”Historioitsija Vladimir Putin” : Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/ ”Historioitsija Vladimir Putin” : Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta © 2023 Simo Mikkonen, Jari Parkkinen Published version Mikkonen, Simo; Parkkinen, Jari Mikkonen, S., & Parkkinen, J. (2023). ”Historioitsija Vladimir Putin” : Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta. Ennen ja nyt, 23(3), 4-19. https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.126769 2023 ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 4 Simo Mikkonen & Jari Parkkinen ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta ABSTRAKTI/ABSTRACT Historian käytöstä on tullut merkittävä piirre Vladimir Putinin johtaman Venäjän ulkopolitiikassa. Viimeistään Krimin miehityksestä ja Itä-Ukrainan sodasta (2014) lähtien virallinen Venäjä on pyrkinyt rakentamaan Ukrainasta kuvaa epäitsenäisenä toimijana, joka on historiallinen ja luonnollinen osa Venäjää. Erityisesti presidentti Putin on aktiivisesti kommentoinut Ukrainan ja Venäjän yhteistä historiaa. Yksityisen kommentaattorin sijasta Putin on nostanut itsensä ylimmäksi historiantulkitsijaksi, sillä toisin kuin ammattimaisilla historiantutkijoilla, hänen näkemyksensä leviävät valtion mediamonopolin kautta kaikkialle Venäjällä. Tässä artikkelissa käsitellään Putinin kesällä 2021 julkaisemaa laajaa esseetä, joka summaa Putinin näkemyksiä Ukrainan historiasta. Artikkeli pyrkii purkamaan Putinin ajattelun takana vaikuttavia tekijöitä. Historiakäsitysten takana on useita eri tekijöitä, jotka näyttäisivät heijastelevan laajempaa venäläisen historiankirjoituksen perinnettä. Putinin esseessä on mukana myös käsitteitä, joiden avulla hän pyrkii osoittamaan Ukrainan olevan luonnollinen osa Venäjää. Käsitteiden ohella keskeiseksi teemaksi Putinin esseessä nousee faktapohjaisuuden korostaminen, jonka avulla eriävät näkemykset pyritään jo ennalta osoittamaan vääriksi. The use of history has become an important feature in foreign politics of Russia led by Vladimir Putin. At least since the occupation of Crimea and the war in East Ukraine (2014) the official Russia has begun to frame Ukraine as an artificial creation and dependent actor that is historically and naturally part of Russia. President Putin has actively commented on what he sees as shared history of Ukraine and Russia. Instead of being a private commentator, Putin has become the supreme interpreter of history in Russia. Unlike professional historians, Putin's interpretations spread throughout Russia via state media monopoly. This article aims to unravel factors behind Putin's thinking. His conception of history would seem to rely heavily on a broader tradition of Russian historiography dating from the 19th Century. His essay also contains particular concepts that Putin uses in an attempt to point out Ukraine as a natural part of Russia. Together with these concepts Putin's essay underlines ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 5 factuality – even when the facts are only partially correct – to disprove contrary views in advance. _____________________________________________________________ Historiapolitiikka, Putin, Vladimir, Venäjän historia, Ukrainan historia, käsitehistoria, history politics, Putin, Vladimir, Russian history, Ukrainian history, conceptual history, use of history Simo Mikkonen, Jyväskylän yliopisto, [email protected]; Jari Parkkinen, Jyväskylän yliopisto, [email protected] Venäjän presidentti Vladimir Putin on osoittanut merkittävää kiinnostusta historiaan. Sinänsä kiinnostus historiaan ja historiankirjoitukseen ei ole valtionpäämiehille vierasta. Huomattavat poliitikot ovat tyypillisesti varsin tietoisia siitä, että heidän toimiaan tullaan tarkastelemaan jälkikäteen ja heidän kirjoituksensa ja näkemyksensä tulevat olemaan historioitsijoiden potentiaalista lähdeaineistoa. Monet pitävät jo virkakautensa aikana päiväkirjaa siinä ajatuksessa, että kun heidän toimiaan tutkitaan, he ovat tallentaneet omat näkökulmansa tutkijoita varten. Kotimaisista presidenteistämme erityisesti J. K. Paasikivi on tästä hyvä esimerkki. Lisäksi on monia merkittäviä poliitikoita, joilla on taustallaan historiaalan koulutus. Yhdysvaltain presidenteistä muun muassa Theodore ja Franklin Roosevelt, John F. Kennedy, George W. Bush ja Joe Biden ovat historian oppiaineesta valmistuneita; samoin esimerkiksi Winston Churchill. Putinilla ei sen sijaan ole historia-alan koulutusta, eikä alan koulutusta pidetty neuvostoaikana arvossa. Sen sijaan Putin opiskeli lakia. Tohtoriksi Putin väitteli taloustieteistä, teknillisestä Pietarin kaivosyliopistosta. Presidentiksi noustuaan – ja aivan erityisesti 2010-luvun mittaan – Putinin näkemykset historiasta ovat nousseet voimakkaasti esille. Hänen historiatulkinnoistaan tekee erityisen merkittäviä se, että hänen saamansa mediahuomio Venäjällä on poikkeuksellisen suurta. Hänen sanomisensa kiertävät valtion kontrolloimassa mediaympäristössä ilman, että ammattihistorioitsijat pääsevät niitä julkisesti kritisoimaan. Lisäksi Putinin tulkinnat ovat heijastuneet voimakkaasti Venäjän ulkopolitiikkaan ja toimiin lähialueilla, erityisesti Ukrainassa. Tässä artikkelissa tarkastellaan Putinilta kesällä 2021 julkaistua esseetä Ob istoritšeskom jedinstve russkih i ukraintsev, vapaasti käännettynä ”Venäläisten ja ukrainalaisten historiallisesta yhtenäisyydestä”. 