Johdanto : metamodernismi Suomessa

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Johdanto : metamodernismi Suomessa © 2024 Salli Anttonen, Mika Hallila, Anna Helle, Heta Marttinen, Kasimir Sandbacka ja SKS Published version Anttonen, Salli; Hallila, Mika; Helle, Anna; Marttinen, Heta; Sandbacka, Kasimir Anttonen, S., Hallila, M., Helle, A., Marttinen, H., & Sandbacka, K. (2024). Johdanto : metamodernismi Suomessa. In S. Anttonen, M. Hallila, A. Helle, H. Marttinen, & K. Sandbacka (Eds.), Metamodernismi : kirjallisuuden ja kulttuurin muutos 2000-luvun Suomessa (pp. 9-34). Suomalaisen kirjallisuuden seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 1496. https://oa.finlit.fi/site/books/e/10.21435/skst.1496/ 2024 johdanto 9 Johdanto Metamodernismi Suomessa Salli Anttonen https://orcid.org/0000-0003-1690-7582 Mika Hallila https://orcid.org/0000-0003-1244-4904 Anna Helle https://orcid.org/0000-0001-8504-849X Heta Marttinen https://orcid.org/0000-0002-8736-9585 Kasimir Sandbacka https://orcid.org/0000-0002-0891-4419 Käsillä oleva teos kartoittaa suomalaisen nykykirjallisuuden ja -kulttuurin tilaa ja muutosta postmodernin aikakauden jälkeen. Käsitämme uuden vaiheen orastavaksi metamoderniteetiksi, joka on muotoutumassa globaalilla tasolla eri yhteiskunnissa ja kulttuureissa, varsinkin länsimaissa. Teoksessa tuodaan eri näkökulmista esille, millä tavoin tämä muutos ja sitä edustava metamodernismi ilmenevät nykyisessä suomalai sessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa. Läpi teoksen metamodernismin käsittelyssä näkyy erityisesti kahden yhteistyötä tekevän tutkijan, Timotheus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin, vaikutus. Heidän läpimurtoartikkelinsa ”Notes on Metamodernism” (2010) on eräänlaihttps://doi.org/10.21435/skst.1496 10 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka nen perustateksti, joka asettaa kehykset metamodernismikeskustelulle oli kyse sitten metamodernismin käsitteen ja teorian soveltamisesta tai kritiikistä. Kreikasta juontuvan meta-etuliitteen eri merkityksiä tulkiten Vermeulen ja van den Akker toteavat metamodernismin olevan epistemologisesti postmodernismin rinnalla, ontologisesti modernismin ja postmodernismin välissä ja historiallisesti modernismin ja postmodernismin jälkeen. Epistemologisesti metamodernismi on tietoinen postmodernista epäluulosta, vaikka saakin innoituksensa ”modernista naiiviudesta”. Ontologisesti, olemukseltaan, metamodernismi oskilloi modernien ja postmodernien piirteiden välillä. Historiallisesti se sijoittuu postmodernismin jälkeiseen aikakauteen. Keskeistä metamodernismille on siis huojunta, oskillaatio, modernismin ja postmodernismin välillä. Yhtäältä metamodernismi tavoittelee modernismin tapaan merkitystä; toisaalta se ei postmodernismin tapaan usko koskaan lopulta löytävänsä sitä. Toi - sin sanoen se kurottaa kohti totuutta ikään kuin se olisi tavoitettavissa. Tämän ikään kuin -ajattelun ohjaamana se heilahtelee sellaisten moderneiksi ja postmoderneiksi hahmottuvien napojen välillä kuten sitoutuneisuus ja irrallisuus, totaliteetti ja fragmentti, innostuneisuus ja ironia. (Vermeulen & van den Akker 2010; lisää metamodernismin teoreettisesta taustasta ja oskillaation käsitteestä ks. Kasimir Sandbackan luku tässä teoksessa.) Vermeulenin ja van den Akkerin artikkelia seurannut keskustelu on ollut moninaista, ja metamodernismista puhuttaessa onkin toisinaan epäselvää, mihin käsitteelliseen kategoriaan termi tulisi sijoittaa. Onko se filosofinen, taideteoreettinen vai peräti taiteellinen ja ohjelmallinen? Kun puhumme metamodernismista, puhummeko sen puolesta, sitä vastaan vai siitä huolimatta? Esimerkiksi Kertomus postmodernismin jälkeen -kirjan toimittaja Samuli Björninen kollegoineen (2021, 21) kutsuu ”Notes on Metamoder - nismia” manifestiksi. Manifestin lajipiirteet ovat vaikeasti määriteltäviä, ja toisinaan manifesteina on pidetty myös tekstejä, jotka eivät suoraan ilmaise olevansa sellaisia (Yanoshevsky 2009, 262–663). Usein manifestin keskeisinä piirteinä on nähty jonkinlaisen ohjelman julkaisu yhdistettynä kehotukseen toimia tuon ohjelman mukaisesti. (Yanoshevsky https://doi.org/10.21435/skst.1496 johdanto 11 2009, 65.) ”Notes on Metamodernismin” kutsuminen manifestiksi antaa siis ymmärtää, että metamodernismi olisi esteettinen, poliittinen tai kenties intellektuaalinen ohjelma. Vermeulen ja van den Akker (2010, 2) kuitenkin kirjoittavat, etteivät halua tuputtaa valmista ajattelumallia tai dogmia vaan kutsua tutkijoita avoimeen keskusteluun postmodernismin jälkeisestä kulttuurista. Myöhemmin he nimenomaisesti kiistävät tarkoittaneensa ”Notes on Metamodernismia” manifestiksi, mikä viitannee siihen, että heidän esseetään on toisinaan luettu sellaisena (van den Akker & Vermeulen 2017, 5). Osittain esseen vastaanotto on voinut saada vaikutteita taiteilija Luke Turnernin vuonna 2011 julkaisemasta metamodernistisesta manifestista, joka viittaa Vermeulenin ja van den Akkerin ajatuksiin metamodernismista oskillaationa eli heilahteluna modernin ja postmodernin välillä (Turner 2011) ja päättyy julistukseen ”Menkäämme ja oskilloikaamme!” (”We must go forth and oscillate!”). Martin Puchnerin (2002, 451) mukaan manifestin erityinen ominaisuus tekstilajina onkin sen performatiivisuus: se ei yritä vain kuvata historian taitekohtaa, vaan tuottaa sellai - sen omalla aktiivisella väliintulollaan. Vermeulenin ja van den Akkerin keskustelukutsun voi nähdä teoreettisena interventiona, jonka tarkoitus on tuottaa uusia