Hautaustoimistot surevien tukena : muuttuva surukäsitys ja hautausalan kasvava rooli kuolemanrituaaleissa 1900-luvun loppupuolen Suomessa

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Hautaustoimistot surevien tukena : muuttuva surukäsitys ja hautausalan kasvava rooli kuolemanrituaaleissa 1900-luvun loppupuolen Suomessa © 2023 Ilona Pajari Published version Pajari, Ilona Pajari, I. (2014). Hautaustoimistot surevien tukena : muuttuva surukäsitys ja hautausalan kasvava rooli kuolemanrituaaleissa 1900-luvun loppupuolen Suomessa. Thanatos, 3(2), 61-78. https://journal.fi/thanatos/article/view/137396 2014 Thanatos ISSN 2242-6280, vol.3 2/2014 © Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seura Ry. https://thanatosjournal.files.wordpress.com/2014/12/pajari_hautaustoimistot1.pdf Hautaustoimistot surevien tukena – muuttuva surukäsitys ja hautausalan kasvava rooli kuolemanrituaaleissa 1900-luvun loppupuolen Suomessa Ilona Pajari Jyväskylän yliopisto Abstract: Morticians as providers of support for the bereaved The role of Finnish morticians has changed decisively in the past one hundred years. In this article, I look at this process from the point of view of helping mourners in their grieving process. The main research source is the Finnish journal of morticians, Tiimalasi [Hourglass], in which professional undertakers share information and various other matters concerning their trade. Until the middle of the 20th century, Finnish morticians mostly sold and dealt with funeral-related items like coffins and wreaths. Transportation was also traditionally part of their service. However, an urbanising and modernising society created new needs and new tastes, and new ideas about grief and mourning allowed morticians to expand their range of services. Increasingly, the family of the deceased no longer took care of the corpse or contacted the church or other authorities. This was justified by an appeal to the mourners’ state of shock prohibiting them from taking care of such mundane matters. The task of the mortician was to ensure that the family could preserve a positive memory of the last moments they had spent with their loved one. From the 1970s onwards, this ideology started to evolve into a more psychologically inspired vision of mourners. New information about the therapeutic aspects of mourning became available, and morticians were eager to understand their clients better. Naturally, there were commercial ulterior motives behind this: a better understanding of grief meant better customer relations, which could in turn lead to selling more services, but the morticians’ interest in psychology was also motivated by their own personal needs: their ability to cope in their work was challenged in a more emotionally sensitive mental climate. Finnish morticians have had an impact on many aspects of Finnish death rituals, a development brought about by their expanding role in funeral arrangements and the diminishing ability of the families of the deceased deal with these. Indeed, their entire existence as a profession has been brought about by a social change in which professionals take care most of the tasks that families SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 61(132) and local communities used to manage. Sometimes their interaction with their mourning clients becomes very personal – the coffin-maker of the old days could not and did not need to provide such consolation or such a comprehensive service. Tässä artikkelissa käsittelen suomalaisten hautaustoimistojen muuttuvaa roolia hautajaisjärjestelyissä ja surevien omaisten elämässä 1950-luvulta 1990-luvulle. Erityisesti Tiimalasi-julkaisusta välittyvät