Uusi-ilmeinen Uuden testamentin suomennos

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc/4.0/ Uusi-ilmeinen Uuden testamentin suomennos © Kirjoittaja 2021 Published version Mielikäinen, Aila Mielikäinen, A. (2021). Uusi-ilmeinen Uuden testamentin suomennos. Teologinen aikakauskirja, 126(2), 118-134. https://journal.fi/tatt/article/view/136457 2021 118 mobiililaitteita suosivat nuoret sukupolvet pystyisivät helposti lukemaan ja joka olisi luontevaa kuunneltunakin. Tässä artikkelissa tarkastelen digikäännöksen kieliasua suomen kielen näkökulmasta.1 Pyrin ensinnäkin selvittämään, millaisista aiemman raamattukielen aineksista käännöksessä on luovuttu, joko kokonaan tai osittain, ja mitä täysin uutta sen kieleen on tullut. Tämä koskee ennen kaikkea sanastoa ja fraseologiaa, joiden muutokset voivat vaikuttaa myös tekstin teologiseen sisältöön ja tulkintaan. Toisena tutkimuskohteenani ovat UT2020:n tyylilliset vaihtelut, kuten kirjoitetun ja puhutun kielen erot. Niihin kuuluu sanaston lisäksi myös lausetason ilmiöitä. Raamatun kuvakieli on kokonaan oma alueensa, mutta siitä pystyn esittämään vain joitakin hajahavaintoja eri yhteyksissä. Tarkastelen digikäännöksen uusia kielellisiä ratkaisuja analysoimalla käännöksestä poimimiani sanoja, fraaseja ja jakeita. Näiden valinnassa olen pyrkinyt siihen, että ne valaisisivat yleisemminkin Raamatun kielen muuttumista ja kääntämisen ongelmia. Vertailen käännöstä Kirkollinen ja raamatullinen kieli on vuosisatojen aikana loitontunut muusta kielestä, ja siitä on ehtinyt tulla oman alansa erikoiskieltä. Sen keskeinen sanasto on peräisin vanhan kirjasuomen kaudelta, siis 1500–1700-luvulta, osin jo keskiajalta. Sanojen termistymistä vahvisti 1800-luvun kehitys, jonka seurauksena syntyi myös eri alojen tieteellinen kieli. Viime vuosikymmeninä on kirkollisia kirjoja uudistettu, ja Raamatusta tai sen osista on julkaistu useita erilaisia suomennoksia. Virallisen raamatunkäännöksen 1992 ohessa on syntynyt epävirallisia käännöksiä, joiden motiivit, tavoitteet ja tyyli vaihtelevat. Osa muistuttaa kieleltään enemmän tai vähemmän vuoden 1938 Raamattua, kun taas osassa on tietoisesti irtauduttu tämän käännöksen ilmaisutavoista ja tyylistä. Raamatun uusin suomennos on juuri ilmestynyt Uuden testamentin käännös (UT2020). Siitä on julkaistu vain digitaalinen versio tekstinä ja äänikirjana, ja kieliasua ovat siten ohjailleet myös näiden viestintäkanavien asettamat vaatimukset. Kääntäjien tavoitteena on ollut ymmärrettävä nykykieli, jota varsinkin AILA MIELIKÄINEN Uusi-ilmeinen Uuden testamentin suomennos TA 2-21c.indd 118TA 2-21c.indd 118 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 ARTIKKELEITA – ARTIKLAR 119 aiempiin virallisiin, siis kirkollisessa käytössä olleisiin suomennoksiin (1992, 1938, 1776, 1642, 1548).2 Keskeisiä vertailukohteitani ovat vuosien 1938 ja 1992 suomennokset, mutta esittelen kielen kehitystä tapauksittain myös vanhempien suomennosten avulla. Kaikki epäviralliset käännökset olen rajannut käytännön syistä ulkopuolelle, vaikka niiden sanastossa ja lauserakenteissa on todennäköisesti samankaltaisia uusia aineksia kuin UT2020:ssa. Raamatunkäännösten vertailussa on huomattava, ettei uuden digikäännöksen kielellisiä ratkaisuja voi analysoida vain aiempien versioiden muutoksina, koska nyt on kyse erilaisista tavoitteista ja käännösperiaatteista.3 Toisaalta käännöstä ei myöskään pysty tarkastelemaan kokonaan ilman historiallista taustaa, ikään kuin yhtenä nykykielen tyylilajina. Uusi testamentti 2020 on joka tapauksessa osa Raamatun suomentamisen vuosisataista jatkumoa. KÄÄNNÖKSEN TAVOITTEET JA KIELIASU UT2020:n kieliasussa on pyritty nykyaikaiseen ja ymmärrettävään kieleen, mutta tavoitteena on pidetty myös kielen elävyyttä ja vivahteikkuutta. Kääntämistä on ohjannut se periaate, että tekstiä voisivat ymmärtää myös nuoret lukijat ilman sanakirjoja. Julkaisumuodot – vain mobiililaitteilta luettava teksti ja kuunneltava ääniversio – ovat vaikuttaneet varsinkin lauserakenteisiin. Virkkeet ja lauseet ovatkin käännöksessä suhteellisen lyhyitä. Ne eivät muodosta mutkikkaasti polveilevia pää- ja sivulauseiden ketjuja, jollaiset olivat tyypillisiä vielä vuoden 1938 käännökselle. Virkkeet alkavat yleensä päälauseella, eli esimerkiksi syitä (koska) ei ilmaista ennen varsinaista asiaa. Tämä on tärkeää erityisesti kuunneltaessa ääneen luettua tekstiä. Vanhoissa käännöksissä yleisiä lauseenvastikkeita (sanoen, julistaakse- ni) on käytetty säästeliäästi, eivätkä ne kangista tyyliä. Vaikka lyhytlauseisen tai -virkkeisen tekstin vaarana on kaavamaisuus ja toisteisuus, käännöksen sanajärjestykset ovat vaihtelevia ja niillä on saatu tekstiin luontevat painotukset ja sujuva rytmi. Yksi uusia raamatunkäännöksiä