Politiikan pelityylejä : parlamentti, yliopisto ja Eurooppa : analyysejä, arvioita, ajatuskokeita

Kari Palonen POLITIIKAN PELITYYLEJÄ: PARLAMENTTI, YLIOPISTO JA EUROOPPA Analyysejä, arvioita, ajatuskokeita Kari Palonen POLITIIKAN PELITYYLEJÄ: parlamentti, yliopisto ja Eurooppa Analyysejä, arvioita, ajatuskokeita YFI julkaisuja – YFI Publications YFI julkaisuja – YFI Publications 18 CC BY 4.0 2023 Jyväskylän yliopisto ISBN 978-951-39-9855-4 ISSN 2342-3366 Kannen kuva: DALL-E2 Sisältö Lukijalle ... 6 Politiikka Kaksi politiikan käsitettä ... 14 Max Weber (1864–2014) ... 42 Kun kaikki on politiikkaa, miten sitä voi tutkia. Politiikkapuhe (Länsi-)Saksan Liittopäivien täysistuntodebateissa ... 59 Parlamentti Parlamentaarinen menettely “objektiivisuuden” mallina. Weber tieteestä politiikan muotona ... 81 Parlamentin valta ja vapaus ... 87 Mielipidedemokratiasta menettelytapademokratiaan ... 96 Parlamentarismin pelivarat Euroopan unionissa ... 109 ”Parlamentarismi poliittisena aikapelinä” 25 vuotta myöhemmin. Parlamentin ajasta parlamentaariseen aikaan ... 136 Yliopisto Yliopiston “parlamentarisoinnin” mahdollisuuksista ... 154 Politiikka-allergiasta yliopistoissa ... 177 Aika ja kieli politiikan tutkimuksen kohteena. – Aspekteja Ilmari Susiluodon tutkimusagendasta ... 182 Kari Palonen & Niilo Kauppi, Max Weber suomalaisessa valtio-opissa ... 198 Professorit poliitikkoina – Pelikentä t ja retoriikan lajit ... 216 Eurooppa Euroopan unioni politisoivana mahtina ... 252 Pääministeri Juncker – eli politologista nimipolitiikkaa ... 267 Kleistheneläinen vaalipiiriuudistus Euroopan parlamentin vaaleihin. Ajatuskoe parlamentaarisen edustuksen retoriikasta ... 270 Jalkapallo, Eurooppa, parlamentarismi. Aspekteja Daniel Cohn-Benditin poliittisesta ajattelusta ... 288 Max Weber ja Euroopan unioni ... 312 Junamatkustajan vapaus ... 330 Kari Palonen, Julkaisuja (vuodesta 2013 alkaen) ... 339 Hakemisto ... 349 Tekstien alkuperäiset julkaisupaikat ... 359 6 LUKIJALLE Yliopistomaailma on Suomessakin ”kansainvälistynyt”. Tämä moniulotteinen ilmaus on merkinnyt ennen muuta irrottautumista siitä kansallisesta puhetavasta, jonka sisällä yliopistot ainakin ihmistieteiden aloilla toimivat vielä 1980-luvulla. Itse olen kokenut vahvasti tämän muutoskauden, jolla on ollut oma merkityksensä myös tässä julkaistaville artikkeleille. Olen opettanut ja tutkinut politiikkaa – oppiaineen nimi on edelleen valtio-oppi – Jyväskylän yliopistossa vuodesta 1978 lähtien, aluksi apulaisprofessuurin viranhoitajana, v. 1983–1993 apulaisprofessorina, v. 1993–2014 professorina, jonka aikana toimin kaksi 5-vuotiskautta Suomen akatemian akatemiaprofessorina, sen jälkeen emeritusprofessorina. Omassa toiminnassani yliopiston ja tutkimuksen ”kansainvälistyminen” on näkynyt eri tavoin. Tutkimuskohteeni ja -aineistoni ovat olleet 1980-luvun alusta alkaen muualla kuin Suomessa, pääosin saksalaisella, ranskalaisella ja englantilaisella kielialueella Euroopassa ja ajallisesti tietyllä etäisyydellä nykyhetkestä. Tätä varten olen vuodesta 1981 alkaen oleskellut tutkimusaineiston keräämisen ja kollegakeskustelujen nimissä toistuvasti ulkomailla. Nyttemmin tutkimusaineistoni – kuten parlamenttien täysistuntodebatit – on laajalti digitalisoitu, joten pitempiä ulkomaanperiodeja en ole vuoden 2009 (Freiburg) jälkeen tarvinnut. Tämä on tavallaan vahinko, sillä ulkomailla asumisen sisältämä politiikan, median, jalkapallon ja elämäntavan seuranta on jotakin enemmän kuin digitaalinen seuranta. 7 Toinen muutos näkyy siinä, miten tutkimuksen ja opetuksenkin kieli on paljolti siirtynyt nykyajan lingua francaan eli englantiin. Olen kuitenkin pitänyt kiinni etenkin saksasta sekä tutkimuskohteideni – Max Weber, Bundestagin debatit – että osittain omien kirjoitusteni kielenä. Englanniksi kirjoittamissani teksteissäkin olen pyrkinyt siteeraamaan klassikoita alkukielellä vähintäänkin alaviitteissä ja saivarrellut käännöksillä – Weber-tutkimuksessa ne ovat erityisen tärkeitä sekä kustantajien että akateemisten lehtien anglo-provinsialismia vastaan. Interventioita suomalaisen poliittiseen debattiin olen tehnyt säästeliäästi. Kansainvälisille foorumeille kirjoitetut tutkimukseni ovat – myös emerituskaudella – vieneet riittävästi aikaani, eikä, kuten mainittu, politiikka Suomessa ole koskaan ollut ensisijainen tutkimuskohteeni. Kun olen käsitellyt sitä suhteessa parlamentarismiin, yliopistoon ja Euroopan unioniin, olen lähtenyt vanhasta Käsitteet liikkeessä-teokseen (Hyvärinen ym. toim. 2003) kirjatusta periaatteesta käsitellä Suomea tuttuna ulkomaana. Akateemiselta etäisyydeltä kirjoitetut puheenvuorot eivät ole vain kannanottoja juuri kiisteltyyn ”asiaan” vaan myös muutosesityksiä debatin asialistaan. Emeritusta toimittajat harvemmin vaivaavat: muutamia haastatteluja olen antanut, mutta olen jättänyt ne pois tästä kokoelmasta. Suomeksi kirjoitetut tekstini ovat laajempien akateemisten kirjoitusteni sivutuotteita ja osin laajemmalle kuin puhtaasti akateemiselle yleisölle suunnattuja. Viimeksi olen julkaissut suomenkielisten tekstien kokoelman v. 2012 nimellä Parlamentarismi retorisena politiikkana (aikaisemmat kokoelmat Palonen 1981, 1987, 1997). Tuossa vaiheessa olin jo päässyt sisään parlamentaarisen politiikan tutkimukseen, vaikka laajemmat työni onkin julkaistu sen jälkeen (Palonen 2014, 2016, 2018, 2021). Kirjan otsikko viittaa pelivaraan poliittisesti toiminnan kriteerinä. Parlamentti, yliopisto ja Eurooppa eivät minulle ole niinkään paikkoja kuin erilaisia tyylejä toimia poliittisesti. Tässä kokoelmassa tutkimusprofi ilini pitkäaikaiset kerrostumat – politiikan käsitteen ja sen historian tutkimus, käsitehistorian ja poliittisen retoriikan tutkimus, Max Weberin poliittinen ajattelu – ovat esillä kulloisistakin teemoista riippumatta ja nostaen esiin niiden yhteydet parlamentaariseen politiikkaan. Parlamenteissa olen korostanut hallituksen parlamentaarisen vastuun rinnalla parlamentaarista menettelyä, debattien retoriikkaa ja edustajien vapautta 8 sen edellytyksenä sekä ajalla peluun monia muotoja parlamentaarisen politiikan tunnusmerkkeinä. Kokoelma sisältää erilaisia tekstilajeja: kirjoituksia yliopistoissa julkaistuissa kokoomateoksissa, artikkeleita akateemisissa lehdissä sekä puheenvuoroja laajemmalle yleisölle suuntautuvalla verkkosivustolla. Mukana on ohjelmallisia kirjoituksia, yleiskatsauksia ja detaljoituja analyysejä teksteistä sekä puheenvuoroja ajankohtaisiin akateemisiin tai muihin poliittisiin kiistoihin. Monilla teksteillä on suora yhteys kansainvälisillä foorumeilla julkaistuihin kirjoituksiini. Jotkut tekstit ovat julkaisun toimituksen tilaamia juttuja, mutta puheenvuoroluontoiset tekstit ovat spontaaneja interventioita ajankohtaisiin debatteihin tai yrityksiä muuntaa niiden kysymyksenasettelua. Kokoelman aloittaa (2) Jyväskylän yliopiston pääsykoekirjassa julkaistu artikkeli, joka tiivistää politiikan käsitettä koskeneiden siihenastisten tutkimukseni pääideat (vrt. Palonen 2006, 2007a,b). Se tarjoaa taustaa myöhemmälle näkemykselleni, että parlamentaarisen menettelyn ja debatin sekä aikapelin politiikka on intensiivisempää politiikkaa kuin mikään muu: siinä toisin toimisen mahdollisuus tulee monin tavoin ja moneen kertaan selväksi parlamentaarikoille itselleen. Toisin toimimisella on suora yhteytensä tutkimuksiin Max Weberistä, joista johdanto-osassa julkaistava katsausartikkeli (3) Weberin 150-vuotispäiväksi havainnollistaa omaa profi iliani Weber-tutkijana. Das ‘Webersche Moment’-kirjassani 1998 esitin tulkinnan kontingenssin käsitteestä, joka sisältää sekä fortunaettä Chance-käsitteen, jonka usein suomennan pelivaraksi. Suora yhteys parlamenttitutkimukseen nojaa Weber-tulkintani toiseen johtoideaan, jonka olen esittänyt teoksessani ”Objektivität” als faires Spiel (2010): ”objektiivisuus” viittaa Weberillä debattiin pro et contra, jota kontrolloi reilun pelin periaate, jonka lähin historiallinen toteutuma on Britannian parlamentin menettelytapasäännöissä. Politiikkapuhetta käsittelevä artikkeli (4) kiteyttää (Länsi-)Saksan Liittopäivillä vuosina 1949–2017 käsittelevän kirjani Politik als parlamentarischer Begriff (2021) tulkinnat ja metodiset valinnat. Johtoideoina ovat politiikan käsitteen tulkinta neljän alakäsitteen (politisointi, polity, politikointi ja policy, Palonen 2003) kautta sekä retoriset topokset välineinä sen etsimiselle, mistä politiikkapuhetta on Liittopäivien debateissa löydettävissä (topos-retoriikasta ks. myös Palonen 2006). 15 ei voi ymmä rtä ä (ks. esim. Richter 2000). Ei voida julistaa tiettyjä kä sityksiä politiikasta oikeiksi ja toisia vä ä riksi, vaan retorisen kamppailun eri osapuolet voivat aina puolustaa nä kemyksiä ä n vastustajien kritiikiltä tai muuttaa niitä tä mä n perusteella kiistaa lieventä mä ttä . Seuraavassa tarkastelussa lä hden periaatteesta, että politiikkaa ”on” kaikki mitä politiikaksi nimitetä ä n. Toisin sanoen kä sitykset politiikasta eivä t ole tosia tai virheellisiä , oikeita tai vä ä riä , vaan ne liittyvä t aina tiettyyn kamppailuun politiikasta. Mutta tietystä politiikkakä sityksestä ei suinkaan voi pä ä tellä , millaista politiikkaa tulisi tehdä , vaan eri kä sityksillä on tietty liikkumatila ja samaa politiikkaa voi puolustaa erilaisten politiikkakä sitysten kannalta. Juuri politiikan kiistanalaisuuden, historiallisuuden ja monisä rmä isyyden vuoksi olen kiinnostunut siitä , kuka, milloin, missä ja miten puhuu politiikasta, millaisia muutoksia nä issä suhteissa on tapahtunut, ja mikä merkitys nä illä muutoksilla on. Tä tä lä hestymistapaa voi nimittä ä kä sitehistorialliseksi. Tä hä n ei riitä sen kysyminen, mitä ulottuvuuksia ja aspekteja politiikasta kulloinkin nostetaan esiin, vaan myö s se, miten kä sitteet problematisoidaan ja miten kä sitteitä koskeviin kiistoihin suhtaudutaan. Nä in politiikkapuheen kä sitehistoria yhdistyy sen retoriikan analyysiin. Kä sitehistoriallisen tutkimuksen juoni on tehdä selvä ksi, että politiikalle ei ole mitä ä n vakiintunutta tai normaalia merkitystä . Jo arkikielessä kä sitettä on ainakin noin sadan vuoden ajan kä ytetty monin tavoin, ja ihmiset voivat koko ajan nimittä ä uusia asioita poliittisiksi tai kiistä ä poliittinen luonne siltä mitä pitkä ä n on yleisesti pidetty poliittisena. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella se, mitä oikeusteoreetikko Carl Schmitt piti Weimarin tasavallan aikana (1919–1933) valtion ykseyttä murtavana epä politisoitumisena, nä yttä ytyi pä invastaisena toiselle saksalaiselle teoreetikolle Max Weberille. Schmittin tulkitsema epä politisoituminen olikin Weberin tulkinnassa pikemminkin politisoitumista, ts. toimijain kamppailun ja pelivaran alueen laajenemista (ks. Palonen 1998). Tä ssä mielessä gallup-kysymys ”oletko kiinnostunut politiikasta?” ei itse asiassa kerro juuri mitä ä n. Kun vastakkaisia tekoja tai asiantiloja voidaan nimittä ä poliittisiksi, kiinnostus politiikkaan riippuu siitä , miten kukin politiikan ymmä rtä ä . Kun tarkastelee lä hemmin nykyistä 16 sekä akateemista että julkista puhetta politiikasta, voi hyvin ymmä rtä ä , kuinka politiikasta on tullut suoranainen malliesimerkki kiistanalaisesta kä sitteestä . On nimittä in mahdotonta ymmä rtä ä puhetta politiikasta kysymä ttä missä mielessä kä sitettä kulloinkin kä ytetä ä n ja mikä kä sitteen aspekti tai ulottuvuus on tarkastelun kohteena asianomaisessa yhteydessä . Sama kiistanalaisuus ja historiallisuus on tunnusomaista muillekin poliittisesti keskeisille kä sitteille, kuten vapaudelle, tasa-arvolle ja demokratialle. Esimerkiksi demokratia tarkoitti suunnilleen Ranskan suureen vallankumoukseen asti 1700-luvun lopulla yksin suoraa demokratiaa, ja vasta 1800-luvun kuluessa edustamisen ja demokratian yhdistä minen alettiin kä sittä ä mahdolliseksi ja toivottavaksi (esim. Rosanvallon 1992). Tavanomaisesta politiikkakeskustelusta kä sitteen historia helposti katoaa. On helppo olettaa, että politiikkaa harjoitetaan aina ja kaikkialla, sen sijaan että tunnustettaisiin että kä sitteen kä yttö on aina erityiseen tarkoitukseen tietyssä yhteydessä muodostettu puheteko. Kä sitehistoriallinen tutkimus korostaa kuitenkin sitä , kuinka nykyinen puhe politiikasta on varsin uutta, eikä sitä voi noin vain projisoida menneisyyteen tai mihin yhteyteen tahansa. Voi esimerkiksi kysyä , tehdä ä nkö yhden puolueen jä rjestelmissä lainkaan politiikkaa vai ainoastaan politiikanvastaista politiikkaa. Ilman parlamenttia ja laajaa ä ä nioikeutta on nykyisiä puhetapoja politiikasta vaikea ymmä rtä ä . Kä sitehistoriallisella tutkimusotteella on mahdollista suhteellistaa politiikkapuheen vä itettyjä uutuuksia ja jatkuvuuksia sekä samanlaisuuksia ja erilaisuuksia. Filosofi set keskustelut tapaavat hieman kaavamaisesti vedota esimerkiksi poliittisen ja fi losofi sen ajattelun klassikoihin, kuten Aristoteleeseen, Thomas Hobbesiin tai Immanuel Kantiin ja muokata nä istä alkavia traditioita nykyaikaan. Politiikkaa koskeville kä sitekiistoille on ominaista se, että niissä ei juurikaan viitata aikaisempaan keskusteluun. Poliitikkojen puheessa sekä akateemisessa kirjallisuudessa on politiikasta puhuttaessa tavallisempaa vedota ”asiaan sinä nsä ”, sen ratkaisemiseksi, mikä on politiikkaa tai poliittista. Toisin sanoen keskustelijat eivä t niinkä ä n viittaa politiikan teoreetikkojen (esimerkiksi Max Weberin, Hannah Arendtin tai Michael Oakeshottin) kä sityksiin politiikasta, kuin kaikille tuttuina pidettyihin ”poliittisiin realiteetteihin”. Tä mä tehdä ä n kuitenkin siten, että viittaukset tukevat esittä jä nsä omaa kä sitystä . Nä in kä sitteen historiallisuus ja kiistanalaisuus tavallaan myö nnetä ä n, mutta halutaan piilottaa se vastapuolelta. 17 Tä ssä tarkastelen politiikan kä sitteen historiaa, sfä ä rija toimintakä sitteiden vastakohtaa, niitä vastaavien tilaja aikametaforien syntytaustaa ja -kontekstia sekä kummankin kä sitteen omaa historiaa ja niiden sisä ltä mä ä kä sitteellistä vaihteluvä liä . Lopuksi erittelen politiikkaa malliesimerkkinä kä sitteestä , josta puhuttaessa kiistely kuuluu itse asiaan. Monta kä sitystä , kaksi kä sitettä Kä sitehistorian kannalta voidaan erottaa siis lukuisia eriytyneitä ja persoonallisia kä sityksiä politiikasta, jotka kuitenkin on ymmä rrettä vissä muunnelmiksi kahdesta ja vain kahdesta toisilleen vaihtoehtoisesta politiikan kä sitteestä , eli sfä ä rija toimintakä sitteistä (ks. esim. Dunn 2000, 4–5). Tä ssä kirjoituksessa tarkastelen politiikan kä sitettä koskevia kiistoja nä iden kahden kä sitteen vastakohdan historian nä kö kulmasta. Kiistoihin sisä ltyy kummankin kä sitteen erilaisten tulkintojen ja niiden vaihteluvä lin analyysi lä hinnä 1800-luvun jä lkipuoliskolta nykyaikaan ulottuvalla jaksolla. Mielenkiintoni kohdistuu englantilaisten, ranskalaisten ja saksalaisten keskustelujen tuottamiin teksteihin, joita kuitenkin tä ydennä n joillakin suomalaisilla esimerkeillä (osa niistä sisä ltyy myö s Palonen 2003:een). Kun puhutaan politiikasta, samakin kirjoittaja viittaa tavallisesti samanaikaisesti molempiin kä sityksiin, ja vain harvoin ne erotetaan selvä sti ja asetetaan vastakohdiksi toinen toisilleen. Nä in on laita sekä arkipä ivä isessä puheessa että akateemisessa keskustelussa. Tä stä huolimatta ne viittaavat kahteen keskenä ä n kilpailevaan ja toisilleen vastakkaiseen politiikan kä sitteeseen. Politiikan kä sittä minen erilliseksi elä mä npiiriksi, sfä ä riksi, sektoriksi tai kentä ksi korostuu etenkin silloin, kun halutaan vetä ä raja politiikan sekä muiden kä sitteiden vä lillä . Sektori, sfä ä ri, kenttä ja myö s jä rjestelmä viittaavat siis politiikkaan erä ä nlaisena tilakä sitteenä , joko maantieteellisten tai geometristen tilojen kaltaisena tai selvemmin metaforisena tilana. Akateemisessa keskustelussa politiikan tilakä sitteen johtava vertauskuva on puhe ”poliittisesta jä rjestelmä stä ”. Suomessa puhe politiikan sfä ä ristä on korostunut toisen maailmansodan jä lkeisenä aikana. Jaakko 18 Nousiaisen teos Suomen poliittinen jä rjestelmä (josta on otettu lukuisia painoksia vuosina 1959–2004) on hyvä esimerkki ajatustavasta, jossa politiikka esitetä ä n yhtenä jä rjestelmä nä monista, osana useimmiten ”yhteiskunnaksi” nimitettyä kokonaisuutta. Toisin kuin usein katsotaan, ei suinkaan ole ilman muuta selvä ä että politiikka olisi jonkin ”yhteiskunnallinen” ilmiö , vaan monessa suhteessa ”poliittinen” ja ”yhteiskunnallinen” nä kö kulma kysymyksiin kilpailevat keskenä ä n. Kun politiikka sijoitetaan jä rjestelmä ksi ”yhteiskunnan sisä ä n”, se samalla latistetaan harmittomaksi ”yhteisten asioiden hoitamiseksi”, jossa pelivaraa ei nä hdä . Sekä poliitikkojen omista puheista että yleisö n, toimittajien ja tutkijain kirjoituksista on kuitenkin helppoa lö ytä ä esimerkkejä myö s toisesta ajatustavasta, politiikan ymmä rtä misestä toiminnaksi tai aktiviteetiksi. Kun puhutaan politiikasta, tä hä n sisä ltyy ajatus että politiikalle on tunnusomaista se, että aina voi – tai olisi voinut – toimia myö s toisin kuin toimitaan. Brittipolitologi Bernard Crickin tunnetun In Defence of Politics-teoksen (1962, 25) johtoideoita on, että politiikka ei ole asia vaan toimintaa: ”Politics is an activity, not a thing”. Politiikasta voi puhua vain siellä , missä ihmisillä on pelivaraa toimia myö s toisin. Samana vuonna 1959 kuin Nousiaisen teoksen ensimmä inen painos ilmestyi, kirjailija Jouko Tyyri korosti sitä , että ”politiikassa on aina pelinvaraa”, mikä edellyttä ä nä kemystä politiikasta toimintana (Tyyri 1959, 138). Politiikan ymmä rtä minen toiminnaksi tekee siitä ajallisen ilmiö n. Politiikka tapahtuu ajassa ja toimijat myö s pelaavat ajalla. Toisin sanoen politiikassa kuluu aikaa, toimintaa analysoidaan aikayksikö illä – ennen ja jä lkeen, mennyt, nykyinen ja tuleva jne. – ja sitä jä sennetä ä n ajallisilla luokituksilla, kuten vaalikausilla. Toiminnalla voi olla myö s oma erillinen rytminsä tai temponsa. Politiikka opinalana: kadonnut kä site Ennen kuin siirryn politiikan sfä ä rija toimintakä sitteiden vastakohtaan, viittaan lyhyesti politiikan varhaisempaan merkityskerrostumaan, nimittä in politiikan ymmä rtä miseen erä ä nlaisena opinalana, tieteentai taidonalana. Tä llainen puhe politiikasta on 1800ja 1900-lukujen kuluessa siinä mä ä rin muuttuneet, että nykyisen lukijan ja toimijan on sitä lä hes mahdoton ymmä rtä ä . 19 Politiikka kuuluu nykyisissä eurooppalaisissa kielissä niihin sanoihin, joiden juuret ovat klassisessa kreikassa. Hannah Arendt (1968) onkin vä ittä nyt että nimenomaan poliittinen -adjektiivin kä ytö ssä vallitsee tietty kä sitteellinen jatkuvuus antiikin Kreikasta nykyaikaan. Toimijaa ilmaisevaa polites -kä sitettä ei ole kuitenkaan siirretty uusiin kieliin, vaan latinan civis ja saksan Bü rger ovat toimineet mallina ”tilapä ispoliitikon” kä ä nnö ksille, kuten suomen ”kansalaiselle” (tä stä ks. Stenius 2003). Joissakin kielissä , suomi mukaan lukien, politiikalle on ehdotettu omakielisiä vastineita. Vielä vuoden 1994 presidentinvaalien edellä Ty rvä ä n Sanomat jä rjesti lukijakilpailun presidentin, ministerin ja politiikan kä ä ntä misestä suomeksi. Politiikan suomennostarjoukset osoittavat, kuinka tä hä n pä ivä ä n mennessä ihmiset ovat oppineet kä yttä mä ä n sujuvasti tuota klassisen kreikan lainasanaa, samalla kun niistä voidaan lukea esiin erilaisia kansainvä lisen kä sitteen kä ytö n historiallisesti merkittä viä ulottuvuuksia (ks. Palonen 1995). Aristoteleen tieteiden luokitus on taustalla hä nen Tà politikà -teoksessaan. Kun tarkastelee teoksen kä sitemaailmaa, on ilmeistä että teoksen suomennos nimellä Politiikka johtaa nykylukijaa harhaan. Teos ei kä sittele enempä ä politiikan sfä ä riä kuin aktiviteettia, vaan se on aikakautensa kuvaava ja arvottava esitys antiikin kreikkalaisesta kaupunkitasavallasta, poliksesta. Kä ä nnö s, jonka myö s nykylukija voisi ymmä rtä ä olisi lä hinnä ”Oppi poliksesta”, Toisin sanoen ”politiikkaa” sfä ä rinä tai aktiviteettina ei ollut vielä olemassa antiikin kreikkalaisten kä sitemaailmassa. Itsenä isillä kaupunkitasavalloilla Italiassa ja muuallakin oli tiettyjä yhtä lä isyyksiä antiikin polikseen, mutta pian politica -tieteenala siirrettiin koskemaan mitä tahansa hallitsemista, hallintoa ja kä sitteenä uutta ”valtiota”. Opinalana ”politiikka” tuli myö s keskiajan ja uuden ajan alun yliopistoihin (ks. Sellin 1978, Rubinstein 1987, Viroli 1992). Tä ssä vaiheessa oppineet eivä t kuitenkaan esittä neet kysymystä siitä , mikä kohteessa oli erityisen ”poliittista”. Pä invastoin ”politiikan” opinalasta tuli sateenvarjokä site erilaisille hallitsemista, hallintoa ja myö hemmin valtiota koskevalle opetuksen alalle. Saksalainen Polizeiwissenschaft tarkoitti, erityisesti vuoden 1648 Westfalenin rauhan jä lkeen, itsenä isten ruhtinaskuntien sisä istä hallitusta, hallintoa ja jä rjestyksenpitoa koskevaa opinalaa. Tä llaisena se on tavallaan nykyisen hallinnontutkimuksen edeltä jä (ks. Brü ckner 1977). 20 1700-luvulla elä mä n ja maailman eri alueiden erottaminen toisistaan tuli vallitsevaksi ajatustavaksi, jolloin niiden vä liset rajankä ynnit nousivat ongelmiksi. Tä ssä yhteydessä myö s ”poliittiselle” tai ”politiikalle” annettiin uudestaan itsenä istä merkitystä . Vanhasta politiikan sateenvarjotieteenalasta erkanivat aluksi etiikka ja taloustiede, pian myö s juridiikka, ja jä ljelle jä ä nyt politiikka -tieteenala jä i nyt kattamaan tietyn oman ja erityisen sektorinsa. Tä mä nä kyy mm. Montesquieun (1748) ja Rousseaun (1762) kä yttä mä ssä kä sitteessä droit politique, poliittinen oikeus. Siinä ”poliittinen” viittaakin oikeustieteen erityisalan tutkimuskohteeseen ja sen normatiivisiin periaatteisiin. Tä mä tutkimuskohteen eriytyminen oli edellytys sille, että tieteenalan nimitys ”politiikka” vä hittä in siirtyi koskemaan myö s sen tutkimuskohdetta. Vastaava muutos tapahtui erityisesti saksalaisella kielialueella historian kä sitteessä : die Geschichte (historia) tarkoitti alunperin vain kertomusta, mutta vuosien 1760 ja 1780 vä lillä historia siirtyi tarkoittamaan myö s, ja pian ensisijaisesti, sitä tapahtumista, johon kertomus kohdistui (ks. Koselleck 1967, 1975). Vastaavasti ”politiikka” muuntui 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa suurin piirtein samanaikaisesti Englannissa, Ranskassa ja Saksassa opinalan nimityksestä sen kohteena olevan ilmiö n nimeksi, aluksi erityisen elä mä npiirin merkityksessä (ks. Vollrath 1989, Palonen 1985, 1990). Uudella ajalla politiikan opinala jakaantui itse asiassa kahtia, ”tieteeksi” (scientia) ja ”taidoksi” (ars). Politiikan taito-opilla oli tietty subjektiivinen vä ritys, jonka mukaisesti erityisesti adjektiivi ’poliittinen’ jo uuden ajan alkupuolella siirtyi toisinaan tarkoittamaan ”yksityisen sfä ä rin” alaan kuuluvia ominaisuuksia. Se yhdistyi henkilö iden taitoominaisuuksiin, eli viisauteen, hyveellisyyteen, taitavuuteen. Ranskassa viittaukset taitoon esiintyivä t positiivisesti vä rittyneenä (fi n, adroit, prudent), Saksassa taito oli ennemminkin viekkautta tai oveluutta (klug, listig, schlau) (ks. esim. Sternberger 1978). Suomen kielen 1800-luvun sanakirjatkin tuntevat vielä ”poliittisen” synonyyminä sanoille ”viisas, ovela, viekas, sukkela, kavala”. Taitoon liittyvä ä subjektiivista merkitystä politiikalle on pitkä ä n paheksuttu akateemisessa kirjallisuudessa. Kuitenkin sen huomioon ottamisella oli keskeinen merkitys politiikan oppi-merkityksen murenemisessa. Tä ssä suhteessa englannin kielen moninaistunut sanasto oli 21 keskeinen: policy tarkoitti alkuaan tietynlaista taito-oppia, mutta jo 1700luvun lopulla voidaan erottaa kä yttö yhteyksiä , joissa sanaa kä ytettiin jonkun valtion tai henkilö n ”politiikkaa” tai ”linjaa” koskevassa, siis toimintaan viittaavassa merkityksessä . Vielä selvemmin siirtyminen opista toimijaan ilmenee henkilö nimityksissä . 1500-luvun lopun Ranskassa les politiques viittasi ryhmä ä n teoreetikkoja, ja kun James Harrington (1656) kä yttä ä Machiavellista nimitystä ainoa poliitikko/the only politician, kä site tarkoittaa ainoaa politiikan teoreetikkoa. Sen sijaan vajaat sata vuotta myö hemmin David Humen vuonna 1740 kä yttä mä kä site poliitikko/ politician selvä stikin tarkoittaa toimijaa, poliitikkoa. Nä in kä site merkitys on jo nä in varhain siirtynyt opista toimintaan, vaikka tä mä siirtymä on vasta jä lkikä teen ymmä rretty.2 1800-luvun kuluessa puhe politiikasta opinalana, sekä tiedonettä taidonalana katoaa vä hitellen. Politiikan opinalan tilalle tulee politiikan ilmiö (ks. Vollrath 1989). Politiikan opinalakonseption loppua havainnollistaa ranskalaisen juristin É mile Giraudin vuonna 1966 julkaistu kä sitys, jonka mukaan politiikan (la politique) ja politiikan tutkimuksen (la science politique) sekoittaminen toisiinsa olisi samaa kun rikollisen ja kriminologin samastaminen. Kä sitehistoriallisesti merkittä vä ä on, että politiikan ilmiö lle annetaan kaksi erilaista tulkintaa, joista muotoutuvat nykyiset kä sitykset politiikasta sfä ä rinä ja toimintana. Kä sitys politiikasta sfä ä rinä on varhaisempi, erityisesti siinä mielessä että politiikka toimintana tapahtui aluksi vain politiikan sfä ä rin sisä llä . Politiikan taitoulottuvuuden mukaisesti toimintakonseptio itsenä istyy 1800-luvun kuluessa sidonnaisuudesta tiettyyn kohdealueeseen. Tarkastelen seuraavassa erikseen nä istä kahta politiikan kä sitettä jä sentä mä llä erilaisia nä kö kulmia niihin. Nä mä nä kö kulmat voidaan ymmä rtä ä klassisen retoriikan mukaisesti topoksina, nä kö alapaikkoina, joista kä sin politiikan ilmiö tä tarkastellaan. Topos viittaa tä ssä nimenomaan erilaisiin nä kö kulmiin, joista kä sin politiikkaa voi eritellä , ja kunkin niistä sisä llä voi olla koko joukko erilaisia ja usein vastakkaisiakin tulkintoja samasta topoksesta. 2 Oili Pulkkinen on pro gradu-työssään vuonna 1998 käsitellyt tarkemmin Humen politiikkapuhetta. 22 Politiikka sfä ä rinä Tekemä ni erottelu politiikan sfä ä rija toimintakä sitteiden vä lillä on puhtaasti analyyttinen, erityisesti siinä mielessa, että sama henkilö voi sanoa jotakin molemmista kä sitteistä . Erottelun avaimena on se, kä sitteellistä ä nkö helposti kä sistä karkaavaa politiikan ilmiö tä tilavai aikametaforin. Politiikan sfä ä rikä sitteen juoni on siis pyrkimyksessä lä hestyä politiikkaa tilallistamalla kä site. Taustaksi voidaan ottaa klassinen fortunan kä site, puhtaasti satunnainen kontingenssi, jonka hallitsemiseksi tarvitaan sä ä ntelyä ja vakautta (vrt. Pocock 1975). Tä mä liittyy tietoteoriaan, jonka mukaan vain siitä mikä on vakaata ja sä ä nnö llistä voidaan puhua, kun taas satunnaisuus on jä ä nnö s, jonka olemassaolo on hyvä ksyttä vä , mutta jota on rajattava ja kontrolloitava. Fortunan klassinen vastakä site on virtù , jolla toiminta pyritä ä n saamaan hallittavammaksi ja kontrolloidummaksi. Yllä mainittu hallittavuus voidaan ajatella saavutettavaksi kutsumalla politiikaksi tiettyä metaforista kontrolloitua tilaa. Sopimusteoreetikot, kuten Thomas Hobbes ja Jean-Jacques Rousseau, asettavat vastakkain luonnontilan ja sopimustilan, ”yhteiskunnan” tai ”sivilisaation”, johon politiikka kuuluu. Erityisesti 1800-luvulla politiikkaa usein kuvattiinkin kä yttä mä llä suhteellisen yksinkertaisia tilametaforia, sellaisia kuin sfä ä ri, sektori, ala, alue tai kenttä . 1900-luvun kuluessa abstraktimmat tilakä sitteet, kuten teatterimetaforat areena, nä yttä mö tai asetelma, ovat saaneet lisä ä jalansijaa (ranskalaisesta keskustelusta ks. Palonen 1990, 99–102). Tilojen erottelun tarve viittaa 1700ja 1800-lukujen ajattelussa keskeiseen oletukseen ”työ njaosta” asioiden vä lillä , olipa sen perusteena sitten vaihtosuhteet tai erilaiset tehtä vä t. Klassinen ymmä rrys sosio-poliittisen maailman ykseydestä , latinaksi societas civilis sive politica, hylä ttiin eriyttä mä llä sosiaalinen ja taloudellinen sfä ä ri poliittisesta. Hieman myö hemmin tä tä seurasi trendi erottaa politiikasta myö s mm. uskonnon, moraalin, lain ja hallinnon piirit. Nä in jä ljelle jä ä nyt politiikan alue oli erä ä nlainen jä ä nnö s, joka jä i jä ljelle silloin kun sä ä nnö llisemmä t ja vakaammat alueet kuten oikeus, talous tai hallinto oli erotettu siitä . 23 Juridisilla kiistoilla tietyn ilmiö n poliittisuuden erottamisesta muista sfä ä reistä on ollut vä litö ntä merkitystä ihmisten elä mä lle. Erityisesti kansainvä lisessä oikeudessa on pitkä ä n pyritty vetä mä ä n tarkka raja poliittisen ja oikeudellisen sfä ä rin kysymysten vä lillä . Haagin rauhankonferensseissa vuosina 1899 ja 1907 jopa ä ä nestettiin siitä , mitkä kansainvä liset kysymykset eivä t ole ”poliittisia”. Saksalais-amerikkalainen juristi ja kansainvä lisen politiikan tutkija Hans Morgenthau parodioi varhaistuotannossaan (1929, 1933) tä llaisia pyrkimyksiä ja esittä ä , kuinka toisiinsa kietoutuneita poliittiset ja juridiset kysymykset itse asiassa ovat kansainvä lisissä suhteissa. Joissakin tapauksissa ”poliittinen” leima henkilö n statuksessa toimi perusteena henkilö n syrjinnä lle, kuten esimerkiksi naisten ja alaikä isten puoluejä senyyden kieltä misessä Saksassa ja Ranskassa (ks. Korn 1922, Huard 1996). Toisissa tilanteissa taas ”poliittisen” rikoksen, vangin, pakolaisen tai turvapaikan status antoi henkilö ille tiettyjä etuoikeuksia. Nä issä yhteyksissä on ollut tyypillistä , että asiaa kä sittelevä t viranomaiset pyrkivä t tulkitsemaan poliittisen sfä ä riä ahtaasti, kun taas asianomaiset henkilö t itse ymmä rtä vä t sen laajasti. Esimerkiksi vuonna 1990 kiisteltiin ”poliittisen turvapaikan” myö ntä misestä neuvostoliittolaiselle lentokonekaappaajalle. Kiistassa keskeisiä kysymyksiä oli sekä se, että hä n oli kotimassaan joutunut ”poliittisen vainon” kohteeksi että kysymys siitä , oliko kaappaus kansainvä lisen oikeuden mukaan ”ei-poliittinen rikos” Jä lkimmä inen kanta voitti Suomen hallituksessa (ks. Riila 1993). Erityisesti englannin kielessä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella termejä julkinen (public) ja poliittinen (political) kä ytettiin miltei synonyymeinä toinen toisilleen, ja politiikka samastettiin vastaavasti julkiseen sektoriin. Hallitusvallan alan laajentuessa se mikä on ”julkista” ei kuitenkaan ole enä ä ilmeistä , ja tä mä n mukaisesti politiikan rajanveto muuttui ongelmaksi. Noista ajoista lä htien politiikan sfä ä rikonseption sisä llä kä ydä ä n kiistaa ennen muuta politiikan laajan ja ahtaan tulkinnan vä lillä (esim. Balandier 1962). Kiistaa kä ydä ä n siitä , onko laajempi vai suppeampi kä sitys politiikasta osuvampi tai tarkoituksenmukaisempi sekä siitä , mikä on ”varsinaista” politiikkaa ja mikä on politiikkaa vain sanan venytetyssä merkityksessä . Suomessa tä llaista politiikkaa julkisuuteen samastavaa nä kemystä on puolustanut ennen muuta Jan-Magnus Jansson vuosikausia yliopistol- 24 lisena oppikirjana toimineessa teoksessaan Politikens teori (1969, suom. Politiikan teoria 1970). Janssonin mukaan politiikka laajemmassa mielessä tarkoittaa ”organisoitujen ihmisryhmien hallitsemista”, mutta ahtaammassa ja hä nelle ”varsinaisessa” merkityksessä tä mä koskee vain julkisella sektorilla tapahtuvaa hallitsemista (Jansson 1970, 38–42). Janssonin esimerkin mukaan esimerkiksi se, että lä ä kä ri hoitaa potilasta on poliittista toimintaa silloin, kun se tapahtuu valtion sairaalassa (mt., 60–61). 1900-luvun kuluessa ajatus siitä , että politiikalla julkisena toimintana on tietty yleisesti tunnettu ja hyvä ksytty ydinalueensa on asteittain murentunut. Tä tä trendiä vastaan kuitenkin monet politiikan teoreetikot ovat kapinoineet. Sekä saksalais-amerikkalainen Hannah Arendt(1960) että brittilä inen Michael Oakeshott (1975) puolustavat yksityisen sfä ä rin provinsiaalisuutta vastaan erityisesti julkisuuden avoimuutta poliittiselle kilpailulle. Heillä ”julkisuus” viittaa kuitenkin samalla myö s tiettyyn toiminnan tyyppiin. Saksalaisessa kirjallisuudessa politiikka samastettiin erityisesti 1800-luvulla valtion kä sitteeseen. Saksalainen valtioteoria korosti sitä , että vain valtio voi legitiimisti harjoittaa politiikkaa. Valtio tarkoittaa tä ssä suhteessa erityistä juridista henkilö ä , jonka nimissä hallitus ja viranomaiset toimivat. Ä ä rimuodoissaan (esim. Treitschke 1897) valtiosta tehtiin myö s erä ä nlainen reaalinen olio, jonka nimissä oli helppo oikeuttaa erityinen valtion moraalin, jonka nimissä yksilö iden uhraaminen valtioedulle kä sitettiin luvalliseksi. 1900-luvun kuluessa niin julkinen sfä ä ri kun valtiokin on pyritty korvaamaan abstrakteimmilla politiikan tilakä sitteillä . Saksalaisen juristin Carl Schmittin mukaan valtion tilalle tarvitaan siitä riippumaton poliittisuuden kriteeri. Der Begriff des Politischen-teoksessa (1932, 26) Schmitt tarjoaa poliittisen kä sitteen kriteeriksi ”erottelun ystä vä n ja vihollisen vä lillä ”. Toisin kuin esimerkiksi moraalinen tai taloudellinen sfä ä ri, poliittinen ei tä ssä mielessä tarkoita erityistä elä mä npiiriä , vaan se mä ä rittyy abstraktimmin, intensiivisyyden asteen perusteella. Vihollinen tarkoittaa Schmittille vain julkista vihollista (latinaksi hostis), ja sota on vain vihollisuussuhteen rajatapaus. Tä llö in yksityinen sotilas ei tee ratkaisuja vihollisesta, vaan vihollinen on hä nelle annettu sen perusteella mihin ”poliittiseen ykseyteen” hä n kuuluu (mt. 70). Sodanjä lkeisessä akateemisessa politologiassa eniten kä ytetty politii- 31 tomatkojen boikotti ovat myö s yksinkertaisia ja monille mahdollisia kiistä misen politiikan pelivä lineitä . Nä iden kolmen politiikan taitekohtia kä sittelevien toposten ohella toimintakonseptiota politiikasta voidaan kä sitteellistä ä painottamalla kontingenssin eli pelivaran ratkaisevaa luonnetta. Tä ssä suhteessa voidaan erottaa mahdollisuuden, tilanteen ja pelin kiinteä sti toisiinsa liittyvä t topokset. Mahdollisuuden topoksen lä htö kohta on tavallaan reaalipolitiikka ja siihen liittyvä Bismarckin ja hä nen kannattajiensa kä sitys politiikasta ”mahdollisen taitona” (Kunst des Mö glichen), jossa vaatimukset sopeutetaan siihen mikä tiedetä ä n varmasti mahdolliseksi. Tä mä n ajattelun kritiikki 1900-luvun alun Saksassa korostaa että on mahdotonta tietä ä etukä teen mikä kaikki on mahdollista. Esimerkiksi Weber (1917a, 514) hylkä ä reaalipolitiikan ”kungfutzelaisen byrokraattimoraalin” ja vaatii tavoittelemaan mahdotonta, jotta paras mahdollinen voidaan saavuttaa. Weberin (1906) nä kemys ”objektiivisten mahdollisuuksien” reaalisuudesta, silloinkin kun ne eivä t koskaan toteudu, sä vyttä ä hä nen politiikkakä sitystä ä n. Poliitikolle erilaiset toiminnan vaihtoehdot (Chancen) ovat reaalisia, mutta se mikä toteutuu poliittisen kamppailun tuloksena, poikkeaa sä ä nnö llisesti asetetuista pä ä mä ä ristä (Weber 1919, 80-81). Weberin tulkinta politiikasta valtaosuuksien ja niiden jakautumisen muutoksen tavoitteluna (Weber 1919, 36) sisä ltä ä ajatuksen, että myö s valta (Macht) on tietyntyyppinen Chance (Weber 1922, 28), ja vain vallan avaaman pelivaran vä lityksellä voi tavoitella muita pä ä mä ä riä . Mahdollisuus nä yttä ytyy tavallaan kä ä nteisenä linjakkaan ”policyn” vaatimiselle. Esimerkiksi historioitsija F.C. Oliver (1934) puolustaa avoimesti ”opportunismia” ja purjehdusmetaforia (lat. portus = satama). Michael Oakeshottin (1951, 60) kuuluisa metafora politiikasta ”purjehtimisena rannattomalla ja pohjattomalla merellä ” havainnollistaa samoin hyvin mahdollisuuksilla pelaamista. Hyvä n esimerkin ”reaalipoliittisen” ahtaan mahdollisuuskä sitteen kritiikistä on esittä nyt Paavo Haavikko kuunnelmassaan Harald Pitkä ikä inen. Kun kuningas Harald ilmoittaa hirttä vä nsä mahtimiehet Jarlin ja Erikin, nä mä vetoavat ”reaalipoliittiseen” tulkintaan politiikan ja mahdollisuuden yhteydestä . Jarl julistaa ”Tä mä ei ole mahdollista, tä mä ei ole politiikkaa”. Harald vastaa: ”Mahdollista ei ole yksin se mikä 32 on mahdollista. Mahdollista on se, minkä minä voin tehdä mahdolliseksi. Se mikä itsessä ä n on mahdollista, se hoitaa kyllä itse itsensä . Ja tä mä mies hokee että ei ole ja ei ole, ei muka mahdollista. Etteikö ole mahdollista hirttä ä kahta mahtavaa miestä puun latvaan. Ei sitä tiedä , ennen kuin on yritetty. Se on vä hä n niin kuin haaste. Ja mies ottaa aina haasteen vastaan vai mitä ? Minä ainakin. Jospa se hyvinkin olisi mahdollista. Ehkei se ole taidetta, mutta mahdollista se on.” (Haavikko 1974, 502). Politiikan ajallisuus nä kyy ehkä selvimmin tilannekonseptioissa. Niiden idea on siinä ajan niukkuuden kokemuksessa, joka nousi esiin jo 1800-luvun parlamentaarisessa politiikassa kun ryhdyttiin rajoittamaan puheaikoja. Walter Benjamin (1928, 77) formuloi ajan kaksinaisen poliittisen merkityksen, samalla rajoituksena ja tilaisuutena, puhuessaan siitä kuinka ”todellinen poliitikko” on se, joka elä ä kalenterinsa mukaan. Benjamin (1940) kuului myö s niihin, jotka katsovat että politiikalle on tunnusomaista kyky erottaa ainutkertaiset kairos-tilaisuudet muista, ja hä n puhuu myö s poliittisen sä ä tilan tajusta metaforana tilanteiden analyysille. Tä tä vastoin esimerkiksi journalisti Henry Fairlie (1968, 68) korostaa toistuvien tilanteiden merkitystä puoluejohtajalle, joka tarvitsee rohkeutta sekä odottaa tilaisuuksia että tarttua niihin. Tilannekonseptioon politiikasta viittaavat myö s Hannah Arendtin (1960) yleinen teesi uuden alkamisesta politiikan kriteerinä . Tunnusomaista nä ille tilannekonseptiolle on myö s orientoituminen nykyisyyteen tulevaisuuden sijasta: poliittisen toimijan vaihtoehdot ovat ratkaisevasti kiinni siitä , miten hä n lukee kutakin tilannetta, mitä piirteitä siinä hä n painottaa, millainen horisontti toiminnalle siitä kä sin nousee esiin. Esimerkiksi Benjaminin (1940) kä yttä mä kä site nythetki, Jetztzeit, painottaa myö s menneiden mahdollisuuksien aktualisointia uusissa tilanteissa. Suomalaisessa pä ivä npolitiikassa tilanteiden analyysin ja sitä vastaavan tilaisuuksien tajuamisen merkitystä politiikan tunnusmerkkinä ei kovin hyvin tunnusteta. Vetoaminen, tulevaisuuteen, ”tuleviin sukupolviin” ja pitkä n aikavä lin suunnitelmien tekeminen yli vaalikauden rajojen voidaankin tilanteen topoksen nä kö kulmasta tulkita sekä ä ä nestä jien vaaleissa ilmaisen pä ä tö svallan kiistä miseksi että kunkin tilanteen erityisten mahdollisuuksien analyysin, arvioinnin ja hyvä ksikä ytö n tekemä ttä jä ttä miseksi. 