Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa

This work is licensed under a Creative Commons Attribution 4.0 International License. 49 J@RGONIA - ELEKTRONINEN JULKAISU ISSN 1459-305X Julkaisija: Historian ja etnologian laitoksen tutkijat ry. © Satu Sorvali 39/2022 http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa Satu Sorvali Käsittelen tässä artikkelissa 1800-luvun lopun lukuja kirjoitustaitoisten suomalaisten käsityksiä ärtymyksen kaltaisten tunteiden julkisesta ilmaisusta. Käytän tutkimuksen pääaineistona 1890-luvun sanomaja aikakauslehtiartikkeleita sekä yleisönosastokirjoituksia. Artikkelini osoittaa, että ärtymyksen kaltaisten tunteiden hillintää arvostettiin, mutta käytännön tasolla ihmiset saattoivat käyttäytyä hyvinkin aggressiivisesti yleisönosastoilla, erityisesti puolustaessaan henkilökohtaista tai kollektiivista kunniaansa. Ärtymyksen kaltaisten tunteiden yhteydessä puhuttiin sallitusta jumalallisesta pyhästä vihasta sekä syntisestä ja rangaistavasta ihmisen vihasta. Ihminen oli vastuussa omista tunteistaan ja hänen oli opittava hillitsemään niitä kristinuskon avulla. Kiivaus tarttui, sillä oli yhteys ihmisen sivistystasoon ja se aiheutti väkivaltaa ja terveyshuolia. Lehtiteksteissä viitattiin koleerisiin ja intohimoisiin luonteisiin, ja pidettiin yllä humoraaliopin traditiota. Yleisönosastoilla ilmaistut ärtymyksen tyyppiset tunteet toimivat käytänteinä ja niillä oli performatiivinen, asioita muuttava luonne. Avainsanat: 1800-luvun loppu, lehdistö, mielipidekirjoitukset, tunteiden historia, viha, yleisönosasto, ärtymys Keywords: anger, history of emotions, irritation, late 19th century, letters to the editor, opinion piece, press J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 50 Tausta, tavoite, aineisto ja rajaukset Viime vuosina on pohdittu, elämmekö poikkeuksellisen tunnepitoista ja vihantäyteistä aikaa. Tästä ilmiöstä on nähty käytännön esimerkkeinä lisääntynyt vastakkainasettelu, solvaaminen ja huono käytös sosiaalisessa mediassa. Yhteiskunnalliset asiat kuten ilmastonmuutos, maahanmuutto ja ihmisoikeudet ovat jakaneet ihmisiä ”meihin” ja ”heihin”, ja nostattaneet tunteita, ”someraivoa”. Tunteet ovat tarttuvia, yksittäinen ihminen tai joukko ihmisiä voivat välittää niitä eteenpäin ja saada muut tuntemaan samoin, jolloin puhutaan kollektiivisista tunteista (Barclay 2020, 7). Vahvoilla kollektiivisilla emootioilla kuten vihalla ja pelolla on voima saada aikaan suuria poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia (Barclay 2020, 7; Frevert & Pahl 2022, 1–3; Frevert 2011, 9, 133). Tutkimalla vihan kaltaisten tunteiden historiaa voidaan saavuttaa parempi ymmärrys niiden merkityksistä eri aikoina eri yhteiskunnissa ja yhteisöissä sekä ymmärtää paremmin, miksi julkinen nykydiskurssi on sellaista kuin se on esimerkiksi somekeskusteluissa ja uutismedioiden kommentointipalstoilla. Myös 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua Suomen suuriruhtinaskunnassa on kutsuttu tunnepitoiseksi (Bergholm 2002, 190–192; Ehrnrooth 1992, 494; Rajavuori 2017, 226; Turunen 2021, 216–217). Vaikka olen huomannut nykyajassamme ja 1800luvun lopun julkisissa keskusteluissa samankaltaisuuksia [1], tämän artikkelin tavoitteena ei ole kuitenkaan verrata presentisesti näitä kahta aikaa toisiinsa, vaan tutkia mitä ärtymyksen kaltaisia tunteita käsittelevät ja ilmaisevat lehtikirjoitukset kertovat 1800-luvun lopun autonomisen Suomen tunnekulttuurista ja -normeista. Käyn läpi tällaisiin tunteisiin viittaavaa tunnesanastoa suomenja ruotsinkielisessä lehdistössä. En tutki tunsivatko ihmiset todella niin kuin antoivat ymmärtää, koska sitä on mahdotonta tutkia, enkä myöskään tunteita itsessään, vaan analysoin ärtymyksen kaltaisia tunteita käsitteenä ja ilmiönä: mitä merkityksiä ja sisältöjä aikalaiset antoivat ärtymyksen kaltaisille tunteille, mitkä olivat niiden katalysaattoreita, ja miten yleisönosastokirjoituksissa viitattiin näihin tunteisiin? Tunnehistorioitsija Ute Frevertin mukaan tunnesanat ja tapa, jolla ihmiset puhuivat tunteista antavat vihjeitä siitä, miten he kokivat ja käsittelivät tunteita (Frevert 2011, 24). Artikkelini kertoo, millaisia käsityksiä ärtymyksen kaltaisten tunteiden ilmaisun taustalla oli, ja miten ne vaikuttivat ilmiötasoon eli ärtymyksen kaltaisten tunteiden ilmaisuun yleisönosastokirjoituksissa. Tutkin 1800-luvun loppua, koska se oli käänteentekevä ajanjakso: perinteinen säätyyhteiskunta oli muuttumassa kansalaisyhteiskunnaksi, ja lukuja kirjoitustaitoisten sekä sanomalehtijulkaisujen määrät kasvoivat (Salokangas & Tommila 1998, 77–78; Leino-Kaukiainen 2007, 434; Leino-Kaukiainen 1988, 443–444). Uusi moderni julkisuus ja yhteisöllisyys alkoivat määrittää yhteiskuntaa osallistaen sosiaaliselta taustaltaan entistä laajempaa väkijoukkoa (Kokko 2019a, 12–21; Nieminen 2006, 23, 27–31). 1890-luku oli myös aikaa, jolloin modernit yleisönosastot olivat löytäneet vakiintuneen paikan suomalaisten sanomalehtien sivuilta (Sorvali 2020, 324–339). Tunteiden historiaan on perehdytty sekä Suomessa että kansainvälisesti siinä määrin viimeisten vuosikymmenten aikana, että on puhuttu emotionaalisesta käänteestä historiantutkimuksessa (Plamper 2015, 62–63; Matt & Stearns 2013, 3; Salmela 2017, 33). Tunteiden historiaan ja sen historiografiaan perehtynyt historioitsija Jan Plamper on nostanut mediahistorian yhdeksi osa-alueeksi, joka hyötyy tunteiden historian J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 51 näkökulmasta. Media ei ole vain informaatiota välittävä säiliö, vaan sen rakenteet luovat ja muovaavat käsityksiä. (Plamper 2015, 285. Ks. myös Scheer 2012, 210.) Ärtymyksen kaltaisia tunteita on tutkittu tunnehistorian piirissä 1980-luvusta saakka. Tunteiden historian alan perusteita luoneet sosiologit Peter N. Stearns ja Carol Stearns käsittelivät ärtymyksen kaltaisten tunteiden historiaa paitsi teoreettisesta, myös empiirisestä näkökulmasta ensimmäisen kerran 1980-luvulla (Stearns & Stearns 1986). Keskiajan ja tunnehistorian tutkija Barbara Rosenwein jatkoi samasta aihepiiristä teoreettisessa tutkimuksessaan 1990-luvulla ja palasi siihen vastikään 2020-luvulla akateemisen ja populaarin välimaastoon sijoittuvan tietoteoksen muodossa (Rosenwein 1998; Rosenwein 2020a). Myös tunnehistorioitsija Thomas Dixon on pohtinut vihan (englanniksi anger) kaltaisten tunteiden historian tutkimista teoreettisesta näkökulmasta (Dixon 2020) ja kehittänyt metodin, jota tulen hyödyntämään tässä artikkelissa. Palaan tähän tarkemmin seuraavassa käsittelyluvussa. Yleisönosastot on suhteellisen vähän tutkittu historiantutkimuksen osa-alue sekä Suomessa että kansainvälisesti (ks. esim. Cavanagh 2018, 270). Ensimmäinen kansainvälinen yleisönosastojen historiaa käsittelevä artikkelikokoelma ilmestyi 2019 (Cavanagh & Steel 2019), mutta yleisönosastojen historian kokoava teos on vielä julkaisematta. Yleisönosastokirjoituksia on toki käytetty runsaasti lähteinä, mutta niihin ei ole tekstilajina tai sanomalehden osana kohdistettu juuri lainkaan tutkimusta 1800luvun suomalaislehdistön osalta, eikä