kohtaan tunnettu pelko on se, että tutuksi tullut sisältö vesitetään tai peräti menetetään ja että opillisesti keskeiset käsitteet muuttuvat. Raamatun kielen tulkintaan vaikuttavat herkästi lukijoiden omat vakiintuneet mielikuvat, eivätkä nämä koske vain irrallisten sanojen merkityksiä vaan myös kuvallisia ilmauksia ja kokonaisia jakeita. Digikäännöksessä ovat kuitenkin säilyneet kaikki keskeiset kristinuskon käsitteet ja suurin osa niiden tutuista ilmaisutavoista (esimerkiksi synti, pelastus, ylösnousemus, pyhittää, todistaa, julistaa). Muuten sanasto on kauttaaltaan nykykielistä, ja siinä on runsaasti 1 Käytän artikkelissani kielentutkimukseen vakiintuneita merkintätapoja. Sen mukaisesti kaikki irralliset kielenainekset ja tyyppiesimerkit (perusmuodossa) on kielestä riippumatta tähdennetty kursiivilla, ja puolilainausmerkit osoittavat ilmausten merkityksiä, joskus myös käsitteitä, esim. kerskata ’ylpeillä, rehennellä’. Lainausmerkkejä käytän tekstiin sijoitetuissa sitaateissa. 2 Vanhin suomennos on Mikael Agricolan Se Wsi Testamenti 1548. Vuoden 1776 suomennoksesta käytän esimerkeissä sen nykyistä versiota (Biblia 1776/1991), jonka kieliasu vastaa 1800-luvun lopun tilannetta (ks. Mielikäinen 2014, 33–34). 1500–1700-luvun käännökset edustavat vanhaksi kirjasuomeksi nimettyä kirjasuomen vaihetta (n. 1540 – n. 1810). Viittaan suomennoksiin tekstissä pelkillä vuosiluvuilla. UT:n alkutekstiä ja muunkielisiä käännöksiä koskevissa taustoissa ovat olleet apunani Novum 1–5 (interlineaarinen käännös ja sanakirja), Liljeqvistin kreikan kielen sanakirja (2011), Raamattu.uskonkirjat-sivusto sekä eräät muut verkkoversiot, joita ei ole mainittu lähdeluettelossa. 3 Ks. tässä numerossa erityisesti Huovari, Juntunen & Sipilä. TA 2-21c.indd 119TA 2-21c.indd 119 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 120 on muodoltaan ja merkitykseltään läpinäkymätön, sillä siihen ei sisälly mitään ”oikeaan” viittaavaa, kuten kreikankielinen originaali dikaios edellyttäisi (vrt. myös latinan justus, ruotsin rättfärdig, saksan gerecht, englannin righteous). Kun digikäännöstä esiteltiin ennen julkistamista eri foorumeilla, juuri vanhurskaus herätti vilkasta keskustelua ja se selitettiin Agricolan luomaksi uudissanaksi. Tosiasiassa vanhurskas ja vanhurskaus ovat kuuluneet jo keskiaikaiseen kieleen, ja Agricolan uudissanoihin kuuluu kirjallisten aineistojen perusteella vain verbi vanhurskauttaa.7 Vanhurskas on käännöslaina eli suora käännös muinaisruotsin rättvissanasta (’oikeamielinen’ < ’oikea’ + ’viisas’). Rättvis oli omaksuttu lakikielestä kirkolliseen käyttöön vastaamaan kreikan- ja latinankielisiä originaaleja, mutta uskonpuhdistuksen jälkeen sen tilalle tuli rättfärdig. Suomenkielinen vanhurskas sisältää tuon ajan murteisiin kuuluneet adjektiivit vaka : vaan ja hurskas, joilla molemmilla oli useita merkityksiä. Edellinen tarkoitti muun muassa ’oikeamielistä, rehtiä’ ja jälkimmäinen ’viisasta, järkevää’. Yhdyssanan alkuosa vaanlyheni vähitellen ääntämyksessä, niin että sitä ei voi enää tunnistaa.8 Digikäännöksessä vanhurskaan ja vanhurskauden vastineiksi on valittu useimmin oikeudenmukainen, oikeudenmukaisuus ja oikeamielinen, oikeamielisyys. Roomalaiskirjeessä, missä sanapesyeen sanoja on runsaasti, käytetään ihmisestä näiden lisäksi ilmauksia syytön ja kunnollinen. Vanhurskauttaa-verbi tai sen synonyymiset rakenteet on korvattu Roomalaiskirjeessä muun muassa ilmauksilla tehdä ~ osoittaa syyttömäksi, tehdä jstak syytön, julistaa oikeamieliseksi ja hyväksyä.9 Korvaavat ilmaukset eivät kaikki ole aivan uusia, vaan joitakin niistä on käytetty jo 1900-luvun virallisissa suomennoksissa (oikeamielinen, oikeudenmukainen). Sillä, että samakantainen, termistynyt sanapesye vaihdetaan useampiin Raamatun ensiesiintymiä,4 siis sellaisia sanoja, joita aiemmissa virallisissa käännöksissä ei ole käytetty. Myös Raamatun kielelle tyypillisiä kuvailmauksia on pyritty nykyaikaistamaan, ja abstraktissa merkityksessä käytettyjen sanojen tilalle on valittu usein konkreettisia vastineita. Käännöksen nykykielisyys tarkoittaa norminmukaista yleiskieltä.5 Edes repliikeissä ei ole käytetty äänne- ja muoto-opillisia puhekielisyyksiä, kuten lyhentyneitä muotoja (mä, olis, lähteny, ne tulee). Puhekielenomaisuus on sen sijaan otettu huomioon lausetasolla. Sanasto on yleiskielistä, mutta siinä on mukana myös sanakirjojen arkityylisiksi leimaamia sanoja ja fraaseja. Näitä ilmauksia on alkanut vähitellen ilmaantua yleiskieliseen tiedotukseenkin, muun muassa lehtikieleen. Raamatunsuomennoksissa niitä ei ole käytetty, ellei oteta huomioon eräitä kokeilun luonteisia käännöksiä. Eriikäisillä lukijoilla on todennäköisesti erilaiset näkemykset siitä, mikä on arkista puhekieltä, mikä asiallista