näkökulmia 2000-luvun kulttuurin tutkimukseen, ja tässä mielessä siinä on manifestoivia piirteitä. Toisaalta olisi liioittelua nähdä sen edustavan Puchnerin kuvaamaa manifestin ”syvästi itseensä tyytymätöntä lajia, joka pyrkii epätoivoisesti kielen tuolle puolen muuttaakseen maailmaa” (Puchner 2002, 451; suom. kirjoittajat). Samalla on tietysti hyvä pitää mielessä teoreettinen refleksiivisyys ja itsekriittisyys ja huomioida, että tutkimus on vuorovaikutussuhteessa kulttuurin kanssa: metamodernismin tutkimus voi osaltaan tuottaa metamodernia kulttuuria. Metamodernismin määrittelyssä voidaan hyödyntää Johan Fornäsin (1998) moderneja ilmiöitä koskevaa jaottelua. Hänen mukaansa modernien ilmiöiden tarkastelussa tulisi sekaannusten välttämiseksi erottaa modernin kolme ulottuvuutta: horisontaalinen, vertikaalinen ja lateraalinen. Horisontaalisella ulottuvuudella hän tarkoittaa modernin historiallista kehitystä. Horisontaalisesti voidaan tarkastella ja vertailla modernin kehitysvaiheita eri aikoina eli diakronisesti. Fornäs itse jakaa modernin https://doi.org/10.21435/skst.1496 12 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka ajan varhaismodernin, kypsän modernin ja myöhäismodernin kausiin. Vertikaalinen ja lateraalinen puolestaan ovat modernin synkronisia ulottuvuuksia. Niiden avulla voidaan kiinnittää huomiota moderneihin ilmiöihin tiettynä ajankohtana. Vertikaalisesti voidaan jaotella modernin eri tasoja tai osa-alueita, kuten sosiaalista, kulttuurista tai subjektiivista. Lateraalinen ulottuvuus taas kuvaa modernin eri muotoja eli erilaisia, eri älyllisistä perinteistä juontuvia modernin käsitteitä: modernisaatiota, moderniteettia ja modernismia. Yhteiskuntatieteistä periytyvä termi modernisaatio kuvaa toisiinsa liittyviä prosesseja, jotka johtavat yhteiskunnan kohti modernia tilaa eli moderniteettia. Käsite moderniteetti taas periytyy filosofiasta, ja sillä on oikeastaan kaksi merkitystä: moderniteetilla voidaan tarkoittaa joko historian vaihetta (modernia aikaa) tai jonkin ilmiön ominaisuutta, sen modernia luonnetta (joskin suomen kielessä voidaan puhua myös ilmiön tai esimerkiksi teoksen moderniudesta). Modernismin käsite periytyy estetiikasta, ja sillä tarkoitetaan ”liikkeitä, jotka aktiivisesti reagoivat moderneihin oloihin ilmaisemalla sen ongelmia ja muotoilemalla mahdollisia toimintatapoja” (Fornäs 1998, 57). Liikkeet eivät välttämättä ole koulukuntia tai opinkappaleita vaan viittaavat laajemmin sekä yksilöllisiin että kollektiivisiin tapoihin, joilla ihmiset vastaavat tai reagoivat modernisaatioon ja jotka edelleen vaikuttavat moderniteetin muotoutumiseen. Moderniteetin ja modernismin käsitteisiin voidaan liittää myös modernin vaihetta kuvaava etuliite, eli voidaan puhua vaikkapa kypsästä moderniteetista tai postmodernismista. (Mt., 47, 55–57.) Fornäsin jaottelua mukaillen etenkin metamoderniteetin ja metamodernismin käsitteellinen erottelu on tärkeää. Voidaanko puhua uudesta metamodernista aikakaudesta vai tulisiko pitäytyä rajatummassa käsityksessä metamodernismista vastauksena niihin muotoihin, joita modernisaatio on 2000-luvun länsimaisessa kulttuurissa saanut? Van den Akker ja Vermeulen käyttävät johdonmukaisesti käsitettä metamodernismi. Samaan aikaan he kuitenkin pyrkivät hahmottamaan 2000-lukua historiallisena periodina, joka poikkeaa merkittävästi postmodernismin nostattaneesta 1900-luvun jälkipuoliskosta. On ilmeinen kiusaus laajentaa metamodernismin käsitettä periodikäsitteeksi, kun van den Akker ja Vermeulen kutsuvat metamodernismia 2000-luvun vallitsevaksi kulttuuriseksi logiikaksi ja puhuvat ”metamodernista tilasta” (metamodern https://doi.org/10.21435/skst.1496 johdanto 13 condition), jossa elämistä ja jonka kokemista metamodernismin teoria hahmottelee (van den Akker & Vermeulen 2017, 8, 11). Näin, horisontaalisesti tarkasteltuna, metamoderniteetti asettuisi johdonmukaiseen historialliseen jatkumoon varhais-, kypsän ja myöhäistai jälkimoderniteetin kanssa. Toisaalta metamodernismi kytkeytyy myös toiseen periodikäsitteistöön, nimittäin kapitalismin vaiheisiin, joita Fredric Jameson on Ernst Mandelin ajatuksiin nojautuen analysoinut. Jameson erottelee markkinakapitalismin vaiheen, imperialismin vaiheen ja monikansallisen myöhäiskapitalismin vaiheen – joita kutakin ilmentää oma kulttuurinen logiikkansa: realismi, modernismi ja postmodernismi. (Jameson 1992, 35–36.) Vermeulenin ja van den Akkerin (2015, 56) mukaan metamodernismi kytkeytyy vastaavasti monikansallisen kapitalismin vaihetta seuraavan globaalin kapitalismin vaiheeseen. Vaikka metamodernismilla on näin ollen suora kytkös 2000-luvun modernin taloudelliseen, sosiaaliseen ja poliittiseen tasoon, vertikaalisesta näkökulmasta tämä teos keskittyy ensi sijassa tarkastelemaan kulttuurista metamodernismia, joskin keskusteluun tuodaan myös aiheen käsittelyn kannalta tärkeä poliittis-filosofinen näkökulma. Kun metamodernismia taas katsotaan lateraalisesta näkökulmasta, se voidaan määritellä tuntemusrakenteeksi (ks. Sandbackan luku tässä kirjassa). Myös tämä lähestymistapa painottuu teoksessamme. Tästä näkö - kulmasta metamodernismi pyrkii hahmottamaan kollektiivista vastausta niihin muotoihin, joita moderni on 2000-luvulla saanut ja jotka vaikuttavat siihen, millaiseksi moderni tulevaisuus muotoutuu. Vastaus ei välttämättä ole tietoinen tai rationaalinen vaan jaetun, mutta vaikeasti hahmotettavan, häivähtävän kokemisen ja tuntemisen tavan nostattama. Tässä mielessä Markku Eskelisen (2022) ilkikurinen väännös ”mutumodernismi” on