1 Kyseisessä esseessä Putin summaa näkemyksiään Venäjän ja Ukrainan historiasta. Näitä näkemyksiä on noussut esille eri yhteyksissä jo 2000-luvulla 2 , mutta erityisesti sen jälkeen, kun hän aloitti kolmannen presidenttikautensa 2012, mittavien mielenosoitusten saattelemana. Ennen tätä esseetä, hänen näkemyksensä ovat kuitenkin jääneet yksittäisiksi ja usein toisten formuloimiksi ilmaisuiksi. Tämä essee sen sijaan on hänen nimissään julkaistu, 40 000 merkin mittainen Putinin itsensä artikkeliksi kutsuma teksti. Käytännössä kirjoitus on enemmänkin essee, jopa poliittinen pamfletti. Putin itse toteaa tekstissään useaan kertaan, että kyse on ”hänen vakaumuksistaan” ja ”hänen näkemyksistään”. On kuitenkin tärkeää huomata, että vakuutteluista huolimatta nämä näkemykset eivät ole henkilökohtaisia mielipiteitä, vaan ne otetaan virallisina totuuksina ja tulkintaohjeina, joita Kremlin hallitsema media toistaa. Itse tekstin ydinsisältönä on todistaa, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat yksi ja sama jakamaton kansa, jota ulkoiset voimat yrittävät ajaa erilleen. Todisteet tähän Putin kaivaa menneisyydestä, vaikka itse esseen suunta onkin tulevaisuudessa. Hän toteaa muistuttavansa sekä venäläisiä että ukrainalaisia ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 6 tuhatvuotisen historian tärkeistä käännekohdista. Putinin essee käännettiinkin sekä ukrainaksi että valkovenäjäksi ja löytyy eri kieliversioina Kremlin nettisivuilta. 3 Tässä artikkelissa olemme kiinnostuneet erityisesti siitä, miten Putin pyrkii käyttämään historiaa, miten hän käyttää tiettyjä käsitteitä ja miten nämä suhteutuvat historiantutkimukseen. Artikkelimme hyödyntää käsitehistoriallista lähestymistapaa, jonka avulla voidaan kriittisesti tarkastella Putinin kuvausta Venäjän ja Ukrainan historiasta. 4 Putin asemoi näkemyksensä tiettyjen keskeisten käsitteiden avulla, joista tässä artikkelissa käsittelemme erityisesti yhteenkuuluvuutta (jedinstvo) ja maantieteellistä/henkistä aluetta (prostranstvo). Näiden kautta muodostuu yhtäältä omanlaisensa käsitys Venäjän alueesta ja siihen elimellisesti/luonnollisesti kuuluvista alueista, nk. lähiulkomaista, ja toisaalta kulttuurisesti ja historiallisesti erillisistä (ja usein Venäjälle vihamielisistä) varsinaisista ulkomaista. Putinin essee onkin hyvä esimerkki siitä, kuinka maantieteellisillä, kulttuurisilla ja historiallisilla aluejaoilla luodaan poliittista todellisuutta vetoamalla niiden näennäiseen yhtenäisyyteen ja ”luonnollisuuteen”. Artikkelimme jatkaa osaltaan käsitehistorian parissa viime vuosina virinnyttä kiinnostusta maantieteellisten alueiden analysointiin poliittisesti rakentuneina kokonaisuuksina, jossa alueiden nimityksiin käytetyillä käsitteillä on ollut keskeinen rooli. 5 Yksi historiantutkimuksen keskeisistä ongelmista liittyy tulkinnallisuuteen. Yksilöillä on oltava oikeus historiallisten tulkintojen tekemiseen, mutta ongelmia syntyy, kun poliittiset päämäärät ohjaavat tulkintoja. Erityisesti itäisessä Euroopassa historiallinen revisionismi ja historian käyttö politiikan välineenä ovat merkittäviä haasteita. 6 Useissa itäisen Euroopan maissa historian tulkinnat ovat heijastuneet myös ulkopolitiikkaan. Erityisen voimakasta tämä on ollut Putinin Venäjällä, jossa Putinin – ja sitä kautta virallisen Venäjän – esittämät historiaan liittyvät väittämät heijastuvat suoraan Venäjän ulkopolitiikkaan. Monet Putinin historiaan liittyvistä väitteistä on moneen kertaan osoitettu virheellisiksi, mikä ei kuitenkaan ole estänyt niiden jatkuvaa toistamista. Virheiden osoittaminen ei myöskään vielä kerro, miksi näitä väitteitä esitetään ja – mikä tärkeintä – miksi näitä väitteitä ainakin jossain määrin uskotaan ja omaksutaan. Venäjän ulkopolitiikkaa on tarkasteltu vahvasti vallankumousta edeltävän Venäjän ja Neuvostoliiton imperialistisen politiikan jatkumossa. 7 Yksi nyky-Venäjän keskeisiä historiapoliittisia ongelmia, mikä näkyy myös Putinin esseessä, on ollut kyvyttömyys ja haluttomuus käsitellä menneisyyden suurvaltapolitiikan aiheuttamia tuhoja Venäjän imperiumin ja Neuvostoliiton alueilla, ja tätä kautta tietynlaisen ’imperialistisen ylemmyydentunnon’ säilyminen poliittisessa puheessa ja toiminnassa. Siten analyysi imperialistisen politiikan pitkästä jatkumosta on hyvin perusteltu. On kuitenkin tärkeää huomata, että Putin itse varoo visusti puhumasta imperialismista. Keskitymmekin tässä artikkelissa Putinin itse käyttämiin käsitteisiin ja analysoimme Venäjän historiapoliittista linjaa niiden kautta. ’Imperiumin’ ja ’imperialismin’ käsitteet jäävät siten artikkelin analyysin ulkopuolelle, vaikka ne keskeisiä nyky-Venäjän ulkopolitiikan ymmärtämisen kannalta ovatkin. Putinin väitteet Venäjän ja Ukrainan yhteenkuuluvuudesta nojaavat vahvasti tietynlaiseen historiakäsitykseen, jossa hyödynnetään historiallisia faktoja mielikuvan luomisessa. Putin ei suoranaisesti keksi historiaa uudelleen, vaan tulkitsee sitä aktiivisesti nykyisistä poliittista tarpeista käsin. Analoginen prosessi tälle nähtiin neuvostoaikana, kun Venäjän historiaa tulkittiin uudelleen kommunistisen ideologian näkökulmasta: silloinkin kyse oli tiettyjen tapahtumien, niiden painotusten ja tulkintojen uudelleenmuotoilusta. 