Kun kaikki on politiikkaa, miten sitä voi tutkia? : politiikkapuhe (Länsi-)Saksan liittopäivien täysistuntodebateissa

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Kun kaikki on politiikkaa, miten sitä voi tutkia? : politiikkapuhe (Länsi-)Saksan liittopäivien täysistuntodebateissa © Kirjoittaja, 2022 Published version Palonen, Kari Palonen, K. (2022). Kun kaikki on politiikkaa, miten sitä voi tutkia? : politiikkapuhe (Länsi-)Saksan liittopäivien täysistuntodebateissa. Politiikka, 64(3), 258-271. https://doi.org/10.37452/politiikka.113626 2022 258 ●●● keskustelua Politiikka 64:3, s. 258–271, 2022 https://doi.org/10.37452/politiikka.113626 kun kaikki on politiikkaa, miten sitä voi tutkia? Politiikkapuhe (Länsi-)Saksan liittopäivien täysistuntodebateissa Kari Palonen Parlamenttien jäseniltä edellytetään demokratian oloissa poliittisesti toimimista. Kuitenkaan tätä oletusta ei ole systemaattisesti noudatettu parlamentaarisen politiikan tutkimuksessa. Parlamenttidebattien digitointi on avannut uusia mahdollisuuksia politiikkapuheen tutkimukselle. Tässä kirjoituksessani esittelen tutkimustani Politik als parlamentarischer Begriff (Palonen 2021b), jossa olen olettanut, että kun kysymykset asetetaan parlamentin, tässä tapauksessa (Länsi-)Saksan liittopäivien (Der Deutsche Bundestag), esityslistalle, ne ymmärretään poliittisiksi ja myös parlamenttiedustajat tietävät tämän. Näistä lähtökohdista olen tutkinut edustajien politiikkasanaston käyttöä ja sen välityksellä näyttäytyviä käsityksiä politiikasta liittopäivien 18 ensimmäisen istuntokauden (1949–2017) aikana. Ajatusta parlamentaarisen toiminnan poliittisuudesta voi havainnollistaa ajatuskokeella. Suomessakaan ei ole harvinaista nähdä populistiehdokkaiden mainostavan ”politiikka pois eduskunnasta” tai ainakin ”poliitikot pois eduskunnasta”. Jos ehdokas kuitenkin valitaan parlamentin jäseneksi, politiikasta tulee hänen toimintansa kohde. Sitä odottavat häneltä äänestäjät, toiset parlamentin jäsenet, parlamentin työjärjestys sekä kysymykset parlamentin esityslistalla, joihin hänen odotetaan ottavan kantaa. Hän voi edelleen toistella ulospäin, ettei hän mikään poliitikko ole tai ettei hän tee parlamentissa politiikkaa, mutta pian muut alkavat kysyä, miksi henkilö on asettunut ehdokkaaksi. Ainakaan eduskunnan jäsenyydestä ei saa eroa pelkästään julistamalla tietämättömyyttään politiikasta. Edustaja ei voi noin vain laiminlyödä täysistuntoja, valiokuntaa tai ryhmäkokouksia. Jos hän näin tekee, hän vähintäänkin helpottaa vastustajiensa toimintaa: he tietävät, että asianomaista edustajaa ei tarvitse noteerata. Parlamentaarisessa politiikassa edustajia kohdellaan poliitikkoina, myönsivätpä he itse sitä tai eivät, mikä on osa parlamentin ja sen jäsenten kunnioitusta. Politiikan tutkimuksen lähtökohdaksi voikin asettaa näkemyksen, että kaikilla parlamentin esityslistalle tulevilla kysymyksillä on poliittinen aspektinsa. Kaiken poliittisuus parlamentissa ei kuitenkaan tee politiikan tutkimusta helpoksi. ”Kaikkea” ei voi tutkia kerralla, tutkimusta tehdään aina jostakin rajatusta yksipuolisesta näkökulmasta, kuten Max Weber erityisen selkeästi korostaa (Weber 1904, 170, 180–181). Toisin sanoen tutkijan on tehtävä valintoja sen suhteen, millaista politiikkaa hän tutkii ja millä tavalla. Tässä hänen kysymyksensä eroavat yleiskatsausta tavoittelevista journalisteista sekä tilanteen kokonaisarviota tarvitsevasta poliitikosta. Politiikan käsite Parlamenttidebateissa Olen tutkinut politiikan käsitettä 1980-luvun alusta lähtien. Myös Bundestag-kirjassa rajoituin tutkimaan tapoja, joilla politiikasta puhutaan liittopäivien debateissa. Tämä ei tarkoita sitä, että tutkisin vain sanoja