omalla tavallaan osuva, vaikka ehkä ”musta tuntuu” -modernismin sijaan pitäisi puhua ”meistä tuntuu” -modernismista tai jopa kuultavammasta ”meissä tuntuu” -modernismista. Samalla on muistettava, että Vermeulenin ja van den Akkerin teoreettisessa viitekehyk sessä myös modernismi ja postmodernismi ovat oman aikansa tuntemusrakenteita, joten tuntemus ei ole ainoastaan metamodernismiin kytkeytyvä käsite. Lateraalisesti ymmärrettynä metamodernismi ei siis pyri https://doi.org/10.21435/skst.1496 14 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka olemaan totalisoiva kokonaiskuva aikakaudesta vaan sen sijaan hahmottaa länsimaiselle kulttuurille 2000-luvulla ominaista kokemisen ja tuntemisen tapaa. Suomalaisen postmodernismin ongelma Metamodernismissa olennaista on se, millainen muutos yhteiskunnissa ja kulttuureissa on tapahtunut suhteessa postmodernismiin. Postmodernismi taas on saanut erilaisia muotoja eri kielija kulttuurialueilla. Suomessa asetelma on varsin kiinnostava, sillä niin suomalaisen kulttuurin kuin varsinkin kirjallisuuden suhde postmodernismiin on ollut erityisen kompleksinen tai jopa ”kitkainen” – mikä saattaa selittää käsitteen verrattain vähäistä käyttöä viime vuosikymmeninä (ks. Björninen ja muut 2021, 14–15; Helle 2019b, 52; Hägg 2000, 102). Laajasta historiallisesta näkökulmasta, horisontaalisesti tarkasteltuna, suomalainen yhteiskunta on 1900-luvun jälkipuolella siirtynyt kohti modernin myöhäisvaihetta samansuuntaisesti, joskaan ei aina samaa tahtia, muiden länsimaisten yhteiskuntien kanssa. Suomi otti ensiaskeleensa agraariyhteiskunnasta kohti teollistumista jo 1600-luvun rautaruukkien perustamisen myötä, mutta ratkaiseva sysäys kohti laajamittaista teollistumista tapahtui Suomessa verraten myöhään, vasta toisen maailmansodan jälkeen (Koponen & Saaritsa 2019, 353–354). Eräänlaisena siirtymäjaksona kypsän modernin vaiheesta myöhäistai postmoderniin vaiheeseen voidaan taas pitää 1980-luvulta alkaen toteutettuja talousuudistuksia ja eritoten Euroopan unionin jäsenyyttä vuonna 1995, jolloin Suomi siirtyi vaiheittain valtion laajasti säätelemästä ja osin ohjaamasta taloudesta osaksi globaalia markkinataloutta (ks. Sevänen 1998, 364– 365). Vertikaalisesti hahmotettuna kehitys modernin eri tasoilla on monilta osin seurannut talouden rakenteellisia muutoksia: esimerkiksi hyvinvointivaltion laajeneminen ja koulutuksen kehittyminen länsimaiselle tasolle alkoivat laajamittaisen teollistumisen vanavedessä 1960luvulta alkaen (ks. Koponen & Saaritsa 2019, 359, 376), kun taas 1990luvun laman jälkeen siirryttiin hyvinvointivaltion laajenemisen jälkeiseen aikaan (Julkunen 2001, 13). https://doi.org/10.21435/skst.1496 johdanto 15 Kulttuurisella tasolla suomalaiset modernismit, eli kulttuuriset reaktiot modernin suomalaisen yhteiskunnan kehitysvaiheisiin, vaikuttavat noudattavan pääpiirteittäin jamesonilaista kulttuurisen logiikan mallia: esimerkiksi suomenkielisessä kirjallisuudessa modernismi löi läpi vasta 1950-luvulla, samaan aikaan kiivaan teollistumisen kanssa, kun taas postmodernismin ensiaskeleet otettiin 1980-luvulla samalla, kun yhteiskunnallisen kehityksen suunta kääntyi kohti uusliberaalia markkinataloutta. Tarkemmin katsottuna kuva on kuitenkin paljon monisyisempi, ja siinä on havaittavissa niin eritahtisuutta kulttuurin eri osa-alueiden välillä kuin ristivetoa kansainvälisten vaikutteiden ja kansallisten, historiallisten erityispiirteiden välillä. Vaikka monet taiteilijat olivat tietoisia modernismista ja sen piiriin luettavista avantgardistisista taidesuuntauksista jo 1900-luvun alkupuolella, modernismiin torjuvasti suhtautunut kansallismielinen kritiikki hidasti kansainvälisten vaikutteiden omaksumista Suomessa (Hautamäki ja muut 2021, 19–21; Huusko 2021, 184). Suomenruotsalaisessa kulttuurissa kehitys on edennyt hieman eri tavalla, koska sen edustajat ovat olleet avoimempia kansainvälisille virtauksille ja inspiroituneet niin modernismista kuin postmodernismista suomenkielisiä aikalaisiaan aiemmin ja laajemmin. Maailmansotien välisenä aikana suomenruotsalaiset modernistit, huomattavimpina Edith Södergran, Elmer Diktonius, Henry Parland ja Gunnar Björling, muodostivat pohjoismaisestikin merkittävän avantgardistisen ryhmän (Malmio 2021, 63). Postmodernismi omaksuttiin suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen verraten myöhään, mutta siitä tuli 1980ja 1990-luvun vaihteessa monimuotoinen ja elinvoimainen osa suomenruotsalaisen romaanin valtavirtaa (Malmio 2019, 181–182). Sen keskeisiä edustajia ovat muuan muassa Monika Fagerholm, Pirkko Lindberg, Fredrik Lång ja Lars Sund (Malmio & Österlund 2016, 9–10; Malmio 2019, 181). Postmodernia ja postmodernismia määriteltiin 1980-luvulla paljon etenkin kansainvälisesti mutta myös Suomessa (esim. Hutcheon 1988; Kotkavirta & Sironen 1986; Lyotard 1985; McHale 1987; Waugh 1984). Tuohon aikaan ”postmoderni” ja ”postmodernismi” olivat monelle uudehkoja ja muodikkaita iskusanoja myös kirjallisuusteorian ulkopuolella, ja niitä käytettiin melko vapaasti kuvaamaan monenlaisia https://doi.org/10.21435/skst.1496 16 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka nyky aikaisilta vaikuttavia ilmiöitä niin kirjallisuudessa, taiteissa kuin kulttuurissa. Kärkevimmin postmodernismia oli tuomassa Suomeen Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan poleeminen esseeteos Jälkisanat / Sianhoito-opas (1987). Se pyrki ravistelemaan ajan kirjallisuuselämää postmodernismin, jälkistrukturalismin ja punk-estetiikan keinoin. Eskelinen