myöskään tunnehistorian näkökulmasta. Esimerkiksi 1980-luvulla valmistuneessa Suomen lehdistön historian suurtutkimuksessa varhaisia moderneja yleisönosastoja käsiteltiin vain muutaman sivun verran. Kyseisessä tutkimuksessa katsottiin, että modernit yleisönosastot vakiintuivat lehdistöön 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta olen osoittanut aiemmassa tutkimuksessani, että itse asiassa modernit yleisönosastot olivat vakiintuneita suomalaislehdistöön jo 1890-luvun puoliväliin mennessä. [2] Sen sijaan lukijakirjeiden toisesta muodosta, maaseutuja paikalliskirjeistä [3], löytyy aiempaa tutkimusta suomenkielisen lehdistön osalta. [4] Artikkeli rakentuu kahden lähdeaineiston varaan. Ensimmäisen aineiston muodostavat kymmenen sanomalehden vuoden 1895 vuosikertojen yleisönosastokirjoitukset, joista tulkintani mukaan noin neljässäsadassa eli kolmasosassa yleisönosastokirjoituksia ilmaisiin ärtymykseen viittaavia tunteita. Tällaisessa julkiseksi tarkoitetussa aineistossa tunteisiin viitattiin harvoin suoraan, joka asettaa tutkimukselle haasteita. Tunnehistorian tutkimuksessa tähän ongelmaan on vastattu korostamalla lähilukemisen, tulkinnan ja kontekstoinnin tärkeyttä. Useimmiten tunteita voi löytää lukemalla "rivien välistä" (Dodman 2021, 15–25; Plamper 2015, 296). Käytin itse kriteeristöä, joka mukaili jonkin verran kielentutkija Zoltán Kövecsesin tunnekielimallia (Kövecses 2000, 6) ja löysin tunteita esimerkiksi syytöksistä ja loukkauksista, sanavalinnoista, metaforista, kiertoilmaisuista, tekstin tehokeinoista sekä mielipidekirjoitusten konventioista. Joskus ärtymyksen pystyi havaitsemaan siitä mitä ei sanota, eli esimerkiksi siitä, että kirjoituksen alusta puuttuivat aikakauden yleisönosastokirjoitukselle tyypilliset kohteliaisuudet. Ärtymystä ilmaisevat ironiset ja ivalliset tekstit paljastuivat kontekstin kautta, vaikka ne vaativat hieman enemmän pohdintaa. Varoin kategorisoimasta erimielisyyttä ilmaisevia kirjoituksia ärtyneisiin kirjoituksiin, koska oman kannan puolustaminen ei tietenkään tarkoita, että ilmaisisi automaattisesti myös ärtymystä. Olen perehtynyt laajasti ajan lehtiartikkeleihin sekä J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 52 kaunoja tietokirjallisuuteen, ja tein edellä mainittuja tulkintoja tämän tuntemuksen perusteella. [5] Tämä artikkeli on osa väitöskirjaani ja nämä yleisönosastokirjoitukset muodostavat väitöskirjani pääaineiston. Tutkimani lehdet olivat valtakunnalliset Nya Pressen, Päivälehti, Uusi Suometar ja Työmies sekä maakunnalliset Karjalatar, KeskiSuomi, Louhi, Svenska Österbotten (nimellä Gamlakarleby Tidning 01–04/1895), Wiipuri ja Åbo Tidning. Lehdet edustivat erilaisia poliittisia kantoja, ne olivat suomenja ruotsinkielisiä, maakunnallisia ja valtakunnallisia. Lehtien painopaikat sijaitsivat ympäri Suomea ja isoimmat sanomalehtipaikkakunnat ovat edustettuina. Tutkimalla lyhyttä ajanjaksoa oli mahdollista käyttää laajaa lähdeaineistoa ja sisällyttää mukaan monipuolinen kirjoittajajoukko. Vuosikertojen lisääminen ei olisi tuonut merkittävää lisätietoa ja vertaamalla vuosikertoja esimerkiksi 10 tai 20 vuoden säteellä, olisi se muuttanut oleellisesti tutkimuskysymyksiä. Vuonna 1895 modernit yleisönosastot olivat jo vakiintuneita autonomisen Suomen lehdistöön, ja monet yhteiskunnalliset muutokset olivat käynnissä, mutta sortovuodet eivät olleet vielä alkaneet, eikä sisäpoliittinen tilanne ollut vielä kärjistynyt. Kirjoittajat eivät useimmiten kertoneet sukupuoltaan tai luokkataustaansa, mutta aiempien tutkimusten perusteella voidaan todeta, että suurin osa kirjoittajista oli keskiluokkaisia miehiä (Sorvali 2019). Artikkelin toisena pääaineistona toimii sellaiset 1890-luvun suomenja ruotsinkielisissä sanomaja aikakauslehdissä julkaistut artikkelit, joissa kuvataan ärtymyksen kaltaisiin tunteisiin liitettyjä käsityksiä. Kerron tarkemmin näiden lehtiartikkeleiden rajaamisesta seuraavassa käsittelyluvussa. (Vrt. Liite 1.) Rajaan analyysin ulkopuolelle lähteiden rakenteiden ja alkuperäistarkoitusten erilaisuudesta, mutta myös työekonomista syistä kaunokirjallisuuden, kasvatusja käytösoppaat sekä esimerkiksi filosofian ja psykologian oppikirjat, vaikka aikalaiset näissä määrittelivätkin tunteita. Käyn artikkelissa ensin lyhyesti läpi tutkimuksen metodologiaa. Sen jälkeen tutkin millaisia käsityksiä ärtymyksen kaltaisten tunteiden ilmaisun taustalla oli hengellisissä ja maallisissa lehtiteksteissä, ja miten nuo käsitykset ilmenivät yleisönosastokirjoituksissa. Lopuksi käsittelen ärtymyksen kaltaisten tunteiden ilmaisun motiiveja yleisönosastokirjoituksissa. Ärtymyksen anatomiaa ja genealogiaa Tunteiden historian tutkiminen on haastavaa, koska siitä, mitä tunteilla tarkoitetaan, ei ole koskaan ollut olemassa konsensusta (ks. esim. Barclay, Crozier-De Rosa & Stearns 2021, 4, 16–19; Dixon 2020, 1–3; Frevert 2011, 24; Jackson et al. 2019; Plamper 2015, 4–6; Rosenwein 2020a, 21). Mitä esimerkiksi ”suuttumus” tai ”ärtymys” tarkoittavat henkisesti ja fyysisesti, eri ihmisillä, eri kulttuureissa, eri aikakausina, eri yhteisöissä? Toisaalta, kuten Thomas Dixon aiheellisesti huomauttaa, sama ongelma koskee kaikkia monimutkaisia käsitteitä. Hänen mukaansa ”suuttumus”- tai ”viha”-käsitteeseen (anger) ei tulisi anakronismin vuoksi viitata terminä, jonka sisältö on sama kaikissa ajoissa ja kulttuureissa, ja selkeä kaikille. Dixon esittää tukeutuen psykologeihin, kielitieteilijöihin, antropologeihin ja tunnehistorioitsijoihin, että puhumme useista eri tunteista, tuntemuksista ja kokemuksista, kun puhumme ”vihasta”. (Dixon 2020, 8–9, 11.) Myös historioitsija Katie Barclayn mukaan tunnehistorioitsijat puhuvat usein tietystä tunteesta, mutta viittaavat sillä oikeastaan tunnekokemuksiin. Näin tehdään, J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 53 koska kielenkäytön kannalta asiat on helpompi lokeroida kategorioihin kuten "rakkaus" tai "viha". (Barclay 2020, 3, 10–11.) Asioita mutkistaa, että ”vihan” tyyppisille tunteille on tietenkin olemassa useita eri sanoja eri kielissä (Barclay 2020, 10; Dixon 2020, 10; Jackson et al. 2019). Sana anger on hyvä esimerkki: se kääntyy suomeksi sekä ”suuttumukseksi” että ”vihaksi”, joilla on erilaiset merkityssisällöt. Käytän tässä artikkelissa selkeyden vuoksi sanasta anger käännöstä ”viha”, vaikka toisinaan ”suuttumus” voisi olla parempi käännös. Katie Barclayn mukaan tuntemus (feeling) on sana, joka kuvailee tunteen aiheuttamaa henkilökohtaista kokemusta kehossa. Ihminen havaitsee ja identifioi tuntemukset, aivan kuten tunteetkin, mutta niillä ei ole spesifejä nimiä. Affekti (affect) on siirtyminen johonkin tunnetilaan, aistien terävöittämä tunnekokemus ennen kuin yksilö havaitsee ja nimeää sen. (Barclay 2020, 2–3.) Miellän käsitteet itse siten, että viha on pitkäaikaista, taustalla kytevää tunnetta, kun taas suuttumus on affektiivisempaa, äkillistä ja lyhytkestoisempaa. Nämä voivat kuitenkin olla intensiteetiltään saman vahvuisia. Monet tunnehistorioitsijat ovat nykyisin hylänneet käsityksen universaaleista tunteista (ks. esim. Dodman 2021, 