yleiskieltä ja millainen ilmaus sopii mihinkin yhteyteen. Sanaston tyylilliset vaihtelut tuovat digikäännöksen kieleen lievää rosoisuutta, ja yleiskielestä poikkeava sanasto onkin aiempiin suomennoksiin verrattuna ehkä selvimmin havaittava kielellinen ero. VANHA RAAMATULLINEN SANASTO Vanhurskas ja muita kirkollisen kielen sanoja Raamatunsuomennokset sisältävät runsaasti erikoissanastoa, jota ei käytetä uskonnollisen kielen ulkopuolella tai jolla on yleiskielessä eri merkitys. Uudessa käännöksessä on pyritty korvaamaan kirkollisen kielen vaikeasti ymmärrettäviä, termistyneitä sanoja uusilla vastineilla. Keskeisimpiä muutoksia on se, että vanhurskas-pesye (vanhurskas, vanhurskaus, vanhurskauttaa)6 on kadonnut kokonaan. Siihen kuuluvat sanat ovat alusta lähtien olleet yksinomaan uskonnollista kieltä. Vanhurskas TA 2-21c.indd 120TA 2-21c.indd 120 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 ARTIKKELEITA – ARTIKLAR 121 ilmauksiin, on etunsa ja haittansa. Tässä tapauksessa etuna on käännöksessä tavoiteltu ymmärrettävyys, mutta haittana on yhtenäisen käsitejärjestelmän hajoaminen. Oikeamielinen ja oikeudenmukainen ovat lähellä toisiaan mutta eivät synonyymeja, ja kauimpana niistä on syy-kantainen sanasto (syytön). Kreikan dikaios on aiemmin käännetty ihmisestä puhuttaessa myös hurskaaksi. Se on säilynyt uudessa käännöksessä muutaman kerran samoin kuin hurskaus, mutta useimmiten sitäkin vastaa oikeamielinen. Hurskas on havainnollinen esimerkki sellaisista sanoista, jotka on otettu Raamattuun murteista mutta jotka ovat vähitellen hengellistyneet merkitykseltään ja jääneet pois muusta käytöstä. Hurskaalla on murteissa ollut useampia merkityksiä, kuten ’viisas, vikkelä, rohkea, lempeä’, joissakin murteissa myös ’hurja, tuhlaavainen’.10 Hurskas-sanan tavoin myös adjektiivi harras (vrt. ruots. hård, saks. hart) on muuttunut merkitykseltään. Murteissa se on tarkoittanut ’ahkeraa, innokasta, voimakasta, kovaa’, mutta kirkollisessa kielessä sen merkitys on abstraktistunut. Raamatussa sanasta on käytetty yleisimmin johdosta hartaasti ’kovasti; sydämestään, antaumuksella’11, ja tämä on uudessa käännöksessä nykyaikaistettu muotoon sinnikkäästi tai innoissaan. Vanhoista raamatullisista sanoista ovat väistyneet myös autuas (autuus) ja laupias (laupeus). Autuaan vastineena on onnellinen, kun taas laupiaan ja laupeuden vastineina ovat myötätuntoinen ja myötätunto tai lempeys. Sen sijaan laupeuden lähisynonyymi armo on säilynyt joitakin kertoja, ja sen johdoksista esiintyvät kirjeissä muutamia kertoja armollinen, armollisuus, armelias ja armeliaisuus sekä armahtaa ja armahdus. Useimmiten armo on korvattu muilla sanoilla, joilla ei ole enää samankaltaista teologista merkitystä. Yleisin niistä on hyvyys, mutta muuten sanavalikoima 4 Ensiesiintymä tarkoittaa kirjasuomen tutkimuksessa sitä, missä tai kenen tekstissä jokin sana tai ilmaus on tavattu ensimmäisen kerran. Tässä artikkelissa mainitsen joskus kirjasuomen ensiesiintymiä, mutta samoin voi puhua myös Raamatun ensiesiintymistä sen mukaan, minkä vuoden suomennoksessa jokin sana esiintyy ensimmäistä kertaa. 5 Yleiskieli on ”erikoiskielten sanastoa sisältämätön suositusten mukainen kirjoitettu tai puhuttu kieli; kirjakieli” (KS s.v. yleiskieli). Määrittelen tässä artikkelissa digikäännöksen kielen yleiskieleksi siitä huolimatta, että se olisi aiheensa ja sanojen käytön perusteella myös erikoiskieltä. 6 Teologian peruskäsitteenä on tässä tapauksessa ominaisuudennimi vanhurskaus, kun taas kielentutkimuksessa lähdetään kantasanoista. Käytän perusilmauksena kantasanaa eli adjektiivia vanhurskas, josta muut sanat on johdettu. 7 Jussila 1998 s.v. vanhurskas, vanhurskaus, vanhurskauttaa. Kirkollisen suomen kielen käytöstä on tietoja jo 1400-luvulta (Rapola 1962b, 25–32; Häkkinen 2001, 322–323). 8 Hakulinen 1969, 183–185; Mielikäinen 2013. Vaka on myöhemmin väistynyt helpommin taivutettavan, merkitykseltään muuttuneen vakaan tieltä. 9 Esitän artikkelissani sana- ja fraasiaineistoa irrallisina esimerkkeinä ja luetteloina. Luetteloiden tarkoituksena on osoittaa vain, millaisia sanoja käännöksessä on käytetty, ei analysoida niiden käyttötapoja. Siksi kaikkiin sanoihin ei kuulu jaeviitteitä. Jotkin sanat esiintyvät käännöksessä vain kerran, toiset useita kertoja. Perusmuodon avulla voi etsiä sanojen käyttökontekstit digiversion hakutoiminnolla (raamattu. fi). Fraasiluetteloihin olen kuitenkin lisännyt jakeet alaviitteeseen, sillä fraaseja on hankalampi hakea ja niiden esiintymät ovat usein ainutkertaisia. 10 Hurskaan kirjallinen ensiesiintymä on Agricolan nimissä (Jussila 1998 s.v. hurskas). Agricola käytti sanoja vanhurskas ja hurskas samoissa merkityksissä, myös Jumalasta, ja toisinaan hänellä on myös oikea, oikeus vastaamassa dikaios-pesyeen sanoja. Hurskaan kielteinen merkitys ei ole kuulunut lounaismurteisiin eikä niiden ympäristöön, joten se sopi vanhurskaan synonyymiksi (Hakulinen 1930, 137–144 ja 1969, 182–184). 