enkä tekoja, vaan parlamentaarisessa politiikassa sanat sinänsä ovat tekoja, 258 259 Keskustelua vastauksia esityslistalle hyväksyttyihin kysymyksiin. Tutkin pöytäkirjaan dokumentoituja puheenvuoroja osana poliittista debattia, tekoina, joilla edustajat osallistuvat poliittiseen kamppailuun liittopäivillä, käyttävät hyväksi parlamentaarisen menettelytavan ja retoriikan tradition sisältämiä valtaresursseja, edistävät karriääriään omissa puolueryhmissään, mainettaan parlamenttipuhujana tai vetoavat parlamentin ulkopuoliseen yleisöön. Vaikka liittopäivillä on maine puoluesidonnaisena parlamenttina (Proksch ja Slapin 2014), politiikan käsitteen käytössä puoluesidonnaisilla ilmauksilla on vain rajattu merkitys. Parlamentaarisen politiikan debattiluonteen mukaisesti olen seurannut Quentin Skinnerin (1978 I, xi) esittämää periaatetta, jonka mukaan ”poliittinen elämä asettaa kysymykset politiikan teoreetikolle”. Kun tutkin tapoja käsittää politiikka liittopäivien debateissa, en ollut niinkään kiinnostunut siitä, millaisia ”määritelmiä” edustajat ovat mahdollisesti politiikalle antaneet, siteerasivatko he politiikasta puhuessaan joitakin oppikirjoja, hakuteoksia tai poliittisen ajattelun klassikoita, vaikka ne ovat tietysti legitiimejä tutkimuskohteita. Tällaisia julistuksellisia käsityksiä politiikasta oli liittopäivien debateissa vähän, mielenkiintoisena poikkeuksena kuitenkin Max Weberin poliitikon tyypin kolmen kriteerin – Leidenschaft, Verantwortungsgefühl, Augenmaß (intohimo asiaan, vastuuntunto, silmämääräinen arvostelukyky) – ja kahden etiikan – Verantwortungsja Gesinnungsethik (vastuuja vakaumusetiikka, Weber 1919, 80–88) – vastakohtaisuuden erilaiset tulkinnat. Aikaisemmissa tutkimuksissani politiikan käsitteestä olen analysoinut akateemisia kirjoituksia, pamfletteja, aikakauslehtiä tai muuta journalismia, mutta en niinkään parlamenttipuheita. Bundestagia koskevassa tutkimuksessani olen hyödyntänyt 2010-luvun parlamenttitutkimuksiani (erit. Palonen 2018) sekä seurannut Ludwig Wittgensteinin (1953, § 43) periaatetta, että käsitteiden merkitys on niiden käytössä, toisin sanoen pyrkinyt kirjoittamaan esiin politiikan käsitteen kannalta kiinnostavia näkökohtia monista sinänsä harmittomilta tuntuvista ilmauksista. Skinner soveltaa ohjetta käytäntöön teoksessa The Foundations of Modern Political Thought (2 nidettä 1978). Politiikkasanasto liittoPäivien debateissa Lähtökohdakseni otin kaikki debateissa mainitut politiikkasanaston eri vivahteet ja kieliopilliset muodot. Enempää substantiiville Politik kuin adjektiiville politisch ei voida antaa etusijaa tulkittaessa politiikan käsitteellistämistä, vaan kaikkia sanamuotoja tulee harkita mahdollisesti kiinnostavien ilmausten lähteinä. Näin tehdessäni rajasin samalla pois kaikki tavat puhua politiikasta käyttämättä siihen liittyvää sanastoa, vaikka itsekin olen toisinaan lukenut politiikkaa esiin sieltä missä kukaan ei puhu politiikasta. Oletan, että edustajat itse ymmärtävät hyvin, että vaikka kaikki esityslistan kysymykset käsittelevät politiikkaa, heidän ei aina tarvitse käyttää politiikkasanastoa. Pitäytyessäni tuohon sanastoon katson, että politiikasta puhumisella täysistuntodebateissa on aina joitakin poliittisia tavoitteita. Politiikkaa painottamalla voi avata uutta pelivaraa debattiin, kiistää toisten edustajien väitteitä, että käsillä oleva asia ei olisi ”poliittinen kysymys”, muuttaa heidän näkemystään ja mahdollisesti äänestyspäätöstään käsillä olevasta asiasta tai yleensä korostaa asian merkitystä muunkin kuin asianomaisen esityslistan kohdan kannalta. 