17; Frevert 2011, 194; Reddy 2020, 168–178; Rosenwein 2020a, 2–7), mutta silti eräitä näitä tutkijoita on kritisoitu siitä, että he ovat tutkineet ”vihaa” ikään kuin se olisi yksi ja sama tunne, jonka kehityskulkua läpi historian voidaan tutkia (Boddice 2020, 1–2; Dixon 2020, 3, 27–28). Käytän tässä tutkimuksessa ”ärtymys”-sanaa kattamaan useita eri tunteita, tuntemuksia, kokemuksia ja tunnesanoja, vaikka olen tietoinen tähän valintaan liittyvistä ongelmista. Luen ärtymyksen kaltaisiin tunteisiin kaikki niihin viittaavat tunteet vähäisestä mielipahasta aina suoranaiseen raivoon saakka. En tarkoituksella käytä sanaa ”viha”, koska se saatetaan assosioida tuohon nykypäivässä vahvana tunnettuun tunteeseen sekä nykyajan vihapuheilmiöön. [6] Thomas Dixon ehdottaa ”vihan” käsitteen tutkimiseen metodia, joka yhdistää ”anatomian ja genealogian”. Ensin valitaan jokin tunteen nykymääritelmä, joka hajotetaan eri komponentteihin ja sen jälkeen tutkitaan näiden komponenttien historiaa. Metodissa ”anatomia” tulee siitä, että tunnekäsitteen sisällä olevat, löyhästi toisiinsa kuuluvat ilmiöt erotetaan toisistaan. Nämä ilmiöt eli komponentit voivat olla esimerkiksi filosofisia, tieteellisiä tai uskonnollisia käsitteitä, moraalisia uskomuksia, narratiiveja tai ruumiillisia tuntemuksia, mutta ne voivat olla myös visuaalisia, esimerkiksi mielikuva vihaisen ihmisen kasvoista. Erottamalla nämä komponentit toisistaan on mahdollista tarkastella niiden jatkuvuutta tai epäjatkuvuutta eri aikakausilla. (Dixon 2020, 1–4, 11–12, 27–28, 31.) Dixon on saanut aiheellista kritiikkiä siitä, että hän keskittyy tutkimaan yksittäisiä, kontekstistaan irrotettuja komponentteja (Rosenwein 2020b, 36–37). Koska metodi vaikuttaa kuitenkin monipuoliselta käsitteiden osiin purkamisen vuoksi, olen tehnyt siitä mukaelman. Erotan ”ärtymys”-tunteesta aikalaisten sanat, emootiot, affektit, merkitykset ja käsitykset, ja pyrin mahdollisuuksien mukaan selvittämään niiden perimää. Tässä artikkelissa visuaaliset elementit jäävät pieneen osaan, koska kuvien määrä 1890-luvun lehdistössä oli vielä vähäinen, ja koska ärtymyksen visuaalisuutta kuvaillaan vain vähän lehtiteksteissä, ellei oteta huomioon fiktiokirjallisuutta. En kuitenkaan lähde liikkeelle ”ärtymys”-termin nykymääritelmästä, vaan tutkin ja tulkitsen näitä komponentteja niiden omassa kontekstissa 1890-luvun lehtiaineistoissa. J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 54 Yhteisön ja yhteiskunnan tunnenormeilla on suhde yksilön tunnekokemuksiin (Barclay, Crozier-De Rosa & Stearns 2021, 8; Barclay 2020, 5–6). Tunteenilmaisut ovat siten sosiaalisia ilmentymiä ja ainakin osa tunnekokemuksista syntyy niin luonnostaan, etteivät ihmiset edes tiedosta niitä (Barclay, Crozier-De Rosa & Stearns 2021, 8). Yksilön tunneilmaisuja kannattaa tutkia, koska ne kertovat, mitä yhteisö on implisiittisesti tai eksplisiittisesti opettanut tunteista. Yksi nimekkäimmistä tunnehistorian tutkijoista, William Reddy on esittänyt, että tunteet ovat performatiivisia, niiden ilmaisulla on luonne muuttaa asioita (Reddy 2001, 96–110). Historioitsija Monique Scheer on laajentanut Reddyn teoriaa tarkentamalla, että tunteet ovat myös käytänteitä, koska ne ovat joukko yhteisössä harjoiteltuja ja odotettuja reaktioita tiettyihin tilanteisiin (Scheer 2012, 193–220). Pohjaan tutkimukseni sille, että tunteet ovat sekä käytänteitä että performatiivisia. Artikkelin toinen aineisto koostuu sellaisista 1890-luvun lehtiteksteistä, joissa tuli esiin ajan tunnekäsityksiä ärtymyksen kaltaisten tunteiden näkökulmasta. Keräsin sen tekemällä vapaasanahakuja Kansalliskirjaston Digipalveluun. Tiesin aiemman tutkimukseni perusteella joitakin aikalaisten ärtymyksen kaltaisille tunteille antamia sanoja sekä ruotsiksi että suomeksi. Tein ensin hakuja suomenkielisillä termeillä käyttäen hakulauseessa erilaisia operaattoreita yksin tai yhdistellen, kuten esimerkiksi sanan katkaisua sekä fraasija läheisyyshakua. Rajasin haun kohdistumaan sanomaja aikakauslehtiin ajalle 1.1.1890–31.12.1899. Kun tutkin hakuosumia ja luin aineistoja, löysin lisää aikalaisten ärtymyksen kaltaisille tunteille antamia sanoja, ja pystyin tekemään uusia hakuja. Toisinaan hakutuloksia tuli sadoittain tai tuhansittain, joka tapauksessa liikaa läpikäytäväksi, jolloin pyrin rajaamaan hakua käyttämällä hakuoperaattoreita tai kävin yksinkertaisesti läpi vain ensimmäiset 100–200 osumaa. Havaitsin melko varhaisessa vaiheessa, että hakuosumat kohdistuivat useimmiten lehdissä julkaistuihin kaunokirjallisiin teksteihin, mikä kertoo, että fiktiossa oli todennäköisesti sallivampaa ja tavanomaisempaa puhua tunteista, mutta toki myös tekstilajin konventioista. Olin kuitenkin rajannut fiktiotekstit pois aineistoistani, joten en tutkinut näitä hakuosumia sen tarkemmin. Koska optinen tekstintunnistus (OCR) ei ole virheetön, etenkään 1800-luvun lehdissä usein käytetyn fraktuuratekstin kanssa, on riski, että haun ulkopuolelle voi jäädä relevantteja aineistoja (Rantala et al. 2019, 56). Pyrin minimoimaan tämän riskin tekemällä lukuisia erityyppisiä hakuja ja käymällä manuaalisesti läpi suuret aineistomassat, joita hakutulokset toivat minulle eteen. Koostin aikalaisten ärtymyksen tunteille antamista termeistä pienen sanaston. Keräsin sanoja paitsi sanomaja aikakauslehdistä myös synonyymisanakirjasta, jossa on selitetty termeille annetut merkitykset (Yrjö-Koskinen 1902). Tämän jälkeen käänsin sanat ruotsiksi 1900-luvun alussa julkaistun sanakirjan (Cannelin 1908) avulla ja tein vastaavat haut ruotsinkieliseen sanomaja aikakauslehtiaineistoon. 1800-luvun lopun lehtikirjoittajat käyttivät ärtyneestä ihmisestä termejä kuten hirmustunut, hurjistunut, julmistunut, kiivastunut, kiukkuinen, kärttyinen, kärttytuulella oleva, nyreä, närkästynyt, pahalla tuulella oleva, pikaistunut, raivostunut, suuttunut, tuimistunut, vihainen, äkäinen, äkämystynyt, äreä ja ärtynyt. Muita ärtymykseen liitettyjä sanoja tai sanapareja olivat vihanpurkaus, vihamielinen, vihanpuuska, kuohuva veri, käydä sapelle, pistopuhe, raivopäinen, pahasisuinen, suunpieksäminen, ihmisviha, mielikarvaus sekä tulinen, kuohuva, kuumaverinen tai koleerinen luonne. Ruotsiksi vastaavia tunnesanoja eri tavoin taivutettuina ja yhdisteltyinä ovat esimerkiksi bli J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 55 hetsig, bli förtretad, dåligt humör, förargat sig öfver, förhetsa sig, hätsk, ifver, raseri ja uppbrusande. Aikalaisaineiston keruun jälkeen lähiluin kaikki ärtyneet yleisönosastokirjoitukset ja tulkitsin niitä aikalaisaineistossa ärtymyksen tunteille annettujen merkitysten valossa. Havaitsin 1890-luvun lehtitekstejä lukiessani, että varsinkin uskontoa ja kasvatusta painottavissa lehtijutuissa korostettiin ärtymyksen hillitsemisen tärkeyttä. Tällaiset kirjoitukset valottavat erityisen hyvin, mistä komponenteista ärtymyksen kaltaiset tunteet koostuivat. Ärtymys ja sen hillintä hengellisissä lehtiteksteissä Aikakauslehtien historiaa tutkineen Pekka Raittilan mukaan 1800-luvun loppupuolen lehtiä on haastavaa jaotella hengellisiin ja yleislehtiin johtuen aikakaudesta, jolloin kirkolla oli runsaasti valtaa ja jolloin korostettiin kristillisiä arvoja. Hengellisiä artikkeleita julkaistiin sekä uskonnollisissa lehdissä että yleislehdissä. Samaan aikaan, kun lehtien määrä ylipäätään kasvoi, kasvoi myös uskonnollisten lehtien määrä. 