11 VKS s.v. hartaasti. TA 2-21c.indd 121TA 2-21c.indd 121 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 122 on melko vaihteleva (vastineet seuraavissa esimerkeissä kursivoitu): 1. Tim. 1:2 Isän Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen hyvyyttä, myötätuntoa ja rauhaa sinulle! Luuk. 2:40 Lapsi kasvoi ja vahvistui. Viisaus täytti hänet, ja hän oli Herran suosiossa. Luuk. 4:22 Kaikki kehuivat Jeesusta ja ihmettelivät hänen kauniita sanojaan. 1. Piet. 2:19 Sehän on hienoa, jos joku Jumalan tuntemisen takia suostuu kärsimään syyttömästi. Vanhoista raamattukielen verbeistä on poistettu kokonaan paatua ’kovettua, tulla tunteettomaksi’ (paatunut, paaduttaa, paatumus), jolla on kuvattu hengellistäkin kovettumista. Se on vaihdettu erityyppisiin ilmauksiin, kuten (sydämen) kovettuminen tai kovettaminen. Paatuneen sydämen sijasta puhutaan joskus lukkiutuneesta mielestä (esim. Mark. 6:52), ja joissakin yhteyksissä on käytetty sanoja kovapäinen, itsepäinen tai taipumaton (esim. Room. 9:18, 2. Kor. 3:14, Room. 11:25). Käännöksessä ei ole enää myöskään aiempien suomennosten suurtaajuista verbiä kerskata (1992 kerskua, kerskailla) ’ylpeillä, rehennellä’. Sanan runsas käyttö vanhassa kirjasuomessa johtuu siitä, että sillä oli tuolloin myös merkitys ’ylistää, riemuita’ (kerskata Jumalasta).12 Erikoinen sananvaihdos on tapahtunut Raamatussa mainitun ’kuolleiden valtakunnan’ (kreik. hādēs) nimeämisessä. Tuonelan tilalla on kaikissa konteksteissa nyt manala ~ Manala: Ap. t. 2:26–27 Ruumiinikin elää toivossa, ettet sinä, Herra, hylkää henkeäni manalaan etkä anna pyhän palvelijasi maatua. Ilm. 1:18 ”Minä elän. Olin kuollut, mutta nyt elän ikuisesti. Minulla on hallussani kuoleman ja manalan avaimet.” Tuonelan ensiesiintymä on kirjakielessä 1600-luvun alusta, mutta 1500–1700-luvun raamatunsuomennoksissa käytettiin ruotsinkielisiä käännöksiä vastaavaa sanaa helvetti. Tämä korvattiin vasta vuoden 1938 Raamatussa tuonelalla.13 Kirjasuomen ensiesiintymä manalasta on puolestaan Gananderin sanakirjassa 1787. Tuonela ja manala eivät ole kumpikaan kansanomaisia, mutta molemmat ovat esiintyneet kansanrunoissa, manala alkuaan vain niiden itämurteisissa versioissa. Kantasanat tuoni ja mana ovat murteissa tarkoittaneet sellaisinaan sekä kuolemaa että kuolleiden valtakuntaa, ja nekin ovat kuuluneet lähinnä sanontoihin. Tuonen laajempi murrelevikki selittää sen pääsyn vanhaan kirkolliseen kieleen.14 Mytologian termistössä ja kansanrunoissa manalaa ja tuonelaa käytetään rinnan, mutta nykysuomalaisten kielitajussa ne eroavat toisistaan.15 Se mielikuva, että tuonela kuuluisi vain kristilliseen kielenkäyttöön, on voinut syntyä 1900-luvun kirkollisten tekstien pohjalta, mutta tämä ei riitä syyksi hylätä sanaa. Uuden testamentin ekklēsia-sanan vastineena on ollut kirjasuomen alusta uusimpiin raamatunsuomennoksiin asti omakielinen seurakunta. Tämä alkuaan yhtenäinen käsite on jaettu digikäännöksessä kahtia sen mukaan, onko näkökulma paikallinen vai yleinen: Jerusalemin seurakunta, Jumalan seurakunta ~ seurakunnat, seurakuntien usko, Jumalan kirkko, kirkon vainoaja.16 Kahden sanan käyttö on suomen kielessä myöhäistä, ja siinä on yhä sekä käyttäjistä että kielellisistä konteksteista riippuvaa vaihtelua. Tavalliset seurakuntalaiset hahmottanevat nämä käsitteet yleensä sen mukaan, onko kyse ihmisten muodostamasta yhteisöstä vai instituutiosta. Nykyjärjestelmää on vaikea sijoittaa Raamatun aikaiseen yhteiskuntaan, minkä vuoksi UT2020:n sananvalinnat eivät ole aina täysin yksiselitteisiä. TA 2-21c.indd 122TA 2-21c.indd 122 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 ARTIKKELEITA – ARTIKLAR 123 Ilmaus itku ja hammasten kiristys on vaihtunut vuoden 1992 suomennoksen verbirinnastukseen, mutta toinen verbi on muutettu: ”itketään ja purraan hammasta” (esim. Matt. 8:12). Raamatun keskeisimpiin ja samalla tutuimpiin idiomeihin kuuluvat Jumalan valtakunta, 12 VKS s.v. kerskata. 13 Jussila 1998 s.v. tuoni, tuonela; VKS s.v. helvetti. Tuoni esiintyy ensi kerran Jaakko Finnon virsikirjassa 1583, tuonela Hemminki Maskulaisen virsikirjassa 1605. Tuonelasta on kaksi tapausta myös vuoden 1776 Biblian Psalmeissa. Vuoden 1917 ruotsalaisessa Raamatussa helvete vaihtui sanaan dödsrike (SAOB s.v. helvete). 14 Jussila 1998 s.v. manala; SMS 2020 s.v. mana, manala; SSA s.v. mana, tuoni; Turunen 1981 s.v. Mana, Manala, tuonela, tuoni. Vuoden 1992 Raamatussa esiintyy manala muutaman kerran, Uudessa testamentissa vain kerran (2. Piet. 2:4). – Kiitän Suomen murteiden sanakirjan päätoimittajaa FT Heikki Hurttaa saamistani murrearkiston levikkitiedoista. 