260 Keskustelua Tämäkin rajaus jättää vielä ”liikaa” esimerkkejä politiikkasanastosta liittopäivien debateissa, jotta niitä voisi analysoida yksityiskohtaisesti. Bundestagin debattien digitalisointi on toteutettu siten, että internetsivuilla pääsääntöisesti yhden istuntopäivän debatit on koottu yhdeksi tiedostoksi, näitä debattipäiviä oli tutkimusjaksolla yli 4 000, ja käytännössä jokaisena päivänä niistä on täysistunnoissa käytetty politiikkasanastoa, joinakin päivinä satoja kertoja. Tämä merkitsee sitä, että on käytännössä mahdotonta analysoida jokaista esimerkkiä. Tietokoneavusteinen ”tekstinlouhinta” ei tee erotusta pelkän sanankäytön ja sellaisen käsitteistä käytävän debatin välillä, josta olen kiinnostunut. Käytin hyväksi pitkäaikaisten tutkimusten tarjoamaa ennakkotietoa politiikan käsitteestä ohjaamaan kysymyksenasetteluani. Varauduin kuitenkin Reinhart Koselleckin (1982) ”lähteiden veto-oikeudeksi” (das Vetorecht der Quellen) kutsumaan mahdollisuuteen. Toisin sanoen kiinnitin huomiota siihen, mikä aineistossa on odotusten vastaista tai muuten erityistä huomiota vaativaa. Näin päädyin ”käsityöläismäiseen” otteeseen, jossa tein haut itse Bundestagin sivuilta esiin saatuja sanamääriä ja niiden jakautumia apuna käyttäen. Internetsivujen luvut esimerkiksi Berufspolitiker- (ammattipoliitikko) sanan käytöstä viittaavat debattipäiviin, joten sanaa käyttävistä debateista, käyttökerroista ja -tavoista täytyy tehdä toinen haku. Hakuohjelmat eivät aina tavoita esimerkiksi eri riveille jaettuja sanoja. Liittopäivien internetsivujen käytössä kohtasin käytännön ongelmia. Ennen vuotta 1991 henkilöiden etunimiä joutuu etsimään edustajahakemistosta (Datenhandbuch des Bundestages, Verzeichnis der Mitglieder des Deutschen Bundestages und Personenverzeichnis): Müllerit, Meierit, Schmidtit ja vastaavat erotettiin tuolloin henkilöiden kotipaikan mukaan, esimerkiksi Schmidt (Hamburg) viittasi Helmut Schmidtiin. Samoin ennen vuotta 1991 naisedustajia siteerattiin aina ikään kuin poikkeuksina, muodossa Frau Hamm-Brücher (FDP). Puoluekantaa siteerasin asianomaisen puheen ajankohdan mukaan. Itselleni länsisaksalaisten poliitikkojen nimet ja viitatut tapahtumat olivat kohtuullisen tuttuja, joitakin tapahtumia selvitin Wikipediasta. Vaikka jokaisella politiikkasanaston käytöllä on jokin poliittinen ”pointtinsa”, niiden merkitys ei kuitenkaan ole samanarvoinen. Erityisesti monia -politiikkaloppuisia yhdyssanoja (Bindestrich-Politiken) käytetään harmittomasti ja rutiininomaisesti, vaikka niidenkin käyttö on, kuten kielitieteilijät kauan sitten noteerasivat (vrt. Kann 1973), laajentunut ja niilläkin voi joissakin tilanteissa olla huomattava poliittinen merkityksensä. Omien kysymysteni kannalta tiettyjen sanamuotojen tiheä esiintyminen tai toistuminen vuosikymmenestä toiseen ei vielä ole kovin kiinnostavaa, vaikka mielenkiintoisempien ilmausten käyttö on suhteutettava näihin, omilla metodeillani vain karkeasti esiin saatavissa oleviin jakaumiin ja trendeihin. Tarkastelulleni tärkeitä olivat sen sijaan politiikka-alkuiset yhdyssanat kuten Politikstil (politiikkatyyli) tai politikfähig ja politikunfähig (kykenevä/kykenemätön politiikkaan tai poliittisesti pätevä/epäpätevä). Käsitehistoriallisesti merkittävää on, että nämä yhdyssanat tulivat saksan kieleen lähes poikkeuksetta vasta 1970ja 1980-luvuilla ja rikastuttivat siitä lähtien merkittävästi politiikasta puhumisen sanastollista repertoaaria. Toisin sanoen liittopäivien jäsenten pelivara politiikkasanaston käytössä oli paljon ahtaampi eteenkin kristillisdemokraattien (CDU) Konrad Adenauerin (1949–1963), Ludwig Erhardin (1963–1966) ja Kurt-Georg Kiesingerin (1966–1969) kanslerikausilla kuin Willy Brandtin (1969–1974) ja Helmut Schmidtin (1974– 1982) koalitiohallituksen (SPD-FDP) kaudella tai Vihreiden (Die