1800luvun loppu oli uskonnollisten liikkeiden eriytymisen ja kasvun aikaa, ja tämä näkyi omien äänenkannattajien perustamisessa. Joillakin suuntauksilla oli useampia julkaisuja molemmilla kotimaisilla kielillä. Kansa luki ja tilasi 1880-luvulla suurimmaksi osaksi uskonnollisia lehtiä, mutta vuoteen 1900 mennessä uskonnollisten lehtien suhteellinen osuus kaikista aikakauslehdistä oli pienentynyt noin 30 prosenttiin. (Raittila 1991, 29–31.) Tässä luvussa esitellyt tekstit ovat suurimmaksi osaksi hengellisiksi katsotuista lehdistä (Liite 1.), mutta mukana on myös muutama yleislehdissä julkaistu artikkeli. Ärtymyksen kaltaisia tunteita käsitelleiden uskonnollisten lehtitekstien tematiikka oli keskenään hyvin samankaltaista. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen virallisessa aikakauslehdessä Sanansaattajassa todettiin, ettei yhteiselosta tule mitään ilman tunteiden hillintää ja neuvoi vihan ja ”liiallisen kunnian” tunteiden hillitsemisen avuksi kristinuskoa (Rakkaus, Sanansaattaja 1.7.1893, 2). Joissain lehtijutuissa otettiin astetta kovempi linja, kuten Sanomia Turusta -sanomalehdessä, jossa viha rinnastettiin rangaistavaksi "kauheaksi" rikokseksi ja paheeksi, jota kuitenkin moni ihminen tunsi. Moni kätki vihan sisälleen, mutta tuliset luonteet eivät onnistuneet sitä tekemään, vaan pukivat sen sanoiksi, joissa "vihatun kunniaa ja mainetta sorretaan". Vain täydellinen hurskaus pelasti ihmisen tältä paheelta. (Hurskaus, Sanomia Turusta 25.7.1897, 1–2.) Sanottiinpa seuraavastikin: "Viha on helvetti, sävyisyys on taivas; mitä sävyisämpi olet, sitä lähempänä taivasta olet." (Jumalanpalvelu, Kylväjä 2.7.1897, 7.) Evankelinen Valkeus -aikakauslehti listasi oppeja onnelliseen kotiin ja kehotti: "älä vastaa teräviä, kovia sanoja yhtä terävällä ja kovalla sanalla, vaan voita paha hyvällä" ja "sano mieluummin sana kehoitukseksi kuin moitteeksi" (Evankelinen valkeus 10.7.1891, 11–12). Poskenkääntäminen ja rakkauteen pyrkiminen on tuttua kristinuskon opeista. Vihan kehollisuutta tuotiin esiin muun muassa metodistien Nya Budbäraren -aikakauslehdessä, jossa kehotettiin pysäyttämään kieli, kun oli sanomassa jotain vihassa tai katkeruudessa (Stanna, Nya budbäraren, 1.11.1896, 1). Tähän liittyi mielikuva ”kielen synneistä” ja saastaisesta kielestä, joka sylki vihaa sekä ajatus siitä, että vajavainen ihminen joutui tuomiopäivänä tilille kaikista turhista ja vääristä sanoista, joita oli lausunut (Kielen väärinkäyttämisestä, Sanomia Siionista 1.9.1896, 164–166; Kielen synnit, Isänmaan Ystävä 29.10.1897, 1; Kielen synneistä, J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 56 Aikakauslehti lasten vanhemmille ja kasvattajille 1.1.1899, 116–120). Näiden tekstien lähteinä mainittiin Vanhan testamentin psalmit 39:2 ja 139:4 sekä sananlasku 21:23, mutta myös käännöskirjallisuutta Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta. Tutkimissani yleisönosastokirjoituksissa käytettiin samantyyppistä puhetapaa, kun kirjoitettiin esimerkiksi ”myrkyllisestä kielestä” (Vieläkin Savonlinnan hiippakunnan piispanvaalista, Uusi Suometar 22b.12.1895, 1–2). Käännöskirjallisuutta voitiin lukea myös aikakauslehti Kyläkirjaston Kuvalehdestä, jossa julkaistiin 1898 käännös saksalaisen kirjailija-pastori Otto Funcken kirjoituksesta "Pahalla tuulella". Hän teki pesäeron ihmisten kokeman henkilökohtaisen vihan ja "pyhän vihan” välillä. Pyhä viha tarkoitti hänen mukaansa suuttumista siitä, että Jumalan asiaa oli pilkattu. Se saattoi olla myös suuttumista siitä, että ihmiset olivat joutuneet harhaan vääryyden ja valheiden vuoksi. Funcken kirjoituksen mukaan ihmisetkin saattoivat tuntea pyhää vihaa, mutta siihen sekoittui usein "saastaisuutta". (O. Funcke: Pahalla tuulella I, Kyläkirjaston Kuvalehti 1898, A-sarja, nro 11, 4.; O. Funcke: Pahalla tuulella II, Kyläkirjaston Kuvalehti 1898, A-sarja, nro 12, 9.) Perikristillinen näkemys siitä, ettei ihmisen maallinen viha ja suuttumus ole oikeutettua, vaan saastaista ja syntistä, juontaa Barbara Rosenweinin mukaan juurensa Aristoteleeseen ja stoalaisuuteen sekä varhaisiin heprealaisiin näkemyksiin. Aristoteleen mukaan viha saattoi olla oikeutettua tietyistä syistä. Varhaiset kirkkoisät yhdistelivät antiikin ajattelijoiden ja heprealaisten näkemyksiä oikeutetusta vihasta, ja tällä tapaa ajatus pyhästä vihasta syntyi kristinuskoon. Myöhemmin idea vihan ja suuttumuksen kahdentyyppisyydestä levisi myös maalliseen ajatteluun. Kristinuskoon syntyi jo varhain käsitys siitä, että pyhä viha tarkoitti nimenomaan vihaa, joka kohdistui vääryydentekoon Jumalaa kohtaan ja Jumalan lakien rikkomiseen. Se oli suuttumusta, joka kohdistui syntiin, ei synnintekijään. (Rosenwein 2020a, 96–103, 105, 110.) Edellä esitetyt käsitykset olivat syvään juurtuneita 1800-luvulla eläneiden suomalaisten ajatteluun kirkon kansanopetuksesta, saarnoista sekä hengellisestä kirjallisuudesta. Kaikille aikalaisille tutussa ja ulkoa opetellussa katekismuksessa (Laine 2019, 140, 144–147) puhuttiin vanhan testamentin kiivaasta Jumalasta ja annettiin ihmisille ristiriitaisia ohjeita: toisaalta tuli pidättäytyä vihasta, rakastaa vihollisia ja kohdella heitä hyvin, mutta samaan aikaan tuli myös vihata ”pahaa” (Katekismus 1897, 6, 19, 22, 40, 48, 75). Edellä mainitut ärtymyksen kaltaisten tunteiden hillintää koskevat normit iskostuivat aikalaisten mieliin myös toistuvien lehtiartikkeleiden (Huonoja enteitä, Sanomia Turusta 21.10.1894, 1; Sunnuntai-lukemista, Mikkeli 15.10.1897, 3; Vihaa pahuutta! Sanomia Turusta 19.6.1898, 1; Vihollisemme, Paimen-sanomia: evankelinen kuukausilehti 1.3.1899, 2) sekä muun hengellisen kirjallisuuden, kuten käännöskirjojen kautta. Vaikka 1800-luvun lopun lukukulttuuri oli lukutaidon, maallisen kirjallisuuden ja sanomalehdistön kasvun myötä murroksessa, monissa kodeissa erityisesti maaseudulla luettiin ainoastaan hengellistä kirjallisuutta (Mikkola 2005, 16–20). Herätysliikkeiden 1700-luvulta lähtien tuottama kirjallisuus toi suomalaiseen kristinuskoon uutta ajattelua, jossa hengellisen esivallan eli papiston rooli pieneni ja jossa jokaisen oli ymmärrettävä oma syntisyytensä ja otettava henkilökohtaisesti siitä vastuuta (Katajala-Peltomaa et al. 2021, 219, 224). Monet edellä mainituista lehdistä olivat herätysliikkeiden lehtiä, mutta eivät suinkaan kaikki. J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 57 Esimerkiksi edellä mainittu Funcken kirjoitus ei ollut vain jokin marginaalikirjoitus marginaaliryhmälle. Hänen kirjoitukselleen oli hankittu suomennos ja sille oli annettu sivukaupalla tilaa kahdessa eri numerossa. K. J. Gummeruksen 1870-luvulla perustettu, kansalle suunnattu Kyläkirjaston kuvalehti Aja B-sarjoineen oli 1800-luvun lopun mittakaavassa melko iso levikiltään. Sarjoissa julkaistiin monipuolista sisältöä, niin kaunokirjallisia tekstejä kuin artikkeleita eri tieteenaloilta, joskin uskonnollisväritteisille artikkeleille annettiin runsaasti palstatilaa johtuen lehden kristillis-siveellisestä linjasta. (Uino 1991, 23–24; Kyläkirjaston Kuvalehti 1898, Asarja, nro 1, 2.) Funcke oli jokseenkin tunnettu kirjailija vuosisadan lopun Suomessa, jolta oli käännetty kirjallisuutta sekä suomeksi että ruotsiksi. (Ks. esim. Kirjallisuutta, Aamulehti 13.4.1897, 3; Funcke, O. & E. V. Petterson. 