hautausalan omat käsitykset toiminnastaan, sen luonteesta ja päämääristä ovat tarkastelun kohteena. Hautausalan käsitysten muutoksen syitä on monta: yleisesti ottaen modernisaatio, tarkemmin sairaalakuoleman yleistymisen aiheuttama kuolemanprosessin muuttuminen, elämäntavan muuttuminen kulutuskeskeisemmäksi, sekä yhteiskunnan maallistuminen, surua koskevien käsitysten muuttuminen ulkoisesta surun osoittamisesta sisäisen tilan kokemukseksi. Samaan aikaan kehittyivät psykologian ja psykiatrian teoria ja käytännöt, ja niiden asema vahvistui surun ymmärtämisessä ja käsittelyssä. Ihmisten ajatusmaailmaan syntyi surua koskevia uusia käsitteitä ja kielenkäyttöä, joiden soveltamisessa surevien kanssa päivittäin tekemisissä oleva hautausala oli luonnollisesti aktiivinen. Artikkelin aluksi kuvaan suomalaisen hautausalan historiaa ennen varsinaista tutkimusaikakautta, minkä jälkeen käsittelen hautausalan ja sen asiakaspalvelun muutosta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tämän jälkeen valotan aihepiiriä psykologian ja psykiatrian historian näkökulmasta. Ensisijaisena lähdeaineistona artikkelissa on Suomen Hautaustoimistojen Liiton vuodesta 1950 alkaen julkaisema Tiimalasi-lehti. Aihepiiriin tuo lisävalaistusta hautausalaa koskeva kotija ulkomainen kirjallisuus. Käsittelen aineistoa lähiluvun keinoin: mitä surusta ja hautausalan toiminnasta sanotaan, miten sanotaan, ja mistä vaietaan, mikä esitetään kiertoilmauksin. Tiimalasi-lehti perustettiin vuonna 1950 Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry:n jäsenlehdeksi, alun perin nimellä Arkkuviesti. Hautausala oli vuosien yrittämisen jälkeen järjestäytynyt yhden etujärjestön alle sodasta johtuvan sääntelyn ja materiaalipulan aiheuttamissa poikkeusoloissa vuonna 1942 (Kiiskinen 1992, 44–52). Tiimalasi alkoi ilmestyä säännöllisesti neljä kertaa vuodessa vuodesta 1951 alkaen. Jäsenlehtenä Tiimalasin tarkoitus oli ja on puhutella ennen kaikkea hautausalan ihmisiä, ei niinkään kertoa hautauskulttuurista suurelle yleisölle tai käsitellä suomalaista yhteiskuntaa muusta kuin hautausalan näkökulmasta. Viime vuosikymmeninä on julkaistu myös laajempaan levitykseen tarkoitettuja tiedotusnumeroita alan toiminnasta, mutta pääpaino on edelleen SHL:n jäsenten kannalta keskeisissä kysymyksissä. Tiimalasi ei käsittele kaikkia hautausalan ilmiöitä tasapuolisesti. Esimerkiksi yksityiskohtaista tietoa työskentelystä hautaustoimistossa on lehden sivuilta turha etsiä. Osa asioista oli ilmeisesti kaikille hyvin tuttuja muutenkin, osasta taas ei välttämättä haluttu keskustella edes rajoitetussa julkisuudessa. Samoin on aina ymmärrettävä, mitkä edellytykset kunkin ajan ihmisillä on ollut käsitellä eri aihepiirejä. Toisaalta surun ja kuoleman käsittelytapojen kehittyessä voidaan alkaa käsitellä aiemmin vaikeasti hahmottuneita asioita. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta on juuri surevien kohtaaminen ja tukeminen, jonka kuvaamisessa tapahtui huomattavia muutoksia 1950-luvulta alkaen. On selvää, että Tiimalasin antamaa kuva hautausalasta ei ole hautausalan kokonaiskuva. Julkaisu on silti merkittävä ”kurkistusaukko” suomalaiseen hautauskulttuuriin sen kanssa päivittäin tekemisissä olevien ihmisten näkökulmasta. Lehteähän toimittavat SHL:n hallitus ja jäsenet, jotka ovat hautausalan yrittäjiä itsekin. Useimmissa kulttuureissa kuoleman ja kuolleiden parissa työskentelemiseen liittyy jonkinlainen sosiaalinen stigma, eikä nykyajan länsimainen kulttuurikaan ole tästä ajatuksesta vapaa (Davidsson Bremborg 2002, Laderman 2003). Hautaukseen ja kuolemaan liittyy oletuksia ja ennakkoluuloja, joiden hälventäminen voi olla vaikeaa. Monet ”kuolematyöntekijät” ovat kokeneet parhaimmaksi