Grünen) liittopäiville tulosta 260 261 Keskustelua vuodesta 1983 lähtien. Sen sijaan mitään radikaalia pelivaran lisäystä ei ole tapahtunut Saksojen yhdistämisen yhteydessä 1990-luvulla. Kun tutkimukselleni ei ollut malleja tai edeltäjiä, jouduin paljon kokeilemaan, mitä aineistosta on löydettävissä. Esimerkiksi sellaiset politiikan käsitettä suoraan käyttävät yhdyssanat kuin Politikbegriff tai Politikkonzeption, olivat kovin harvinaisia, eivätkä ne mainitsevat puheenvuorot viitanneet erityisen kiinnostaviin politiikan aspekteihin. Politikverständnis oli verrattain laajalti käytössä, mutta se ei aina viitannut politiikkakäsitykseen tutkimassani mielessä, vaan usein moitittiin vastustajien vanhanaikaista ja kehuttiin omaa tapaa puhua politiikasta. Politikkonzept viittasi yleensä policy-aspektiin eli tiettyyn ohjelmaan tai linjaan. Parlamentaariset debatit on sidottu tiukasti esityslistan kysymyksiin, ja kiistat politiikan käsitteestä piti nostaa esiin spesifisten debattien yhteydestä. Joka tapauksessa täysistuntodebattien monipuolisen läpikäynnin avulla saattoi osoittaa, että Bundestagin jäsenten keskuudessa ei ollut mitään ”vakiintunutta politiikkakäsitystä”, joka olisi ollut niin annettu ja tunnettu, ettei siitä olisi tarvinnut juuri puhua. Päinvastoin liittopäivien debateista sain esiin äärimmäisen monisärmäisen käsityksen politiikasta. Yksittäisissä puheenvuoroissa viitattiin kovinkin spesifisiin ulottuvuuksiin, eivätkä edustajat tarvinneet mitään ”kokonaiskäsitystä” politiikasta. He päinvastoin tematisoivat erilaisia fragmentteja politiikkapuheesta, joilla he kulloisissakin asiayhteyksissä argumentoivat. Oli haastavaa jäsentää tätä monisärmäistä ja fragmentaarista debattipuhetta tutkimukseksi. Sanaston käyttöä eri puolilta tutkittaessa osoittautui myös, etteivät politiikasta puhuneet vain harvat ideologit tai teoreetikot, vaan myös takapenkkiläisiltä saattoi löytää huomionarvoisia muotoiluja. Tosin kaikkien liittokanslerien ja puolueiden johtavien poliitikkojen puheenvuoroja tuli runsaasti siteeratuksi: Helmut Schmidt (SPD) johtaa rankilistaa 24 siteeratulla puheenvuorollaan. Mutta kaiken kaikkiaan tulin viitanneeksi noin 950 liittopäiväedustajan puheenvuoroihin noiden 68 vuoden ajalta, jos otetaan huomioon myös ”katso lisäksi”-tyyppiset viitteet päivämäärineen, vaikka vältin pitkiä litanioita ja tyydyin antamaan ”samasta” formuloinnista tai argumentoinnista vain muutaman esimerkin. Nämä lähtökohtani ja tutkimuskäytäntöni huomioon ottaen on selvää, että tulkintani politiikan käsitteellistämisestä liittopäivien debateissa ei anna mitään ”tilastollisesti edustavaa” kuvaa siitä, miten politiikasta puhuttiin. Tavoitteena oli päinvastoin nostaa esiin poliittisesti ja politologisesti mielenkiintoisia tulkintoja, joihin tarkoituksiin rajatumpi ja eri tavoin valikoidumpi aineisto oli hyvinkin riittävä. Retoriikan tutkija Kenneth Burken (1945) termillä pyrin esittämään ”edustavia anekdootteja” siitä, mitä kysymyksenasetteluni kannalta kiinnostavaa Bundestagin debateista saattoi käyttämilläni menettelyillä löytää. Tulevilla tutkimuksilla on tietysti mahdollista kiistää monia tulkinnoistani tarkemman aineistoon perehtymisen perusteella, jos ne ottavat myös kysymyksenasetteluni huomioon toiminnan Poliittinen asPekti Sekä akateemisessa puheessa että arkikielessä on tavallista luokitella ilmiöitä aihepiireihin, sektoreihin tai kenttiin tilametaforia käyttäen. Myös politiikka on tavallista käsittää yhdeksi tällaiseksi aihepiiriksi, jolla on vähemmän selvät rajat muihin. Tämä näkyy esimerkiksi puhetavassa 262 Keskustelua ”mennä mukaan politiikkaan” silloin, kun henkilö liittyy jonkun puolueen jäseneksi tai ”jäädä pois