ja Lehtola julkaisivat tahoillaan Sianhoito-oppaan jälkeen myös post modernistista proosaa ja osallistuivat julkisiin debatteihin. (Ks. Helle 2009.) Sianhoito-oppaan aikaansaama lyhyt mutta kovasanainen kiista toi aihepiirin suuren yleisön tietoisuuteen mutta saattoi toisaalta osaltaan vahvistaa ilmiöön epäilevästi suhtautuvien kielteisiä asenteita. Täyttä yksimielisyyttä postmodernismin määritelmästä ei edelleenkään ole sen paremmin Suomessa kuin muuallakaan. Tämä johtuu muun muassa siitä, että eri tieteenalat ymmärtävät käsitteen eri tavoin eli fornäsiläisittäin painottavat lateraalisen ulottuvuuden eri muotoja. Yhteiskuntatieteellisesti orientoituneet painottavat käsitteen ja ilmiön yhteiskunnallisia muotoja, kun taas monille taiteentutkijoille ovat tärkeämpiä esteettiset muodot, kuten taiteen keinot ja tyylipiirteet. Kirjallisuustieteessä on keskusteltu paljon etenkin metafiktion roolista postmodernismin tunnuspiirteenä. Yksille metafiktiivisyys on vain yksi mahdollinen postmodernistisen kirjallisuuden piirre, kun taas toisten mukaan se on postmodernismin välttämätön ehto. (Eskelinen 1999; Hallila 2006; McHale 1987; Waugh 1984.) Postmodernismiin liittyvien käsitteiden heikkoa erottelua on esitetty yhdeksi syyksi sille, että niitä on lopulta käytetty verrattain vähän suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa (Hägg 2000, 103). Postmodernismiin liittyvä epäselvyys taas hankaloittaa keskustelua siitä, mitä postmodernismin jälkeen tulee, ja voi olla, että myös metamodernismikeskustelussa tullaan näkemään erilaisia käsityksiä – jo tämän kirjan luvuissa aiheesta esitetään hieman erilaisia tulkintoja. Suomenkielisen kirjallisuuden valtavirrassa ei ole niin laajaa teosjoukkoa määrittävää postmodernismin tyylisuuntaa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Etelä-Amerikan maissa, Italiassa ja muissa sellaisissa kirjallisissa kulttuureissa, joihin postmodernismin tutkimus on ensi sijassa kohdistunut ja joista sen teoretisointi on ponnistanut. Suomessa suomenruotsalainen kirjallisuus on historiallisesti https://doi.org/10.21435/skst.1496 johdanto 23 teokset – mainittakoon Aino Vähäpesolan debyyttiromaani Onnen kissa (2019), jossa modernistinen Edith Södergranin runous linkitetään päähenkilökertojan naiseuden kokemukseen ja kirjailijaksi kasvuun, ja Antti Holman Kaikki elämästä(ni) (2020), jossa suosittu näyttelijä pyristelee irti suositun näyttelijän roolistaan – muistuttavat ironian ja postmodernismin konventioiden läpi, kuinka haasteellista, monimutkaista ja välittynyttä tällainen pyrkimys väistämättä on. Metamodernismi populaarikulttuurissa ja -musiikissa Ainakaan kaikkea populaarikulttuuria ei voi eikä ole syytäkään asetella kirjallisuuden ja taiteen historiasta tuttuihin realismin, modernismin ja postmodernismin luokkiin, sillä sen juuret ovat olennaisilta osin hieman erilaisten lainalaisuuksien piiriin kuuluvassa viihteessä. Voi silti sanoa, että monen vuosikymmenen ajan suomalaisen populaarikulttuurin läpäisi postmodernistinen eetos. Erityisesti tv-viihde mutta usein myös pop-musiikki luottivat ironiseen, parodiseen ja osin nihilistiseenkin asenteeseen. 1 Siinä missä elokuva on ollut modernistisen kirjallisuuden ja kulttuurin ilmaisuun keskeisesti vaikuttanut teknologis-taiteellinen kehitysaskel, postmodernismia on vastaavasti määritellyt ennen kaikkea television estetiikka (McHale 1992, 125–127; ks. myös Marttinen tässä teoksessa). Useimmat 1980–1990-luvun suomalaisen mediakulttuurin muodot ja kerronnan konventiot seurasivat etenkin amerikkalaista viihdetuotantoa (Herkman 2001, 129). Tuolloin uudenlaisilta tuntuneista suomalaisista tv-sarjoista muistetaan ainakin mainostelevision Ryhmäteatterilta tilaama Tabu (1986–1987), Neil Hardwickin kirjoittama ja ohjaama Pakanamaan kartta (1991) sekä Jouko Turkan ohjaamat Seitsemän veljestä (1989) ja Kiimaiset poliisit (1993), joista varsinkin kaksi viimeistä kuohuttivat katsojia. Nykypäivän näkökulmasta poliittisesti epäkorrektit vitsit naisista ja vähemmistöistä esimerkiksi Spede Pasasen viihdeohjelmissa tai Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan sketsiohjelmissa Hymyhuulet (1987–1988) ja Pulttibois (1989–1991) taas luottivat karnevalistisen hauskanpidon, junttimaisuuden ja postmodernistisen arvotyhhttps://doi.org/10.21435/skst.1496 24 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka jiön yhdistämiseen. Ilkamoinnin tuli olla myös ilkeyttä. Johdonmukaisena jatkona näille 1970–1990-luvun asenteille voi nähdä 2000-luvun alkupuolen tosi-tv:n tarkoitushakuisen ja katsojia shokeeraavan ilkeilyn sen uhreiksi suostuneita ”taviksia” kohtaan sellaisissa formaateissa kuin Heikoin lenkki, Big Brother ja Idols. Viimeistään 2010-luvulta populaarikulttuurissa on noussut uusia tosi-tv:n muotoja, kuten Vain elämää, jotka edustavat tosi-tv:n ”kilttiä käännettä”, jossa keskeistä on hyväntahtoisuus aiemman shokeeraavuu - den sijaan (Venäläinen 2016), mikä heijastelee myös komedian saralla tapahtunutta siirtymää toisille nauramisesta lämpimämpään ja empaattisempaan yhdessä nauramiseen (laughing at vs. laughing with, Rustad & Schwind 2017). Tärkeää on yhdessäolo ja yhdessä jaetut kokemukset. Formaatti voidaankin nähdä metamodernistisen estetiikan edustajana. Vilpittömänä nähdyt tunteenilmaukset, ”tohkeisuus” (ks. Jokinen 2015) ja lämpö ovat sarjan tunnelman keskiössä. Veitola yökylässä -formaatissa keskeisenä voidaan nähdä pyrkimys metamodernistiseen vilpittömyyteen ja autenttisuuteen: että pääsisimme ”ikään kuin” julkisuuden