät kielikuvat luovat tehokkaita ja tunteisiin vetoavia visioita tulevasta tuhosta, kuten ”ajan ulkopuolella laiduntavat eläimet”, ”eläimet, joita ei enää ole”, ja ”elämän kutsuvieraat, jotka poistuvat takaovesta”. Lopulta myös ihminen tuhoutuu ja ”tuuli käy hänen ylitseen”. Runomuoto luo näytelmään myös tietynlaista kohtalonomaisuutta, ja synnyttää myös alluusion antiikin tragedioihin. Entisten ”runossa” korostuu myös aikaperspektiivi: eläimiä on ollut jo ennen ihmistä, toisaalta aikojen kuluessa ihmisen toimet ovat ajaneet jotkut eläinlajit sukupuuttoon. Tanskanen (2017, 92) luonnehtii Luolastoa ekodramaturgiseksi teokseksi, koska se käsittelee ihmisen suhdetta muihin lajeihin ja ekosysteemiin. Näytelmä luo uhkaavan ja tunteita herättävän skenaarion tulevaisuudesta, jos ihminen ei muuta toimintaansa. Teos on kirjoitettu ajankohtana, jolloin oltiin päättämässä uusista ydinvoimaloista ja toisaalta miettimässä ydinjätteen loppusijoitusmahdollisuuksia. (Lintunen 2017, 185.) Näytelmässä ihminen toimii Kantolan (2014) jäsentelyn mukaan eläimen äänitorvena, toisaalta voi ajatella, että eläimet edustavat myös itseään fyysisinä aktiivisina toimijoina. Nainen saa eläimen ominaisuuksia muuttuessaan lepakoksi: eläimeksi-tuleminen ikään kuin laajentaa hänen ymmärrystään ympäristöstä ja luolien tilanteesta. Tämä purkaa myös ihmiskeskeistä näkökulmaa (ks. Calarco 2015). Yhtäältä näytelmän eläinpuheet korostavat ihmisen ja eläinten samankaltaisuutta, ja toisaalta eläinpuheiden kautta kritisoidaan ihmisen toimintaa. Tässä näytelmässä eläinten kohtalo on sidottu luolien tilanteeseen: kun luolat alkavat hajota, ovat eläimet ja koko luolien ekosysteemi vaarassa. Kun Lintu vai kala -näytelmässä ihmisen toiminta uhkaa vain eläimiä ja luontoa, on Luolastossa vaarassa koko maapallon eläimistö ihminen mukaan luettuna. 5. Lopuksi: Olla osa maailmaa Tässä artikkelissa olen tutkinut Ruohosen näytelmien eläimiin liittyviä dialogeja ja monologeja osana aatedraaman rakentumista. Ruohonen haastaa katsojaa pohtimaan laajemminkin ihmisen ja luonnon problemaattista suhdetta, ja tässä eläimiin liittyvä retoriikka avaa yhden näkökulman. Eläimet ovat näytelmissä vahvasti läsnä muistuttamassa läsnäolostaan yhteisessä maailmassamme. Esimerkiksi Karoliina Lummaa näkee lintujen representaation runoudessa lintujen edustamisena (Lummaa 2013b, 96), ja tätä voi pitää myös poliittisena kannanottona eläinten puolesta. Kaikissa Ruohosen näytelmissä ihmisen ja eläimen välille syntyy jännite, joka tuo mukanaan poliittisen ulottuvuuden, varsinkin kun ihmisen toimintaa kritisoidaan (ks. Tähtinen 2012). Olen analysoinut Ruohosen kolmea näytelmää eri vuosikymmeniltä. Näytelmien eläinpuheet painottuvat kussakin hiukan eri tavalla, vaikka myös yhteisiä piirteitä löytyy, kuten esimerkiksi luonnontieteellisen tiedon käyttäminen. Näytelmät heijastavat kirjoittamisajankohtansa luonto- ja eläinkäsityksiä. Lintu vai kala on kirjoitettu 1990-luvun alussa, jolloin huoli eläinten ja luonnon tilasta oli jo kaikkien tietoisuudessa, vaikka aihetta ei oltu juurikaan käsitelty esimerkiksi draamakirjallisuudessa. Eläinfilosofian näkökulmasta Lintu vai kala - näytelmässä korostuu eläinten suojeluun ja hyötykäyttöön liittyvät