33 Pelivertaukset politiikalle ovat olleet suosittuja etenkin brittilä isessä keskustelussa 1800-luvun lopulta lä htien. Alkuaan pidettiin suoranaisena pyhä inhä vä istyksenä rinnastaa politiikka golfi in tai krikettiin. Nykyä ä n taas peliä paheksumalla helposti leimataan politiikka ja poliitikot. Suomessa erityisesti Suomen maaseudun puolueen johtaja Veikko Vennamo vastusti ”pelin politiikkaa” ”asialinjan” nimissä . Esimerkiksi puolueen kunnallispoliittisessa ohjelmassa vuodelta 1979 kirjoitetaan Vennamon tyylillä : ”Puoluepoliittinen peli ja yksityinen etuilu kuntalaisten vahingoksi on estettä vä ”. (http://www.fsd.uta.fi /pohtiva/ohjel ma?tunniste=smpkunnallis1979) Pelin metaforaa voi kuitenkin kä yttä ä myö s politiikan erityisen kontingenssin ymmä rtä misen analyyttisenä vä lineenä . Jo 1800-luvun lopulla Ranskan kansalliskokouksen sihteeri Eugè ne Pierre (1896, 60) korostaa sitä , kuinka poliitikko ei pelaa politiikassa voiton saavuttamiseksi vaan pelin itsensä vuoksi (le jeu pour le jeu). Cambraylle (1932) peli on politiikan strategisen ymmä rtä misen vä line, joka sopii erityisesti Westminsterin tyylin parlamentarismiin ja kahden puolueen malliin. Muutamat kirjoittajat (esim. Morin 1958) puolustavat valmiutta pelata ä ä ritilanteissa ja vertaavat politiikkaa uhkapeliin. Toisille taas peli on pikemminkin ”vakavan työ n” vastakohta, mutta siten että politiikassa pelin elementti on alituisesti lä snä . Esimerkiksi Michael Oakeshottin (1996: 111) mukaan pelin elementti ei ole missä ä n muussa toiminnassa niin vahvasti lä snä kuin politiikassa. Helmuth Plessner (1924, 101, 104) kä sittä ä julkisuuden pelin kentä ksi, ja tä mä n mukaisesti hä n pitä ä politiikkaa diplomatian kaltaisena pelinä . Jean-Paul Sartre (1960, 882–885) puolestaan antaa pelimetaforalle subversiivisen sä vytyksen asettaessaan politiikan keskiö ö n ulospelaamisen (dé jouer), joka sisä ltä ä sekä policyn tyhjä ksi tekemisen että vastustajan pudottamiseksi pelistä . Politiikan toimintakonseption sisä llä voidaan siis erottaa sekä kä sitteellisiä innovaatioita että painopisteen siirtymiä . Politiikan toimintakä sitteen perspektiivisyys nä kyy siinä , että kä sitteelliset erimielisyydet koskevat pikemminkin sitä , mistä politiikan avainkä sitettä etsitä ä n kuin saman topoksen vastakkaisia tulkintoja. Kun 1800-luvulla politiikka rajoittui hallitukseen ja parlamenttiin, 1900-luvulla mitä tahansa toiminnan aspektia on opittu lukemaan poliittisesti. Jo ekspressionisti Kurt Hiller (1913) katsoi, että ”kirjallisuuspolitiikka” tulee 34 asettaa ”parlamenttipolitiikan” ylä puolelle. Max Weberin (1919, 41) mukaan jokainen meistä on ”tilapä ispoliitikko” silloin kun tekee jonkin poliittisen teon, esimerkiksi ä ä nestä ä . Samaan tapaan myö s Dolf Sternberger (1947, 74) ja Bertrand de Jouvenel (1955, 7) korostavat, kuinka jokainen kansalainen on nykyisin toiminut poliittisesti eri tilanteissa. Politiikan kä sitteellistä miselle toimintana tä mä merkitsee uusia haasteita tilanteiden poliittiselle luennalle. 1900-luvun kuluessa erilaiset politisoivat lukutavat ovat aktualisoineet uusia peliaikatiloja politikoinnille ja samalla haastaneet lukemaan vanhoja uusilla tavoilla. Tä llö in myö s vanhat ideat, kuten retorinen kä sitys parlamentaarisesta politiikasta aktualisoituvat uudelleen. Nykykeskustelun horisontit Politiikka kä sitteenä ymmä rretä ä n tä nä pä ivä nä entistä selvemmin kiistanalaiseksi. Siitä huolimatta mitä ä n varsinaista debattia politiikan kä sitteiden vä lillä ei kä ydä , ei tilallisia ja ajallisia metaforia kä yttä vien vä lillä kuin niiden sisä llä kä ä n. Eri politiikkakä sityksillä on pikemminkin erilainen kohdealueensa ja painopisteensä nykykielessä . Vanhemmilla politiikan sfä ä rikonseptioilla on edelleen merkitystä arkipä ivä isessä puheessa. Esimerkiksi iltapä ivä lehtien otsikoissa toistuvat uutiset, joiden mukaan ”poliitikko” otti vastaan lahjuksia, puukotti miestä ä n tai teki jotakin muuta sopimatonta, vaikka kysymys olisi pelkä stä valtuuston jä senestä tai henkilö stä , joka oli yhden kauden kansanedustaja 20 vuotta aikaisemmin. Sfä ä rikä sitettä kä ytetä ä n edelleen hallinnollisena kriteerinä , jolla politiikan alaa rajoitetaan, erityisesti juridisissa keskusteluissa ”poliittisesta” turvapaikasta tai pakolaisuudesta tai ”poliittisista” rikoksista ja vangeista (ks. Riila 1993). Poliittisten ja ei-poliittisten ilmiö iden erottaminen toisistaan on muuttunut merkityksettö mä ksi silloin kun tunnustetaan, että minkä tahansa ilmiö n poliittinen aspekti tunnustetaan aikaisempaa paremmin. Esimerkiksi ilmastonmuutokset ovat ilmausta sä ä n poliittisuudesta (ks. esim. Greven 2001); Pariisin toukokuun 1968 ylioppilasliikkeen johtohahmo ja nykyinen europarlamentaarikko Daniel Cohn-Bendit kirjoitti jo 1970-luvun lopulla, että vuoden 1968 kumous oli ”viimeinen vallankumous joka ei tiennyt mitä ä n otsonikadosta”. 35 Historiallisesti siirtyminen ”mitä on politiikka” -tyyppisistä kysymyksistä sen kysymiseen, ”milloin kukin henkilö toimii poliittisesti” viittaa politiikan kä sitehistorian erityispiirteeseen. Itse poliitikot ja heistä kirjoittavat toimittajat ovat tutkijoita herkemmin noteeranneet kä sitteiden arkikä ytö n muutoksia, joiden merkitystä kä sitteellisinä innovaatioina tutkijainkin kannattaa tarkemmin pohtia. Quentin Skinner (1978, xi) on mullistanut poliittisen ajattelun tutkimuksen periaatteellaan, että ”poliittinen elä mä ” asettaa kysymykset politiikan tutkijoille. Poliitikkojen elä mä ntilanne asettaakin heidä n toiminnalleen erityisiä vaatimuksia: heidä n on analysoitava tilanteita joissa he itse toimivat, tunnistettava ja tunnustettava tilanteiden paradoksit, arvioitava sitä kuinka kiireellisesti heidä n tulee toimia sekä opittava pelaamaan rajallisella ajalla (poliitikoista teoreetikkoina ks. Palonen 2005, 359–363). Tä ssä olen tyytynyt pä ä osin analysoimaan muiden luonnehdintoja poliitikoista, mutta esimerkiksi parlamenttipuheiden huolellinen kä sitehistoriallinen ja retorinen luenta voi tuoda nä kyviin innovaatioita politiikan kä sitteestä , joita kukaan ei ole noteerannut, mutta jotka ansaitsisivat tarkempaa analyysiä . Huomion suuntaaminen ilmiö iden ”poliittisuuteen”, esimerkiksi poststrukturalististen fi losofi en tapaan, on jä ä nyt varsin etä ä lle poliittisten toimijain omista kysymyksenasetteluista (ks. Palonen 2007b). Kuitenkin myö s politiikan aktiivisuuskonseptioiden kannattaa kiinnittä ä huomiota myö s politiikan epä suoriin muotoihin. Esimerkiksi Frank Ankersmitin (2002, 116–118) kä sitys esteettisestä kuilusta edustajien ja edustettavien vä lillä edellytyksenä parlamentaaristen poliitikkojen luovuudelle on tä ltä kannalta kiinnostava. Politiikan visuaaliset ja elektroniset kä ytä nnö t ovat erityisen vahvasti omiaan tuottamaan poliittisesti merkittä vä ä ”etä toimintaa” jolla voi olla vä hemmä n ilmeisiä merkityksiä (ks. esim. Virilio 1995, joka tosin sisä ltä ä nostalgista polemiikkia politiikan radikaalia ajallisuutta vastaan). 1970-luvultä lä htien on puhuttu paljon ”uudesta politiikasta”, joka voi koskea sekä politiikan muotoja että politiikan ymmä rtä mistä . Kä sitehistorialliselta kannalta tä mä n puhetavan kä sitteelliset innovaatiot ovat jä ä neet niukoiksi: vä itetyt uutuudet viittaavat pikemminkin jo aikaisemmin tematisoitujen toposten aktualisointeihin tai uudelleen muotoiluihin. Jopa feministisillä iskulauseilla ”henkilö kohtainen 36 on poliittista” ja ”politiikka ensimmä isessä persoonassa” on erä ä nlaisia edeltä jiä esimerkiksi politiikkaa puoltavien saksalaisten ekspressionistien teksteissä ennen ensimmä istä maailmasotaa (Rubiner 1912, Hiller 1913). Toiminnan kontingenssin tunnustaminen, ts. se että aina on mahdollista toimia toisinkin, on nyttemmin keskeistä politiikan kä sitteelle. Tä mä ei ole vä hentä nyt kiistoja siitä , miten kontingenssi ymmä rretä ä n tai mikä merkitys sillä on politiikalle. Normatiivisille teoreetikoille, kuten John Rawlsille (1993), kontingenssi nä yttä ytyy lä hinnä pelkkä nä jä ä nnö ksenä , jota normatiivinen kontrolli ei voi eliminoida. Niklas Luhmannille (2000, 120) kontingenssi taas merkitsee politiikan systeemin rajallisuuden tunnustamista suhteessa ympä ristö ö n (Umwelt). William Connollyn (1991, 24–27) ”globalisoitunut kontingenssi” merkitsee muistutusta kaikkien asioiden hallintaa koskevien suunnitelmien ymmä rtä mistä epä onnistumaan tuomituiksi. Bonnie Honigin (1993) arendtilaisessa kä sityksessä kontingenssi merkitsee toiminnan performanssin improvisoivaa luonnetta, ja Michael Th. Grevenin (1999) weberilä isessä visiossa kontingenssi nä yttä ytyy ilmiö iden politisoitumisena siinä mielessä , että kaikkialla tarvitaan ratkaisuja ilman riittä viä perusteluita. Politiikan kä sitteellistä miset 1800ja 1900-luvulla sisä ltä vä t myö s monia aspekteja, joiden uutta aktualisointia nykyaikaan sopiviksi kannattaa harkita. Esimerkiksi Weberin ideaalityypit ammattija tilapä ispoliitikosta voi kontekstualisoida siten, että ne ulotetaan perinteisen poliittisen sfä ä rin ulkopuolelle. Vaaleissa ä ä nestä vä ä tilapä ispoliitikkoa voi lukea vaalipä ivä n parlamentaarikkona, joka vaaleissa joka kerta uudelleen sekä valitsee strategisesti puoluetta ja parlamentaarikkoa että eksistentiaalisesti mä ä rittä ä oman poliittisen identiteettinsä . Vaalipä ivä n parlamentaarikon kä ä nteistyyppinä voi pitä ä jokapä ivä isen elä mä n ammattipoliitikkoa. Tä llä ideaalityypillä tarkoitan henkilö ä , joka tekee tietoisia ja jopa provokatiivisia valintoja eri elä mä ntilanteissa ja luo nä in omalle elä mä lleen persoonallisen profi ilinsa samaan tapaan kuin poliitikko. Tä llainen ammattipoliitikko on kriittinen viranomaisia ja muita auktoriteetteja kohtaan, ei hyvä ksy eri elä mä nkä ytä ntö jen vakiintuneita konventioita, sillä kin uhalla että niiden kiistä minen ja tietoiset ”toisinvalinnat” tekevä t elä mä stä hankalampaa kuin muilla. Mutta puhe 37 politiikasta aktiviteettina vaatii huomion kiinnittä mistä sekä ammattipoliitikkojen esimerkilliseen toimintaan että kenen tahansa meistä silloin kun toimimme itse tietoisen poliittisesti. Kirjallisuusluettelo Ankersmit, F.R. 1997. Aesthetic Politics. Stanford: Stanford University Press. Ankersmit, F.R. 2002. Political Representation. Stanford: Stanford University Press. Arendt, Hannah 1960 [1981]. Vita activa. Mü nchen: Piper. Arendt, Hannah 1968 [1977]. Between Past and Future. Harmondsworth: Penguin. Arendt, Hannah 1978. Lectures on Kant’s Political Philosophy, toim. Ronald Beiner. Chicago and London: University of Chicago Press. Bagehot, Walter 1872 [1956]. Physics and Politics. Boston: Beacon Press. Balandier, Georges 1962 [1984]. L’anthropologie politique. Paris: PUF. Beck, Ulrich 1993. Die Erfi ndung des Politischen. Frankfurt/M: Suhrkamp. Benjamin, Walter 1928 [1988]. Einbahnstraße. Frankfurt/M: Suhrkamp. Benjamin, Walter 1940 [1980]. Ü ber den Begriff der Geschichte, teoksessa Illuminationen. Frankfurt/M: Suhrkamp, 251–262. Brü ckner, Jutta 1977. Staatswissenschaft, Kameralismus und Naturrecht. Mü nchen: Beck. Cambray, Philip G. 1932. The Game of Politics. London: Murray. Clausewitz, Carl v. 1832 [1980]. Vom Kriege. Frankfurt/M. Ullstein. Connolly, William 1991. Identity/Diff erence. Ithaca: Cornell University Press. Crick, Bernard 1962 [1976]. In Defence of Politics. Harmondsworth: Penguin. Dunn, John 2000. The Cunning of Unreason. Making Sense of Politics. London: Harper Collins. Easton, David 1953. The Political System. New York: Knopf. Fairlie, Henry 1968. The Life of Politics. London: Methuen. Freund, Julien 1965 [1981]. L’essence du politique. Paris: Sirey. Giddens, Anthony 1994. Living in a posttraditional society, teoksessa Ulrich Beck, Anthony Giddens and Scott Lash Refl exive Modernisation. Cambridge: Polity. 56–109. Giraud, Emile 1966. Le droit international public et la politique, Recueil des cours 110: 419–809. Greven, Michael Th. 1999. Die politische Gesellschaft. Opladen: Leske+Budrich. Greven, Michael Th. 2001. ”Dimensions of Politics. A critique of the conmon 38 one-dimensional concept of politics”, Finnish Yearbook of Political Thought, 5, 89–112. Guizot, Franç ois 1821 [1984]. Des conspirations de la justice politique. Paris: Fayard. Haavikko, Paavo 1974. ”Harald Pitkä ikä inen”. Teoksessa Nä ytelmä t. Helsinki: Otava 1978, 471–503. Harrington, James 1656 [1992]. The Commonwealth of Oceana. Cambridge: Cambridge University Press. Hiller, Kurt 1913 [1973]. Die Weisheit der Langeweile, Bd. 1–2. Nendeln: Kraus. Honig, Bonnie 1993. Political Theory and the Displacement of Politics. Ithaca: Cornell University Press. Huard, Raymond 1996. La naissance du parti politique en France. Paris: Presses de sciences po. Hume, David 1740. A Treatise of Human Nature. https://www.gutenberg.org/ fi les/4705/4705-h/4705-h.htm [luettu 25.7.2023] Jansson, Jan-Magnus 1970. Politiikan teoria. Helsinki: Tammi. de Jouvenel, Bertrand 1955. De la souveraineté . Paris: Genin. Koselleck, Reinhart 1967. Historia Magistra Vitae. Ü ber die Aufl ö sung des Topos im Horizont neuzeitlich bewegter Geschichte. Teoksessa H. Braun & M. Riedel (toim.): Natur und Geschichte. Karl Lö with zum 70. Geburtstag. Stuttgart: Kohlhammer, 196–219. Koselleck, Reinhart 1972. Ü ber die Theoriebedü rftigkeit der Geschichtswissenschaft, teoksessa Werner Conze (toim.) Theorie der Geschichtswissenschaft und Praxis des Geschichtsunterrichts. Stuttgart: Klett. 10–28. Koselleck, Reinhart et al. 1975. ”Geschichte, Historie”, teoksessa Geschichtliche Grundbegriff e, Bd. 2. Stuttgart: Klett, 593–718. Luhmann, Niklas 2000. Die Politik der Gesellschaft. Frankfurt/M: Suhrkamp. Maier, Charles S. (toim.)1987. The Changing Boundaries of the Political. Cambridge: Cambridge University Press. Meinecke, Friedrich1924 [1960]. Die Idee der Staatsrä son in der neueren Ge-schichte. Mü nchen: Oldenbourg. Miller, J.D.B. 1962. The Nature of Politics. London: Duckworth. Montesquieu, Charles Secondat1748 [1989]. De l’esprit des lois I–II. Paris: Garnier-Flammarion. Morgenthau, Hans 1929. Die internationale Rechtspfl ege. Leipzig: Noske. Morgenthau, Hans 1933. La notion du ‘politique’ et les diff é rends internationaux. Paris: Sirey. Morgenthau, Hans 1946. Scientifi c Man vs. Power Politics. Chicago and London: University of Chicago Press. Morin, Edgar 1958. La dialectique et l’action, Arguments 7, 8–17. Mouff e, Chantal 1993. The Return of the Political. London: Verso. 39 Mouff e, Chantal 2005. On the Political. London: Routledge. Nousiainen, Jaakko 1959 [1963]. Suomen poliittinen jä rjestelmä . Porvoo: WSOY. Oakeshott, Michael 1951 [1991]. Political Education, teoksessa Rationalism in Politics. Indianapolis: Liberty Press, 43–69. Oakeshott, Michael 1975. On Human Conduct. Oxford: Clarendon Press. Oakeshott, Michael 1996. The Politics of Faith and the Politics of Scepticism, (toim.) Timothy Fuller. Indianapolis: Liberty Press. Oliver, F.S. 1934. Politics and Politicians. London: Macmillan. Paasikivi, J.K. 1958. Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–1941. Porvoo: WSOY Palonen, Kari 1985. Politik als Handlungsbegriff . Horizontwandel des Politikbegriff s in Deutschland 1890-1933. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. Palonen, Kari 1990. Die Thematisierung der Politik als Phä nomen. Eine Interpretation der Geschichte des Begriff s Politik im Frankreich des 20. Jahrhunderts. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica. Palonen, Kari 1995. Ovelointia vai untamointia? Voidaanko ”politiikka” suomentaa. Politiikka 27, 71–75. Palonen, Kari 1998. Das ’Webersche Moment’. Zur Kontingenz des Politischen. Opladen:Westdeutscher Verlag. Palonen, Kari 2003. Politiikka, teoksessa Matti Hyvä rinen ym. (toim.), Kä sitteet liikkeessä . Tampere: Vastapaino, 467–518. Palonen, Kari 2005. Political Theorizing as a Dimension of Political Life, European Journal of Political Theory 4: 351–366. Palonen, Kari 2006a. The Struggle with Time. A conceptual history of ‘politics’ as an activity. Mü nster: LIT. Palonen, Kari 2006b. Two Concepts of Politics. Conceptual history and present controversies. Distinktion 12, 11–25. Palonen, Kari 2007a. Politics or the Political? An historical perspective on a contemporary non-debate. European Political Science 6, 69–78. Palonen, Kari 2007b. Re-thinking Politics. Essays from a quarter-century. Helsinki: The Finnish Political Science Association. Pierre, Eugè ne 1896. Politique et le gouvernement. Paris: Librairies and imprimiries ré unié s. Plessner, Hellmuth 1924 [1981]. Grenzen der Gemeinschaft, teoksessa Gesammelte Schriften V. Frankfurt/M: Suhrkamp, 11–133. Plessner, Hellmuth 1931 [1981]. Macht und menschliche Natur, teoksessa Gesammelte Schriften V. Frankfurt/M: Suhrkamp, 135–234. Pocock, J.G.A. 1975. The Machiavellian Moment. Princeton: Princeton University Press. Pulkkinen, Oili 1998. Politiikkaa ja politiikan tiedettä : tulkinta David 40 Humen politiikkasanaston merkityksistä. Yleisen historian ja valtio-opin pro gradu-työ, Jyväskylän yliopisto, Ranciè re, Jacques 1995. La Mé sentente. Politique et Philosophie. Paris: Galilé e. Rawls, John 1993. Political Liberalism. New York: Columbia University Press. Richter, Melvin 2000. Conceptualizing the Contestable. ”Begriff sgeschichte” and Political Concepts, teoksessa Gunter Scholtz (toim.): Die Interdisziplinaritä t der Begriff sgeschichte. Hamburg: Meiner, 135-144. Riila, Anu 1993. Who is a Political Refugee? Non-admission as asylum-seeker as a political act, teoksessa Kari Palonen and Tuija Parvikko (toim.) Reading the Political. Helsinki: The Finnish Political Science Association, 91–102. Rochau, L.A. v. 1853/1869 [1972]. Grundsä tze der Realpolitik I–II. Frankfurt/ M: Ullstein. Rosanvallon, Pierre 1992. Le sacre du citoyen. L’histoire du suff rage universel en France. Paris: Gallimard. Rousseau, Jean-Jacques 1762 [1966]. Du contrat social. Paris: Garnier-Flammarion. Rubiner, Ludwig 1912 [1988]. Der Dichter greift in die Politik, teoksessa Wolfgang Haug (toim.) Kü nstler bauen Barrikaden. Darmstadt: Luchterhand, 61–73. Rubinstein, Nicolai 1987. The History of the Word politicus in Early-modern Europe, teoksessa Anthony Pagden (toim.) The Languages of Political Theory in EarlyModern Europe. Cambridge: Cambridge University Press, 41–56. Sartre, Jean-Paul 1960 [1985]. Critique de la raison dialectique. Paris: Gallimard. Sartre, Jean-Paul 1964 [1972]. L’alibi, teoksessa Situations VIII. Paris: Gallimard, 127–145. Sartre, Jean-Paul 1965 [1991]. Kennedy and West Virginia, teoksessa Ronald Aronson and Adrian van den Hoven (toim.) Sartre alive. Detroit: Wayne State University Press, 37–52. Schä ffl e, Albert 1897. ”Ü ber den wissenschaftlichen Begriff der Politik”, Zeitschrift fü r die gesamte Staatswissenschaft 53, 579–600. Schmitt, Carl 1932 [1979]. Der Begriff des Politischen. Berlin: Duncker & Humblot. Sellin, Volker 1978. Politik, teoksessa Geschichtliche Grundbegriff e 4. Stuttgart: Klett-Cotta, 727–814. Skinner, Quentin 1978. The Foundations of Modern Political Thought I–II. Cambridge: Cambridge University Press. Stenius, Henrik 2003. Kansalainen, teoksessa Matti Hyvä rinen ym. (toim., Kä sitteet liikkeessä . Tampere: Vastapaino, 309–362. 47 antutkimuksessa, Weber katsoo että vain tä llaisella spekuloinnilla voidaan ymmä rtä ä toteutuneita mahdollisuuksia: ”Um die wirklichen Kausalzusammenhä nge zu durchschauen, konstruieren wir unwirkliche “ (Weber 1906a, 287). Pelivara koskee siis myö s ts. reaalisiksi arvioituja menneitä mahdollisuuksia. Tä ssä mielessä historiantutkijan tulee suhtautua menneisyyden toimijain mahdollisuuksiin samalla tavalla kuin poliitikko suhtautuu nykyisiin ja tuleviin, toisin sanoen siten että mahdollisuuden ovat lä snä toiminnassa sen ymmä rtä misen ja arvioinnin reaalisina ulottuvuuksina, kun taas ”toteutunut todellisuus” on aina sekä tulkintakiistojen kohde että poliittisen kamppailun tuote. Ei selkä nojia toiminnalle Chance-ajattelu merkitsee myö s sitä , että Weberin ajattelussa ei ole mitä ä n pysyviä tukipilareita tai kestä viä perusteita, joihin toiminta voisi ”nojautua”. Se mikä nä yttä ä pysyvä ltä , on kontingentti tulos tiettyjen muutostrendien kasaantumisesta, kuten byrokratisoitumisen tuottama Gehä use fü r Hö rigkeit (Weber 1918a, 221). Tä mä Gehä use, ”kotelo”, ei sulje pois liikkumavaraa, mutta asettaa sille rajoja, jotka ovat itsessä ä n kontingentteja ja sellaisina tiettyyn poliittiseen asetelmaan sidoksissa. Weberille byrokratisoituminen on universaalinen trendi sen vuoksi, että byrokratia on professionaalisuudessaan ylivoimainen verrattuna harrastelijain puuhasteluun, mutta on tä rkeitä kysymyksiä , joita byrokratia ei osaa kä sitellä , kuten akateemiset ja poliittiset kiistat. Byrokratian toimintakyvyn rajojen osoittamisen avaaman pelivaran tietoinen hyvä ksikä yttö on Weberin Chance-ajattelun peruspiirteitä , ja siihen nojaavat esimerkiksi hä nen kä sityksensä siitä , miten parlamentaarikot kaikesta huolimatta voivat erilaisia retorisia menettelyjä kä yttä en kontrolloida tiedoltaan ylivoimaista mutta vä ä rä ä n itseriittoisuuteen sortuvaa virkakuntaa (Weber 1918a, 222–237). Myö s Weberin kuuluisa ”legitiimisyyden” (Legitimitä t) kä site on Chance-kä site. Weber puhuu itse legitiimisyysuskosta (Legitimitä tsglaube) osoittaakseen, että legitiimisyys ei ole mikä ä n reaalinen olio vaan retorinen vetoomus tiettyyn yleisö ö n, jonka tä mä voi, kuten aina retoriikasta puhuttaessa, joko hyvä ksyä tai hylä tä (Weber 1922, erit. 122). Tä mä 48 tekee instituutioiden, menettelyjen, kä ytä ntö jen jne. ”legitiimisyyden” periaatteessa aina kiistanalaiseksi kysymykseksi. Tä ssä mielessä Weberille ei ole koskaan olemassa mitä ä n ”positiivista” legitiimisyyttä , vaan ainoastaan enemmä n tai vä hemmä n uskottavia legitiimisyysperusteita, joiden jatkuvuudelle ei ole mitä ä n takeita. Tunnetusti Weber katsoo vaaleilla valittavien elinten legitiimisyyteen liittyvä n ”karisman antiautoritaarisen uudelleen tulkinnan”, ts. vaaliinstituutio on menettely, jonka vä lityksellä sä ä nnö llisin vä liajoin voidaan kyseenalaistaa valittujen edustajien tai presidentin legitiimisyys (Weber 1922, 155–157). Toisin sanoen vapaat, reilut ja sä ä nnö llisesti toistuvat vaalit ovat legitiimisyyden testi, jossa valittujen karisma on altis ä ä nestä jien pä ä tö ksille mutta jolla vaalija edustusinstituutioita itseä ä n samalla vahvistetaan. Siis on tä ysin harhaanjohtavaa puhua vaalituloksen tai pelkkien gallupnumeroiden perusteella ”legitiimisyyskriisistä ” niin kauan kuin on varmaa, että seuraavat vapaat ja reilut vaalit pidetä ä n. Mutta jos vaalien reiluus ja vapaus voidaan kyseenalaistaa esimerkiksi sillä perusteella, että hallituspuolue on muuttanut sä ä ntö jä niin, että sen hallitusvallasta erottamisen Chance on tehty ä ä rimmä isen vaikeaksi – kuten tä llä hetkellä Unkarissa – puhe legitiimisyyskriisistä on aiheellista. Erä s ilmaus, joka toistuu Weberin kirjoituksissa vuoden 1906 Venä jä - artikkelista alkaen, koskee sitä , miten hä n puolustaa kapitalismin paljon parjattua ”Anarchie” der Produktion, – kuten hä n Marxia lainaten mutta tä mä n kannan nurin kä ä ntä en esittä ä (Weber 1906b, 101; Weber 1918a, 222; 1918b, 310–312). Klassinen, protestanttisen etiikan sivutuotteena esiin noussut ”kapitalismin henki” kuuluu menneisyyteen, ja oman ajan kapitalismia uhkaa samanlainen byrokratisoituminen kuin muinaisessa Egyptissä , kuten Weber kirjoittaa Agrarverhä ltnisse im Altertum -hakuteosartikkelinsa lopussa (Weber 1909, 277–278). Tä mä n kä ä ntö puolena hä n nä kee kapitalismin ansiona juuri ”tuotannon anarkian”. Anarkian hä viä minen tuotannosta uhkaa niin byrokratisoituvaa kapitalismia kuin sen tilalle tarjottua sosialismiakin eri versioissaan. Onko kukaan muu kuin Max Weber puolustanut kapitalismia tuotannon anarkiana! Tä nä pä ivä nä tä hä n olisi hyvä t perusteet, kun kapitalismin byrokratisoituminen on mennyt vielä pitemmä lle kuin Weberin aikana. Kun Weber katsoo, että privatisoitu ja johtajavaltainen amerikkalainen yliopisto on vienyt byrokratisoitumisen ä ä rimmilleen (Weber 1912, 49 128), tä nä pä ivä nä byrokratisoituminen on vallannut myö s eurooppalaiset yliopistot, Suomessa se on vahvistunut nykyisin yliopistolain oloissa. Olisi korkea aika seurata Weberiä ja puolustaa julkaisutuotannon anarkiaa nyky-yliopistossa! Pitä isi ignoroida rankilistat, julkaisufoorumit ja vahvuusalueet sekä sabotoida lomakeviidakkoa jne. Toisin sanoen jokaisen tutkijan tulisi itse asettaa ne kriteerit, millaista tutkimusta hä n haluaa ja osaa tehdä , ja akateemisen maailman tulisi pitä ä suuressa arvossa tutkijain omintakeisia intellektuaalisia profi ileja. Kun aina on olemassa jonkinlaisia Chancen, pitä ä ottaa myö s riskejä ja tehdä jotakin muuta kuin pisteitä tuovaa normaalitiedettä . Ideaalityypit empiirisen ja normatiivisen tutkimuksen vaihtoehtona Weberin teesi tutkimuksen ”arvovapaudesta” (Wertfreiheit) antoi hä nelle sodanjä lkeisessä luennassa ”positivistin” maineen niin sen puolustajien kuin vastustajienkin keskuudessa. Tä mä tulkinta laiminlö i Weberin pointin ja sivuutti teeman toisen puolen, Wertbeziehung-kä sitteen, jonka mukaan tutkimuksen kysymyksenasettelujen pitä ä olla arvosuuntautuneita. Kun tutkimuksessa ei ole mitä ä n valmiiksi annettuja ja kaikille yhteisiksi mä ä riteltyjä kysymyksenasetteluja – Fragen und Gebiete (Weber 1904, 184) – tutkija voi itse valita sen, mikä aihe hä ntä kiinnostaa ja millaisilla kysymyksillä hä n sitä lä hestyy. Kun Weber ymmä rtä ä tutkimuksen debatiksi, aiheen ja kysymyksenasettelun on jollakin tavalla liityttä vä aikaisempaan tutkimukseen, mutta mieluiten sen vastauksiin tai kysymyksiin etä isyyttä ottaen. Tä mä Weberille tunnusomainen arvosuuntauksen ja arvovapauden yhdistelmä nä kyy keskeisesti hä nen ideaalityypin kä sitteessä ä n. Chancekonseption mukaisesti ideaalityypit ovat pelkistyksiä tai rajakä sitteitä , joilla ei ole tarkoitustakaan olla suoraa vastinetta ”reaalimaailmassa”, vaan niiden sisä ltä mä kä rjistys tai kiteytys – einseitige Steigerung (Weber 1904, 191) – on analyyttinen vä line, jolla tutkija voi nostaa esiin joitakin aspekteja tutkimuskohteestaan ja sanoa jotakin omintakeista ja spesifi stä nä istä aspekteista. Ideaalityypit ovat tä ssä mielessä puhtaasti formaalisia, 50 eivä t normatiivisia ideaaleja, vaikka tutkimuksen kysymyksenasettelun arvosuuntaus nä kyy siinä , mistä kysymyksistä tutkija yleensä muodostaa ideaalityyppejä . Weberin inspiroimassa tutkimuksessa varsinaiset kohteet ovat ideaalityyppejä , eivä t normatiivisia periaatteita eivä tkä empiirisiä tosiseikkoja. Kun esimerkiksi puhun ”poliitikosta”, tarkastelen kä sitettä ideaalityyppinä , keskittyen yksipuolisesti tietylle poliitikon tyypin kannalta olennaisiin piirteisiin, eikä tä llaisia vä itteitä voida ”kumota” viittaamalla siihen, että esimerkiksi eduskunnassa on edustajia, joilta puuttuu Leidenschaft, Augenmaß ja Verantwortungsgefü hl – intohimoinen omistautuminen asialle, silmä mä ä rä inen arvostelukyky ja vastuuntunto (Weber 1919a, 75–76, vrt. Palonen 2002; 2012). Sama pä tee myö s kritiikkiin, joka asettaa poliitikoille joitakin normatiivisia ideaaleja, jotka tekisivä t hä nestä vä hemmä n omaleimaisesti poliitikon. Mutta tietenkin ideaalityypeillä on oma historiansa, niiden tulkinta ja formulointi liittyy historiallisiin konteksteihin ja noteeraa tavalla tai toisella ”reaalimaailman” muutokset. Toisin sanoen ideaalityyppinen tapa tehdä tutkimusta on mahdollisuus, joka ylittä ä sekä empiirisen että normatiivisen tutkimuksen. Se edellyttä ä tiettyä formaalisuutta, pelkistysja kä rjistystaitoa sekä historiallista sensitiivisyyttä sen suhteen, mihin kontekstiin ideaalityyppi on sidoksissa, mistä se voidaan nostaa esiin ja millaisissa tilanteissa toisenlaista ideaalityyppiä tarvitaan. Ammattimaisia poliitikkoja on vain lä nsimaissa – im Okzident (Weber 1919b, 41) – ja heistä on vaikea puhua ilman jonkinlaisia parlamentaarisia instituutioita. Ideaalityyppinen tutkimus mahdollistaa tutkijalle tietyn etä isyyden tai pidä ttyvä isyyden sekä normatiivisten teorioiden pä tevyyttä että empiiristä ”reaalimaailmaa” koskevissa kysymyksissä . Weberin arvovapausteesin keskeinen johtopä ä tö s on jä ttä ä normatiiviset kysymykset poliitikoille ja ajankohtaisen tilanteen tarkat analyysit journalisteille sekä molemmat tutkimuksen lukijain oman pä ä ttelyn varaan. Nä in on mahdollista vä lttä ä sitä , mitä Weber kutsuu Kathederwertungiksi, ts. tutkijan auktoriteettiin nojaavaa epideiktistä retoriikkaa, joka olettaa opiskelijan taputtavan sille, mitä hä n kateederista kuulee (ks. erit. Weber 1917b, 1919b). 51 Pelivara ja -taito Weberin Chance-kontingenssi eroaa fortuna-kontingenssin satunnaisuudesta. Kun fortuna on erä ä nlainen jä ä nnö skä site, johon voi vedota perfektionistisia tai totalitaarisia systeemirakennelmia vastaan, Chancekä site on Weberillä hyvinkin konkretisoitavissa jä sentä mä llä toiminnan kysymykseen tulevia suuntia ja muotoja (vrt. Palonen 1998). Toisin sanoen: politiikassa ja yleensä ihmisten toiminnassa on aina jonkinlaista pelivaraa, myö s ä ä ritilanteissa. Samalla tavalla kuin jalkapalloa, politiikkaa on tä rkeä ä osata pelata ahtaissa tiloissa samalla kun pyrkii luomaan itselle uutta pelivaraa sekä arvioida, kumpi nä istä tulee ajankohtaisessa tilanteessa asettaa etualalle. Totalitaarisetkaan jä rjestelmä t eivä t ole tä ysin totaalisia, vaan jopa kertomukset niin natsien kuin kommnistien vankileireistä havainnollistavat sitä , kuinka tä rkeä ä on etsiä pelivaraa toiminnalle sieltä kin, missä sitä ei nä ytä lainkaan olevan ja missä sen olemassaolo pyritä ä n tietoisesti tukahduttamaan. Tukahduttamisen Chancen ovat toki nekin lä hes loputtomia, mutta eivä t ne kuitenkaan voi tyhjentä ä koko pelivaraa. Ä ä ritilanteissa suhtautuminen pelivaraan on olennaista. Kontingenssin hyvä ksikä yttö edellyttä ä pelaajan – tai poliitikon – asennetta pelivaraan: se ei koskaan ole ”valmista” kä ytettä vä ksi, vaan sen kä yttö edellyttä ä myö s pelinlukutaitoa. Chancen-kontingenssissa on aste-eroja, Weber puhuu vä lillä jopa niiden subjektiivisista todennä kö isyyksistä , mutta sanoo että tä tä ei pidä ymmä rtä ä todennä kö isyyslaskennan mielessä (erit. Weber 1913). Toisin sanoen pelivaran asteita ei voi mitata, vaan niitä tä ytyy arvioida, mitä Weberin Augenmaß-kriteeri poliitikolle hyvin havainnollistaa. Toisin sanoen politiikassa, tieteessä ja muissakin peleissä on olemassa sekä riskittö miä että riskialttiita vaihtoehtoja, eikä Weberin mukaan voida sanoa, että joku niistä olisi yleisesti toisia parempi menettely. Tosin Weberin poliitikko ei ole uhkapeluri eikä byrokraattia muistuttava varman pä ä lle pelaaja. Pelivaran aste-erot eivä t kuitenkaan ole ainoa relevantti tekijä . Erilaisten pelivarojen toteutettavuutta arvioitaessa on kysymys myö s pelityyleistä , strategioista ja taktiikoista, joille esimerkiksi jalkapallon historia voisi tarjota mielenkiintoisia analogioita. 52 Weber ei ole mikä ä n ä ä rimmä inen egalitaristi, vaikka hä n puoltaa tiukasti yleistä ä ä nioikeutta ja vastustaa Preussin ”plutokraattista” kolmikantavaalia. Tietyissä suhteissa Nietzschen ja Weberin puolustama ylevyysmoraali, Moral der Vornehmheit, on aristokraattinen tai meritokraattinen ideaali, jonka Weber asettaa saksalaista nousukasmentaliteettia vastaan (vrt. Weber 1917b, 174–189). Myö s ammattipoliitikkojen pelitaidon puolustuksessa voidaan nä hdä vahva taidon ja pä tevyyden korostus, jonka pointti on kuitenkin virkailijavallan ja siihen nojaavan tiedon parlamentaarinen kontrolli. Parlamentarismi merkitsee pä tevien ammattipoliitikkojen puolustusta poliittisesti diletanttista virkailijavaltaa (Beamtenherrschaft) vastaan (Weber 1918a, erit. 244–248). Poliitikko ei ole mikä ä n porvarillinen ammatti, yhtä vä hä n kuin tutkija tai taiteilija. Ammattipoliitikkojen rinnalla toimii myö s maallikkoja, jotka osaavat etä ä ltä tai mä ä rä ajoin kriittisesti arvioida ammattipoliitikkoja, samoin kuin amatö ö rejä , jotka ovat aidosti kiinnostuneita asiasta ja uhraavat aikaansa, tyytyvä t pelaamaan amatö ö riliigassa, josta he voivat halutessaan pyrkiä nousemaan ammattilaissarjoihin. Lisä ksi, Weberin sanoin, ”tilapä ispoliitikkoja olemme me kaikki” (Weber 1919b, 41). Nä ihin kaikkeen neljä ä n poliitikon toimintatasoon sisä ltyy erilainen suhde kontingenssiin, erilaisia tapoja kä yttä ä olemassa olevia pelivaroja tai tuottaa uusia politisoimalla kysymyksiä . Maagisuuden hä vittä minen Weberin militantti antiessentialismi merkitsee nimenomaan arkipä ivä isen ajattelun maagisten elementtien purkamisen mahdollistamista tutkimuksessa ja politiikassa. Objektivitä t-artikkelin loppusivuilla Weber kä y polemiikkia ”arkipä ivä n kollektiivikä sitteitä ” kohtaan, jotka hä nelle ovat esimerkkejä siitä , miten tiettyjä kä sitteitä kä ytetä ä n maagisina iskulauseina tai problematisoimattomina esineen tai olion kaltaisina yksikkö inä . Weber havainnollistaa ajatusta kirjoittamalla kahden sivun verran kollektiivikä sitteestä Interessen der Landwirtschaft (Weber 1904, 210–212). Kun esimerkiksi EU:ssa puhutaan ”maatalouden eduista”, kannattaisi lukea tuo pä tkä Weberiltä , joka ”dekonstruoi” kä sitteen muutamia oman aikansa keskustelussa esiin tulleita merkityksiä , niiden vastakkaisuuksia ja monitahoisuuksia, joiden vuoksi ei voida ajatel- 53 lakaan, että jä isi jä ljelle edes pienin yhteinen nimittä jä , jonka kaikki hyvä ksyvä t ”maatalouden eduksi”. Toisin sanoen Weberin nominalismi ja perspektivismi merkitsevä t vä litö ntä haastetta harmittomilta nä yttä vien arkipä ivä isten puhetapojen sisä ltä mien kollektiivikä sitteiden purkamiseen. On yritettä vä jä sentä ä ja tä smentä ä kä sitteiden kä yttö ä tarvitsematta turvautua kollektiivikä sitteiden magiikkaan. Esimerkiksi die Gesellschaft on Weberille maaginen kollektiivikä site, jota hä n kä yttä ä joissakin yhteyksissä suhteellisen harmittomasti, toisinaan vä lttä ä tietoisesti, mutta joskus se toimii myö s ironisena esimerkkinä kollektiivikä sitteestä . Esimerkiksi Politik als Berufi ssa hä n kirjoittaa, kuinka journalistit, asianajajat ja puoluetoimitsijat ovat ”yhteiskunnan” halveksimia, ”verachtet innerhalb der ‘guten Gesellschaft’” (Weber 1919a, 68, ks. myö s 54). ”Yhteiskunta” viittaa tä ssä establishmentiin tai seurapiireihin, niihin, joita suomeksikin kutsutaan sanoilla ”yhteiskunnan tukipilarit”. Se ei tarkoita siis Weberille mitä ä n ”kokonaisuutta” tai ”systeemiä ”, vaan puolueellista kä sitettä , jolla parodioidaan pyrkimyksiä esiintyä kokonaisuuden tai oikeinajattelun nimissä . Kä sitteiden historiallisuutta ja kiistanalaisuutta korostava tulkinta, jota mm. Quentin Skinner ja Reinhart Koselleck ovat hieman eri lä htö kohdista puoltaneet, on Weberin maagisuuden purkuohjelman yksi ilmenemismuoto (vrt. Palonen 2004). Kä sitteet eivä t ole toiminnan ylä puolisia staattisia kiinnekohtia vaan itsessä ä n kiinteä osa politiikkaa, kä ytettiinpä niitä tutkimuskohteina tai analyyttisina instrumentteina. Niillä ei ole mitä ä n ”pakollisia” viittauskohteita, vaan se, millä kä sitteillä ilmiö istä puhutaan, on jo perspektiivisidonnainen ja sellaisena puolueellinen tapa. Kokonaisuusja systeemikä sitteet, kuten yhteiskunta, ovat puolueellisia yrityksiä kiistä ä kaiken nä kö kulmasidonnaisuus ja se, että ei ole mitä ä n kiistojen ylä puolella, ”no one is above the battle, because the battle is all there is”, kuten Skinner kirjoittaa (2002, 7). Weberin ajattelun ajankohtaisuus Monet nykyisin postmodernismin tai postrukturalismin nimissä esitetyt ajatukset kontingenssista, kaiken fragmentaarisuudesta, perustan puuttumisesta jne. ovat hyvinkin tuttuja Weberin ajattelusta. 