vaieta niistä kokonaan tai valikoida seuran, jossa ottavat asian esille (Kettunen 2010, 106; Molander 2009, 119–122). Tiimalasi-lehden sivuilla asiaa ei yleensä käsitellä suoraan, mutta sen SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 62(132) voi ymmärtää taustatekijäksi tarkasteluajanjakson viimeisten vuosikymmenien keskusteluille työssä jaksamisesta ja asiakkaan kohtaamisesta. Surevien tukeminen on argumentti, jolla on perusteltu hautaustoimistojen kasvanutta roolia hautajaisten järjestämisessä. Se ei ole lainkaan perusteeton, koska perinteiset yhteisöt ja perinteinen hautajaiskäsitys muuttuivat voimakkaasti kuolemankulttuurin modernisoituessa. Ihmiset puhuivat kuolemasta ja sen käytännöllisistä puolista enää harvoin suoraan muiden kuin hautaustoimiston virkailijan kanssa. Yhteys seurakuntaan saattoi olla ohut, eikä hautajaisperinteitä enää tunnettu tai ne eivät soveltuneet muuttuneeseen elinympäristöön (esim. Pajari 2014b). Käsitys siitä, mitä käytännön järjestelyt merkitsevät sureville omaisille, on puolestaan muuttunut paljon vuosikymmenien kuluessa. Sosiologi Tony Walterin vuonna 2005 julkaistun artikkelin mukaan länsimaista hautausalaa voidaan kuvata kolmen ideaalityyppisen mallin avulla. Suomalainen käytäntö edustaa tyypillisesti Walterin kuvaamaa uskollista mallia (religious model). Näin on siitäkin huolimatta, että hautausala on kaikissa Pohjoismaissa yksityisessä omistuksessa. Kirkko vastaa niin hautausmaiden ja useimpien krematorioiden ylläpidosta kuin suurelta osin varsinaisista hautajaisrituaaleistakin. Katolisiin ja islaminuskoisiin maihin verrattuna uskonnollisuus on pikemminkin organisatorista kuin koko kuolemanrituaalia leimaavaa, mutta kysyttäessä sitä, kuka viime kädessä on vastuussa vainajan saattamisesta lepoon, kirkkokuntien rooli korostuu myös maallistuneissa Pohjoismaissa. (Walter 2005, 11–12). Yhdysvalloissa yksityisillä hautaustoimistoilla on päärooli kuolemanrituaaleissa (commercial model), kun taas Ranskassa ja osittain Saksassa, Italiassa ja Espanjassa on vallalla julkishallinnollinen malli (municipal model), jossa maallinen hallinto vastaa suuresta osasta kuolemaan ja hautaamiseen liittyviä kysymyksiä. (Walter 2005, 9–11.) Suomalaisen hautausalan kehitykseen on suuresti vaikuttanut evankelisluterilaisen kirkon yhteiskunnallisista murroksista huolimatta vahva asema, ja tarkasteluajanjakson lopulla myös kirkon omien toimintaansa ja sen muotoja koskevien käsitysten muuttuminen (esim. Kivivuori 1999). Viimemainittu teema ei kuulu tämän artikkelin aihepiiriin, mutta kuvattaessa hautaustoimistojen muutosta on hyvä muistaa, että ympäröivä yhteiskunta ja sen instituutiot muuttuivat nekin. Ensimmäisten hautaustoimistojen aikakausi Suomen ensimmäinen varsinainen hautaustoimisto perustettiin vuonna 1871 (Laakso 1998, 15). Jo ennen 1800-luvun loppupuolta maassa oli tietysti valmistettu ja myyty ruumisarkkuja sekä muuta hautajaisiin liittyvää tavaraa, mutta tuolloin alettiin ensi kertaa tarjota kaikkea hautajaisiin liittyvää saman katon alta. Kehitys kohti hautaustoimistojen yhä suurempaa roolia hautajaisissa on jatkunut näihin päiviin saakka. Ensimmäiset suomalaiset hautaustoimistot perustettiin ”ruotsalaisen mallin mukaan” (Laakso 1998, 12–16, Kettunen 2010, 30). Vallankumouksellisena ajatuksena oli tarjota kaikkea hautajaisiin liittyvää yhdestä liikkeestä, joko omana tuotantona tai välittäjän ominaisuudessa. Moni varhainen hautaustoimisto oli ennen kaikkea arkkuliike, ja niitä perustettiin puusepänverstaiden ja maalariliikkeiden yhteyteen. Toinen, alusta lähtien oleellisena pidetty palvelu oli vainajan ja mahdollisesti omaisten kuljetusten järjestäminen. Varhaiset hautaustoimistot olivat