8 Tätä voidaan kutsua Mihail Bahtinin 9 dialogisuuden teoriaa hyödyntäen dialogiksi menneisyyden kanssa, jossa historia on nykypäivästä tapahtuvaa menneisyyden tulkintaa. Dialogisuus kuitenkin korostaa myös sitä, että nämä tulkinnat ovat muokanneet ja muokkaavat aktiivisesti myös itse tulkitsijaa, jolloin tietynlaisessa poliittisessa kontekstissa luodut historialliset tulkinnat ohjaavat uusiin tulkintoihin. Putininkin esityksessä voidaan nähdä hänen ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 7 omaksumansa isovenäläinen historiakäsitys, kokemus neuvostoajasta sekä tarve käsitellä uudelleen näistä lähtökohdista käsin Ukrainan (ja Valko-Venäjän) rooli tänä päivänä. 10 Historian tulkinnallisuudesta puhuttaessa on tärkeää huomata, että tulkintojen täytyy pohjata lähteisiin. Tutkimuksen tasolla tämä on itsestään selvää, mutta historiakulttuurissa ja historiapolitiikassa lähteiden merkitys on usein paljon hämärämpi. Erityisen kyseenalaisten väitteiden kohdalla on varsin tyypillistä korostaa näkemysten faktapohjaisuutta. Putinin tapauksessa hän luonnehtii kirjoitustaan ”hieman enemmän kuin artikkeliksi”, koska ”se on historiallisiin faktoihin, tapahtumiin ja dokumentteihin pohjautuva analyysi”. 11 Tämä totuuden ja historiallisen tarkkuuden korostaminen on ollut Venäjän virallisessa historiapolitiikassa keskeisellä sijalla. Korostus on suunnattu ennen kaikkea tavalliselle medianseuraajalle, sillä tulkinnat harvoin kestävät asiantuntijoiden tarkastelua. Näin käy myös Putinin esseen kanssa, jossa alussa vahvasti korostetaan faktapohjaisuutta ja kirjoituksen perustumista lähdeaineistoon, mutta itse tekstissä viittauksia lähteisiin – tai edes tutkimukseen – ei ole käytännössä lainkaan. Putinin essee herätti julkaisuaikanaan kesällä 2021 kohtuullista huomiota ja erilaisia vastakirjoituksia julkaistiin erityisesti lännessä. 12 Tyypillisesti näissä kirjoituksissa arvioitiin kirjoituksen julkaisuajankohdan merkitystä (Venäjä oli keväällä 2021 keskittänyt joukkojaan Ukrainan vastaiselle rajalle) ja kirjoitusta luettiin ennen kaikkea päivänpoliittisena viestinä. Tämän artikkelin tarkoituksena on tarkastella Putinin esseetä ennen kaikkea historiapoliittisena kannanottona, joka summaa Putinin hallinnon historiakäsitystä, sekä näkemyksiä Venäjän ja Ukrainan välisestä historiallisesta suhteesta ja pitkän aikavälin kehityksestä. Artikkelin ytimessä on nimenomaan historiakäsityksen arvioiminen. Putinin esittämissä näkemyksissä on kiinnostavaa myös se, että ne tuntuvat resonoivan Venäjällä verrattain laajasti. Vaikka laajempien venäläisten historiakäsitysten tarkastelu jää tämän artikkelin ulkopuolelle, on huomionarvoista, että kiinnostus historiaan koki voimakkaan renessanssin glasnostin vuosista 1980-luvun lopulta lähtien. Neuvostoajan jälkeisellä Venäjällä – samoin kuin muissa Neuvostoliitosta itsenäistyneissä maissa – historia on ollut yksi keskeisistä rakennuspalikoista kansallista identiteettiä (uudelleen)määriteltäessä. 2000-luvun puolella Venäjällä kasvoi kiinnostus erityisesti esimodernia aikaa kohtaan. Eve Levinin mukaan Pietari Suurta edeltävä aika nähdään erityisen kiinnostavana osin siksi, että länsimaiden vaikutusta venäläisyyteen on pidetty vähäisempänä ennen 1700-lukua. Kuitenkin, kuten Levin osoittaa, esimodernin ajan korostamisessa on runsaasti mytologisointia ja tarttumista pitkälti 1800-luvulla ja ennen ensimmäistä maailmansotaa rakennettuihin tulkintoihin Venäjän menneisyydestä. 13 Uuden historiapolitiikan aika Vuodesta 2012 Venäjällä alkoi uudenlaisen historiapolitiikan kausi. Valtion taholta ryhdyttiin voimakkaasti kontrolloimaan sitä, miten Venäjällä puhuttiin ja kirjoitettiin historiasta, erityisesti mediassa, sekä pyrittiin ottamaan historian kouluopetus tiukempaan kontrolliin. Vaikka Putin ei suoraan osallistunut tähän työhön, hän on näyttäytynyt säännöllisesti Venäjän historiaan liittyvissä tilaisuuksissa, kuten muistomerkkien paljastamisissa, sekä lausunut näkemyksiään Venäjän historiasta, huomattavan medianäkyvyyden saattelemana. 