1897. Kuinka itse tulemme onnellisiksi ja teemme muutkin onnellisiksi. Wennberg ja K.; Funcke, O. & A. Suppanen. 1887. Tahdotkos tulla terweeksi? Porvoo: WSOY; Funcke, O. 1890. Leipä ja miekka: Janoowille, epäilewille ja kilwoittelewille sydämmille. Porvoo: Werner Söderström.) Vaikka uskonopetukseen kuului olennaisena osana rakkauden ja myötämielisyyden osoittaminen ja ärtymyksen hillintä, käytännössä kirkonmiehet kiistelivät hyvinkin tunnepitoisesti 1890-luvun yleisönosastoilla. Toisaalta ärtynyt sai olla hyvällä syyllä, kun ilmaisi ”pyhää vihaa” tai kun taisteli ”ulkokultaisuutta” vastaan (ks. esim. Vihaa pahuutta! Sanomia Turusta 19.6.1898, 1; Jeesuksen katsahdus, Kansan ystävä 3.8.1899, 2). Yleisönosastoilla kiistellyt evankelisen herätysliikkeen pastori Karl Troberg vetosikin tähän puolustaessaan tunteiden ilmaisuaan: ”Minä luulisin, että väärää oppia vastaan niinkuin myös kaikkea vääryyttä vastaan on laimeus vaarallisempi kuin kiivaus.” (Pastori J. Engströmille, Uusi Suometar 17.11.1895, 3.) Kovan kielenkäytön taustalla saattoi piillä herätysliikkeiden pelko yhteiskunnan sekularisoitumisesta ja valtionkirkon edustajien uhkakuva siitä, että herätysliikkeet rikkoisivat perinteisen perheja seurakuntarakenteen. Toisaalta kyseessä saattoi ennemminkin olla tunteisiin vetoava retorinen puhetapa, kuin aito maallistumisen tai maailmankuvan muuttumisen uhka (Mikkola & Laitinen 2013, 432–433; Heikkilä & Seppo 1987, 77, 84–85). Ute Frevert tuo esiin luonteenpiirteiden näkökulman: 1800-luvulla ajateltiin, että suurista tunteista seurasi suuria tekoja, ja että kaikki suuret miehet olivat myös enemmän tai vähemmän intohimoisia miehiä. Tällaiset karismaattiset miehet saavuttivat eräänlaisen miesjohtajan tai -pelastajan roolin tunteisiin vetoavalla retoriikallaan. (Frevert 2011, 117, 133.) [7] 1890-luvun yleisönosastojen kiistelyissä ei ollut kyse pelkästään uskonasioiden kiivaasta puolustamisesta, vaan tietoisesti valitusta tunteisiin vetoavasta ja uusia kannattajia houkuttelevasta retorisesta tyylistä. Aineistossani tämä näkyy esimerkiksi siten, että 1800-luvun lopun sanomalehtien yleisönosastojen vakioväittelijää, aikanaan julkisuudessa hyvin tunnettua, Vartijalehden perustajaa ja päätoimittajaa, pastori Elis Bergrothia luonnehdittiin asiastaan innostuneeksi ja intohimoiseksi mieheksi. Myös hänen Suomessa asuvaa armenialaista kollegaansa, niin ikään yhtä suoraja kovasanaista Abraham Amirchanjanzia kuvailtiin samalla lailla (Kun suuret miehet taistelevat, Uusi Suometar 31.8.1895, 3; Vieläkin Savonlinnan hiippakunnan piispanvaalista, Uusi Suometar 22b.12.1895, 1–2; Suomen pakanalähetys, Sanomia Porista 9.7.1895, 1–2; Herra Amirchanjanz ja Suomen J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 64 Ute Frevertin mukaan kunnianloukkaus häpäisee ihmisen tai yhteisön, poistaa heidän arvokkuutensa ja loukkaa heidän eheyttään. Tällaisessa nöyryytyksessä ja itsetunnon kolauksessa piilee suuri tunnevoima, joka kohdistuu sitä vastaan, miten ihmiset haluavat muiden näkevän heidät ja kohtelevan heitä. Kunnianloukkaus on myös subjektiivista, koska se riippuu siitä, mitä henkilö tai yhteisö itse pitää loukkauksena. Kunnian syvään juurtuneesta merkityksestä eurooppalaisessa tunnekulttuurissa 1800luvulla kertoo muun muassa se, että kunnian menetys saatettiin joskus kokea pahempana kuin kuolema. (Frevert 2011, 5–6, 69, 87.) Vaikka henkilökohtaisen kunnian loukkaus vaikuttaa olevan 1890-luvun yleisönosastokirjoituksissa yksi vankimmista motiiveista ärtymykselle, myös kollektiivinen kunnia sai kolauksia ja aiheutti närää. Tällaiset tapaukset liittyivät usein maaseutukirjeisiin, joissa joidenkin mielestä raportoitiin paikkakunnan asioista väärin tai laverreltiin liikaa suurelle yleisölle. [17] Paikalliset kiistat saivat uutta pontta, kun niitä puitiin valtakunnallisella tasolla, ja maaseutukirjeenvaihtajilla oli valta saada paikalliset vallanpitäjät vastuuseen teoistaan tai ainakin vastaamaan teoistaan sanomalehden palstoille. Tukkiasiamies ja raittiuspuhuja Vilho Itkonen [18] lähetti 1895 Karjalattarelle maaseutukirjeen, jossa hän kuvaili Nurmeksen kauppalassa ”täydellisenä rehoittavaa juoppoutta”. (Kirje Karjalattarelle Nurmeksen kauppalasta, Karjalatar 4.7.1895, 4.) Kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, mikä saattoi laukaista ärtyneen viestinvaihdon yleisönosastolla. Itkonen lähetti seuraavan maaseutukirjeensä Lieksasta: Kun astuin Seura-laivasta Lieksan laiturille, niin joukko miehiä oli täydessä hutikassa. Läksin kävelemään maantietä, aina vaan uusia päihtyneitä tuli vastaani. Eipä sentään kaikki – millä pullo täyteläinen ja millä tyhjennetty, mutta työkansaa enimmäkseen tukkien uittotyössä olevaa. Olipa talollisiakin ja vähän muutamia herrasmiehiä, joiden näin lasia kallistelevan. […] Ihmiset ovat enimmäkseen alkuperäisellä kannalla sivistyksen puolesta ja valoa täällä tarvitaan. […] Hyvät pielisjärveläiset, jättäkää juoppous pois ja suosikaa raittiutta, niin onnellinen aika teillekin koittaa. (Pielisjärveltä, Karjalatar 16.7.1895, 4.) Nimimerkki W. A. kirjoitti Uuteen Savoon ärtyneen vastineen, jossa kertoo Itkosen loukanneen nurmeslaisia muun muassa sanoilla ”juoppous rehoittaa”. (Nurmeksesta (Vastausta), Uusi Savo 23.7.1895, 2.) Myös nimimerkki ”Muutamat Lieksasta” lähetti Karjalattareen ärtyneen vastineen, jossa todettiin: Tällä hra matkailijalla näkyy olevan sangen alkuperäisellä kannalla käsitteet siitä, mihin milloinkin sopii tuppautua, mitä sopii kirjoitella sanomalehtiin ja mitä ei sovi. – Paikkakunnan oloja tuntevat ja puheenaolevan aikanakin paikalla olleet tämän kuvauksen kyllä tietävät vääräksi, mutta niin ei ole niitten kanssa, jotka mokoman, typerän ja hävyttömän sepustuksen sattuvat lukemaan ja eivät paikkakunnan oloja muuten tunne. (Karjalattaren toimitukselle, Karjalatar 30.7.1895, 4.) Kirjoitusten taustalla voi olla ärtymyksen lisäksi monenlaisia tunteita, kuten esimerkiksi häpeää, loukkaantumista ja pelkoa. Paikkakuntalaisten ärtymyksen J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 65 ilmaisun motivaattorina oli maaseutukirjeenvaihtajan aiheuttama kollektiivinen kunnianloukkaus. Raittiusliikkeiden aikakaudella juopoksi syyttäminen vaikutti olevan yksi pahimmin koetuista loukkauksista. Kunnia oli esimodernilla aikakaudella perheen, suvun, kotitalouden ja koko paikallisyhteisön yhteistä omaisuutta ja yhden kokema häpeä koski kaikkia. Maineen menettänyt kohtasi vihamielisyyttä ja eristämistä, ja häntä todennäköisesti syytettiin ensimmäisenä, jos tulevaisuudessa tuli vastaavanlainen tilanne eteen. Olihan hän jo osoittanut kelvottomuutensa ja