leimallisesti kaupunkilaisia liikkeitä (vrt. Davidsson Bremborg 2002, 30; Pajari 2014a, 93, 97–98), eikä kaupungeissa ollut läheskään kaikilla tarvetta tai mahdollisuutta pitää omaa hevosta ja ajopelejä. Tuohon aikaan kukat ja seppeleet kuuluivat ennen kaikkea paremman väen hautajaisiin, mutta niitäkin välitettiin tarpeen mukaan. Kukkia arkulle tai haudalle laskivat pääasiassa lähiomaiset. Elävien kukkien puutteessa käytettiin vahakukkia tai metalliseppeleitä. Kodin ja kadun koristeleminen havuilla kuului asiaan, ja havujakin sai ostaa hautaustoimistosta. (Pajari 2014a, 93; Pajari 2014b; Kemppainen 2011, 13–14.) SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 63(132) 1800-luvun hautaustoimistojen asiakaspalvelutaidoista ei ole tarkkaa tietoa. Samoin kuva tuon ajan suremisesta ja surusta on vaihteleva. Yleisenä mielikuvana on, että kuolemaan osattiin tuolloin suhtautua luonnollisemmin kuin myöhempinä aikoina. Luonnollisuuden ajatukseen ei kuitenkaan pitäisi sisältyä ajatusta siitä, että kuolema ei olisi aiheuttanut suurtakin surua ja odottamaton kuolema myös järkytystä. Hienotunteisuus on ollut aina paikallaan maksavien asiakkaiden kanssa. Vaikka yhteiskunta muuttui ja kehittyi, tietty uskonnollinen viitekehys oli edelleen tuttu kuolemasta puhuttaessa, mikä helpotti kommunikointia. Hautajaisten kulku oli myös kaikille periaatteessa tuttu, joten asiakkaita ei tarvinnut opastaa ostoksissa samalla tavoin kuin myöhemmin. Korkeampi kuolleisuus ja kuoleman yhteisöllinen luonne aiheuttivat sen, että useimmat ihmiset osallistuivat nuoresta lähtien lukuisiin hautajaisiin elämänsä aikana (Kemppainen 2011, 13). Maailmansotien välisenä aikana Suomi alkoi modernisoitua entistä laajemmin. Hautaustoimistot olivat edelleen lähinnä kaupunkilainen ilmiö, mutta ostotuotteiden ja -palveluiden määrä lisääntyi kaikkialla maassa. Hautaustoimistot saattoivat jo ottaa hoitaakseen kaiken hautajaisiin liittyvän, mutta varsinkin maaseudulla omaiset hoitivat järjestelyt useimmiten itse ja hautaustoimistoa tarvittiin lähinnä arkun ja muiden tarvikkeiden myyjänä (Lepola – Forsius 2012, 10; Kiiskinen 1992, 36–43; NHEU 8; Tiimalasi 4/1953, 4–5; Tiimalasi 1/1964, 5). Kuolemankulttuurin eriaikaisuus eri puolilla maata on tärkeää huomioida, kun puhutaan ilmiöistä kansallisella tasolla. 1900-luvun alkupuolella kuolemankulttuurin yleinen suuntaus oli kohti pieniä hautajaisia ja yksityistä suremista, vaikka sitä ei yksittäistapauksissa aina huomaa. Maalla suuret hautajaiset olivat edelleen tavalliset, vaikka esimerkiksi käytösoppaissa niiden esitettiin kuuluvan jo menneisyyteen (Kemppainen 2011, 14). Toisen maailmansodan aikaisista, kotirintamalla järjestetyistä sankarihautajaisista tuli usein spektaakkelinomaisia koko seutukunnan tapahtumia (Kemppainen 2006). Kuolemaa nähtiin ja kuolema näkyi, koska sairaalaverkko tuli koko maan kattavaksi vasta 1960luvulla (Harjula 2007). Kotona kuoltiin edelleen paljon. Toisaalta monesti asenteiden muokkaamisessa keskeinen kaupunkilainen keskija yläluokka oli jo pitkään vieronut mahtipontisia kuolemanrituaaleja ja surun avointa, jopa mauttomana pidettyä osoittamista. Hillittyä suremista pidettiin aidompana ja uudenaikaisena. (Kuva 1. Velikulta 8, 1906. Kuvan toimittanut Kaisa Kyläkoski.) SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 64(132) Kuva 1. Velikulta 8, 1906. Kuvan toimittanut Kaisa Kyläkoski. 