15 Kysyin lähiympäristössäni eri-ikäisiltä näiden sanojen merkityksiä, taustaa selittämättä. Kaikki pitivät niitä erimerkityksisinä tai ainakin erityylisinä. Manala on pimeämpi, synkempi ja lohduttomampi, ja se selitettiin suoraan myös ’helvetiksi’ tai ’pahaksi paikaksi’. Tuonela ymmärrettiin neutraalisti tuonpuoleiseksi tai ’hyväksi paikaksi’. Raamattua ja kirjallisuutta tuntevat katsoivat manalan kuuluvan mytologiaan ja pakanauskontoihin, tuonelan kristinuskoon. 16 1. Kor. 16:1, 1. Tim. 3:15, 2. Tess. 1:4, Ap. t. 16:5, Gal. 1:13, Fil. 3:6. 17 Käytän rinnakkain termejä fraasi ja idiomi, joskus myös sanonta. Idiomilla tarkoitetaan kahden tai useamman sanan muodostamaa kiinteää ilmausta, jonka merkitystä ei voi päätellä osien perusteella (KS s.v. idiomi). Uskonnollisen kielen vakiintuneista sanaliitoista ks. myös Lappalainen 2004, 266–270. 18 Yleensä näissä rakenteissa rinnastetaan synonyymeja tai vastakohtia. Paratagmojen tyypeistä ja taustoista Rapola 1962a, 169–192 ja Nummila & Ojutkangas 2013, 74–76, 78. Raamatullisen kielen fraaseja ja idiomeja Uskonnolliseen kieleen on sen pitkän kehityksen aikana syntynyt runsaasti useampisanaisia ilmauksia, fraaseja ja kuvailmauksia, joiden käyttö ja merkitys on erikoistunut. Osa näistä on kiteytynyt idiomeiksi17 ja voinut levitä myös yleiskieleen. Nykysanakirjojenkin tuntemia kuvallisia ilmauksia ovat hävityksen kauhistus kaaoksesta ja sekamelskasta, kaksiteräinen miekka asiasta, joka voi sekä hyödyttää että vahingoittaa, ja potkia tutkainta vastaan turhasta vastarinnasta. Kun Raamatun kieltä uudistetaan, myös tällaiset sanonnat saattavat muuttua vanhentuneiden ainestensa (esim. tutkain) vuoksi tai siksi, ettei niitä voi sovittaa eri tavalla muokattuun lauserakenteeseen. UT2020:ssa kaikki mainitut ilmaukset ovat muuttuneet. Temppeliin pystytettävä hävityksen kauhistus (1642–1938) on määritelty tarkemmin tuhoa ennustavaksi törkeydeksi (Matt. 24:15, Mark. 13:14). Kaksiteräisen miekan määrite kaksiteräinen on vaihtunut selittävään ilmaukseen molemmilta puolilta teroitettu (Hepr. 4:12), ja potkia ajajan piikkiä on korvannut tutkainta vastaan potkimisen (Ap. t. 26:14). Raamatun kielelle ovat olleet tyypillisiä kahden sanan rinnastukset, paratagmat, kuten armo ja totuus, kiittää ja ylistää, elävät ja kuolleet.18 Ne saattavat lauseiden uudelleen muotoilussa kadota, mutta digikäännöksessä niitä on silti vielä runsaasti. Agricolan Uudesta testamentista asti periytyneet tutut ilmaukset lapset ja imeväiset, koi ja ruoste sekä itku ja hammasten kiristys ovat muuttuneet kaikki hiukan eri tavoin. Ensin mainitussa on ajanmukaistettu vain sanoja: taaperot ja vauvat (Matt. 21:16). Sen sijaan koi ja ruoste on säilyttänyt koin mutta menettänyt muuten alkuperäisen parataktisen rakenteensa: Matt. 6:19–20 ”Täällä koit ja muut hyönteiset tekevät tuhojaan – –. Siellä koit ja muut sellaiset eivät turmele niitä [aarteita] – –.” TA 2-21c.indd 123TA 2-21c.indd 123 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 124 taivasten valtakunta ja taivaallinen Isä. Jumalan valtakunta on säilynyt sellaisenaan, mutta taivasten valtakunta on vaihdettu vanhemmasta muodostaan taivaiden valtakunnaksi. Taivaallisen Isän tilalla on kerran Taivaan Isä (Luuk. 11:13). Ilmausten välillä on selvä tyyliero, ja Taivaan Isä, jota Raamatussa ei ole aiemmin käytetty, on yleinen muunlaisessa uskonnollisessa kielessä. Adjektiivi taivaallinen on määrittänyt ensimmäisistä raamatunsuomennoksista lähtien monia Uuden testamentin ilmiöitä ja käsitteitä, ja se olisi sopinut myös Isä meidän -rukouksen puhutteluun. Nyt tämä aiempiakin raamatunkääntäjiä askarruttanut ilmaus on uudessa mutta yhä vierasmallisessa ja lisäksi äärikirjallisessa asussa Isämme taivaissa (Matt. 6:9).19 Heprealaiskirjeen (3:1) puhuttelu taivaallisesta kutsusta osalliset (1548–1938 < kreik.) on vaihtunut ilmaukseen te taivaaseen kutsutut pyhät. Tämä ei kuitenkaan vastaa alkuperäistä merkitystä, sillä sen pohjana on fraasi kutsua taivaaseen, jolla viitataan uskonnollisessa kielessä eufemistisesti kuolemaan (samoin kutsu taivaaseen, saada taivaskutsu).20 Vanhimpien raamatunsuomennosten perintöä on käännöslaina nousta tai herättää (nostaa) kuolleista (ruots. från de döda, saks. von den Toten). Uudessa käännöksessä muoto kuolleista on saanut rinnalleen sanaliiton kuolleiden joukosta, eikä ilmausten valinta näytä riippuvan kontekstista. Ap. t. 10:41 ”Me valitut söimme ja joimme Jeesuksen kanssa, kun hän oli noussut kuolleiden joukosta.” 