politiikasta” silloin, kun valittu edustaja ei enää asetu ehdokkaaksi vaaleissa. Tässä puhetavassa asiat joko ”ovat” poliittisia tai ”eivät ole”, ja kysymys on ainoataan siitä, miten rajat vedetään, laajemmin vai suppeammin – kuten Jan-Magnus Janssonin Politikens teori -kirjan (1969) tenttineet tai siitä kysymyksiä tehneet muistavat. Esiin nousee siis rajanvetokiistoja siitä, onko joku kysymys poliittinen vai ei. Usein kuulemani väite on, että jos kaikki on politiikkaa, silloin politiikka ei erotu muista eikä sitä voida tutkia. Tämä pätee vain sektoripuheeseen: jos politiikan sektori on rajaton, silloin on mahdoton puhua erityisestä politiikan tutkimuksesta. Oma tutkimukseni edustaa toista näkemystä, tulkintaa politiikasta minkä tahansa inhimillisen toiminnan aspektina – ajatuksen lienen lainannut 1970-luvulla mutkan kautta Georges Balandieriltä (1967; varhaisista esimerkeistä ks. Palonen 1979; 1987). Tällöin ei kysytä, onko jokin seikka poliittinen vai ei, sillä poliittisen aspekti korostus ei sulje pois ilmiön tai tilanteen muita aspekteja. Samalla mikään ei ole ”pelkkää politiikkaa”, vaan toiminnan pelivara on aina rajattua ja spesifistä. Mikään ei ole ”luonnostaan” poliittista, toiminnan poliittinen aspekti ei näy ”paljaalle silmälle”, vaan se on luettava esiin muiden joukosta. Max Weberin (1919, 41–42) esimerkki ”meistä kaikista tilapäispoliitikkoina” (Gelegenheitspolitiker) havainnollistaa sitä, miten politiikasta on tullut demokratian ja parlamentarismin oloissa osa ihmisten toimintaa, mukaan lukien se, että kieltää toimivansa poliittisesti. Käsitehistoriallisissa tutkimuksissani olen pohdiskellut sitä, ovatko suhde toiminnan sektorija aspektikäsitteet (ks. Palonen 2007) toistensa vaihtoehtoja vai onko niin että sektoripuhe on vanhempaa ja yksinkertaisempaa kuin aspektipuhe. Jälkimmäisen kannan tueksi voi viitata politiikan tilakonseptioiden klassikoihin, kuten Hannah Arendtiin (1958), joka kirjoittaa myös politiikasta toimintana. Häntä voi tulkita niin, että politiikan toiminnallisten kriteerien ei tarvitse pitäytyä politiikalle määritellyssä sfäärissä. Ainakin 1900-luvulta alkaen myös sektoripuheisiin sisältyy lähes säännöllisesti joitakin tulkintoja siitä, miten toimitaan ”poliittisesti”. Vaikka useimmissa Bundestagin politiikkasanaston käyttötavoissa – erityisesti -politik-loppuisissa yhdyssanoissa – näytettäisiin pitäydyttävän politiikan sektoriin, en ole kiinnittänyt tähän suurta huomiota. Puhetapa ilmenee selvimmin negaatioissa apolitisch, unpolitisch tai väitteissä että tämä kysymys ei ole politisch. Liittopäivien debattien yhteydessä kaikki nämä ilmaukset ovat poliittisia tekoja, joilla ei niinkään pyritä rajaamaan politiikkaa kuin helpottamaan tietyn kannan läpimenoa ”asiakysymyksissä”. Mielenkiintoisia ovat sen sijaan tietyt toimintakäsitteen rajatapaukset, kuten vanha antiparlamentaarinen ajatus, että politiikassa pelkät puheet ei riitä vaan tarvitaan tekoja. Erityisen kärjistyneenä tämä esiintyy kulloistenkin oppositiopuolueiden vaatimuksissa, että hallituksen on toimittava ”nyt”, muuten tilaisuus menetetään, mikä vastaa antiikin kairos-käsitettä. 1990-luvulta lähtien liittopäivillä on esiin noussut toinen puhetapa, nimittäin die Politik muss handeln, ”politiikan on toimittava”, joka nykyisin on saksalaisissa medioissa kovinkin tavallinen, kun kriisien yhteydessä huudetaan ”politiikkaa” apuun. Klaus Sondermann huomautti minulle vuosia sitten tästä puhetavasta, jossa ”politiikka” ei ole ihmisten toimintaa, vaan se kohotetaan eräänlaiseksi itsenäiseksi olioksi, toimijaksi, jonka yhteydessä kannattaa aina kysyä, keitä die Politik kulloinkin tarkoittaa. 