54 Voi ihmetellä , miksi nä iden esittä jä t kovin harvoin viittaavat Weberiin. Yksi selitys on tietysti textbook-Weber, jota pidetä ä n rationalismin ja modernismin edustajana par excellence. Uudemmassa kritiikissä strukturalismia ja systeemiteoriaa vastaan on paljon sellaista, mitä prestrukturalistit – esimerkiksi Sartre, Arendt tai Michael Oakeshott – sanoivat jo silloin, kun strukturalistinen muoti pä ä si vallalle. Weber-tulkintojanikin on joskus luonnehdittu postmoderneiksi. Olen tehnyt yhteistyö tä postmodernistien kanssa ymmä rtä en, että ajatukset ovat samansuuntaisia mutta lä hdeluettelot erilaisia. Nietzsche on tietysti molempien yhteinen taustahahmo. Miksi siis lukea Weberiä , jos Foucault, Derrida, Butler, Laclau ja Mouff e jne. sanovat paljolti samaa kuin hä nkin? Jä lkimmä iset ovat tä mä n pä ivä n muotiajattelijoita, joihin nojaaminen muuttuu helposti jargoniksi, lä hes vä lttä mä ttö mä ksi puhetavaksi, jota kaikkien tulee seurata. Opinnä ytteissä heihin viittaamisesta helposti tulee kä tkeytymistä auktoriteettien selä n taakse. Weber luo enemmä n Verfremdungseff ektiä suhteessa tutkimuskohteeseen ja nykydebatteihin, on vaikeammin popularisoitavissa ja erotettavissa omasta historiastaan. Juuri tä mä n vuoksi hä n on kä yttö kelpoinen sellaistenkin ilmiö iden, kuten EU:n politiikan, analyysiin, joista hä nellä ei voinut olla aavistustakaan (vrt. Palonen 2014). Poststrukturalistisessa ajattelussa ”poliittisuus” nä yttä ä viittaavan siihen, mitä jä ä jä ljelle, kun ei ole riittä viä perusteita vaan kaikki on kontingenttia. Monet etenkin frankofoniset ajattelijat asettavatkin vastakkain ”poliittisuuden” – le politique, das Politische, the political – ja ”pelkä n politiikan” (ks. esim. Mouff e 2005, le politiquen noususuhdanteesta Marchart 2010). Nä in etenkin fi losofi t yhdistä vä t poliittisen puolustuksen helposti politiikan ja poliitikkojen vastustamiseen, kä yttä en sitä akateemista ja populaaria poliitikkojen panettelun toposta, jota eri yhteyksissä ja eri tarkoituksiin on kä ytetty 1800-luvun lopulta alkaen (vrt. Palonen 2012). Muun muassa artikkelit ä ä nioikeudesta (1917), parlamentarismista (1918a) ja poliitikosta (1919a) ilmaisevat, kuinka Weber oli nuoruudestaan lä htien kiinteä ssä yhteydessä poliittisiin kä ytä ntö ihin ja poliitikkoihin. Vaikka hä nen yrityksensä poliitikon karriä ä riin epä onnistui v. 1919 tammikuussa, kun paikallispoliitikot jä ttivä t hä net kansalliskokouksen vaaleissa listan jä lkipä ä hä n, Weberillä oli insiderperspektiivi poliittisiin kä ytä ntö ihin, myö s kun hä n arvioi niitä akateemiselta etä isyydeltä . Polii- 55 tikkojen halveksunta nojaa sen sijaan sä ä nnö llisesti tuntemattomuuteen siitä , miten nä mä ajattelevat ja toimivat. Weber tarkastelee politiikkaa ennen muuta yksityisen poliitikon, siis ammatti-, amatö ö ritai tilapä ispoliitikon, kokemusja kä sitehorisontista kä sin. Toisin sanoen rakenteiden, funktioiden, jä rjestelmien ja kokonaisuuksien sijasta hä nen lä htö kohtana on itse politiikka kontingenttina yksilö iden toimintana. Chance-kontingenssissa mahdollisuudet ovat myö s toiminnan kä sitteellistä misen vä lineitä , ts. sen pelivaran ilmauksia, jolla poliitikot itse operoivat toimiessaan. Politiikka ei ole ”vain” kä ytä nnö n toimintaa, vaan kä ytä nnö n toiminta sisä ltä ä pelivaran eri aspektien tulkintaa, arviointia ja suhteuttamista toisiinsa. Weberille politiikka viittaa siis koko Chance-kä sitteellä operoivaan toimintaja ajatustapaan. Kaikesta tutkimuksesta tulee politiikan tutkimusta laajassa mielessä , ts. erilaisten pelivarojen analyysiä ja arviointia, joka on vapaampaa kuin mihin poliitikoilla on varaa siinä mielessä , että se voi pitä ytyä spekulaatioon, sen ei tarvitse sitoutua eikä tehdä toisten ihmisten elä mä ä koskevia pä ä tö ksiä . Tä ssä mielessä me emme ole vain tilapä ispoliitikkoja vaan myö s tilapä ispolitologeja, joiden joukosta sitten amatö ö rit, maallikot ja ammattilaiset voivat nousta esiin. Poliitikon pelivaran puolustus on Weberille myö s esimerkki yksilö n ja yksilö llisen vapauden etusijasta systeemejä , rakenteita ja ”diskursseja” vastaan. Vapauden ja yksilö llisyyden puolustajana Weber on kaikkea muuta kuin pateettinen, hä n tapaa esittä ä nä mä ikä ä n kuin sivulauseessa, mutta tinkimä ttö mä sti, vastakohtana suhdanteiden perä ssä juoksemiselle. Venä jä - esseessä ä n hä n kirjoittaa: ”‘Wider dem Strom’ der materiellen Konstellation sind wir ‘Individualisten’ und Parteigä nger ‘demokratischer’ Institutionen” (Weber 1906b, 99–100) – tyypilliseen tapaansa kaikki avainkä sitteet lainausmerkkeihin sijoittaen. Parlamentarismipamfl etissaan hä n asettaa yksilö llisen liikkumavapauden pelastamisen tavoitteeksi, jonka vuoksi on tä rkeä ä luoda vastavoimia kaikkialla lä pi tunkevalle byrokratisoitumiselle: ”Wie ist es angesichts dieser Ü bermacht zur Tendenz zur Bü rokratisierung ü berhaupt noch mö glich, irgend welche Reste einer in irgendeinem Sinn ‘individualistischer’ Bewegungsfreiheit zu retten?“ (Weber 1918a, 222). Nä mä Weberin vaatimukset eivä t ole menettä neet ajankohtaisuuttaan. Toki yksinelä jä n on esimerkiksi helpompi ignoroida joulunvietto kuin muutama vuosikymmen sitten, ja EU, Schengen, euro, Internet ja Interrail ovat lisä nneet yksilö llistä liikkumavapautta. 56 Hallinnollisessa ja sosiaalitieteellisessä puheessa individualismi ja yksilö llinen vapaus ovat lä hes kirosanoja, vaikka toimenpiteiden ”yksilö llistä mistä ” puolustetaankin. Samoin esimerkiksi postkoloniaaliset teoreetikot pitä vä t monesti niitä lä nsimaisena hapatuksena. Usein niitä tulkitaan tahallaan pelkkinä markkinakä sitteinä , vastoin Weberin vapauden ja riippuvuuden vastakohtaa korostavaa tasavaltalaista vapauskä sitettä (vrt. Skinner 1998). Yksilö llinen vapaus ei merkitse sitä , että saisi elä ä rauhassa ilman että muut ”sekoittavat kuvioita”. Pikemminkin vapaus riippuvuuden vastakohtana sisä ltä ä valmiuden alistua kritiikkiin ja debattiin, kunhan tä mä n ei merkitse sitä , että ajattelua tai elä mä ntapaa pitä isi normalisoida enemmistö n tai ”parhaan argumentin” nimissä esiintyvien auktoriteettien kannan mukaan. Weberin ajattelussa vapaus ja yksilö llisyys liittyvä t kiinteä sti Chance-kontingenssiin, pelivaran ja pelitaidon puolustamiseen sekä itsepä isyyteen ja oman profi ilin luomiseen. Hieman toista sanastoa kä yttä en Weber vetoaa yksilö iden mielikuvitukseen heidä n poliittisen pelivaransa lä hteenä . Hä n auttaa meitä ymmä rtä mä ä n, että mitä ä n ”hyvä ä ” systeemiä tai jä rjestystä ei voi olla olemassa, vaan kaikkia systeemejä ja jä rjestyksiä tulee periaatteessa epä illä ja etsiä niiden rajoja ja aukkoja ja kä yttä ä nä iden avaamia pelivaroja. Weberin keskeinen innovaatio on ”objektiivisuuden” kä sitteen proseduraalinen revisio siten, että se ei ole henkilö iden eikä teorioiden ominaisuus vaan mä ä ritelty reilun pelin kä sitteen kautta, jonka esikuva on Britannian parlamentin menettelytavassa (ks. Palonen 2010). Tieteessä se edellyttä ä siirtymistä auktoriteettien hallitsemasta epideiktisestä retoriikasta sen ymmä rtä miseen, että kysymyksiä voi ymmä rtä ä vain tarkastelemalla niitä vastakkaisista nä kö kulmista. Aloitettakoon kiista siitä , miten tä mä olisi siirrettä vissä akateemisiin toimintakä ytä ntö ihin. Lähteet Colliot-Thé lè ne, Catherine. 1992. Le dé sentchantement de l’É tat. Pariisi: Minuit. Ghosh, Peter. 2008. A historian reads Max Weber. Wiesbaden: Harrassowitz. Hennis, Wilhelm. 1987. Max Webers Fragestellung. Tü bingen: Mohr. Hü binger, Gangolf. 2009. ‘Einleitung’ & ‘Editorischer Bericht’. Teoksessa Gangolf Hü binger (toim.), Allgemeine Staatslehre und Politik. Mitund Nachschriften 63 sin asianomaisen puheen ajankohdan mukaan. Itselleni lä nsisaksalaisten poliitikkojen nimet ja viitatut tapahtumat olivat kohtuullisen tuttuja, joitakin tapahtumia selvitin Wikipediasta. Vaikka jokaisella politiikkasanaston kä ytö llä on jokin poliittinen ”pointtinsa”, niiden merkitys ei kuitenkaan ole samanarvoinen. Erityisesti monia -politiikkaloppuisia yhdyssanoja (Bindestrich-Politiken) kä ytetä ä n harmittomasti ja rutiininomaisesti, vaikka niidenkin kä yttö on, kuten kielitieteilijä t kauan sitten noteerasivat (vrt. Kann 1973), laajentunut ja niillä kin voi joissakin tilanteissa olla huomattava poliittinen merkityksensä . Omien kysymysteni kannalta tiettyjen sanamuotojen tiheä esiintyminen tai toistuminen vuosikymmenestä toiseen ei vielä ole kovin kiinnostavaa, vaikka mielenkiintoisempien ilmausten kä yttö on suhteutettava nä ihin, omilla metodeillani vain karkeasti esiin saatavissa oleviin jakaumiin ja trendeihin. Tarkastelulleni tä rkeitä olivat sen sijaan politiikka-alkuiset yhdyssanat kuten Politikstil (politiikkatyyli) tai politikfä hig ja politikunfä hig (kykenevä /kykenemä tö n politiikkaan tai poliittisesti pä tevä /epä pä tevä ). Kä sitehistoriallisesti merkittä vä ä on, että nä mä yhdyssanat tulivat saksan kieleen lä hes poikkeuksetta vasta 1970ja 1980-luvuilla ja rikastuttivat siitä lä htien merkittä vä sti politiikasta puhumisen sanastollista repertoaaria. Toisin sanoen liittopä ivien jä senten pelivara politiikkasanaston kä ytö ssä oli paljon ahtaampi eteenkin kristillisdemokraattien (CDU) Konrad Adenauerin (1949–1963), Ludwig Erhardin (1963–1966) ja Kurt-Georg Kiesingerin (1966–1969) kanslerikausilla kuin Willy Brandtin (1969–1974) ja Helmut Schmidtin (1974–1982) koalitiohallituksen (SPD-FDP) kaudella tai Vihreiden (Die Grü nen) liittopä iville tulosta vuodesta 1983 lä htien. Sen sijaan mitä ä n radikaalia pelivaran lisä ystä ei ole tapahtunut Saksojen yhdistä misen yhteydessä 1990-luvulla. Kun tutkimukselleni ei ollut malleja tai edeltä jiä , jouduin paljon kokeilemaan, mitä aineistosta on lö ydettä vissä . Esimerkiksi sellaiset politiikan kä sitettä suoraan kä yttä vä t yhdyssanat kuin Politikbegriff tai Politikkonzeption, olivat kovin harvinaisia, eivä tkä ne mainitsevat puheenvuorot viitanneet erityisen kiinnostaviin politiikan aspekteihin. Politikverstä ndnis oli verrattain laajalti kä ytö ssä , mutta se ei aina viitannut politiikkakä sitykseen tutkimassani mielessä , vaan usein moitittiin vastustajien vanhanaikaista ja kehuttiin omaa tapaa puhua politiikasta. 64 Politikkonzept viittasi yleensä policy-aspektiin eli tiettyyn ohjelmaan tai linjaan. Parlamentaariset debatit on sidottu tiukasti esityslistan kysymyksiin, ja kiistat politiikan kä sitteestä piti nostaa esiin spesifi sten debattien yhteydestä . Joka tapauksessa tä ysistuntodebattien monipuolisen lä pikä ynnin avulla saattoi osoittaa, että Bundestagin jä senten keskuudessa ei ollut mitä ä n ”vakiintunutta politiikkakä sitystä ”, joka olisi ollut niin annettu ja tunnettu, ettei siitä olisi tarvinnut juuri puhua. Pä invastoin liittopä ivien debateista sain esiin ä ä rimmä isen monisä rmä isen kä sityksen politiikasta. Yksittä isissä puheenvuoroissa viitattiin kovinkin spesifi siin ulottuvuuksiin, eivä tkä edustajat tarvinneet mitä ä n ”kokonaiskä sitystä ” politiikasta. He pä invastoin tematisoivat erilaisia fragmentteja politiikkapuheesta, joilla he kulloisissakin asiayhteyksissä argumentoivat. Oli haastavaa jä sentä ä tä tä monisä rmä istä ja fragmentaarista debattipuhetta tutkimukseksi. Sanaston kä yttö ä eri puolilta tutkittaessa osoittautui myö s, etteivä t politiikasta puhuneet vain harvat ideologit tai teoreetikot, vaan myö s takapenkkilä isiltä saattoi lö ytä ä huomionarvoisia muotoiluja. Tosin kaikkien liittokanslerien ja puolueiden johtavien poliitikkojen puheenvuoroja tuli runsaasti siteeratuksi: Helmut Schmidt (SPD) johtaa rankilistaa 24 siteeratulla puheenvuorollaan. Mutta kaiken kaikkiaan tulin viitanneeksi noin 950 liittopä ivä edustajan puheenvuoroihin noiden 68 vuoden ajalta, jos otetaan huomioon myö s ”katso lisä ksi”-tyyppiset viitteet pä ivä mä ä rineen, vaikka vä ltin pitkiä litanioita ja tyydyin antamaan ”samasta” formuloinnista tai argumentoinnista vain muutaman esimerkin. Nä mä lä htö kohtani ja tutkimuskä ytä ntö ni huomioon ottaen on selvä ä , että tulkintani politiikan kä sitteellistä misestä liittopä ivien debateissa ei anna mitä ä n ”tilastollisesti edustavaa” kuvaa siitä , miten politiikasta puhuttiin. Tavoitteena oli pä invastoin nostaa esiin poliittisesti ja politologisesti mielenkiintoisia tulkintoja, joihin tarkoituksiin rajatumpi ja eri tavoin valikoidumpi aineisto oli hyvinkin riittä vä . Retoriikan tutkija Kenneth Burken (1945) termillä pyrin esittä mä ä n ”edustavia anekdootteja” siitä , mitä kysymyksenasetteluni kannalta kiinnostavaa Bundestagin debateista saattoi kä yttä millä ni menettelyillä lö ytä ä . Tulevilla tutkimuksilla on tietysti mahdollista kiistä ä monia tulkinnoistani tar- 65 kemman aineistoon perehtymisen perusteella, jos ne ottavat myö s kysymyksenasetteluni huomioon Toiminnan poliittinen aspekti Sekä akateemisessa puheessa että arkikielessä on tavallista luokitella ilmiö itä aihepiireihin, sektoreihin tai kenttiin tilametaforia kä yttä en. Myö s politiikka on tavallista kä sittä ä yhdeksi tä llaiseksi aihepiiriksi, jolla on vä hemmä n selvä t rajat muihin. Tä mä nä kyy esimerkiksi puhetavassa ”mennä mukaan politiikkaan” silloin, kun henkilö liittyy jonkun puolueen jä seneksi tai ”jä ä dä pois politiikasta” silloin, kun valittu edustaja ei enä ä asetu ehdokkaaksi vaaleissa. Tä ssä puhetavassa asiat joko ”ovat” poliittisia tai ”eivä t ole”, ja kysymys on ainoataan siitä , miten rajat vedetä ä n, laajemmin vai suppeammin – kuten Jan-Magnus Janssonin Politikens teori -kirjan (1969) tenttineet tai siitä kysymyksiä tehneet muistavat. Esiin nousee siis rajanvetokiistoja siitä , onko joku kysymys poliittinen vai ei. Usein kuulemani vä ite on, että jos kaikki on politiikkaa, silloin politiikka ei erotu muista eikä sitä voida tutkia. Tä mä pä tee vain sektoripuheeseen: jos politiikan sektori on rajaton, silloin on mahdoton puhua erityisestä politiikan tutkimuksesta. Oma tutkimukseni edustaa toista nä kemystä , tulkintaa politiikasta minkä tahansa inhimillisen toiminnan aspektina – ajatuksen lienen lainannut 1970-luvulla mutkan kautta Georges Balandieriltä (1967; varhaisista esimerkeistä ks. Palonen 1979; 1987). Tä llö in ei kysytä , onko jokin seikka poliittinen vai ei, sillä poliittisen aspekti korostus ei sulje pois ilmiö n tai tilanteen muita aspekteja. Samalla mikä ä n ei ole ”pelkkä ä politiikkaa”, vaan toiminnan pelivara on aina rajattua ja spesifi stä . Mikä ä n ei ole ”luonnostaan” poliittista, toiminnan poliittinen aspekti ei nä y ”paljaalle silmä lle”, vaan se on luettava esiin muiden joukosta. Max Weberin (1919, 41–42) esimerkki ”meistä kaikista tilapä ispoliitikkoina” (Gelegenheitspolitiker) havainnollistaa sitä , miten politiikasta on tullut demokratian ja parlamentarismin oloissa osa ihmisten toimintaa, mukaan lukien se, että kieltä ä toimivansa poliittisesti. Kä sitehistoriallisissa tutkimuksissani olen pohdiskellut sitä , ovatko suhde toiminnan sektorija aspektikä sitteet (ks. Palonen 2007) toistensa 66 vaihtoehtoja vai onko niin että sektoripuhe on vanhempaa ja yksinkertaisempaa kuin aspektipuhe. Jä lkimmä isen kannan tueksi voi viitata politiikan tilakonseptioiden klassikoihin, kuten Hannah Arendtiin (1958), joka kirjoittaa myö s politiikasta toimintana. Hä ntä voi tulkita niin, että politiikan toiminnallisten kriteerien ei tarvitse pitä ytyä politiikalle mä ä ritellyssä sfä ä rissä . Ainakin 1900-luvulta alkaen myö s sektoripuheisiin sisä ltyy lä hes sä ä nnö llisesti joitakin tulkintoja siitä , miten toimitaan ”poliittisesti”. Vaikka useimmissa Bundestagin politiikkasanaston kä yttö tavoissa – erityisesti -politik-loppuisissa yhdyssanoissa – nä ytettä isiin pitä ydyttä vä n politiikan sektoriin, en ole kiinnittä nyt tä hä n suurta huomiota. Puhetapa ilmenee selvimmin negaatioissa apolitisch, unpolitisch tai vä itteissä että tä mä kysymys ei ole politisch. Liittopä ivien debattien yhteydessä kaikki nä mä ilmaukset ovat poliittisia tekoja, joilla ei niinkä ä n pyritä rajaamaan politiikkaa kuin helpottamaan tietyn kannan lä pimenoa ”asiakysymyksissä ”. Mielenkiintoisia ovat sen sijaan tietyt toimintakä sitteen rajatapaukset, kuten vanha antiparlamentaarinen ajatus, että politiikassa pelkä t puheet ei riitä vaan tarvitaan tekoja. Erityisen kä rjistyneenä tä mä esiintyy kulloistenkin oppositiopuolueiden vaatimuksissa, että hallituksen on toimittava ”nyt”, muuten tilaisuus menetetä ä n, mikä vastaa antiikin kairoskä sitettä . 1990-luvulta lä htien liittopä ivillä on esiin noussut toinen puhetapa, nimittä in die Politik muss handeln, ”politiikan on toimittava”, joka nykyisin on saksalaisissa medioissa kovinkin tavallinen, kun kriisien yhteydessä huudetaan ”politiikkaa” apuun. Klaus Sondermann huomautti minulle vuosia sitten tä stä puhetavasta, jossa ”politiikka” ei ole ihmisten toimintaa, vaan se kohotetaan erä ä nlaiseksi itsenä iseksi olioksi, toimijaksi, jonka yhteydessä kannattaa aina kysyä , keitä die Politik kulloinkin tarkoittaa. Mistä lö ytä ä puhetta politiikasta kä sitteenä ? Debattianalyysissa osoittautui mahdottomaksi mä ä rittä ä etukä teen niitä aiheita, joiden yhteydessä politiikan kä site oli ollut ilman muuta lä snä . Pä invastoin politiikan kä site saattaa nousta esiin lä hes minkä tahansa asia- 67 listan kohdan yhteydessä . Esimerkiksi edustajanpalkkiodebatit, joilla on eri maissa ollut merkitystä poliitikkojen statuksen ja ammatillistumisen hyvä ksynnä n kannalta (ks. Palonen 2012), eivä t nä ytä liittopä ivillä olleen erityisen kä sitekamppailun kohteena. Samoin oli vaikea sanoa etukä teen joitakin historiallisia tapahtumia, joiden yhteydessä olisi voinut olettaa puhuttavan politiikkakä sityksistä . Esimerkiksi pä ä kaupunkidebatissa Bonnin ja Berliinin vä lillä (15.6.1991) oli toki muutama huomionarvioinen formulointi, mutta ei laajempaa kä sitteen tematisointia. Ei myö skä ä n ollut henkilö itä , jotka olisivat ”erikoistuneet” politikan kä sitteestä puhumiseen, vaikka liittopä ivien varhaisina vuosikymmeninä ennen muita sosialidemokraattiset juristit Carlo Schmid ja Adolf Arndt siitä usein puhuivat. Mielenkiintoista puhetta politiikasta kä sitteenä etsiessäni kä ytin aikaisempia tutkimuksiani (Palonen 1992; 2006; 2012) seuraten klassisen retoriikan topos-kä sitettä , joka viittaa tyypillisiin ”paikkoihin”, joista tavoiteltua seikkaa voi ruveta etsimä ä n. Kussakin yhteydessä olen kehitellyt kysymyksenasetteluun sopivien toposten jä sennyksen, jota olen tutkimuksen kuluessa tarkentanut, samoin kuin toposten kä yttö kelpoisuutta, nimeä mistä ja keskinä istä rajankä yntiä . Nä in tutkimuksesta kirjoittamisesta tulee erä ä nlaista palapeliä , jossa osia siirretä ä n yhteydestä toiseen ja joudutaan korjaamaan sisä llysluetteloa sekä aikaisempiin jä sennyksiin nojaavia formulointeja. Bundestag-kirjani kokeileva luonne nä kyy sen sisä llysluettelosta, joka seuraa toposten jä sentelyä ni pä ä - ja alakohtineen. Siinä kuvastuu työ n epä projektimainen luonne: en kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa enkä tiennyt tutkimusta aloittaessani, miltä lopputulos voisi nä yttä ä , vaikka oletinkin saavani aikaan aiheesta kunnollisen tutkimuksen. Olen edennyt useammassa suunnassa, kirjoittanut ideapapereita, tehnyt erilaisia sanahakuja ja aloin kirjoittaa helpoimmasta pä ä stä eli yhdyssanaanalyysistä , josta tuli ensimmä inen topos ja laajin luku kirjaani. Sen pohjalta pidin esitelmä n Má lagan kä sitehistorian konferenssissa syyskuussa 2019 ja revisioin sen artikkeliksi (Palonen 2021a). Jä lkeenpä in olen jakanut kä yttä mä ni topokset kieliopillisiin ja parlamentaarisiin. Yhdyssana-analyysin lisä ksi edellisiin kuuluu poliitikon (Politiker) kä sitteen ympä rillä liikkuva sanasto (esim. Realpolitiker tai Berufspolitiker). Hakuohjelma identifi oi yhdyssanat tekstistä helposti, 68 mutta erikseen kirjotetut yhteen kuuluvat sanat tuottivat vaikeuksia. Eniten kokeiluja jouduin tekemä ä n politisch-adjektiivin taipumattomien adverbimuotojen sekä politiikkaa toimintana luonnehtivien verbien etsinnä ssä . Nä itä alkeellisia kieliopillisia resursseja ei ole politiikan kä sitehistoriassa – omat työ ni mukaan lukien – juurikaan kä ytetty, joten halusin kokeilla, mitä niitä tutkimalla voi nostaa tutkimuksen asialistalle. Adverbin politisch kä yttö ö n yhdistyi sä ä nnö llisesti muutamia ilmauksia kuten rein (puhtaasti), off enbar tai off ensichtlich (ilmeisen), ausgesprochen (nimenomaisesti, julkilausutusti), eminent (ilmiselvä sti, vahvasti), samoin kuin superlatiivimuodot hö chst (korkeasti, vrt. hohe Politik eli ”suurpolitiikka”) ja ä ußerst (ä ä rimmä isen) poliittinen. Tä llaisten adverbien yhteydessä useimmat puhujat selvä stikin olettivat yleisesti tunnetuksi sen, mikä on poliittista, mutta antoivat sille lisä ä painoarvoa nä illä korostavilla mä ä reillä . Nä mä ilmaukset sijoittuivat suurelta osin liittopä ivien ensimmä isille istuntokausille, jolloin politiikkaa kä sitteenä ei vielä juurikaan problematisoitu ja mä ä reet voitiin olettaa jä senille ymmä rrettä viksi. Saksan kielestä puuttuu suomen politikoidatai englannin politickingilmausta vastaava mahdollisuus esittä ä poliittisesti toimiminen yhdellä verbillä . Klassiset, muun muassa Max Weberin (1919, 35–36) kä yttä mä t, ilmaukset ovat Politik treiben tai Politik betreiben (harjoittaa tai ajaa politiikkaa), joista jä lkimmä inen viittaa useimmiten policy-aspektiin. Huomiotani herä tti, että Politik treiben kä ytä nnö ssä katoaa liittopä ivien debateista 1980-luvun jä lkeen. Kollegani Hubertus Buchstein viittasi sanan metsä stykselliseen alkuperä ä n, joka ei enä ä vä lity nykykieleen. Voikin kysyä , onko politiikka toimintana nykyisin kuvattavissa yhdellä verbillä . Kirjassa analysoin tarkemmin eri verbien kä yttö ä , kuten Politik initiieren (aloittaa politiikka), in die Politik einmischen (sekaantua politiikkaan), Politik wenden (kä ä ntä ä suuntaa) tai Politik beurteilen (arvioida) tai Politik abwä gen (punnita). Bundestagin debattien tutkiminen liittyi myö s 2000-luvun alkuvuosista lä htien eri perspektiiveistä analysoimaani parlamentaariseen politiikkaan. Varsinaista ”empiiristä ” debattianalyysiä olin tehnyt niukasti (esimerkiksi Palonen 2014), mutta nyt halusin yhdistä ä sen politiikan kä sitehistorian tutkimukseen, jota olen Quentin Skinnerin ja Max Weberin inspiroimana tyotä nyt debattikä sitteiden analyysin suuntaan (ks. ohjelmallisesti Palonen 2017). Tä mä n mukaisesti halusin kä yttä ä parlamentaarisia resursseja topos-analyysissä . 69 Parlamentaarisessa politiikassa asiaja henkilö kysymykset kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, mutta työ n kuluessa katsoin tä rkeä ksi erottaa itse kysymyksiä ja esityslistaa koskevat debatit henkilö itten vä lisistä osapuolikiistoista. Parlamentaarisessa menettelyssä sekä kysymyksenasettelun muutokset että vaihtuvat kannat esityslistan kysymyksiin sisä ltä vä t koko ajan mahdollisuuden muokata parlamentaarisen kamppailun osapuolijakoa. Tä ssä on myö s peruste sille, miksi parlamentaarinen politiikka nojautuu ennen muuta deliberatiiviseen retoriikkaan, debatointiin esitysten ja muutosesitysten puolesta tai niitä vastaan, kun taas osapuolten vä lisissä kamppailuissa ei kiistellä vaihtoehtojen vä lillä vaan neuvotellaan sopimuksista ja kompromisseista (vrt. Palonen 2019b). Saksaksi eroa ilmaisevat kä sitteet Beratung (puntarointi tai neuvonpito) ja Verhandlung (neuvottelu). Parlamentaarisen menettelyn mukaiset jaot osoittautuivat monessa suhteessa tä rkeiksi liittopä ivien debateissa. Niihin vedoten edustajat puolustavat parlamentaarisen politiikan debatoivaa luonnetta suhteessa Adenauerin ajan hallitusvaltaa painottavaan Kanzlerdemokratieen, jota rajoitettiin vuoden 1969 liittopä ivä ryhmien yhteistyö llä toteutetussa parlamenttireformissa (ks. Recker 2018; Meisel 2019). Ne ilmaisevat myö s sitä , että , toisin kuin Max Weberin jakoa (1918) on politologisessa kirjallisuudessa karkeasti yksinkertaistettu, Bundestag ei ole pelkkä Arbeitsparlament (työ skentelevä parlamentti) vaan myö s Redeparlament (puhuva, siis debatoiva parlamentti). Pä ä dyin tiivistä mä ä n parlamentaarisen politiikan kä sitteet tä mä n topoksen suhteen. Debatte on sekä esityslistaa että sen sisä ltö ä koskeva kattonimike, Beratung kä sittelee esityslistan kysymyksiä . Kä sittelyvaiheiden niminä kä ytetä ä n sekä Westminsterin readingia vastaavaa Lesung- (luenta) että saksaksi tä smä llisempä ä Beratung-kä sitettä , jota pö ytä kirja kä yttä ä . Pä ä tö s (Entscheidung) ja ä ä nestys (Abstimmung) toimivat debatin viimeisenä vaiheena, jonka jä lkeen seuraa vielä Verhandlung, jos kysymys on Bundestagin ja osavaltioita edustavan Bundesratin yhteistä hyvä ksymistä vaativista asioista. Vä ljempi kä site Diskussion, joka yleistyy Bundestagissa vasta vuosisadanvaihteen tienoilla, viittaa usein kysymysten ”esiparlamentaariseen” vaiheeseen eli niihin teemoihin, joiden tuomista parlamentin esityslistalle vasta harkitaan. Henkilö ulottuvuus on lä snä , kun kysymystä luonnehditaan kiistanalaiseksi sanoilla umstritten, strittig tai kontrovers, kun taas streitig voi tar- 70 koittaa myö s tilannetta, jossa joku kiistaa yleisesti hyvä ksytyn asiantilan. Parlamentaarisista kiistoista kä ytetä ä n kä sitteitä Streit ja Auseinandersetzung, joka viittaa osapuolten vä lienselvittelyyn tai mittelö ö n voimasuhteista. 1970-luvulla CDU-opposition tiukan linjan edustajat, kuten Alfred Dregger, pyrkivä t antamaan Auseinandersetzungille vä kivaltaisen kamppailun leiman ja vaativat kovia otteita muitakin perustuslainvastaisiksi epä iltyjä kuin Rote Armee Fraktionin terroristeja vastaan. Sittemmin tä mä vivahde on kadonnut. Parlamentaarisen politiikan peliluonne on ollut historiallisesti kiistanalainen (ks. Palonen 2006, luku 12), ja nä in on myö s Bundestagin suhteen. Vaikka monissa puheenvuoroissa vastustajia moititaan ”pelin politiikasta” tai kielletä ä n, että itse politikoi pelaamalla, tarkempi analyysi osoittaa, että edustajat turvautuvat pelisanastoon paljon useammin kuin he haluaisivat myö ntä ä . Nä in on etenkin, kun otetaan huomioon peliin (Spiel), joka saksassa sisä ltä ä itse pelaamisen, lajityypin ja ottelun, viittaavan sanaston kä ytö n parlamentaarikkojen puheissa. Vaikka pelisanasto on rutiininomaistunut ilmauksissa aufs Spiel setzen (asettaa peliin, riskeerata), auf dem Spiel stehen) (olla panoksena pelissä ), im Spiel bleiben (pysyä pelissä ) tai ins Spiel bringen (tuoda peliin), ne kuitenkin ilmaisevat politiikkaa pelinä . Vielä hyvä ksytympiä ovat ilmaukset eine Rolle spielen (olla osa peliä ), Spielraum (pelitila, pelivara, myö s ajallisessa merkityksessä ) sekä Spielregeln (pelisä ä nnö t, erityisesti parlamentaariset menettelytavat). Parlamentaarisen politiikan kontingentti luonne tulee nä kyviin sekä pelivaran erilaisissa kä yttö mahdollisuuksissa että pelien tulosten epä varmuudessa ja ennakoimattomuudessa Politiikkaa missä mielessä ? Toposten lisä ksi tarkastelen kussakin luvussa politiikkaa toisessa suunnassa. Tä mä tarkasteluni operoi vanhalla (Palonen 1993; 2003a) tulkinnallani politiikasta sateenvarjokä sitteenä , joka kattaa neljä aspektia: politisointi-polity sekä politikointi-policy akseleille sijoittuneena. Kun politiikka ymmä rretä ä n kontingentiksi toiminnaksi, joka aina voisi olla toisenlainenkin, ja joka operoi toiminnan pelivaralla (kontingenssilla), polity viittaa olemassa oleviin pelivaroihin, politisointi pelivaraa avaamiin toi- 71 mintoihin, jotka haastavat olemassa olevan polityn. Politikointi taas viittaa pelivarojen kä ytö n moninaisiin muotoihin, policy taas niiden suunnattuun kä yttö ö n tietyn ohjelman tai suunnitelman mukaisesti. Havainnollistan tä tä typologiaa parlamentaarisin esimerkein. Useimmat liittopä ivien esityslistalle tulevat kysymykset koskevat erityisissä asioissa noudatettavaa linjaa eli policya. Tä mä koskee esimerkiksi sosiaalipolitiikkaa, ydinvoimaa, rautateitä sekä muista maista erottuen Bundeswehriä ”parlamenttiarmeijana”. Sen sijaan muiden muassa kouluja yliopistokysymykset kuuluvat osavaltioille, kilpailulainsä ä dä ntö ja monet oikeudelliset kysymykset EU:lle. Polity-kysymykset koskevat muun muassa perustuslakia, vaalilainsä ä dä ntö ä , kiintiö itä tasa-arvon vahvistamiseksi, samoin kuin suhteita EU-lainsä ä dä ntö ö n, YK:n suosituksiin sekä liittovaltion ja osavaltioiden valtaoikeuksiin. Politikointia koskevat kysymykset tulevat harvemmin suoraan esityslistalle, mutta esimerkiksi edustajien palkkiot ja muut resurssit tai perustuslain (Grundgesetz) tulkinta puolueiden aseman ja edustajien vapaan mandaatin vä lillä voidaan nostaa esityslistalle. Ennen muuta vä ittelyt edustajien poliittisesta lukutaidosta ja puolueiden hallituskelpoisuudesta nousivat esille debateissa 1970-luvulta lä htien. Politisointina voi pitä ä uudentyyppisten kysymysten, esimerkiksi lobbausrekisterin, nostamista parlamentin esityslistalle, mutta yhtä tä rkeä ä on debatissa esiin nousevat ideat, vakiintuneiden kä ytä ntö jen kyseenalaistamiset tai toteutuneiden muutosten tarkoittamattomien seurausten kä ä ntä minen pelivaraa avanneiksi tilaisuuksiksi. Kirjassani sovelsin tä tä typologiaa kä sitehistorialliseen tarkasteluun (kuten jo Palonen 2003b:ssä ). Oletin siis, että jokainen debatissa esiintyvä polit-sanaston muoto on periaatteessa sijoitettavissa tä hä n typologiaan, samanaikaisesti joko yhdelle tai useammalle nelikentä n ruudulle (ks. Weber-tulkintani Palonen 2019a). Samoin on mahdollista esittä ä tietystä muotoilusta asianomaisessa kontekstissaan erilaisia tulkintoja suhteessa typologiaan, esimerkiksi siten että puheenvuoroja kä yttä neet edustajat ovat yhtä mieltä policyn suunnasta, mutta antavat eri tulkinnan sen merkityksestä politylle. Otettakoon esimerkiksi typologian kä yttö suhteessa poliitikon topokseen. Liittopä ivien ensimmä isten vaalikausien aikana Politiker ja etenkin Berufspolitiker (ammattipoliitikot) olivat kritiikin kohteena kuten monissa muissakin parlamenteissa. Kritiikki kohdistui nimen- 72 omaan politikointiin ”asiakysymysten” (Sachfragen) kustannuksella. Toisin sanoen edustajien keskuudessa oli kaipuuta policyn pitä miseen erossa politikoinnista tai jopa ”asiakysymysten” erottamiseen ”politiikasta”. Parlamentin esityslistan pidentyessä etenkin sosiaalidemokraatit alkoivat nä hdä pä ä toimiset ammattipoliitikot vä lttä mä ttö miksi muun muassa virkamies-, asiantuntijaja lobbarivallan kontrolloimiseksi. Tä hä n sisä ltyi myö s policy-kysymysten poliittisuuden lisä ä ntyvä hyvä ksyminen siten, että linjan vetä minen niissä sisä lsi aina poliittisia suuntavalintoja. Samalla myö nnettiin, että parlamentissa niin sanottuja asiakysymyksiä ei voida irrottaa poliittisesta taktiikasta, koalitioiden ja enemmistö jen muodostamisesta tai poliitikkojen henkilö kohtaisista karriä ä reistä , siis politikoinnista. Vuonna 1975 Lä nsi-Saksan perustuslakituomioistuin (Bundesverfassungsgericht) teki pä ä tö ksen (BVerfGE 40, 296 – Abgeordnetendiä ten), jossa liittopä ivien jä seniltä edellytettiin tä ysipä ivä stä keskittymistä tehtä vä ä nsä eli jä senyyden perustyypiksi oletettiin pä ä toimiset poliitikot. Polityn toiminnan katsottiin edellyttä vä n ammattipoliitikkoja ja politikointi hyvä ksyttiin politylle legitiimiksi ja myö s sen edellyttä mä ksi toiminnaksi. Senkin jä lkeen liittopä ivillä on ollut asianajajia, maanviljelijö itä ja joku professorikin, jotka ovat julistaneet. etteivä t he ole ammattipoliitikkoja, jotkut parodioiden karriä ä rejä , joissa siirrytä ä n ylioppilaspolitiikasta parlamenttiavustajan tehtä vien kautta liittopä ivien jä seneksi ”tekemä ttä oikeita tö itä ”. Kuitenkin keskustelu on etenkin 2000-luvun puolella siirtynyt koskemaan edustajien jä senten parlamentin ulkopuolisten tulojen ilmoittamisvelvollisuutta sekä joidenkin jä senten siirtymistä hyvin palkattuihin liike-elä mä n tehtä viin ilman karenssiaikaa. Selvä merkki politikoinnin hyvä ksymisestä parlamentaarikon asianmukaisena toimintana on eri puolueiden edustajien 1970-luvun lopulta aloittama tapa moittia kilpailevia puolueita tai edustajia siitä , että nä mä ovat politikunfä hig, epä pä teviä toimimaan poliittisesti. Olen kä yttä nyt teoksessa politiikkatypologian englanninkielisiä muotoja analyyttisina kä sitteinä , jotka eivä t vä lttä mä ttä vastaa samaa tarkoittavia saksankielisiä sanoja. Tä mä nä kyy selvimmin siinä , että se minkä tulkitsen politisoinniksi tai politisoitumisen hyvä ksymiseksi, on osaksi tapahtunut riippumatta Politisierung-sanan kä ytö stä . Tosin siinä kin suhteessa on tapahtunut muutosta pois 1950-luvulla yleisestä paheksumi- 79 gabe 1/17. Toimittaneet Wolfgang Schluchter ja Wolfgang J. Mommsen. Tü bingen: Mohr 35–88. Wittgenstein, Ludwig. 1953 [1969]. Philosophische Untersuchungen. Frankfurt/M: Suhrkamp. Parlamentti 81 Parlamentaarinen menettely ”objektiivisuuden” mallina – Weber tieteestä politiikan muotona Max Weber (1864–1920) joutui vuonna 1903 terveyssyistä luopumaan Heidelbergin yliopiston kansantaloustieteen professuuristaan. Pankkiiri, kansantaloustieteen dosentti Edgar Jaff én Heinrich Braunilta ostama, vuodesta 1904 uudella nimellä julkaistu Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik,tarjosi hänelle uuden akateemisen foorumin. Weber toimitti lehteä yhdessä Jaff én ja Werner Sombartin kanssa, ja valtaosa hänen elinaikanaan julkaisemista teksteistä ilmestyi Archivissa. Ensimmäisessä numerossa Weber 66-sivuisen ohjelmallisen artikkelin ihmistieteiden metodologiasta, ”Die ’Objektivität’ sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis” (Weber 1904). Aikalaiset tunsivat kirjoituksen, mutta kommentit jäivät niukoiksi. Myöhempi tutkimus on paljonkin kommentoinut sitä, esimerkkinä Lawrence McFallsin toimittama teos Max Weber’s ‘Objectivity’ Reconsidered (2007). Myös Inkeri Koskinen kommentoi Weberiä kirjoituksessaan ”Objektiivisuus humanistisissa tieteissä” (2016). 82 Objektiivisuusesseen poliittinen aspekti Vuoden 2003 Uppsalan Weber-symposiumin esitelmästäni lähtien olen katsonut, että Weberin artikkelia ”objektiivisuudesta” ei ole riittävän tarkasti luettu, jolloin sen poliittista ulottuvuutta ei ole ymmärretty (Palonen 2004). Vedoten Wissenschaft als Beruf ja Politik als Beruf –esitelmiin, jotka molemmat on julkaistu vuonna 1919, on tapana katsoa, että juuri Weber asettaa tieteen ja politiikan vastakkain. Tosin ainakin Joachim Vahland katsoo, että Weberille tiedettä edistää”der Dissens, nicht der Konsens” ja tiede, kuten muutkin kulttuurin ilmenemismuodot, on ”poliittisen manifestaatioita” (2001, 113) Kirjani ”Objektivität” als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber (Palonen 2010) lähtökohta on sen sijaan, että Weberin käsitys tutkijan toiminnasta on verrattavissa poliitikkoon. Luen ”Objektivität”-artikkelia tutkimukseen sisältyvien kiistojen ja debattien käsittelyn mahdollisuuksien analyysina. ”Objektivität”-artikkelin taustalla voi nähdäFriedrich Nietzschen teoksen Zur Genealogie der Moral(1887, 860–861) näkemyksen objektiivisuudesta kykynä tarkastella asioita puolesta ja vastaan ja siten hyödyntää tiedollisten perspektiivien moninaisuutta. Yhteistä Nietzschelle ja Weberille on retorisen ja sofi stisen tradition mukainen näkemys ”objektiivisuudesta” perspektiivien vastakkainasetteluna. Ero Nietzschen ja Weberin välillä on siinä, että Weber on elinikäinenhomo politicusja brittiläisen parlamentaarisen politiikan ihannoija. Weber käyttää artikkelissa sanoja objektiv ja Objektivität yhteensä 24 kertaa. Hän tekee selväksi sen, mitä häneitarkoita ”objektiivisuudella”. Se ei viittaa itse todellisuuden heijastumaan, tutkijan ominaisuuteen, tutkijoiden näkemysten kultaiseen keskitiehen tai ilmiöiden ”lainmukaisuuteen”. Weberille ”objektiivisuus” voi muodostua vain ihmisten ”subjektiivisten” käsitysten varaan. Monet tulkitsijat katsovat, että Weber luopui objektiivisuuden käsitteestä, ja nojautuvat Weberin ilmaukseen, että ei ole olemassa mitään ”sinänsä (schlechthin) objektiivista analyysiä kulttuurielämästä” (1904, 45). He sivuuttavat virkkeen jatkon, että tämä koskee analyysiä, joka olisi ”riippumaton erityisistä ja ‘yksipuolisista’ näkökulmista”, joilla tutkimuskohde valikoidaan, analysoidaan ja jäsennetään. Tämä täsmennys 83 siirtää ”objektiivisuuden” arvioinnin yksittäisistä väittämistä näkökulmiin. Perspektiivien yksipuolisuus merkitsee sitä, että ”oikean” näkökulman lisäksi Weber sulkee pois myös mahdollisuuden ylittää näkökulmat kaikki perspektiivit sisäänsä sulattavalla synteesillä à la G. W. F. H e g e l . Mutta Weber ymmärtää ”objektiivisuuden” – lainausmerkeissä – mahdolliseksi näkökulmien vertailussa. ”Objektiivisuus” menettelytapana Weber havainnollistaa teemaa esimerkillä epätoivoisesta wieniläisestä tenttijästä (Examinand), joka valittaa ylittämätöntä kuilua ”kahden kansantaloustieteen”, itävaltalaisen ja historiallisen koulukunnan, välillä (1904, 36). Weberin mukaan akateemiset kiistat eivät ole ihmistieteissä mikään poikkeus, vaan tarkkailija voi nähdä kaikkialla ”kamppailua metodeista, ‘peruskäsitteistä’ ja edellytyksistä, ‘näkökulmien’ alituista vaihtumista sekä ‘käsitteiden’ jatkuvaa uudelleen määrittämistä”. Miten näissä tieteellisissä kiistoissa voidaan siis puhua ”objektiivisuudesta”? Ainoastaan tähän kysymykseen Weber haluaa vastata vuoden 1904 esseellään. Näin Weber asettaa kysymyksen ”objektiivisuudesta” toisin kuin sovinnainen tiedepuhe. Hänelle ”objektiivisuus” koskee tapaa käsitellä tieteellisten perspektiivien – ideaalityyppien, käsitteiden, teorioiden, metodien – välisiä kiistoja. Se ei voi tarkoittaa kiistelyn lopettamista, sillä kun poliittiset ja kulttuuriset kysymykset ovat tutkimuskohteena, niistä pitääkin kiistellä. Kulttuurielämän lähtökohdat ovat Weberille alituisen muutoksen alaisia, ellei ”kiinalainen jähmetys” (chinesische Erstarrung) estä ihmisiä asettamasta uusia kysymyksiä (1904, 59), kuten Weber lainaa John Stuart Millin (1838)käsitettä Chinese stationariness. Weberille ”objektiivisuus” koskee tapaa käsitellä tieteellisten perspektiivien – ideaalityyppien, käsitteiden, teorioiden, metodien – välisiä kiistoja. ”Objektiivisuus” viittaa siis menettelytapaan, jolla akateemisia kiistoja voi käsitellä. Artikkelista paistaa läpi tyytymättömyys hänen oman aikansa akateemisiin käytäntöihin, koska nämä eivät tunnustaneet, että akateemi- 84 sia kiistoja on kaikkialla. Yliopistomaailmaan ei ollut luotu sovinnaista tiedekuntakollegiaalisuutta vahvempia keinoja erilaisten näkemysten esiin pääsylle ja vastakkainasettelulle (Konfrontierung) sekä niiden tunnustamiselle akateemisen pelin täysivaltaisiksi osanottajiksi. Juuri tämän vuoksi Weberin mukaan Archivin toimituspolitiikan idea on ”mahdollisuus kohdata poliittisia vastustajia neutraalilla maaperällä” (1904, 34). Weber käsittelee siis akateemisia kysymyksiä poliittisen kielen käsitteillä. Hänelle perspektiivien kamppailun suhteen ei ole mitään radikaalia eroa akateemisten teoriaja käsitekiistojen ja muun politiikan välillä. Kun akateemisissa kiistoissa ei ollut menettelyä vaihtoehtoisten perspektiivien systemaattiselle huomioon ottamiselle, Weberin näkemys viittaa mallin ottamiseen sieltä missä kiistat tunnustetaan legitiimeiksi ja on kehitelty tapoja niiden käsittelyyn, nimittäin parlamentaarisen politiikan menettelytavoista ja retorisista käytännöistä. ”Objektiivisuus” reilun pelin menettelynä Olen tulkinnut tätä sanomalla, että ”reilu peli” (fair play) on näitä yhdistävä julkilausumaton periaate (Palonen 2010, 55–60), joka vastaa Immanuel Kantin ”regulatiivista ideaa”. Historiallinen malliesimerkki, jossa ”reilun pelin” ideaa parhaiten noudatettiin, on tietysti Britannian parlamentti. Vuosi Weberin objektiivisuusartikkelin jälkeen itävaltalainen juristi Josef Redlich julkaisi teoksen Recht und Technik des Englischen Parlamentarismus (1905), jossa hän useaan otteeseen viittaa reilun pelin ideaan, vaikka parlamentaarista menettelyä olikin 1800-luvun lopulla yksinkertaistettu hallitusta suosivaksi. Olen käsitellyt debattia Gladstonen hallituksen esityksestä parlamentaarisen menettelyn muuttamiseksi vuonna 1882, jolloin niin kannattajat kuin vastustajatkin vetoavat reiluun peliin parlamentaarisen ajan jaossa (Palonen 2014a). TutkimukseniWestminsterin menettelytavoista(Palonen 2014b) japarlamentaarisen retoriikan debattiluonteesta(Palonen 2016) palvelevat sekä Weberin että parlamentarismin ymmärtämistä. Ammattimaiset poliitikot osaavat punnita vaihtoehtoja sekä tuntevat retoriset käytännöt, joilla voi kyseenalaistaa asiantuntijapuheen. Yhteys 85 proseduraalisen objektiivisuuskäsityksen ja parlamentaarisen menettelyn välillä näkyy selvimmin WeberinParlament und Regierung im neugeordneten Deutschland-pamfl etin (1918) kolmannen luvun alkusivuilla (235–237). Weber käsittelee virkailijaherruuden (Beamtenherrschaft) perustumista ”tietoon” vetoamiseen ja niitä menettelyjä, joilla parlamentti voi kyseenalaistaa tämän tiedon – virkailijain ristikuulustelut, valiokunnan jäsenten pääsy virkatiedon lähteille, parlamentaariset tutkimuskomissiot. Weber ulottaa objektiivisuusesseen perspektivismin ja kiistanalaisuuden koskemaan akateemisen tiedon (Erkenntnis) lisäksi virkailijain tietoa (Wissen). Hän erittelee siinä asia-, tehtäväja salaisen tiedon tasot (Sach-, Dienst-, und Geheimwissen). Näiden kontrolli on mahdollista parlamentaarisia valiokuntamenettelyjä käyttäen, sillä ammattimaiset poliitikot osaavat punnita vaihtoehtoja sekä tuntevat retoriset käytännöt, joilla voi kyseenalaistaa asiantuntijapuheen. Tiede politiikkaa, ei uskontoa Weberin parlamentaarien käsitys ihmistieteiden ”objektiivisuudesta” on ajankohtaisempi kuin koskaan. Kaipuu akateemisten käsitekiistojen lopettamiseen on sekä epärealistinen että epätoivottava. Weberin mukaan kaikille historiallisille tieteille on tunnusomaista ”ikuinen nuorekkuus” (ewige Jugendlichkeit, 1904, 79). Tässä mielessä hän on inspiroinut myös käsitehistoriallista tutkimusta. Politiikan tutkimuksen on korkea aika vapautua uskonomaisesta vetoamisesta ”tieteen” auktoriteettiin sekä populaarista poliitikkojen haukkumisesta. Tutkijat voivat osoittaa politiikan heikkouksia ja vahvuuksia, mutta puhe ”tieteeseen perustuvasta politiikasta” on harhaanjohtavaa auktoriteettiuskoa. Parlamentaarinen menettelytapa tarjoaa mallin myös akateemisten kiistojen käsittelyyn, jolloin tiede on käsitettävissä yksinkertaistetuksi politiikaksi. Tutkijain ei tarvitse tehdä yhtä vakavia, toisten elämää koskevia ratkaisuja kuin parlamentaarikkojen, mutta vastaavasti he voivat spekuloida vapaammin toteutumattomilla vaihtoehdoilla. 