1950ja 1960-lukujen suomalaiset hautaustoimistot Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen kuolemankulttuuri oli murroksessa. Hautaustoimistot olivat vasta vakiinnuttamassa asemaansa kuolemanrituaalien suorittamisessa koko maan tasolla. Maaseudulla saatettiin vielä vain ostaa arkku ruumisarkkuliikkeestä, mutta kaupungeissa oli jo, ainakin hautaustoimistojen itsensä mukaan, suurelta osin siirrytty käyttämään hautaustoimistojen palveluja hautajaisten kaikissa järjestelyissä. Hautausalalla vallinnutta kilpailua Tiimalasin artikkelit käsittelivät ennen kaikkea korostamalla jäsentensä ammattitaitoa. ”Hautausala vaatii harjoittajaltaan hienotunteisuutta ja persoonallisuutta”, todettiin Tiimalasissa vuonna 1950 (Tiimalasi 2/1950, 6). ”Asettakaamme (…) koko persoonallinen panoksemme jokaisen yksityisen tapauksen hoitamiseen, näin tukeaksemme ja auttaaksemme surevia” (Tiimalasi 2/1950, 9). Nämä vuoden 1950 tekstit käsittelivät Suomen ja Ruotsin hautausalojen eroja ja yhtäläisyyksiä; Ruotsissahan alan kehitys kohti palveluvaltaisuutta oli Suomea pidemmällä. 1950ja 60-lukujen kantavana teemana olikin palvelujen lisääminen hautaustoimistojen yritysprofiilissa; toisaalta sama teema oli esillä vielä vuonna 1984 (Tiimalasi 1/1984, 18–19). Kehitys tapahtui vähitellen ja eri tahtiin eri puolilla Suomea. ”Asiakkaan tullessa kaikkine murheineen toimiston palveltavaksi, toimiston hoitajalta vaaditaan suurta ihmistuntemusta ja täydellistä alan hallintaa” (Tiimalasi 3/1963, 7). Näiden käsitteiden sisältöä ei juurikaan Tiimalasissa määritelty, kenties siksikin, että alan ihmisille suunnatun lehden lukijakunta tiesi mitä niillä tarkoitettiin. On hyvä muistaa, että vielä muutama vuosikymmen SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 65(132) sitten hautaustoimistot olivat kaikkialla maassa olleet ensisijaisesti ruumisarkkuja myyviä puusepänja verhoiluliikkeitä. Kun alettiin vaatia yhä kokonaisvaltaisempaa hautajaisten hallintaa, se tapahtui ennen kaikkea liikkeenhoidollisia hyveitä korostamalla. Esimerkiksi asiakaskortiston pitämistä suositeltiin, ja tuon ajan kortistoesimerkeistä huomataan, mitä kaikkea hautajaisiin ajateltiin kuuluvan. (Kuva 2a ja 2b vasemmalla. SHL:n painattaman asiakaskortin malli Tiimalasista 3/1952.) Hautaustoimistot näkivät roolinsa kasvamisen ja kasvattamisen kahtalaisesti. Yhtäältä kyse oli tiedostetusta ja julkilausutusta pyrkimyksestä liiketoiminnan kannattavuuden lisäämiseen. Liian korkeiden hintojen, kalliin tavaran tuputtamisen ja suoranaisen huijaamisen ongelmat myönnettiin ja niitä paheksuttiin ankarasti. Hautausalan erityisluonne tuotiin esille: markkinoita ei voi loputtomiin kasvattaa esimerkiksi mainonnalla, koska asiakkaiden määrä on riippuvainen kuolleisuudesta eikä siihen voi hautausalan yrittäjä vaikuttaa. Mainontaa pidettiin jopa turhana, ja varsinkin turhia korulauseita kehotettiin karsimaan. (Tiimalasi 2/1950, 9; Tiimalasi 4/1952, 1; Tiimalasi 3/1956, 3; Tiimalasi 1/1959, 1; Tiimalasi 1/1961, 6; Tiimalasi 4/1964, 10; Tiimalasi 1/1969, 3; Tiimalasi 3/1980, 12.) Sen sijaan palvelujen tarjontaa laajentamalla saattoi asialleen omistautunut yrittäjä kyetä takaamaan toimintansa kannattavuuden ja jatkuvuuden. Kirjoittajasta riippuen myyntitaitoa korostettiin joskus paljonkin: ”Saada asiakas ymmärtämään, että ilman kaikkia meidän liikkeemme tarjoamia palveluksia (joista kaikista veloitetaan) hän ei tästä tilanteesta selviä” (Tiimalasi 3/1962, 1). Yleinen näkemys oli, että hienotunteinen ja asiantunteva hautaustoimisto saisi asiakkaita jatkossakin, ja sen hoidettavaksi luotettaisiin yhä uusia tehtäviä. Toisaalta hautaustoimistojen merkitys nähtiin SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 66(132) aikakaudelle tyypillisen suremiskäsityksen valossa. Omaisille tuli antaa rauha keskittyä tunteisiinsa. He saattoivat olla hyvin järkyttyneitä ja surun lamauttamia, joten hautaustoimiston toiminta oli tarpeen ja heille hyväksi. (Tiimalasi 1/1952, 3; Tiimalasi 4/1953, 6). Omaisten aktivoiminen tai