Muodollisesti queer? : kertojuus, tilallisuus ja affektiivisuus Kirsti Kurosen ja Dess Terentjevan säeromaaneissa

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc/4.0/ Muodollisesti queer? : kertojuus, tilallisuus ja affektiivisuus Kirsti Kurosen ja Dess Terentjevan säeromaaneissa © 2024 SQS – Suomen Queer-tutkimuksen Seuran lehti Published version Marttinen, Heta Marttinen, H. (2024). Muodollisesti queer? : kertojuus, tilallisuus ja affektiivisuus Kirsti Kurosen ja Dess Terentjevan säeromaaneissa. SQS : Suomen Queer-tutkimuksen seuran lehti, 18, 53-70. https://doi.org/10.23980/sqs.146460 2024 SQS 1–2/2024 53 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen MUODOLLISESTI QUEER? Kertojuus, tilallisuus ja affektiivisuus Kirsti Kurosen ja Dess Terentjevan säeromaaneissa Heta Marttinen ABSTRAKTI Artikkelissani tarkastelen proosan ja runouden konventioita yhdistelevän säeromaanin ja queerin yhtymäkohtia kertojuuden, tilallisuuden ja affektiivisuuden näkökulmista. Tutkimuksellinen viitekehykseni nojaa kertomuksenteoriaan mutta hyödynnän luennassani myös multimodaalista stilistiikkaa ja affektitutkimusta. Analysoin artikkelissani kahta suomalaista nuorille ja nuorille aikuisille suunnattua säeromaania. Dess Terentjevan Ihana (2021) käsittelee Terentjevan muiden säeromaanien tapaan sukupuolen ja seksuaalisen moninaisuuteen sekä vähemmistöihin kuulumiseen liittyviä teemoja. Pintapuolisesti epäsuoremmin queer-tematiikkaan kytkeytyvä Kirsti Kurosen Merikki (2019) käsittelee minuuden ja identiteetin rakentumista ja hajoamista kerronnallisesti ja rakenteellisesti oivaltavalla tavalla, joka perustelee queer-näkökulman soveltamista teokseen. Artikkelissani kysyn, kuinka säeromaanille ominaiset kerronnalliset ja muodolliset keinot rakentavat kertomusta ja sen ilmentämää tematiikkaa. Millä tavoin tematiikka voi konkretisoitua tekstin asettelussa ja typografisissa ratkaisuissa? Millaista affektiivisuutta säeromaanin pelkistetty mutta merkityksiltään tiivis ilmaisu tuottaa? Voiko eri kirjallisuudenlajien konventioita yhdistelevän muodon ymmärtää itsessään queerina? Avainsanat: säeromaani; narratologia; kertoja; tilallisuus; affektiivisuus; Kirsti Kuronen; Dess Terentjeva ABSTRACT Formally queer? Narrative voice, spatiality, and affectivity in the verse novels by Kirsti Kuronen and Dess Terentjeva In this article, I examine the intersections of queerness and the verse novel, a literary form that combines conventions from prose and poetry, focusing on narrative voice, spatiality, and affectivity. My theoretical framework is based on narrative theory, but I also utilize multimodal stylistics and affect studies. I examine two Finnish young adult verse novels. Dess Terentjeva’s Ihana (2021, “Gorgeous”), like Terentjeva’s other verse novels, addresses themes related to gender and sexual diversity and minorities. Kirsti Kuronen’s Merikki (2019), which is superficially less directly connected to queer thematics, explores the construction and deconstruction of selfhood and identity in both narratively and formally insightful ways that justifies the application of the queer perspective to Kuronen’s novel. In my article, I ask how the narrative and formal techniques of the verse novel construct the narrative as a whole and its themes. In what ways can the themes be concretized in the text’s layout and typographical choices? What kind of affectivity does verse novel’s concise yet complex narration produce? Can a form that combines conventions of different literary genres be understood as queer in itself? Keywords: verse novel; narratology; narrative voice; spatiality; affectivity; Kirsti Kuronen; Dess Terentjeva SQS 1–2/2024 54 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen Hahmottelen tässä artikkelissa kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa viime vuosina yleistyneen säeromaanin1 ja queerin välisiä yhtymäkohtia. Säeromaani (engl. verse novel) on ollut korostetusti nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu kirjallisuudenlaji, joka hyödyntäessään sekä kertovalle proosalle että runoudelle ominaisia keinoja pakenee ja muokkaa vakiintuneita lajimääritelmiä ja -kategorioita. Säeromaanissa juonivetoinen, henkilöhahmoihin kiinnittynyt kerronta on jäsentynyt vaihtelevan pituisiksi, kielen syntaktisia ja semanttisia rajoja venyttäviksi säkeiksi. Tekstin asettelun rinnalla säeromaaneissa hyödynnetään usein erilaisia typografisia keino- ja, jotka tekevät tekstistä korostetun visuaalista. Vähäinen tekstimäärä ja runsaasti tyhjää tilaa kirjan sivuille jättävä asettelu tuovat helposti mieleen selkokirjallisuuden. Ilmavuus ja helppolukuisuus eivät kuitenkaan säeromaanissa kulje aina käsi kädessä. Ilmava ja pelkistettykin kerronta on usein merkityssisällöiltään tiivistä: säeromaaneissa käsitellään tyypillisesti sensitiivisiä ja raskaita, jopa tabuluontoisia aiheita (esim. Friesner 2016, 53), minkä lisäksi pelkistetty kieli tuottaa kerrontaan runoilmaisulle ominaista monimerkityksisyyttä ja -tulkintaisuutta. Artikkelissani keskityn kahteen suomalaiseen säeromaaniin, Kirsti Kurosen Merikkiin (2019; viitteissä M) ja Dess Terentjevan Ihanaan (2021; viitteissä I). Selvitän, millaisin keinoin queerin, kirjallisen muodon ja tematiikan välinen yhteys säeromanien kaltaisissa erilaisia rakenteellisia ja tyylillisiä keinoja yhdistelevissä teoksissa muodostuu. Feminististä ja queer-narrato- logiaa kehittänyt Susan S. Lanser on korostanut sitä, että teoksen queerius voi ilmetä henkilö- ja kertojahahmoihin tai tematiikkaan kytkeytyvän sukupuolisen ja/tai seksuaalisen monimuotoisuuden ja -tulkintaisuuden ohella myös epäkonventionaalisten, narratologisia malleja problematisoi- 1 Yhden ensimmäisistä suomalaisista säeromaaneista kirjoittanut Kirsti Kuronen antaa kunnian säeromaani-käsitteen kehittämisestä Anneli Kannolle, joka ehdotti sitä verse novel -käsitteen suomennokseksi Kurosen pohtiessa oman esikoissäeromaaninsa lajimäärettä (Kuronen 2019). vien ja rikkovien kerrontatekniikoiden