henkilöiden todellisen minän äärelle (ks. Vermeulen & van den Akker 2010). Sisältöjen lisäksi myös mediat ovat muuttuneet; lineaarisen television rinnalle ovat tulleet erilaiset suoratoistopalvelut, tekijyys on osaltaan pirstoutunut TikTokin ja YouTuben kaltaisissa sisällöntuotantokanavissa (ks. myös Björninen ja muut 2021, 31), ja elokuvien ja vi deoiden katsomisen sijaan ahmitaan sarjoja ja kuunnellaan äänikirjoja. Metamodernismin kehitys onkin kulkenut rinta rinnan erilaisten verkottuneiden, aina ja joka paikassa saatavilla olevien audiovisuaalisten formaattien kanssa: tässäkin mielessä metamodernismi on nähtävissä Jeffrey T. Nealonin (2012) teoretisoiman juuri-ajoissa-kapitalismin kulttuurisena logiikkana (ks. Sandbacka tässä teoksessa). Toisenlainen näkökulma nyky-yleisön autenttisuuden kaipuuseen avautuu true crimen kautta. Pauliina Tuomi määrittelee true crimen ei-fiktiiviseksi genreksi, ”jossa esitellään oikeasti tapahtunutta rikollisuutta ja henkirikoksia” (2018). Kyseessä on mediakentän läpileikkaava formaatti: rikoksia ja niiden kulkua rekonstruoidaan niin dokudraamoissa kuin podcasteissakin, rikoksentekijät pääsevät avaamaan omaa näkökulmaansa ja motiivejaan kirjoissa. Formaatin keskiössä on sen https://doi.org/10.21435/skst.1496 johdanto 25 painottaminen, että kuvattu rikos on todella tapahtunut. Tuomen mukaan esimerkiksi dokudraamassa tätä autenttisuuden tuntua – tai ”todellisuusefektiä” – luodaan hyödyntämällä dokumentaarista materiaalia, kuten kuulustelutallenteita ja rikospaikkakuvia, joka nivotaan yhteen käsikirjoitettujen ja näyteltyjen, mahdollisimman todenmukaisesti kuvattujen mutta elokuvaja tv-kerronnan konventioita hyödyntävien osuuksien kanssa. (Tuomi 2022, 53–54.) Siinä missä postmoderni leikittely faktan ja fiktion rajapinnalla pyrkii paitsi hämärtämään kyseisen rajan myös osoittamaan niin fiktion kuin todellisuudenkin konstruktioluonteen, metamodernismissa vastaavalla pyritään pikemminkin päinvastaiseen. Gibbonsin, van den Akkerin ja Vermeulenin mukaan fiktiota ja faktaa sekoittamalla korostetaan muun muassa sitä, että lukijat ja katsojat jakavat saman todellisuuden todellisten kirjailijoiden ja kuvattujen historiallisten henkilöiden kanssa. Tämä herättää katsojan, kuulijan tai lukijan huomaamaan, että fiktion keinoin käsitellyt kyseenalaiset ja ristiriitaiset aihepiirit eivät ole vain fiktiivisiä, vaan reaalimaailmassa tapahtuvia ilmiöitä, mikä vahvistaa katsojan, kuulijan tai lukijan emotionaalista ja eettistä suhdetta todellisuuteen. (Gibbons, van den Akker & Vermeulen 2019, 176.) Suosiostaan huolimatta true crime on formaattina ristiriitainen, ja sitä kohtaan voidaan esittää kritiikkiä: viihteellistääkö se rikollisuuden, glorifioiko se rikoksentekijät? Suomessa tätä keskustelua on viime vuosina käyty etenkin huumerikoksista tuomittua Niko Ranta-ahoa käsittelevään Katiska-sarjaan (2020) liittyen. (Tuomi 2022, 57.) Ylen Uutispodcastissa 17.5.2023 mediatutkija Pauliina Tuomi pohtii, että juuri true crimen autenttisuus, tietoisuus siitä, että kuvatut rikokset ovat aivan oikeasti tapahtuneet todellisille ihmisille, toimii jatkuvassa mediavirrassa elävälle kuluttajalle riittävän voimakkaana, ”karvoja pystyyn” nostattavana ärsykkeenä, toisin kuin käsikirjoitettu väkivaltaviihde. True crimen paitsi kulttuurisesta, myös yhteiskunnallisesta asemasta kertoo, että sen mukanaan tuomaa problematiikkaa käsitellään Poliisiammattikorkeakoulun keväällä 2023 julkaistussa selvityksessä (Jukarainen, Juutinen & Laitinen 2023): kun rikollisuus kuvataan hohdokkaana ja menestystä tuovana elämäntapana ja kuvauksesta jätetään negatiiviset ulottuvuudet pois, rikollisuuden fiktionalisoituminen ja viihteellistyminen voi lisätä https://doi.org/10.21435/skst.1496 26 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka rikollisuutta sen näyttäytyessä kuluttajalle ikään kuin varteenotettavana urapolkuna (ks. myös Tuomi 2022, 57). Suomalaisessa populaarimusiikissa kulttuurinen muutos näkyy erityisesti pyrkimyksissä autenttisuuteen ja vilpittömyyteen. Uuden sukupolven 2020-luvulla debytoineiden artistien kuten Knife Girlin ja Arpan vilpitöntä asennetta ennakoivat 2010-luvun loppupuoliskolta lähtien monet kokeneemmat viihteentekijät, myöhäistuotannoissaan varsinkin Antti Tuisku ja Cheek. Samalla tavalla kuin kirjallisuudessa, myös suomalaisessa populaarimusiikissa on nähtävissä moninaisia metamodernistisia virtauksia, esimerkiksi menneiden tyylien ja teknologioiden yhdistelyä sekä kunnioittavaa ja jalostavaa kierrättämistä vaikkapa Mauste tyttöjen, Litku Klemetin ja Jukka Nousiaisen tuotannoissa. Metamodernismi tarjoaa välineitä tarkastella yhtyeitä ja ilmiöitä, jotka aiempien viitekehysten valossa ovat vaikuttaneet hämmentäviltä tai vaikeasti käsitettäviltä ja joita pelkkä postmoderni ironisuus ei tunnu selittävän. Esimerkiksi Tuiskun anthem-henkisten yhteislauluun kannustavien kappaleiden, kuten ”Hei ho paita pois”, menestyksen osatekijänä tuntuu olevan ironian, kyynisyyden tai apatian sijaan toivo ja vilpittömyys. Albumi Valittu kansa (2020) toi vuorostaan uskonnon ja henkisyyden populaarimusiikin valtavirtaan. Antti Tuiskun ura otti uuden suunnan jo vuonna 2015 ilmestyneen Peto on irti -albumin myötä. Tätä edeltänyt yhdeksäs levy Toisenlainen tie (2013) oli uralla eräänlainen aallonpohja (Yrttiaho 2018). Yhtenä uuteen nousuun johtaneena tekijänä voidaan nähdä tyylinmuutos Tuiskun artistiminässä ja tyylissä: entisen linjan voidaan tulkita nojaavan romanttiseen autenttisuuteen: puhtaaseen vilpittömyyteen