86 Viitteet Kant, Immanuel 1797. Der Streit der Fakultäten, teoksessa Der Streit der Fakultäten und kleinere Abhandlungen. Köln: Köhnemann, 5–140. Koskinen, Inkeri 2016 Objektiivisuus humanistisissa tieteissä , niin&näin 4/2016, 35–42, https://www.netn.fi /sites/www.netn.fi /fi les/netn164-08.pdf McFalls, Lawrence ed. 2007. Max Weber’s‘Objectivity’ Reconsidered.University of Toronto Press. Mill, John Stuart 1838. Bentham, in Collected Works of John Stuart Mill X, https://oll.libertyfund.org/title/mill-the-collected-works-of-john-stuart-mill-volume-x-essays-on-ethics-religion-and-society Nietzsche, Friedrich 1887 (1981). Zur Genealogie der Moral. Werke, toim. Karl Schlechta, Frankfurt/M: Ullstein, 761–900. Palonen, Kari 2004, Max Weber, Parliamentarism and the Rhetorical Culture of Politics, Max Weber Studies 4, 273–292. — 2010. Objektivität als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber. BadenBaden: Nomos. — 2014a. Fair Play and Scarce Time.Aspect of the 1882 procedure reform in the British Parliament. Teoksessa Kari Palonen, José María Rosales ja Tapani Turkka (toim.). The Politics of Dissensus. Parliament in Debate. Santander: University of Cantabria Press/McGraw Hill, 327-348. — 2014b. The Politics of Parliamentary Procedure. The formation of the Westminster procedure as a parliamentary ideal type. Leverkusen: Barbara Budrich. —2016. From Oratory to Debate. Parliamentarisation of Deliberative Rhetoric in Westminster. Baden-Baden: Nomos. Redlich, Josef 1905. Recht und Technik des Englischen Parlamentarismus. Leipzig: Duncker & Humblot. Vahland, Joachim 2001. Max Webers entzauberte Welt. Würzburg: Könighausen and Neumann. Weber, Max 1904. Die „Objektivität” sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis. Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik, 1, 22–87. https://archive.org/details/bub_gb_Mw8aAAAAYAAJ/page/22/ mode/2up?view=theater — 1918 [1984] Parlament und Regierung im neugeordneten Deutschland, Max-Weber-Studienausgabe 1/15, Tübingen: Mohr 1984, 202–302. Internet-lähteet tarkistettu 24.7. 2023 87 Parlamentaarinen valta ja vapaus Suomen eduskunnassa viime viikolla [toukokuussa 2021] käyty EU:n elpymispakettia koskenut ”puhemaraton” on esimerkki parlamenttien historiassa hyvin tunnetusta käytännöstä. Kuuluisin kampanjoista on Britannian parlamentin irlantilaisten jäsenten yritys lamaannuttaa (obstruct) parlamentin toiminta 1870ja 1880-luvuilla käyttäen hyväksi parlamentaarisen menettelyn sallimia mahdollisuuksia tavalla, joka kääntyy parlamentaarisia periaatteita vastaan. Parlamenttien historiasta tunnetaan myös menettelyjä, joilla parlamentti voi puolustautua sen toimintakyvyn vaarantavia käytäntöjä vastaan. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti parlamentaarisen politiikan historiaa, erityisesti suhteessa ajan poliittisen käyttöön osana debattia (ks. Palonen 2014). Ajalla peluun politiikkaa Äärimmilleen pelkistettynä parlamentaarinen politiikka on ajalla peluun politiikkaa. Se edellyttää perusteellista debatointia esityslistan kysymyksistä niin täysistunnoissa kuin valiokunnissakin. Parlamentit ovat varhaisista ajoista lähtien ymmärtäneet, että kysymysten käsittelyyn on varattu vain rajallinen aika, ja menettelytapasäännöt ja -kommentaarit pohtivat sitä, miten aikaa käytetään ja jaetaan: millainen ajankäyttö syventää debattia ja milloin aikaa tuhlataan siten, että se rajoittaa parlamentin poliittista pelivaraa. 88 Parlamentaarinen politiikka nojaa määrätyssä järjestyksessä laadittuun ja hyväksyttyyn esityslistaan ja periaatteeseen, että yksi henkilö puhuu kerrallaan kustakin esityslistan kohdasta. Vain näin vältetään se, että kaikki puhuvat yhtaikaa ja päällekkäin. Tästä käy jo ilmi, että parlamentaarisen politiikan perusyksikkö ei ole edustajan puhe vaan edustajien välinen debatti asialistan kiistakysymyksistä. Esityslistan kysymykseen – olipa se hallituksen esitys tai edustajien aloite – sisältyy brittiläisen tradition mukaisesti päätöslauselmaehdotus, johon puhujien oletetaan ottavan kantaa puolesta tai vastaan sekä muutostai lykkäysesityksiä tekemällä. Suomen eduskunnan käytäntö seuraa tätä periaatetta: siellä ei pidetä puheita vaan puheenvuoroja esityslistan kohdasta. Edustaja voi menettää puheoikeutensa silloin kun hän puhuu ”asian vierestä”, ja kysymykset liittyvät toisiinsa siten, että yhteen kysymykseen käytetty aika on pois toisten kysymysten käsittelystä. Kun esityslistan pituus viittaa parlamentin valtaoikeuksien laajuuteen, yhden kysymyksen merkitystä ei pidä yliarvioida. Parlamentilla on erilaisia mahdollisuuksia säännellä omaa poliittista ajalla pelaamistaan. Tässä suhteessa parlamenttien historia, erityisesti Englannin, 1700-luvun alusta lähtien Britannian parlamentti, joka tunnetaan ytimekkäästi nimellä Westminster, tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia myös nykyiseen parlamentaariseen politiikkaan, mukaan lukien eduskunnassa käyty puhemaraton.  Parlamentaarisen ajankäytön säätelyä Parlamenttien ajankäyttöä ei voikaan tarkastella pelkästään juridisena tai kokousteknisenä kysymyksenä, vaan parlamentaarisella politiikalla on oma ”logiikkansa” tai ”juonensa”. Siinä kirjoitettujen sääntöjen rinnalla ja usein yläpuolella ovat kirjoittamattomat säännöt ja ennakkotapaukset, joiden soveltaminen uuteen tilanteeseen vaatii kuitenkin aina poliittista arvostelukykyä. Parlamentin kulloinkin voimassa olevat viralliset säädökset, kuten Britanniassa Standing Orders ja Suomessa eduskunnan työjärjestys, vuoden 2000 perustuslakiin saakka valtiopäiväjärjestys, eivät siis yksi- 95 Kirjallisuusluettelo Bentham, Jeremy (1791/1843), An Essay on Political Tactics, https://oll. libertyfund.org/title/bowring-the-works-of-jeremy-bentham-vol2#lf0872-02_head_239 Evans, Paul toim. 2017. Essays on the History of Parliamentary Procedure. London: Bloombury, Palonen, Kari 2014. The Politics of Parliamentary Procedure. The formation of the Westminster procedure as a parliamentary ideal type. Leverkusen: Barbara Budrich. Scobell, Henry (1656/1670), Memorials of the Method and Manner of Proceedings in Parliament in Passing Bills, https://www.alamy.com/hsecphenry-scobell-memorials-of-the-method-and-manner-of-proceedingsin-parliament-in-passing-bills-3rd-ed-1670-title-page-image352639139. html Skinner, Quentin 1998. Liberty before Liberalism. Cambridge: Cambridge University Press. Internet-lähteet tarkistettu 24.7.2023 96 Mielipidedemokratiasta menettelytapademokratiaan Toisin kun usein ajatellaan, parlamentaarisen politiikan ideaalityyppi (ks. Palonen 2018) weberiläisessä (1904) merkityksessä tarjoaa tärkeän näköalan sekä vapauteen että demokratiaan. Parlamentin historiallisena mallina on Westminster, mutta ideaalityyppisesti tulkittuna. Parlamentaarinen politiikka vastaa sitä ”uusroomalaista” vapauskäsitystä, jota Quentin Skinner puolustaa etenkin Liberty before Liberalism–teoksesta (1998) alkaen. Toisin sanoen vapauden vastakohta ei ole ”kajoaminen” (inference), vaan riippuvuus toisista. Tämä on roomalaisen oikeuden orjuuden käsitteen mukaista toisen mielivallan alla (latinaksi in potestate domini) olemista, jolle Skinner on muodostanut moderneja analogioita. Parlamentin jäsenen vapaata statusta ilmaisevat neljä periaatetta, joihin vedottiin Englannissa viimeistään 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun parlamentin vahvistumisen kaudella (Hexter 1992). Näitä ovat parlamentin jäsenen vapaa mandaatti, hänen puhevapautensa, ”vapaus pidätyksestä” eli mannermaisella termillä parlamentaarinen koskemattomuus sekä vapaat ja reilut vaalit, joiden suhteen toki Westminster ei ollut mikään esikuva. Parlamentin jäsenten itsenäinen kannanmuodostus ja tämän mahdollistama debatti edellyttävät, että parlamentin jäseninä toimiessaan henkilöt eivät ole riippuvuussuhteessa mihinkään. Riippuvuutta ei pidä olla hallitukseen ja viranomaisiin, äänestäjiin, omiin puolueisiin, kampanjan rahoittajiin tai vaalijärjestelmän eriarvoisuuteen ja puolueellisuuteen. 97 Äänestäminen parlamentissa ja vaaleissa Demokratian yhtenä lähtökohtana on, että niin vaaleissa kuin parlamentissakin äänet lasketaan eikä punnita. Vaaleissa ääniä ei voi eikä tarvitse perustella, vaan riittää, että äänestäjä ottaa kantaa vaihtoehtojen välillä. Vaalien organisoinnin periaatteet, kuten vaalisalaisuus, mahdollistavat äänestäjän irrottamista sosiaalisista siteistä äänestyskopissa, kuten Max Weber korostaa Wahlrecht-kirjasessaan (1917). Kuitenkaan ne eivät takaa eroon pääsemistä erilaisista riippuvuuksista, vaan päinvastoin puolueilla on pitkään ollut vakiintunut äänestäjäkuntansa (saks. Stammwähler), jonka tukeen ne ovat voineet luottaa. Jean-Jacques Rousseaun ajatus (1762, III: XV) siitä, että ”englantilaiset ovat vapaita vain vaalipäivinä”, voidaan myös tulkita niin, että parlamentin jäsenet ovat vapaita riippuvuudesta ja tämä vapaus ulottuu vaalipäivänä äänestäjiin, jotka asettuvat parlamentaarikon asemaan (Palonen 2012). Näin esimerkit parlamentin jäsenten vapauden edellytyksistä voidaan ulottaa myös äänestämiseen poliittisena tekona. Parlamentaarikon antama ääni eroaa vaaleissa äänestäjän antamasta äänestä siinä suhteessa, että se annetaan vasta esityslistalla olevaa kysymystä koskevan perusteellisen ja monikerroksisen debatin päätteeksi. Westminster-tyylisissä parlamenteissa esitys sisältää myös päätöslauselman, josta äänestetään. Näin tarkastellen parlamentaarikoille äänestäminen esityksestä on heidän viimeinen retorinen siirtonsa debatissa, mitä esimerkiksi alahuoneen virkailija Gilbert Campion korostaa (1929, 143). Vaali vastaan taputtaminen Julkisessa keskustelussa näkyy äänen antaminen vaaleissa usein ”mielipiteen ilmaukseksi”, joka rinnastetaan gallupkyselyssä ilmaistuihin käsityksiin siitä, mitä pesuainetta tai musiikkikappaletta vastaaja esimerkiksi suosii. Nämä mielipiteet muodostavat eräänlaisen huutoäänestyksen tai taputtamisen (lat.acclamatio), jonka erikoistapaus on myös sosiaalisissa medioissa käytetty ”tykkääminen”. Aikanaan oli tavallista puhua gallup-demokratiasta. Weber katsoo 98 (1922 [2009], 225), että vaaleissa valitseminen on kuitenkin taputusinstituutioita vahvemmin proseduralisoitu ja edellyttää, että on jotakin valittavaa. Tämän mukaisesti myös karismaattisen johtajan asema on erilainen sen mukaan, onko hänet valittu huutoäänestyksellä vai vaaleilla ja voidaanko hänet jättää valitsematta seuraavissa vaaleissa. Kansanäänestykset ja myös presidentinvaali ovat rajatapauksia vaalin ja taputtamisen välimaastossa. Ne kuuluvat epideiktiseen retoriikan genreen, jossa kehutaan tai moititaan, vastakohtana deliberatiiviselle retoriikalle, joka edellyttää vaihtoehtojen vahvuuksien ja heikkouksien punnintaa valitsemista edeltävänä vaiheena. Tämä ilmentää kahta erilaista käsitystä poliittisesta edustuksesta. Plebiskitaarinen demokratia nojaa edustajien ja edustettavien ykseyden ideaalityyppiin, jolloin se ei tee eroa taputtamisen ja vaalin välillä ja suosii kansanäänestystä ja presideqntinvaalia menettelyinä. Carl Schmittin Verfassungslehre-teoksessa (1928, s. 243–244) esitetyn kannan mukaan taputtaminen on ainoa ”kansalle” (das Volk) mahdollinen poliittinen teko. Parlamentin ja vaalien välinen yhteys voidaan nähdä itse edustuksen tulkinnassa. Parlamentaarisen edustuksen kriitikot Rousseausta ja Schmittistä alkaen olettavat, että ”kansalaiset” viittaavat johonkin valmiiksi olemassa olevaan, ja edustaminen sisältää aina heidän tahtonsa ”väärentävän” elementin. Frank Ankersmit päinvastoin korostaa teoksissaan Aesthetic Politics (1996) ja Political Representation (2002), että edustaminen on poliittinen teko, joka muodostaa sekä edustajat että edustettavat. Heidän välillään vallitsee samanlainen ”esteettinen kuilu” kuin mitä on taideteoksen ja sen kohteen välillä. Tämä käsitys vastaa parhaiten parlamentaarisen edustuksen konseptiota ja sen yhteyttä retoriikan deliberatiiviseen genreen. Edustuksella poliittisena tekona voi legitimoida parlamentaarikkojen vapaata mandaattia äänestäjiinsä nähden. Se auttaa myös ymmärtämään sitä, että edustus mahdollistaa edustettaville poliittisen toiminnan silloin, kun heiltä sitä kysytään. Näin tapahtuu, kun he toimivat parlamentin – tässä mukaan lukien myös kaupunginvaltuuston, ylioppilaskunnan edustuston ja niin edelleen – jäsenenä tai äänestävät vaaleissa. Parlamentaarista menettelyä seuraava äänestäminen edellyttää valintaa vastakkaisten esitysten, vaaleissa toisiaan vastaan kamppailevien ehdokkaiden ja heidän puolueidensa välillä. 99 Ehdokaslista vaaleissa on rinnastettavissa parlamentin esityslistaan siten, että agenda rajoittuu vain henkilön tai puoluelistan valintaan. Näin äänestäjät voivat toimia parlamentin jäsenten tavoin siten, että he henkilötai puoluevalinnoillaan ottavat alustavan kannan tulevan parlamentin esityslistalle tuleviin kysymyksiin. Näin tulee ymmärrettäväksi se, kuinka äänestämisellä on suorempi yhteys parlamentaariseen politiikkaan kuin muilla ”tilapäispoliitikkoina” Weberin sanoin (1919 [1994], 41) toimivien henkilöiden poliittisen kannan ilmauksilla. Toisin sanoen henkilön ”poliittista kantaa” ilmaisee ehkä parhaiten se, mitä puoluetta ja ketä ehdokasta hän äänesti viime vaaleissa. Tässä mielessä äänestäminen on myös paljon vahvempi ja äänestäjän persoonaa syvemmin koskettava kysymys kuin mielipide pesuaineista tai jopa se, mitä jalkapallojoukkuetta hän kannattaa, vaikka joukkueilla on tunnetusti oma poliittinen profi ilinsa, jota on vaikea muuttaa. Tästä näkökulmasta pohdin seuraavassa ”vaalien parlamentarisoinnin” mahdollisuuksia. Vaalit rituaalina ja toistuvana valintana Parlamentaarisen vapauden kannalta kritiikkiä voi kohdistaa siihen käytäntöön, että äänestäjät tyytyvät vaaleissa pelkästään rekisteröimään kerran muodostuneen poliittisen kantansa. Näin he kääntävät edustussuhteen ympäri siten, että äänestysteko kytketään johonkin etukäteiseen olemiseen, esimerkiksi sanomalla ”minä olen demari”. Kun vapaus asetetaan riippuvuuden vastakohdaksi, kritiikin kohteeksi on asetettava tällaiset tekemistä determinoivat olemisväitteet. Kun tarkastelee sitä, miten ihmiset muodostavat vaalilipussa ilmaistun poliittisen kantansa, tietysti monet riippuvuutta tuottavat tekijät – koti, koulu, työpaikka, sosiaalinen asema, asuinpaikka, tuttavat, seuratut mediat ja niin edelleen – ovat osallisia äänestäjien mielipiteiden muodostamisessa. Ne voivat toimia joko tahallista ”meikäläisyyttä” tuottavina tai epäsuorempia ennakkokäsityksiä ruokkivina tekijöinä. Tätä kautta muodollisesti vapaat vaalitkin ovat monien äänestäjien kokemuksessa ritualisoituneet ”omalle” puolueelle taputtamiseksi. 100 Äänestäjän parlamentaarisen vapauden kannalta tällainen tilanne sekä pönkittää äänestäjien riippuvuutta että heikentää valittujen edustajien pätevyyttä debatoida, mukaan lukien valmius muuttaa omia käsityksiään. Kuitenkin viime vuosikymmenien aikana tapahtunut ”äänestyskäyttäytymisen” – kuten politologinen tutkimus tapasi sanoa – muutos merkitsee tiettyä vaalitapahtuman politisoitumista. Äänestäjien jäykät ja vakaat klienteelit – esimerkiksi sosiaalisen aseman, elinkeinon, asuinpaikan tai uskonnollisen vakaumuksen perusteella – ovat murentuneet.Jaakko Nousiainen ilmaisi tätä jo vuosikymmeniä sitten puhumalla ”liikkuvasta äänestäjästä demokratian ritarina”. Äänestäjät eivät toisin sanoen enää elä suljetuissa miljöissä, jotka tukevat yhdenmukaista ”käyttäytymistä” vaaleissa, vaan vaalit ovat muuttuneet vakiintuneiden mielipiteiden toistuvasta rekisteröinnistä kohti valintatilanteita, joiden tulosta ei voi edes likimääräisesti päätellä äänestäjäkunnan sosiaalisen, alueellisen ynnä muun olemisen jakautumisesta. Joka vaaleissa on erikseen päätettävä, mitä puoluetta tai ketä ehdokasta äänestää, vaikka päätös pysyisikin vaaleista toiseen samana. JeanPaul Sartrea (1991) lainatakseni äänestäjät valitsevat vaaleissa paitsi ehdokasta myös itsensä. Äänestäjä valitsee, millaisen kuvan omasta poliittisesta toiminnastaan hän haluaa antaa itselleen ja toisille, ja tämän uudelleen arvioinnille jokaiset vaalit tarjoavat tilaisuuksia. Monet traditionaaliset ideologiat pitävät ”yhteisöllisyyttä” arvokkaana ja vastustavat muun muassa vaalisalaisuutta ja äänestyskopin ”eristäytyneisyyttä”. Niille äänestämisen ei tulisikaan olla muuta kuin yhteisöön tai ”meikäläisiin” kuulumista vahvistava rituaali. Myös ”poliittisen vakauden” ensisijaisuutta korostavat valittavat sitä, että mielipiteiden vakaaseen jakaumaan nojaavat ”kansanpuolueet” (Volksparteien), kuten Saksassa CDU ja SPD, ovat menettäneet äänestäjien enemmistön tuen. Äänestäjien politisoituminen on kuitenkin vielä kaukana parlamentaarisen debatin mallista, ja klienteeleillä on edelleen valitettavan paljon merkitystä. Irrottautuminen suljetuista miljöistä on avannut pelivaraa, mutta ei juuri luonut tilaisuuksia debattiin ehdokkaista. Näin äänestämättä jättäminen tai esimerkiksi julkkisehdokkaiden äänestäminen on yleistynyt ilman, että äänestäjällä on käsitystä heidän poliittisesta linjastaan tai poliitikon taidoistaan. Tämän vuoksi on aiheel- 101 lista käsitellä tarkemmin sekä parlamentaarista menettelytapaa että mahdollisuuksia sen ulottamiseksi vaalikampanjaan ja äänestämiseen poliittisena tekona. Parlamentaarinen menettely Parlamentaarisen menettelyn tekee intensiivisen poliittiseksi se, että vastaväitteiden esittämistä asialistan kysymyksiin ei vain sallita vaan suorastaan edellytetään. Puolesta ja vastaan puhuminen mainitaan jo 1500luvun lopun ja 1600-luvun Westminsterin menettelytapakirjasissa, joita käsittelen tarkemmin The Politics of Parliamentary Procedure-kirjassani (Palonen 2014). Markku Peltosen mukaan (2012, 139) alahuone on vahvistanut periaatteen vuonna 1593. 1800-luvun retorisessa kirjallisuudessa muun muassa James De Mille (1878) ja George Jacob Holoyoake (1897) ilmaisivat ajatuksen sanomalla, että ilman vastaväitteiden esittämistä kysymystä ei voi kunnolla ymmärtää. Weberin proseduraalinen tulkinta ”objektiivisuudesta”nojaamyös Westminster-parlamentin reilun pelin (fair play) periaatteeseen historiallisena mallina (ks. Palonen 2010). Parlamentaarinen debatti merkitsee toistuvien tilaisuuksien (kolme käsittelyä, täysistuntoja valiokuntadebattien vuorottelu) tarjoamista asialistalla olevan esityksen vahvuuksien ja heikkouksien tarkasteluun. Toisin kuin puhekilpailuissa, reilu parlamentaarinen debatti ei tarkoita sitä, että osapuolet puolustavat mielipiteitään kaikin retorisin keinoin. Pikemminkin heiltä edellytetään valmiutta muuttaa debatin kuluessa käsityksiään esityksen vahvuuksista ja heikkouksista. Tässä käsittelyvaiheiden tarjoamat uudet näkökulmat, debatissa esitetyt argumentit, työjärjestyskysymykset (asiasta puhuminen, epäparlamentaarisesta puheesta rankaiseminen, lykkäykset ilman aikarajaa eli hiljaiset hautaukset, debatin lopetusesitykset ja niin edelleen) mahdollistavat kannan muutoksia. ”Crossing the fl oor” eli vastapuolen kannan omaksuminen äänestyksessä on vain rajatapaus kannanmuutoksista. Westminster-tyylin parlamentissa poliittiset vaihtoehdot eivät niinkään ole esityksen hyväksymisessä ja hylkäämisessä kuin esityksen ja muutosesitysten vastakkainasettelussa (amendment). Ne pysäyttävät alkuperäisen esityksen käsittelyn, arvioivat uudestaan sen vahvuuksia ja 102 heikkouksia sekä aloittavat uuden debatin muutosesityksen omista vahvuuksista ja heikkouksista. Lisääntyvässä määrin parlamentaarinen kamppailu koskee myös sitä, mitä kysymyksiä pääsee ajan niukkuuden vuoksi parlamentin agendalle. Tässä suhteessa hallituksen esityksillä on etusija, mutta yksityisillä edustajilla ja etenkin eri ryhmien takapenkkiläisten yhteistyöllä on mahdollista saada listalle myös kysymyksiä, joiden poliittista merkitystä hallituksen ja virkakoneiston on vaikea ymmärtää. Edustajat voivat myös ottaa itselleen kansalaisten aloitteita (petitions) ja kysymyksiä ja saattaa ne parlamentaariseen muotoon. Aika parlamentaarisena pelivälineenä Aika on parlamentaarisen debatin keskeinen peliväline. Samoista asialistan kysymyksistä debatoidaan useampaan otteeseen täysistunnoissa ja valiokunnissa. Jokainen debattikerta sisältää erilaisen näkökulman, josta käsin on mahdollista arvioida uudelleen esityksen vahvuuksia ja heikkouksia. Näin parlamentaarinen debatti edellyttää riittävän ajan varaamista samalla, kun aika on aina niukkaa ja sen rajoittaminen tarpeen. Klassiset rajoituskriteerit ovat vaatimus puhua ”asiasta”, esityslistan kysymyksestä, sekä periaate, että täysistunnossa edustaja voi puhua samasta esityksestä vain kerran. Muutosesitys aloittaa debatin alusta. Reformoidun Britannian parlamentin kasvava valta ilmeni sekä asialistan pitenemisenä että edustajien lisääntyneenä puheliaisuutena, jotka vaativat uusia toimia parlamentaarisen ajan rajoittamiseksi reilun pelin hengessä. Aikarajoitusten vastustajat, kuten Joseph Cowen (1882), pelkäsivät, että hallitukset saavat ajan kontrollista keinon jättää parlamentti pelkäksi kumileimasimeksi, joka ratifi oi hallituksen päätökset. Nämä pelot ovat osoittautuneet kuitenkin ainakin Westminsterissä ylimitoitetuiksi. Vaikka hallituksella on etusija esityksiin parlamentille toistuvissa kysymyksissä (kuten budjetti, lakiesitykset ja niin edelleen), parlamentaarisen debatin perusteellisuus ja moniulotteisuus sekä myös edustajien tilaisuudet aloitteisiin ja kysymyksiin merkitsevät sitä, että parlamentilla on merkittävä kontrollivalta hallitukseen ja hallintoon nähden. Westminsterissä viime vuosina tehdyt proseduurin muutokset ovat antaneet institutionaalisia tilaisuuksia takapenkkiläisille ja heidän puo- 103 luerajat ylittävälle yhteistoiminnalleen, kuten muun muassa Labourparlamentaarikko Paul Flynn ”edustajan oppaassaan” (2012) sekä Paul Evansin toimittama kokoomateos (2017) parlamentin menettelytavoista osoittavat. Taitavasti toimiva hallitus ei aja enemmistöllään jääräpäisesti läpi byrokraattisen koneiston valmistelemia esityksiä, vaan hyväksyy merkittävän osan parlamentaarisen käsittelyn kuluessa tehdyistä muutosesityksistä tai on valmis vetämään takaisin esitykset, jotka ovat kohdanneet merkittävää vastustusta. Vaalien parlamentarisointi Äänestystapahtuman politisointiin parlamentaarisen mallin mukaisesti on olemassa erilaisia keinoja. En puutu tässä medioissa käytävän debatin parlamentarisointiin, vaan rajoitun vaalikampanjan parlamentarisoimiseen ja ehdokkaiden välisen reilun pelin vahvistamiseen sekä ”kansalaisten” eli tilapäispoliitikkojen kokemusten ja käytäntöjen parlamentarisoinnin mahdollisiin muotoihin ja käytäntöihin. Toisin kuin parlamentissa, vaaleissa ehdokkaat deliberoivat toisiaan vastaan vain epäsuorasti. He eivät suostuttele toinen toisiaan muuttamaan kantaansa, vaan pyrkivät saamaan äänestäjiä oman kantansa puolelle. Silti ehdokkaiden välisessä kamppailussa parlamentaarisen reilun pelin säännöillä on keskeinen merkitys. Yksi mahdollisuus olisi vaalien valvominen pois jäävistä edustavista muodostuvan vaalivaliokunnan kautta – täydennettynä kansainvälisillä vaalitarkkailijoilla. Nykyistä vahvemmin on mahdollista sanktioida ”epäparlamentaarista” puhetta ja käytöstä ehdokkaiden kampanjapuheissa eli vaatia parlamentin, debatin ja vastustajan kunnioitusta. Parlamenttivaaleissa, kuten jo Weber hyvin ymmärsi (1917), puolueet asettavat ehdokkaat. Kuitenkin reilun pelin ja monipuolisen debatin kannalta parlamentille, esimerkiksi vaalivaliokunnalle, voisi antaa valtaa puolueiden ”sisäisiin asioihin” reilun pelin nimissä. Se koskisi ainakin ehdokaslistan muodostamisen kontrollia sekä epäreilun vaalirahoituksen rajoittamista ehdokkaiden ja ehdokasehdokkaiden tasa-arvon lisäämiseksi. Samalla parlamenttiryhmien etusija puoluejohtoon ja -toimistoon vahvistuisi, mikä edellyttää myös puoluelistavaalin kaltaisten järjestelyjen purkamista. 104 Äänestyspäätösten parlamentarisointi Äänestäjienkään mielipiteitä ei tule ottaa annettuina. Toki on paternalismia valittaa vaaleissa, että ”äänestäjät ovat väärässä”, kun äänet lasketaan eikä punnita. Silti on mielenkiintoista pohtia tilaisuuksia parlamentarisoida äänestyspäätös. Tiettyyn rajaan asti perinteinen kokousja yhdistyskäytäntö on seurannut parlamentaarista mallia. Taru Haapalan tutkimat (2016) Oxfordin ja Cambridgen ”unionit” ovat tästä parhaita esimerkkejä. Mutta yleisemminkin yhdistysten ja järjestöjen säännöt, kokoustekniikka puheenvuorojen jakoineen ja pöytäkirjan pitämiseen seuraavat parlamentaarista esikuvaa, joka on institutionalisoitu Robert’s Rules of Order –dokumentissa vuodelta 1876 ja jonka suhteita parlamenttiinkäsittelee muun muassa Reginald Palgrave (1878). Toisin sanoen osallistumalla kokouksiin ja yhdistystoimintaan oppii tietyn parlamentaarisen menettelytavan alkeet. Mutta esimerkiksi puolueissa vastustajien ei oleteta olevan läsnä samassa yleisössä, kuten parlamentissa ja ainakin osaksi vaalikampanjassa. Ja kuten Ankersmit huomauttaa Political Representation-teoksessaan, verkostoja asiantuntijapohjaiset yhteenliittymät nojaavat aktivistien tai spesialistien auktoriteetteihin, mikä vastaa epideiktisen retoriikan taputusmallia. Puheet kansalaisten ”osallistumisesta” ja ”aktivoinnista” ovat myös ambivalentteja. Erityisesti governance-kieltä käytettäessä kansalaisten antama ”palaute” byrokratialle pikemminkin pönkittää tätä. Weberin mukaan byrokratian on helppo alistaa suoran demokratian muodot palvelemaan omia tarkoituksiaan. Sitä vastoin Weberpitää (1918) ensiarvoisena virkailijaja asiantuntijavallan parlamentaarista kontrollia erilaisia retorisia keinoja – kuten ristikuulusteluja, valiokunnan ”tiedon lähteille” pääsyä sekä parlamentaarisia tutkimusvaliokuntia – käyttäen. Yhtä kyseenalainen perustelu on puolustaa ”osallistumista” keinona sitoa kansalaiset ”yhteisöön”, mikä myös ilmaisee taputusajattelua eikä debattia. Parlamentaarinen politiikka samoin kuin vaalit nojaavat tietoisesti yksilöiden politiikkaan. Plebiskitaarista taputuskulttuuria vastaavia ”osallistumisen” muotoja ovat myös kansanäänestykset, joukkokokoukset ja edustajien sitominen 111 testattava luottamustaan parlamentissa. Kaikissa maissa pä ä ministerin ei tarvitse olla parlamentin jä sen. Oppikirjoissa parlamentarismi usein rajoitetaan Weberin toiseen kohtaan, mutta esimerkiksi Saksan liittotasavallan ja Ranskan viidennen tasavallan perustuslait vaativat hallituksen kaatamista vaikeuttavaa konstruktiivista epä luottamuslausetta eli enemmistö ä kaikista parlamentin jä senistä eikä vain ä ä nestä neistä . Ä ä nestettä essä epä luottamuslauseesta Willy Brandtin hallitukselle vuonna 1972 hallituksen tukijat jä ivä t pois ä ä nestyksestä . Liittokansleriksi esitetty Rainer Barzel ei saanut liittopä ivien enemmistö n tukea ja Brandt sä ilyi vallassa. Kolmas kohta toteutuu pä ä ministerin kertomuksissa ja kyselytunneissa, ja siihen sisä ltyy pä ä ministerin retorinen valmius asettua alttiiksi kritiikille ja puolustautua parlamentin edessä . Weberin parlamentarismikonseptiossa neljä s kohta viittaa hä nen brittilä isperä iseen katsomukseensa, että parlamentti ei ole hallituselin vaan hallittujen vä line hallituksen ja hallinnon kontrolloimiseksi. Weberin pamfl etin keskeinen luku korostaa, että juuri virkakunnan faktisen tiedollisen etusijan ja tiedon monopolisointipyrkimyksen vuoksi hallinnon parlamentaarinen kontrolli erilaisia retorisia instrumentteja kä yttä en on ensisijaisen tä rkeä ä . Weber mainitsee virkailijain ristikuulustelut, parlamentaarikkojen pä ä syn virkailijatiedon lä hteille sekä parlamentaariset tutkimusvaliokunnat, joista Saksan liittotasavallassa on tullutkin opposition vahvin poliittisen vastavallan vä line (Weber 1918, 235–237; ks. Palonen 2012a). Laajemmin tulkittuna parlamentarismia ei kuitenkaan voi rajoittaa hallitusvallan parlamentaarisuuteen, vaan siihen sisä ltyvä t myö s: • parlamentaarinen menettelytapa, • parlamentaarinen retoriikka, • parlamentin suvereenisuus ja • parlamentaarinen poliittinen kulttuuri (vrt. Palonen 2012b). Britannian parlamentin historiallinen erikoisasema nojaa siellä jo 1500-luvun jä lkipuoliskolta alkaen kehitettyyn menettelytapaan parlamentin oman työ skentelyn jä sentä miseksi sekä hallitusvallan kontrolloimiseksi, tietty formalismi parlamentin organisoinnissa, asialistan muodostamisessa sekä debatin mahdollistamisessa ja sä ä ntelyssä . Sen 112 lä htö kohta on ajatus, että parlamentissa yksi henkilö kerrallaan puhuu yhdestä asialistan kohdasta. Puheenvuorot ovat osa deliberoinnin prosessia, debattia esityksen puolesta tai sitä vastaan, jolloin tausta-ajatuksena on, että kysymyksen kunnolla ymmä rtä minen edellyttä ä sen tarkastelua eri nä kö kulmista. Ellei jä senten keskuudesta lö ydy vastavä itteitä esitykselle, heidä n on etsittä vä nä kö kulmia, joista hallituksen esityksen heikkoudet saadaan paremmin nä kyviin. Deliberoiva retoriikka tarkoitti jo antiikin kansankokouksissa esitysten tarkastelua puolesta ja vastaan. Parlamentaarisessa politiikassa uusi ulottuvuus on deliberoinnin proseduraalisuus ja itse debatin nouseminen parlamentaarisen puheen perusyksikö ksi. Parlamentaarinen retoriikka on monivaiheista, ts. se sisä ltä ä useita kä sittelyjä sekä tä ysistuntoja valiokuntapuheen vuorottelua. Jokaiseen vaiheeseen sisä ltyy asiaan erilainen nä kö kulma, joka tarjoaa tilaisuuden arvioida uudelleen esitysten vahvuuksia ja heikkouksia. Tä mä sisä ltä ä riittä vä n ajan varaamisen esityksen parlamentaariseen kä sittelyyn, samalla kun tunnustetaan, että aika on aina rajallista ja parlamentilla on erilaisia keinoja ajan sä ä stä miseksi ja rajoittamiseksi. Parlamentin suvereenisuus on myö s brittilä isen tradition tunnusmerkkejä . Ä ä nestä vistä kansalaisista tulee sellaisia parlamentin jä seniä , jotka osallistuvat parlamentaariseen pä ä tö ksentekoon asialistan kohdassa ”parlamentin jä senten vaali”. Parlamentin suvereenisuuteen sisä ltyy brittilä isessä traditiossa myö s nä kemys, että tuomioistuin tai hallitsija ei voi kumota parlamentin pä ä tö ksiä . Euroopan unioni on saanut brititkin tinkimä ä n tä stä , mutta suvereenisuus voidaan tulkita myö s siten, että vain parlamentit voivat muuttaa toinen toistensa pä ä tö ksiä . Brittilä inen politiikka on myö s malliesimerkki parlamentaarisesta, debattija menettelytapakeskeisestä poliittisesta kulttuurista. Toisin sanoen parlamentin menettelyt ja debattikä ytä nnö t toimivat mallina julkiselle debatille ei vain paikallisten edustajistojen vaan myö s yhdistysten, jä rjestö jen ja instituutioiden, kuten yliopistojen, politiikasta kiisteltä essä ja pä ä tettä essä (ks. Bagehot 1867; Haapala 2012). Tä ssä mielessä parlamentaarinen kulttuuri on vastakohta sekä byrokraattiselle hierarkialle että liike-elä mä n johtajaperiaatteelle. 113 Parlamentarismi EU:ssa Seuraavassa tarkastelen valikoiduin esimerkein sitä , miten nä mä erilaiset parlamentaarisen politiikan piirteet ilmenevä t Euroopan unionissa. Tä tä tarkoitusta varten analysoin Euroopan parlamentin työ jä rjestystä , jossa parlamentaarinen menettely ja retoriset kä ytä nnö t selvimmin tulevat nä kyviin ja jossa suhteet eri EU:n instituutioiden vä lillä myö s ovat esillä . Euroopan unionin yhdentymisen historiassa hallitustenvä lisen liiton kannattajat voittivat federalistit, mutta komissio valvoo yleiseurooppalaista etua erä ä nlaisena hegelilä isenä superbyrokratiana. Unioni on kuitenkin muuttunut jä rjestö stä , jolla on parlamentaarikoista koostuva neuvoa-antava kokous, parlamentaariseen suuntaan. Vuodesta 1979 alkaen parlamentti on valittu yleisillä vaaleilla ja jokainen perussopimus Maastrichtistä lä htien on lisä nnyt parlamentin valtaoikeuksia. Komission nimittä minen ja epä luottamuslauseen mahdollisuus ovat muuntaneet komissiota parlamentin kontrolloiman hallituksen suuntaan (ks. esim. Tiilikainen 2011; Wiesner 2014). Ministerineuvostossa (nykyään Euroopan unionin neuvosto) on sekä hallitustenvä lisiä että parlamentin toisen kamarin piirteitä , Eurooppa-neuvostossa hallitustenvä lisiä , presidentiaalisia ja toisen kamarin aspekteja (ks. Palonen & Wiesner 2016). Aluksi arvioin EU:n parlamentaarisuuden luonnetta ja astetta yllä esitellyillä Weberin kriteereillä . Komission puheenjohtajaa ei esitä parlamentti, eikä hä nen tarvitse olla parlamentin jä sen, ja samoin kuin esimerkiksi Preussissa vuosina 1867–1918 ministeriksi (komissaariksi) nimetty joutuu eroamaan parlamentin jä senyydestä . Weberin ja Bagehotin (1867) nä kemyksen mukaan tä mä heikentä ä pä ä ministerin ja ministerin itsenä isyyttä suhteessa sekä parlamenttiin että komission byrokratiaan. Se, että komissio voi Weberin toisen kriteerin mukaisesti antaa epä luottamuslauseen komissiolle, kuten se teki Santerin komissiolle, tai estä ä esitetyn komissaarin valinnan, on tä rkeä parlamentarisoiva piirre, mutta se yllä pitä ä silti komissaarien statuksen epä mä ä rä isenä ministerin ja byrokraatin yhdistelmä nä . Sekä komission puheenjohtaja että Eurooppa-neuvoston presidentti ”raportoivat” toimistaan parlamentille. Kuitenkaan heillä ei ole mitä ä n viikoittaisen kyselytunnin kaltaista velvollisuutta vastata parlamentin jä senten kysymyksiin ja asettua alttiiksi nä iden provosoimille debateille. 114 Tä mä vastaa ranskalaistyyppistä kä sitystä parlamentista pikemminkin lakisä ä tä vä nä kuin debatoivana instituutiona. Hallituksen ja virkakunnan parlamentaarista kontrollia ei ole EP:ssä systematisoitu Weberin neljä nnen kriteerin mukaisesti. Komission jä senten ristikuulusteluista ja pä ä systä heidä n tietonsa lä hteille tuskin voi olla puhetta, eikä parlamentin tutkimuskomissioita kä ytetä ainakaan parlamentin vä hemmistö ryhmien valtaosuuksien sä ä nnö lliseen vahvistamiseen. Jä senmaiden virkakunnan valvontaan EP:llä tuskin on mitä ä n mahdollisuuksia. Nä in muodollisesti tarkasteltuna EP:n parlamentaarinen kontrollivalta on suhteellisen vä hä inen. Mutta esimerkit komission epä luottamuslauseesta ja nimittä misvallasta viittaavat siihen, että tilaisuuden tullen se voi laajentaa kontrollivaltaansa, vaikka tä mä vasta jä lkikä teen vahvistetaan sopimuksissa (vrt. Wiesner 2014). Euroopan parlamentin toiminta ja valtaoikeudet menettelytapasä ä nnö ksissä Tarkastelen tä ssä Euroopan unionin parlamentaarisia piirteitä ajantasaisen, ts. Lissabonin sopimuksen mukaisen EP:n työ jä rjestyksen suomenkielisen version avulla1. Työ jä rjestys on unionin keskeinen parlamentaarista menettelyä sä ä televä dokumentti, joka mä ä rittä ä parlamentin valtaoikeuksia, sen jä senten asemaa, esitysten tuloa parlamentin asialistalle sekä niiden kä sittelyjä rjestystä , tä ysistunnon ja valiokuntien suhteita sekä nä iden molempien menettelytapoja sekä debatin ja ä ä nestyksen merkitystä unionin pä ä tö ksenteossa. Siitä esiin nousevat tulkinnanvaraiset kohdat viittaavat kiistoihin parlamentin asemasta EU:ssa. Euroopan unionin asiakirjojen kieltä sä vyttä ä toistuva puhe ”yhteistyö stä ” eri EU:n instituutioiden vä lillä . Tä mä n peittä ä kaikkialla unionissa kä ytä vä ä poliittista kamppailua eri instituutioiden vä lillä . Tä ssä kirjoituksessa pyrin etsimä ä n nä itä kamppailun areenoita, muotoja ja vä lineitä EP:n työ jä rjestystä lukemalla. Parlamentin työ jä rjestyksen ensimmä inen artikla korostaa 1 Työ jä rjestys lö ytyy osoitteesta: http://www.europarl.europa.eu/sides/getLastRules.do?language=FI&reference=TOC 115 ”yhteistyö tä ” komission ja EU:n neuvoston kanssa. Tä llainen toisten EU-instituutioiden sekaantuminen EP:n politiikkaan kesken asioiden kä sittelyn on tä ysin vieras esimerkiksi Britannian parlamentin periaatteelle, jossa alaja ylä huone kä sittelevä t kysymykset erikseen, eivä tkä ennen sisä istä pä ä tö ksentekoa sekaannu prosessiin toisessa kamarissa. Yhteistyö fraseologia on vahvinta artiklassa 35, joka sisä ltä ä seuraavat periaatteet: Parlamentti mä ä rittä ä yhdessä komission ja neuvoston kanssa Euroopan unionin lainsä ä dä ntö ohjelman. Parlamentti ja komissio toimivat yhteistyö ssä laadittaessa komission työ ohjelmaa – joka on komission panos unionin vuotuiseen ja monivuotiseen suunnitteluun – ... molempien toimielinten hyvä ksymä n aikataulun ja niiden vä lillä sovittujen jä rjestelyjen mukaisesti. 