pahuutensa. Kunnianmenetys kostettiin yhteisöllisyyttä vaalivassa kulttuurissa, kuten suomalaisessa 1890-luvun maaseutupitäjässä, joko väkivallalla tai oikeudenkäynnin kautta, joka tapauksessa julkisesti. (Jokiaho 2002, 218–220; Renvall 1949, 149–155; Wirilander 1974, 70–77.) [19] Kunnian tunteen korostaminen yleisenä 1800-luvun ilmiönä oli eurooppalainen, mutta tunnettu myös Yhdysvalloissa. Perinteisesti kunniaa oli puolustettu turvautumalla väkivaltaan (Frevert 2011, 37, 56–58; Nye 1993, 176; Stearns 2017, 93–124). [20] 1800-luvun lopun Suomessa kunnianpuolustaminen tapahtui usein myös sanomalehtien sivuilla ja oikeudenkäynneissä, erityisesti keskiluokan kesken. Kunnian tunne, sen loukkaaminen ja menetys olivat sidoksissa tunteiden käytänteisiin ja performatiivisuuteen. Tarkoitan tällä sitä, että yhteisöissä oli vuosisatoja vanha implisiittisesti opetettu ja harjoitettu käytäntö, että kunnianloukkaus oli vakava asia ja siitä kuului suuttua, tarvittaessa vaikka siinä määrin, että juttu vietiin oikeuteen saakka. Historioitsija Monique Scheer mainitsee neljä tunnekäytännettä, jotka ovat yksinkertaistaen: 1) tavat, jotka käynnistävät tunteen 2) tavat, jotka nimeävät tunteen 3) tavat, joilla tunne välitetään ja kommunikoidaan toisille ja 4) tavat, joilla tunnetta hallitaan (Scheer 2012, 209–217). Väitän, että yleisönosastot toimivat 1800-luvun lopun kunnianloukkausjutuissa yhtenä paikkana, joissa näitä tunnekäytänteitä harjoitettiin ja jaettiin. Tunteiden performatiivisuus näkyy muun muassa siinä, että kun kirjoitettiin ärtyneeseen sävyyn yleisönosastoille, kirjoittaminen mahdollisesti vahvisti kirjoittajan ärtymyksen kaltaisia tunteita, ja julkaistu kirjoitus tuotti lukijoille monenlaisia tunnekokemuksia. Se suututti, hävetti, loukkasi ja huvitti. Lopuksi: Hallitse kiivauttasi, mutta hyökkää uskosi ja kunniasi puolesta Ymmärtääkseni aikakauden tunnenormeja pyrin löytämään ja jäljittämään ärtymykseen kaltaisiin tunteisiin liittyviä komponentteja. Käyttämäni menetelmä vaikutti toimivalta tässä kontekstissa, mutta kuten Thomas Dixon itsekin tuo ilmi, siihen liittyy myös riskejä ja kysymysmerkkejä. Pidin hyödyllisenä, että käsitteet purettiin auki ja niille pyrittiin etsimään perimä, mutta toisaalta on olemassa riski, että olen ymmärtänyt tunnesanojen merkityksiä väärin tulkitessani niitä nykypäivästä käsin. Kirjoituksissa toistuivat hämmästyttävän yhdenmukaisesti samat ärtymyksen komponentit, käsitemallit, joiden historia voidaan jäljittää useassa tapauksessa vuosisatoja taaksepäin. Vallinneet tunnenormit heijastivat monin paikoin mennyttä maailmaa ja vaikuttaa siltä, että ne tulevat jäljessä sen suhteen, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa on muuttunut. Tekstit olivat yhdistelmä perinteistä teologiaa sekä 1800luvun filosofian, psykologian ja luonnontieteen oppeihin perustuvia käsityksiä. Se, että vuosisatoja vanha, mutta väistymässä ollut humoraalioppi näkyi edelleen puheen J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 66 tasolla 1890-luvun lehtiteksteissä ei hämmästytä, koska arkikielessä vaikuttaa olevan aina sanontoja ja metaforia, joiden alkuperäinen merkitys on unohtunut. Toisaalta humoraalipuhe istui jossain määrin hyvin 1800-luvun loppupuolen uuteen maailmankuvaan, jossa lääketieteen avulla pyrittiin selittämään yhtä jos toista ihmiskehon ja -mielen toiminnasta. Lehtiartikkeleissa esitetyt ärtymyksen hillinnän ihanteet ja ilmiötaso eli yleisönosastokirjoitusten tunneilmaisut olivat keskenään ristiriitaisia. Mielipidekirjoituksissa näkyivätkin erilaisten maailmankuvien, käsitysten, ihmispersoonien ja retoristen tyylivalintojen törmäykset, jotka osaltaan nostattivat ärtymyksen kaltaisia tunteita sekä kirjoittajissaan että lukijoissaan. Ärtymyksen tunteita ilmaistiin yleisönosastokirjoituksissa useimmiten silloin, kun kirjoittaja koki, että hänen henkilökohtaista tai yhteisönsä kunniaa oli loukattu. Tunteiden ilmaisulla haettiin oikeutta ja puolustauduttiin syytöksiltä, mutta toisaalta rakennettiin myös omaa julkisuuskuvaa ja statusta. Ilmiö liittyi patriarkaaliseen maskuliinisuuden malliin, jossa kunnia oli tärkeä – ellei tärkein ihmisen henkinen omaisuus. Näen, että kunnianloukkausilmiön ja ihmisten käyttäytymisen taustalla toimivat tunteiden käytänteet ja performatiivisuus. Yleisönosastot toimivat keskiössä siinä, kuinka ihmiset implisiittisesti opetettiin tunnistamaan milloin ja miten kuuluisi reagoida heille kohdistettuihin sanoihin. Tuloksena oli odotettuja käytösmalleja, jotka ilmenivät ärtyneinä mielipidekirjoituksina, joskus aggressiivisina hyökkäyksinä sekä uhkauksina oikeudenkäynneistä. 1800-luvun lopun kunnia tunteena tai käsitteenä ei ole sama kuin miten me sen nykypäivässä käsitämme. Se ei ollut sama käsite edes kaikille 1800-luvun lopun ihmisille – tunteet ovat ajan, kulttuurin ja yhteisön muovaamia – mutta 1800-luvun lopun esimerkki ärtymyksen ja kunnian kaltaisten tunteiden käytänteistä ja performatiivisuudesta antaa osviittaa siitä, miten tunteiden käytänteet ja performatiivisuus ohjaavat myös nykypäivän keskusteluja sosiaalisessa mediassa. Tutkija Barbara Rosenwein toteaakin osuvasti, että kunnia on sanana nykyään harvemmin käytössä, mutta kunnian loukkaaminen ei ole kadonnut minnekään. Päinvastoin se vaikuttaa olevan useimmiten syynä suuttumukseen ja vihaiseen diskurssiin, ja suorastaan vaatii ja oikeuttaa sitä. (Rosenwein 2020a, 176.) FM, väitöskirjatutkija Satu Sorvali viimeistelee Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineessa artikkeliväitöskirjaa, joka käsittelee 1800-luvun lopun suomalaisten sanomalehtien ärtyneitä yleisönosastokirjoituksia sekä niiden suhdetta aikakauden keskusteluja tunnekulttuureihin. J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 67 Viitteet [1] 1890-luvulla lehtien kiistakirjoituksiin sekä ”kynäsotiin” viitattiin arkipäiväisenä ilmiönä. Tietyt yhteiskunnalliset aiheet, kuten uskonto ja kielipolitiikka olivat polarisoituneita, ja ihmisiä vaadittiin ottamaan kanta, olit joko ”heitä” tai ”meitä”. Ks. tarkemmin Sorvali 2019. [2] Nygård, Toivo. 1987. Poliittisten vastakohtaisuuksien jyrkentyminen sanomalehdistössä. Teoksessa Suomen lehdistön historia 2. Sanomalehdistö suurlakosta talvisotaan, toim. Toivo Nygård & Raimo Salokangas, 133–135. Kuopio: Kustannuskiila. Ks. kritiikki Sorvali 2020, 325–326. [3] Maaseutukirjeen funktio ja rakenne eroavat yleisönosastokirjoituksesta ja kyseessä on siten kaksi eri ilmiötä. Maaseutukirjeiden otsikot olivat 1890-luvulla joko ”Kirjeitä maaseudulta” tai ”Bref från Landsorten”, kun taas yleisönosastot oli nimetty joko ”Yleisöltä” tai ”Från allmänheten”. Maaseutukirjeet olivat paikkasidonnaisia, koska niissä kerrottiin aina miltä paikkakunnalta kirjoitus oli lähetetty, ja se käsitteli kyseisen seudun asioita. Yleisönosastokirjoituksissa paikkakunta mainittiin implisiittisesti tai eksplisiittisesti ainoastaan noin joka toisessa kirjoituksessa. Maaseutukirjeet oli kirjoitettu selonteon tai uutisen muotoon, kun taas yleisönosastokirjoitukset olivat mielipidekirjoitusten konventioiden mukaisesti rakennettuja ja ne monesti pyrkivät virittämään keskustelua. Kokko 2019b; Nygård 1987, 133; Sorvali 2020, 325, 337–338; Sorvali 2019. [4] Ks. esim. Kokko 2019a; Stark, Laura. 