14 Putinin kesällä 2021 julkaistua esseetä voi pitää tämän kehityksen tiivistymänä ja summauksena sekä hänen omista että laajemmin hänen hallintonsa ajamista näkemyksistä. Putinin näkemysten takaa paistaa voimakkaasti isovenäläinen historiantulkinta, joka saa laajaa tukea venäläisten keskuudessa yleisemminkin. Taustalla näkyy Neuvostoliittoa edeltävän ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 8 historiankirjoituksen selkeä vaikutus. Erityisen selkeästi esiin nousee kljutševskiläinen näkemys Venäjän historiasta, joka koki selkeän renessanssin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Vasili Kljutševski (1841–1911) oli venäläinen historioitsija, jota voidaan pitää häntä edeltäneiden Sergei Solovjovin ja Nikolai Karamzinin ohella venäläisen historiankirjoituksen perustajahahmona. Kljutševskin viisiosainen ”Venäjän historia” on eräänlainen perusteos, jota näkee edelleen myynnissä venäläisissä kirjakaupoissa koristeellisina erikoispainoksina. Kljutševskin näkemyksissä korostuvat isovenäläiset näkemykset ja venäläiset keskeisinä toimijoina. Omana aikanaan Kljutševski ei kuitenkaan ollut mitenkään poikkeuksellisen konservatiivinen historioitsija. Vastaavia näkemyksiä oli useimmilla länsimaisilla historioitsijoilla, jotka tulkitsivat historiaa oman maansa näkökulmasta. Poikkeukselliseksi Kljutševskin tapauksen tekee se, että hänen näkemyksensä vaikuttavat edelleen niin voimakkaasti tämän päivän Venäjällä. Kljutševski piti länsimaista liberalismia merkittävänä uhkana Venäjälle, mikä resonoi vahvasti myös nyky-Venäjällä. 15 Useimmissa Euroopan maissa kansallisvaltiokeskeiset näkemykset nousevat enää harvoin valtavirtaan tai hallitsevaan asemaan, ainakaan ilman, että niitä aktiivisesti haastettaisiin. Venäjällä sen sijaan on palattu voimakkaasti 1800-luvun lopun isovenäläisyyttä korostavaan historiantulkintaan. Mahdollinen kritiikki on keskeisissä tiedotusvälineissä tehokkaasti tukahdutettu. Serhii Plokhy on osoittanut, että jo keisarillisella venäjällä Ukraina oli sokea piste useille historioitsijoille, Kljutševski mukaan lukien. Kljutševski keskittyi historiankirjoituksessaan venäjänkielisiin alueisiin, mikä herätti kritiikkiä myös aikalaisissa. Muun muassa keisarillisella Venäjällä ja myöhemmin Neuvostoliitossa vaikuttanut historioitsija Mykhailo Hrushevsky kritisoi Kljutševskin painotusta. Plokhyn mukaan Kljutševski kuittasi kritiikin toteamalla keskittyvänsä historian keskeisiin virtauksiin ja varovansa harhautumasta sivupoluille. 16 Kljutševski keskittyi Moskovan suuriruhtinaskunnasta laajentuneen Venäjän keisarikunnan historiaan, jolloin Ukrainasta muodostui hänelle sivupolku. Samankaltaiset käsitykset ovat toistuneet usein myös nyky-Venäjällä. Isovenäläisen historiantulkinnan kytkeminen ulkopolitiikkaan nousi erityisen voimakkaasti esille Ukrainan muuttuessa tavoitellusta liittolaisesta selkeäksi viholliseksi vuosien 2013–14 taitteessa, Euromaidaniksi kutsuttujen mielenosoitusten ja niitä seuranneen vallanvaihdoksen myötä. Korruptiota ja hallinnon Venäjä-suuntausta vastustaneet mielenosoitukset ajoivat Ukrainan venäläismielisen presidentti Viktor Janukovitšin maanpakoon Venäjälle helmikuussa 2014. Tämän seurauksena Venäjä miehitti ensin Krimin niemimaan ja sen jälkeen asettui tukemaan Itä-Ukrainan separatisteja. Valtaosin venäjänkieliset Itäja Etelä-Ukraina olivat Janukovitšin ja tämän ajaman Venäjä-suuntauksen keskeisiä tukialueita vuoteen 2014 saakka. Vaikka Euromaidan oli mittakaavaltaan huomattava, noin puolet ukrainalaisista suhtautui mielenosoituksiin varauksella. Tämä heijastui myös Ukrainan aiemmissa vaaleissa, joissa länsija Venäjä-suuntautuneet kandidaatit olivat hyvin tasavahvoja. Vaikka tilanne onkin muuttunut, vielä uuden sodan kynnyksellä kevättalvella 2022 ukrainalaisista noin 20 % kannatti Venäjän johtamaan talousyhteisöön liittymistä EU:n sijaan. 17 Tätä jakoa Putinin Venäjä on pyrkinyt sekä syventämään että hyödyntämään myös historiapolitiikassaan. Itä-Ukrainan sodan myötä Kremlissä ryhdyttiin rakentamaan Ukrainasta viholliskuvaa. 18 Tämä ei muuttanut sitä, miten Putin näki Ukrainan aseman ja ukrainalaiset suhteessa Venäjään, sillä hän oli korostanut Venäjän ja Ukrainan yhteisiä juuria esimerkiksi kesällä 2013. Putin katsoi, että keskiaikaisen Rusin kääntyminen kristinuskoon yhdisti venäläisiä ja ukrainalaisia. Putinin tulkinnassa myös lännessä, nykyisen Ukrainan alueella haaveiltiin vieraan vallan alla (1200-luvulta lähtien) itäisen ja läntisen Rusin yhdistymisestä. Kun Ukrainan alueet sitten liitettiin Venäjän yhteyteen, Putin korostaa, että monista Ukrainan alueelta kotoisin olevista toimijoista tuli Venäjän historian tärkeitä toimijoita, niin diplomatiassa kuin kulttuurissa. 19 Tuolloin Putin korosti Ukrainan tärkeää roolia Venäjän valtakunnan osana. Vuoden 2014 jälkeen Putinin puheissa ja kirjoituksissa Ukraina on korostunut vähemmän ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 9 toimijana kuin alisteisena Venäjälle. Viestin ydinsisältö ei kuitenkaan muuttunut: ukrainalaiset ja venäläiset ovat hänen mukaansa yhtä ja samaa kansaa. 20 Olennaista on, että määrittely tapahtuu Moskovan näkökulmasta. Jedinstvo – Venäjä ja Ukraina jakamattomana kokonaisuutena Yhteenkuuluvuus – jedinstvo – on Putinin esseessä keskeinen käsite, jonka hän on nostanut myös otsikkotasolle, viitaten sillä venäläisten ja ukrainalaisten jakamattomuuteen. Käsitystä Venäjän ja Ukrainan yhteenkietoutuneisuudesta voidaan lähestyä tarkastelemalla Putinin esseessä näkyvää, tietylle maantieteelliselle alueelle liitettyä historiakäsitystä. Näihin alueisiin kuuluvat ennen kaikkea Ukraina, Valko-Venäjä ja nykyisen Venäjän Euroopan-puoleisia osia, joista muodostuu Putinin sanojen mukaisesti ”yksi historiallinen ja henkinen alue (prostranstvo).” 