ilman ironiaa. Peto on irti -albumilla esiteltiin uudenlainen Antti Tuisku: räävitön, leikkisä, yhtä aikaa ironinen ja rehellinen. Taiteilijaminä nähtiin paradoksaalisesti rehellisempänä kuin aiempi, ”vilpitön” taiteilijapersoona: ”Tuisku on vihdoin päässyt irti muiden mielipiteiden vääristämästä minäkuvastaan ja uskaltaa nyt olla oma häikäilemätön itsensä” (Vuorela 2017). Oskillointi modernin ja postmodernin asenteen välillä nähtiin uudenlaisena aitoutena. Myös Suomen vuoden 2023 Euroviisu-edustaja Käärijän ”Cha cha cha” -kappaleessa voidaan nähdä ironian ja vilpittömyyden yhdistelyä sekä metamodernistista toivoa suunnata kohti toisia ihmisiä, yhteyttä https://doi.org/10.21435/skst.1496 johdanto 27 ja maailmaa. Käärijän kansainvälisessä ja kotimaisessa valtaisassa suosiossa näkyykin monella tavalla se, että hänen ajatellaan olevan aito autenttinen oma itsensä. Tuiskun ja Käärijän ohella esimerkiksi Paperi T edustaa rap-musiikin suuntausta, jossa metamodernistinen tuntemusrakenne tulee esille. Erityisesti vuoden 2023 albumi Joka päivä jotain katoaa, jolla artisti käsittelee isänsä kuolemaa, on osoitus artistin pyrkimyksistä vilpittömyyteen. Samoin uusien naisartistien kuten Aliisa Syrjän ja Pehmoainon tuotannoissa voidaan nähdä metamodernistisia piirteitä: pyrkimystä vilpittömään herkkyyteen ja naiiviuteen, kaipuuta utopiaan ja eettisten kysymysten painottumista (vrt. Björninen ja muut 2021) suhteessa niin kanssaihmisiin kuin ympäristötuhoonkin. Epäjohdonmukaisten tanssiaiset -musiikkifestivaali, joka ajautui kaaokseen ja jouduttiin keskeyttämään ennenaikaisesti kesällä 2023, voidaan nähdä myös metamodernistisena yrityksenä epäonnistumisesta huolimatta (Vermeulen & van den Akker 2010, 5) – jos järjestetty joukkorahoituskampanja onnistuu, festivaali järjestetään uudestaan kesällä 2024, ja se pyrkii omien sanojensa mukaan välttämään edellisen kerran ”holistisen sotkun” (Seppänen 2023; Epäjohdonmukaisten tanssiaiset). Kirjallisuuden rinnalla metamodernismi näkyykin nykykulttuurissa erityisen keskeisenä juuri populaarikulttuurin ja varsinkin populaarimusiikin eri muodoissa, kuten myös tässä teoksessa osoitetaan. Teoksen luvut Metamodernismi. Kirjallisuuden ja kulttuurin muutos 2000-luvun Suomessa jakautuu neljään temaattiseen osioon. Ensimmäisessä ”Tausta ja teoria” -osiossa Kasimir Sandbacka käy läpi metamodernismin yhteyksiä muihin postmodernin jälkeisen kulttuurin teorioihin. Hän tarkastelee Timotheus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin metamodernismiteoriaa suhteessa sellaisiin nykykulttuuria kuvaaviin käsitteisiin kuin post-postmodernismi, performatismi, rekonstruktiivinen kirjallisuus ja totiset ontologiat sekä metamodernismia ihmistieteiden ja kirjallisuudentutkimuksen metodina. Sandbackan aiheenkäsittely luo teoreettista kontekstia ja perustaa teoksen muille luvuille, joissa metamodernishttps://doi.org/10.21435/skst.1496 28 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka min näkökulmaa suomalaisessa kirjallisuudessa ja kulttuurissa avataan moniulotteisesti ja monien käytännön esimerkkien kautta. Toisessa osiossa ”Utopia, totaliteetti ja tarinatalous” käsitellään metamodernismia yhteiskuntatieteen näkökulmasta, pohditaan spekulatiivisen fiktion metamodernistisuutta ja metamodernia totaliteettikäsitystä sekä hahmotellaan kirjailijuuteen liittyviä muutoksia metamodernina aikana. Keijo Lakkala, Teppo Eskelinen ja Miikka Pyykkönen tarkastelevat metamodernismia utopian näkökulmasta ja kysyvät, olisiko metamodernismista uudeksi poliittiseksi utopiaksi. Heidän mukaansa metamodernismikeskustelussa ovat korostuneet tähän mennessä taideja kulttuuriteoreettiset näkökulmat ja yksilön näkökulma. Jotta metamodernismista voisi tulla poliittisesti merkittävää, siihen olennaisesti liittyvän toivon pitäisi manifestoitua muunakin kuin yksilötason kevytutopioina. Osion toisessa luvussa Elise Kraatilan tutkimuskohteena on Emmi Itärannan proosa. Hän tarkastelee sitä metamodernistisen todellisuussuhteen ja utooppisen eetoksen näkökulmista. Kraatila esittää, että metamodernin kulttuurin eetos voisi selittää myös spekulatiivisen fiktion suosiota kuluneina vuosikymmeninä. Mika Hallila puolestaan kehittelee teoriaa metamodernistisesta totaliteettisuhteesta, joka eroaa modernin ja postmodernin tavasta käsittää totaliteetti. Teoretisoinnin lisäksi Hallila käsittelee aihetta analysoimalla käytännön esimerkkinä Jukka Viikilän Taivaallista vastaanottoa, jolle on tyypillistä huojunta totaliteetin ja fragmentaarisuuden välillä. Teosanalyysi toimii myös yleisempänä esimerkkinä siitä, millainen on kotimaisen kokeellisen proosan suhde metamodernismiin. Tämä osion päättää Maria Mäkelä, jonka luvun aiheena on tekijän muuttunut rooli metamodernissa tarinataloudessa. Hän aloittaa esittämällä, että kirjailijasta on tullut metamodernina aikana influensserin alakategoria. Mäkelä tutkii kirjailijuuden muutosta analysoimalla Meri Valkaman Sinun, Margot -romaanin (2021) ympärillä käytyä keskustelua teoksen suhteesta kirjailijan omaan elämäntarinaan. Jukka Mallisen virheellisiä väitteitä esittäneestä esseestä liikkeelle lähtenyt kiista huipentui vuonna 2023 Julkisen sanan neuvoston langettavaan tuomioon Parnassolle. ”Tunteet, aika ja muisti” -osion avaa Anna Helteen luku, jonka aiheena ovat ympäristötunteet suomalaisessa nykyrunoudessa. Vaikeiksi koehttps://doi.org/10.21435/skst.1496 johdanto 29 tut tunteet, kuten ilmastoahdistus, leimaavat metamodernia tuntemusrakennetta, ja tämä näkyy myös nykyrunoudessa. Helle