eettiset kysymykset, vaikka eläimet jäävätkin passiiviseen rooliin. Näytelmän suorasukainen sävy viittaa perinteisempään aatedraamaan (ks. Hosiaisluoma 2016). Kuningatar K:ssa näkyy puolestaan 2000-luvun alun konteksti, jolloin sukupuolentutkimus oli saanut jalansijaa, ja esimerkiksi Judith Butlerin ajatukset sukupuolen performatiivisuudesta olivat tulleet Suomessa tutuiksi. Näytelmän eläinpuheet haastavat pohtimaan ihmisen ja eläimen samankaltaisuutta ja toisaalta myös erityisyyttä sekä sukupuolen monimuotoisuuden kysymyksiä. Eläin näyttäytyy aktiivisena toimijana ihmisen kohtaamisessa ja saa aikaan muutoksen. Ankeriaan lisäksi Kuningatar K:ssa on myös muita erikoisia eläimiä, joiden kyvyistä saamme tietää eläinpuheissa. Näytelmästä on tulkittavissa posthumanistisia painotuksia, kun se kyseenalaistaa ihmisen erityisasemaa ja korostaa ei-inhimillisen merkitystä (ks. Tanskanen 2017, 95). Kuningatar K, samoin kuin Luolasto, edustavat enemmän Redlingin (2014) esille tuomaa aatedraaman nykysuuntausta, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa valmiita vastauksia. Myös Luolastosta (2014) voi tulkita posthumanistia piirteitä. Siinä esiintyy erikoisia eläimiä eli lepakkoja ja olmi, jotka ovat todellisuudessa uhanalaisia kuten ankeriaskin. Eläinten elinympäristö on uhattuna, kun luoliin ollaan sijoittamassa ydinjätettä. Ydinvoimaloiden lisärakentaminen ja ydinjätteen loppusijoittelu ovat olleet kuumia poliittisia kysymyksiä viime vuosina. Eläinpuheissa korostuu ihmisen ja eläimen samankaltaisuus, ja toisaalta se, että ihminen unohtaa olevansa eläin toisten joukossa. Näytelmässä vihjataan mahdolliseen eläinten ja ihmisen sukupuuttoon, jollei ihminen muuta toimiaan. Näytelmän päähenkilöksi luonnehdittava nainen muuttuu välillä eläimeksi, ja ikään kuin näin oivaltaa, että asioiden huonolle tilalle voisi tehdä jotain. Ruohonen korostaa eläinten näkökulmaa, sillä se voi avata uusia toimintamalleja ongelmatilanteisiin. Aatedraaman kannalta näytelmien eläinpuheet ja eläinten toiminta tuovat ihmisen ja luonnon suhteen tarkasteluun erilaisia eläinfilosofisia ulottuvuuksia. Kussakin näytelmässä eläinpuheet herättävät affektiivista empatiaa, toisaalta näytelmissä on luonnontieteellistä eläintietoutta (ks. esim. Lummaa 2013b), joka haastaa myös reflektoimaan omia eläinkäsityksiään ja uskomuksiaan eli herättää Aaltolan esittämää reflektiivistä empatiaa. Dialogin funktioista appellatiivinen ja referentiaalinen korostuvatkin eläinpuheissa. Jos Ruohosen näytelmiä peilaa Malamudin (2009) eläinten esittämisen esteettisiin tavoitteisiin, niin tavoitteet toteutuvat suurelta osin: eläimet esitetään omassa ympäristössään eläintä kunnioittaen ja myös eläintietoutta lisäten. Ruohonen tuntuu painottavan, että ihminen on yksi eläin muiden joukossa. Toisaalta ihmisellä on myös suuri vastuu muista eläimistä ja elämän jatkumisesta maapallol- lamme. Eläinten ja muiden ei-inhimillisten käyttäminen näytelmissä kuvastaa Ruohosen ideologiaa: ”Olla osa maailmaa, kuulua siihen joka säikeellään, eikä kävellä sen pinnalla kuin muukalainen”, kuten Luolasto-näytelmän (2014) nainen toteaa. Lähteet Aineslähteet RUOHONEN, LAURA 2005 (1992): Lintu vai kala. Lasipalatsi, Helsinki. ——— 2004 (2003): Kuningatar K [= KK]. Teoksessa Kuningatar K ja muita näytelmiä 2004. Otava., Helsinki. ——— 2014: Luolasto [= L]. ntamo, Helsinki. Kirjallisuus AALTOLA, ELISA 2004: Eläinten moraalinen arvo. Vastapaino, Tampere. ——— 2006: Eläinetiikka teoriasta käytäntöön. Niin & näin: filosofinen aikakauslehti 13 (3): 83–91. ——— 2013a: Johdanto: Ihminen, eläin vai molemmat? ELISA AALTOLA (toim.): Johdatus eläinfilosofiaan, 9–27. Gaudeamus, Helsinki. ——— 2013b: Lopuksi: Kohti eläintä. ELISA AALTOLA (toim.): Johdatus eläinfilosofiaan, 279–289. Gaudeamus, Helsinki. ——— 2015a: Eläimellinen moraalipsykologia: tunne, järki ja kiasmat. Niin & näin: filosofinen aikakauslehti (2): 91–98. ——— 2015b: Tappava rakkaus: Itsepetos, empatia ja tarkkaavaisuus. ELISA AALTOLA ja SAMI KETO (toim.) Eläimet yhteiskunnassa, 285–310. Into, Helsinki. AHOLA, SUVI 2014: Teatteriohjaaja Laura Ruohonen ottaa riskejä – ja tarvittaessa turpiin. Helsingin Sanomat, 8.3. BUTLER, JUDITH 2006: Hankala sukupuoli: Feminismi ja identiteetin kumous. Gaudeamus, Helsinki. CALARCO, MATTHEW 2013: Derrida – eläimen kiihko. ELISA AALTOLA (toim.): Johdatus eläinfilosofiaan, 152–178. Gaudeamus, Helsinki. ——— 2015: Thinking through Animals: Identity, Difference, Indistinction. Stanford University Press, Stanford California ENGLUND, PETER 2007: Kuningatar Kristiina: Elämäkerta. WSOY, Helsinki. FRANCIONE, GARY L. 2013: Eläinsuojelu ja eläinten moraalinen asema. ELISA AALTOLA (toim.): Johdatus eläinfilosofiaan, 113–128. Gaudeamus, Helsinki. GARRARD, GREG 2012: Ecocriticism. Routledge, London. HAILA, YRJÖ – LÄHDE, VILLE 2003: Luonnon poliittisuus: Mikä on uutta? YRJÖ HAILA ja VILLE LÄHDE (toim.): Luonnon politiikka, 7–36. Vastapaino, Tampere. HÄKKINEN, KAISA 2002: Eläin suomen kielessä. HENNI ILOMÄKI ja OUTI LAUHAKANGAS (toim.): Eläin ihmisen mielenmaisemassa, 26–62. SKS, Helsinki. HOSIAISLUOMA, YRJÖ 2016: Kirjallisuusoppi: Aapisesta äänirunoon. Avain, Helsinki. JÄRVINEN, ANTERO 1997: Käärme. Jumalattaresta paholaiseksi: käärmeen ja ihmisen tarina. Kirjayhtymä, Helsinki. JOKINEN, ARJA 2016: Vakuuttelevan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen. ARJA JOKINEN, KIRSI JUHILA ja EERO SUONINEN (toim.): Diskurssianalyysi. Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö, 337–368. Vastapaino, Tampere. KANTOLA, JANNA 2014: Eläimet Veikko Huovisen tuotannossa. Luokittelusta eläinsuhteen ilmenemiseen. Joutsen: Kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen vuosikirja: 110. https://jyu.finna.fi/Record/arto.1602639. Karlshuker: bird-eating deer and flesh-eating sheep. http://karlshuker.blogspot.com/2014/02/bird-eating-deer-and-flesh-eating-sheep.html. Luettu 14.2.2018. LAHTINEN, TONI – LEHTIMÄKI, MARKKU 2008: Johdatus ekokriittiseen kirjallisuudentutkimukseen. TONI LAHTINEN ja MARKKU LEHTIMÄKI (toim.): Äänekäs kevät. Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, 7–28. SKS, Helsinki. LAPPALAINEN, MARKKU 2002: Lepakot: Salaperäiset nahkasiivet. Tammi, Helsinki. LINTUNEN, JARMO 2012:Laura Ruohosen näytelmä Suomies ei nuku ekosatiirina. Pro Gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. LINTUNEN, JARMO 2017: "Maapallo Falskaa": Laura Ruohosen näytelmän Luolasto monimuotoinen dystooppisuus. SAIJA ISOMAA ja TONI LAHTINEN (toim.): Pakkovaltiosta ekodystopiaan – Kotimainen nykydystopia, 174–187. Joutsen: Erikoisjulkaisuja 2. http://urn.fi/URN:NBN:fi–fe201705156413. LUMMAA, KAROLIINA 2010: Poliittinen siivekäs: Lintujen konkreettisuus suomalaisessa 1970–luvun ympäristörunoudessa. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja. Vol. 102. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. ——— 2013a: Luonnontieteellinen tieto lintuolemuksen rakentajana Alexis Kourosin Gondwanan lapsissa. Sananjalka: Suomen kielen seuran vuosikirja: 201. http://elektra.helsinki.fi/se/s/0558–4639/55/luonnont.pdf. ——— 2013b: Runous, ei-inhimillinen ja edustamisen politiikka. ILONA HONGISTO ja KAISA KURIKKA (toim.): Toisin sanoin: Taiteentutkimusta representaation jälkeen, 79–109. Eetos, Turku. LUMMAA, KAROLIINA – ROJOLA, LEA 2014: Johdanto: Mitä posthumanismi on? KAROLIINA LUMMAA ja LEA ROJOLA (toim.): Posthumanismi, 13–32. Eetos, Turku. Luontoportti: ankerias. http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kalat/ankerias. Luettu 1.2.2018. Luontoportti: metsähanhi. http://www.luontoportti.com/suomi/fi/linnut/metsahanhi. Luettu 13.12.2017. MALAMUD, RANDY 2009 (2003): Poetic Animals and Animal Souls. Palgrave Macmillan, New York. MIKKONEN, MINTTU 2017. ”Kuudes sukupuutto” hävittää lajeja paljon pelättyä rajummin. Helsingin Sanomat, 27.10.2017. PFISTER, MANFRED 1988: The Theory and Analysis of Drama. European Studies in English Literature. Cambridge University Press, Cambridge. PUCHNER, MARTIN 2010: The Drama of Ideas: Platonic Provocations in Theater and Philosophy. Oxford University Press, Oxford. REDLING, ELLEN 2014: New Plays of Ideas and an Aesthetics of Reflection and Debate in Contemporary British Political Drama. Journal of Contemporary Drama in English 2 (1): 159–169. doi:10.1515/jcde–2014–0012. http://www.degruyter.com/doi/10.1515/jcde–2014– 0012. RUOHONEN, LAURA 2004: Jälkisana. Teoksessa Kuningatar K ja muita näytelmiä. Otava, Helsinki. ——— 2012: Sinne ja takaisin: Matka draaman maisemaan. PAULA SALMINEN ja ELINA SNICKER (toim.): Jumalainen näytelmä. Dramaturgisia työkaluja, 32–44. Like, Helsinki. SIMONS, JOHN 2002: Animal Rights and the Politics of Literary Representation. Palgrave, Basingstoke. STEINBY, LIISA – TANSKANEN, KATRI 2013: Näytelmäkirjallisuus eli draama: Draaman analyysin peruskäsitteet. AINO MÄKIKALLI ja LIISA STEINBY (toim.): Johdatus kirjallisuusanalyysiin, 288–344. SKS, Helsinki. Stephens Island wren. http://www.nzbirds.com/birds/stephenswren.html. Luettu 14.2.2018. TÄHTINEN, TERO 2012: Eksyneitä eläimiä ja hitaita puita. Ympäristön politisoituminen suomalaisessa luontorunoudessa. Avain: Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti (3): 34–48. TANSKANEN, KATRI 2017: Yleisö kohtaa toisen: Etiikan dramaturgioita 2010–luvun suomalaisissa näytelmissä. Helsingin yliopisto, Helsinki. Wikipedia: olmi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Olmi. Luettu 26.1.2018. WWF: kiljuhanhi. https://wwf.fi/elainlajit/kiljuhanhi/ Luettu 13.12.2017. YLÖNEN, IIRIS 2009: Kuningatar Kristiinan salaisuus: Kerronta ja sukupuolisuus Laura Ruohosen näytelmässä Kuningatar K. Pro Gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.