21 Alue ulottuu kuitenkin näitä ”sydänmaita” laajemmalle, ja sitä kautta saadaan näkymä Venäjän historiapoliittiseen jaotteluun varsinaisista ulkomaista ja niin kutsutuista lähiulkomaista. Putinin esseessä Venäjä ja sen lähiympäristö hahmottuvat ennen kaikkea yhtenäiseksi kuvatun tuhatvuotisen historian kautta. Putin kuvailee esseessään muinaisen Rusin, hänen sanojensa mukaan aikansa ”Euroopan suurimman valtion” (krupnejšeje gosudarstvo Jevropy), yhtenäisyyttä. Ilmaisun tekee ongelmalliseksi se, ettei varhaiskeskiajalla voida puhua valtioista niiden myöhemmässä, yhtenäisten poliittisten alueiden merkityksessä. Rus, kuten muutkin varhaiskeskiaikaiset alueet, muodostuivat erillisistä, enemmän tai vähemmän yhtenäistä ja usein myös keskenään riitaisista ruhtinaskunnista, joten myös valtioiden ”suuruus” tai ylipäätään koko on kiistanalainen kysymys. Tämän lisäksi esseessä varsin yllättäen poiketaan muinaisen Rusin alueen kuvaamisesta nimenomaan itäslaavien yhteisenä historiallisena ja kulttuurisena alueena, ja väitetään, että slaavien lisäksi myös muita heimoja ”Laatokalta, Novgorodista ja Pihkovasta Kiovaan ja Tšernihiviin” yhdisti ”yksi kieli (nyt kutsumme sitä muinaisvenäjäksi), taloussuhteet, Rurikien dynastian ruhtinaiden valta. Ja Rusin kristinuskoon kääntymisen jälkeen myös yhteinen ortodoksinen usko.” 22 Ensinnäkin on syytä huomauttaa, että muinaisitäslaavilaisen kielen, josta myöhemmin muodostuivat venäjän, ukrainan ja valkovenäjän kielet, nimittäminen ”muinaisvenäjäksi” ei ole ongelmatonta, vaikka termi on edelleen varsin laajasti käytössä. 23 Toiseksi tämän suuren maantieteellisen alueen kuvaaminen kielellisesti, taloudellisesti ja poliittisesti yhtenäiseksi 800–1000luvuilla on yksiselitteisen virheellistä. Rusista kirjoitettaessaan Putin viittaa ”Olegin profeetallisiin sanoihin Kiovasta kaikkien venäläisten kaupunkien äitinä” ja Nestorin kronikkaan (Povest’ vremennih let) lainauksen siirtäjänä jälkipolville. 24 Nestorin kronikka on tärkeä lähde keskiajan Itä-Eurooppaan, mutta sen syntyyn ja tulkintaan liittyviä ongelmia on nostettu esiin jo pitkään. 25 Erityisen huonosti kronikka soveltuu edellisen kaltaisiin suoriin lainoihin. Toisaalta tämänkaltaisilla lainauksilla ja yksinkertaistuksilla on nationalistisessa historiankirjoituksessa pitkät perinteet. Kyse on ennen kaikkea historian mytologisoinnista. Vastaavan kaltaisia, tutkimukseen perustumattomia, mutta usein toistettuja myyttejä löytyy Putinin kirjoituksesta useita. Mytologisoinnoille on luonteenomaista epämääräisyys lähteiden osalta. Nestorin kronikkaa lukuun ottamatta muihin lähteisiin ei Putinkaan esseessä viittaa, vaikka alussa totesi esseen perustuvan historiallisiin dokumentteihin. Epämääräisiä viittauksia tehdään kuitenkin useita. Esimerkiksi todetessaan, että ”historiallisissa lähteissä” Liettuan suuriruhtinaskuntaan olisi viitattu Liettuan ja Rusin suuriruhtinaskuntana, Putin jättää lähteet nimeämättä. Valtakunnan koko nimessä Rus todella mainitaan, mutta osana litaniaa, joka sisältää Liettuan suuriruhtinaskuntaan ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 10 kuuluneita alueita, kuten Samogitian. Lisäksi Rus Liettuan suuriruhtinaskunnan koko nimessä viittaa nimenomaan muinaisen Rusin, käytännössä nyky-Ukrainan ja Valko-Venäjän, alueisiin. Putinin kuvaama alue ”Laatokalta Kiovaan” on kuitenkin merkityksellinen tietyn historiallisen idean luomisessa. Se antaa viitteitä siitä, missä Putin – ja laajemminkin niin kutsuttu isovenäläinen historiankirjoitus – näkee ”todellisten” tai ”aitojen” Venäjän rajojen menevän. Harhaan Putin lähtee kulkemaan korostaessaan Rusia yhtenäisenä valtiona, jonka rajojen sisällä olisi vallinnut jonkinlainen jaettu identiteetti. 26 Ajan eurooppalaisella mittapuulla Kiovan Rus oli laaja, Laatokalta syvälle nykyisen Ukrainan alueelle ulottuva alue. Rus oli jakautunut hyvin erilaisiin kokonaisuuksiin sekä hallinnollisesti että identiteetiltään. Putinin kirjoituksessa esiintyvälle yhtenäiselle identiteetille Rusin alueella ei löydy näyttöä. Keskiaikaisten alueiden identiteetti ylipäätään oli harvoin sidoksissa paikallista hallintoa laajempiin kokonaisuuksiin. 27 Alueen laajuuden vuoksi yhteenkuuluvuuden tunne on ollut vielä epätodennäköisempää. Yhteenkuuluvuuden korostaminen on kuitenkin tärkeää Putinin argumentoinnin kannalta, osa muinaisen Rusin mytologisointia venäläisyyden alkulähteenä, josta ukrainalaiset ja valkovenäläiset ovat lähteneet erkaantumaan. Putinin kertomuksessa alueen yhtenäisyydestä oleellista on, kuinka erimielisyyksien ja hajaannuksien kiistattomia hetkiä esseessä kuvataan. Putinkaan ei väitä yhtenäisyyden aina säilyneen, mutta näkee uhan yhtenäisyydelle tulleen aina ulkoapäin. Jo esseen alussa hän kirjoittaa, kuinka heikkouden hetket ovat olleet seurausta ”niiden voimien työstä, jotka aina pyrkivät horjuttamaan yhteenkuuluvuuttamme (našego jedinstva).” 