262 263 Keskustelua mistä löytää Puhetta Politiikasta käsitteenä? Debattianalyysissa osoittautui mahdottomaksi määrittää etukäteen niitä aiheita, joiden yhteydessä politiikan käsite oli ollut ilman muuta läsnä. Päinvastoin politiikan käsite saattaa nousta esiin lähes minkä tahansa asialistan kohdan yhteydessä. Esimerkiksi edustajanpalkkiodebatit, joilla on eri maissa ollut merkitystä poliitikkojen statuksen ja ammatillistumisen hyväksynnän kannalta (ks. Palonen 2012), eivät näytä liittopäivillä olleen erityisen käsitekamppailun kohteena. Samoin oli vaikea sanoa etukäteen joitakin historiallisia tapahtumia, joiden yhteydessä olisi voinut olettaa puhuttavan politiikkakäsityksistä. Esimerkiksi pääkaupunkidebatissa Bonnin ja Berliinin välillä (15.6.1991) oli toki muutama huomionarvioinen formulointi, mutta ei laajempaa käsitteen tematisointia. Ei myöskään ollut henkilöitä, jotka olisivat ”erikoistuneet” politikan käsitteestä puhumiseen, vaikka liittopäivien varhaisina vuosikymmeninä ennen muita sosialidemokraattiset juristit Carlo Schmid ja Adolf Arndt siitä usein puhuivat. Mielenkiintoista puhetta politiikasta käsitteenä etsiessäni käytin aikaisempia tutkimuksiani (Palonen 1992; 2006; 2012) seuraten klassisen retoriikan topos-käsitettä, joka viittaa tyypillisiin ”paikkoihin”, joista tavoiteltua seikkaa voi ruveta etsimään. Kussakin yhteydessä olen kehitellyt kysymyksenasetteluun sopivien toposten jäsennyksen, jota olen tutkimuksen kuluessa tarkentanut, samoin kuin toposten käyttökelpoisuutta, nimeämistä ja keskinäistä rajankäyntiä. Näin tutkimuksesta kirjoittamisesta tulee eräänlaista palapeliä, jossa osia siirretään yhteydestä toiseen ja joudutaan korjaamaan sisällysluetteloa sekä aikaisempiin jäsennyksiin nojaavia formulointeja. Bundestag-kirjani kokeileva luonne näkyy sen sisällysluettelosta, joka seuraa toposten jäsentelyäni pääja alakohtineen. Siinä kuvastuu työn epäprojektimainen luonne: en kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa enkä tiennyt tutkimusta aloittaessani, miltä lopputulos voisi näyttää, vaikka oletinkin saavani aikaan aiheesta kunnollisen tutkimuksen. Olen edennyt useammassa suunnassa, kirjoittanut ideapapereita, tehnyt erilaisia sanahakuja ja aloin kirjoittaa helpoimmasta päästä eli yhdyssana-analyysistä, josta tuli ensimmäinen topos ja laajin luku kirjaani. Sen pohjalta pidin esitelmän Málagan käsitehistorian konferenssissa syyskuussa 2019 ja revisioin sen artikkeliksi (Palonen 2021a). Jälkeenpäin olen jakanut käyttämäni topokset kieliopillisiin ja parlamentaarisiin. Yhdyssana-analyysin lisäksi edellisiin kuuluu poliitikon (Politiker) käsitteen ympärillä liikkuva sanasto (esim. Realpolitiker tai Berufspolitiker). Hakuohjelma identifioi yhdyssanat tekstistä helposti, mutta erikseen kirjotetut yhteen kuuluvat sanat tuottivat vaikeuksia. Eniten kokeiluja jouduin tekemään politisch-adjektiivin taipumattomien adverbimuotojen sekä politiikkaa toimintana luonnehtivien verbien etsinnässä. Näitä alkeellisia kieliopillisia resursseja ei ole politiikan käsitehistoriassa – omat työni mukaan lukien – juurikaan käytetty, joten halusin kokeilla mitä niitä tutkimalla voi nostaa tutkimuksen asialistalle. Adverbin politisch käyttöön yhdistyi säännöllisesti muutamia ilmauksia kuten rein (puhtaasti), offenbar tai offensichtlich (ilmeisen), ausgesprochen (nimenomaisesti, julkilausutusti), eminent (ilmiselvästi, vahvasti), samoin kuin superlatiivimuodot höchst (korkeasti, vrt. hohe Politik eli ”suurpolitiikka”) ja äußerst (äärimmäisen) poliittinen. Tällaisten adverbien yhteydessä useimmat puhujat selvästikin olettivat yleisesti tunnetuksi sen, mikä on poliittista, mutta antoivat sille lisää painoarvoa näillä korostavilla määreillä. Nämä ilmaukset sijoittuivat