analysoi Vesa Haapalan ja Miia Toivion runoja, joissa kuvataan keskiluokkaisen länsimaisen ihmisen metamodernia kokemusta sekä ilmastonmuutoksen ja ympäristöuhkien aiheuttamia tunteita. Miikka Laihinen keskittyy puolestaan fragmentaarisuuteen nykyrunouden metamodernina piirteenä. Hänen aineistoonsa kuuluu runoja Olli-Pekka Tennilän ololosta (2008) ja Erkka Filandernin Torsosta (2016). Laihisen mukaan hänen käsittelemissään fragmenttimuotoisissa runoissa näkyy metamoderniin historiakäsitykseen liittyvä käsitys ajallisuudesta ja ajan kulumisesta edelleen tär keänä aiheena. Riitta Jytilä keskittyy puolestaan aikaan, muistamiseen ja metamodernismiin Sofi Oksasen Puhdistuksessa ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa. Hän pohtii teosten kautta sitä, miten muistamiseen liittyvät kysymykset ja eri aikatasoissa liikkuva kerronta voivat kytkeytyä pyrkimykseen käsitellä yhteiskunnallisia ja ympäristöön liittyviä ongelmia. Metamodernismi näkyy myös populaarimusiikin lyriikoissa. Salli Anttonen käsittelee Maustetyttöjä autenttisuuden näkökulmasta, sillä hänen mukaansa kysymykseen autenttisuudesta suhtaudutaan metamodernismissa toisin kuin siihen suhtauduttiin ironisessa postmodernismissa. Luku tuo esille niitä kehityskulkuja ja yhteyksiä, joissa näkyy autenttisuuden ja metamodernismin kiinteä yhteys populaarimusiikissa ja -kulttuurissa. Minttu Ollikainen tutkii reaalifantasian unia ja paikkoja Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävissä (2010) ja Anne Leinosen Metsän äidissä (2017). Ollikaisen mukaan romaaneissa näkyy monitasoisesti metamodernismille tyypillinen huojunta. Niiden kerronnassa on ajan ja tilan rakenteiden horjuntaa, mutta niissä on horjuntaa myös tietämisen ja muistamisen (epistemologia) sekä olemassolon ja todellisuuden (ontologia) kysymysten välillä. Neljännen osion ”Kertojat ja ilmaisun keinot” aloittaa Sari Salinin luku, joka keskittyy metalepsikseen ja kokeellisuuteen Mikko Rimmisen Pölkyssä. Salin pyrkii täydentämään aikaisemmin esitettyjä käsityksiä Pölkystä realistisena romaanina narratologisella analyysilla. Hänen tulkin tansa mukaan romaanissa on realistisen kuvauksen lisäksi myös meta modernistista huojuntaa modernismin ja postmodernismin välillä. https://doi.org/10.21435/skst.1496 30 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka Heta Marttisen aiheena taas on pikaviestikeskustelu metamodernina dia logimuotona suomenruotsalaisten Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin nuortenkirjasarjassa Zoo! (2017–2019). Marttisen yhtenä taustaoletuksena on ajatus metamediaalisuuden tärkeästä merkityksestä postmodernismin jälkeisessä kirjallisuudessa. Metamodernismiin tämä ajatus kytkeytyy romaaneissa kuvatun sosiaalisen median ja pikaviestittelyn kautta. Seuraavassa luvussa Anna Pakarinen analysoi ja tulkitsee Cheekin rap-lyriikoita metamodernismin kehyksessä. Hänen mukaansa metamodernismi näkyy Cheekissä niin, että tämä on tietoinen tuotantonsa viihdeluonteesta mutta samalla vilpittömästi vakavissaan. Teoksen viimeisessä luvussa Riikka Pirinen analysoi epifaniaa metamodernien novellien keinona. Epifania on tyypillinen novellien keino, ja se tarkoittaa henkilöhahmon tai lukijan käänteentekevää muutosta tai oivallusta. Pirinen havainnollistaa ajatuksiaan epifanian käyttötavoista metamodernismissa analysoimalla Eeva Turusen novelleja. Teoksen päättävät Jussi Ojajärven jälkisanat, joissa hän käsittelee varsinkin metamodernismiin liittyviä metodisia ja metodologisia kysymyksiä.2 viitteet 1 Dramaturgi, ohjaaja ja tuottaja Juha-Pekka Hotinen (2002, 69) on todennut, että postmodernismista puhuttiin 1980-luvulla kaikkialla muualla paitsi teatterissa ja musiikissa. Suomea hän pitää postmodernismin osalta erityistapauksena, sillä vallalla ollut humanismiin ja dialektiseen materialismiin nojannut yleisvasemmistolaisuus suhtautui postmodernismiin epäluuloisesti. 2 Johdantoluvun kirjoittamista ovat tukeneet Emil Aaltosen Säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto. lähteet Akker, Robin van den & Vermeulen, Timotheus 2017: Periodising the 2000s, or, the Emergence of Metamodernism. Teoksessa Akker, Robin van den & Gibbons, Alison & Vermeulen, Timotheus (toim.) Metamodernism: Historicity, Affect and Depth after Postmodernism. London: Rowman & Littlefield, s. 1–19. Arminen, Elina & Lehtimäki, Markku 2019: Suomalaisen romaanin muodonmuutoksia. Teoksessa Arminen, Elina & Lehtimäki, Markku (toim.) Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa. Helsinki: SKS, s. 7–31. Björninen, Samuli & Kraatila, Elise & Laukkanen, Markus & Leinonen, Valtteri & Mäntyhttps://doi.org/10.21435/skst.1496 johdanto 31 niemi, Mikko & Nurminen, Matias & Oke, Janica 2021: Johdanto. Kertomus postmodernismin jälkeen. Teoksessa Björninen, Samuli (toim.) Kertomus postmodernismin jälkeen. Helsinki: SKS, s. 13–39. Doubrovsky, Serge 1993: Autobiography/Truth/Psychoanalysis. Käänt. Logan Whalen & John Ireland. Genre Vol. XXVI, s. 27–42. Epäjohdonmukaisten tanssiaiset. https://epikset.fi/fi. Viitattu 15.12.2023. Eskelinen, Markku 1999: Ennen ja jälkeen postmodernismin. Helsingin Sanomat 28.3.1999. Eskelinen, Markku 2016: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa. Helsinki: Siltala. Eskelinen, Markku 2022. Kolmen kehän sirkus. Helsinki: Siltala. Fornäs, Johan 1998. Kulttuuriteoria. Moderniteetin ulottuvuuksia. Suom. Mikko Lehtonen & Kaarina Hazard & Virpi Blom & Juha Herkman. Tampere: Vastapaino. Englanninkielinen alkuteos 1995. Gibbons, Alison 2017: Contemporary Autofiction and Metamodern Affect. Teoksessa van den Akker, Robin van den & Gibbons, Alison & Vermeulen, Timotheus (toim.) Metamodernism. Historicity, Affect and Depth After Postmodernism. London: Rowman & Littlefield, s. 117–130. Gibbons, Alison & Vermeulen, Timotheus & Akker, Robin van den 2019: Reality Beckons: Metamodernist Depthiness beyond Panfictionality. – European Journal of English Studies 23:2, s. 172–189. Hallila, Mika 2006: Metafiktion käsite. Teoreettinen, kontekstuaalinen ja historiallinen tutkimus. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 44. Joensuu: Joensuun yliopisto. Hallila, Mika 2013: Metafiktiivistä menoa. Teoksessa Hosiaisluoma, Yrjö & Hallila, Mika & Karkulehto, Sanna & Kirstinä, Leena & Ojajärvi, Jussi (toim.) Suomen nykykirjallisuus 1. Helsinki: SKS, s. 85–94. Hallila, Mika 2019: Lannistumattoman ihmisyyden aika. Asko Sahlbergin Yö nielee päivät ja metamodernismin etiikka. Teoksessa Arminen, Elina & Lehtimäki, Markku (toim.) Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa. Helsinki: SKS, s. 153–176. Hallila, Mika & Hägg, Samuli 2013: Metafiktionisti Antero Viinikainen. Teoksessa Hosiaisluoma, Yrjö & Hallila, Mika & Karkulehto, Sanna & Kirstinä, Leena & Ojajärvi, Jussi (toim.) Suomen nykykirjallisuus 1. Helsinki: SKS, s. 95–96. Hassan, Ihab 1987: The Postmodern Turn. Essays in Postmodern Theory and Culture. Columbus: Ohio State University Press. Hautamäki, Irmeli & Piippo, Laura & Sederholm, Helena 2021: Johdanto. Avantgarde yhteiskuntahistoriallisena, poliittisena ja taiteellisena kysymyksenä. Teoksessa Hautamäki, Irmeli & Piippo, Laura & Sederholm, Helena (toim.) Avantgarde Suomessa. Helsinki: SKS, s. 9–40. Helle, Anna 2009: Jäljet sanoissa. Jälkistrukturalistisen kirjallisuuskäsityksen tulo 1980-luvun Suomeen. Jyväskylän Studies in Humanities 123. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Helle, Anna 2019a: Todellisuus pahoinpiteli runon. Tunteet ja yhteiskunnallisuus suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunoudessa. Turku: Eetos. Helle, Anna 2019b: Postmodernismista metamodernismiin? Esimerkkinä Eino Santasen kokoelmat Tekniikan maailmat ja Yleisö. – Joutsen/Svanen, s. 52–67. https://doi.org/10.21435/skst.1496 32 salli anttonen, mika hallila, anna helle, heta marttinen ja kasimir sandbacka Herkman, Juha 2001: Audiovisuaalinen mediakulttuuri. Tampere: Vastapaino. Hosiaisluoma, Yrjö 1999: Postmodernismia honkaen keskellä. Teoksessa Varpio, Yrjö & Lassila, Pertti (toim.) Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin. Helsinki: SKS, s. 255–262. Hotinen, Juha-Pekka 2002: Tekstuaalista häirintää. Kirjoituksia teatterista, esitystaiteesta. Helsinki: Like. Hutcheon, Linda 1988: A Poetics of Postmodernism. History, Theory, Fiction. New York: Routledge. Huusko, Timo 2021: Alkuperäisyyden kaipuu ja avantgarde. Piirteitä suomalaisesta taideajattelusta 1920ja 1930-luvuilla. Teoksessa Hautamäki, Irmeli & Piippo, Laura & Sederholm Helena (toim.) Avantgarde Suomessa. Helsinki: SKS, s. 169–191. Hägg, Samuli 2000: Suomalaisen postmodernismikeskustelun jäljillä. Teoksessa Hallila, Mika & Krogerus, Tellervo (toim.) Rajatapauksia. Helsinki: SKS, 101–107. Jokinen, Eeva 2015: Tohkeisuus. Teoksessa Jokinen, Eeva & Venäläinen, Juhana (toim.) Prekarisaatio ja affekti. Jyväskylä: Nykykulttuuri, s. 31–52. Jukarainen, Pirjo & Juutinen, Marko & Laitinen, Kari 2023: Järjestäytyneen rikollisuuden torjunnan haasteet ja keinot. Katsaus järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan Suomessa. Poliisiammattikorkeakoulun katsauksia 33. Tampere: Poliisiammattikorkeakoulu. Julkunen, Raija 2001: Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Tampere: Vastapaino. Konstantinou, Lee 2017: Four Faces of Postirony. Teoksessa Akker, Robin van den & Gibbons, Alison & Vermeulen Timotheus (toim.) Metamodernism. Historicity, Affect and Depth After Postmodernism. London: Rowman & Littefield, s. 83-102. Koponen, Juhani & Saaritsa, Sakari 2019: Tie Suomeen: toinen kertomus. Teoksessa Koponen, Juhani & Saaritsa, Sakari (toim.) Nälkämaasta Hyvinvointivaltioksi. Suomi Kehityksen Kiinniottajana. Helsinki: Gaudeamus, 2019, s. 347–407. Kotkavirta, Jussi & Sironen, Esa (toim.) 1986: Moderni / postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun. Tutkijaliiton julkaisusarja 44. Helsinki: Tutkijaliitto. Lyotard, Jean-Francois 1985: Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Suom. Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino. Ranskankielinen alkuteos 1979. Makkonen, Anna 1997: Postmodernism in Finland. Teoksessa Bertens, Hans & Fokkema, Douwe W. (toim.): International Postmodernism: Theory and Literary Practice. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company, s. 383–387. Malmio, Kristina 2019: Vanhat ja uudet leikit. Postmodernismi ja sen ”yli” kirjoittaminen 2000-luvun suomenruotsalaisissa romaaneissa. Teoksessa Arminen, Elina & Lehtimäki, Markku (toim.) Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa. Helsinki: SKS, s. 177–210. Malmio, Kristina 2021: Elmer Diktonius, mediat, materiaalisuus ja suomenruotsalaisen modernismin pitkä, kuolemanjälkeinen elämä. Teoksessa Hautamäki, Irmeli & Piippo, Laura & Sederholm, Helena (toim.) Avantgarde Suomessa. Helsinki: SKS, s. 61–87. Malmio, Kristina & Österlund, Mia 2019: Introduction. Teoksessa Malmio, Kristina & Österlund, Mia (toim.) Novel Districts. Critical Readings of Monika Fagerholm. Studia Fennica Litteraria 9. Helsinki: SKS, s. 8–21. https://doi.org/10.21435/skst.1496