kautta. Juuri näihin tekniikoihin tulisi myös queer-näkökulmaa hyödyntävässä kirjallisuudentutkimuksessa kiinnittää enemmän huomiota. (Lanser 2013; 2015, 30–31; 2018, 924, 934–935; ks. myös Säntti 2020b, 79.) Queeria on jäsennetty myös suhteessa kokeellisen kirjallisuuden ja kirjoittamisen traditioon (esim. McCallum 2022; Bradway 2020). Yhtäältä kokeellisuuden ja queerin suhde voidaan nähdä niin muodon kuin sisällön tasolla synergisenä: kokeelliset keinot tuottavat teokseen queeriutta, teoksen queerius antaa pontta kokeileville ja vaihtoehtoisille ilmaisukeinoille. Toisaalta muodolliset kokeilut antavat myös mahdollisuuden lukea teosta ”kieroon”, tuottaa ja löytää queeriutta teoksiin ja teoksista, joissa sitä ei pintatasolla ole. Pia Livia Hekanaho (2011) on kehitellyt tekstuaalisen queerin käsitettä, jonka voi lähtökohtaisesti ajatella soveltuvan säeromaanissa tekstin pintatasolla tapahtuvan variaation kautta syntyvien tulkinnallisten ja temaattisten jännitteiden ja affektien avaamiseen. Hekanahoa (2011, 36) mukaillen katson asianmukaiseksi soveltaa queeria laaja-alaisemmin kuin yksinomaan seksuaalisuuden ja sukupuolen jäsentämisen välineenä. Laajasti ymmärrettynä ”queerin käsitteen avulla voi tarkastella tekstin ja lukijan välisen suhteen niitä aspekteja, jotka ylittävät tai haastavat omaksumamme käsitteellistämisen tavat” (Hekanaho 2011, 36–37). Kiinnitän luennassani siis huomiota myös siihen, millaisia (vaikeasti käsitteellistettäviä tai käsiteltäviä) tuntemuksia tarkastelemani säeromaanit tuottavat. Lisäksi sovellan analyysissani multimodaalista stilistiikkaa. Stilistiikka eli tyylintutkimus on perinteisesti keskittynyt kielen ja tekstien välittämiin merkityksiin.2 Sosiosemiotiikan piirissä kehittyneen multimodaalisen 2 Myös queer-orientoituneessa kirjallisuudentutkimuksessa on hyödynnetty stilistiikan välineitä. Tällöin teoksen tyyli (style) nähdään yhtenä keskeisenä teoksen queeriutta ja monitulkintaisuutta rakentavana tekijänä (esim. Ohi 2011; queer-stilistiikasta esim. Kłaniecki 2023). SQS 1–2/2024 55 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen tutkimuksen (esim. Kress & van Leeuwen 2001) välineistöä hyödyntävä multimodaalinen stilistiikka puolestaan huomioi kielen ohella myös muut merkityksiä potentiaalisesti muodostavat keinot, joihin lukeutuvat niin kerronnalliset keinot kuin tekstin ulkoasu, kuten tekstin asettelu ja typografiset keinot. Multimodaalisen stilistiikan näkökulmasta tekstin kokonaismerkitys muodostuu siis tekstin verbaalisen ja visuaalisen sisällön vuorovaikutuksessa, mikä tekee menetelmästä soveltuvan myös säeromaanin analyysiin. (Nørgaard 2019, 24–25.) Kuronen ja Terentjeva ovat säeromaaneissaan3 käsitelleet nuorten elämään liittyviä kipukohtia yksinäisyydestä mielenterveyden, oman identiteetin ja seksuaalisuuden rakentumisen kysymyksiin. Keskeiseltä tematiikaltaan sekä kerronta- ja muotoratkaisuiltaan Kurosen Merikki ja Terentjevan Ihana ovat hyvin erityyppisiä, mikä osaltaan tekee niiden käsittelystä samassa artikkelissa hedelmällistä. Kolmannessa persoonassa kerrotun Ihanan päähenkilö, yläkouluikäinen Lilja on krooninen ihastuja ja panseksuaali4. Hän ihastuu milloin kehenkin, lähinnä heidän sosiaalisen median profiiliensa perusteella: ”Lilja ei oikeastaan edes ymmärrä millaista olisi jos sukupuoli rajaisi / Lilja välittää itse eniten siitä, millainen viba tyypistä lähtee / mutta eihän kukaan sitäkään valitse” (I, 15.) Liljan elämä järkkyy, kun hänen tuorein ihastuksensa, muunsukupuolinen Vani, paljastuu hänen isänsä uuden naisystävänsä lapseksi. Vanin venäläissyntyinen äiti ei ole tietoinen lapsensa identiteetistä, eikä Vani myöskään aio kertoa siitä ennen 3 Kurosen kokonaisuutena laajaan tuotantoon lukeutuu Merikin lisäksi säeromaanit Paha Puuska (2015) ja Pönttö (2017). Sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuutta teoksissaan käsittelevän Terentjevan säeromaanituotantoon puolestaan kuuluu esikoisteos Ihanan ohella Freestyle (2023) ja Zeno (2024). 4 SETA:n määritelmän mukaan ”Panseksuaali eli panseksuaalinen henkilö tuntee seksuaalista ja/tai emotionaalista vetoa kaikkia sukupuolia olevia ihmisiä kohtaan. Panseksuaalille kiinnostuksen kohteen sukupuolella ei ole merkitystä.” https://seta.fi/sateenkaaritieto/seksuaalinen-suuntautuminen/panseksuaalisuus/ (13.5.2024). täysi-ikäistymistään. Tutustuessaan aiemmin vain sosiaalisessa mediassa seuraamaansa Vaniin Lilja joutuu kasvokkain myös omien ennakkoluulojensa kanssa. Onko hän, joka vetää Vanin puolivahingossa kaapista ja sortuu binääriseen sukupuoliajatteluun tavatessaan tämän tulevan seurustelukumppanin Allun, yhtään sen tiedostavampi ja suvaitsevaisempi kuin konservatiivinen sekä trans- ja homofobinen äiti? Siinä missä Ihanassa tarkastellaan suorasanaisesti ja kriittisesti normatiivisia käsityksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, Kurosen kolmas säeromaani Merikki punoutuu oman identiteetin rakentumisen kysymyksiin ystävyyden ja mielenterveyden näkökulmista. Kahden kertojahahmon vuorottelun kautta rakentuvan Merikin lukeminen queer-näkökulmasta ei ole yksioikoista. Kuten Joonas Säntti kirjoittaa, ”queer ei voi toimia vain synonyymina teoksen yleisemmälle ambiguiteetille tai outoudelle, koska silloin kadotetaan käsitteen poliittinen merkitystaso” (Säntti 2020a, 291). Teosluennoissani pyrinkin osoittamaan, että säeromaanin lajityyppien välisiä rajoja rikkova – tai pikemminkin niitä pakeneva – rakenne, Merikin identiteettiin ja yksilönä kasvuun liittyvä tematiikka sekä tapa, jolla tematiikka rakentuu, perustelevat queer-näkökulman soveltamista Kurosen teokseen. Säeromaani on hybridimäisyytensä takia kiehtova tutkimuskohde myös runoudentutkimuksen kannalta5, mutta kertomusteoreettisesti orientoituneena tutkijana keskityn säeromaanin muodollisiin, rakenteellisiin ja kerronnallisiin piirteisiin ensisijaisesti kertomuksentutkimuksen näkökulmasta ja kertomusteoreettisin välinein. Teosanalyysieni lähtökohtana on kaksi narratologian peruskäsitettä – ääni