1. Kor. 15:12 Jos kerran julistetaan, että Kristus on herätetty kuolleiden joukosta, miten jotkut teistä väittävät, etteivät kuolleet nouse ylös? Hepr. 11:19 Abraham arveli, että Jumala pystyy jopa herättämään ihmisen kuolleiden joukosta, ja niin hän sai poikansa takaisin. Alkuperäinen ilmaus on muodoltaan ja merkitykseltään erikoistunut idiomi, jolla ei ole muita vastineita uskonnollisen kielen ulkopuolellakaan. Siinä kuolleista on abstraktistunut tarkoittamaan samaa kuin ’kuoleman tilasta’.21 Sen sijaan ilmaus kuolleiden joukosta ’keskuudesta, parista, seasta’ kohdistaa huomion vainajiin tai heidän olinpaikkaansa. Vakiintuneen idiomin ja sen osista rakennetun konkreettisen ilmauksen synonyymiselle käytölle on vaikea keksiä perustetta. Teologisestikin ongelmallinen on muutos, joka on tehty ilmauksiin Herran (Jumalan, Jeesuksen) nimessä ja Herran nimeen. Näistä nimeen-muoto on ollut vallalla vanhoissa raamatunsuomennoksissa (1548–1776), ja nimessä on yleistynyt vasta 1900-luvun suomennoksiin. Muodot on vaihdettu paria poikkeusta lukuun ottamatta monikkomuodon sisältävään ilmaukseen Herran nimissä, ja niihin on liitetty myös tapauksia, joissa on aiemmin ollut jokin muu rakenne, esimerkiksi nimen tähden tai nimen kautta. Vaihtelevien suomennosten taustalla ovat ’nimen’ (kreik. onoma) yhteydessä käytetyt kreikan prepositiot, yleisimpänä inessiivillä käännetty en; joskus myös ilmaus Herrassa on saanut aiemmissa käännöksissä pitemmän muodon Herran nimessä. Joh. 16:26 ”Sinä päivänä te esitätte pyyntöjä minun nimissäni, enkä minä enää pyydä teidän puolestanne (1938, 1992 nimessäni, 1548–1776 nimeeni, kreik. en).” Luuk. 9:49 ”Mestari, me näimme jonkun karkottavan demoneja sinun nimissäsi (1938, 1992 nimessä- si, 1548–1776 nimesi kautta, kreik. epi).” Ap. t. 19:5 Tämän kuultuaan uskovat antoivat kastaa itsensä Herran Jeesuksen nimissä (1548–1992 nimeen, kreik. eis).22 Filem. 1:20 Niin, veljeni, kunpa tekisit minulle tämän palveluksen Herran nimissä (1548–1938 Herrassa, 1992 Herramme takia, kreik. ’Herrassa’)! TA 2-21c.indd 124TA 2-21c.indd 124 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 ARTIKKELEITA – ARTIKLAR 125 Room. 14:6 Jos vertailet päiviä, tee se Herran nimissä. Jos syöt, syö Herran nimissä, koska kiität ruuasta Jumalaa. Jos taas et syö, ole syömättä Herran nimissä ja kiitä Jumalaa (1938 Herran tähden, 1992 Herran kunniaksi, 1548–1776 Herralle, kreik. ’Herralle’). Nimessä ja nimissä ovat sanakirjojen mukaan merkitykseltään ja käytöltään jossain määrin samankaltaisia, mutta monikko ei voi korvata kaikkia yksikkömuotoja, sillä nimissä on myöhäisyytensä vuoksi merkitykseltään rajoittuneempi.23 Sillä tarkoitetaan jonkun tai jonkin edustajana toimimista, jonkun hallussa olemista ja jonkun aikaansaamaa: puolueen nimissä, perikunnan nimissä, Agricolan nimissä. Näistä Uuden testamentin konteksteihin sopii ainoastaan ensin mainittu merkitys ’edustajana, valtuutettuna, puolesta’, ja vuoden 1992 Raamatussa onkin jo muutama esimerkki tällaisesta käytöstä: Isäni nimissä, omissa nimissäni, neuvoston nimissä (Joh. 5:43, Joh. 12:49, Ap. t. 23:15). Kaikki Herran nimessä -tapaukset eivät kuitenkaan sisällä valtuutusta, ja mutkikkaimmista lauseista on jopa hankala erottaa edustettava ja edustaja, joskus myös toiminta johon valtuutus liittyy (esim. 1. Kor. 6:11, Ap. t. 10:48). Muodot nimessä, nimeen ja nimissä eivät vastaa toisiaan syntaktisestikaan, sillä nimissä on substantiivista muodostettu postpositio kuten rinnalla ja kourissa (oppikirjan rinnalla, taudin kourissa). Postpositioksi muuttuneet substantiivimuodot ovat menettäneet alkuperäisen merkityksensä, eivätkä ne voi tästä syystä saada attribuuttia (*taudin likaisissa kourissa, *Herran pyhissä nimissä).24 Jumalan tai Jeesuksen nimellä on kuitenkin aivan oma merkityksensä ja omat käyttötapansa, koska nimi merkitsee Raamatussa myös persoonaa.25 Siten nimeen perustuvien rakenteiden muuttaminen pelkiksi postpositioilmauksiksi vaikuttaa olennaisesti ilmausten sisältöön. Muutamiin Jeesuksen Minä olen -lausumiin on tehty muutoksia, jotka vaikuttavat niiden rakenteeseen tai sisältöön. Hyvä paimen on saanut muusta yhteydestä poimitun lisämääritteen, joka hajottaa kiinteäksi kiteytyneen metaforan: Joh. 10:11 ”Minä olen hyvä ja rohkea paimen.” Alkutekstissä ja muunkielisissä käännöksissä ilmaukseen liittyy määräinen artikkeli, ja vuoden 1938 suomennoksessa määräisyys on ilmaistu se-pronominilla: ”se hyvä paimen” (ruots. den gode herden, saks. der gute Hirte, engl. the good shepherd). Toinen rikkoutunut rakenne kuuluu Ilmestyskirjaan: metafora alfa ja omega (1548–1992 A ja O) on muutettu vertaukseksi, ja lausumiin on tehty selittävät lisäykset: Ilm. 1:8 ”Minä olen kuin alfa ja omega, aakkosten ensimmäinen ja viimeinen kirjain.” – – 21:6 ”Minä olen kuin alfa ja omega, ensimmäinen ja viimeinen kirjain.” – – 22:13 ”Minä olen kuin alfa ja omega, ensimmäinen ja viimeinen kirjain, alku ja loppu.” Vanhemmissa metaforateorioissa metafora on selitetty ikään kuin se olisi lyhennetty vertaus, josta puuttuu kuin-konjunktio. Uudempien 19 Keskusteluista esim. Kolehmainen 2014, 82 ja Toivanen 2012, 545–546. 