2. Kiireellisissä ... tapauksissa toimielin voi oma-aloitteisesti ja perussopimuksissa mä ä rä ttyjen menettelyjen mukaisesti ehdottaa lainsä ä dä ntö toimenpiteen lisä ä mistä komission työ ohjelmaan (kursiivi KP). Itse ajatus unionin ”lainsä ä dä ntö ohjelmasta” on vieras politiikan ajattelemiselle parlamentaarisesti. Se viittaa parlamenttiin ennen muuta lakiasä ä tä vä nä elimenä , kuten Ranskassa ja Yhdysvalloissa on tapana, kun sen sijaan brittilä istyyppinen parlamentarismi asettaa debatin etusijalle (ks. Ilbert 1912). Lainsä ä tä jä parlamentti suuntautuu ”policynvalmistukseen” (vrt. Arendt 1960), ei poliittiseen kamppailuun erilaisista asialistoille tuotavista kysymyksistä . Tä hä n ohjelmaan ei tietysti mahdu esimerkiksi parlamentaarikkojen aloiteoikeus, joka tä ysivaltaisissa parlamenteissa murentaa hallituksen monopolia agendan asettamisessa. Myö s parlamentin riippuvuus muista unionin instituutioista on ristiriidassa brittilä isen parlamenttisuvereenisuuden kanssa. Bagehotin tunnetun teesin mukaan hallitus tai sen suppeampi osa, kabinetti, on erä ä nlainen parlamentin toimeenpaneva valiokunta (Bagehot 1867, 10–11). Hallituksen esitysten etusija ei ole vastoin parlamenttisuvereenisuutta, mutta komission ja neuvoston puuttuminen parlamentin esityslistan muodostamiseen merkitsee jo siirtymistä vallanjakojä rjestelmä n suuntaan. Vallanjakomalli nojaa punnusten ja vastapunnusten (checks and balances) jä rjestelmä ä n, jossa edustuslaitoksen ja toimeenpanovallan 116 valintatapa ja vallassa pysymisen ovat toisistaan riippumattomia, kuten Yhdysvalloissa. ”Yhdessä ”-puhe ei myö skä ä n vastaa presidentiaalis-vallanjaollista systeemiä , vaan tä ssä on kysymys unionin sisä isestä diplomatiasta eri toimielinten kesken. Kä ä ntö puolena parlamentille annetaan tietty puheoikeus komission ”työ ohjelmaan”, mikä ehkä vahvistaa komission hallituksellista aspektia. Kiireellisissä tapauksissa parlamentille annettu valta ”ehdottaa lisä yksiä ” on myö s varovainen askel komission parlamentaarisen kontrollin suuntaan. Artikla jatkuu seuraavalla formuloinnilla: 3. Puhemies vä littä ä parlamentin hyvä ksymä n pä ä tö slauselman muille lainsä ä dä ntö menettelyyn osallistuville Euroopan unionin toimielimille sekä jä senvaltioiden parlamenteille. Puhemies pyytä ä neuvostoa esittä mä ä n kantansa komission työ ohjelmaan ja parlamentin pä ä tö slauselmaan. 4. Jos toimielin ei kykene noudattamaan annettua aikataulua, sen on ilmoitettava viivä stymisen syyt toisille toimielimille ja ehdotettava uutta aikataulua (kursiivi KP). Vä littä minen, pyytä minen ja ilmoittaminen ovat ilmauksia sille, että parlamentin pä ä tö ksiltä puuttuu auktoritatiivinen asema unionissa. Neuvoston ”pyytä misen” voi tulkita viitteeksi kaksikamarijä rjestelmä ä n, mutta pä ä tö slauselman ”vä littä minen” viittaa pikemminkin vanhan sä ä tyedustuslaitoksen mallin mukaiseen unionin sisä iseen neuvottelujä rjestelmä ä n. Parlamentin anteeksipyyntö , että se ei ”kykene noudattamaan annettua aikataulua”, on myö s outo nykyparlamenteissa yleisesti kä ytetyn aikataulusopimuksen eli giljotiinin (ransk. guillotine) sovellus unionin sisä iseen valtakamppailuun. Parlamentin jä senten poliittinen riippumattomuus Työ jä rjestyksen toisessa pykä lä ssä julistetaan EP:n keskeinen parlamentaarinen periaate, imperatiivisen mandaatin kielto: “Euroopan parlamentin jä senet ovat edustajantoimessaan itsenä iset. Heitä eivä t sido mitkä ä n ohjeet, eivä tkä he saa ottaa vastaan sitovia toimintaohjeita.” Imperatiivisen mandaatin kielto on vä lttä mä tö n edellytys parlamentin 117 jä senten mahdollisuudelle debatoida puolesta ja vastaan, toimia edustajina eikä pelkkinä valitsijoidensa valtuutettuina. Se erottaa parlamentit sä ä tyedustuslaitoksista, keskiaikaisten kiltojen tai 1900-luvun korporatististen teorioiden intressiedustuksesta, neuvostoista tai “lä hettilä iden kongressista”, kuten Edmund Burke (1774) parodioi vaalipiiripohjaista sidottua mandaattia. Toinen parlamentaarikkojen ”tasavaltalaisen” vapauden aspekti riippuvuuden vastakohtana (esim. Skinner 2006) sisä ltyy ”parlamentaariseen koskemattomuuteen”, josta Britanniassa on kä ytetty ilmausta freedom from arrest. Sen keskeinen periaate on turvata parlamentin tä ysilukuisuus mm. jä senten mielivaltaisia pidä tyksiä vastaan. Esimeriksi Suomessa koko Sosialistisen työ vä enpuolueen eduskuntaryhmä n pidä tys vuonna 1923 sai presidentti Stå hlbergin pä ä ttä mä ä n eduskunnan hajotuksesta, koska hä n ei hyvä ksynyt uuteen ”tynkä eduskuntaan” sisä ltyvä ä voimasuhteiden muutosta. Nykyaikana parlamentaarisella koskemattomuudella on merkitystä ennen muuta oman puolueryhmä n painostuksen torjumisen vä lineenä . Tä ltä kannalta mielenkiintoinen on EP:n työ jä rjestyksen 6. artiklan 4. momentti: Erioikeuden tai vapauden puolustamista koskevissa tapauksissa [asiasta vastaava] valiokunta toteaa, muodostavatko olosuhteet hallinnollisen tai muun esteen parlamentin kokouspaikkaan matkustavien tai sieltä palaavien jä senten vapaalle liikkumiselle, mielipiteen ilmaisemiselle tai ä ä nestyskä yttä ytymiselle heidä n hoitaessaan edustajantoimeensa kuuluvia tehtä viä tai kuuluvatko kyseiset olosuhteet erioikeuksista ja vapauksista tehdyn pö ytä kirjan 9 artiklassa tarkoitettuihin asioihin, jotka eivä t kuulu kansallisen oikeuden alaan, ja tekee ehdotuksen, jossa kehotetaan asianomaista viranomaista tekemä ä n tarvittavat johtopä ä tö kset. Tulkitsen ”olosuhteiden” tarkoittavan tä ssä jä senen omassa puolueessa kokemaansa painostusta ja pelottelua. Momentin loppupuoli vaatiikin kansallisten lainsä ä dä ntö jen muuttamista niin, että EP:n jä senen parlamentaarinen vapaus turvataan. Tä mä on hyvä esimerkki EP:n pyrkimyksestä turvata kansalaisten vapautta vaatimalla jä senvaltioiden lainsä ä dä ntö ä muutettavaksi. 118 Parlamentin jä senten vapauden ja riippumattomuuden klassinen kä ä ntö puoli on mahdollisuus rankaista jä seniä ”epä parlamentaarisesta” kä ytö ksestä . Tä mä on pitkä traditio, joka tunnetaan Westminsterissä ainakin jo 1620-luvulta. EP:n työ jä rjestyksen yhdeksä s artikla on tä ssä suhteessa mielenkiintoinen. Ensimmä isessä momentissa viitataan suhteelliseen tuoreeseen epä parlamentaarisuuden muotoon, edustajien sidonnaisuuksiin ja niiden julkisuuteen: Parlamentti vahvistaa sä ä nnö t jä sentensä taloudellisten sidonnaisuuksien julkisuudesta jä sentensä ä ä nten enemmistö llä ... tä mä n työ jä rjestyksen liitteenä olevien menettelysä ä ntö jen muodossa. Sä ä nnö illä ei voida haitata tai rajoittaa jä senen edustajantoimen hoitamista tai siihen liittyvä ä poliittista tai muuta toimintaa. EP:stä on tullut viime vuosikymmeninä erilaisten ammattimaisten lobbaajien suosittu toimintakohde. Tä mä viittaa parlamentin pä ä tö svallan lisä ä ntymiseen lainsä ä dä nnö ssä , jolloin lobbarit pyrkivä t saamaan muutoksia tai poikkeuksia joidenkin eturyhmien kannalta tä rkeissä yksityiskohdissa. EP on ryhtynyt julkistamaan jä sentensä sidonnaisuuksia yrityksiin, etujä rjestö ihin jne. Nä ihin kuulumista ei pidetä sinä nsä epä parlamentaarisena, mutta EP edellyttä ä , että sidonnaisuudet ovat julkisesti tiedossa. Kuudennen artiklan 2. momentissa tulevat epä parlamentaarisen puheen ja kä ytö ksen klassiset teemat nä kyviin: Jä senten kä yttä ytymisen tulee ilmentä ä keskinä istä kunnioitusta, perustua Euroopan unionin keskeisissä asiakirjoissa mä ä ritettyihin arvoihin ja periaatteisiin ja kunnioittaa parlamentin arvokkuutta, eikä sen tule hä iritä parlamentin toiminnan sujuvuutta eikä työ rauhaa parlamentin rakennuksissa. Historiasta tunnetaan edustajia ja puolueita, jotka pyrkivä t sabotoimaan parlamentaarista politiikkaa myö s itse parlamentissa, kuten natsit ja kommunistit Weimarin Saksassa 1920-luvulla (ks. Mergel 2002). Euroopan parlamentti ei voi kieltä ä tä llaisten ryhmien edustajien valintaa, mutta se voi estä ä jä seniä kä yttä ytymä stä avoimesti parlamenttia tai sen jä seniä halveksivalla tavalla. Esimerkiksi Ranskan ä ä rioikeistoa 119 edustavaa Jean-Marie LePeniä on EP:ssa useampaan otteeseen rangaistu tä mä n pykä lä n perusteella. EP ei luettele yksittä isiä epä parlamentaariksiksi luokiteltuja ilmauksia. Artiklan kolmas momentti osoittaa sen, kuinka puhe ”epä parlamentaarisesta kä ytö ksestä ” on suhteutettava edustajien sananvapauteen. ”Tä mä n artiklan soveltaminen ei saa rajoittaa millä ä n tavoin parlamentin keskustelujen eloisuutta eikä jä senten sananvapautta.” Sanonta kuitenkin peittä ä juuri ne ongelmat, jotka nousevat esiin sananvapauden ja parlamentin halveksunnan joutuessa vastakkain. EP:n jä seniltä ammattipoliitikkoina voi toki edellyttä ä tiettyä paksunahkaisuutta pilkan kohteena. Työ jä rjestyksen 52. artiklassa kä sitellä ä n rangaistuksia epä parlamentaarisesta kä ytö ksestä : Puhemies kehottaa jä sentä , joka hä iritsee istunnon asianmukaista kulkua tai jonka kä yttä ytyminen ei ole 9 artiklan asiaa koskevien mä ä rä ysten mukaista, palaamaan jä rjestykseen. 2. Jos rikkomus toistuu, puhemies kehottaa uudelleen jä sentä palaamaan jä rjestykseen, ja asia merkitä ä n istuntopö ytä kirjaan. 3. Jos hä irintä jatkuu tai jä sen rikkoo sä ä ntö jä uudelleen, puhemies voi kieltä ä hä ntä kä yttä mä stä puheenvuoroa ja poistaa hä net istuntosalista istunnon loppuajaksi. Jos rikkomus on erityisen vakava, puhemies voi turvautua jä lkimmä iseen toimeen myö s ilman toista kehotusta palata jä rjestykseen. Tä mä kä ytä ntö vastaa niitä periaatteita, jotka Britannian parlamentti omaksui 1870ja 1880-luvuilla torjumaan irlantilaisten jä sentensä jarrutuskeskustelussa kä yttä miä keinoja. Rangaistuksilla on selvä hierarkia: kehotus, pö ytä kirjamerkintä ja istuntosalista poisto. Tä ssä suhteessa jalkapallossakin noudatetaan parlamentille analogisia menettelytapoja pelissä esiintyvien vakavien ja toistuvien rikkomusten osalta, ja EP:n työ jä rjestyksen kolmas momentti tunnustaa myö s ”suoran punaisen kortin” mahdollisuuden. Työ jä rjestyksen 53. artiklassa kä sitellä ä n ankarampia rangaistuksia: Erityisen vakavissa jä rjestyshä iriö tapauksissa tai jos jä sen hä iritsee parlamentin toimintaa... , puhemies tekee asianomaista jä sentä kuultuaan perustellun pä ä tö ksen asianmukaisen seuraamuksen mä ä rä ä misestä ja 120 ilmoittaa siitä kyseiselle jä senelle sekä niiden parlamentin elinten ... puheenjohtajille, joihin tä mä kuuluu, ennen kuin ilmoittaa asiasta tä ysistunnossa. 2. Kä yttä ytymisen arvioinnissa on otettava huomioon, onko se ollut tilapä istä , toistuvaa vai jatkuvaa, sekä sen vakavuusaste... 3. Seuraamus voi olla ... a) huomautus; b) pä ivä rahan pidä ttä minen... ; c) mä ä rä aikainen kielto osallistua mihinkä ä n parlamentin toimintaan ... parlamentin tai minkä tahansa sen elimen, valiokunnan tai valtuuskunnan perä kkä isen kokoustai istuntopä ivä n ajan, rajoittamatta ... jä senen oikeutta ä ä nestä ä tä ysistunnossa jä senten kä yttä ytymissä ä ntö jä tarkoin noudattaen; d) puheenjohtajakokoukselle 19 artiklan mukaisesti tehtä vä ehdotus siitä , että asianomainen jä sen pidä tetä ä n tai erotetaan yhdestä tai useammasta tehtä vä stä , joissa jä sen parlamentissa toimii. Nä mä kin ehdotukset vastaavat Westminsterissä 1800-luvun lopulla muotoutuneita kä ytä ntö jä , joskin myö s kokemukset antiparlamentaarisista ryhmittymistä ja edustajista sekä heidä n provokaatioidensa estä misestä ovat myö s tä mä n momentin taustalla. Pä ivä rahan pidä ttä misen kaltaisia toimia on jo pitkä ä n ehdotettu eri rikkomuksista, esimerkiksi Jeremy Bentham esitti sakkoja luvattomista poissaoloista (ks. Bentham 1843, luku VI.5.). Jä senen pidä ttä minen joistakin tehtä vistä nä hdä ä n ä ä rimmä iseksi ratkaisuksi, jota varten tarvitaan vaikeutettua menettelyä , kun sen sijaan jä senten suoranaisesta erottamisesta ei puhuta mitä ä n. Puolueet parlamentissa Saksan liittotasavallan perustuslakia vastaavassa Grundgesetzissä vuodelta 1949 vapaan mandaatin rinnalla on sille vastakkainen ”puoluevaltion” periaate. Gerhard Leibholz (1951), teorian pä ä edustaja, ei kiellä vapaata mandaattia, mutta pitä ä sitä lä hes anakronistisena parlamentissa, joka jä rjestä ytyy puolueryhmien mukaan. EP:n työ jä rjestyksen 30. artikla kirjoittaa puoluemuodostuksesta: 127 1. Sen valiokunnan puheenjohtaja, johon lainsä ä tä misjä rjestyksessä hyvä ksyttä vä sä ä dö sehdotus lä hetetä ä n, antaa valiokunnalle ehdotuksen noudatettavasta menettelystä . 2. ... valiokunta nimittä ä lainsä ä tä misjä rjestyksessä hyvä ksyttä vä ä sä ä dö sehdotusta varten esittelijä n jä sentensä tai pysyvien varajä sentensä keskuudesta, jollei se ... komission työ ohjelman perusteella ole jo niin tehnyt. 3. Valiokunnan mietintö sisä ltä ä a) mahdolliset tarkistukset ehdotukseen ja nä ihin mahdollisesti liitetyt lyhyet perustelut. Mietinnö n esittelijä vastaa perusteluista, eikä niistä ä ä nestetä ; b) 55 artiklan 2 kohdan mukaisen luonnoksen lainsä ä dä ntö pä ä tö slauselmaksi; c) tarvittaessa perustelut, joihin sisä ltyy rahoitusselvitys, jossa todetaan mietinnö n mahdollisten rahoitusvaikutusten laajuus ja niiden yhteensopivuus monivuotisen rahoituskehyksen kanssa. Kunkin erityisvaliokunnan puheenjohtaja pä ä ttä ä yksityiskohtaisesta menettelystä asianomaisen lakiesityksen valiokuntakä sittelyssä . Mutta puheenjohtaja ei laadi mietintö ä , vaan valiokunta valitsee ranskalaisen rapporteur-kä ytä nnö n mukaisesti keskuudestaan ”esittelijä n”. Valiokunta voi ”tarkistaa” komissiolta tullutta esitystä , sen esittelijä laatii perustelut tarkistuksille kysymä ttä tä hä n valiokunnan hyvä ksyntä ä . Parlamentti ei voi myö skä ä n jä ttä ä huomiotta unionin budjettikehyksen sitovuutta, joka valiokunnan esittelijä n on niin ikä ä n otettava huomioon perusteluissaan. Olennaista on siis, että valiokunnan kä ymä stä debatista ei tule edes tä ysistuntoon mitä ä n muita jä lkiä kuin kannanotto ja perustelut. Kuitenkin 52. artikla antaa epä suoria viitteitä siitä mistä ja miten valiokunnassa on puhuttu: Mietinnö n laatiminen 1. Esittelijä vastaa perustelujen laatimisesta, eikä niistä ä ä nestetä . Perustelujen on kuitenkin oltava yhtä pitä viä hyvä ksytyn pä ä tö slauselmaesityksen ja valiokunnan siihen mahdollisesti ehdottamien tarkistusten kanssa. Ellei nä in ole, valiokunnan puheenjohtaja voi poistaa perustelut. 2. Mietinnö ssä ilmoitetaan siitä kokonaisuudessaan toimitetun ä ä nestyksen tulos. Jos ä ä nestyksen yhteydessä vä hintä ä n kolmannes lä snä olevista jä senistä sitä pyytä ä , ilmoitetaan mietinnö ssä myö s se, kuinka kukin jä sen ä ä nesti. 3. Jos 128 valiokunta ei ole yksimielinen, mietinnö ssä esitetä ä n yhteenveto myö s vä hemmistö ö n jä ä neistä mielipiteistä . Vä hemmistö ö n jä ä neet mielipiteet on tuotava julki ä ä nestettä essä tekstistä kokonaisuudessaan, ja niistä voidaan mielipiteen esittä jien pyynnö stä laatia enintä ä n 200 sanan pituinen kirjallinen selitys, joka liitetä ä n perusteluihin. Valiokunnan puheenjohtajalle annetaan tietty kontrollivalta esittelijä n perustelujen kirjoitusvaltaan nä hden, mutta ainoastaan niiden poistamisen suhteen. Pykä lä ssä todetaan, että valiokuntakin usein joutuu ä ä nestä mä ä n, mutta silloin kun nä in on, parlamentin on hyvä tietä ä vä hintä ä n ä ä nestysnumerot, ja jos kolmasosa asettuu mietinnö n hylkä ä misen kannalle, myö s sen vastustajien nimet. Korvikkeena debatille mietinnö ssä esitetä ä n ”yhteenveto” vä hemmistö n mielipiteistä . Vä hemmistö voi sitä ”pyytä essä ä n” toimittaa osaksi perusteluja lyhyen kirjallisen selostuksen poikkeavasta kannasta. Monien parlamenttien valiokunnissa vä hemmistö n mielipiteet jä ä vä t tuntemattomaksi, mutta kun EP:ssä valiokunnan mietintö edeltä ä debattia, eikä seuraa toista kä sittelyä , kuten Westminsterissä , jonkinlainen vä hemmistö n perustelujen tuntemus on edellytys pohjaksi tä ysistuntodebatille. Parlamentin suvereenisuudesta ja proseduraalisesta itsenä isyydestä oudolla tavalla poikkeaa se, että 54. artiklan mukaan komissio ja neuvosto saavat sanoa kantansa mietinnö stä ennen kuin se tulee parlamentin tä ysistuntoon. 1. Ennen kuin asiasta vastaava valiokunta toimittaa lopullisen ä ä nestyksen lainsä ä tä misjä rjestyksessä hyvä ksyttä vä stä sä ä dö sehdotuksesta, se pyytä ä komissiota ilmoittamaan kantansa kaikkiin valiokunnan hyvä ksymiin ehdotusta koskeviin tarkistuksiin ja neuvostoa esittä mä ä n nä kemyksensä . 2. Jos komissio ei pysty ilmoittamaan kantaansa tai jos komissio ilmoittaa, että se ei ole valmis hyvä ksymä ä n kaikkia valiokunnan hyvä ksymiä tarkistuksia, valiokunta voi lykä tä lopullista ä ä nestystä . 3. Tarvittaessa komission kanta sisä llytetä ä n mietintö ö n. Suvereeni parlamentti ei koskaan ”pyydä ” hallitukselta mitä ä n, vaan hallituksen kanta saatetaan valiokunnan tietoon sen jä senten 129 vä lityksellä . Jos hallitus ei hyvä ksy parlamentin kantaa, se saattaa vetä ä esityksensä pois, mutta tä tä mahdollisuutta ei EP:ssä ole, vaan komissio esiintyy ikä ä n kuin vieraana suurvaltana, joka vaatii parlamenttia joko hyvä ksymä ä n oman kantansa tai lykkä ä mä ä n pä ä tö ksentekoa. Tosin komissio tietysti voi – kuten parlamentaarinen hallituskin – ilmoittaa hyvä ksyvä nsä valiokunnan tekemä t muutokset. Sen sijaan missä ä n parlamentaarisessa maassa hallituksen tai viranomaisen – kummaksi komissio tä ssä nyt tulkitaankaan – kantaa ei voida liittä ä valiokunnan mietintö ö n, joka siirtyy parlamentin tä ysistuntoon. Tä mä komission ja osin neuvoston sekaantuminen valiokuntamenettelyyn mahdollistaa valiokuntavaiheen ajoittuminen ennen tä ysistuntoa (ks. Ilbert 1912). Jos komissaarit ministereinä pysyisivä t Britannian parlamentin, Saksan liittopä ivien tai Suomen eduskunnan kä ytä nnö n mukaisesti hallituksen jä seninä , he voisivat tä ysistunnossa ilmoittaa, hyvä ksyykö hallitus valiokunnan tekemä t muutokset tai niiden perustelut vai ei. Komission ja neuvostot erioikeudet nä kyvä t myö s puheenvuorojen jaossa valiokuntien mietinnö stä kä ytä vä ssä debatissa (artikla 49): Mietinnö stä kä ytä vä ssä keskustelussa komissiolle ja neuvostolle myö nnetä ä n puheenvuoro yleensä heti sen jä lkeen, kun esittelijä on esitellyt mietinnö n. Komissiolle, neuvostolle ja esittelijä lle voidaan myö ntä ä lisä puheenvuoroja ... jä senten kannanottoihin vastaamiseksi. ... 13. Puhemies pyrkii pä ä semä ä n yhteisymmä rrykseen komission, neuvoston ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan kanssa niille myö nnettä vä n puheajan ... jaosta. Toisin sanoen keskustelu valiokunnan mietinnö stä on paikka, jossa valiokunnan esittelijä n lisä ksi myö s muut EU:n instituutiot saavat puheenvuoron, vielä pä ennen EP:n omia jä seniä . Tä mä on selvin esimerkki siitä , kuinka hallitusten, byrokratian ja jä senvaltioiden intressit sekaantuvat parlamentin itsenä iseen pä ä tö ksentekoon, osoittavat suoranaista epä luuloa parlamenttia kohtaan ja pyrkivä t kontrolloimaan sitä sen sijaan, että parlamentin tulisi kontrolloida niitä . 130 Parlamentaarisen ajan jako Aika on parlamentaarisessa menettelyssä keskeinen pelivä line (vrt. Palonen 2012b). Parlamentarismin keskeinen idea on varata riittä vä sti aikaa esitysten debatoinnille eri nä kö kulmista (kolme kä sittelyä , tä ysistunnon ja valiokuntien rotaatio jne.). Tä ssä kin kysymyksessä brittitraditio tarjoaa hyö dyllisen vertailukohdan. Westminsterin menettelytapareformit 1800-luvun jä lkipuoliskolla olivat vastaus siihen vuoden 1832 parlamenttireformista alkaneeseen ”momentumiin”, jolle oli tunnusomaista sekä parlamentin asialistan piteneminen että ä ä nestä jien taholta noussut uusi odotus, että jokainen parlamentin jä sen kä yttä ä puheenvuoroja tä ysistunnoissa. Tä mä tukkeutti parlamentin aikataulun ja tarjosi suotuisan tilaisuuden irlantilaisten systemaattiselle jarrutukselle vuoden 1880 tienoilla. Tarvittiin muutoksia, joilla sekä rajoitettiin aikaa kuluttavia seikkoja istunnoissa että pyrittiin parlamentaarisen ajan reiluun jakoon sekä jä senten että kysymysten sisä llö n suhteen. Parlamentin toimintakyky saatiin palautetuksi, joskin hallituksen etusija parlamentaarisissa aloitteissa vahvistui, ä ä rimmä isinä keinoina clô turen eli debatin nopeutetun pä ä ttä misen ja giljotiinin eli esitykselle varatun kokonaisajan mä ä rittä minen. Kuitenkin 1900-luvun kuluessa sekä opposition että parlamentin takapenkkilä isten on Britanniassa onnistunut hankkia tilaisuuksia oma-aloitteiseen debattiin (vrt. Campion 1958; Griffi th & Ryle 2003). Parlamentaarisen ajan niukkuus on nykyisin ongelma kaikissa parlamenteissa. Sitä ei voi poistaa lyhentä mä llä esityslistaa, jolloin parlamentti jä ttä isi sovinnolla aikaansa hallitukselle ja byrokratialle. Aikaa voidaan tiettyyn rajaan asti delegoida parlamentin sisä llä valiokunnille, alaspä in alueja paikallishallinnolle tai ylö spä in Euroopan parlamentille. Nä in tehtä essä siirretä ä n ajan niukkuutta ja sen jakamisen politiikan vaikeutta. Tä tä taustaa vasten voi analysoida EP:n työ jä rjestyksestä esiin luettavissa olevaa parlamentaarisen ajan politiikkaa. Artikla 49 kä sittelee ”puheajan jakamista ja puhujaluetteloa”. 1. Puheenjohtajakokous voi tehdä parlamentille ehdotuksen keskusteluun varatun puheajan jakamisesta. Parlamentti pä ä ttä ä ehdotuksesta ilman keskustelua. 2. Jä sen ei saa kä yttä ä puheenvuoroa, ellei 131 puhemies ole sitä hä nelle myö ntä nyt. Jä senet puhuvat omalta paikaltaan ja osoittavat puheenvuoronsa puhemiehelle. Jos puhuja poikkeaa kä siteltä vä stä asiasta, puhemies kehottaa hä ntä palaamaan asiaan. 3. Puhemies voi laatia tietyn keskustelun ensimmä istä osaa varten puhujaluettelon, joka kä sittä ä yhden tai useamman puheenvuorokierroksen, jossa puheenvuoron kä yttä ä halutessaan kukin poliittinen ryhmä ryhmien koon mukaisessa jä rjestyksessä sekä yksi sitoutumaton jä sen. 4. Kyseiseen keskustelun osaan varattu puheaika jaetaan seuraavien perusteiden mukaisesti: a) ensimmä inen osuus puheajasta jaetaan tasan kaikkien poliittisten ryhmien kesken; b) toinen osuus puheajasta jaetaan poliittisten ryhmien kesken niiden jä senten kokonaismä ä rä n mukaisessa suhteessa; c) sitoutumattomille jä senille myö nnetä ä n kokonaispuheaika. EP:n lä htö kohta ei ole siis puheajan vapaus, vaan pä ä sä ä ntö nä sovelletaan giljotiinimenettelyä ja siitä pä ä tetä ä n ilman debattia. Paikaltaan puhuminen on EP:ssä myö s ajan sä ä stä misen keino. Puhujalista on monipuolueparlamenteissa yleinen kä ytä ntö , samoin puheenvuorojen kä yttö ryhmä n suuruuden mukaisessa jä rjestyksessä . Sen sijaan ajan kiintiö inti kahdella eri periaatteella on EP:n erityinen jä rjestely, joka lujittaa ryhmä puheenvuorojen asemaa ja vaikeuttaa spontaania debattia, jolle kuitenkin pyritä ä n luomaan korvikkeita, kuten huolehtiminen puheenvuorojen tasapuolisesta jaosta puolueiden ja jä senvaltioiden kesken. Vanha Westminsterin periaate kysymysten erillisyydestä hylä tä ä n, kun eri kohdille myö nnetä ä n ”yhteinen kokonaispuheaika” (Artikla 49, momentti 5). Tä ssä debatti sovitetaan kalenteriin eikä kalenteria debattiin, jolle varataan kuitenkin mahdollinen rä stiin jä ä vä aika. Puolen minuutin kysymykset ja vastaukset voidaan nä hdä yhtenä debatin elä vö ittä misen keinona, ”jos puhemies on vakuuttunut, että keskustelu ei tä stä hä iriinny” (Artikla 49, momentti 8). Kymmenes momentti antaa puhemiehelle vallan jä ttä ä pö ytä kirjasta pois vä lihuudot ja karsia ylipitkien puheenvuorojen tekstiä . Jä senten puuttuvan aloiteoikeiden ja kyselytunnin suhteen EP:ssä on myö s kä ytö ssä korvikkeita. Artikla 150 esittä ä : Puhemies myö ntä ä kunkin istuntojakson ensimmä isessä istunnossa enintä ä n 30 minuutin ajan puheenvuoroja jä senille, jotka haluavat 132 kiinnittä ä parlamentin huomion poliittisesti tä rkeä ä n asiaan. Kullakin jä senellä on kä ytettä vissä ä n enintä ä n minuutin puheaika. Puhemies voi pä ä ttä ä , että myö hemmin ... tä hä n tarkoitukseen varataan toinen vastaava ajanjakso. Tä mä menettely on analoginen brittiparlamentissa kä ytö ssä oleville rivijä senten kä ynnistä mille keskusteluille, joille on luotu oma paikkansa esityslistalla. Puoli tuntia istuntokaudessa ja minuutin puheenvuoro on kovin vä hä inen uusien kysymysten nostamiseksi agendalle, mutta periaatteessa tä mä on tä rkeä askel parlamentaariseen suuntaan. Se on tunnusomainen EP:n kä ytä nnö lle luoda epä suoria debatin paikkoja alunperin debatille vä hä isen merkityksen antavan parlamentin sisä ä n. Euroopan parlamentin parlamentarisoinnin vaihtoehtoja Alussa esitetyt parlamentarismin kriteerit eivä t kaikki noin vain ole toteutettavissa Euroopan unionissa. Euroopan parlamentin muuttaminen suvereeniksi parlamentiksi suhteessa niin kansallisiin parlamentteihin kuin muihin EU:n instituutioihin ei ole lä hitulevaisuudessa reaalinen vaihtoehto. EU:n poliittisen kulttuurin parlamentarisointi edellyttä ä sitä , että Euroopan parlamentti itse parlamentarisoidaan ensiksi. Sen vuoksi rajoitan seuraavan spekulaation tä hä n tavoitteeseen. Nä en kolme realistista mahdollisuutta Euroopan parlamentin parlamentarisointiin: komission valinnan ja epä luottamuksen mahdollisuuden tä ysi parlamentarisointi, menettelytapojen parlamentarisointi sekä hallinnon parlamentaarisen kontrollin vahvistaminen. Nä mä eivä t sulje pois toisiaan, pikemminkin vahvistavat toisiaan, mutta kysymys onkin, mistä parlamentarisointi tulisi aloittaa. Komission valinnan ja epä luottamuslauseen mahdollistuminen on kä ynnistä nyt komission muuntumisen preussilaistyyppisestä superbyrokratiasta parlamentaarisen hallituksen suuntaan. Kuitenkin työ jä rjestyksen mukaan komissio sekaantuu parlamentin esityslistaan ikä ä n kuin ulkopuolisen mahdin, ei parlamentaarisesti vastuullisen hallituksen, tavoin. Komission esitysoikeus EP:lle tulisi muuttaa vastaamaan parlamentaarisen hallituksen tekemiä esityksiä , joita tä ydentä ä edusta- 133 jien aloiteoikeus. Viikoittaisten kyselytuntien jä rjestä minen komissaareille ei pitä isi olla ylivoimaista – heidä n ei tarvitsisi olla fyysisesti lä snä parlamentin istunnoissa. Radikaalimpi muutos olisi komissaarien valinta parlamentin jä senten keskuudesta. Bagehotin perustelut sille, miksi parlamentaarinen ministeri, joka on vaihdettavissa suhteellisen lyhyin vä liajoin (Bagehot 1867, 125–140), on tä rkeä sekä parlamentin että viraston suuntaan, eivä t ole menettä neet ajankohtaisuuttaan. Toinen mahdollisuus olisi uudistaa EP:n työ jä rjestystä siten, että lainsä ä dä ntö - ja ä ä nestyskeskeisestä parlamentista siirrytä ä n debatoivaan parlamenttiin. Pelkistetysti ranskalaisen parlamentaarisen tradition piirteet tulisi korvata brittilä isellä traditiolla. Nä iden erot koskevat debatin asemaa suhteessa ä ä nestykseen, vaihtoehtoisten nä kö kulmien merkitystä debatissa sekä esityksen kä sittelyä ensin tä ysistunnossa ennen kuin se lä hetetä ä n valiokuntiin. Nä ihin liittyy myö s julkisten debattien etusija kulissientakaisiin neuvotteluihin nä hden. Nyt debatin merkitystä pyritä ä n korostamaan erilaisin korvikejä rjestelyin, jotka pakostakin jä ttä vä t parlamentaarisuuden marginaaliin. Hallituksen ja edustajien aloiteoikeus – joka on toteutettavissa osin riippumatta siitä , kuinka pitkä lle komissio parlamentarisoidaan – luontevasti edellyttä ä asioiden tuomista ensin tä ysistuntoon ja lä hetekeskusteluun ennen kuin ne voidaan lä hettä ä valiokuntaan. Luultavasti tä mä menettely olisi sovitettavissa yhteen myö s esittelijä ä n nojaavan valiokuntalaitoksen kanssa, jos kompromissia ranskalaisen tradition kanssa tarvitaan. Kolmas suunta edetä olisi komission, neuvoston ja kansallisten ministeriö iden ja muiden viranomaisten parlamentaarisen kontrollin mahdollistaminen tai tehostaminen. Weberin mukaan brittilä isen parlamentarismin suuri etu on se, että jokainen jä sen joutuu generalistien valiokunnissa perehtymä ä n hallintoon ja kontrolloimaan sitä (ks. myö s Palonen 2014). Tä mä kin edellyttä isi EP:n valiokuntalaitoksen uudistamista siten, että lainsä ä dä nnö n rinnalle hallinnon kontrolli sekä unionin että kansallisella tasolla tulisi niiden tehtä vä ksi. Tä mä edellyttä isi europarlamentaarikkojen valiokuntatyö n luonteen perinpohjaista muuttamista sekä EP:n sihteeristö n vahvistamista hallinnon parlamentaarista kontrollia tehostavaksi. 134 Kirjallisuusluettelo Arendt, Hannah. 1960. Vita activa. Mü nchen: Piper. Bagehot, Walter. 1867 [2001]. The English Constitution edited by Paul Smith. Cambridge: Cambridge University Press. Bentham, Jeremy. 1843. An Essay on Political Tactics. Teoksessa Collected Works of Jeremy Bentham, vol. 2. Edinburgh: William Tait. http://oll.libertyfund. org/title/1921/113915 Burke, Edmund. 1774 [1999]. Speech to the Electors of Bristol. Teoksessa Selected Works of Edmund Burke 4, Indianapolis: Liberty Fund. http://oll. libertyfund.org/title/659/20392 Campion, Gilbert. 1958. An Introduction to the Procedure of the House of Commons, Third edition. London. Griffi th, J.A.G. and Ryle, Michael. 2003. Parliament: Functions, Practices and Procedures. Second edition by Robert Blackburn and Andrew Kinnon. London: Sweet & Maxwell. Haapala, Taru. 2012. “That in the opinion of this House”: The parliamentary culture of debate in the nineteenth-century Cambridge and Oxford Union Societies. Vä itö skirja Jyvä skylä n yliopisto. Ilbert, Courtney. 1912. Methods of Legislation. London: University of London Press. https://openlibrary.org/works/OL3218889W/Methods_of_legislation Leibholz, Gerhard. 1951 [1967]. Reprä sentativer Parlamentarismus und parteienstaatliche Demokratie. Teoksessa Kurt Kluxen (toim.), Parlamentarismus. Kö ln: Kiepenhauer & Witsch, 349–360. Mergel, Thomas. 2002. Parlamentarische Kultur in der Weimarer Republik. Dü sseldorf: Droste. Palonen, Kari. 2010. “Objektivitä t” als faires Spiel. Wissenchaft als Politik bei Max Weber. Baden-Baden: Nomos. Palonen, Kari. 2012a. Der Begriff des Parlamentarismus bei Max Weber. Teoksessa Olaf Asbach et.al. (toim), Zur kritischen Theorie der politischen Gesellschaft. Festschrift Michael Th. Greven. Wiesbaden: Springer-VS Verlag, 195–206. Palonen, Kari. 2012b. Parlamentarismi retorisena politikkana. Tampere: Vastapaino. Palonen, Kari. 2012c. Towards a History of Parliamentary Concepts. Parliaments, Estates and Representation 32, 123–138. Palonen, Kari. 2014. Was Max Weber Wrong about Westminster? History of Political Thought vol. 35, 519-537. Palonen, Kari & Wiesner, Claudia. 2016. Second Chamber, “Congress of Ambassadors” or Federal Presidency? Parliamentary and nonparliamentary 135 aspects in the European Council’s rules of procedure. Parliaments, Estates & Representation 36, 71–89. Redlich, Josef. 1905. Recht und Technik des Englischen Parlamentarismus. Leipzig: Duncker & Humblot. Skinner, Quentin. 2006. Rethinking Republican Liberty. History Workshop Journal 61, 156–170 Tiilikainen, Teija. 2011. The European Parliament in the EU’s Political Order. Teoksessa Claudia Wiesner, Tapani Turkka ja Kari Palonen (toim.), Parliament and Europe. Baden-Baden: Nomos, 25–40. Weber, Max. 1904 [1973]. Die ‘Objektivitä t’ sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis. Teoksessa Johannes Winckelmann (toim.), Gesammelte Aufsä tze zur Wissenschaftslehre. Tü bingen: Mohr, 146–214. Weber, Max. 1917 [1984]. Wahlrecht und Demokratie in Deutschland. Teoksessa Wolfgang J. Mommsen (toim), Max-Weber-Studienausgabe 1/15. Tü bingen: Mohr, 155–189. Weber, Max. 1918 [1988]. Parlament und Regierung im neugeordneten Deutschland. Teoksessa Wolfgang J. Mommsen (toim.), Max-Weber-Studienausgabe I/15. Tü bingen: Mohr, 202–302. Weber, Max. 1919 [1991]. Der Reichsprä sident. Teoksessa Wolfgang J. Mommsen (toim.), Max-Weber-Studienausgabe I/16. Tü bingen: Mohr, 75–77. Wiesner, Claudia. 2014. The European Parliament as Special Parliament and Political Actor: Dissensus, debate and deliberation as tools. Teoksessa Kari Palonen, José María Rosales, ja Tapani Turkka (toim.), The Politics of Dissensus: Parliament in Debate. Santander: Cantabria University Press & McGraw Hill, 101–124. 136 ”Parlamentarismi poliittisena aikapelinä” 25 vuotta myöhemmin Parlamentin ajasta parlamentaariseen aikaan1 Vuoden 1998 Politiikan tutkimuksen päivillä esittämäni ”Parlamentarismi poliittisena aikapelinä” nojasi alkavan akatemiaprofessuurini tutkimussuunnitelmaan. Se julkaistiin Politiikassa (1998) ja revisioituna v. 2012 kokoelmassani ”Parlamentarismi retorisena politiikkana”. Esityksessäni arvioin lyhyesti tuota artikkeliani, mutta tulkitsen otsikkoa myöhemmän tutkimukseni näkökulmasta Toteutin tutkimussuunnitelman idean, joka nojautui Reinhart Koselleckin Verzeitlichung-käsitteen tulkintaan siitä, että menneellä, nykyisellä ja tulevalla oli kullakin oma menneensä, nykyisensä ja tulevansa. Parodioin artikkelissa iskulausetta ”Valtiomies ajattelee seuraavia sukupolvia, poliitikko ajattelee seuraavia vaaleja”, joka oli työnimenä kirjalleni The Politics of Limited Times (Nomos 2008). Kirja on sormiharjoitus parlamentaariseen politiikkaan perehtymisestä. Myöhemmin analysoin Westminster-parlamentin menettelytapoja ja retoriikkaa sekä digitalisoituja täysistuntodebatteja. The Politics of Parliamentary Procedure (Budrich 2014), From Oratory to Debate (Nomos 2016), Parliamentary Thinking. Procedure, Rhetoric and Time-teoksissa (Palgrave 2018) sekä Politik als parlamentarischer Begriff (Budrich 1 Esitelmä Politiikan tutkimuksen päivät, Jyväskylän yliopisto 11.–12.5. 2023. Kiitän Kia Lindroosia pitkäaikaisista keskusteluista politiikan ajasta ja ajan politiikasta ja Mira Södermania myös jo usean vuoden ajalta jalkapallon ja (muun) politiikan ajalla pelaamisen suhteista. 143 Amendment proposed, in page 2, line 16, to leave out the word “man,” in order to insert the word “person,”—(Mr. Mill,)—instead thereof.”, Näin kumouksellinen naisten äänioikeus olisi ollut toteutettavissa yhtä sanaa muuttamalla. Tällainen menettelytapasääntöjä yksinkertaisesti käyttävä poliittinen mielikuvitus paljolti puuttuu eduskunnasta ja muista mannermaisista parlamenteista. Toinen keskeinen edustajien valtaoikeus on lykkäysesitys (engl. adjournment), jonka hyväksymisestä äänestetään välittömästi esityksen teon jälkeen. Lykkäysesityksillä on eri poliittisia käyttötapoja: ne voivat antaa edustajalle tilaisuuden välttää kannan ottamista, lisätä aikaa puolueen kannan muodostamiseen ja kompromissien valmisteluun, mutta myös esityksen viivyttämiseen siten, että sitä ei ehditä käsitellä kuluvan istuntotai vaalikauden aikana, vaan esitys ”haudataan hiljaisuudessa” esimerkiksi siirtämällä se uuteen valiokuntaan käsiteltäväksi. Westminsterin käytäntö on ollut erottaa päivämäärän sisältämät lykkäysesitykset epämääräiseen aikaan lykätyistä (latinaksi sine die), mikä siis tarkoittaa hiljaista hautaamista ilman, että edustajat saisivat mainehaittaa siitä, että he ovat puoltaneet tai vastustaneet esitystä. Edustajan valtaoikeuksiin kuuluu myös kysymyksen käsittelyn keskeyttäminen ”työjärjestyspuheenvuorolla”, joka puhemiehen on myönnettävä pyytäessä. Edustaja voi huomauttaa, että käynnissä oleva puheenvuoro ei kohdistu esityksen sisältämään ”asiaan”, erityisesti päätöslausumaesitykseen tai koskea puhujan ”epäparlamentaarista kielenkäyttöä” tai yleensä ”epäparlamentaarista käytöstä” istuntosalissa. Näissä suhteissa puhemiehellä on valta päättää, onko asia niin kun pyytäjä esittää, rajatapauksessa voidaan myös puhemiehen menettely asettaa äänestykseen. Vaatimattomasta alusta 1800-luvulla käynnistyivät edustajien ”kysymykset” – suomessa käytetään usein termiä ”kysely” – ministereille. Niiden määrä on moninkertaistunut ja niiden merkitys on ohittanut edustaja-aloitteiden tärkeyden. Edustajien profi loitumisen kannalta suullinen ”kyselytunti” ministereille on muodostunut keskeiseksi hallituksen ja opposition politiikan sekä ministerien ja kysyvien edustajien poliittisen profi loitumisen instrumentiksi. 