28 Kuvausta ulkoisesta uhasta toistetaan kertomalla erityisesti nykyisen Ukrainan alueen useista ”vapautusliikkeistä” (osvoboditelnoje dviženije), joissa itsensä venäläisiksi identifioivat kansat ovat vedonneet esimerkiksi venäläiseen tsaariin saadakseen suojaa (usein katolilaista ja puolalaista) vihollista vastaan. Todellisuudessa Ukrainan alueen eliitti saattoi liittoutua aivan yhtä hyvin Krimin tataarien kuin Moskovan hallitsijoiden kanssa, ja identifioitui 1500ja 1600-luvuilla voimakkaasti puolalaiseen aateliin. Putinin esseeseensä valikoimien yksityiskohtien rooli on korostaa käsitystä syvästä venäläisestä – venäjän kieleen ja ortodoksisuuteen nojautuvasta – identiteetistä, jonka tavallinen kansakin aidosti koki, ja jota läntinen vaikutus ja valloitukset eivät onnistuneet muuttamaan. Sanavalinnoilla on Putinin esseessä suuri merkitys. Putinin tapa viedä vapautusliikkeen käsite aikaan, johon se sopii huonosti, tuo kaikuja tavasta, jolla Neuvostoliitossa viitattiin Viron, Latvian ja Liettuan vapaaehtoiseksi katsottuun liittymiseen osaksi Neuvostoliittoa vuosina 1939–40. Esseessään Putin ei kiellä ilmeisiä tapahtumia. Esimerkiksi muinaisen Rusin alueen jakaantuminen osiin mongolivalloitusten myötä on asia, jonka hän joutuu toteamaan. Läntiset osat jäivät pitkälti Liettuan suuriruhtinaskunnan alaisuuteen, itäiset osat puolestaan järjestäytyivät vähitellen Moskovan vallan alle. Liettuaa ei täysin demonisoida, vaan Putin kirjoittaa sen eläneen vuorovaikutuksessa slaavien hallitsemien ruhtinaskuntien kanssa. Käytännössä Rusin läntiset alueet kuitenkin näyttäytyvät epäitsenäisinä, ulkoisen vallan alle joutuneina alueina, joilta puuttui toimijuus. Sen sijaan fokus kääntyy Rusin itäiseen osaan, jonka Putin kirjoittaa lähteneen yhdistymään Moskovan johdolla yhden hallitsijan alaisuuteen. Sotaisa yhdentyminen näyttäytyy ikään kuin luonnollisena, Putinin mukaan ”historian määräämänä” kehityskulkuna. Muinaisen Rusin yhdistäminen Moskovan suuriruhtinaskunnan kehitykseen, josta moderni Venäjän valtio kehittyi, ei ole ongelmatonta. Käytännössä Putinkaan ei totea, että Moskovan suuriruhtinaskunta olisi Kiovan Rusin perillisvaltio, vaan hän korostaa Moskovan pyrkineen uudelleen yhdistämään muinaisen Rusin alueet. Samalla hän nostaa esille Liettuan kääntymisen katoliseen uskoon ja liiton Puolan kanssa, jonka seurauksena alueella asuvat joutuivat käännytyksen kohteeksi ja ortodoksinen usko syrjäytettiin. Putinin tulkinnassa tämä johti venäläisten sortoon, jonka seurauksena vastarintaliikkeet voimistuivat alueella. Sorto johti Putinin mukaan siihen, että Bogdan Hmelnitskin ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 11 johdolla alueen venäläiset kääntyivät Moskovan puoleen 1600-luvun puolivälissä. 29 Puola-Liettuan valtakunnan suhtautuminen uskontoon ei kuitenkaan ollut aivan näin yksioikoista. Vaikka katolilaisuudesta tuli merkittävä tekijä Puolassa, maassa oli runsaasti eri uskontokuntia, eikä laajamittaista vainoa esiintynyt. Hmelnitskin johtaman kapinan ytimessä olivat Ukrainan alueen puolalaistuneen aatelin ja kasakoiden heikentyneet välit. Uskonnolla oli kuitenkin konfliktissa merkitystä kasakoiden edustaessa enimmäkseen ortodoksista rahvasta, aateliston puolestaan käännyttyä enimmäkseen katoliseen uskoon. 30 Kasakoiden tulkitseminen yksiselitteisesti venäläisiksi on sekin ongelmallista. Kasakoita yhdisti ensisijaisesti kulttuuri etnisyyden sijaan. Kasakat olivat enimmäkseen itäslaavilaisia ortodoksikristittyjä, joita vaikutti sekä nykyisen Ukrainan että Venäjän alueella. 31 Hmelnitskin korostaminen Putinin esseessä ei ole yllätys. 1800-luvulta lähtien venäläisessä historiankirjoituksessa on nostettu esiin, miten Rusin alue ”toistuvasti ilmaisi halunsa palata ortodoksisen hallitsijan alaisuuteen”, mikä johti Hmelnitskin kapinan myötä ”kahden Venäjän” yhdistymiseen. 32 Venäläinen historiankirjoitus on korostanut positiivisena tapahtumana Hmelnitskin kapinan päättymistä Perejaslavlin sopimukseen, jossa suuri osa nykyisen Ukrainan alueesta päätyi Venäjän suojelukseen. Sen sijaan puolalaisessa historiankirjoituksessa tapahtuma on nähty kapinana ja ukrainalaisessa historiankirjoituksessa pitkälti neutraalina tapahtumana, joka ei muuttanut alueen asemaa merkittävästi. 