suurelta 264 Keskustelua osin liittopäivien ensimmäisille istuntokausille, jolloin politiikkaa käsitteenä ei vielä juurikaan problematisoitu ja määreet voitiin olettaa jäsenille ymmärrettäviksi. Saksan kielestä puuttuu suomen politikoidatai englannin politicking-ilmausta vastaava mahdollisuus esittää poliittisesti toimiminen yhdellä verbillä. Klassiset, muun muassa Max Weberin (1919, 35–36) käyttämät, ilmaukset ovat Politik treiben tai Politik betreiben (harjoittaa tai ajaa politiikkaa), joista jälkimmäinen viittaa useimmiten policy-aspektiin. Huomiotani herätti, että Politik treiben käytännössä katoaa liittopäivien debateista 1980-luvun jälkeen. Kollegani Hubertus Buchstein viittasi sanan metsästykselliseen alkuperään, joka ei enää välity nykykieleen. Voikin kysyä, onko politiikka toimintana nykyisin kuvattavissa yhdellä verbillä. Kirjassa analysoin tarkemmin eri verbien käyttöä, kuten Politik initiieren (aloittaa politiikka), in die Politik einmischen (sekaantua politiikkaan), Politik wenden (kääntää suuntaa) tai Politik beurteilen (arvioida) tai Politik abwägen (punnita). Bundestagin debattien tutkiminen liittyi myös 2000-luvun alkuvuosista lähtien eri perspektiiveistä analysoimaani parlamentaariseen politiikkaan. Varsinaista ”empiiristä” debattianalyysiä olin tehnyt niukasti (esimerkiksi Palonen 2014), mutta nyt halusin yhdistää sen politiikan käsitehistorian tutkimukseen, jota olen Quentin Skinnerin ja Max Weberin inspiroimana työstänyt debattikäsitteiden analyysin suuntaan (ks. ohjelmallisesti Palonen 2017). Tämän mukaisesti halusin käyttää parlamentaarisia resursseja topos-analyysissä. Parlamentaarisessa politiikassa asiaja henkilökysymykset kietoutuvat tiiviisti toisiinsa, mutta työn kuluessa katsoin tärkeäksi erottaa itse kysymyksiä ja esityslistaa koskevat debatit henkilöitten välisistä osapuolikiistoista. Parlamentaarisessa menettelyssä sekä kysymyksenasettelun muutokset että vaihtuvat kannat esityslistan kysymyksiin sisältävät koko ajan mahdollisuuden muokata parlamentaarisen kamppailun osapuolijakoa. Tässä on myös peruste sille, miksi parlamentaarinen politiikka nojautuu ennen muuta deliberatiiviseen retoriikkaan, debatointiin esitysten ja muutosesitysten puolesta tai niitä vastaan, kun taas osapuolten välisissä kamppailuissa ei kiistellä vaihtoehtojen välillä vaan neuvotellaan sopimuksista ja kompromisseista (vrt. Palonen 2019b). Saksaksi eroa ilmaisevat käsitteet Beratung (puntarointi tai neuvonpito) ja Verhandlung (neuvottelu). Parlamentaarisen menettelyn mukaiset jaot osoittautuivat monessa suhteessa tärkeiksi liittopäivien debateissa. Niihin vedoten edustajat puolustavat parlamentaarisen politiikan debatoivaa luonnetta suhteessa Adenauerin ajan hallitusvaltaa painottavaan Kanzlerdemokratieen, jota rajoitettiin vuoden 1969 liittopäiväryhmien yhteistyöllä toteutetussa parlamenttireformissa (ks. Recker 2018; Meisel 2019). Ne ilmaisevat myös sitä, että, toisin kuin Max Weberin jakoa (1918) on politologisessa kirjallisuudessa karkeasti yksinkertaistettu, Bundestag ei ole pelkkä Arbeitsparlament (työskentelevä parlamentti) vaan myös Redeparlament (puhuva, siis debatoiva parlamentti). Päädyin tiivistämään parlamentaarisen politiikan käsitteet tämän topoksen suhteen. Debatte on sekä esityslistaa että sen sisältöä koskeva kattonimike, Beratung käsittelee esityslistan kysymyksiä. Käsittelyvaiheiden niminä käytetään sekä Westminsterin readingia vastaavaa Lesung- (luenta) että saksaksi täsmällisempää Beratung-käsitettä , jota pöytäkirja käyttää. Päätös (Entscheidung) ja äänestys (Abstimmung) toimivat debatin viimeisenä vaiheena, jonka jälkeen seuraa vielä Verhandlung, jos kysymys on Bundestagin ja osavaltioita