144 Kysymyksiä on parlamenteissa eri asteisia – esimerkiksi Saksan liittopäivillä erotetaan toisistaan Kleine ja Große Anfrage, joista jälkimmäinen on lähinnä puolueryhmien politiikan instrumentti. Erityinen merkitys on tietysti epäluottamuslause-esityksillä, jotka eduskunnassa on pääsääntöisesti keskitetty ”välikysymyksen” yhteyteen oppositiopuolueiden vahvimpana keinona kontrolloida – joskaan ei enää käytännössä kaataa – hallitusta. Weimarin tasavallan kokemusten jälkeen Länsi-Saksan Grundgesetz vuodelta 1949 otti käyttöön vaikeutetun menettelyn hallituksen kaatamiseksi, ns. konstruktiivisen epäluottamuslauseen (konstruktives Mißtrauensvotum), joka edellyttää tuekseen parlamentin jäsenten enemmistöä ja nimettyä ehdokasta uudeksi liittokansleriksi. Nämä esimerkit havainnollistavat sitä, kuinka parlamentaarinen politiikka tarjoaa säännöllisiä ja toistuvia tilaisuuksia edustajille poliittisiin siirtoihin (engl. moves). Ne poikkeavat kairos-mallista kahdessa suhteessa: ne eivät ole mitään harvinaisia poikkeustilanteita ja niiden suhteen ei kuinkaan ole selvää, että tilaisuuden käyttö olisi aina poliittisesti viisasta, vaan päinvastoin on harkittava erikseen, mihin tilaisuuksiin tulee ”tarttua” ja mitkä on parempi jättää käyttämättä. Parlamentaarisessa käytännössä yksityisen edustajan kannattaa huolellisesti valita suhteellisen harvoja tilaisuuksia, joissa hän haluaa sekaantua asioihin. Kaikkien tilaisuuksien käyttö merkitsisi pikemminkin parlamenttia lamauttavaan jarrutukseen turvautumista, jota ei pidä sulkea pois politiikan keinovalikoimasta, mutta jota kannattaa – poliittista mainetta menettämättä – käyttää vain poikkeuksellisissa tilanteissa. Esimerkit viittaavat samalla siihen, kuinka aikaa sisältävillä yksiköillä operointi on olennainen osa parlamentaarista politiikkaa. Tätä ei julkisessa keskustelussa useinkaan tunneta eikä ymmärretä, vaan keskustelu parlamentin ajasta rajoittuu ajan niukkuutta ja tuhlaamista koskeviin kysymyksiin. Parlamentaarisen ajan runsaus ja niukkuus Populaarissa keskustelussa on tapana moittia sitä, että parlamentaarikot tuhlaavat aikaansa, kun he ”vain puhuvat” eivätkä ”tee mitään” tai ”saa mitään aikaan”. Tämä viimeistään 1800-luvulta lähtien tunnettu retori- 145 nen topos tahallaan sivuuttaa sen, että puheetkin ovat tekoja, ja nimenomaan parlamentaarinen politiikka on politiikkaa (debatti-)puheilla. Thomas Macaulay (1859) käytti parlamentaarisesta hallitustavasta nimitystä ”government by speaking”. Tässä ajatustavassa äänestäminenkin on puheen muoto, debatin viimeinen siirto. Esityslista, käsittelyjärjestys ja monivaiheinen debatti viittaavat myös siihen, että parlamentaarinen politiikka operoi varaamalla kysymysten käsittelyyn riittävästi aikaa, jotta edustajat voivat harkita omaa kantaansa toistensa ajatuksia kuunnellen. Parlamentaarisen retoriikan analyytikot 1800-luvulla (ks. De Mille 1878; Holyoake 1897) ymmärsivät hyvin, että esityslistan kysymystä ei voi kunnolla ymmärtää muuten kuin tarkastelemalla sitä vastakkaisista näkökulmista. Tällä ajatuksella on sijansa myös nykyisissä parlamenteissa, erityisesti valiokuntakeskusteluissa, joihin kutsutut ulkopuoliset ”asiantuntijat” voivat tarjota hallituksen esityksiin näkökulmia, joita näiden perusteluissa ei ole otettu huomioon, kyseenalaistaa niihin sisältyviä sitoumuksia tai olettamuksia esitetyn toimenpiteen seurauksista. Edustajat itse voivat jatkaa tätä keskustelua myös ajatuskokeilla siitä, ”mitä jos ajateltaisiinkin toisin kuin mitä hallituksen esitys edellyttää”, voidakseen itse paremmin arvioida tuota esitystä, kyseenalaistaa asiantuntijain argumentteja tai tehdä tarvittaessa muutosesityksiä. Parlamentissa, erotuksista antiikin kansankokouksista tai moderneista joukkokokouksista, pidetäänkin puheenvuoroja eikä puheita, mutta monissa tapauksissa edustajien puheet poikkeavat tästä käytännöstä, joko tahattomasti tai tahallisesti. Westminster-parlamentarismi tuntee viimeistään 1700-luvulta erilaisia keinoja tällaisten puheiden kahlintaan. Yksi näistä on edellä mainittu mahdollisuus vaatia puhujaa palaamaan ”asiaan”, jonka voi tehdä joko puhemies tai edustaja pyytämällä työjärjestyspuheenvuoron. Toinen periaate on ollut se, että täysistunnossa edustaja voi puhua kysymyksestä samassa käsittelyvaiheessa vain kerran, jolloin hän joutuu harkitsemaan sitä mitä sanoo ja missä debatin kohdassa hänen kannattaa pyytää puheenvuoroa. 1800-luvun kuluessa Britannian äänioikeusreformit (1832, 1867), parlamentin luottamuksen menettäneen hallituksen eroamisen periaatteen lopullinen hyväksyntä vuonna 1835 sekä parlamentaarista politiikkaa koskevan kiinnostuksen kasvu olivat tausta parlamentaarisen 146 agendan radikaalille pitenemiselle sekä vaalipiireistä ja paikallislehdistä nousseille vaatimuksille, että ”meidän edustajamme” tulee ”sanoa jotakin” parlamentissa riippumatta siitä, oliko hänellä ”jotakin sanottavaa”. Parlamentaarisen politiikan menestys saattoi kuitenkin kääntyä itseään vastaan.Parlamentaarisen ajan niukkuus vahvistui ja sitä opittiin käyttämään myös taktisena välineenä, ennen muuta irlantilaisten edustajien organisoimissa jarrutuskeskusteluissa 1870-luvulta alkaen. Näillä perusteilla Britannian esikuvallinen parlamentti uhkasi lamaantua. Jo aiemmin oli tehty erilaisia ehdotuksia parlamentin toiminnan ”rationalisoimiseksi” liikeyritysten mallin mukaan. Vuosisadan vaihteeseen tultaessa olikin hyväksytty, että edustajan vapaa mandaatti ja sananvapaus eivät tarkoita oikeutta puhua rajattoman pitkään, lykkäysesitysten määrää oli rajoitettu samoin kuin sitä, ettei jokaista siirtymää asiasta toiseen sallittu pidettävän tilaisuutena avata keskustelu. Radikaaleimmat parlamentaarisen ajan rajoittamisen keinot olivat clôture ja guillotine, joita ranskan termejä käytetään edelleen. Clôture viittaa aloitteeseen päättää esityslistan vireillä oleva keskustelu esim. seuraavan puheenvuoron aikana, guillotine puhemiesneuvoston ennalta päättämää käsittelyajan pituutta. Näitä reformeja kritikoitiin nimenomaan hallituksen vallan kohtuuttomasta kasvusta sekä yksittäisten edustajien (ns. takapenkkiläisten) parlamentaarisen pelivaran kutistamisesta. Tien päässä nähtiin vaara siitä, että parlamentti muuttuu pelkäksi hallituksen esitysten kumileimasimeksi (rubber stamp). Nämä vaarat ovat osoittautuneet liioitelluiksi. Silti parlamentaarisen ajan niukkuus on reaalinen ongelma, johon ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Yksi merkittävä näkökohta on fair play-periaatteen soveltaminen siihen, toisin sanoen niukan parlamentaarisen ajan reilu jako sekä edustajien että parlamentin esityslistan kysymysten kesken. Tämä edellyttää edustajilta parlamentaarisen sanottavan tiivistämisen taitoa ja kiisteltävien kysymysten vahvaa valikointia, puhemiehiltä tiukkaa linjaa puheajan pituuden rajoittamisessa jne. Silti vaarat hallituksen yliotteen säilymisestä tai jopa lujittumisesta ovat reaalisia, mitä vastaan esimerkiksi Westminsterissä vahvistettu parlamentin takapenkkiläisten puoluerajat ylittäviä yhteisiä aloitteita ja muita toimia (ks. Flynn 2012, Wright 2012, Evans ed. 2017). Westminster-kirjallisuudessa onkin nostettu esiin parlamentaarinen politiikka kaksitahoisuus. Se ei rajoitu hallituksen ja oppo- 147 sition väliseksi kamppailuksi, vaan etuja takapenkkiläisten, ts. puoluejohdon ja muiden edustajien välinen kamppailu on toinen, yhtä tärkeä ulottuvuus, mutta mannermaisissa parlamenteissa tätä ei ole tunnustettu, mikä passivoi etenkin hallituspuolueiden takapenkkiläisiä. Parlamentaariset pelitavat Veikko Vennamon ”pelin politiikan” paheksuminen on parlamentista puhuttaessa harvinaisen epäonnistunut retorinen fi guuri. Parlamentaarisessa politiikassa ajalla pelaaminen ei ole vain poliittisen taktiikan väline, vaan, kuten olen edellä esittänyt, osa itse politiikan parlamentaarista tyyliä, jolla parlamentin esityslista ja käsittelyjärjestys muodostetaan. Ajalla pelaaminen ei rajoitu pelkkään policyyn, tietyn ohjelman tai linjan ”toteuttamiseen”, mihin viittaa tulkinta parlamentista lainsäädäntökoneena, joka voi olla enemmän tai vähemmän tehokasta. USA:n kongressi, joka parlamenteista tullee lähimmäksi lainsäädäntökoneen ideaalia, ei suinkaan ole onnistunut poistamaan ajalla pelaamista, vaan siellä esimerkiksi esitysten hautaaminen valiokuntiin on aina ollut keskeinen keino estää ei-toivottuja muutoksia. Näin siis aikaulottuvuus on parlamentaarisen menettelytavan ydintä, jota kukaan edustaja tai tutkija ei voi sivuuttaa. Parlamentaariseen politiikkaan kontingenssia, pelivaraa, toisin toimimisen mahdollisuuksia, on rakennettu sisään sekä parlamentaariseen menettelyyn että parlamentaarisiin käytäntöihin, eli ”pelattavaa” on niin paljon, että kukaan ei voi käyttää kaikkia esiin nousevia tilaisuuksia. Toisin sanoen poliitikkojen on parlamentissa valittava, mitkä ovat sellaisia tilaisuuksia, joita edustaja katsoo osaavansa käyttää, esimerkiksi milloin käyttää puheenvuoron täysistunnossa: monesti harvoin puhuvaa kuunnellaan mieluummin kuin usein puhuvaa. Välihuudot ovat usein spontaaneja, mutta silti niistä voi tehdä keskeisen osan omaa parlamentaarista profi iliaan. Valiokunnassa edustaja voi profi loitua muutosesitysten tekijänä, mahdollisesti perustellen esitystä pelkkänä tyyliseikkana olettaen, että muut jäsenet eivät ymmärrä tiettyyn sanamuotoon kätkettyä poliittista juonta. Parlamentaarinen pelitaito on aina myös suhteellista. Henkilökohtaisen repertoaarin luominen antaa tekijälle pelivaraa: menettelytapo- 148 jen hallinta – Westminster-kielellä ”tunne Erskine May”– on periaatteessa erinomainen keino vahvistaa parlamentaarista pelitaitoaan. Thomas Erskine May (1815–1886) oli Britainnian parlamentin pitkäaikainen virkailija, joka julkaisi kommentaarinsa menettelytavasta ensi kertaa vuonna 1844, toimitti elinaikanaan yhdeksän editioita, joiden sisältö laajeni ja tarkentui, erityisesti ajan niukkuuden ja rajoitusten huomioon ottamisen vuoksi, ja jonka kommentaari on nykyään osa brittiparlamentin menettelytapasäännöstä, nyttemmin saatavissa myös digitoituna (https://erskinemay.parliament.uk). Ranskan parlamentin sivuilta on myös saatavissa kolmannen tasavallan aikaisen parlamentin puhemiehen sihteeri Eugène Pierren kommentaariteoksen versioita eri vuosikymmeniltä (https://www.assemblee-nationale.fr/connaissance/ droit_eugene_pierre.asp). Eduskunnan menettelytavoista ei ole vastaavaa kommentaaria saatavissa: alkaisi olla aika kirjoittaa se. Toki vanhoja valtiopäiväjärjestyksiä ja eduskunnan työjärjestyksiä, joka nyttemmin on korvannut edellisen, on myös digitaalisesti saatavissa, mutta kukaan ei taida olla tutkinut sitä, kuinka merkittävää työjärjestyksellä politikointi on eri aikoina ollut eduskunnan pelityylien joukossa. Sama pätee periaatteessa parlamentaarisen retoriikan tuntemukseen. Debatin retoriikkana se poikkeaa olennaisesti klassisen puhetaidon ideaaleista: eduskunnan parhaan puhujan maine ei suinkaan ole identtinen taitavan poliitikon maineen kanssa. Nykyparlamenteissa ei ole enää aikaa ”pitää puheita” klassisessa mielessä – muutamia tilanteita, kuten valtiovarainministerin vuotuista budjetin esittelyä, lukuun ottamatta, eikä esimerkiksi antiikista peräisin olevilla puheen vaihejaoilla ole välitöntä merkitystä. Samoin esimerkiksi professoriedustajat ovat joutuneet myöntämään, että parlamentissa pitää puhua aivan eri tavoin kuin luennolla. Vaikka täysistuntopuheilla ei käytännössä juuri koskaan käännytetä edustajia muuttamaan kantaansa, on deliberatiivinen puhe, joka argumentoi esityksen heikkouksista ja vahvuuksista edelleen merkittävä, joskin aikaa vaativa puhelaji. Neuvottelupuhe ja juridinen argumentointi ovat tärkeitä valiokuntapuheissa, mutta epideiktinen, julistava puhe, ei kuulu, seremonioita lukuun ottamatta, parlamenttiin, jossa edustajat eivät saa taputtaa toisten puheille. Nykyparlamenttien aikapeliä kuvastavat kuitenkin paljon vahvemmin kuin menneinä vuosisatoina ja -kymmeninä repliikit ja välihuudot, jotka ikään kuin tiivistävät deliberatiivisen puheen retorisia ja usein provokatiivisia pointteja. 149 Poliitikkojen puheissa toistuva retorinen topos on puhe politiikasta ”joukkuepelinä”. Tämä pitää paikkansa sikäli, että puolueet toimivat ”joukkueina”, jotka asettavat ehdokkaat parlamenttiin. Joukkueretoriikkaa on usein kärjistetty puoluepiiskureiden (engl. whip) kurilla ylläpitämäksi yhtenäiseksi käytökseksi parlamentissa siten että vaalitulos ja hallitusasetelma tekisi mahdolliseksi ennustaa sen, miten kukin edustaja äänestää tai jopa sen, mitä hän sanoo täysistuntopuheissaan. Tämä kaikki sopii kuitenkin huonosti parlamentaarisen politiikan perusoletuksiin, kun se ääritapauksessa muuttaisi parlamentin enemmistön mainitsemakseni hallituksen esityksille taputtavaksi kumileimasimeksi. Nimenomaan aikaulottuvuuden merkitys tekee parlamentin ja sen jäsenten toiminnan vaikeasti ennakoitavaksi ja kontrolloitavaksi. Parlamentissa edustajat puhuvat ja äänestävät yksilöinä, ja parlamentaarinen menettely ja retoriikkaa nimenomaan ajalla pelaamista edellyttävinä käytäntöinä sekä edustajien vapaa mandaatti tekevät käytännössä mahdottomaksi täydellisen yksityisten edustajien kurissapidon. Tätä vahvistavat myös em. puoluerajat ylittävä jako puoluejohdon ja takapenkkiläisten välillä sekä myös edustajien legitiimit pyrkimykset profi - loitua ja edistää omaa parlamentaarista karriääriään. Tässä mielessä täysistuntojen poliittista ulottuvuutta voi analysoida paljolti hallitus versus oppositio -jaosta riippumatta esimerkiksi tarkasteltaessa edustajien retorisia strategioita tai käsityksiä politiikasta toimintana (ks. Palonen 2021). Parlamentin ja edustajien ajalliset pelivarat ilmaisevat myös sitä, että on harhaanjohtavaa puhua yksityisten edustajien poliittisesta voimattomuudesta. Pikemminkin heillä on niin paljon erilaisia tilaisuuksia omakohtaisiin kannanottoihin, että vaatii, kuten mainittu, huolellista harkintaa, milloin ja miten halua sekaantua parlamentaariseen peliin. Edustajien riippumaton asema sekä parlamentaarisen menettelyn ja retorisen repertoaarin tuntemus voidaan myös kokea valintoja vaikeuttavina seikkoina. Niitä voi kuitenkin käyttää poliittisina resursseina, parlamentaariseen mielikuvitukseen nojautuen, joka sisältää myös tilanneanalyysin siitä, missä asioissa, miten ja milloin voi pelata niin että oma profi ili korostuu siten, että edustajan ”nimi jää mieleen”. 150 Parlamentin moninaiset pelit Parlamentaarisen politiikan ansiona voikin nähdä ajalla pelaamisen, joka erottaa sen yksinkertaisemmista tilaisuuksista, kuten joukkokokouksissa (engl. platform speaking), puolueiden ja järjestöjen homogeenisemmalle yleisölle puhumisesta tai vaaleista ja kansanäänestyksistä, joissa kantaa ei tarvitse perustella. Kompleksisena ja ajan eri tavoin huomioon ottavana pelitilanteena parlamentaarinen politiikka on tietysti joutunut kritiikin kohteeksi eri suunnista, perinteisten auktoriteettien, tuotteiden ”valmistamiseen” suuntautuvien spesialistien tai ns. ”tavallisten ihmisten” yksinkertaisten ratkaisujen kaipuun kyseenalaistajana Kuitenkin ajatus ”pelin” poistamisesta parlamenteista merkitsisi näiden ilmeisten ansioiden kiistämistä. Pelin lopettamisen sijasta on tärkeä oppia pelaamaan (vrt. Söderman 2023). Ajalla pelaaminen on parlamenteissa monitahoista ja -kerroksista toimintaa. Agenda, käsittelyjärjestys, debattien monitahoisuus sekä puheiden debattiluonne erottavat parlamentit muista poliittisista instituutioista. Edustajille on varattu erityisiä pelivälineitä, joilla he voivat keskeyttää parlamentaarisen rutiinin ja antaa debateille uutta suuntaan, osa näistä on edustajien itsensä aikojen kuluessa hankkimia, esimerkiksi välihuutoja ei virallisesti mainita menettelytapasäännöstössä, mutta niitä on pitkään siedetty ja ne merkitään pöytäkirjaan. Ajan määrällinen käyttö ja rajoitukset sekä rajaavat edustajien pelivaraa mutta myös korostavat pelitaidon, -tyylin, ja -taktiikan merkitystä. Yksittäiselle poliitikolle on erityisen tärkeää luoda oma parlamentaarinen profi ilinsa, jolla sekä erottuu muista että voi kehittää pelityylejä, joita muiden on vaikea ennakoida. Erityisen haastavaa parlamentaariselle pelille on, että se ei ole ”jokotai-politiikkaa”. Parlamenttia pelitilanteena määrittävä aika on yhdistettävä kuluvan ajan ”reaalipolitiikkaan”, pelata on osattava sekä toistuvien että kerrallisten tilaisuuksien, sekä menettelytavan tarjoamien, itse ennalta harkittujen, poliittisen kamppailun kuluessa esiin nousevien kuin myös maailmantilanteiden käänteiden tarjoamiin pelivaroihin. Parlamentaarinen pelitaito merkitsee sekä sen tunnustamista, että ei ole mitään sääntöjä, joilla nämä pelitilanteet yleispätevästi suhteutetaan toisiinsa, vaan vaaditaan poliittista pelisilmää, joilla tulkitaan ja arvioidean eri tilannetyyppien poliittista merkitystä. 151 Palatakseni lopuksi vuoden 1998 artikkelini teemoihin, on tärkeää korostaa parlamentaarisen nykyisyyden kaksinaista luonnetta. Se yhdistyy debatin ja käsittelyjärjestyksen monikerroksisuuteen siten, että parlamentin asialista ikään kuin jakaantuu kahtia. Siihen sisältyy tietysti kullakin hetkellä käsiteltävä agendan kohta, mutta myös kaikki se mikä kulloinkin on ”käsittelyssä”, Westminster-kielellä in possession of the House, toisin sanoen kaikki mistä ei ole vielä tehty päätöstä tai minkä käsittelyä ei ole päätetty lopettaa. Kaikkiin näihin kysymyksiin edustajilla on vielä tilaisuus palata, käyttää puheenvuoro, muuttaa kantaansa tai tehdä muutostai lykkäysesityksiä jne. Tässä mielessä parlamentti havainnollistaa niitä teorioita, jotka eivät redusoi nykyisyyttä hetkellisyyteen, vaan sisällyttävät siihen kaiken millä tiettynä ajankohtana voi pelata. Lähdeluettelo (Elektroniset lähteet tarkistettu 18.5. 2023) De Mille, James 1878. Elements of Rhetoric. https://openlibrary.org/works/ OL96160W/The_elements_of_rhetoric Evans, Paul ed. 2017. Essays in the History of Parliamentary Procedure. In honour of Thomas Erskine May. London: Bloomsbury. Flynn, Paul 2012. How to Be an MP? London: Biteback. Holyoake, George Jacob 1897. Public Speaking and Debate, https://archive.org/ details/publicspeaking00holy Koselleck, Reinhart 1979. Vergangene Zukunft. Frankfurt/M.: Suhrkamp. Macaulay, Thomas Babington 1859. William Pitt, in The Miscellaneous Writings and Speeches of Lord Macaulay, vol. 3. http://www.gutenberg.org/ fi les/2169/2169-h/2169-h.htm May, Thomas Erskine 1844/2019. Erskine May’s Treatise on Law, Privileges, Proceedings and Usage of Parliament, 25 edition, https://erskinemay.parliament. uk Palonen, Kari 1998. Parlamentarismi poliittisena aikapelinä, Politiikka, 40, 58–64. — 2008. The Politics of Limited Times. Baden-Baden: Nomos. —2010. ”Objektivität” als faires Spiel. Wissenschaft als Politik bei Max Weber. Baden-Baden: Nomos. — 2014. The Politics of Parliamentary Procedure. The formation of the Westminster 152 procedure as a parliamentary ideal type. Leverkusen: Barbara Budrich. — 2016. From Oratory to Debate. Parliamentarisation of deliberative rhetoric in Westminster. Baden-Baden: Nomos — 2018. Parliamentary Thinking. Procedure, Rhetoric and Time. London: Palgrave Macmillan. — 2021. Politik als parlamentarischer Begriff . Perspektiven aus den Plenardebatten des Deutschen Bundestags. Leverkusen: Barbara Budrich. Palonen, Kari, José María Rosales ja Tapani Turkka (toim.) 2014. The Politics of Dissensus. Parliament in Debate. Santander: University of Cantabria Press/ McGraw Hill. Parliament UK, https://hansard.parliament.uk/search#EndDate Pierre, Eugène 1878/1924, Traité de droit politique, électoral et parlementaire d’Eugène Pierre, https://www.assemblee-nationale.fr/connaissance/ droit_eugene_pierre.asp Skinner, Quentin 1996. Reason and Rhetoric in the Philosophy of Hobbes. Cambridge: Cambridge University Press. — 1999. Rhetoric and Conceptual Change. Finnish Yearbook of Political Thought 3, 60–73. Söderman, Mira 2023. “Calististicamente parlando”. Football language in Matteo Renzi’s political rhetoric. Väitöskirja: Jyväskylän yliopisto, https://jyx. jyu.fi/bitstream/handle/123456789/86314/978-951-39-9525-6_ vaitos21042023.pdf?sequence=-1&isAllowed=y Weber, Max 1904 [1973]. Die “Objektivität” sozialwissenschaftlicher und sozialpolitischer Erkenntnis, teoksessa Gesammelte Aufsätze zur Wissenschaftslehre, toim. Johannes Winckelmann. Tübingen: Mohr 146–214. — 1918 [1984]. Parlament und Regierung im neugeordneten Deutschland, teoksessa Max-Weber-Studienausgabe I/15, toim. Wolfgang J. Mommsen ja Gangolf Hübinger. Tübingen: Mohr, 202–302. Wright, Tony 2012. Doing Politics. London: Biteback. 255 lisä ulottuvuuden politiikkaan, tekee siitä entistä kompleksisempaa ja siten provosoi uusia pelivaran ja kiistan kohteita. Pelkkä unionin olemassaolo havainnollistaa sitä , kuinka mahdotonta itseriittoisesti ”kansallinen” politiikka on. Puhe ”kansallisesta suvereenisuudesta” ei sovi myö skä ä n Westfalenin regiimiin, joka – kuten Weber ensimmä isen maailmansodan aikana kirjoitti (erit. Weber 1916) – nojautui suurvaltojen voimatasapainoon, ja siinä pienet valtiot olivat pelkä stä ä n tä mä n tasapainon yllä pitä misen ja horjuttamisen vä likappaleita. EU:n merkitystä voi myö s arvioida suhteessa kansainvä lisiin jä rjestö ihin. Yhdistyneet Kansakunnat maailmanjä rjestö nä pyrkii olemaan jotakin samaa kuin mitä kommunistiset puolueet tavoittelivat, nimittä in jä rjestö , josta ”ei erota vaan erotetaan”, Hertta Kuusisen tunnettua tokaisua Raoul Palmgrenille siteeratakseni. Vaikka esimerkiksi YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen turvapaikkapykä lä vesitettiin kansalliseen suvereenisuuteen vedoten (ks. Kivistö 2013), YK:n jä senyys sellaisenaan on valtiollista ulkopolitiikkaa politisoiva tekijä . Euroopan integraatioprosessi viimeistään Rooman sopimuksesta (1957) alkaen sisä ltä ä YK:ta paljon vahvemman ylikansallisen ulottuvuuden. Tä mä on EU:n aikaansaaman politisoinnin keskeinen lä htö kohta Toisin sanoen EU muuttaa kontingentiksi ja kiistanalaiseksi niin unionin sisä isen valtakamppailun eri instituutioiden vä lillä , jä senvaltioiden ja unionin politiikan suhteet toisiinsa, jä senvaltioiden sisä - ja ulkopolitiikan vä lisen rajan kuin myö s merkittä viä osia jä senvaltioiden sisä politiikasta. Juuri unionin jä senyys on tunnetusti Suomessa johtanut presidentin valtaoikeuksien suhteelliseen marginalisoitumiseen. Tä ssä nä kyy havainnollisesti, kuinka unionin jä senyys ei myö skä ä n polityn ”sisä llä ” rajoitu vain policyn muutoksiin unionin toimialaan kuuluvilla aloilla. Pä invastoin unionin jä senyyden myö tä myö s tuo polity, sen vakiintuneet pelivarat sekä politikoinnin muodot ja kä ytä nnö t problematisoidaan unionin jä senmaissa ja on saatettu enemmä n tai vä hemmä n radikaalin uudelleen arvioinnin kohteiksi. Nä in EU politisoi ylhä ä ltä pä in monin tavoin sitä mitä kansallisessa politiikassa on pidetty annettuna, luonnollisena tai yleisesti hyvä ksyttynä . Juuri tä mä n vuoksi se – omien toimenpiteittensä kulloisestakin sisä llö stä paljolti riippumatta – myö s avaa uusia toiminnallisia pelivaroja, joita poliittisesti toimivat unionikansalaiset ja heidä n yhteenliittymä nsä 256 voivat kä yttä ä tilaisuuksina muutoksiin. Kä yttä mä ttö myys voi teoriassa johtaa unionin sanktioihin, mutta se miten niitä kä ytetä ä n, ei juurikaan ole unionin asia, vaan riippuu kunkin asianomaisen pelikentä n omista toimijoista. EU:n nimissä toimivat eivä t sanele paljoakaan, mutta sen kautta toteutuva politisointi avaa, purkaa tai muuntaa lukkiutuneita kä ytä ntö jä ja menettelyjä ja sallii myö s joidenkin muista poikkeavien kä ytä ntö jen sä ilyttä misen tai vahvistamisenkin, jos niitä jä senmaissa osataan hyvin perustella. Politisointi on aina kohdennettua, jonkin kysymyksen politisointia jossakin spesifi ssä suhteessa, ja sellaisena se tuottaa kulloinkin spesifi siä pelivaroja. Kaikkea ei voi politisoida yhtä aikaa, vaan se, mitä ja miten voi ja mitä kannattaa politisoida, on strateginen kysymys. Tä mä pä tee tietysti vielä enemmä n tahattomaan politisoitumiseen, jonka sisä ltä mä n pelivaran nostaminen nä kyviin vaatii erityistä ja monessa mielessä vaikeasti ennakoitavissa olevaa poliittista lukutaitoa. Tä rkeä ä on ymmä rtä ä , että politisoitumista eivä t tulkitse ensisijaisesti ne, jotka ovat sen aikaansaaneet, vaan pikemminkin ne, jotka haluavat nostaa esiin jonkin spesifi n politisoitumisen ja kä ä ntä ä sen politikoinnin pelivaraksi. EU:n tuottaman politisoitumisen etuihin kuuluu se, että se on merkitykseltä ä n selvä sti rajattu ensisijaisesti unionin kansalaisia koskevaksi. Sillä on merkitystä ainakin vahvan parlamentaarisen kulttuurin maiden kansalaisten keskuudessa, joilla on muita keskimä ä rä isesti parempi poliittinen lukutaito ja sitä vastaava pä tevyys kä yttä ä hyvä ksi politisoinnin pelivaroja, realistista politisoitumista. Tä mä kaikki tapahtuu tietysti joissakin suhteissa ulkopuolisten maiden kansalaisten kustannuksella, ja pelivaran rajallisuutta yllä pidetä ä nkin unionissa kovin kyseenalaisin keinoin, erityisesti ”laittomia maahanmuuttajia” kohtaan. Tä stä huolimatta kannattaa spekuloida, millaisia erityisiä pelivaroja EU tuottaa kansalaisilleen. EU-keskustelussa on uusia ideoita ja nä kö kulmia usein torjuttu sillä , että jo etukä teen arvioidaan niiden seurausten olevan yksipuolisesti negatiivisia. Etenkin 1990-luvulla EU:ssa oli valmiutta syventä ä unionia yleisten poliittisten kriteerien perusteella, myö s kohtaamalla muutosten sivutuotteita olettamatta niitä ilman muuta negatiivisiksi. Tä mä on esimerkki kontingenssin hyvä ksymisestä , joka on merkittä vä sti vahvistanut EU:n politisoivia aspekteja. 257 Identiteettejä purkava politisointi Edelliset esimerkkini olettavat vielä , että kansallisvaltiolliset polityt edelleen sä ilyisivä t politiikan olennaisena pelikenttä nä . EU:n politiikan keskeinen politisoiva merkitys on kuitenkin siinä , että se suhteellistaa tai marginalisoi kansalliset polityt, ennen muuta purkamalla ”kansallisia identiteettejä ”. Vaikka EU-kansalaisuus on rakennettu muodollisesti jä senvaltioiden kansalaisuuden pä ä lle, Euroopan parlamentin suora vaali, ä ä nioikeuden mä ä rä ytyminen asuinmaan eikä kansalaisuuden mukaan ja mahdollisuus olla ehdokkaana toisessa EU-maassa, ovat seikkoja, jotka purkavat perinteistä hierarkiaa jä senvaltioiden etusijasta unioniin nä hden. Samoin EU-kansalaisilla on ä ä nioikeus ja vaalikelpoisuus paikallisvaaleissa, ja tä mä kä ytä nnö n laajentaminen parlamenttivaaleihin voisi olennaisesti vahvistaa Eurooppa-kysymysten merkitystä vaalikamppailujen asialistalla. Radikaalimpi mahdollisuus on Euroopan parlamentin vaalipiirijaon muuttaminen muulle kuin jä senvaltioiden pohjalle. Tä llaiselle menettelylle on antiikin historiasta tunnettu esikuva, nimittä in Kleistheneen antiikin Ateenassa v. 508 eaa. toteuttama reformi, joka purki poliksen jä senyyden ja paikallispolitiikan yksikkö inä sukupohjaiset fratriat ja asetti tilalle nä istä riippumattomat demos-piirikunnat. Tä llainen vaalipiirien uudelleenjako voitaisiin EU:ssa toteuttaa kä yttä en erilaisia satunnaistamisen menettelyjä (ks. esim. Buchstein 2009). Menettelyllä voi taata sen, että vaalipiirin ä ä nestä jillä ei voi olla yhteisiä etuja, eivä tkä heidä n edustajansa voi toimia parlamentissa kuin lä hettilä ä t diplomaattien kongressissa, Edmund Burken (1774) tunnetun parodian mukaisesti. Tä mä vahvistaisi sitä , että EP:n vaaleissa kä ytä isiin debattia EU:n politiikan suunnasta, eikä niitä kä ytettä isi tilaisuuksina rangaista jä senvaltioiden kulloisiakin hallituksia. Eurovaluutan ja Schengenin liikkumavapauden periaate ovat myö s olennaisia tilaisuuksia kansallisten identiteettien purkamiseen. Ne mahdollistavat EU-kansalaisille monessa mielessä valtioista ja kansallisuuksista vä linpitä mä ttö mä n suhtautumisen, mutta eivä t edellytä positiivista sitoutumista ”eurooppalaisiin arvoihin”. Niissä on tä rkeintä pikemminkin se uusi poliittinen pelivara, jota niihin sisä ltyy yksilö ille tilapä ispoliitikkoina (vrt. Weber 1919, 36). Unionikansalaisuus, euro ja 258 Schengen opettavat yksilö itä purkamaan ylipä ä nsä valmiita identiteettejä , lojaalisuuksia, yhteisö llisyyksiä ja meikä lä isyyksiä , kaikenlaisia ”kuulumisia” johonkin, mitä ei ole itse valinnut. Tä llainen identiteettejä purkava politisointi on Euroopan Unionin kaikkein keskeisin politisoiva pelivara, joka koskettaa ketä tahansa meistä tilapä ispoliitikoista. Eurooppa-politiikan keskeisiä kysymyksiä on, osataanko, halutaanko ja uskalletaanko tä tä erityistä unionin tuottamaa pelivaraa kä yttä ä hyvä ksi. Perinteinen vastaus on ollut, että moinen lojaalisuuksien purku johtaisi sekasortoon, anarkiaan ja kaaokseen, ainakin vieraantumiseen ja juurettomuuteen. Tä llä pelotteleva yhteisö llisyyspuhe ei ole vain natsien ja kommunistien tai nykyisten populistien ja kommunitaristien saarnaa, vaan se toistuu lä hes kaikkialla. Suomessa mm. pä ä ministeri Jyrki Katainen on sitä innokkaasti viljellyt, ja lehtiotsikossa julistetaan: ”Ihmiset tarvitsevat kansallisia ja paikallisia identiteettejä ” (Iltalehti 27.12.2013). Myö s EU:n viralliset dokumentit ovat tä ynnä eriasteista yhteisö llisyysja identiteettipuhetta. On korkea aika kyseenalaistaa tä mä ja lö ytä ä nä iden puhetapojen purkamisesta unionille erityisiä politisoivia mahdollisuuksia. Joka tapauksessa on olemassa jo merkittä vä joukko Eurooppa-nomadeja, jotka osaavat kä yttä ä hyvä ksi unionin politisoivaa merkitystä omassa elä mä ssä ä n ilman, että mitä ä n kaaosta tai romahdusta olisi tapahtunut. He ovat oppineet EU:ssa tarvittavaa uudenlaista poliittista lukutaitoa, kä ä ntä neet politisoitumisen kokemuksen tilaisuudeksi politikoida itsenä isesti omalla elä mä llä . Tä ssä on myö s pelivaraa muuttaa politisoinnin avulla unioni entistä avoimemmaksi ja monipuolisemmaksi. ”Vieraantuneisuus” ja ”juurettomuus” voidaankin ymmä rtä ä vä lttä mä ttö minä edellytyksinä parlamentarismin ja demokratian mukaiselle yksilö iden poliittiselle itsenä isyydelle, samaan tapaan kuin Bertolt Brechtin Verfremdungseff ekt tuottaa teatterin katsojalle riittä vä n etä isyyden. Ne ovat ilmauksia muun muassa siitä , että puoluekannat eivä t enä ä periydy, vaan puolueisiin pitä ä tietoisesti liittyä tai olla liittymä ttä tai että ä ä nestä jä t eivä t enä ä jakaannu sosiaalisten tai alueellisten rakenteiden ja perinteiden mukaisesti, vaan joutuvat ja pä ä sevä t joka kerta erikseen pä ä ttä mä ä n sekä siitä ä ä nestä ä kö että ketä ä ä nestä ä . Tä ssä mielessä ä ä nestysprosentin laskustakaan ei pidä liiaksi huolestua, koska 259 sekin voidaan tulkita merkiksi niiden jä hmeiden klienteelien purkautumisesta, joiden mukaisesti ä ä nestä mä llä ikä ä n kuin toistuvasti taputettiin samoille puolueille ja ehdokkaille. Niiden vallitessa vaalit eivä t ole olleet aito valintatilanne. EU:n mukana vakiintuneiden ajatusja elä mä ntapojen kyseenalaistuminen ja ihmisten elä mä ntilanteen lä peensä politisoituminen ovat luoneet uudenlaiset edellytykset parlamentaarisen debatin ja pä ä tö ksenteon (vaalit tä mä n osaksi lukien) mukaiselle yksilö pohjaiselle politiikalle. Kä sitehistoriallisesti EU:n mukanaan tuoma yksilö iden elä mä n politisoituminen voidaan kytkeä debattiin vapauskä sityksistä . Toisin kuin unionin vastustajat tapaavat vä ittä ä , EU:ssa kysymys ei ole pelkä stä ä n eikä ensisijaisesti liikkumisen vapaudesta vaan myö s ja pikemminkin vapauden ja riippuvuuden vastakohdasta. EU:ssa poliittisesti olennaisin vapaus ei koske ”markkinavoimia”, vaan sitä pelivaran avautumista, joka vapauttaa yksilö itä politikoimaan omalla elä mä ntavallaan, purkaa em. riippuvuuksia yhteisö istä , kollektiivisista identiteeteistä , lojaalisuuksista ja meikä lä isyyksistä . Riippuvuuksista vapauttavana mahtina EU:ssa on myö s vahva tasavaltalaisen tai uusroomalaisen vapauskä sitteen ulottuvuus (vrt. Skinner 2002). Juuri tä ssä riippuvuuksia purkavassa ulottuvuudessa on EU:n politisoiva vahvuus, joka ulottuu kaikkien fi nanssiym. kriisien tuolle puolen. Vaatimukset rajojen sulkemisesta ja paluusta kansallisiin valuuttoihin eivä t ole niinkä ä n maahanmuuttotai fi nanssipoliittisia kysymyksiä . Ne ovat ennen muuta kurin ja jä rjestyksen antipolitiikkaa, joka tietoisesti tukahduttaa sitä luovaa itsenä isen politikoinnin pelivaraa, joka on muotoutunut EU:n alkuaan tarkoittamattoman politisoinnin sivutuotteena. Tä ssä mielessä kysymyksiä ei pidä tarkastella siltä kannalta, mikä olisi mahdollisesti Suomi-nimisen olion kannalta edullista. Unionin puolustajissa on paljon niitä , jotka haluavat luoda uusia, EU-pohjaisia meikä lä isyyksiä . He esittä vä t unionin politiikan pelkkä nä yhteisten asioiden hoitona, jossa ei mitä ä n peliä pelata ja kiistaa kä ydä . Tä llainen epä politisoiva propaganda ei ole kovin uskottavaa. EU ei yksinkertaisesti kykene kilpailemaan identiteettija yhteisyyspuheessa tiukempien ja vakiintuneempien instanssien kanssa. Mutta vielä tä rkeä mpä ä on, että tä llainen yhteisö llinen unionin puolustaminen kadottaa tai pyrkii piilottamaan sen politisoivan omalaatuisuuden. 260 Politiikan pelivarojen ja tilaisuuksien hyvä ksikä ytö n kannalta voidaankin katsoa, että EU:n on korkea aika lopettaa identiteettija yhteisö llisyyspuhe. Unionia tulee puolustaa uutena polityna, joka on luonut pelivaraa erilaisten riippuvuuksien purkamiseen. Unionilla on nyt tilaisuus muuttaa tulkintaansa oman toimintansa merkityksestä kansalaisille hyvä ksyen avoimesti sen politisoinnin, joka sisä ltyy sen aikaansaamaan riippuvuuksien purkamiseen tai identiteettien marginalisointiin. Irti tavoiteja tulospuheesta Unionin nykypropagandassa on toinenkin ä rsyttä vä piirre, joka myö s suuntautuu kontingenssin, poliittisen pelivaran, kaventamiseen. Ennen muuta komission tuottamissa ohjelmallisissa dokumenteissa viljellä ä n suunnittelu-, ennakointi-, koordinointi-, tulosja kontrollipuhetta. Mitä ä n ei haluta jä ttä ä ”sattuman varaan”. Tä llä halutaan myö s etukä teen rajata sitä , miten EU:n merkitys ymmä rretä ä n, kahlita sen tuottamaa muuttuvien ja ennakoimattomien tilanteiden avaamaa pelivaraa. Komissio esiintyy mielellä ä n EU:n yleisen tai yhteisen edun asianajajana, partikularistisia jä senvaltioiden edustajia (neuvosto ja Eurooppaneuvosto) ja parlamentaarikkoja vastaan. Taustalla on hegelilä inen nä kemys virkakunnasta valtion ”objektiivisen hengen” ruumiillistumina. Preussin ja vuodesta 1871 alkaen Saksan keisarikunnan ”hallitus” ymmä rrettiin tä mä n nä kemyksen mukaisesti kirjaimellisesti virkamiesten hallitukseksi, joka torjui riippuvuuden parlamentaarisesta kontrollista ja vaaleilla valituista parlamentaarisista enemmistö istä . Heidä n vallan lä hteenä ä n ja legitimointiperusteenaan oli virkakunnan ”asiantuntemus”, tiedollinen ylivoima parlamentaarikkoihin nä hden. Tä mä n ajatusmallin tiukin kriitikko oli Max Weber. Hä nen vuoden 1904 objektiivisuusartikkelinsa keskeinen kä sitteellinen lä htö kohta on, että tarkoitukset (Zwecke) ja keinot (Mittel) ovat alisteisia tilanteen mahdollisuuksien (Chancen) arvioinnille, mukaan lukien toimintojen sivutuotteiden (Nebenfolgen) arviointi (Weber 1904, 149–150; vrt. Palonen 1998; 2010). Weberin keskeinen johtopä ä tö s on, että inhimillistä toimintaa on mahdotonta kovin pitkä lle suunnitella, ennakoida ja kont- 261 rolloida, koska poliittista mielikuvitusta kä yttä en jokaisesta tilanteesta voidaan lö ytä ä jonkinlaista pelivaraa toisin toimimiseen ja jokaisella teolla voi aina olettaa olevan tarkoittamattomia seurauksia, jotka voidaan kä ä ntä ä tilaisuuksiksi toisin toimimiseen. Tä ssä mielessä lä hes mistä tahansa inhimillisestä toiminnasta voidaan lukea esiin politisoivia pelivaroja, jotka antavat uusia ja ennakolta tuntemattomia tilaisuuksia politikoinnille. Mainitussa kirjoituksessaan Weber esitti, Nietzscheen ja retoriseen traditioon nojaten, perspektivistisen kä sityksen tiedosta ja tieteellisestä tutkimuksesta. Tosiseikat ovat tosiseikkoja vain suhteessa joihinkin yksipuolisiin nä kö kulmiin, ja tutkimuksessa on kysymys erilaisten ideaalityyppisten nä kö kulmien konstruktiosta ja kamppailusta keskenä ä n. Tieteen ”objektiivisuudesta” (lainausmerkit Weberin) tulee tä llö in menettelytapakä site, proseduuri sä ä nnellä eri perspektiivien vä lisiä kiistoja reilun pelin hengessä . Esikuvana akateemisten kiistojen reilulle pelille toimii Weberillä Britannian parlamentin menettelytapasä ä nnö stö (vrt. Palonen 2010). Parlamentarismin puolustuksessaan talvella 1918 Weber soveltaa tä tä kä sitystä ”objektiivisuudesta” parlamentarismin puolustukseen itsensä yleisen edun tulkiksi ymmä rtä vä ä virkakuntaa ja sen muodostamaa hallitusta vastaan. Weber myö ntä ä , että virkakunta on tiedoltaan ylivoimainen parlamentaarikkoihin nä hden, koska se on perehtynyt asioihin, sillä on pä ä sy dokumentteihin ja se nojaa virkasalaisuuteen (Fachwissen, Dienstwissen, Dienstgeheimnis). Mutta virkatieto on yhtä nä kö kulmasidonnaista kuin kaikki muukin tieto. Juuri tä mä n vuoksi virkailijain parlamentaarinen kontrolli on paitsi poliittisesti tarkoituksenmukaista myö s vä lttä mä tö n edellytys yksipuolisesta tiedosta eroon pä ä semiseksi ja sitä valtansa lä hteenä monopolisoivan virkakunnan poliittiseksi kontrolloimiseksi. Weber esittä ä virkakunnan parlamentaariseen kontrolliin erilaisia retorisia keinoja, kuten eri virastojen virkailijain parlamentaarista ristikuulustelua, parlamentaarikkojen mahdollisuutta pä ä stä kä siksi virastojen dokumentteihin sekä parlamentaarisia tutkimusvaliokuntia ministeriö iden ja muiden virkailijain arviointiin (Weber 1918, erit. 235–237; vrt. Palonen 2010, luku 8). EU:n komissiota on 1990-luvulta lä htien parlamentarisoitu, muutettu kohti parlamentin valitsemaa ja sille vastuussa olevaa hallitusta (ks. 262 Tiilikainen 2011; Wiesner 2014). Mutta tä mä koskee vain komission poliittista johtoa, komissaareja. Sen sijaan komission alempi virkakunta, joka suunnittelee ja valmistelee EU:n politiikkaa, esitetä ä n mielellä ä n edelleen politiikan ylä puoliseksi unionin kokonaisedun ruumiillistumaksi. Monessa suhteessa juuri komission esitykset ovat kuitenkin, paradoksaalista kyllä , luoneet pohjan unionin politisoinnille, jolla kansallisia ja muita riippuvuuksia ja identiteettejä on purettu. EU:n komission aparaatti on monissa suhteissa toisenlainen kuin preussilainen byrokratia Weberin aikana. Vaikka se edelleen pyrkii supistamaan parlamenttien ja niille vastuullisten hallitusten valtaa, kysymys ei ole enä ä vain parlamentaarisesti legitiimien pä ä tö sten vesittä misestä ja toteuttamisen vaikeuttamisesta, koska EU:ssa komissiolla on keskeinen valta parlamentaarisen agendan asettajana. Tä ssä mielessä itse komissaarien valinnan parlamentarisointi on riittä mä tö ntä , ja sen rinnalla tarvitaankin Weberin esittä mä n kaltaista komission byrokratian tehokasta parlamentaarista kontrollia. Hegelilä isen superbyrokratian hengessä komission virkakunta on tehnyt omia ”innovaatioitaan”, sellaisia kä sitteitä kuin governance, transparency ja partnership (ks. Cajvaneanu 2011). Nä iden keskeinen merkitys on parlamentin ja neuvoston sitouttaminen etukä teen kieleen, jossa hyvä n ja viisaan toiminnan kriteerit esitetä ä n neutraaleina ja vastaansanomattomina, tosin sanoen sellaisella sanastolla, joka nä yttä isi olevan poliittisen kamppailun ylä puolella. Tä mä puhetapa nojaa monokraattiseen tietoteoriaan, jossa katsotaan ”asioiden olevan sinä nsä jotenkin”, toisin sanoen kiistojen ylä puolella, ja tä tä vastaavaan epideiktiseen retoriikkaan, jossa sekä poliitikkojen että ä ä nestä jien oletetaan taputtavan virkailijain ja ”asiantuntijain” kulloisillekin nä kemyksille. Tä llä sanastolla tehdyt esitykset voidaan tosinaan hylä tä , samalla tavalla kuin juhlapuhujalle joskus jä tetä ä n taputtamatta, mutta se, että parlamentti toimisi poliittisena aloitteentekijä nä on tä llaisessa komission ”hyvä n hallintotavan” mallissa poissuljettu mahdollisuus. Uusilla iskusanoilla byrokratia pyrkii siis saamaan poliitikotkin uskomaan politiikan voimattomuuteen. Tä mä tekee komission – ja samalla myö s jä senvaltioiden viranomaisten – parlamentaarisen kontrollin entistä kin tä rkeä mmä ksi ja myö s uusia keinoja vaativaksi. Parlamentaarinen mielikuvitus nojaa dissensukseen ja debattiin, spekulointiin 263 vastavä itteillä sekä vaihtoehtojen tuottamiseen ja vertailemiseen. Nä in poliitikot voisivat myö s kä yttä ä esimerkiksi retoriikan ja kä sitehistorian tuntemusta komission asiantuntija-auktoriteettien purkamisen ja parlamentaarisen kontrollin vä lineinä . Tahattomasta tietoiseen politisointiin EU:n tuottama politisointi on tä hä n asti ollut paljolti tahatonta, ja siihen on sisä ltynyt koko ajan erilaisia kahleita ja pidä kkeitä , jotta tilapä isja ammattipoliitikot eivä t kontrolloimattomasti kä yttä isi tä tä politisointia omiin tarkoituksiinsa. Tä mä on ruokkinut kaipuuta unionijä senyyttä edeltä vä ä n aikaan, jolloin ihmiset saattoivat elä ä nä ennä isesti rauhassa politiikalta. Nä in voi tulkita mielipidemittausta, jonka mukaan suomalaiset kaipaavat 1980-luvulle. Etenkin perussuomalaisten kannattajien mukaan asiat ovat sen jä lkeen menneet koko ajan huonompaan suuntaan (Yle Uutiset 29. ja 30.12. 