33 Tässäkin yhteydessä Putinin korostus mukailee 1800-luvun venäläistä historiankirjoitusta. Ortodoksisen uskon asema Kun Putin pääsee kronologisesti etenevässä esseessään vaiheeseen, jossa suuresta osasta Ukrainaa on tullut osa Venäjää, hän siirtyy korostamaan ukrainalaisten ja venäläisten jakamia yhteisiä piirteitä, sekä toisaalta piirteitä, jotka erottivat ukrainalaiset puolalaisista ja liettualaisista. Keskeiseksi tekijäksi Putin nostaa uskonnon. Tässä Putin sivuuttaa jälleen alueen moniulotteisen historian, typistäen alueen uskonnollisen jaon katolisen ja ortodoksisen kirkon välille. Ortodoksisen kirkon asema Ukrainan alueella on kuitenkin huomattavasti monitahoisempi asia kuin vain jaettu piirre Venäjän kanssa. Ukrainassa on toiminut useita eri ortodoksikirkkoja, katolisia kirkkoja, Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, ja Ukrainassa on ollut myös protestantteja, sekä muita kuin kristittyjä, erityisesti muslimeita ja juutalaisia. Jaot heijastelevat osaltaan Ukrainan historiallista jakoa eri hallintojen alaisuudessa olleisiin alueisiin. Tänä päivänä kaksi kolmannesta ukrainalaisista kuuluu ortodoksikirkkoon, mutta heistä vain viidennes on Moskovan patriarkaatin alaisuudessa. Putinin essee kuitenkin korostaa tiukkaa uskonnollista kahtiajakoa. Tämä heijastuu hänen tavassaan kirjoittaa Ukrainan alueesta Puolan ja Venäjän välillä 1600–1700-luvuilla. Kun Ukrainan halki virtaavasta Dnepr-joesta tuli Puolan ja Venäjän välinen raja, Putin katsoo, että Puolan vallan alle jääneet länsialueet lähtivät taantumaan, kun taas itäpuoli kehittyi Venäjän vallan alla voimakkaasti. Putinin mukaan tämä näkyi ihmisten siirtymisenä lännestä itään. Samassa yhteydessä Putin käyttää toistuvasti ”vähävenäläisten” käsitettä ja toteaa Venäjän nimenneen nykyisen Ukrainan alueet Vähä-Venäjäksi (Malorossija). Käsite todella omaksuttiin ja sillä viitattiin muinaisen Rusin alueisiin, jotka hahmotettiin suuren (Venäjä), pienen (Ukraina) ja valkoisen (Valko-Venäjä) kautta. Putinin mukaan ”Ukrainan” käsitettä käytettiin vain raja-alueen merkityksessä, ”kuten sitä käytettiin lähteissä 1100-luvulta alkaen”. 34 Käsitteen ’Ukraina’ käyttö yleistyi Ukrainan kansallisen heräämisen aikoina 1800-luvun jälkipuoliskolla. Putin kuitenkin jättää ilmeisen tietoisesti mainitsematta sen, että maiden nimet ylipäätään ovat aikasidonnaisia käsitteitä. Esimerkiksi Venäjän (Rossija) käsite on syntynyt ja muuttunut ajan kanssa. ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 18 1 Vladimir Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve russkih i ukraintsev”, Administratsii Prezidenta Rossii, kremlin.ru 12.7.2021, http://kremlin.ru/events/president/news/66181. Kaikki artikkelissa esiintyvät viittaukset Putinin tekstiin kohdistuvat tähän artikkeliin. 2 Kati Parppei, “’A Thousand Years of History’: References to the Past in the Addresses to the Federal Assembly by the President of Russia, 2000–-2019.” Teoksessa Reima Välimäki (toim.), Medievalism in Finland and Russia: Twentiethand TwentyFirst-Century Aspects (London: Bloomsbury, 2022), 39–55. 3 Esim. ukrainaksi http://kremlin.ru/events/president/news/66182. 4 Reinhart Koselleck, Futures Past: On the Semantics of Historical Time (New York: Columbia University Press, 2004); Jani Marjanen, ”Begreppshistoria”. Teoksessa Martin Gustavsson & Yvonne Svanström (toim.), Metod: Guide för historiska studier (Lund: Studentlitteratur, 2018), 97–132. 5 Diana Mishkova & Balázs Trencsényi, European regions and boundaries: A conceptual history (New York: Berghahn, 2017). Ks. myös Mark Bassin, “Russia between Europe and Asia: The Ideological Construction of Geographical Space”, Slavic Review 50, no. 1 (1991): 1–17. 6 Ks. esim. Michal Kopeček (toim.), Past in the Making. Historical Revisionism in Central Europe after 1989 (Budapest: Central European University Press, 2008). 7 Tiiviisti Venäjän imperialismia koskevasta viime aikaisesta keskustelusta, ks. esim. Ruslan Zaporozhchenko, “The End of ‘Putin’s Empire’? Ontological Problems of Russian Imperialism in the Context of the War against Ukraine, 2022, Problems of Post-Communism, DOI: 10.1080/10758216.2022.2158873. 8 Jari Parkkinen, Dialogues with the Past: Transforming Political Concepts as Part of Revolutionary Discourse in the Soviet Music Politics of 1917–1930s (väitöskirja, Jyväskylä: JYU Dissertations 575, 2022). 9 Mihail Bahtin, Sobranije sotšinenii: Tom 3, teorija romana 1930–1961 gg. (Moskva: Jazyk slavjanskih kultur, 2012). 10 Venäjän varhaisen historian hyödyntämisen pitkästä linjasta on kirjoittanut kattavasti Jukka Korpela teoksessaan MuinaisVenäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. (Helsinki: Gaudeamus, 2022). 11 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…”. 12 Ks. esim. Peter Dickinson, “The World Cannot Ignore Putin’s Ukraine Obsession”. UkraineAlert, atlanticcouncil.org, 13.7.2021. https://www.atlanticcouncil.org/blogs/ukrainealert/the-world-cannot-ignore-putins-ukraine-obsession/. 13 Eve Levin, “Muscovy and Its Mythologies: Pre-Petrine History in the Past Decade” Kritika: Explorations in Russian and Eurasian History 12, no. 4 (2011): 773–788, doi:10.1353/kri.2011.0058. 14 Aiheesta tiivistetysti esim. Simo Mikkonen, ”Putinin sotaisa historiapolitiikka”, politiikasta.fi 21.4.2022, https://politiikasta.fi/putinin-sotaisa-historiapolitiikka/. 15 Nikolai Asonov, ”Kljutševski kak istorik i politolog. Gumanitarnye Nauki”, Vestnik Finansovogo Universiteta 11, no. 4 (2021): 144–150. 16 Serhii Plokhy, Unmaking Imperial Russia: Mykhailo Hrushevsky and the Writing of Ukrainian History (Toronto: University of Toronto Press, 2005), 102. 17 Billy Perrigo, “How Putin’s Denial of Ukraine’s Statehood Rewrites History”, Time 22.2.2022. 