2013. Toimittajien ja itseoppineiden maaseutukirjeenvaihtajien suhde osana suomenkielisen lehdistön nousua 1847–1865. Historiallinen Aikakauskirja 111, 1: 28–42, https://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-1594260 [Haettu 24.8.2022]. [5] Ks. tarkemmin Sorvali 2019. [6] Kielitoimiston sanakirja määrittelee vihan seuraavasti: voimakas pahansuopuus, suuttumus, raivo, vastenmielisyys tms. jtak t. jkta kohtaan. Katkera, leppymätön, silmitön, polttava viha, https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/#/viha [Haettu 25.5.2022]. [7] Myös aikalaiset tunnistivat ilmiön ja puhuivat pyhien aatteiden puolesta taistelevista ”suurista hengistä”, jotka kaivoivat lehtien palstoille kaikki vasta-argumentit vastustajastaan ja näin palvelivat kaikkien etua. Kun suuret miehet taistelevat, Uusi Suometar 31.8.1895, 3. Samaan aikaan karismaattista, vahvaa naispersoonaa pidettiin pelottavana ja epäsopivana, mutta myös huvittavana. Ollila 1998, 142–143. [8] Elis Bergrothin pääasiallinen keskustelukanava oli hänen toimittamansa Vartijalehti. Hän kritisoi konservatiivina kovin sanoin monenlaisia kirkkoa koskettavia asioita, mutta julkaisi myös vastineita toisin ajattelevilta. Lehdessä olikin usein pitkään jatkuneita kiivaita polemiikkeja. (Sirenius 1954, 214–256.) [9] Luonteen kiivaudesta sananen -artikkeli julkaistiin 1893 Keski-Suomessa kolmessa osassa, 31.10., 2.11. ja 4.11. Sama artikkeli julkaistiin muokattuna ja lyhennettynä J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 68 vuotta myöhemmin: Ihmisen luonne, Kodin-ystävä: lukemista kodille ja kansalle 1.9.1894, 1–2. [10] Myös Keski-Suomen artikkelissa verrattiin ihmisten luonnetta eläimiin. Luonteen kiivaudesta sananen, Keski-Suomi 31.10.1893, 2; Luonteen kiivaudesta sananen, KeskiSuomi 4.11.1893, 3. [11] Haulla ”Charles Darwin”~0 ja päättymisajalla 31.12.1899 Kansalliskirjaston Digipalvelun sanomaja aikakauslehtiaineistoon tulee yli 300 halutulosta. Haulla ”William James” samalla aikarajauksella saadaan nelisenkymmentä halutulosta. Darwinilta julkaistiin Suomessa vähintään neljä ruotsiksi käännettyä teosta 1800luvulla. Darwin, C. & G. Lindström. 1872. En natruforskares resa omkring jorden. J. L. Törnqvistts förlag. Darwin, C. 1871. Om arternas uppkomst genom naturligt urval, eller, De bäst utrustade rasernas bestånd i kampen för tillvaron. Hierta, L. J. & C. Darwin & R. Sundström. 1872. Menniskans härledning och könsurvalet. Asperheim O. & E. Holmgren & C. Darwin. 1887. Darwinismen eller evolution och evolutionsteorier. A. V. Carlsons Bokf.-aktb. Suomenkielistä versiota Lajien synnystä saatiin odottaa 1910-luvulle saakka. Toki yläja keskiluokka lukivat myös vieraskielistä kirjallisuutta ja saattoivat hankkia Darwinin teoksia ulkomailta. [12] Pyrkijän tekstissä viitattiin ”vanha-aatamilla” perisyntiin sekä Jumalan käskyjä uhmaavaan ihmiseen. Katekismus 1897, 74, 91; Vanha Aatami. Turun Lehti 28.12.1893, 18; Pyhästä kasteesta. IV, Kaupunki-lähetyksen-lehti 16.11.1895, 2; Kaste ja vanha ihminen, Todistusten joukko 1.4.1895, 12. “Vanha aatami” -käsite samassa merkityksessä yleisönosastokirjoituksessa, ks. esim. Julius Engström: Kirkkoherra H. A. Trobergille, Uusi Suometar 22.11.1895, 3. [13] Tämä näkyi muuallakin kuin lehdistössä – esimerkiksi 1898 suomeksi julkaistussa elämäntaito-oppaassa puhuttiin kuumaverisyydestä ja koleerisista luonteista ja käytettiin humoraaliopin kielikuvia. Haushofer 1898, 75–76, 120–122, 136–138. [14] Tunne, josta on käytetty latinankielistä sanaa ira. [15] Tunteiden performatiivisuus ja emotiivit ks. Reddy 2001, 96–110. [16] Tunteiden universaaliuden yhteys Darwiniin, ks. Dodman 2021, 16. [17] Maaseutukirjeiden nostattama raivo, ks. Stark 2013, 151–152. [18] Vilho Itkonen (1872–1918) oli tunteita herättänyt henkilö, joka joutui kahnauksiin eri tahojen kanssa. Ks. esim. Mikkola & Pollari 2016, 402–414. [19] Kunnianloukkaus ja väkivalta ks. myös Cribb, Forth & Strange 2014. Vihan ilmaisu väkivallalla kansantarinoissa ks. Stark 2005, 86–89. [20] Stearnsin mukaan kunnian tunteen korostaminen laski teollistumisen myötä. Stearns 1990, 50–51. J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 69 Tutkimusaineisto Alkuperäislähteet Aamulehti 8.2.1891 Aikakauslehti lasten vanhemmille ja kasvattajille 1.1.1899 Finsk Tidskrift 1.5.1896 Haminan Sanomat 20.1.1891 Hufvudstadsbladet 28.3.1894 Isänmaan Ystävä 29.10.1897 Joulu-aatto 1.12.1934 Kaiku 4.1.1893 Kalevatar 1.12.1895 Kansan ystävä 8.6.1899 Karjalatar 30.7.1895, 18.7.1895, 16.7.1895, 4.7.1895, 26.1.1895 Kaupunki-lähetyksen-lehti 16.11.1895 Keski-Suomi 4.11.1893, 2.11.1893, 31.10.1893 Kirkollinen kansanlehti 10.7.1891 Kodin-ystävä: lukemista kodille ja kansalle 24.11.1891 Kyläkirjaston Kuvalehti 1.1.1898, 1.6.1897 Kylväjä 2.7.1897 Louhi 7.7.1895, 19.6.1895, 16.6.1895, 17.5.1895, 21.4.1895, 10.4.1895, 20.2.1895 Mikkeli 15.10.1897 Nya budbäraren 1.11.1896 Paimen-sanomia: evankelinen kuukausilehti 1.3.1899 Päivälehti 17.12.1895, 14.7.1895 Pyrkijä. Nuorison rientojen kannattaja 1.11.1899, 15.12.1896, 15.2.1890 Raahen Lehti 26.7.1899 J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 70 Sanansaattaja 1.7.1893 Sanomia Porista 9.7.1895 Sanomia Siionista 1.9.1896 Sanomia Turusta 19.6.1898, 25.7.1897, 10.1.1896, 21.10.1894 Suomen terveydenhoito -lehti 1.6.1897 Tampereen Uutiset 13.7.1895 Todistusten joukko 1.4.1895 Turun kuva-lehti 7.12.1890 Turun lehti 18.12.1897, 28.12.1893 Uusi Savo 23.7.1895 Uusi Suometar 14.5.1898, 22b.12.1895, 22.11.1895, 17.11.1895, 26.9.1895, 5.9.1895, 31.8.1895, 25.4.1895 Väinämöinen 22.5.1897 Waasan Lehti 31.10.1891 Wiborgsbladet 29.6.1897 Wiipuri 21.11.1895, 11.10.1895, 23.4.1895, 13A.2.1895, 12.6.1894 Painettu kirjallisuus Alkio, Santeri. 1905. Nuorisoseura-kirja. Kirjoitelmia nuorisoseura-asiasta. I. Porvoo: WSOY. Cannelin, Knut. 1908. Suomalais-ruotsalainen sanakirja (Finskt-svenskt lexikon). Porvoo: WSOY. Darwin, Charles. 1872. The Expression of the Emotions in Man and Animals. London: Murray. Haushofer, Max. 1898. Elämän taidosta ja elämänkysymyksiä. Mukaellen suomentanut U.B. Helsinki: K.E. Holm. James, William. 1884. “What Is an Emotion?” Mind 9, 34: 188–205. J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 71 Suomen Evankelis-Lutherilaisen kirkon Katekismus. Hyväksytty Suomen kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1893. 1897. Helsinki: Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag. Yrjö-Koskinen, Eino Sakari. 1902. Suomenkielen synonyymeja II. Tampere: Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö. Tutkimuskirjallisuus Barclay, Katie, Sharon Crozier-De Rosa & Peter N. Stearns toim. 2021. Sources for the History of Emotions: A Guide. New York: Routledge. Barclay, Katie & Sharon Crozier-De Rosa. 2021. Intersectional identities. Teoksessa Sources for the History of Emotions: A Guide, toim. Katie Barclay, Sharon Crozier-De Rosa & Peter N. Stearns, 185–197. New York: Routledge. Barclay, Katie. 