ja tila – jotka ovat oleellisia 5 Sakari Katajamäki on Lastenkirjainstituutin ”Näkökulmia nuortenkirjallisuuden tutkimukseen” -luentosarjalla syksyllä 2023 pitämässään luennossa eritellyt 2000-luvun säeromaania runoudentutkijan näkökulmasta. Luento on nähtävillä luentosarjan Youtube-kanavalla: https://www.youtube.com/ watch?v=gffsMZbCpl0 (13.5.2024). SQS 1–2/2024 56 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen käsitteitä myös niin queer-narratologiassa kuin queer-tutkimuksessa yleisemminkin. Kysyn, kuinka säeromaanille ominaiset kerronnalliset ja muodolliset keinot rakentavat kertomusta ja sen ilmentämää tematiikkaa. Millä tavoin tematiikka voi konkretisoitua tekstin asettelussa ja typografisissa ratkaisuissa? Voiko eri kirjallisuudenlajien konventioita yhdistelevän muodon ymmärtää itsessään queerina? Artikkelini lopussa pohdin myös säeromaanin pelkistetyn mutta merkityksiltään tiiviin kerronnan tuottamaa affektiivisuutta. En keskity lajiteoreettisiin kysymyksiin, sillä nämä ansaitsisivat kokonaan oman artikkelinsa, mutta joitakin luentani kannalta oleellisia määritelmällisiä suuntaviivoja on kuitenkin syytä hahmotella. Säeromaani muotona ja lajina Pitkään kirjallisuushistorialliseen, ennen kaikkea eeppisen runouden traditioon kytkeytyvä säeromaani on nykymuodossaan kehittynyt angloamerikkalaisen nuortenkirjallisuuden piirissä 1980-luvulta alkaen (esim. Sauerberg 2004; Cadden 2011, 21). Suomalaisessa kirjallisuudessa säeromaani on verrattain tuore tulokas. Suomalaisten nuortenkirjailijoiden kirjoittamia säeromaaneja on runsaammissa määrin alkanut ilmestyä vasta 2010-luvulta alkaen6. Myöskään akateemista tutkimusta suomalaisesta säeromaanista ei vielä olla juurikaan tehty7. Sen sijaan kansainvälisessä tutkimuksessa 6 Tässä artikkelissa käsittelemieni Kirsti Kurosen ja Dess Terentjevan lisäksi nuorille suunnattuja säeromaaneja ovat kirjoittaneet muun muassa J.S. Meresmaa, Veera Salmi, Salla Simukka ja Sanni Ylimartimo. Säeromaanimaisia piirteitä voidaan löytää myös esimerkiksi Vilja-Tuulia Huotarisen palkitusta Valoa valoa valoa -romaanista (2011). 7 Huhtikuuhun 2024 mennessä ainoa löytämäni säeromaania käsittelevä akateeminen teksti on Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden vuoden 2022 vuosikirja Sanelmassa ilmestynyt Venla Heinämäen (2023) artikkeli ”Kasvun kuvaukset ja nuoren naisen identiteetti Kirsti Kurosen säeromaanissa Pönttö (2017)”, joka perustuu Heinämäen kandidaatintutkielmaan. on keskusteltu runsaasti muun muassa säeromaanin kirjallisuudenlajien rajapinnalle asettuvasta ja niiden konventioita sekoittavasta ominaislaadusta. Kiinnostus on kohdistunut esimerkiksi siihen, onko säeromaani proosaa vai runoutta, sekä siihen, millaiset piirteet säeromaanissa viittaavat runouteen, mitkä puolestaan proosaan. (Esim. Coats 2018; Cadden 2018; Stahl 2021.) Kaksinapaisten jaotteluiden sijaan säeromaania voisi luonnehtia hybridigenreksi, jolla viitataan genrerajoja rikkoviin ja eri lajien konventioita yhdisteleviin teoksiin (esim. Galster 2005, 226–227; myös Karkulehto 2012, 199–200). Lähtökohtaisesti on kuitenkin muistettava, että kaikki kirjallisuudenlajit ovat jo itsessään monimuotoisia ja – voisi jopa ajatella – hybridimäisiä omalla tavallaan. Esimerkiksi romaani on, kuten Mihail Bahtin kirjoittaa, plastinen, alati muuttuva ja vaikeasti määriteltävissä. Se kykenee sulauttamaan itseensä muiden kirjallisuudenlajien (ja myös tekstilajien, mistä kirje- ja päiväkirjaromaanit ovat erinomainen historiallinen esimerkki) piirteitä, ja niin sanottu romaanisaatio on vaikuttanut myös muiden lajien kehitykseen. (Bahtin 1979, 466–472, 502–503.)8 Toki vastaava pätee myös runouteen, sillä kuten jo Auli Viikari (1987, 215) on Josef Hrabákiin viitaten todennut, proosassa ja runoudessa tapahtuvat muutokset ovat kirjallisessa evoluutiossa usein vastavuoroisia. Epäilemättä säeromaani on spesifi kirjallisuudenlaji, jolla monimuotoisuudestaan huolimatta on omat tunnistettavat muodolliset, kielelliset ja sisällölliset piirteensä (ks. esim. Addison 2009; Alexander 2005; Coats 2018; Stahl 2021). Lajimäärittelyä enemmän painottaisin kuitenkin säeromaania erilaisia ilmaisun ja merkityksenmuodostumisen keinoja 8 Yhtenä esimerkkinä kirjallisten genrejen muuntuvuudesta voisi mainita Petri Tammisen ja oopperalaulaja Helena Juntusen yhdessä kirjoittaman Juntusen ”kaunokirjallisen elämäkerran” Joskus liikaa, aina liian vähän (2023), jonka anekdoottimaisessa ja fragmentaarisessa kerronnassa on huomattavaa säeromaanimaisuutta. Kirjallisuudenlajien joustavuudesta ks. myös Derrida 1992.. SQS 1–2/2024 57 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen mahdollistavana ja kokeilevana kirjallisena muotona (Friesner 2016, xv). Ymmärrän muodon tekstin rakentumisen periaatteena, jossa yhdistyvät kielen abstraktius ja tekstin materiaalisuus merkityksiä kantavina ja tuottavina ilmaisun keinoina. Säeromaanin hybridimäisyys juontuu sen tavasta hyödyntää proosan ja runouden konventioita. Konventioiden yhdistely tekee siitä epäkonventionaalista tavalla, jonka ansiosta säeromaanin voi nähdä myös osana kokeellisen kirjallisuuden jatkumoa (ks. esim. Bray, Gibbons & McHale 2012, 1; Kinnahan 2004; Bradway 2020, 1301). Genrehybridinä säeromaani on myös omalla tavallaan (potentiaalisesti) queer (ks. Karkulehto 2012, 203, 206, 209). Liudentaessaan lajikategorioiden rajoja säeromaani muistuttaa genremäärittelyn normatiivisuudesta ja siitä, että määrittelyä ohjaavat normit ovat jatkuvassa muutoksessa. Säeromaanissa säe- ja romaanimuoto eivät ole binäärisessä suhteessa, vaan yhdistellessään erilaisia tyylejä, tekniikoita ja ilmaisukeinoja säeromaani tekee näkyväksi kirjallisten genrejen, konventioiden ja rakenteiden monimuotoisuuden. Se herättää kysymään, mitä on romaanikirjallisuus ja mitä puolestaan runous – ennen kaikkea se näyttää, mitä ne voivat olla toisiinsa sulautuneena. Samalla on muistettava, että säeromaani on erityisesti nuorille ja nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta. Yksi