18 Kati Parppei, ”Enemy Images in the Russian National Narrative.” Teoksessa Katri Pynnöniemi (toim.), Enemy Images in the Russian National Narrative. A Quest for Internal Cohesion (Helsinki University Press, 2021), 37. 19 Konferentsija “Pravoslavno-slavjanskie tsennosti – osnova tsivilizatsionnogo vybora Ukrainy”, kremlin.ru, 27.7.2013. 20 Esim. Address by President of the Russian Federation (venäjänkielinen versio on poistettu sivustolta), en.kremlin.ru, 18.04.2014. 21 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 22 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 23 Jussi Nuorluoto, Slaavien kirjalliset traditiot ja kirjakielet: Aatehistoriallisia taustoja, kielellisiä valintoja, identiteettien kehityksiä (Helsingin yliopisto, 2021), 47. 24 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 25 Arkeologien kattavat tutkimukset tukevat huonosti Nestorin kronikan esitettyä näkemystä Rusin kehityksestä. Ks. esim. Simo Franklin & Jonathan Shepard, The Emergence of Rus: 750–1200 (London: Longman, 1996). 26 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 27 Ks. esim. Jukka Korpela, Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. (Helsinki: Gaudeamus, 2022). 28 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 29 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 30 Henryk Litwin, “Catholicization among the Ruthenian Nobility and Assimilation Processes in the Ukraine During the Years 1569-1648”. Acta Poloniae Historica 55 (1987) 57-83. 31 Nationalismikysymyksen synnystä ja kasakoista, ks. Serhii Plokhy, The Cossack Myth. History and Nationhood in the Age of Empires (Cambridge: Cambridge University Press, 2012). ENNEN JA NYT: HISTORIAN TIETOSANOMAT • 3/2023 ARTIKKELI • Simo Mikkonen & Jari Parkkinen: ”Historioitsija Vladimir Putin”: Venäjän presidentin tulkintoja Ukrainan ja Venäjän jakamattomasta historiasta 19 32 Lainaus Nikolai Ustrjalovilta löytyy kirjasta Stephen Velychenko, National History as Cultural Process: A Survey of the Interpretations of Ukraine’s Past in Polish, Russian, and Ukrainian Historical Writing from the Earliest Times to 1914 (Edmonton, 1992), 35. (lainauksen suomennos Simo Mikkonen). 33 Andreas Kappeler, “From an Ethnonational to a Multiethnic to a Transnational Ukrainian History”. Teoksessa Georgiy Kasianov and Philipp Ther (toim.), A laboratory of Transnational History. Ukraine and Recent Ukrainian Historiography (Budapest: CEU Press, 2009), 53–54. 34 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 35 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 36 Taras Koznarsky, “Obesssions with Mazepa”, Harvard Ukrainian Studies 31, No 1 (2009): 569–615. 37 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 38 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 39 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 40 Yuri Slezkine, “The USSR as a Communal Apartment, or How a Socialist State Promoted Ethnic Particularism”, Slavic Review 53, no. 2 (1994), 414–452; Terry Martin, The Affirmative Action Empire. Nations and Nationalism in the Soviet Union, 1923–1939 (Ithaca: Cornell University Press, 2001). 41 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 42 Georgiy Kasianov, “’Nationalized’ History: Past Continuous, Present Perfect, Future…” Teoksessa Georgiy Kasianov & Philipp Ther, A laboratory of Transnational History. Ukraine and Recent Ukrainian Historiography (Budapest: CEU Press, 2009), 7– 24. 43 Mark von Hagen, “Revisiting the Histories of Ukraine”. Teoksessa Georgiy Kasianov & Philipp Ther, A laboratory of Transnational History. Ukraine and Recent Ukrainian Historiography (Budapest: CEU Press, 2009), 25–50. 44 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 45 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 46 Esimerkiksi Kotkin totesi ristiriidan Putinin ajattelussa jo 2000-luvun alussa. Stephen Kotkin, Armageddon Averted. The Soviet collapse 1970–2000 (Oxford University Press, 2001), 191–196. 47 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 48 Holodomor-keskustelu on keskeinen osa Ukrainassa 1990-luvulla alkanutta historian uudelleenmäärittelyä, jolla rakennetaan myös pesäeroa neuvostoaikaan ennen kaikkea venäläisenä projektina. Ks. esim. Heorhiy Kasianov, “Holodomor And the Politics of Memory in Ukraine After Independence”, teoksessa Christian Noack, Lindsay Janssen, Vincent Comerford, Holodomor and Gorta Mor: Histories, Memories and Representations of Famine in Ukraine and Ireland (London: Anthem Books, 2012), 167–187. Monet historioitsijat näkevät nälänhädän laajempana, useita Neuvostoliiton alueita koskeneena ilmiönä. Ks. esim. Yekelchyk, Ukraine, 117–120. 49 Martin, The Affirmative Action Empire, 451–453. 50 Putin, “Ob istoritšeskom jedinstve…” 51 David Brandenberger, National Bolshevism: Stalinist Mass Culture And the Formation of Modern Russian Identity, 1931–1956 (Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 2002). 52 David Saunders, “Why does President Putin object to Ukraine?” Revolutionary Russia, 35, no 1 (2022).