2020. The History of Emotions. A Student Guide to Methods and Sources. London: Macmillan International Higher Education. Bergholm, Tapio. 2002. Edistysusko ja puolueviha. Teoksessa Työväki ja tunteet, toim. Elina Katainen & Pirkko Kotila, 181–196. Väki voimakas 15. Tampere: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Boddice, Rob. 2020. Anger: the conflicted history of an emotion. Kirja-arvio Barbara H. Rosenweinin teoksesta Anger. The Conflicted History of an Emotion. Contemporary British History, 1–2, https://doi.org/10.1080/13619462.2020.1865926 [Haettu 24.8.2022]. Cavanagh, Allison & John Steel. 2019. Letters to the editor: Comparative and historical perspectives. Cham: Palgrave Macmillan. Cavanagh, Allison. 2018. Ladies of the Times. Journalism Studies 19, 2: 268–283, https://doi.org/10.1080/1461670X.2016.1179125 [Haettu 24.8.2022]. Cribb, Robert, Christopher E. Forth & Carolyn Strange. 2014. Honour, Violence and Emotions in History. London: Bloomsbury. Dixon, Thomas. 2020. What is the History of Anger a History of? Emotions: History, Culture, Society 4, 1: 1–34, https://doi.org/10.1163/2208522X-02010074 [Haettu 24.8.2022]. Dodman, Thomas. 2021. Theories and methods in the history of emotions. Teoksessa Sources for the History of Emotions: A Guide, toim. Katie Barclay, Sharon Crozier-De Rosa & Peter N. Stearns, 15–25. New York: Routledge. Ehrnrooth, Jari. 1992. Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905–1914. Väitöskirja, Helsingin J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 72 yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 167. Suomen historiallinen seura, https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-dor-000198 [Haettu 24.8.2022]. Ekman-Salokangas Ulla, Eeva-Liisa Aalto & Raimo Salokangas. 1988a. Hakuteos Aamulehti – Kotka Nyheter. Sanomaja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila. Ekman-Salokangas Ulla, Eeva-Liisa Aalto & Raimo Salokangas. 1988b. Hakuteos Kotokulma – Savon Lehti. Sanomaja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila. Ekman-Salokangas Ulla, Eeva-Liisa Aalto & Raimo Salokangas. 1988c. Hakuteos Savonlinna – Övermarks Tidning. Sanomaja paikallislehdistö 1771–1985. Kuopio: Kustannuskiila. Frevert, Ute & Pahl, Kerstin Maria. 2022. Introducing Political Feelings: Participatory Politics, Institutions, and Emotional Templates. Teoksessa Feeling Political. Emotions and Institutions since 1789, toim. Ute Frevert et. al. Palgrave Macmillan. Open Access, https://doi.org/10.1007/978-3-030-89858-8 [Haettu 13.6.2022]. Frevert, Ute. 2011. Emotions in History – Lost and Found. New edition, 1. Vol. 4. New York: Central European University Press. Heikkilä, Markku. 1991. Uskonnolliset lehdet 1905–1980. Teoksessa Suomen lehdistön historia: 9, Aikakauslehdistön historia. Erikoisaikakauslehdet, toim. Pekka Raittila et. al., 53–98. Kuopio: Kustannuskiila. Heikkilä, Markku & Juha Seppo. 1987. Uskonnollinen liike, esivalta ja ”maailma”. Teoksessa Kansa liikkeessä, toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Henrik Stenius, 70–90. Helsinki: Kirjayhtymä. Häkkinen, Kaisa. 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY. Jackson, Joshua Conrad, Joseph Watts, Teague R. Henry, Johann-Mattis List, Robert Forkel, Peter J. Mucha, Simon J. Greenhill, Russell D. Gray & Kristen A. Lindquist. 2019. Emotion semantics show both cultural variation and universal structure. Science 366 (6472): 1517–1522. Jalava, Marja. 2005. Minä ja maailmanhenki. Moderni subjekti kristillis-idealistisessa kansallisajattelussa ja Rolf Lagerborgin kulttuuriradikalismissa n. 1800–1914. Helsinki: SKS, https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-dor-000576 [Haettu 24.8.2022]. Jokiaho, Mika. 2002. Miehen kunnia ja maine 1600-luvun pohjalaisessa maalaisyhteisössä. Teoksessa Arjen valta. Suomalaisen yhteiskunnan patriarkaalisesta järjestyksestä myöhäiskeskiajalta teollistumisen kynnykselle (v. 1450–1860), toim. Piia Einonen & Petri Karonen, 203–220. Helsinki: SKS. Katajala-Peltomaa, Sari, Raisa Maria Toivo, Miia Kuha, Nils Erik Villstrand & Pirjo Markkola. 2021. Uskonto erontekona keskiajalta 2000-luvulle. Teoksessa Suomalaisen J@rgonia vol. 20, nro 39 (2022) ISSN 1459-305X Sorvali, S. 2022. Ärtymyksen merkitykset ja motiivit 1890-luvun Suomen lehtiartikkeleissa ja yleisönosastokirjoituksissa. J@rgonia 20, 39: 49–77. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202208294397 73 yhteiskunnan historia 1400–2000. Osa 2: Yhteisöt ja identiteetit, toim. Pirjo Markkola, Marjaana Niemi & Pertti Haapala, 203–239. Tampere: Vastapaino. Kokko, Heikki. 2019a. Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys. Historiallinen Aikakauskirja 117, 1: 12–21, https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201909123280 [Haettu 24.8.2022]. Kokko, Heikki. 2019b. Suomenkielisen lehdistön paikalliskirjekulttuuria tallentava digitaalinen Translocalis-tietokanta. Ennen & Nyt 19, 2, https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/108930/63922 [Haettu 20.9.2021]. Koski, Leena. 2011. Sivistystyön ihmiskäsitys: villi-ihmisestä aikuiseksi yksilöksi. Teoksessa Valistus ja koulunpenkki: Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle, toim. Anja Heikkinen & Pirkko Leino-Kaukiainen, 159–183. Helsinki: SKS. Kövecses, Zoltán. 2000. Metaphor and Emotion: Language, Culture, and Body in Human Feeling. Cambridge University Press, Editions de la Maison des sciences de l'homme. Laine, Tuija. 2019. From Learning the Catechism by Heart towards Independent Reading. Teoksessa On the Legacy of Lutheranism in Finland. Societal Perspectives, toim. Kaius Sinnemäki, Anneli Portman, Jouni Tilli & Robert H. Nelson, 138–154. Studia Fennica Historica 25. Helsinki: SKS, http://library.oapen.org/handle/20.500.12657/23572 [Haettu 24.8.2022]. Leino-Kaukiainen, Pirkko. 2007. Suomalaisten kirjalliset taidot autonomian kaudella. Historiallinen Aikakauskirja 105, 4: 420–438, https://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE1389405 [Haettu 24.8.2022]. Leino-Kaukiainen, Pirkko. 1991. Perinteiden vaalijat vastaan arvojen särkijät - Kulttuuripoliittiset keskustelulehdet Finsk Tidskriftin perustamisesta 1950-luvulle. Teoksessa Suomen lehdistön historia: 8, Aikakauslehdistön historia. Yleisaikakauslehdet, toim. Päiviö Tommila, Ari Uino, Raili Malmberg, Pirkko LeinoKaukiainen & Veikko Kallio, 397–488. Kuopio: Kustannuskiila. Leino-Kaukiainen, Pirkko. 1988. Kasvava sanomalehdistö sensuurin kahleissa 1890– 1905. Teoksessa Suomen lehdistön historia 1: Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, toim. Lars Landgren, Pirkko Leino-Kaukiainen & Päiviö Tommila, 421–632. Kuopio: Kustannuskiila. Matt Susan J. & Peter N. Stearns. 2013. Doing Emotions History. University of Illinois Press. Mikkola, Kati & Mikko Pollari. 2016. Poliittisen marginaalin ääni vaalikeväältä 1907. Teosofisen työmies Itkosen muistiinpanot ja julkisuusstrategia. Historiallinen Aikakauskirja 114, 4: 402–414, https://urn.fi/URN:NBN:fi:ELE-1815524 [Haettu 24.8.2022].