nuortenkirjallisuudelle tunnusomaisista sisällöllisistä piirteistä on ollut erilaisten tabuluontoisten, sensitiivisten ja raskaiden aiheiden käsittely. Esimerkiksi seksuaalisuuden, mielenterveyden ja väkivallan kysymykset ovat olleet suomalaisessakin nuortenkirjallisuudessa läsnä koko 2000-luvun ajan. (Heikkilä-Halttunen & Rättyä 2003, 5; Heikkilä-Halttunen 2003, 68–70.) Myös sateenkaaritematiikka – sukupuolten, seksuaalisuuksien sekä perhe- ja suhdemuotojen moninaisuus – on alkanut näkyä yhä vahvemmin ei vain nuortenvaan myös lastenkirjallisuudessa9. Yhtenä säeromaanin vahvuutena voidaan 9 Trans-teemoista kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa ks. esim. Aarnio 2023. pitää sitä, miten pintapuolisesti keveä muoto mahdollistaa vaikeiden, herkästi iholle tulevien aiheiden käsittelyn. Esimerkiksi Kuronen (2019b) on kirjoittanut siitä, kuinka juuri säemuoto antaa mahdollisuuden rikkoa perinteisen lineaarisen ja syyseuraus-suhteisiin perustuvan juonen ympärille rakentuvan (proosa)kerronnan konventioita ja fokusoida tapahtumien jatkumon ja logiikan sijaan yksittäisiin hetkiin, henkilöhahmojen ajatuksiin, kokemuksiin ja tuntemuksiin. Tapahtumien sijaan pääpainon saavat ne merkitykset, joita kokevat henkilöhahmot niihin liittävät. (Kuronen 2019b; Friesner 2016, 33; ks. myös Simukka 2021.) Pelkistetty kieli ja fragmentaarinen muoto, tekstiin ja kertomukseen muodostuvat tyhjät tilat ja hiljaisuudet tuovat ilmaisuun väljyyttä ja vapautta, joka antaa myös lukijalle tilaa hengittää ja hengähtää. Kertovat ja kertautuvat äänet Ääni (voice) on paitsi säeromaania oleellisesti määrittävä käsite (Alexander 2005; Cadden 2011) myös keskeinen kertomusteoreettinen konsepti. Susan S. Lanser (2018, 926) on todennut, että teoreettisena käsitteenä ääni on jo itsessään potentiaalisesti queer, sillä käsitettä käytetään useimmiten metaforisessa merkityksessä. Gérard Genetten (1980) Narrative Discourse -teoksessaan esittämän analyyttisen mallin mukaisesti ääni kuitenkin tavataan palauttaa kertovan diskurssin tuottavaan entiteettiin kysymällä ”kuka puhuu?”10. Kyseessä on myös queer- ja feministisen narratologian kannalta merkittävä käsite, sillä näiden suuntausten perusteita on rakennettu keskittymällä nimenomaan kertojan ääneen sekä purkamalla 10 Kun pohditaan äänen merkitystä Genetten teoriassa, on hyvä muistaa, että Genetten teorian perusta on osaltaan kielitieteellisissä kategorisoinneissa. Ranskassa voix on verbin pääluokka, joka yhtäältä ilmaisee verbin argumenttien semanttisia rooleja, toisin sanoen sen, onko lauseen subjekti tekijä vai tekemisen kohde. Genettelle ääni on ensisijaisesti kieliopillinen käsite, jonka kautta voidaan tarkastella kerrontatilanteen (hierarkkista) rakentumista. SQS 1–2/2024 58 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen kertojaan ja kerrontaan liittyviä sukupuolittuneita konventioita (Warhol 2001; Lanser 2018). Säeromaania koskevassa keskustelussa ääni on puolestaan toiminut käsitteenä, jonka kautta painotetaan säeromaanin kiinteästi, jopa kiihkeästi, kokevaan subjektiin kiinnittyvää ja runokeinoja hyödyntävää kerronnan näkökulmaa. Säeromaanien puheenomainen kieli ja kerronnan rytmittyminen perinteisestä proosakerronnasta poikkeavalla tavalla liittää säeromaanin myös suulliseen kertomaperinteeseen tavalla, joka korostaa äänen merkitystä entisestään. (Alexander 2005, 270–271; Cadden 2011, 21–24.) Voisikin kysyä, onko säeromaaneissa kertojaa vai pitäisikö tähän kerronnan tuottavaan entiteettiin viitata puhujana. Esimerkiksi Henrieke Stahl (2021, 91, 110–112) on artikkelissaan erottanut toisistaan säeromaanin (verse novel) ja runoromaanin (novel in poems). Eritellessään jälkimmäisen erilaisia alatyyppejä ja erityispiirteitä hän tekee vertailua myös säeromaaniin. Yksi oleellinen ero näiden muotojen välillä on Stahlin mukaan siinä, että runoromaaneissa korostuvat puhujuus ja eräänlainen ”kaikkialla läsnä oleva tekstuaalinen subjekti” (an omnipresent textual subject) kerronnan taustalla, kun taas säeromaanien kerronta palautuu tavallisimmin (fiktiiviseen) kertojaan. Tässä yhteydessä eroa kertojan ja puhujan välillä voi kuitenkin pitää lähinnä semanttisena, sillä käsitteenmäärittely palautuu varsin samankaltaisiin lähtökohtiin. Siinä missä runoanalyysin yhtenä keskeisenä komponenttina on puhetilanne (esim. Viikari 1987, 54–55), erityisesti retorisen kertomuksentutkimuksen hengessä kertomus voidaan määritellä eri tasoilla tapahtuvaksi, tarkoitusperäiseksi kommunikaatioksi (esim. Phelan 2011, 57). Mielenkiinto kohdistuu kummassakin tapauksessa samoihin premisseihin: kuka puhuu tai kertoo, kenelle, mistä tilanteesta ja minkä takia? Teosanalyysin näkökulmasta säeromaani on siis lähtökohtaisesti avoin erilaisille käsitteellisille jäsennyksille ja tämän takia tietyssä mielessä käsitteellisesti queer saadessaan niin kertomuskuin runoanalyysin perusteet problematisoitumaan ja uudelleenmäärittymään (ks. Lanser 2018, 926). Siirryn seuraavaksi tarkastelemaan sitä, millä tavoin kertojanääni Kurosen ja Terentjevan säeromaaneissa rakentuu ja miten sen kautta puolestaan rakennetaan teosten teemoja. Kertojuus ja kertojanäänen merkitys muodostuu keskeiseksi rakenteelliseksi ja temaattiseksi piirteeksi erityisesti Kurosen Merikissä. Teoksessa on kaksi henkilökertojaa11, joista sivumäärällisesti hallitsevaksi kertojaksi nousee teini-ikäinen Meri. Harvakseltaan ääneen pääsevän, vastikään paikkakunnalle muuttaneen Marikin osuudet ovat kuitenkin kokonaisuuden kannalta erityisen painokkaita. Tekstuaalisella tasolla eroa kahden kertojan välille tehdään niin kielellisin kuin rakenteellisin keinoin. Merin voi katsoa nousevan kertomuksen keskushenkilöksi jo sen vuoksi, että pääsääntöisesti hänen kerrontansa vie tarinaa eteenpäin, mutta myös siksi, että hänestä rakentuu verrattain avoin ja selkeästi yksilöitävä henkilöhahmo. Sen sijaan Marikkia voisi pitää esimerkkinä aavemaisesta queerlapsesta (the ghosted queer child; Stockton 200912). Queer-orientoituneessa lastenkirjallisuudentutkimuksessa käsitteellä on viitattu lapsihahmoihin, jotka problematisoivat konventionaaliset tavat representoida lapsuutta, lapsihahmoja sekä heidän identiteettiään ja seksuaalisuuttaan (Österlund 2012, 260–261). Marikki pysyttelee lähes koko kertomuksen ajan etäisenä, anonyymina ja 11 Henkilökertoja (character narrator) on James Phelanilta (2005, xi) juonnettu käsite, joka viittaa käytännössä samaan kuin yleiskielinen minäkertoja tai genetteläinen homodiegeettinen kertoja, mutta on nähdäkseni näitä käsitteitä ymmärrettävämpi ja tarkkarajaisempi: se viittaa toimijaan, joka on sekä kertoja että kertomansa tarinan henkilöhahmo. Hän-kertojaa tai heterodiegeettistä kertojaa voidaan vastaavalla logiikalla kutsua (suomalaisittain hieman kömpelösti) ei-henkilökertojaksi (noncharacter narrator). 