edustavan Bundesratin yhteistä hyväksymistä vaativista asioista. Väljempi käsite Diskussion, joka yleistyy Bundestagissa 264 265 Keskustelua vasta vuosisadanvaihteen tienoilla, viittaa usein kysymysten ”esiparlamentaariseen” vaiheeseen eli niihin teemoihin, joiden tuomista parlamentin esityslistalle vasta harkitaan. Henkilöulottuvuus on läsnä, kun kysymystä luonnehditaan kiistanalaiseksi sanoilla umstritten, strittig tai kontrovers, kun taas streitig voi tarkoittaa myös tilannetta, jossa joku kiistaa yleisesti hyväksytyn asiantilan. Parlamentaarisista kiistoista käytetään käsitteitä Streit ja Auseinandersetzung, joka viittaa osapuolten välienselvittelyyn tai mittelöön voimasuhteista. 1970-luvulla CDU-opposition tiukan linjan edustajat, kuten Alfred Dregger, pyrkivät antamaan Auseinandersetzungille väkivaltaisen kamppailun leiman ja vaativat kovia otteita muitakin perustuslainvastaisiksi epäiltyjä kuin Rote Armee Fraktionin terroristeja vastaan. Sittemmin tämä vivahde on kadonnut. Parlamentaarisen politiikan peliluonne on ollut historiallisesti kiistanalainen (ks. Palonen 2006, luku 12), ja näin on myös Bundestagin suhteen. Vaikka monissa puheenvuoroissa vastustajia moititaan ”pelin politiikasta” tai kielletään, että itse politikoi pelaamalla, tarkempi analyysi osoittaa, että edustajat turvautuvat pelisanastoon paljon useammin kuin he haluaisivat myöntää. Näin on etenkin, kun otetaan huomioon peliin (Spiel), joka saksassa sisältää itse pelaamisen, lajityypin ja ottelun, viittaavan sanaston käytön parlamentaarikkojen puheissa. Vaikka pelisanasto on rutiininomaistunut ilmauksissa aufs Spiel setzen (asettaa peliin, riskeerata), auf dem Spiel stehen) (olla panoksena pelissä), im Spiel bleiben (pysyä pelissä) tai ins Spiel bringen (tuoda peliin), ne kuitenkin ilmaisevat politiikkaa pelinä. Vielä hyväksytympiä ovat ilmaukset eine Rolle spielen (olla osa peliä), Spielraum (pelitila, pelivara, myös ajallisessa merkityksessä) sekä Spielregeln (pelisäännöt, erityisesti parlamentaariset menettelytavat). Parlamentaarisen politiikan kontingentti luonne tulee näkyviin sekä pelivaran erilaisissa käyttömahdollisuuksissa että pelien tulosten epävarmuudessa ja ennakoimattomuudessa Politiikkaa missä mielessä? Toposten lisäksi tarkastelen kussakin luvussa politiikkaa toisessa suunnassa. Tämä tarkasteluni operoi vanhalla (Palonen 1993; 2003a) tulkinnallani politiikasta sateenvarjokäsitteenä, joka kattaa neljä aspektia: politisointi-polity sekä politikointi-policy akseleille sijoittuneena. Kun politiikka ymmärretään kontingentiksi toiminnaksi, joka aina voisi olla toisenlainenkin, ja joka operoi toiminnan pelivaralla (kontingenssilla), polity viittaa olemassa oleviin pelivaroihin, politisointi pelivaraa avaamiin toimintoihin, jotka haastavat olemassa olevan polityn. Politikointi taas viittaa pelivarojen käytön moninaisiin muotoihin, policy taas niiden suunnattuun käyttöön tietyn ohjelman tai suunnitelman mukaisesti. Havainnollistan tätä typologiaa parlamentaarisin esimerkein. Useimmat liittopäivien esityslistalle tulevat kysymykset koskevat erityisissä asioissa noudatettavaa linjaa eli policya. Tämä koskee esimerkiksi sosiaalipolitiikkaa, ydinvoimaa, rautateitä sekä muista maista erottuen Bundeswehriä ”parlamenttiarmeijana”. Sen sijaan muiden muassa kouluja yliopistokysymykset kuuluvat osavaltioille, kilpailulainsäädäntö ja monet oikeudelliset kysymykset EU:lle. Polity-kysymykset koskevat muun muassa perustuslakia, vaalilainsäädäntöä, kiintiöitä tasa-arvon vahvistamiseksi, samoin kuin suhteita EU-lainsäädäntöön, YK:n suosituksiin sekä liittovaltion ja osavaltioiden valtaoikeuksiin. Politikointia koskevat kysymykset tulevat harvemmin suoraan