2013). Unionin suunnitteluja identiteettipuheiden tuottajat ja yllä pitä jä t eivä t ole kovin hyvin ymmä rtä neet unionin politisoivia merkityksiä . Onkin aika muuttaa unionin mahdollistama politisoituminen kansalaisten aktiivista politikointia tukevaksi tahalliseksi politisoinniksi. EU:n komissiolla voi olla erityinen merkitys unionin politisoivan merkityksen avoimeksi ja tietoiseksi tekemiseksi. Toisin sanoen komission sisä llä on erotettava hallitusta tukevan aparaatin rinnalle toiminta ajatuspajana, jossa ei nojata virka-asemaan tai asiantuntemukseen, vaan spekuloidaan vapaamuotoisesti ajateltavissa olevilla ja kysymykseen tulevilla vaihtoehdoilla tai uusien teemojen nostamisella poliittiselle agendalle. Silloin komissiossa esiin heitetyt ideat tavallaan politisoivat myö s parlamentin asialistaa tai unionin jä senvaltioiden lukkiutuneiden instituutioiden, prosessien ja kä ytä ntö jen purkamismahdollisuuksia. Tä mä kaikki edellyttä ä unionin asiakirjojen poliittisen kielen muuttamista. Julistavaa teleologista kieltä , pä ä mä ä rien, tavoitteiden, arvojen, ideaalien, ohjelmien, suunnitelmien, strategioiden, tulosten ja saavutusten propagointia tulisi niin pitkä lle kuin mahdollista vä lttä ä , koska nä mä kaikki seikat ovat suhteutettava tilanteiden ja mahdollisuuksien arviointiin. Vastaavasti tulee aktivoida mahdollisuuksien (Chancen) kieltä , tilan- 264 teiden, tilaisuuksien ja pelivaran arvioinnin sekä vaihtoehtoisilla toiminnoilla, kä ytä nnö illä , menettelyillä ja instituutioilla spekulointia. Tä mä sisä ltä ä pelivaran reaalisuuden ja toteutettavuuden arviointia, tarkoittamattomien seurausten ennakointia sekä eri tilanteiden ja tilaisuuksien hyvä ksikä yttä misen taidon oppimista. Tä mä ei merkitse mitä ä n optimismia, vaan mahdollisuuskieli on puhtaasti formaalinen, sisä ltä en myö s varautumisen katastrofaalisiin mahdollisuuksiin, niiden torjumiseen tai niistä selviytymiseen. Esimerkiksi kä siteltä essä fi nanssikriisistä selviytymistä eri EU-maissa on ollut esillä koko joukko vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, joiden seurauksia koskevista arvioinneista on debatoitu. Vaihtoehtojen erot eivä t aina nä ytä niin dramaattisilta, mutta silti niiden poliittiset seuraukset voivat olla hyvinkin erilaisia. Toisin sanoen mahdollisuuksien kieleen sisä ltyy toimijaperspektiivi, ei valmiiden ohjelmien tai doktriinien toteuttaminen vaan pikemminkin kaikkien projektien rajallisuuden tunnustaminen ja kä ä ntä minen eduiksi, joilla aktivoidaan kansalaisia itseä ä n politikoimaan. Parlamentaarinen kieli on mahdollisuuksien kielen proseduraalinen ja institutionalisoitu versio. Se liittyy politiikan kiistanalaistamiseen ja kiistelemisen menettelytapoihin, toisin sanoen pelivaraa kä yttä vä n politikoinnin muotoihin ja kä ytä ntö ihin. Tä mä kielen keskeisiä kä sitteitä ovat dissensus, debatti, deliberointi – retoriikan genren mielessä – reilu peli, parlamentaariset vapaudet – vapaa mandaatti, sananvapaus, vapaat ja reilut vaalit, parlamentaarinen koskemattomuus – menettelytavat, aloitteet, vaihtoehdot, perusteellinen kä sittely, parlamentaarisen ajan varaaminen ja reilu jako jne. Tä mä kaikki ei rajoitu parlamentteihin ahtaassa mielessä , vaan toimii mallina myö s muille debateille ja kiistoille. Esimerkiksi Quentin Skinner (2008) on kehottanut oppilaitaan lukemaan Hobbesin Leviathania puheenvuorona parlamentaarisessa debatissa. Tä stä voidaan tehdä se yleisempi johtopä ä tö s, että akateemiset tutkimukset ovat paitsi puheenvuoroja debateissa myö s parlamentaariselle debatille analogisten reilun pelin menettelytapojen sovelluksia. Toki ne myö s eroavat toisistaan esimerkiksi siinä , että ä ä nestysmenettelyjen ja enemmistö pä ä tö sten legitiimisyys on akateemisissa debateissa huomattavasti heikompi kuin parlamentaarisissa, mutta silti nä mä ovat kä yttö kelpoinen malli myö s akateemisten kiistojen kä sittelylle. 271 ajatuskokeen siitä , miten vaalipiirijako, jossa useita jä senvaltiota olisi edustettuna jokaisessa vaalipiirissä , olisi toteutettavissa. Ajatusmallin esikuvana toimii antiikin Ateenassa toteutettu Kleistheneen reformi. Kun Suomessakin on virinnyt keskustelu siitä , voitaisiinko Britannialta vapautuvat 73 Euroopan parlamentin (EP) jä senen paikkaa valita koko unionin kattavassa vaalipiirissä , on aiheellista avata debatti parlamentin vaalipiirijaosta yleensä . Poliittisen edustuksen retoriikka Viime vuosien akateemisessa keskustelussa poliittisen edustuksen kä site on ollut keskeinen, ja siihen on esitetty osin uusia perspektiivejä (ks. esim. Alonso ym. 2011 ja Shapiro ym. 2009). Paneutumatta tarkemmin tä hä n kirjallisuuteen esitä n Ankersmitin edustuksen politiikan mahdollistavaa kä sitystä seuraten, että poliittisen edustuksen instituutioiden raison d’ê tre on yhteydessä siihen retoriikkaan, jolla edustamista legitimoidaan. Se, millaista edustuksellista politiikkaa sisä ltyy eri instituutioiden pelivaraan, on yhteydessä siihen, mihin retoriikan lajityyppiin tuo politiikka viittaa. Aristoteles erottaa tunnetusti kolme retoriikan genreä , epideiktisen, forensisen ja deliberatiivisen (Retoriikka, erit. 1358a-1360b). Epideiktisessä retoriikassa on kyse ylistä misestä ja moittimisesta, taputtamisesta tai taputtamatta jä ttä misestä . Forensisen retoriikan klassinen muoto koskee oikeusistuinten pä ä tö ksentekoa menneistä tapahtumista, toisin sanoen onko toimija syyllinen vai syytö n tai riitajutun osapuoli oikeassa vai vä ä rä ssä . Deliberatiivinen retoriikka koski antiikissa neuvon antamista kansankokouksen (ekklesia) pä ä tö ksentekijö ille tulevan toiminnan suunnasta, punniten esitysten vahvuuksia ja heikkouksia. Lisä ä n nä ihin diplomaattisen retoriikan eli pysyvien osapuolten vä lisen neuvottelun (negotiation). Sitä voi pitä ä deliberoinnin rajatapauksena, jossa osapuolet ja niiden politiikan pä ä mä ä rä t otetaan annettuina, ja osapuolet pyrkivä t maksimoimaan tai optimoimaan niiden tavoittelun suhteessa vastapuoleen. Antiikin Kreikassa ja Roomassa ei vielä tunnettu varsinaista poliittisen edustuksen kä sitettä , jonka huomioon ottaminen onkin tä rkeimpiä 272 perusteita retoriikan lajityyppien suhteuttamisessa uuden ajan politiikkaan. Britanniassa klassinen retoriikan genrejako esitettiin jo 1700-luvulla muodossa rhetoric of bar, pulpit and platform (esim. Guthrie 1756, 119). Epideiktinen pulpit-retoriikka viittaa ensisijaisesti saarnatuoliin, mutta sopii myö s kateederiin kouluja yliopisto-opetuksessa, taidearvosteluihin ja monarkkisiin seremonioihin. Forensisen retoriikan (bar) kannalta tä rkeä ä on, että antiikin kansantuomioistuinten (dikasterion Ateenassa) tilalle olivat tulleet ammattituomarit, ja forensisen retoriikan analogioita on tarjottu ratkaisumallisiksi myö s poliittisten kiistojen kä sittelyyn. Deliberatiivisen retoriikan foorumeiksi tulivat julkiset puhetilaisuudet (platform), joiden erikoistapauksia ovat vaaleilla valitut ja vaihtoehtoja punnitsevat parlamentit, jotka eivä t rajoitu neuvon antamiseen, vaan deliberoinnin viimeinen vaihe on pä ä tö ksen tekeminen. Diplomaattisen retoriikan synty liittyi modernien valtioiden vä lisen ”Westfalenin regiimin” sekä ammattimaisten diplomaattien toimijatyypin muodostumiseen. Samaan tyyppiin kuuluvat myö s parlamenttien kamarien vä liset pä ä tö sten yhteensovittamisneuvottelut, kuten Britannian ylä - ja alahuoneen vä linen ”konferenssi” (ks. Hatsell 1818). Teesini mukaan eurooppalaisessa politiikassa kutakin retoriikan genreä vastaavat spesifi t poliittiset instituutiot ja kä ytä nnö t. Tarkastelen tä ssä lyhyesti niiden ideaalityyppisiä ilmaisumuotoja. Epideiktisen retoriikan muodot liittyvä t siis auktoriteetin – monarkin, presidentin, virkailijan, spesialistin jne. – harjoittamaan arviointiin, joka sisä ltä ä vain vaihtoehdot hyvä ksytä ä n tai hylä tä ä n. Sitä vastaa plebiskitaarinen kä sitys poliittisesta edustuksesta: politiikassa joko taputetaan (lat. acclamatio) tai ollaan taputtamatta. Tä stä hyvä nä esimerkkinä on Thomas Hobbesin kä sitys ”suvereenista” edustetun yksikö n ruumiillistumana (ks. esim. Skinner 2005) sekä demokratian ja parlamentarismin aikakaudelta Carl Schmittin kä sitys kansan edustamisesta ”poliittisena ykseytenä ” (Schmitt 1928, 210). Yhteys epideiktiseen retoriikkaan nä kyy siinä Schmittin kannassa, että taputtaminen on ”kansalle” tunnusomainen toiminnan muoto.2 Taputtamista vastaavat poliittiset instituutiot ovat ennen muuta 2 Erst das wirklich versammelte Volk ist Volk und nur das zur Tä tigkeit dieses Volkes gehö rt: es kann akklamieren, d.h. durch einfachen Zuruf seine Zustimmung oder Ablehnung ausrufen (Schmitt 1928, 243). 273 kansanä ä nestykset ja suoralla vaalilla valittava presidentti, joiden voittajat voivat esiintyä koko ”kansan” ruumiillistumina: enemmistö toimii erä ä nlaisena ykseyden merkkinä . Voittaneen osapuolen ei tarvitse vä littä ä vä hemmistö jen mielipiteistä , ja se voi milloin tahansa tukahduttaa niitä ”demokratian” nimissä . Molempiin menettelyihin sisä ltyy poliittinen riskinsä , joka ilmenee vaalin ja kansanä ä nestyksen tulosten etukä teisen kontrollin rajallisuudessa, samoin kuin myö s muissa epideiktisen retoriikan muodoissa, kuten taiteellisten suuntausten ja akateemisten muotien vaihtumisessa. Esimerkkejä yllä ttä vistä tuloksista ovat Charles de Gaullen ajaman reformin hylännyt referendum Ranskassa vuonna 1969 ja Slobodan Milosevicin tappio Serbian vuoden 2000 presidentinvaalissa. Klassinen forensinen retoriikka koskee menneitä tapahtumia ja on rajoittunut rikosja riitakysymyksiin. USA:n korkein oikeus sekä Saksan liittotasavallan perustuslakituomioistuin kä sittelevä t parlamentin sä ä tä mien lakien perustuslainmukaisuutta ja toimivat siten erä ä nlaisina vetomahteina. Forensista ajatusmallia on laajennettu myö s Ruotsista perä isin olevan ombudsman-instituution kautta, jota Suomessa vastaa eduskunnan oikeusasiamies. Edustuksen tyyppinä ombudsman on ihmisten oikeuksien ulkopuolinen puolustaja ja vaatija, joka vastaa ”advokatorisen” poliittisen edustuksen ideaalityyppiä , joka ulottuu ahtaasti juridisia kiistoja laajemmalle.3 Sille on tunnusomaista asettuminen poliittisten mielipideja intressikiistojen ylä puolelle ja vetoamalla yleisesti tunnustettuihin periaatteisiin, kuten ihmisoikeuksiin, perustuslakiin tai ”hyvä ä n hallintoon”. Nä itä ei kyseenalaisteta, mutta ne myö nnetä ä n tulkinnanvaraisiksi, ja ombudsman osallistuu nä ihin tulkintakiistoihin ”kansalaisten puolella” hallintoviranomaisia vastaan. Diplomaattinen retoriikka ei rajoitu vain valtioiden kahdenvä lisiin tai monenkeskisiin kiistoihin ja kansainvä lisiin jä rjestö ihin. Sen mallia seuraavat myö s sä ä tyja intressiedustuslaitokset, kaksitai monikamariset parlamentit, koalitiohallitukset sekä eturistiriitojen kä sittely 3 Ks. Eduskunnan oikeusasiamiehen toimialan tulkinta: ”Oikeusasiamies valvoo, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset ja virkamiehet noudattavat lakia ja tä yttä vä t velvollisuutensa. Lisä ksi hä nen valvontaansa kuuluvat muutkin, jotka hoitavat julkista tehtä vä ä . Oikeusasiamies seuraa erityisesti, että hyvä hallinto sekä perusja ihmisoikeudet toteutuvat. Oikeusasiamies tutkii kanteluita, ottaa omia aloitteita ja tekee tarkastuksia viranomaisin ja laitoksiin.” (http://www.oikeusasiamies.fi / Resource.phx/eoa/index. htx) 274 työ markkinoilla. Yhteistä nä ille instituutioille on, että pä ä tö ksenteko tavoittelee osapuolten vä listä sopimusta, kompromissia, joka nä yttä ytyy mahdollisimman edullisena kaikille osapuolille (vrt. Weber 1917, 167– 170). Keinona kompromissin saavuttamiseksi osapuolet kä yttä vä t erilaisia uhkia (lakko, boikotti jne.), ja kompromissin aikaansaamiseksi kä ytetä ä n tarvittaessa ulkopuolista vä littä jä ä tai sovittelijaa. Neuvottelevien osapuolten voimasuhteista ei voida pä ä ttä ä ä ä nestä mä llä , ja debatti rajoittuu vastapuolen suostutteluun sovinnon aikaansaamiseksi tai torjumiseksi. Monenkeskisen diplomatian elimet, kuten YK:n yleiskokous, sisä ltä vä t myö s vahvan parlamentaarisen elementin, kun saman jä senvaltion edustajat voivat esittä ä vastakkaisia kantoja tä ysistunnossa, ja myö s valtioiden vä linen pä ä tö ksenteko tapahtuu debatin jä lkeen ä ä nestä mä llä . Deliberatiivisen retoriikan parlamentaarista muotoa sä vyttä vä t kysymysten kä sittelylle pro et contra asetetut erityiset menettelytavat ja kä ytä nnö t. Mä ä rä ajoin vaaleilla valittavat parlamentit debatoivat ja tekevä t pä ä tö ksensä työ jä rjestyksen, asialistan muodostamisen ja monivaiheisen debatin pohjalta (ks. Palonen 2014, 2016). Westminster-tyypin parlamenteissa politiikan ydin on siis debatissa, jonka viimeinen askel on ä ä nestys pä ä tö sesityksestä (resolution), kuten Gilbert Campion asian esittä ä .4 Parlamentaarisen debatin poliittinen juoni on asioiden tarkastelu monitahoisen menettelytavan (kolme lukemista, valiokuntakä sittely ja sen raportointi tä ysistunnolle) avaamista eri nä kö kulmista, jotka mahdollistavat jä senille tilaisuuden muuttaa kantaansa, nostaa esiin työ jä rjestyskysymyksiä ja tehdä muutosja lykkä ysesityksiä kä sillä olevaan esitykseen sekä muita parlamentaarisen menettelyn mukaisia toimia. Niin vaaleissa kuin parlamentaarisessa pä ä tö ksenteossa ä ä nten lukumä ä rä on, Weberin sanoin, ultima ratio, viimeinen keino saada pä ä tö s aikaan (Weber 1917, 169). Retoriikan genret EU:n vallanjakojä rjestelmä n legitimoijina Euroopan unioni on enemmä n tai vä hemmä n tietoisesti muodostanut 4 Motion, Question and Decision are all parts of a process that may be called the elementary form of debate (Campion 1929, 143). 275 poliittisten instituutioiden sekamuodon, jota voidaan pitä ä uutena valtojen jakamisen jä rjestelmä nä . Edellä esitellyt retoriikan genret toimivat yllä ttä vä nkin suoraan instituutioiden legitimaation perusteina ja niiden vä lisen kamppalun ymmä rtä misen vä lineinä . Plebiskitaarisen edustuksen periaate on EU:ssa vahva, koska uudet jä senmaat ratifi oivat jä senyytensä kansanä ä nestyksellä , Britannia legitimoi eropyrkimystä ä n kansanä ä nestykseen vetoamalla, ja myö s EU:n perussopimusten hyvä ksymisessä ja muuttamisessa monet jä senmaat kä yttä vä t kansanä ä nestyksiä . Kuten tunnettua, nä itä ä ä nestyksiä on lukuisia kertoja kä ytetty jä senmaiden sisä poliittisiin tarkoituksiin, jolloin plebiskitaarisen edustuksen tavoite unionin legitiimiyden vahvistamisesta on jä ä nyt syrjä ä n. Lissabonin sopimuksen luoma Eurooppaneuvoston puheenjohtaja toimii, yhdessä itse neuvoston kanssa, EU:n presidentti-instituutiona (ks. Alapiha 2014). Plebiskitaarisen ideaalityypin mukaista olisi valita presidentti suoralla vaalilla EUkansalaisten keskuudesta. Tä mä olisi omiaan lujittamaan unionin presidentillistä ulottuvuutta parlamentaarisen, diplomaattisen ja advokatorisen edustuksen kustannuksella. Monenkeskisestä kansainvä lisestä diplomatiasta EU:ssa vastaavat sekä Euroopan unionin neuvosto, entinen ministerineuvosto ja hallituksen/valtion pä ä miehistä koostuva Eurooppa-neuvosto. Kun molempien pä ä tö ksenteossa jä senmaitten veto-oikeutta on rajoitettu ja ä ä nestyspä ä tö sten osuutta lisä tty, kysymys ei ole vain hallitustenvä lisestä diplomatiasta vaan myö s, kuten YK:n yleiskokouksessa, parlamentaarisesta edustuksesta. Parlamentaarisina eliminä nä mä kaksi toimialaltaan ja jä senyydeltä ä n erilaista neuvostoa muodostavat yhdessä EU:n parlamentin toisen kamarin. Voi puhua EU:n senaatista, jossa debatti – suljettujen ovien takana, kuten parlamenttien valiokunnissa – edeltä ä pä ä tö ksentekoa, ja jossa ä ä net lasketaan, ja Euroopan unionin neuvostossa myö s punnitaan, koska jä senmaiden koko otetaan huomioon (vrt. Palonen ja Wiesner 2016). Pä ä ministerit Eurooppa-neuvostossa ja ministerit Euroopan unionin neuvostossa eivä t siis voi toimia puhtaasti oman maansa etuja ajavan diplomaatin tavoin, elleivä t he halua veto-oikeudella torjua pä ä tö ksen aikaansaamista, mikä on mahdollista vain rajatuissa kysymyksissä . Muuten heidä n on kä ytettä vä parlamentaarisen retoriikan suostuttelu- 276 taitoja ja oltava valmiita tekemä ä n myö nnytyksiä kokouksen yhteydessä . Jä senmaiden hallituksilla ei ole imperatiivista mandaattia EU:n senaattoreina toimiviin jä seniinsä nä hden, kuten ulkoministereillä on valtionsa diplomaattisiin edustajiin, vaan nä illä on oltava tietyt valtuudet poiketa linjasta, jotta nuo senaatit yleensä saisivat pä ä tö ksiä aikaan. Senaattiaspektia ja siten EU:n politiikan parlamentaarisuutta olisi mahdollista edistä ä antamalla hallitusten ohella jä senmaiden parlamenteille oikeudet valita edustajansa neuvostoihin. Euroopan unionin neuvostoon tä mä olisi helpompi yhdistä ä kuin Eurooppa-neuvostoon, jossa jä senmailla on vain yksi edustaja. EU:n historiaan liittyen sen omintakeisin toimielin on komissio, jonka tavoitteena on ”edistä ä EU:n yleistä etua”, kuten sen esittelyteksti sanoo. Tä mä antaa vaikutelman hegelilä isestä superbyrokratiasta, joka on sekä parlamentin että jä senvaltioiden edustaman “politiikan” ylä puolella, mikä vastaisi epideiktisen retoriikan mallia. Parlamentaarisen tulkinnan mukaisesti komissio on kuitenkin muuntumassa ”kabinettihallitukseksi”, jonka ”pä ä ministerin” parlamentti valitsee ja jonka se voi erottaa (ks. esim. Tiilikainen 2011; Tiilikainen ja Wiesner 2016). Nykyistä komissiota voi kuitenkin pitä ä myö s ja ehkä ensisijaisestikin hyvä nä esimerkkinä advokatorisen edustuksen retoriikasta, joka, toisin kuin ombudsman, ei jä ä odottamaan kansalaisten tekemiä valituksia ja kanteluita, vaan olettaa, että ulkopuolinen riippumaton edustaja eli komissio itse useissa suhteissa ymmä rtä ä EU:n ”yleisen edun” paremmin kuin EU-kansalaiset. Komissio ei edellytetä Roussaun ”yleistahtoa”, tai Hegelin ”objektiivista” etua, mutta sillä on poliittiset resurssit, joiden avulla se voi irrottautua jä senmaiden provinsiaalisuudesta ja toimia ajatuspajana (thinktank), joka spekuloi toteutumattomilla mahdollisuuksilla ja tekee niihin liittyen esityksiä EU:n politiikan suunnasta.”Yleinen etu” voidaan ymmä rtä ä politiikan ajattelemisena EU:n kannalta, ja komissio toimielimenä , jonka oletetaan kykenevä n tä hä n. Yleinen etu on sekä parlamentaarisessa että parlamentaarisesti hallittujen jä senmaiden kontrollissa, eikä voi olla ”politiikan ylä puolella”. Advokatorisen edustuksen retoriikan kannalta ideaalityyppinen vaihtoehto olisi kuitenkin valita komission puheenjohtaja jä senmaiden kansalaisten ulkopuolelta, kuten podesta Italian kaupungeissa keskiajalla (ks. esim. Skinner 1978, 23–40). 277 Myö s EU:n tuomioistuin ja Euroopan keskuspankki voidaan ymmä rtä ä advokatorisen edustuksen mukaisesti. Edellinen liittyy suoraan forensisen retoriikan traditioon ja on ”perustuslaillisuuden” kontrollin lä hteenä kamppailuasemassa parlamentaarisen edustuksen kanssa (ks. esim. Turkka 2014). Keskuspankin takana on ajatus, että ihmisoikeuksien ohella on myö s muitakin ”yleisesti hyvä ksyttyjä ” pä ä mä ä riä , kuten talouden vakaus ja yhteisen rahan arvon turvaaminen, joiden edistä miseksi tarvitaan tietty itsenä isyys suhteessa hallituksiin ja parlamentteihin. Parlamentaarinen kontrolli on mahdollista toteuttaa EP:n valiokuntien kautta siten, että niillä on tietty erityisasema muihin valiokuntiin nä hden, kuten perustuslakivaliokunnalla eduskunnassa. Euroopan unionin parlamentaarinen politiikka on varsin etä ä llä Westminster-parlamentarismin ideaalityypistä (ks. Palonen 2014). Lyhyellä aikavälillä sen muuttaminen tä hä n suuntaan on epä realistista, vaikka mm. jä senten aloiteoikeus sekä esitysten tuominen ensin tä ysistuntoihin eikä valiokuntiin voisivat olla tä rkeitä askelia siihen suuntaan. Unionin erityiselle vallanjakomallille on siis tunnusomaista monikamarisuus – Eurooppa-neuvosto/Euroopan unionin neuvosto yhdessä toisena sekä jä senmaiden parlamentit yhdessä kolmantena kamarina (vrt. European Parliament, National Parliaments within the EU). Euroopan parlamentin politiikan lä htö kohta on imperatiivisen mandaatin kielto: ”Euroopan parlamentin jä senet ovat edustajantoimessaan itsenä iset. Heitä eivä t sido mitkä ä n ohjeet, eivä tkä he saa ottaa vastaan sitovia toimintaohjeita.” (EP:n työ jä rjestys, 2. Artikla.) Tä tä voidaan korostaa toimenpiteillä niin puoluekuin vaalipiirikohtaisen kvasimandaatin kä ytö n heikentä miseksi. Kä ä ntö puolena tä lle on, että vaikka EU:n ä ä nioikeutetut kansalaiset tietysti voivat kertoa mielipiteitä ja tehdä aloitteita EP:n jä senille, vaalitavan perusteella on selvä ä, että nä mä eivä t voi ”ajaa ä ä nestä jiensä etua”, koska nä mä ä ä nestä jä t ovat tietoisesti heterogeeninen joukko, jolla ei voi olla mitä ä n yhtä yhtenä istä etua tai mielipidettä . Deliberatiivisen retoriikan perspektiivissä parlamentin jä senet ovat ennen muuta debatoijia. He eivä t voi olla puoluekurille uskollisia diplomaatteja eivä tkä hallitukselle taputtajia, mutta eivä t myö skä ä n pyri komission kaatamiseen millä hinnalla tahansa. He ovat pikemminkin muutosesitysten tekijö itä , joiden kautta voi poiketa komission esityksen 278 tavasta tematisoida kysymys. Parlamentaarisen debatin keskeinen kohde ei olekaan esityksen hyvä ksyminen tai hylkä ä minen vaan muutosesitysten (engl. amendment) tekeminen, joka mahdollistaa sekä kä sillä olevien esitysten heikkouksien ja vahvuuksien paremman arvioinnin että debatin kysymyksenasettelun uudelleensuuntaamisen muutosesityksen suuntaan. Debatoiva parlamentaarikko seuraa tarkkaan parlamentin asialistaa ja etsii siitä tilaisuuksia ottaa kantaa kysymyksiin, nostaa esiin menettelytapaja työ jä rjestyskysymyksiä , tehdä muutostai lykkä ysesityksiä (adjournment) jne. sekä tä ysistunnossa että valiokunnissa. Debatoija politikoi myö s parlamentaarisella ajalla – niillä tilaisuuksilla esitysten uudelleenarviointiin ja uusien teemojen esiin nostamiseen, joita monivaiheinen ja -kerroksinen, ts. tä ysistuntoja valiokuntavaiheen vuorottelun sisä ltä vä , parlmentaarinen menettely sisä ltä ä . Deliberoiva europarlamentaarikko voi myö s haastaa komission monopolin tulkita EU:n ”yleistä etua”. Kun komission perspektiivistä ”yleinen etu” nä yttä ytyy tulkitsemisen kysymyksenä , parlamentaarikoille se on poliittisen kamppailun kysymys. Toisin sanoen he eivä t rajoitu kiistelemä ä n tulkinnoista, mitä ”yleinen etu” vaatii, vaan nostavat esiin kamppailun siitä , millaisia poliittisia vaihtoehtoja tä lle kä sitteelle voidaan eri yhteyksissä antaa sekä siitä millaisia vahvuuksia ja heikkouksia nä ihin sisä ltyy. Parlamentaarisessa debatissa myö s vahvuuden ja heikkouden kriteerit on aina mahdollista kyseenalaistaa, samoin tietysti se, tarvitaanko ”yleisen edun” fi ktiota vai tulisiko avointa ja reilua parlamentaarista kamppailua kä ydä siitä riippumatta. Kun EP:n jä senet ymmä rretä ä n koko EU:n politiikkaa parlamentaarisesti debatoiviksi toimijoiksi, heidä n valintansa irrottaminen jä senvaltioiden muodostamista vaalipiireistä on tehokas keino vahvistaa parlamentaarista aspektia diplomaattisen retoriikan mukaista jä senvaltioriippuvuutta vastaan. Miten tä mä n voisi tehdä , ja millaisia vaihtoehtoja uudeksi vaalipiirijaoksi olisi olemassa, on tietysti avoin kysymys. Seuraavalla ajatuskokeella, joka nojaa historialliseen esikuvaan, haluan avata poliittista debattia sekä uudistuksen toivottavuudesta että sen toteutustavoista. 279 Kleistheneen vaalipiirireformi Esitykselleni on historiallinen esikuva antiikin Kreikassa, nimittä in Kleistheneen vuosina 508–507 eaa. toteuttama Ateenan poliksen kansalaisten uudelleen jakaminen vanhalta fratrioiden pohjalta keinotekoiselle demos-, trittyja fyle-nimisten yksikö iden pohjalle. Fyle-jako muodosti perustan Ateenan sä ä nnö llisiä kansankokouksia (ekklesia) valmistelevalle viidensadan neuvostolle (bule). Esitystä perustellakseni kä sittelen seuraavassa hieman tarkemmin Kleistheneen reformia olemassa olevan kirjallisuuden pohjalta. Pä ä huomioni on poliittista merkitystä koskevassa debatissa, johon myö s Tuttu Tarkiainen, Yhteiskunnallisen korkeakoulun valtio-opin professori, sittemmin Kauppakorkeakoulun henkilö kohtainen ylimä ä rä inen professori, osallistui Demokratia. Antiikin Ateenan kansanvalta -teoksella (1959), joka julkaistiin myö s saksaksi (muusta kirjallisuudesta ks. Meier 1970; 1980; Welwei 1983). Kleisthenes oli ateenalainen aatelissukuinen poliitikko, joka kamppaili vallasta Peisistratosten tyrannian pä ä tö svaiheessa. Tuolloinen Ateenan politiikan johtohahmo, arkontti Isagoras, turvautui Spartan apuun ja menetti uskottavuutensa ateenalaisten keskuudessa. Vuosina 508–507 eaa. Kleisthenes nä ki tilaisuuden pä ä stä valtaan. Hä nen kannattajansa syrjä yttivä t Isagoraan ja Kleisthenes toteutti aiemmin valmistelemansa kansalaisuusja vaalireformin sekä loi arkaaisen 400-jä senisen areiopagin rinnalle uuden 500-jä senisen bulen. Reformin ydin oli sukupohjaisen, fratrioihin nojanneen jä rjestyksen korvaaminen poliittisena – mutta ei uskonnollis-seremoniallisena – yksikkönä seuraavasti. Sukuryhmien tilalle asetettiin paikalliset yksikö t (demoi), 139 kappaletta kuntia tai piirikuntia omine itsehallintoineen ja paikallisine poliittisine organisaatioineen. Kleisthenes jakoi kansalaiset (polites) kymmeneen fyleen ja koko vä estö n kolmeenkymmeneen osaan siten, että kaupungeissa, merenrannalla ja maaseudulla sijanneista demoksista muodostettiin kustakin kymmenen ”kolmannesta”(tritty). Tä mä n jä lkeen hä n arpoi sen, mitkä nä istä kymmenestä kolmanneksesta muodostivat kukin yhden fylen. Vaikka demokset olivat jakotilanteessa alueeltaan homogeenisia, fylet oli tietoisesti muodostettu kolmesta erilaisesta trittystä , jotka oli liitetty arvalla toisiinsa. Viidensadan neuvostoon (bule) tuli 50 jä sentä kustakin fylestä . 280 Reformi oli osa Kleistheneen politiikkaa spartalaistyyppisen oligarkian torjumiseksi tyrannian jä lkeisessä tilanteessa. Vanhojen identiteettien purkaminen tai rajaaminen kulttikysymyksiin sekä uusien instituutioiden muodostaminen vei pohjaa pois kansalaisten riippuvuudelta vanhojen aatelissukujen vallasta ja sitoi heitä demoksen ja fylen sekä uuden bulen politiikkaan, joka asetti kansankokousten (ekklesia) asialistan. Christian Meierin mukaan tä tä kautta ateenalaisille luotiin uusi ”poliittinen identiteetti”, johon sisä ltyy kansalaisten keskinä inen tasaarvoistaminen ja odotus, että he ovat valmiita sekaantumaan poliksen asioihin. Lisä ksi reformi itsessä ä n korostaa politiikan muotojen kontingenttiutta ja auttaa ymmä rtä mä ä n poliksen ”perustuslakia” koskevat kysymykset kiistanalaisiksi, vaikka aktuellit kiistat poliksen instituutioista toteutuivatkin vasta muutama vuosikymmen myö hemmin (ks. Meier 1980, 106–143). Voidaan kiinnittä ä huomiota myö s siihen, kuinka reformi heikensi sukuintressien lisä ksi kaupunkilaisten ja maalaisten erityisintressejä poliksessa. Kun bulen ”vaalipiirin” kansalaisten joukko oli tietoisesti heterogenisoitu, arvalla eri kansalaistyyppejä toisiinsa yhdistä villä ”vaalipiireillä ” ei ollut mitä ä n yhteisiä erityisintressejä , vaan bulen jä senet valittiin kaikkien kansalaisten joukosta ehdokkaista arpomalla (klerosis ek prokriton). Tä mä menettely teki mahdottomaksi vedota ”omien ä ä nestä jien etuihin”. Antiikin kreikkalaiset eivä t tunteneet edustuksen kä sitettä . Ateenan bule toimi siten, että yhdestä fylestä valitut 50 jä sentä toimivat kuukauden – tai kymmenesosan vuotta – vuorollaan probuleuttisena valmisteluvaliokuntana. Se muodosti ekklesian asialistan, mutta tä tä kä ä n ei Ateenassa vielä pidetty varsinaisena kamppailukysymyksenä . Kleistheneen reformin periaatteet estivä t tehokkaasti vaalipiiritai puoluepohjaisen sidotun mandaatin muodostumista. Vaikka arpomismenettely on saanut uudelleen tiettyä suosiota (esim. Buchstein 2009), kä sittelen Kleistheneen reformia tä ssä vain inspiraation lä hteenä Euroopan parlamentin vaalipiirijaolle ja tä hä n nojaten vaalien toteutuskä ytä nnö ille. Kreikan termejä ethnos and demos kä ytetä ä n nykyä ä nkin esimerkkeinä kahdesta eri ”kansan” kä sitteestä . Kleistheneen tapa korvata vanhat fratriat demoksilla havainnollistaa kirjaimellisesti tä tä vastakohtaa. Demos 287 Schmitt, Carl. 1928 [1970]. Verfassungslehre. Berlin: Duncker & Humblot. Skinner, Quentin. 1978. The foundations of modern political thought I. Cambridge: Cambridge University Press. Skinner, Quentin. 2005. Hobbes on representation. European Journal of Philosophy 13, 155–184. Tarkiainen, Tuttu. 1959. Demokratia. Antiikin Ateenan kansanvalta. Porvoo: WSOY. Tiilikainen, Teija. 2011. The role of the European Parliament in EU’s political order. Teoksessa Claudia Wiesner, Tapani Turkka ja Kari Palonen (toim.), Parliament and Europe. BadenBaden: Nomos, 25–40. Tiilikainen, Teija ja Wiesner, Claudia. 2016. Towards a political theory of EU parliamentarism. Teoksessa Pasi Ihalainen, Cornelia Ilie ja Kari Palonen (toim.), Parliament and parliamentarism: a comparative history of a European concept. Oxford: Berghahn, 292–310. Turkka, Tapani. 2014. Law-making and constitutionalism beyond the state. Teoksessa Kari Palonen, José Má ria Rosales and Tapani Turkka (toim.), The politics of dissensus: parliament in debate. Santander: University of Cantabria Press/McGraw Hill, 51–80. Weber, Max. 1917a [1973]. Der Sinn der “Wertfreiheit” in sozialen und ö konomischen Wissenschaften. Gesammelte Aufsä tze zur Wissenschaftslehre, toim. Johannes Winckelmann. Tü bingen: Mohr, 489–540. Weber, Max. 1917b [1988]. Wahlrecht und Demokratie in Deutschland. Max-Weber-Studienausgabe I/15, toim. Wolfgang J. Mommsen Tü bingen: Mohr, 155–189. Weber, Max. 1919[ 1994]. Politik als Beruf. Max-Weber-Studienausgabe 1/17, toim. Wolfgang J. Mommsen ja Wolfgang Schluchter. Tü bingen: Mohr, 35–88. Welwei, Karl-Wilhelm. 1983. Die griechische Polis. Stuttgart: Kohlhammer. Wiesner, Claudia, Haapala, Taru ja Palonen, Kari. 2017. Debates, rhetoric and political action: practices of textual interpretation and analysis. London: Palgrave Macmillan. 288 Jalkapallo, Eurooppa, parlamentarismi: Aspekteja Daniel Cohn-Benditin poliittisesta ajattelusta Daniel Cohn-Bendit tä ytti 75 vuotta kevä ä llä 2020. Me hä nen aikalaisensa muistamme hä nen poliittisen karriä ä rinsä eri vaiheet hyvinkin, ja tazin lukijana olen voinut seurata Cohn-Benditin eli Danyn poliittisia kommentteja. Pariisin toukokuun (1968) Dany le rougen – punainen viittasi myö s hiusten vä riin – pä ivien jä lkeen CohnBendit on viime vuosikymmeninä yhdistä nyt intohimoisesti asioihin paneutuvan europarlamentaarikon ja sartrelaisen intellektuellin, joka ”sekaantuu asioihin, jotka eivä t hä nelle kuulu”, profi ilit (ks. Sartre 1966; Cohn-Benditistä poliitikkona esim. Gazi 2010). Cohn-Bendit julkaisi vuonna 2018 ranskaksi kirjan, josta nyt on julkaistu pä ivitetty saksankielinen laitos otsikolla Unter den Stollen der Strand. Fußball und Politik – mein Leben (Cohn-Bendit 2020, sivuviitteet tä hä n teokseen, ellen toisin mainitse). ”Mä ttä iden alla on ranta” viittaa vuoden 1968 Pariisin kevä ä n iskulauseeseen ”Sous les paves, la place” eli ”katukivien alla on ranta”, jonka Dany oli lainannut vaihtoehtoisen Pfl asterstrand-kaupunkilehden nimeen, jota hä n toimitti 1970-luvulla Frankfurtissa. Nyt Cohn-Bendit parodioi kirjansa otsikolla sitä , kuinka hä n monien mielestä on ”vaihtanut puolta” (s. 16) suoran toiminnan militantista – vaikka hä n ei tainnut itse heitellä kiviä – parlamentaari- 289 koksi, joka politikoi puhumalla. Dany osoittautuu – kuten hä ntä seuranneet ovat tienneetkin – intohimoiseksi jalkapallon seuraajaksi ja sen poliittisen merkityksen analyytikoksi. Se mitä hä n sanoo jalkapallosta ja sen kautta Euroopasta tarjoaa kiintoisan nä kö kulman Cohn-Benditiin poliittisena ajattelijana. Jalkapallokirjassaankin Dany viittaa tapaamisiin Euroopan parlamentissa toimivien polittisten johtajien kanssa. Tä mä n mukaisesti pä ä tin tä ydentä ä tulkintaa Cohn-Benditistä sisä llyttä mä llä kirjoituksen toiseen osaan kommentteja hä nen puheistaan europarlamentaarikkona. Euroopan parlamentin (EP) tä ysistuntodebatit on digitoitu vuodesta 1996 lä htien, ja Daniel Cohn-Bendit valittiin parlamenttiin Saksan vihreiden edustajana vuonna 19941. Kun hä n oli pitkä ä n EP:n Vihreiden ryhmä n toinen puheenjohtaja, hä nen puheenvuorojaan tai viittauksia niihin on etenkin kaudella 1999–2009 yhteensä kolmisensataa kappaletta, edeltä vä ltä ja seuraavalta kaudelta vielä yhteensä noin sata. Kommenteilla puheista tä ydennä n kuvaa Cohn-Benditin vielä suhteellisen harvinaisesta eurooppalaisen poliitikon profi ilista, jossa parlamentarismi ja jalkapallo luontevasti yhdistyvä t (vrt. Palonen 2022 Junalla matkustamisesta eurooppalaisen politiikan kolmantena aspektina). Tä mä kirjoitus on siis samanaikaisesti jalkapallopolitologiaa (ks. Palonen 1992; Palonen & Sö derman 2020), Eurooppa-tutkimusta ja parlamenttitutkimusta. Cohn-Benditin ja minun jalkapallomuistimme on samanpituinen, vuoden 1954 Sveitsissä pidettyihin MM-kisoihin ulottuva. Dany seurasi niitä TV-liikkeen ikkunasta Pariisin XV arrondissementissä , minä kin 7-vuotiaana pysyin radion ja sanomalehtien vä lityksellä selvillä otteluista. Jotta tä mä artikkeli avautuisi myö s maallikoille edellä mainituilla kolmella alalla, olen liittä nyt sen loppuun henkilö hakemiston. Regiimi ja pelityyli Jalkapalloilijaa Danystä ei koskaan tullut, vaikka hä n lapsuudessaan 1 Danyn puheenvuorot on lö ydettä vissä linkistä https://www.europarl.europa.eu/ plenary/de/debates-video. html#sidesForm, ottaen huomioon saksanja ranskankielisten versioiden erot. 290 pelasi parissa seurassa ja harrasti yli kuusikymppiseksi pelaamista kaveriporukassa ilman tuomaria. Hä n myö ntä ä suhtautuvansa jalkapalloon ”ennakoimattomasti ja irrationaalisesti”, mikä nä kyy etenkin siinä , että hä n juutalaisena vastusti Saksan maajoukkuetta. Kuitenkin hä n sanoo muuttuneensa tä ssä suhteessa Gerhard Schrö derin punavihreä n hallituksen kansalaisuuspoliittisen linjan vaihdoksen jä lkeen, jolloin myö s maahanmuuttajataustaiset pelaajat pä ä sivä t maajoukkueeseen (s. 10–11). Vuonna 1954 hä n kuitenkin kannatti siis Ferenc Puská sin Unkaria, ja vuoden 1974 kisoissa hä n oli katsomossa Frankfurtissa kannattamassa Puolaa Saksaa vastaan, mutta Victor Orbá nin Unkaria ja Jaroslaw Kaczynskin Puolaa hä n ei voi kannattaa jalkapallossakaan (s. 12–13). Euroopan parlamentissa Cohn-Bendit Orbá nin lä snä ollessa kertoo itkeneensä vuonna 1954, kun Unkari menetti maailmanmestaruuden Lä nsi-Saksalle, samalla kun mainitsee, että hä nen ensimmä inen mielenosoituksensa (11-vuotiaana) oli neuvostojoukkojen Unkarin miehitystä vastaan. Hä n siteeraa kollega Guy Verhofstadtia, kuinka monet intellektuellit tukivat vuosikausia Unkaria poliittisesti ja henkisesti (19.1.2011). Yleensä kin Danylle on helpompi sanoa, keitä kaikkia hä n vastustaa. Perustelut tä lle nojaavat osaksi siihen, ettei hä n voi kannattaa totalitaaristen tai autoritaaristen regiimien jalkapallojoukkueita tai pelaajia, jotka sitoutuvat niihin. Lä nsi-Saksan joukkueen kannattamisen vuoden 1954 MM-kisoissa teki mahdottomaksi se, että valmentaja Sepp Herberger oli valmentanut jo natsi-Saksan maajoukkuetta, jossa tä htipelaaja Fritz Walter oli pelannut, mutta ei vuonna 1929 syntynyt Helmut Rahn, kuten Cohn-Bendit muistelee (s. 44). Edelleenkin hä n spontaanilla tasolla kannattaa Saksan maajoukkueen vastustajia – paitsi Kroatiaa, Serbiaa, Venä jä ä , Puolaa ja Unkaria, joiden pelaajia, valmentajia ja faneja yhdistä ä ”fasisminsä vyinen hypernationalismi” (ein faschistoider Hypernationalismus) (s. 46). Mikä ä n ei turhauta Danyä niin paljon kuin MM-kisojen myö ntö Venä jä lle 2018 ja Qatarille 2022. Voi toki pohtia esimerkiksi sitä , kuinka Venä jä n MM-kisojen aikana kisaturistit antoivat monille paikallisille hyvin erilaisen tuntuman siihen, miten ”ulkomaalaiset” elä vä t ja ajattelevat kuin mitä Venä jä n televisio tarjoaa. Cohn-Bendit hyvä ksyy Etelä - Afrikan sulkemiseen apartheidin vuoksi olympialaisista vuodesta 1964 alkaen ja Jugoslavian sulkemisen vuoden 1992 EM-turnauksesta YK:n 291 pä ä tö slauselman perusteella (s. 238–239). Hä n tukee Eintracht Frankfurtin puheenjohtaja Peter Fischerin nä kemystä , että ä ä rinationalistisen AfD-puolueen jä senillä ja ä ä nestä jillä ei saa olla seuran kanssa mitä ä n tekemistä (s. 162). Cohn-Benditin nationalismija populismikritiikki koskee myö s Katalonian separatismia: olisiko FC Barcelona mitä ä n, jos se joutuisi ratkaisemaan