12 Stocktonin aavemainen queerlapsi perustuu osin Terry Castlen (1993) ajatukseen siitä, kuinka lesbinen halu on aavemaisesti läsnä länsimaisessa kulttuurissa. SQS 1–2/2024 59 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen ääriviivattomana. Muiden kertomuksen henkilöhahmojen tapaan lukijan on vaikea saada Marikista otetta, hahmottaa hänen suhdettaan Meriin tai asemaa tarinassa. Merikistä voidaan hahmottaa kaksi kokonaisuuden kannalta keskeistä juonnetta. Yhtäältä kertomus fokusoituu Meriin ja tämän välirikkoon parhaan ystävänsä Ruusun kanssa. Merin on vaikea käsittää, mitä heille, aiemmin lähes erottamattomalle kaksikolle, on tapahtunut. Epäilemättä juuri erottamattomuus on ollut Ruusulle liikaa. Kun Meri alkaa tivata Ruusulta syitä tämän käytökseen, Ruusu vuodattaa: ”etkö sä tajua että kaikki / menee AINA sun ehdoilla, / mä olen pelkästään sun jatke / [--] sä pomotat ja sulla on aina viimeiset sanat, / jos joku asia on sulle tärkeä / sen pitää olla mullekin tärkeä / tai sä alat keuhkota” (M, 26.) Merin kokemuksen kautta piirtyvä kuva heidän ystävyydestään on huomattavasti monitahoisempi. Ruusun vuodatuksessa voi kuitenkin olla perää, kun otetaan huomioon, kuinka kiivaasti Meri koettaa tarttua heidän ystävyyteensä. Toinen, omalla tavallaan Merin ja Ruusun välirikkoon liittyvä juonne rakentuu sekaannuksesta, jonka kaupunkiin muuttava Marikki saa aikaan. Kertomuksen loppupuolelle asti melko vaikeaselkoisena hahmona pysyttelevä Marikki paljastuu lopulta Merin kaksoisolennoksi tyttöjen tavatessa toisensa ensimmäisen kerran. Kertomuksen maailmassa heidät on sekoitettu toistuvasti toisiinsa. Koska kukaan ei ole ollut tietoinen Marikista, Meriin on alkanut kohdistua epäilyjä ja syytöksiä ja hänen väitetään olleen paikoissa, joissa hän ei ole ollut. Ystävyyden rakoilu ja perättömät väitteet johtavat siihen, että Meri alkaa pelätä minuutensa ja mielenterveytensä hajoavan: ”mutta. jos. / jos se olen sittenkin minä. / jos unohdan asioita. / jos mieli särkymässä. / jos aivosairaus. / jos rikki. minä. Meri. rikki.” (M, 37.) Nämä juonteet yhdistyvät kertomuksen lopussa, kun Marikki ja Meri kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa. Kohtaus on oleellinen sekä temaattisella että rakenteellisella tasolla, sillä näiden kahden toisiaan ulkoisesti muistuttavan kertojahahmon kohdatessa myös heidän erilliset kertojanäänensä alkavat lomittua: Pulautan aamukahvit lavuaariin. Juon suoraan hanasta. Pyyhin suun hihaan. Silmistä valuu vettä. pitääkö minun odottaa että oksentaja menee ulos? jos se on joku tuttu, jos se on Ruusu Näen peilistä kun vessan ovi aukeaa. Joku tulee ulos. En vittu sano mitään. En edes katso. se roikottaa päätään lavuaarissa, ei ainakaan Ruusu, menen toiselle lavuaarille, väännän hanan auki ja pesen kädet Hei ihan totta. Eikö täällä saa edes oksentaa rauhassa. Heti joku tunkemassa kylkeen ja kurottelemassa saippuaa. Tajua surkimus, mä haluan olla yksin. Yksin. No just. Kaiva vielä harja typerästä repustasi ja rupea… (M, 96.) Kohtaus etenee vuorotellen Merin ja Marikin näkökulmien välillä säilyttäen kummankin henkilökertojan diskurssille leimalliset kielelliset ja asettelulliset piirteet. Siinä missä Merin kerronta on verrattain kirjakielistä, joskin välimerkitöntä, Marikin kerronta on puhekielisempää, mutta lyhyiksi lauseiksi rytmitettyä. SQS 1–2/2024 60 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen Henkilöhahmoihin palautuvan kertojuuden ja äänen kannalta oleellista kohtauksessa on se, kuinka siinä tiivistyy koko kertomuksen ajan kerrontaan ja keskeisiin henkilöhahmoihin rakentunut monitulkintaisuus ja häilyvyys. Kyseiseen kohtaukseen asti yhtäältä Marikin luotaantyöntävyys ja anonyymiys sekä toisaalta Merin omaan mielen järkkymiseen kohdistuva pelko rakentavat kertomukseen ja kerrontaan vaikeasti hahmottuvaa ambivalenssia ja epävarmuutta, jota myös lukijan on koetettava jäsentää (vrt. Hekanaho 2011, 47). Onko kyse kahdesta erillisestä henkilöhahmosta kertomuksen maailmassa vai onko Merin huoli sittenkin aiheellista? Onko Meri sekoamassa ja onko aivan kertomuksen loppuun asti nimettömänä pysyvä kertojahahmo yksinomaan hänen jakautuneen persoonallisuutensa heijastumaa? Voidaan ajatella, että Merikissä varioidaan klassista kaksoisolentomotiivia: kahden persoonaltaan erilaisen ja eri tavoin itsensä kanssa kamppailevan mutta ulkoisesti toistensa kaltaisen henkilöhahmon kohtaaminen tekee heistä molemmista yhtenäisen. Merin ja Marikin kohtaamista olisi mahdollista luonnehtia myös käsitteellä unheimlich tai uncanny (ks. esim. Royle 2003; myös Castle 1995). Ensikohtaamisensa hetkellä henkilöhahmot ovat toisilleen tuttuja ja vieraita samanaikaisesti. Tähän liittyy oleellisesti Merin kerronnassa toistuva peilimotiivi. Peilin takana avautuva vastamaailma ja peilin heijastamat kaksoisolennot ovat laajalti eri taiteissa ja filosofiassa varioitu ajatus (Melchior-Bonnet 2004, 266–277). Merikissä tämä ”vastamaailma” ei kuitenkaan avaudu peilin takana, vaan sen edessä. nyt se herää, nostaa päätään ja katsoo… ja katsoo peiliin… ei vaan minä katson peiliin ja näen, niin mitä minä näen? peilistä katsoo… kuka peilistä katsoo? Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Päässä surisee. Näen kahtena. (M, 97.) Meri ja Marikki näkevät toisensa kasvoista kasvoihin ensimmäistä kertaa nimenomaan peilin kautta, peilikuvina, ja toistensa peilikuvissa he näkevät myös itsensä. Peiliin ja peilikuviin liittyy kuitenkin huomionarvoinen paradoksi. Olen aiemmassa artikkelissani kirjoittanut: Katsellessaan itseään [peilistä] henkilöt näkevät itsensä ja elämänsä paitsi sellaisina kuin ne ovat, myös sellaisina kuin ne voisivat olla. Peili jäljentää todellisuutta yksityiskohtaisesti, mutta peilikuva ei ole täysin todenmukainen vaan enemmän tai vähemmän vääristynyt. Se on nimenomaan todellisuuden peilikuva, vastakohta. (Marttinen 2012, 43.) Melchior-Bonnet (2004, 259) on muistuttanut, omat kasvot ovat ihmiselle usein kaikista vieraimmat. Osaltaan tämä johtuu siitä, että olemme tottuneet näkemään itsemme peilien ja muiden heijastavien pintojen kautta, siis peilikuvana. Peilikuvan väistämätön ”vääristyneisyys” on hahmotettavissa toisessa Merikin kohtauksessa, jossa peilillä on keskeinen asema. Merillä on ollut tapana lahjoa pikkuveljeään Valoa, jotta saisi pukea tämän tytöksi ja ottaa tästä kuvia (M, 54). Veljen tivatessa myöhemmin syytä Meri ei aluksi osaa vastata, mutta pohtii tuonnempana etsineensä muista ihmisistä peiliä, josta tunnistaisi itsensä ja jonka antaman kuvan hyväksyisi: tein veljestä kauniin ja kuvittelin katsovani peiliin omatekoisesta kuvasta luulin saavani juuri sellaisen kuin tahdoin, katsoin kuvaa ihaillen mutta petyin aina peili ei ihaillut minua (M, 86–87.) SQS 1–2/2024 67 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen Samalla tekstin rakentuminen ja liike, joka tekstiin syntyy tai jonka teksti synnyttää, heijastelevat Liljan mielenmaisemaa ja orientaatiota kerrotussa tilassa. Asettelullisten ja typografisten keinojen voi nähdä heijastelevan Liljan suhdetta muihin henkilöhahmoihin ja muiden henkilöhahmojen Liljassa aikaansaamia reaktioita. Mikko Carlson (2014) on Christer Kihlmanin omaelämäkerrallista tuotantoa käsittelevässä väitöskirjassaan kehitellyt tekstuaalisen queer-tilan käsitettä. Carlsonin tarkastelemien autofiktiivisten tekstien tavoin säeromaanit purkavat ja kyseenalaistavat vakiintuneita genrerajoja, joten käsite voi auttaa jäsentämään myös sitä, kuinka Terentjevan ja Kurosen teoksissa kertova teksti, tekstitila ja tematiikka nivoutuvat yhteen. Carlson kirjoittaa: Ajatus tekstuaalisesta queer-tilasta vaatii lukijan pohtimaan tapoja, joilla osittainen tai moniselitteinen seksuaalisuutta ja sukupuolta problematisoiva omaelämäkerrallisuus voi tulla kerrotuksi. Samalla se haastaa tulkitsemaan rajanylityksiä, joissa joki totunnainen tai normatiivinen järjestys murtuu ja aiemmin näkymättömästä tulee näkyvää – queeria, pervoa. (Carlson 2014, 180.) Tekstuaalisessa queer-tilassa ”kulttuurisesta, temaattisesta ja kerronnallisesta tilasta tulee toisiaan täydentäviä ja toisistaan erottamattomia” (Carlson 2014, 281). Säeromaanissa tällainen tila rakentuu kertovan ja/tai kokevan henkilöhahmon kautta tekstin merkityssisällön ja materiaalisuuden risteyskohdassa. Yhtäältä se antaa mahdollisuuden kiertää suoraviivaisimman ja pintapuolisimman tulkinnan taakse (kuten Merikissä). Toisaalta se tarjoaa näkymän tekstin kautta muodostuvaan henkilökohtaisesti ja henkilökohtaisena koettuun ja hahmotettuun tilaan (kuten Ihanassa). Säeromaani ja fragmentin affekti Artikkelini lopuksi pohdin vielä säeromaanin yhteyttä affektiivisuuteen. Säeromaanissa kerronnalliset rakenteet ja ratkaisut tuottavat merkityksiä ja mahdollistavat tulkintoja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä, muuntuvat ja monistuvat myös queerilla tavalla, kuten olen analyysissani osoittanut. Samalla tulee näkyväksi se, kuinka affektiivisuus on sisäänrakennettu säeromaanien muotoon ja kieleen: jokaisella sanalla, sananvalinnalla, rivijaolla ja välimerkillä – tai sen puuttumisella – on merkityksensä teoskokonaisuudessa. Kaisa Kurikka (2016, 89) on kirjoittanut Irmari Rantamalan Harhamaromaania käsittelevässä artikkelissaan eksessin affektista: ”[Harhama] rakentaa koko kompositionsa voimin [--] sellaista suhdeverkostoa, joka jatkuu ja jatkuu tuottaen yhä uusia mahdollisia kytköksiä, sanalla sanoen eksessiä”. Harhama on rakenteeltaan, käsittelemiltään aihealueilta ja ilmaisukeinoiltaan rönsyilevä ja eksessiivinen teos tavalla, joka tuottaa yhä uudelleen ja aina uudenlaista eksessiivisyyttä. Eksessin affekti siis on eräänlaista liiaksi-tulemista, liiallisuuden tai ylimääräisyyden generoitumista. (Kurikka 2016, 91–92.) Vaikka yli 1 800 sivuisella ja moneen suuntaan rönsyilevällä Harhamalla ja ilmaisultaan pelkistetyillä ja fragmentaarisilla säeromaaneilla ei ainakaan pintatasolla vaikuttaisi olevan yhtymäkohtia, Kurikan analyysi kuitenkin resonoi omassa luennassani. Voisiko säeromaanin fragmentaarinen, rikottu muoto ja pelkistetty kerronta tuottaa jotain eksessin affektin kaltaista? On omalla tavallaan ristiriitaista, ja samalla säeromaanin hybridimäisyyttä korostavaa, että toisteisuus on keskeinen osa kummankin analysoimani teoksen (verrattain) niukan ja fragmentaarisen ilmaisun rakentumista. Yksittäisenä kerronnallisena keinona toistoon näet liittyy lähtökohtaisesti tietty liiallisuus ja ylimääräisyys. Suora toisto on erityisen prominentti SQS 1–2/2024 68 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen keino etenkin Terentjevan Ihanassa, jossa yksittäiset sanat tai lyhyet virkkeet toistuessaan painottavat Liljan kokemia voimakkaita, usein häpeän sekaisia tunnetiloja. Intensiivinen yksittäisten sanojen tai lyhyiden lauseiden toistuminen vahvistaa säeromaanin jo sinällään vivahteikkaan ja ilmaisuvoimaisen kerronnan affektiivisuutta. Samaan liittyy Merikin kohtaus, jossa Meri alkaa pelätä oman mielensä hajoavan (M, 37). Kohtaus omalla tavallaan kiteyttää säeromaanin affekteja tuottavan potentiaalin: toisteisuus, spekulatiiviset, intensiiviset koko ajan pelkistyvät ”jos”-lauseet avaavat henkilöhahmon kokemusmaailmaa. Pelko oman mielen hajoamisesta fragmentoi