toiminnan terapeuttisuus eivät kuuluneet tuon ajan käsitykseen surusta. Hautausalalla arveltiin riittävän huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden; psykologiaa tai hengellistä ohjausta ei tuon ajan Tiimalaseissa erikseen mainita. Hautaustoimiston rooli surussa oli ennen kaikkea siinä, että ”siunaustilaisuudesta muodostuu asianomaisille viimeinen miellyttävä muisto heidän rakkaan vainajansa kanssa” (Tiimalasi 3/1962, 1). Tiimalasin antamaa kuvaa 1950ja 1960-lukujen suomalaisesta kuolemankulttuurista voidaan pitää modernisoituvana, ei vielä modernina Tony Walterin tarkoittamassa mielessä (Walter 1994). Maaseudulla oltiin vasta siirtymässä traditionaalisesta kuolemankulttuurista ja hautajaisten itse tekemisestä moderniin, jossa tyypillistä olivat sekä sairaalakuolema että hautaustoimistojen suuri rooli. Sen sijaan maaseudulla taas kuoltiin vielä myös kotona, ja hautajaisrituaaleissa omaisilla ja paikallisyhteisöllä oli suuri rooli. Osa suomalaisista oli jo kadottanut yhteyden kuolemaan ja hautajaisiin liittyviin perinteisiin ja sopivaisuusnäkökohtiin, ja heitä täytyi ulkopuolisen opastaa pukeutumisessa ja käyttäytymisessä. Toisaalta hautajaisetkin olivat muuttuneet jonkin verran. Osa ihmisistä oli varmasti tuolloinkin läheisensä kuolemasta niin järkyttyneitä, ettei minkäänlaisiin käytännön järjestelyihin ollut mahdollisuutta. ”Pääasiahan on, että asiakkaat tulevat murheessaan autetuiksi ja liikkeiden tehtävänä on, että he voivat sen tehdä mahdollisimman vaivattomasti eli jättämällä kaiken hautaustoimistonsa hoidettavaksi” (Tiimalasi 3/1961, 3). Tiimalasin pääkirjoitus numerossa 1/1962 antaa kuitenkin sangen realistisen kuvan ihmisten motiiveista: ”Elintason kohotessa, kansalaisten mukavuudenhalu kasvaa ja he haluavat päästä mahdollisimman helpolla tästä heille usein sangen ikävästä tapahtumasta.” Totuttiin vähitellen käyttämään palveluita kaikissa elämäntilanteissa, koska ihmisillä alkoi olla varaa kuluttaa. Ajan säästämisen tarve mainittiin myös hautaustoimiston palveluiden käytön taustalla (Tiimalasi 3/1964, 11.) Suomalaisiin hautajaisiin ei ole yleensä liitetty suurta prameutta varsinkaan 1900-luvun puolenvälin jälkeisenä aikana, ja samainen Tiimalasin pääkirjoitus korostaa miten muuttamalla hautajaispäivän sunnuntaista arkipäiväksi (joihin kuului tuolloin vielä myös lauantai) voitiin vähentää vierasmäärää. Tavoitteena eivät olleet suuret hautajaiset, vaan rauhallinen ja tunnelmallinen tilaisuus, josta jää ”kaunis muisto heidän viimeisestä rakkaan vainajansa kanssa viettämästään hetkestä” (Tiimalasi 3/1961, 3). Monet nykypäivän suomalaiselle tutut hautajaistavat tekivät toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä vasta tuloaan. Seppeleet ja kukat olivat olleet osa yläluokan hautajaisia jo 1800-luvun loppupuolella, mutta niiden käyttö yleistyi kaiken kansan keskuudessa vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Samaan aikaan yleistyi kaikkien vainajien siunaaminen kirkossa, ei haudan äärellä. Aiemmin myös kirkossa siunaaminen oli ollut vain eliitin osana. Toisen maailmansodan aikaisissa sankarihautajaisissa kirkossa siunaaminen oli yleistä, joten kenties tästä syystä tapaa haluttiin jatkaa sotien jälkeenkin. Samoin kappelien rakentaminen, monesti kaukana seurakuntien kirkoista sijaitseville uusille hautausmaille, helpotti sisätiloissa siunaamista (Pajari 2014a, 101). Suomen sääoloissa tätä lienee pidetty huomattavana parannuksena. On ilmeistä, että hautajaisvieraat eivät enää välttämättä tunteneet hautajaisten kulkua eivätkä osanneet käyttäytyä haluamallaan tai yleisesti hyväksytyllä tavalla. Samoin hautajaispukeutumisessa ja suruasun käytössä oltiin valmiita ohjeistamaan saattoväkeä. (Tiimalasi 