20 NS s.v. kutsua, kutsu; KS s.v. kutsua. 21 KS s.v. kuollut: kuolleista vars. usk. ’kuoleman tilasta’. 22 UT2020:n ainoa Herran nimeen -tyyppi kuuluu ilmaukseen kastaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:19). Muualla kastaa-verbi saa määritteekseen X:n nimissä, kun muissa suomennoksissa on aina nimeen. 23 Sanakirjojen perusteella nimissä on tullut käyttöön ilmeisesti vasta 1900-luvun alussa. – Kiitän Kotimaisten kielten keskuksen erityisasiantuntijaa FT Petri Lauermaa kyseisen ajankohdan sanakirjatiedoista. 24 NS s.v. nimi; KS s.v. nimi; VISK § 689, 693, 982. 25 Palva s.v. nimi. TA 2-21c.indd 125TA 2-21c.indd 125 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 132 nontojen muotoon ja merkityksiin vaikuttavaa muuntelua, muun muassa liioitellen, ja siitä on tullut yleinen tehokeino varsinkin kevyemmissä tekstilajeissa ja mainonnassa. LOPUKSI Uuden testamentin 2020 kieliasu jatkaa kehitystä, joka raamatunsuomennoksissa on tapahtunut viime vuosikymmeninä. Vierasmallisten lauserakenteiden ja sanajärjestysten aiheuttamasta ”juhlallisesta poljennosta” on luovuttu jo useissa suomennoksissa, mutta uusin käännös harppaa yksinkertaisten virke- ja lauserakenteiden takia huomattavasti pitemmälle. Sanasto on vaihtelevaa ja värikästäkin, ja nykyaikaisuudessaan se täyttää hyvin ymmärrettävyyden tavoitteet. Raamatun keskeinen sisältö on säilynyt, vaikka sitä ei ilmaistakaan enää pitkälle teologisoituneiden, tarkkaan määriteltyjen termien avulla. Uusi käännös ei ole tyyliltään totunnaista raamattukieltä, mutta se ei ole myöskään selkokieltä eikä nuorten kieltä, vaikka sisältääkin näiden vivahteita. Sitä ei voi verrata niihinkään kokeiluihin, jotka ovat tuottaneet 2000-lu- vun taitteessa runsaasti kirkollisten kirjojen murre- ja slangikäännöksiä. Niissä kieli on itsetarkoitus, eikä se tuttuudestaan tai maanläheisyydestään huolimatta aina viesti sitä mitä ”alkuteksti” – Raamatun kirjoissa niiden viralliset suomennokset – sisältää. Kieli ei ole vain ulkonainen vaate, johon ajatukset kiedotaan, vaan se kantaa erilaisissa ilmaisutavoissaan syvempiäkin merkityksiä. Lisäksi se ilmaisee usein arvoja ja asenteita, joita kirjoittaja tai kääntäjä ei itsekään välttämättä huomaa. Mikään raamatunsuomennos ei voi olla muista suomennoksista irrallinen saareke, eikä tällainen irrallisuus olisi tarkoituksenmukaistakaan. Alkuteksti sitoo kääntäjiä pysymään sisällössä, vaikka kielen muuttuminen vaatii ilmaisemaan sitä uudella ja ajankohtaisella tavalla. Erilaiset käännökset elävät rinnan suhteessa toisiinsa, ja ne vaikuttavat koko ajan myös muuhun kristilliseen kielenkäyttöön. Raamattu on sitä paitsi ehtinyt antaa vuosisatojen aikana profaaniin kieleen runsaasti aineksia, sanoja, sanontatapoja ja jopa lauserakenteita, vaikka niiden taustoja ei tunnistettaisi enää. Nämäkin kuuluvat siihen kielelliseen perintöön, jota siirrämme raamatunsuomennosten kanssa seuraaville sukupolville. FT Aila Mielikäinen ([email protected]) on suomen kielen emeritaprofessori Jyväskylän yliopistossa. LÄHTEET JA APUNEUVOT Agricola, Mikael (1548). Se Wsi Testamenti. Mikael Agricolan teokset II. Uudistettu näköispainos 1987. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö. Biblia (1642). Vanhan kirjasuomen korpus. http:// kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/vks_coll_rdf.xml (luettu 28.12.2020). Biblia (1776/1991). Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. KS = Kielitoimiston sanakirja (2020). Helsinki: Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 35. https://www.kielitoimistonsanakirja.fi. Päivitettävä julkaisu. Päivitetty 11.11.2020 (luettu 23.2.2021). Liljeqvist, Matti (2011). Uuden testamentin sanakirja kreikka–suomi. 2. painos. Helsinki: Finn Lectura. Novum 1–5. Uusi testamentti selityksin (1980–1984). Vantaa: Raamatun Tietokirja. NS = Nykysuomen sanakirja I‒VI (1970). Lyhentämätön kansanpainos. 3. painos. Porvoo‒Helsinki: WSOY. Raamattu (1933/1938). XI/XII yleisen Kirkolliskokouksen vuonna 1933/1938 käyttöön ottama suomennos. Pieksämäki: Suomen Kirkon Sisälähetysseura. Raamattu (1992). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Suomen Pipliaseura. TA 2-21c.indd 132TA 2-21c.indd 132 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 ARTIKKELEITA – ARTIKLAR 133 Raamattu. http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/ biblesite (luettu 27.2.2021). SAOB = Ordbok över svenska språket (2021). Utgiven av Svenska Akademien. Lund 1893–. www.saob.se (luettu 23.2.2021). SMS 2020 = Suomen murteiden sanakirjan tarkistamaton käsikirjoitus (2020). Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. SSA = Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja 2–3 (1995, 2000). Nidottu laitos 2013. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 556. Helsinki: SKS, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. UT2020 = Uusi testamentti (2020). www.raamattu.fi/ raamattu/UT2020 (luettu 27.2.2021). VKS = Vanhan kirjasuomen sanakirja (2014). Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 38. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. http://kaino. kotus.fi/vks. Jatkuvasti päivitettävä julkaisu. Päivitetty 20.11.2020 (luettu 28.12.2020). KIRJALLISUUS Grönros, Eija-Riitta (1994). Sävyt ja vivahteet: Sanojen tyylilajin osoittaminen sanakirjassa. Kielikello 3/1994. www.kielikello.fi/-/3_1994 (luettu 28.12.2020). Hakulinen, Lauri (1930). Hurskas, vanhurskas: Merkitysten selvittelyä. Suomi V:10. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 137–145. Hakulinen, Lauri (1969). Suomen sanaston käännöslainoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 293. Helsinki: SKS. Hakulinen, Lauri (1979). Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Kustannusyhtiö Otava. Huhtala, Aarre (1986). Puhekieli synoptisten evankeliumien uudessa suomennoksessa. Kohti uutta raamatunkäännöstä: Näkökulmia Raamatun kääntämiseen. Toim. Jorma Salminen & Aarne Toivanen. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 43. Helsinki: SES, 54–65. Häkkinen, Kaisa (2001). Millaista oli keskiajan suomi. Congressus nonus internationalis Fenno-Ugristarum 7.–13.8.2000 Tartu. Pars V. Toim. Tõnu Seilenthal. Linguistica II. Tartu, 320–327. Jussila, Raimo (1998). Vanhat sanat: Vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 696. Helsinki: SKS, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Kela, Maria (2007). Jumalan kasvot suomeksi: Metaforisaatio ja erään uskonnollisen ilmauksen synty. Jyväskylä Studies in Humanities 82. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Kela, Maria (2014). Uskonnollinen metafora väitelauseena. Sanaa tutkimassa: Näkökulmia uskonnolliseen kieleen ja sen käyttöön. Toim. Riikka Nissi & Aila Mielikäinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1398. Helsinki: SKS, 307–336. Kolehmainen, Taru (2014). Kielentarkastajat raamatunkäännöstyössä. Sanaa tutkimassa: Näkökulmia uskonnolliseen kieleen ja sen käyttöön. Toim. Riikka Nissi & Aila Mielikäinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1398. Helsinki: SKS, 69–105. Korhonen, Riitta & Sari Maamies, toim. (2017). Kielitoimiston kielioppiopas. 4., korjattu painos. Kotimaisten kielten keskuksen julkaisuja 178. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. Lappalainen, Hanna (2004). Variaatio ja sen funktiot: Erään sosiaalisen verkoston jäsenten kielellisen variaation ja vuorovaikutuksen tarkastelua. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 964. Helsinki: SKS. Mielikäinen, Aila (2013). Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset: Vanhurskas, vaka ja hurskas kirjasuomen kehityksessä. Sananjalka 55. Suomen Kielen Seuran vuosikirja. Turku: Suomen Kielen Seura, 51–72. Mielikäinen, Aila (2014). Uskonnollisen suomen kielen kehitys Agricolasta nykypäivään. Sanaa tutkimassa: Näkökulmia uskonnolliseen kieleen ja sen käyttöön. Toim. Riikka Nissi & Aila Mielikäinen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1398. Helsinki: SKS, 29‒68. Mielikäinen, Aila (2016). Tietoa, tunnetta vai tajua? TA 2-21c.indd 133TA 2-21c.indd 133 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25 134 Synnintunnon kielelliset ainekset kirjasuomen kehityksen valossa. Teologinen Aikakauskirja 121:21, 20–34. Nummila, Kirsi-Maria & Ojutkangas, Krista (2013). Pyytämättä ja yllätyksenä: Paratagmakonstruktiot 1500–1800-luvun kirjasuomessa. Sananjalka 55. Suomen Kielen Seuran vuosikirja. Turku: Suomen Kielen Seura, 73–99. Palva, Heikki (2006). Raamatun tietosanasto. 3. painos. Data Universum Oy. Rapola, Martti (1962a). Kielen kuvastimessa: Sana- ja tyylihistoriallisia tutkielmia kirjasuomen aiheista. Porvoo: WSOY. Rapola, Martti (1962b). Vanha kirjasuomi. 2., uudistettu painos. Tietolipas 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Toivanen, Aarne (2012). Lassi Nummi arvioi Uuden testamentin suomennosta. Teologinen Aikakauskir- ja 117:6, 544–550. Turunen, Aimo (1981). Kalevalan sanat ja niiden taustat. 2. painos. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö. VISK = Hakulinen, Auli, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen & Irja Alho (2014). Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Verkkoversio. http:// scripta.kotus.fi/visk (luettu 23.2.2021). TA 2-21c.indd 134TA 2-21c.indd 134 5.5.2021 9.255.5.2021 9.25