ja pelkistää Merin kerrontaa entisestään. Toisteisuus yhdistettynä alati niukkenevaan ja tiivistyvään ilmaisuun toimii myös tehokkaana voimakkaiden tunnetilojen välittäjänä. Juuri voimakkaita ja vaihtelevia tunteita (tai affekteja) on niin Merikissä kuin Ihanassakin jopa eksessiivisissä määrin. Eksessin affektin yhteydessä Kurikka kirjoittaa ”kolmen pisteen affektiivisuudesta”. Harhamassa eksessiivinen kolmen pisteen käyttö luo tekstiin rytmiä, taukoja ja – ehkä paradoksaalisestikin – jatkuvuutta: kun sanat (tai kieli) loppuu, kolme pistettä vie tekstiä eteenpäin. Kolmen pisteen eksessiivinen käyttö ei ainoastaan hidasta ja rytmitä kerrontaa, vaan se vaikuttaa lukemisen prosessiin ja lukijaan ruumiillisesti. Kurikan mukaan pistekolmikon eksessiivinen käyttö paitsi korostaa kielen affektiivisuutta myös ”mahdollistaa tilan ajattelulle.” (Kurikka 2016, 101–103; ks. myös Bradway 2020, 1303, 1304.) Säeromaanin affektiivisuus syntyy vastaavan kaltaisesti suoraviivaista lukemisen prosessia hidastavien ja jopa vastustavien kielellisten ja kerronnallisten rakenteiden kautta. Tämä on mahdollista yhdistää myös Hekanahon (2011, 36) ajatukseen tekstuaalisesta queerista, jonka mukaisesti teoksen queerius voidaan nähdä nimenomaan kerronnan tason ilmiönä, affektiivisena jännitteenä, jonka kerronta tuottaa. Vaikka Kurosen ja Terentjevan säeromaanit ovat kertomuksina lyhyitä ja kirjaesineinä kevyitä, ne ovat temaattisesti painavia. Vähäinen tekstimäärä ei väistämättä tee niistä nopealukuisia. Hybridimäinen, sekä proosan että runouden konventioiden tuntemista kutsuva muoto voi jo sinällään olla haaste etenkin nuorelle lukijalle (ks. Coats 2020, 241–242). Tekstin lineaarisuuden ja jopa virkerakenteiden rikkominen säkeisiin luo kerrontaan väistämättä kitkaa, epäsyntaksia ja monimerkityksisyyttä. Vastustus tulee kuitenkin ymmärtää ennen kaikkea mahdollisuutena pysähtyä muodon ja kielen tuottamien merkitysten äärelle. Lauserakenteiden rikkomisen, ilmaisun tiiviyden ja toiston, tekstin asettelun sekä välimerkkien käytön (tai käyttämättömyyden!) johdosta säeromaani on korostuneen affektiivinen. Tunnepitoisiin, subjektiivisesti koettuihin hetkiin fokusoituneen kerronnan lisäksi säeromaanin muoto luo jännitteitä, jotka vaikuttavat niin tekstin konkreettiseen rakentumiseen kuin lukemisprosessiinkin. Säkeet kiertyvät toisiinsa ja lukija kiertelee, hidastelee ja pysähtelee sanojen ja säkeiden välillä. Pelkistetyssä kokonaisuudessa jokaisella kielellisellä ja typografisella ratkaisulla on merkitystä, mutta teoksen merkitykset eivät rakennu ainoastaan sanojen, lauseiden ja säkeiden välillä vaan myös niiden väliin muodostuvissa tiloissa. Tyhjän tilan painoarvoa ei pidä aliarvioida.17 17 Artikkeli on kirjoitettu osittain osana Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa hankettani ”Sosiaalinen media ja (uusi) teknologia 2010-luvun kotimaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa” (2021–2024). Kiitän refereitä rakentavista ja perehtyneistä lausunnoista sekä toimittajia kommenteista käsikirjoituksen eri vaiheissa. SQS 1–2/2024 69 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen Kirjallisuus Aarnio, Pyry. 2023. ”Tunteiden kuvaus vaikuttamisen keinona transmaskuliinisuutta käsittelevässä nuortenkirjallisuudessa.” SQS 1–2/2023: 82–91. https://doi. org/10.23980/sqs.137144. Addison, Catherine. 2009. ”The Verse Novel as Genre: Contradiction or Hybrid?” Style 43 (3): 539–562. Alexander, Joy. 2005. ”The Verse-novel: A New Genre.” Children’s Literature in Education 36 (3): 269–283. Bahtin, Mihail. 1979. Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suomentaneet Kerttu Kyhälä- Juntunen ja Veikko Airola. Moskova: Progress. Bal, Mieke. 2009. Narralogy. Introduction to the Theory of Narrative. 3rd edition. Toronto: University of Toronto Press. Bradway, Tyler. 2020. ”Sexual Disorientation: Queer Narratology and Affect Plots in New Narrative.” Textual Practice 35 (8): 1299–1318. Bray, Joe, Alison Gibbons ja Brian McHale. 2012. ”Introduction.” Teoksessa The Routledge Companion to Exprerimental Literature, toimittaneet Joe Bray, Alison Gibbons ja Brian McHale, 1–18. Lontoo ja New York: Routledge. Buchholz, Sabine ja Manfred Jahn. 2005. ”Space in Narrative.” Teoksessa Routledge Encyclopedia of Narrative Theory, toimittaneet David Herman, Manfred Jahn ja Marie-Laure Ryan, 551–555. Lontoo ja New York: Routledge. Butler, Judith. 2024. Who’s Afraid of Gender. New York: Farrar, Straus and Giroux. Cadden, Mike. 2011. ”The Verse Novel and the Question of Genre.” The ALAN review 39 (1): 21–27. Cadden, Mike. 2018. ”Rhetorical Technique in the Young Adult Verse Novel.” The Lion and the Unicorn 42 (2): 129–144. Carlson, Mikko. 2014. Paikantuneita haluja. Seksuaalisuus ja tila Christer Kihlmanin tuotannossa. Väitöskirja. Jyväskylä: Nykykulttuuri. Castle, Terry. 1993. The Apparitional Lesbian: Female Homosexuality and Modern Culture. New York: Columbia University Press. Castle, Terry. 1995. The Female Thermometer: Eighteenth-Century Culture and the Invention of the Uncanny. New York ja Oxford: Oxford University Press. Coats, Karen. 2018. ”Form as Metaphor in Middle Grade and Young Adult Verse Novels.” The Lion and the Unicorn 42 (2): 145–161. Coats, Karen. 2020. ”Teaching the Young Adult Verse Narratives.” Teoksessa Teaching Young Adult Literature, toimittaneet Mike Cadden, Karen Coats ja Roberta Seelinger Trites, 241–250. New York: The Modern Language Association of America. Derrida, Jacques. 1992. ”The Law of Genre.” Teoksessa Acts of Literature, toimittanut Derek Attridge, 221–252. New York: Routledge. Friesner, Brenna. 2016. The Verse Novel in Young Adult Literature. Lanham: Rowman & Littlefield. Galster, Christin. 2005. ”Hydrid Genres.” Teoksessa Routledge Encyclopedia of Narrative Theory, toimittaneet David Herman, Manfred Jahn ja Marie-Laure Ryan, 226– 227. Lontoo ja New York: Routledge. Genette, Gérard. 1980. Narrative Discourse. An Essay in Method. Englanniksi kääntänyt Jane E. Lewin. Ithaca (New York): Cornell University Press. Heikkilä-Halttunen, Päivi. 