2/1951, 7; Tiimalasi 1/1952, 10; Tiimalasi 1/1956, 5; Tiimalasi 2/1962, 6; Tiimalasi 1/1967, 6; Tiimalasi 2/1969, 4.) Ruumiinsiunaus kirkossa ja kukkien laskeminen arkulle siellä, samoin kuin Suomessa tapana oleva seppelenauhojen tai vastaavan tekstin lukeminen tässä yhteydessä, olivat siis monelle suhteellisen uusia asioita. Tiimalasi-lehden artikkeleissa viitataan toistuvasti kukkien laskemiseen liittyviin ongelmiin. Ensinnä pidettiin sopimattomana kovin pitkällistä ja paatoksellista tekstinlukua kirkossa (Tiimalasi 2/1958, 9; ks. m. Tiimalasi 1/1964, 5). Tämä liittyy yleisempään pyrkimykseen tehdä hautajaisista hillittyjä ja arvokkaita. SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 67(132) Toinen ongelma liittyi sekin tilaisuuden arvokkuuteen ja rauhallisuuteen. Koska kukkalaitteita ei enää laskettu suoraan haudalle, kuten haudalla siunaamisen yhteydessä oli ollut tapana, piti ne nostaa pois arkulta, jotta se voitiin kantaa hautaan. Tämä aiheutti ilmeisesti sekaannusta ja hälinää, kun ihmiset luonnollisesti halusivat kantaa oman kukkavihkonsa arkun perässä haudalle. Tiimalasissa ohjeistettiin, että kukat kuuluivat tässä vaiheessa jo vainajalle, eikä ollut sopivaa ryhtyä repimään omaansa esille, mahdollisesti vahingoittaen muita kukkia ja ainakin tilaisuuden tunnelmaa (Tiimalasi 1/1952, 3 & Tiimalasi 4/1959, 3; Tiimalasi 2/1958, 10). Hautajaisten kulku ja myös merkitys olivat muuttumassa. Keskustelua herätti ajalle tyypillinen pienten hautajaisten yleistyminen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kuolinilmoituksessa saattoi lukea hautajaiskutsun sijasta ”haudattu hiljaisuudessa”. (Tiimalasi 1/1963, 9; Tiimalasi 4/ 1963, 7; Tiimalasi 1/1964, 6). Hautaaminen hiljaisuudessa ei suinkaan viitannut entisaikain kokonaan ilman saattoväkeä tapahtuneeseen hiljaiseen hautaukseen, joka oli esimerkiksi itsemurhaajien osana (Pentikäinen 1990, 126–127), vaan siihen, että hautajaisissa olivat paikalla vain kaikkein läheisimmät henkilöt. Kuoleman ja kuolemanrituaalien siirtyminen julkisesta yksityiseen elämänpiiriin vaikutti hautajaistenkin järjestämiseen; jokseenkin paradoksaalista on, että mitä yksityisempää kuolemasta on tullut, sitä enemmän muut kuin perheenjäsenet osallistuvat sen käytännön toimiin. Tiimalasin artikkeleissa toivottiin voimakkaasti myös arkihautajaisten yleistymistä. Tässä painoivat käytännön näkökohdat, erityisesti hautausalan ihmisten työskentely käytännössä viikon jokaisena päivänä, mikä viittaa siihen, että ilmeisesti liikettä ei voinut pitää kiinni esimerkiksi maanantaisin. Yhtenä perusteena hautajaisten siirtämiseksi esimerkiksi arki-illoille pidettiin sitäkin, että näin hautajaisista jäisivät pois tuttavat, ja paikalle tulisi vain vainajan lähipiiri (Tiimalasi 4/1953, 4–5; Tiimalasi 1/1962, 1–2). Myöhempinä aikoina hautausala on usein esiintynyt suomalaisten hautausperinteiden säilyttäjänä, mutta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina sen rooli oli pikemminkin modernin kuolemankulttuurin tuomisessa maahan. Suurten hautajaisten tärkeyttä pohdittiin Tiimalasissa papiston ja asiantuntijan kanssa vuonna 1963. Hautajaisten uskonnolliset rituaalit olivat artikkelin mukaan merkittäviä koko seurakunnalle. ”Juuri silloin voi Jumalan sanoma tavoittaa sydämemme ja muuttaa surupäivän uskon ja toivon päiväksi.” (Tiimalasi 4/1963, 7.) Se, keitä hautajaisiin kutsutaan ja miten paljon, oli tuohon aikaan käymistilassa. Samoin hautajaisissa käyttäytyminen näyttää olleen muuttumassa. Enää ei sopinut seurustella vapaasti, tavanomaisten käytösnormien mukaan, vaan hienotunteisuuden vaatimus merkitsi omaisten surun myötäilyä koko tilaisuuden ajan. ” (…) hautajaisista helposti muodostuu