mestaruuden Espagnolin ja Gironan kanssa (s. 170). Lä nsi-Saksan MM-turnauksen alkulohkossa vuonna 1974 Lä nsija Itä -Saksa eli DDR pelasivat ensimmä isen ja ainoan kerran toisiaan vastaan, ja ottelu pä ä ttyi Jü rgen Sparwasserin maalilla DDR:n voittoon. Cohn-Bendit oli DDR:n puolella, vaikka hä n sanoo vihanneensa joukkueen pelityyliä pitkä veteisenä , raakana kommunistisen kollektivismin mielikuvana (Sinnbild) (s. 99). Tä ssä hä n nä kee siis suoran yhteyden pelityylin ja poliittisen regiimin vä lillä . Entinen sosiologian opiskelija Cohn-Bendit otsikoi jalkapallon olevan ”yhteiskunnan peili” (Ein Spiegel der Gesellschaft). Tä mä on onneton formulointi. Se luokittelee politiikan ja jalkapallon ”yhteiskunnallisiksi ilmiö iksi”, ja peilin fi guuri viittaa muinaiseen tiedon heijastusteoriaan, vaikka parlamentaarikon kokemuksen mukaan tieto muotoutuu debateissa pro et contra. Dany toki nä kee politiikan muovaavan jalkapallon pelaamisen ehtoja ja organisointia. ”Jalkapallo jalkapalloilijoille” oli yksi Pariisin toukokuun 1968 iskulauseita (s. 149), ja Ranskassa ja Saksassa juniorijalkapalloilijoiden enemmistö on nykyisin ”maahanmuuttajataustaisia” (s. 159). ”Urheilu on erotettava politiikasta” -doktriinin alkuperä n CohnBendit jä ljittä ä vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisiin, joihin maailmansodan hä viä jien ei annettu osallistua (s. 238). Tä tä kirjoitettaessa perinteinen kanta, että jalkapalloilijat eivä t saa ottaa kantaa kiistanalaisiin kysymyksiin onkin romuttumassa. Intellektuellien sekaantuminen ”asiaan joka heille ei kuulu” koskee nykyä ä n myö s jalkapalloilijoita. Tosin he voivat tulkita tilannetta niin, että rasismin vastustaminen on pelkä stä ä n ”inhimillistä ”, ei politiikkaa, kuten tekee esimerkiksi Manchester Unitedin kä rkipelaaja Marcus Rashford, joka vetoomuksellaan onnistui koronasulun aikana kä ä ntä mä ä n Boris Johnsonin hallituksen kannan ilmaisen kouluruokailun puolelle. Tai ehkä Rashford on ymmä rtä nyt, että sen sanominen, ettei tee politiikkaa, on ”erityi- 292 sen intensiivinen tapa” tehdä sitä (ks. Schmitt 1979, alaviite s. 21). Kun Manchesterin yliopisto myö nsi Rashfordille kunniatohtorin arvon 22-vuotiaana (Manchester United 2020), voi kysyä , miten hä n voisi yhdistä ä ammattimaisen jalkapalloilijan ja poliitikon karriä ä rit jollakin uudella tavalla. Eurooppalainen peli Poliitikkona Cohn-Bendit on ennen muuta eurooppalainen, joka on siis valittu Europarlamenttiin sekä Saksan että Ranskan vihreiden listalta. Jalkapallofanina hä n on kannattanut Ranskaa kaikkina neljä nä kertana, jolloin maat ottivat yhteen MMtai EM-lopputurnauksessa. Yhtenä perusteena tä lle on Lä nsi-Saksan maajoukkueen hä peä tahra: maalivahti Harald (Toni) Schumacher teloi puolustaja Patrick Battistonin sairaalakuntoon MM-vä lierä ssä Sevillassa vuonna 1982 (s. 54–55). Hä nen jalkapallointressinsä kin on ennen muuta eurooppalainen. Hä n nostaa esiin sen, että eurooppalaiset mestaruusturnaukset nojasivat alkuaan yksityishenkilö iden ideoihin. Maajoukkueiden EM-kisojen taustahahmoksi Dany identifi oi ranskalaisen Henri Delaunayn, joka kaksi kuukautta Euroopan jalkapalloliitto Uefan perustamisen jä lkeen vuonna 1954 esitti ”kansojen vä listä Eurooppa-cupia”, joka toteutui ensi kerran vuonna 1960 (s. 66). Seurajoukkueiden Eurooppa-cupin ideoijaksi hä n tunnistaa L’Equipe-lehden jalkapallotoimittajan ja entisen maajoukkuepelaajan Gabriel Hanot’n, jonka lehti ehdotti seurajoukkuecupin perustamista. Tä mä idea meni lä pi nopeammin – muualla paitsi Englannissa. Sporting Lissabon ja Partisan Belgrad kä vivä t ensimmä isen eurocup-ottelun jo 4. syyskuuta 1955 (s. 67–68). Cohn-Bendit tuo esiin myö s sen, että eurocupia edelsi coupe latine Ranskan, Italian, Espanjan ja Portugalin mestarien kesken vuodesta 1949 vuoteen 1957, ja kymmenen ensimmä istä eurocupin voittoa jakaantuivat Espanjan, Portugalin ja Italian joukkueiden kesken (s. 69–70). Jalkapallon ja Euroopan yhteyden korostus erottaa Cohn-Benditin kirjan sovinnaisista jalkapallohistorioista. Eurooppalaisten joukkueiden menestys vuoden 2006 kisoista lä htien onkin ollut silmiinpistä vä ä . Tä mä n yhteys mestarien liigaan – ja yleensä ”Euroopassa pelaamiseen”, 293 kuten edelleenkin sanotaan myö s EU-maissa – on ilmeinen, mutta myö s poliittista yhteyttä EU:hun ja politiikan ylivaltiollistumiseen kannattaisi pohtia. Eurooppa-luvussa Dany esittelee suosikkipelaajiensa rankilistan: ”Puská s, Pelé , Kopa, Cruyff , Maradona, Iniesta, Messi”, lisä ten nä ihin Michel Platinin, ja asettaen kä rkeen Andres Iniestan, joka on ”der Hamlet des Fußballs” (s. 79). UEFAn puheenjohtajavaalissa vuonna 2004 Dany kampanjoi Platinin puolesta Franz Beckenbaueria vastaan. Dany kertoo Platinin puhuneen EP:ssä ja komissiossa sen puolesta, että jalkapallo tunnustettaisiin kulttuuriksi. Platini on hä nelle ”oikealla, mutta jalkapalloa pelatessaan ja siitä puhuessaan vasemmalla”, mitä tuskin voi sanoa Beckenbauerista (s. 80–81). Eurooppalainen identiteetti ei kuitenkaan estä nyt Cohn-Benditia olemasta brasilialaisen futiksen suuri fani. Vuoden 1958 MM-fi naalissa Ruotsia vastaan ”Pelé , Vava, Didi, Garrincha” osoittivat neroutensa (s. 57). Nuo neljä ”eturivin” – kuten silloin sanottiin – pelaajaa jä ivä t minunkin mieleeni; vasen laita Mario Zagallo muistetaan paremmin vuoden 1970 maailmanmestarijoukkueen valmentajana. Danylle vuoden 1970 Brasilia oli ainoa joukkue, joka pelasi tasokkaasti kaikissa otteluissaan, ja muutenkin hä n pitä ä nä itä Meksikossa jä rjestettyjä kisoja parhaana kokemistaan (s. 103). Jalkapallonkin historiankirjoitus muistaa myö s hä viä jiä , joista epä ilemä ttä tunnetuin on Brasilian maajoukkue Espanjan MM-kisoissa vuonna 1982, Zico ja Socrates kuuluisimpina niminä ä n. Cohn-Benditille tä llä Brasilian joukkueella on erityinen merkitys, kun hä n saman vuoden syksyllä matkusti naisystä vä nsä kanssa bussilla ympä ri Brasiliaa. Maata hallitsi vuodesta 1964 sotilasjuntta, joka oli luopumassa vallasta mutta ei ollut valmis suoriin presidentinvaaleihin. Kun Dany saapui Sao Pauloon nä hdä kseen Sokrateen pelaavan Corinthiansissa joukkueen pelaajat ottivat kantaa suorien vaalien puolesta (s. 121–122). Dany tapasi radikaalina tunnetun Socratesin, joka sanoi hä nelle, että ”Corinthiansin pelaajat halusivat tehdä sen vallankumouksen, jota Dany oli 1968 ajatellut” (s. 123). Dany korostaa muun muassa Raymond Kopan, Johan Cruyffi n ja muiden ottaneen poliittista kantaa, mutta Corinthiansin suora sekaantuminen pä ivä npolitiikkaan koettiin ennenkuulumattomaksi. Myö s pelaa- 294 jien itsehallinto oli viety vielä pitemmä lle kuin 70-luvun alun Ajaxissa – poikkeuksena pelaavan joukkueen valinta (s. 124–126). Lä ä kä ri Socrates oli Danylle malliesimerkki politikoivasta ja journalistina toimivasta pelaajasta, joka lopulta kieltä ytyi ryhtymä stä presidentti Lulan ministeriksi. Pelé oli ollut urheiluministeri edeltä vä llä Cardoson presidenttikaudella, ilman suurempaa menestystä . Cohn-Bendit teki Socratesta ”roadmovien”; tä mä kuoli vuonna 2011 ennen fi lmin valmistumista, mutta Dany kiersi maata tä mä n kollegoja haastatellen (s. 129–130). Brasilian vuosien 1994 ja 2002 maailmanmestaruudet eivä t Danylle olleet enä ä ”sambajalkapalloa”. Hä n luonnehtii VfB Stuttgartissa pelannutta vuoden 1994 joukkueen kapteenia Dungaa ”etelä amerikkalaiseksi saksalaiseksi” (s. 138). Vuoden 2014 kotikisojen vä lierä ssä Brasilia kä rsi Saksalle 7–1-tappioon, mikä oli merkki siitä , että brassifutiksen myytti oli mennyttä . Niinpä hä n ei ihmettelekä ä n, että Ronaldinho, Neymar ynnä muut tunnetut jalkapalloilijat tukivat ”fasisti Jair Bolsonaroa” vuoden 2018 presidentinvaalissa (s. 140–141). Dany olettaa, että samaan tapaan kuin natsien ä ä nestä jä t vuonna 1933, he uskoivat, että autoritaarinen jä rjestelmä on parempi kö yhille (s. 143–144). Tä mä on CohnBenditin suurimpia pettymyksiä : brassifutis on menettä nyt tyylinsä ja pelaajat poliittisen lukutaitonsa. Vuoden 2002 Brasilian maailmanmestaruuden jä lkeen eurooppalaiset joukkueet ovat voittaneet kaikki maailmanmestaruudet. Argentiina Lionel Messin johdolla oli hopealla vuoden 2014 MM-kisoissa, Uruguay sai pronssia 2010, muut mitalit ovat menneet Eurooppaan. Vastoin joka kisojen edellä asetettuja odotuksia eurooppalaiset joukkueet ovat pä rjä nneet entistä kin paremmin. Yhteyksillä jalkapallon ja parlamentaarisen politiikan tyylin vä lillä voisi spekuloida enemmä nkin. Kauniin pelin puolesta Cohn-Bendit oppi ihailemaan kaunista jalkapalloa seuratessaan vuonna 1955 Stade Reimsin ja budapestilä isen Vö rö s Lobogó n vä listä Eurooppa-cupin ottelua Pariisin Parc-de-Princes-stadionilla. Reimsissä pelasi Ranskan sodanjä lkeisen jalkapallon suurin nimi, Raymond Kopa, Vö rö sissä Nandor Hidegkuti, Unkarin maajoukkueen ”valeysi” avant 295 la lettre (s. 34–35) – nimellinen kä rkipelaaja, joka pelaa kä rjen takana. Eurooppalaisen jalkapallon kauniin pelin ideaali on tietysti Ajax Amsterdam 1970-luvun alkupuolella, joka Dany mukaan pelasi ”puolusti hyö kä ten”, pelasi ”kauniisti ja tehokkaasti” peliä , joka oli hauskaa pelaajille ja katselijoille (s. 77–78). Tä llä tulkinnallaan Cohn-Bendit asettaa itsensä vastakkain etenkin menestyneimpien eurooppalaisten seurajoukkueiden kanssa. Vaikka hä n ihaileekin monia brittipelaajia, hä n pitä ä englantilaista pelityyliä liian suoraviivaisena, jä ykkä niskaisena ja yksinkertaisena (s. 73). Dany piti Puská sista, Alfredo Di Stefanosta ja Francisco Gentosta, mutta Eurooppa-cupin viisi ensimmä istä mestaruutta voittanut ja myö hempikin kestomenestyjä Real Madrid ei ole hä nen mukaansa innovatiivinen eikä nojaa omiin kasvatteihinsa (s. 71), kun taas FC Barcelona Johan Cruyffi n valmentajakaudesta (1988–1996) alkaen on ”Ajax 73 Version 2.0” (s. 78). Bayern Mü ncheniä hä n arvostaa hyvin johdettuna keskisuurena liikeyrityksenä , mutta sen pelitapa on kaikkea muuta kuin innovatiivinen (s. 77). Danyn tulkinta vastaa seurojen poliittisen profi ilin eroja, mutta hä n ei argumentoi siihen vedoten. Italialaista jalkapalloa kohtaan Danyn polemiikki on ankarampi. Hä nen mukaansa ”vuoden 68 mullistukset” eivä t Italiassa ulottuneet jalkapalloon, vaan ”siellä pelataan edelleen niin kuin 50 vuotta sitten”, ja catenaccio – jalkapallohistorian pahamaineisin puolustusvoittoinen taktiikka, jolla Helenio Herreran valmentana Inter Milan menestyi 1960-luvulla (ks. Wilson 2010, 165–189) – on pysynyt ”oikeistolaisen jalkapallon kultakantana” (s. 153). Yhden poikkeuksen Italian hyvä ksi Cohn-Bendit tekee, nimittä in usein ”vuosisadan otteluksi” sanotun vä lierä ottelun Lä nsi-Saksaa vastaan Meksikon MM-kisoissa vuonna 1970, jonka jatkoajalla ”italialaiset eivä t pelanneet kuten italialaiset” (s. 103). Voittomaalin 4–3 teki Gianni Rivera, myö hemmin pitkä aikainen parlamentaarikko, joka oli vuosina 2005–2009 yhtaikaa Danyn kanssa Europarlamentin jä sen. Cohn-Bendit aliarvioi italialaista liigajalkapalloa, jossa jo 1920ja 1930-luvuilla pelasi ”tonavalaisen jalkapallon” tyylikkä itä edustajia entisen Itä valta-Unkarin alueen maista (ks. Wilson 2010, 63–79). Sodan jä lkeen Italian liiga oli pitkä ä n kansainvä lisin sarja, jossa pelasi koko joukko argentiinalaisia ja brasilialaisia, samoin Ruotsin jalkapallon suu- 296 ruudet Gunnar Nordahl, Gunnar Gren ja Niels Liedholm, Lä nsi-Saksan 1960ja 1970-luvun tä hdet Helmut Haller ja Karl-Heinz Schnellinger, myö hemmin muiden muassa vuoden 1984 Euroopan mestari Michel Platini, vuoden 1988 Euroopan mestarit Ruud Gullit, Marco van Basten ja Frank Rijkaard sekä vuoden 1990 maailmanmestareita Lothar Matthä uksen ja Jü rgen Klinsmannin johdolla. Mutta huolimatta maailmanluokan kä rkipelaajista, Riveran ohella esimerkiksi Roberto Baggiosta, Italian maajoukkue on aina nojannut puolustustaktiikkaan, josta catenaccio on toki vain yksi esimerkki. Jalkapallohistorian kannalta Cohn-Benditin esimerkit suorasta yhteydestä pelityylien ja poliittisten kulttuurien vä lillä ovat epä ilyttä vä ä metodologista nationalismia. Niin Britanniassa, Italiassa kuin Itä - Euroopassa, jopa Neuvostoliitossa, on pelattu eri tyyleillä ja muodit pelityylien kesken ovat vaihdelleet eri rytmissä kuin poliittiset regiimit tai hallituskoalitiot (esim. Wilson 2010; De Waele ym. 2018). Cohn-Bendit toistaa jalkapallonharrastajien esimerkkejä , fraaseja ja sanontoja, kuitenkin niitä omakohtaisesti arvioiden. Hä n mainitsee Argentiinan vuoden 1978 maailmanmestarijoukkueen valmentajan Cé sar Luí s Menottin tunnetun jaon vasemmistolaiseen ja oikeistolaiseen jalkapalloon. Menottin nä kemykset olivat vastakkaisia hä nen seuraajansa vuoden 1986 Argentiinan maajoukkueen valmentajan Carlos Bilardon voitto-orientoituneen jalkapallon kanssa. Dany siteeraa Menottin mä ä ritelmä ä organisoida jalkapallo niin, että tekee enemmä n maaleja kuin vastustaja (s. 151–152). Tä hä n kuuluvat hyö kkä ä vä taktiikka, fyysisen yhteenoton (Auseinandersetzung) vä lttä minen sekä lyhytsyö ttö peli. Cohn-Bendit tarkentaa Menottin kantaa siteeraamalla ranskalaiselle toimittajalle Francis Huertasille annettua haastattelua, jossa Menotti katsoo vasemmistolaisen jalkapallon sulkevan pois miesvartioinnin kaltaiset taktiikat. Pelaajille ei pidä antaa vapautta rajoittavia ohjeita, jotka estä vä t heitä sitoutumasta osallisuuteen ja vastuuseen. Vasemmistolainen jalkapallo oli Menottille ”seikkailua” (Abenteuer), avoimin lipuin eteenpä in menoa sen sijaan, että tila oman maalin edessä suljettaisiin (s. 152). Nä mä olivat uskaliaita vaatimuksia sotilasjuntan hallitsemassa Argentiinassa, mutta junttakin ymmä rsi, että jalkapallo antoi yleisö lle hengä hdystauon. Tä mä n pä ivä n nä kö kulmasta on helppo kritikoida Menottia 303 Jalkapallon Cohn-Bendit? Vaikka Dany korostaa jalkapallon pelityylien poliittista ulottuvuutta, hä neltä puuttuvat suorat vertaukset pelaajien ja poliitikkojen vä lillä . Voisi verrata Uli Hoenessia Franz-Josef Straußiin, vuonna 1988 kuolleeseen Baijerin pä ä ministeriin ja puoluejohtajaan, ja linkit Baijerin kristillissosiaalisen unionin (CSU) ja FC Bayernin vä lillä ovat tunnettuja. Vanhan kaartin ”verä janvartijoita”, kuten Oliver Kahnia, voisi verrata Wolfgang Scheubleen fi nanssiministerinä eurokriisin aikana, saksalaisissa esimerkeissä pysyä kseni. Mutta kuka olisi jalkapallon Cohn-Bendit? Sitä on vaikea ajatella, jo senkin vuoksi, että rotaatio kahden maajoukkueen vä lillä ei onnistu, vaikka yksittä iset pelaajat Puská sista Decoon ovatkin onnistuneet vaihtamaan kansalaisuuttaan, mutta maailman jalkapalloliitto FIFAlle kaksoiskansalaisuus ei kelpaa. Retoriikkaa ei ole pidetty jalkapalloilijain hyveenä , mutta pelin historia tuntee joitakin loistavia retoorikkoja. Socrates oli ilmeisesti yksi heistä . Nykypelaajista Zlatan Ibrahimovic tulee mieleen, mutta hä nen kirjassaan (2011) kä yttä mä ä retoriikkaa sä vyttä ä – tietystä itseironiasta huolimatta – oman erinomaisuutensa julistus, mikä ei ole Danyn pelityyli. Dany ihailee Megan Rapinoeta ”pelaajana joka on jä lleen yhdistä nyt jalkapallon ja politiikan” (s. 197), mutta hä nenkin retoriikkansa on kovin amerikkalaista. Olisiko joku pelaaja, joka sai mainetta nuorena, ajautui sittemmin sivuraiteille, mutta teki paluun huipulle ja pitkä n karriä ä rin? Yksi ehdokas olisi Edwin van der Sar, joka oli Ajaxin mestarien liigan voittaneen joukkueen maalivahti vuonna 1995. Hä n ei menestynyt Juventuksessa, siirtyi Fulhamiin ja 34-vuotiaana halvalla Manchester Unitediin, jossa teki vielä loistavan kuuden vuoden peliuran mestarien liigan voittoineen. Vuoden 1992 sä ä ntö muutoksen jä lkeen maalivahdeilta edellytettiin aikaisempaa parempaa jalalla pelaamista, koska takaisinsyö ttö ä ei enä ä saanut ottaa kä teen. Pelaavan maalivahtityylin ensimmä isenä mestarina pidetä ä n van der Saria. Maalivahti lienee myö s pelaaja, jolta vaaditaan kentä llä enemmä n kuin kenttä pelaajilta joukkuetta puheella ohjaavaa retoriikkaa. 304 Kirjallisuusluettelo Cohn-Bendit, Daniel 2020. Unter den Stollen der Strand. Fußball und Politik – mein Leben. Kö ln: Kiepenhauer & Witsch. Cohn-Bendit, Daniel & Guy Verhofstadt 2013. Fü r Europa. Ein Manifest. Mü nchen: Hanser. De Waele, Jean-Michel, Suzan Gibril, Ekatarina Gloriozova & Ramó n Spaaij (toim.) 2018. The Palgrave international handbook of football and politics. Lontoo: Palgrave Macmillan. Gazi, Emeline 2010): Le vrai Cohn-Bendit. Pariisi: Plon. Ibrahimovic, Zlatan 2011. Jag ä r Zlatan Ibrahimovic. Min historia berä ttat fö r David Lagercrantz. Tukholma: Bonniers. Krauss, Martin 2019. Andrei S. Markovits ü ber Fußball: ‘In 50 Jahren Mixed-Gender’. Taz, die Tageszeitung, 6.7.2019. Https://taz.de/ Andrei-S-Markovits-ueber-Fussball/!5609436/, 12.1.2020. Manchester United 2020. Rashford ready to make history again, 15.7.2020. Https://www.manutd.com/ en/news/detail/marcus-rashford-awarded-honorary-degree-by-manchester-university, 12.1.2021. Palonen, Kari 1992. Urheiluselostuksen poliittinen luenta. Teoksessa: Esa Sironen, Arto Tiihonen & Soile Veijola (toim.) Urheilukirja. Tampere: Vastapaino, 171–185. Palonen, Kari 2022. Junamatkustuksen politiikka. Teoksesssa: Meeri Haapakoski & Kari Palonen (toim.) Politiikkaa matkustamalla. Jyvä skylä : Jyvä skylä n yliopisto. Palonen, Kari & Mira Sö derman 2020. Book review: The Palgrave international handbook of football and politics”. Parliaments, Estates & Representation, 40(1), 131–133. Rehn, Olli 2008. Puheenvuoro Euroopan parlamentissa, 21.5.2008. Rehn, Olli 2019. Kuilun partaalta. Nä in euro pelastettiin. Jyvä skylä : Docendo. Sartre, Jean-Paul 1966. Plaidoyer pour les intellectuels, Situations VIII. Pariisi: Gallimard, 375-455. Schmitt, Carl 1932 [1979]. Der Begriff des Politischen. Berliini: Duncker & Humblot. Tiilikainen, Teija 2011. The role of the European Parliament in the EU’s political order. Teoksessa: Claudia Wiesner, Tapani Turkka & Kari Palonen (toim.) Parliament and Europe. Baden-Baden: Nomos, 25–40. Wiesner, Claudia 2018. Inventing the EU as a democratic polity. Lontoo: PalgraveMacmillan. Wilson, Jonathan 2008 [2010]. Pelien peli. Jalkapallon taktiikan historia. Suom. T. Hannula. Helsinki: Helsingin Sanomat. 305 Liite: Pelaajahakemisto3 Baggio, Roberto, 1967–, italialainen jalkapalloilija. Seuroja AC Fiorentina, Juventus, AC Milan, Bologna; Uefa-cupin voittaja (1993; Juventus), Italian maajoukkueessa MM-hopea (1994) ja -pronssi (1990). Kultainen pallo (1993). Battiston, Patrick, 1957–, ranskalainen jalkapalloilija. Seurat AS St. Etienne, Girondins Bordeaux, AS Monaco FC, Euroopanmestari Ranskan maajoukkueessa (1984). Beckenbauer, Franz, 1945–, lä nsisaksalainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seurat Bayern Mü nchen, New York Cosmos. Eurooppacupin voittaja Bayern Mü nchenissä (1974, 1975, 1976). Maailmanmestari Lä nsi-Saksan maajoukkueessa (1974), Euroopan mestari (1972). Valmentaja Saksan maailmanmestarijoukkueessa (1990), MM-hopea (1986), Kultainen pallo (1972, 1976). Bilardo, Carlos, 1939–, argentiinalainen jalkapallovalmentaja. Valmentaja Argentiinan maailmanmestarijoukkueessa (1986), MM-hopea (1990). Bini, Bruno, 1954–, ranskalainen jalkapallovalmentaja. Valmentanut Ranskan ja Kiinan naisten maajoukkueita. Cruyff (Cruijff ), Johan, 1947–2016, hollantilainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seurat Ajax Amsterdam, FC Barcelona. Eurooppa-cupin voittaja Ajaxissa (1971, 1972, 1973), Hollannin maajoukkuessa MM3 Lä hteinä on kä ytetty Wikipediaa eri kielillä sekä Weltfußball.de-sivustoa. Eurooppa-cup pelattiin Euroopan jalkapalloliiton Uefan (https://de.uefa.com) jä senliittojen mestarien vä lillä vuoteen 1991, jolloin kä ynnistyi mestarien liiga, jossa vahvimmilla jalkapallomailla on korkeintaan neljä joukkuetta. Eurooppacupin rinnalle tuli jä senliittojen cup-voittajien cup. Myö hemmin osallistumista eurooppalaiseen seurajalkapalloon laajennettiin Uefa-cupilla, johon muutama mestareista seuraava joukkue osallistui, mestarien liigan aikakaudella ensimmä iset siitä pois jä ä neet seurat. Cup-voittajien cup ja Uefa-cup yhdistettiin vuonna 2005 Eurooppa-liigaksi. Naisjoukkueiden Uefa-cupia on pelattu vuodesta 2001 lä htien, vuodesta 2009 sen nimi on naisten mestarien liiga. Kultainen pallo (ransk. ballon d’or) (https://fi .wikipedia.org/wiki/Kultainen_ pallo) on France Football -lehden vuodesta 1956 jakama kunnianosoitus vuoden jalkapalloilijalle Euroopassa. Vuodesta 1995 se ulotettiin koskemaan kaikkia Euroopan seuroissa pelaavia ja vuodesta 2007 missä tahansa pelaavia. Naisten kultainen pallo on jaettu vuodesta 2018. Maailman jalkapalloliitolla Fifalla ja maanosaliitoilla kuten Uefalla on ollut omia palkintojaan, joita kaikkia en ole tä hä n noteerannut. 306 hopea (1974) ja EM-pronssi (1976). Kultainen pallo (1973, 1974). Cruz Trañ a, Shirley, 1985–, costaricalainen jalkapalloilija. Seurat UCEM Alajuela, Olympic Lyonnais, Paris Saint-German. Naisten Eurooppa-cupin voittaja (2011, 2012; Lyon), Costa Rican naisten maajoukkueen kapteeni MM-kisoissa (2015). Deco (Anderson Luiz de Souza), 1977–, brasilialais-portugalilainen jalkapalloilija. Seurat Corinthians Alagoano, FC Porto, FC Barcelona, FC Chelsea, Fluminense. Mestarien liigan voitto Portossa (2004) ja Barcelonassa (2006), Uefa-Cup 2003 (Porto). EM-hopea Portugalin maajoukkueessa (2004). Didi (Valdir Pereira), 1928–2001, brasilialainen jalkapalloilija. Seurat Fluminense, Botafogo. Maailmanmestari Brasilian maajoukkueessa (1958, 1962). Di Stefano, Alfredo, 1926–2014, argentiinalais-espanjalainen jalkapalloilija. Seurat River Plate, Read Madrid. Eurooppa-cupin voittaja Real Madridissa (1956–1960). Kultainen pallo (1957, 1959). Dunga (Carlos Caetano Bledorn Verri), 1963–, brasilialainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seurat Internacional Porto Alegre, Corinthians, Santos. Vasco da Gama. Pisa Calcio, VfB Stuttgart. Brasilian maailmanmestarijoukkueen kapteeni (1994), MM-hopeaa (1998). Eusé bio da Silva Ferreira, 1942–2014, portugalilainen, Mosambikistä lä htö isin oleva jalkapalloilija. Seura Benfi ca Lissabon. Eurooppa-cupin voitto (1962). Kultainen pallo (1965). Garrincha (Manuel Francisco dos Santos), 1933–1983, brasilialainen jalkapalloilija. Seura Botafogo. Maailmanmestari Brasilian maajoukkueessa (1958, 1962). Gento, Francisco, 1933–2022, espanjalainen jalkapalloilija. Seurat Racing Santander, Real Madrid. Eurooppacupin voittaja Real Madridissa (1956–1960, 1966), Euroopan mestari Espanjan maajoukkueessa (1964). Gré n, Gunnar, 1920–1991, ruotsalainen jalkapalloilija. Seuroja IFK Gö teborg, AC Milan, AC Fiorentina. Ruotsin maajoukkueessa MMhopeaa (1958) ja olympiakultaa (1948). Gullit, Ruud, 1962–, hollantilainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seuroja Feyenoord Rotterdam, PSV Einhoven, AC Milan, Sampdoria Genova, FC Chelsea. Eurooppa-cupin voitto AC Milanissa (1989, 307 1990), Euroopan mestari Hollannin maajoukkueessa (1988). Kultainen pallo (1987). Haller, Helmut, 1939–2012, lä nsisaksalainen jalkapalloilija. Seuroja BC Augsburg, FC Bologna, Juventus. Lä nsi-Saksan maajoukkueessa MM-hopea (1966) ja -pronssi (1970). Eurooppa-cupin fi naalin hä vinneessä Juventuksen joukkueessa (1973). Hanot, Gabriel, 1888–1968, ranskalainen jalkapalloilija, toimittaja ja valmentaja. L’É quipe-lehden toimittajana ideoi eurooppalaisten seurajoukkueiden vä lisen jalkapallocupin perustamista. Herberger, Sepp (Josef), 1897–1977, saksalainen jalkapallovalmentaja, Reichstrainer (1936–1942); Lä nsi-Saksan Bundestrainer (1950–1964), maailmanmestarijoukkueen valmentaja (1954). Herrera, Helenio, 1910–1997, argentiinalais-ranskalainen jalkapallovalmentaja. Seuroja valmentajana mm. Atletico Madrid, Belenenses, FC Barcelona, Inter Milan, AS Roma. Eurooppa-cupin voittaja Interissä (1964, 1965). Hidegkuti, Nandor, 1922–2002, unkarilainen jalkapalloilija. Seura MTK Budapest (nimi vä lillä Vö rö s Lobogó SE). Maajoukkueessa olympiakulta Helsingissä (1952), MM-hopea Sveitsissä (1954). Valmentajana cup-voittajien cupin mestaruus Fiorentinassa (1961). Hitzlsberger, Thomas, 1982–, saksalainen jalkapalloilija. Seuroja VfB Stuttgart, Lazio Roma, West Ham United, VfL Wolfsburg, FC Everton. Saksan maajoukkueessa MM-pronssi (2006) ja EM-hopea (2008). Hoeness, Uli (Ulrich), 1952–, saksalainen jalkapalloilija ja jalkapallojohtaja. Seura Bayern Mü nchen. Eurooppa-cupin voitto (1974, 1975, 1976). Maailmanmestari Lä nsi-Saksan maajoukkueessa (1974), Euroopan mestari (1972), EM-hopeaa (1976). FC Bayernin jalkapallojohtaja ja puheenjohtaja. Ibrahimovic, Zlatan, 1981–, ruotsalainen jalkapalloilija. Seurat Malmö FF, Ajax Amsterdam, Juventus, Inter Milan, FC Barcelona, AC Milan, Paris Saint-Germain, Manchester United, Los Angeles Galaxy. Eurooppa-liigan voittaja Manchester Unitedissa (2017). Iniesta, Andres, 1984–, espanjalainen jalkapalloilija. Seurat FC Barcelona, Vissel Kobe. Mestarien liigan voittaja FC Barcelonassa (2006, 2009, 2011, 2015). Maailmanmestari Espanjan maajoukkueessa (2010), Euroopan mestari (2008, 2012). 308 Jones, Steffi (Stephanie Ann), 1972–, saksalainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seuroja SC Praunheim, FSV Frankfurt, TuS Niederkirchen, SC 07 Bad Neuenahr, FFC Frankfurt, Washington Freedom. Uefacupin voittaja (FFC Frankfurt; 2002, 2006). Maailmanmestari Saksan joukkueessa (2003), Euroopan mestari (1997, 2001, 2005). Saksan naisten maajoukkueen valmentaja (2016–2018). Kahn, Oliver, 1969–, saksalainen jalkapalloilija. Seurat Karlsruher SC, Bayern Mü nchen. Mestarien liigan voittaja (2001) ja Uefa-cupin voittaja (1996; FC Bayern). MM-hopeaa (2002) ja -pronssia (2006) Saksan maajoukkueessa. Klinsmann, Jü rgen, 1964–, saksalainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seuroja VfB Stuttgart, Inter Milan, AS Monaco, Tottenham Hotspur, Bayern Mü nchen. Uefa-Cupin voittaja (1991; Inter) ja (1996; Bayern). Maailmanmestari Lä nsi-Saksan joukkueessa (1990), MM-hopea (1982, 1986). Valmentajana MMpronssi Saksan maajoukkueessa (2006). Kopa, Raymond (Kopaszewski), 1931–2017, ranskalainen jalkapalloilija. Seurat FC Angers, Stade Reims, Real Madrid. Eurooppa-cupin voittaja Real Madridissa (1957–1959), MM-pronssia Ranskan maajoukkueessa (1958). Kultainen pallo (1958). Korpela, Tinja-Riikka, 1986–, suomalainen jalkapalloilija. Seurat OLS, Honka, Kolbotn, Lilleströ m, Tyresö , Bayern Mü nchen, Vå lerenga, Everton. Suomen naisten maajoukkueen kapteeni. Liedholm, Niels, 1922–2007, ruotsalainen jalkapalloilija. Seurat IFK Norrkö ping, AC Milan, Ruotsin maajoukkueessa olympiakulta (1948) ja MM-hopea (1958). Litmanen, Jari, 1971–, suomalainen jalkapalloilija. Seurat Lahden Reipas, HJK, MyPa, Ajax Amsterdam, FC Barcelona, FC Liverpool, FC Lahti, Hansa Rostock, Malmö FF. Mestarien liigan voittaja Ajaxissa (1995), fi naalin hä viä jä (1996); Uefa-Cupin voitto Liverpoolissa (2001). Maradona, Diego, 1960–2020, argentiinalainen jalkapalloilija. Seurat Boca Juniors, FC Barcelona, Napoli. Maailmanmestari Argentiinan maajoukkueessa (1986), MM-hopea (1990). Marta (Marta Vieira da Silva), 1985–, brasilialainen jalkapalloilija. Seuroja Sã o Martins, Umeå IK, Los Angeles Sol, FC Golf Bride, West New York Flash, Tyresö , Rosengå rd, Orlando Pride. Uefa Cupin voittaja (2004), Copa Libertadores Femenina (2009, 2010), Brasilian maajouk- 309 kueessa MM-hopea (2007). Maailman naisjalkapalloilija (2006, 2007, 2008, 2009, 2010, 2018). Matthä us, Lothar, 1961–, saksalainen jalkapalloilija. Seuroja Borussia Mö nchengladbach, Bayern Mü nchen, Inter Milan. Uefa-Cupin voittaja (1991 Inter ja 1996 Bayern). Lä nsi-Saksan maailmamestarijoukkueen kapteeni (1990), MM-hopea (1982, 1986). Kultainen pallo (1990). Matthews, Sir Stanley, 1915–2000, englantilainen jalkapalloilija. Seurat Stoke City, Blackpool. Kultainen pallo (1956). Mbappé , Kylian, 1998–, ranskalainen jalkapalloilija. Seurat AS Monaco, Paris Saint-Germain. Maailmanmestari Ranskan maajoukkueessa (2018). Euroopan Golden Boy (2017). Menotti, Cé sar Luis, 1938–, argentiinalainen jalkapallovalmentaja. Argentiinan maailmanmestarijoukkueen valmentaja kotikisoissa (1978). Messi, Lionel (Leo), 1987–, argentiinalainen jalkapalloilija. Seura FC Barcelona. Mestarien liigan voittaja (2006, 2009, 2011, 2015). MMhopea Argentiinan maajoukkueessa (2010). Kultainen pallo (2009, 2010, 2011, 2102, 2015, 2019). Neymar da Silva Santos jr., 1992–, brasilialainen jalkapalloilija. Seurat Santos, FC Barcelona, Paris SaintGermain. Mestarien liigan voittaja Barcelonassa (2015). Etelä -Amerikan vuoden jalkapalloilija (2011, 2012). Nordahl, Gunnar, 1921–1995, ruotsalainen jalkapalloilija. Seuroja IFK Norrkö ping, AC Milan. Coppa Latinan voittaja Milanissa (1951, 1956), olympiakulta Ruotsin maajoukkueessa (1948). Pelé (Edson Arantes do Nascimento), 1940–2022, brasilialainen jalkapalloilija. Seurat F.C. Santos, New York Cosmos. Maailmanmestari Brasilian maajoukkueessa (1958, 1962, 1970). Brasilian urheiluministeri (1995–1998); Fifa nimesi Pelé n vuonna 1999 vuosisadan pelaajaksi. Platini, Michel, 1955–, ranskalainen jalkapalloilija ja jalkapallojohtaja. Seurat Nancy, AS St. Etienne, Juventus. Eurooppa-cupin voittaja Juventuksessa (1985). Ranskan Euroopan mestarimaajoukkueen kapteeni (1984). Kultainen pallo (1983, 1984, 1985). Uefan puheenjohtaja 1997–2015. Puská s, Ferenc, 1927–2006, unkarilais-espanjalainen jalkapalloilija. Seurat Honved Budapest, Real Madrid. Unkarin maajoukkueessa MMhopea Sveitsissä (1954), olympiakulta Helsingissä (1952). Eurooppacupin voittaja Real Madridissa (1957–1960). 310 Rahn, Helmut, 1929–2003, lä nsisaksalainen jalkapalloilija. Seuroja Rot-Weiß Essen, Meidericher SV. Maajoukkueessa teki voittomaalin v. 1954 mm-fi naalissa. Rapinoe, Megan, 1985–, yhdysvaltalainen jalkapalloilija. Seuroja Seattle Sounders Women, Olympique Lyon, Seattle Reign FC. Maailmanmestari USA:n maajoukkueessa (2015, 2019), MM-hopea (2011), Olympiavoittaja (2012). Vuoden naisjalkapalloilija (2019). Rashford, Marcus, 1997–, englantilainen jalkapalloilija. Seura Manchester United. Eurooppa-liigan voittaja (2017). Manchesterin yliopiston kunniatohtori. Rijkard, Frank, 1962–, hollantilainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seurat Ajax Amsterdam, AC Milan. Eurooppa-cupin voittaja Milanissa (1989, 1990), Mestarien liigan voittaja (1995; Ajax), Cup-voittajien cupin voittaja (1987; Ajax). Euroopan mestari Hollannin maajoukkueessa (1988). Valmentajana Mestarien liigan voitto (2006; FC Barcelona). Rivera, Gianni, 1943–, italialainen jalkapalloilija ja parlamentaarikko. Seura AC Milan. Eurooppa-cupin voittaja (1963, 1969). Cupvoittajien cup (1968, 1973). Euroopan mestari Italian maajoukkueessa (1968), MM-hopea (1970). Kultainen pallo (1969). Italian parlamentin alahuoneen jä sen (1987–2005), Euroopan parlamentin jä sen (2005– 2009). Ronaldinho (Ronaldo de Assis Moreira), 1980–, brasilialainen jalkapalloilija. Seurat Gremio Porto Alegre, Paris Saint-Germain, Barcelona, AC Milan. Mestarien liigan voittaja Barcelonassa (2006). Maailmanmestari Brasilian joukkueessa (2002). Kultainen pallo (2005). Ronaldo (dos Santos Aveiro), Christiano, 1985–, portugalilainen jalkapalloilija. Seurat Sporting Lissabon, Manchester United, Real Madrid, Juventus. Mestarien liigan voittaja (2008; ManU) ja (2014, 2016–2018; Real Madrid). Euroopan mestari Portugalin maajoukkueessa (2016), EM-hopea (2004). Kultainen pallo (2008, 2013, 2014, 2016, 2017). Schnellinger, Karl-Heinz, 1939–, lä nsisaksalainen jalkapalloilija. Seuroja 1. FC Kö ln, AS Roma, AC Milan. Eurooppa-cupin voittaja (1969), cup-voittajien cupin voittaja (1968, 1973; AC Milan). Lä nsiSaksan maajoukkueessa MM-hopea (1966) ja -pronssi (1970). Schumacher, Harald Anton (Toni) 1954–, lä nsisaksalainen jal- 311 kapalloilija. Seurat 1. FC. Kö ln, FC Schalke 04. Maajoukkueessa MMhopea (1982, 1986). Socrates (Brasileiro Sampaio de Souza Vieira de Oliveira), 1954–2011, brasilialainen jalkapalloilija. Seurat Botafogo, Corinthias, Flamengo. Etelä -Amerikan vuoden jalkapalloilija (1983). Sparwasser, Jü rgen, 1948–, itä saksalainen jalkapalloilija. Seura F.C. Magdeburg. Euroopan Cup-voitttajien cupin voittajajoukkueessa (1974). 1–0-voittomaali Lä nsi-Saksaa vastaan vuoden 1974 MM-turnauksen alkulohkon ottelussa. Van Basten, Marco, 1964–, hollantilainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seurat Ajax Amsterdam, AC Milan. Eurooppa-cupin voittaja AC Milanissa (1989, 1990). Euroopan mestari Hollannin maajoukkueessa (1988). Kultainen pallo (1988, 1989, 1992). Van der Sar, Edwin, 1970–, hollantilainen jalkapalloilija. Seurat Ajax Amsterdam, Juventus, Fulham, Manchester United. Mestarien liigan voittaja (1995; Ajax) ja (2008; ManU), hä vinnyt fi nalisti (1996; Ajax) ja (2009,2011;ManU).Uefa-cupinvoittaja(1992;Ajax). Vava (Edvaldo Izidio Neto), 1934–2002, brasilialainen jalkapalloilija. Seurat Vasco da Gama, Palmeiras. Maailmanmestari Brasilian maajoukkueessa (1958, 1962). Vogts, Berti (Hans Hubert), 1946–, lä nsisaksalainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seura Borussia Mö nchengladbach. Uefa-cupin voittaja (1975, 1979). Maailmanmestari Saksan maajoukkueessa (1974), Euroopan mestari (1972). Valmentajana Euroopan mestari (1996), EM-hopea (1992). Walter, Fritz, (1920–2002), lä nsisaksalainen jalkapalloilija. Seura 1. FC. Kaiserslautern. Natsi-Saksan maajoukkueessa vuodesta 1940, vapautettiin maajoukkuejalkapalloilijana Neuvostoliiton sotavankeudesta. Vuoden 1954 Lä nsi-Saksan maailmanmestarijoukkueen kapteeni. Zagallo, Marí o, 1931–, brasilialainen jalkapalloilija ja valmentaja. Seurat Flamengo, Botafogo. Maailmanmestari Brasilian maajoukkueessa (1958, 1962). Valmentajana maailmanmestari (1970, 1994). Zico (Arthur Antunes Coimbra), 1953–, brasilialainen jalkapalloilija. Seurat Flamengo, Udinese Calcio. ‘Maailman paras jalkapalloilija’ (1981, 1983). 312 Max Weber ja Euroopan unioni1 Otsikkoni toivottavasti provosoi ihmetystä . Max Weber kuoli kesä kuussa 1920, eikä hä nellä ole siten voinut olla mitä ä n kä sitystä Euroopan unionista, etenkä ä n sellaisena kuin me sen tunnemme. Niin historioitsijan kuin politologinkin metodisia sä ä ntö jä on vä lttä ä sellaisia anakronismeja, joihin otsikollani viittaan. Otsikkoani voi luonnehtia retorisella topoksella, joka tunnetaan latinankielisellä nimellä causa admirabilis. Quentin Skinner nostaa sen esiin teoksessaan Forensic Shakespeare (2014, 69–71, 104–105). Tä ssä admirabilis ei siis viittaa ihailuun vaan ihmetykseen tai kummastukseen. Skinner katsoo, että hyvien aloitusten tai otsikoiden tulisikin herä ttä ä ihmetystä , sillä sellaisena ne jä ä vä t mieleen paremmin kuin asialliset. Tä mä nhä n journalistit tietä vä t, mutta tutkijat eivä t aina tiedä . Max Weber suhdetta Euroopan unioniin kannattaakin ihmetellä . Taustaksi voi ottaa hä nen kä sityksensä , että historiallinen tutkimus ei voi pitä ytyä siinä mitä tapahtui, Leopold v. Ranken Wie es eigentlich gewesen -teesin mielessä . Pä invastoin Weber korostaa, että voidaksemme ymmä rtä ä toteutuneita mahdollisuuksia, niitä on verrattava toteutumattomiin. Vastoin antiikin historioitsija Eduard Meyeriä , Weber katsoo, että historioitsijalle spekulointi toteutumattomilla mahdollisuuksilla on hä nen toimintansa vä lttä mä tö n edellytys (1904, 193–194; 1906, 267– 275). Historian tulkitsijan asenne ei siten periaatteessa eroa poliitikon asen1 Artikkeli on revisioitu versio Jyvä skylä n yliopistossa politiikan opiskelijain ainejä rjestö tapaamisessa 5.10. 2019 pidetystä esityksestä 319 EU institutionalisoidun valtakamppailun pelikenttä nä Kun lukee Euroopan unionin virallisia tekstejä , kuten sopimuksia, menettelytapasä ä nnö stö jä tai instituutioiden esittelytekstejä , niitä sä vyttä ä puhe yhteistyö stä ja harmoniasta eri toimielinten vä lillä . EU antaa itsestä ä n kovin epä poliittisen kuvan, joten politiikan tutkijan on luettava politiikka esiin. Max Weber olisi epä ilemä ttä osannut lukea EU:ta lä peensä poliittisena pelikenttä nä , jossa kaikki toimijat kä yvä t kamppailua valtaosuuksista keskenä ä n (vrt. Wiesner 2018; Palonen ja Wiesner 2016). Tä llaista kamppailua kä ytiin jo nykyisen unionin edeltä jien, hiilija terä sunionin sekä Euroopan talousyhteisö n, aikana. Tä mä ei ollut yksiulotteista kamppailua samoista valtaosuuksista, vaan eri unionin instituutioilla on erilaisia vallan lä hteitä tai resursseja, jotka liittyvä t niiden politiikkatyyleihin. Valtakamppailu unionissa ei suinkaan ole jä senvaltioiden vä listä , vaan kamppailua siitä , millaisilla retorisilla tyyleillä ylivaltiollista politiikkaa unionissa harjoitetaan. Valtakamppailun analysoimiseksi erittelen lyhyesti Max Weberin kä sitystä vallasta, joka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Weberin klassinen, hakuteostyyliin kirjoitettu formulointi vallalle on tä mä : ”Macht bedeutet jede Chance, innerhalb einer sozialen Beziehung, den eigenen Willen durchzusetzen, gleichviel worauf diese Chance beruht” (Weber 1922, 38), minkä suomennan muotoon ”Valta tarkoittaa mahdollista pelivaraa oman tahtonsa toteuttamiselle sosiaalisissa suhteissa, siitä riippumatta, mihin tä mä mahdollisuus perustuu”. Tä mä n tä ydennykseksi tarvitaan hä nen Politik als Berufi ssa esittä mä nsä formulointi: ”‘Politik’ wü rde fü r uns also heißen, Streben nach Machtanteil oder Beeinfl ussung der Machtverteilung” (Weber 1919a, 36), mille ehdotan seuraavaa suomennosta: ”Politiikalla tarkoitan siis valtaosuuksien tavoittelua tai niiden jakautumiseen vaikuttamista”. Toisin sanoen ”valta” on Weberille Chance-kä site. Se koskee mahdollista, tilaisuuksia ja pelivaraa toiminnalle, se ei viittaa mihinkä ä n tosiseikkaan tai mä ä riteltyyn suhteeseen ”vallanpitä jien ja -alaisten” vä lillä , vaan pelivaraan, jolla ihmisten vä lisiä suhteita voi muuttaa. Politiikka ”vallantavoitteluna” on siis kamppailua pelivarasta, toisin sanoen valtaosuuksien tavoittelun tai niiden jakaantumiseen vaikuttamista (ks. Palonen 2019a). Chancen ohella toinen harvoin ymmä rretty Weberin kä site [Document text truncated for crawler view.]