2003. ”Suvaitsevaisuuden pinna kierällä? Homoseksuaalisuuden kuvaus kotimaisissa nuortenkirjoissa.” Teoksessa Nuori kirjan peilissä. Nuorten romaani 2000-luvun taitteessa, toimittaneet Päivi Heikkilä-Halttunen ja Kaisu Rättyä, 68–97. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto. Heikkilä-Halttunen, Päivi ja Kaisu Rättyä. 2003. ”Esipuhe.” Teoksessa Nuori kirjan peilissä. Nuorten romaani 2000-luvun taitteessa, toimittaneet Päivi Heikkilä- Halttunen ja Kaisu Rättyä, 5–12. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto. Heinämäki, Venla. 2023. Kasvun kuvaukset ja nuoren naisen identiteetti Kirsti Kurosen säeromaanissa Pönttö (2017). Sanelma. Kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja 2022. https://www.utu.fi/sites/default/files/media/HUM/kotimainen-kirjallisuus/ SANELMA%202022.pdf (29.4.2024). Hekanaho, Pia Livia. 2011. ”Teksti, lukija ja affektit. Sarah Watersin The Little Stranger sekä lukijan pelko ja häpeä.” Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN 4/2011: 35–52. Helle, Anna. 2016. ”’On olemassa kivun alue minne vitsi ei yllä.’ Harry Salmenniemen Texas, sakset ja väkivaltaiset affektit.” Teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, toimittaneet Anna Helle ja Anna Hollsten, 108– 127. Helsinki: SKS. Karkulehto, Sanna. 2012. ”In-Between. Genre and Gender Hybridity, and Pirkko Saisio’s Novel Punainen erokirja.” NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research 20 (3): 199–214. Kinnahan, Linda A. 2004. Lyric Interventions. Feminism, Experimental Poetry and Contemporary Discourse. Iowa City: University of Iowa Press. Kłaniecki, Beniamin. 2023. ”Queer Stylistics, Unqueer Politics: Revisiting Bruce Chatwin.” Studies in Travel Writing 26 (3): 208–224. Kress, Gunther ja Theo van Leeuwen. 2001. Multimodal Discourse: The Modes and Media of Contemporary Communication. Lontoo: Hodder Arnold. Kurikka, Kaisa. 2016. ”Kolmen pisteen tunteet. Irmari Rantamalan Harhama ja eksessin affektit.” Teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, toimittaneet Anna Helle ja Anna Hollsten, 85–107. Helsinki: SKS. SQS 1–2/2024 70 Pervoskooppi Artikkelit Heta Marttinen Kuronen, Kirsti. 2019. Merikki. Hämeenlinna: Karisto. Kuronen, Kirsti. 2019b. ”Säeromaani on runon ja proosan lapsi.” Jano #8. https://www. janolehti.fi/no8/kirsti-kuronen.htm (29.4.2024). Lanser, Susan S. 2013. ”Gender and Narrative.” Teoksessa The Living Handbook of Narratology, toimittaneet Peter Hühn ym. Hampuri: Hamburg University. https://www-archiv.fdm.uni-hamburg.de/lhn/node/86.html (29.4.2024) Lanser, Susan S. 2015. ”Toward (a Queerer and) More (Feminist) Narratology.” Teoksessa Narrative Theory Unbound. Queer and Feminist Interventions, toimittaneet Robyn Warhol ja Susan S. Lanser, 23–42. Columbus: Ohio State University Press. Lanser, Susan S. 2018. ”Queering Narrative Voice.” Textual Practice 32 (6): 923–937. Marttinen, Heta. 2012. ”Epäkerrotun mahdollisuuksia Elina Hirvosen romaanissa Että hän muistaisi saman.” Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti AVAIN 1/2012: 34–47. McCallum, E. L. 2022. ”Thinking through Queer Narrative Forms with Ben Marcus and Renee Gladman.” Narrative 30 (3): 364–387. Melchior-Bonnet, Sabine. 2004. Kuvastin: peilin historiaa. Suomentanut Pia Koskinen- Launonen. Jyväskylä: Atena. Mitchell, W. J. T. 1980. ”Spatial Form in Literature: Toward a General Theory.” Critical Inquiry 6 (3): 539–567. Nørgaard, Nina. 2019. Multimodal Stylistics of the Novel. More Than Words. Lontoo ja New York: Routledge. Ohi, Kevin. 2011. Henry James and the Queernes of Style. Minneapolis ja Lontoo: University of Minnesota Press. Phelan, James. 2005. Living to Tell about It. A Rhetoric and Ethics of Character Narration. Ithaca ja Lontoo: Cornell University Press. Phelan, James. 2011. ”Rhetoric, Ethics, and Narrative Communication; or, From Story and Discourse to Authors, Resources, and Audiences.” Soundings 94 (1–2): 55–75. Piippo, Laura ja Juha-Pekka Kilpiö. 2022. ”Intermediaalinen kirjallisuus, kirjallinen intermediaalisuus. Taustaa, käsitteitä, tulokulmia.” Teoksessa Intermediaalinen kirjallisuus, toimittaneet Laura Piippo ja Juha-Pekka Kilpiö, 7–31. Jyväskylä: Nykykulttuuri. Royle, Nicholas. 2003. The Uncanny. Manchester: Manchester University Press. Sauerberg, Lars Ole. 2004. ”Repositioning Narrative: The Late-Twentieth-Century Verse Novels of Vikram Seth, Derek Wallcott, Craig Raine, Anthony Burgess, and Bernadine Evaristo.” Orbis Litterarum 59 (2004): 439–464. Simukka, Salla. 2021. ”Raskaat aiheet, ilmavat rivit.” Parnasso 5/2021: 38–41. Stahl, Henrieke. 2021. ”The ’Novel in Poems’ – An Emerging Genre.” Internationale Zeitschift für Kulturkomparatistik Vol. 2 (2021): 87–117. Stockton, Kathryn Bond. 2009. The Queer Child, or Growing Sideways in the Twentieth- Century. Durham: Duke University Press. Säntti, Joonas. 2020a. Queer-kerronnan kiusalliset ja kurittomat kehykset. Metalepsiksen poliittiset merkitykset Anu Kaajan Ledassa. Teoksessa Paperinen avaruus. Näkökulmia kirjaesineen ja kirjallisuuden materiaalisuuksiin, toimittaneet Kaisa Ahvenjärvi, Juri Joensuu, Anna Helle ja Sanna Karkulehto, 291–317. Jyväskylä: Nykykulttuuri. Säntti, Joonas. 2020b. ”Aavesärkyä kertomuksen rakenteissa. Kerronnalliset ja sukupuoliset rajanylitykset Taneli Viljasen teoksessa Kaikki tilat ovat täynnä aaveita.” Niin&Näin 2/2020: 78–88. Terentjeva, Dess. 2021. Ihana. Helsinki: WSOY. Viikari, Auli. 1987. Ääneen kirjoitettu. Vapautuvien mittojen varhaisvaiheet suomenkielisessä lyriikassa. Helsinki: SKS. Warhol, Robyn R. 2001. ”How Narration Produces Gender: Femininity as Affect and Effect in Alice Walker’s The Color Purple.” Narrative 9 (2): 182–187. Österlund, Mia. 2012. ”Queerfeministisk bilderboksanalys – exemplet Lindenbaum.” Teoksessa Queera läsningar. Litteraturvetenskap möter queerteori, toimittaneet Katri Kivilaakso, Ann-Sofie Lönngren ja Rita Paqvalén, 252–277. Tukholma: Rosenlarv förlag.