eräänlainen seurapiiritai sukukokous, jossa pohditaan liikeasiat, poliittiset uutiset. Ehkä suurin syy onkin siinä, että emme osaa olla kyllin hienotunteisia.” (Tiimalasi 4/1963, 7.) Hautajaisilla itsessään ei nähty yksilöllistä merkitystä kristillisen toivon ja lohdutuksen lisäksi. Surutyön käsite oli vielä vieras, eivätkä hautaustoimiston työntekijätkään viitanneet surun käsittelyyn tai siinä auttamiseen. Hyvät hautajaiset olivat tyylikäs ja hillitty tilaisuus, jonka järjestelyissä omaisten rooli oli mahdollisimman pieni. Heille tuli jättää aikaa surra, eikä heidän oletettu aina kykenevän hallitsemaan käytännön asioita tunnetilansa vuoksi. Vaikka suru ei pakahduttava olisi ollutkaan, pidettiin hautajaisiin liittyvää byrokratiaa vaikeasti hallittavana ensikertalaiselle (esim. Tiimalasi 4/1962, 6; Tiimalasi 1/1963, 1). Hautaustoimistojen rooli oli kaupungeissa jo melko vakiintunut, mutta maaseudulle täyden palvelun hautaustoimistot tekivät vasta tuloaan. Monen muunkin alan yrittäjiä vielä kaivattiin: 1950-luvulla hautaustoimistosta saatettiin kysyä kaikkea suruharsosta hautajaiskukkiin, paikkakunnalla kun ei näiden alojen liikkeitä välttämättä ollut (Tiimalasi 3/1953, 7). Samoin maaseudun hautaustoimistot saattoivat olla pelkkiä arkkuliikkeitä, eikä niiden kuljetuskalusto enää vastannut ajan vaatimuksia. Eräänlaisena kauhuesimerkkinä Tiimalasissa kerrottiin aitan nurkkaan perustetusta ”hautaustoimistosta”, joka käsitti ”pari kappaletta aikanaan jostain ostettua hiirensyömää arkkua” (Tiimalasi 4/1953, 4–5). Laajempaa palvelurepertuaaria suositeltiin hautaustoimistoille jo kannattavuudenkin puolesta. Omaisten nähtiin olevan valmiita myös maksamaan hyvästä palvelusta, ja aikakauden ihmisja surukäsitys suosi tätä näkemystä. Toisaalta on SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 68(132) yleensä ole halua tai mielestään kykyä hoitaa hautajaisten järjestelyjä alusta loppuun. Tämä ei välttämättä johdu edes lamauttavan suuresta surusta, kuten hautaustoimistot palveluvalikoimaansa perustelivat vielä 1950-luvulla, vaan tietämättömyydestä ja haluttomuudesta käsitellä vainajaa, ainakaan ilman ammattilaisen apua. 1950-luvulta 1990-luvulle tapahtui Suomessakin hyvin nopea kuolemanrituaalien murros. Kaupungeissa oli jo pitkään totuttu käyttämään hautaustoimistojen palveluita, kuten muillakin elämänalueilla. Suurten yhteiskunnallisten murrosten eriaikaisuus tekee niiden havainnoimisesta kiehtovaa, mutta yleistysten tekeminen on vaikeaa. Millainen oli ”suomalainen kuolema” vuonna 1960 tai 1980? Eri puolilla maata toimittiin eri tavoin, kuten jossain määrin myös vuonna 2014. Mielikuva siitä, millainen sureva ihminen on, miten hän toimii ja mihin hän ei pysty, on oleellinen osa kuolemasuhteen muutosta. Usein tätä muutosta kuvataan ulkoisten tekijöiden avulla: kuolema siirtyi kotoa sairaalaan, ihmisten yhteys uskonnollisiin yhteisöihin väheni, muuttoliike rikkoi perinteisiä yhteisöjä. Oletukset siitä, millainen sisäinen tila surevan mielessä vallitsee, muuttuivat myös. Kyse ei ole vain kuoleman kieltämisestä, vaan uudenlaisesta suhtautumisesta siihen. Surun tulee olla syvää, koska perheja muut läheiset suhteet perustuvat tunteille. Syvä suru ei pysty ilmaisemaan itseään, kuten viimeistään toisen maailmansodan aikaisista kuolinilmoituksista opittiin: ”Suurin suru on sanaton, äänetön katkerin tuska” (Kemppainen 2006, 133–134). Surevan tuli saada käsitellä tunteitaan rauhassa, ilman ihmispaljoutta ja byrokratiaa. Pienet, hautaustoimiston pääosin järjestämät hautajaiset olivat oleellinen osa tätä suremisen kuvaa. Modernin kuolemasuhteen piirre on sekin, että kuolemalla ei varsinaisesti ole merkitystä yksilölle itselleen. Omasta kuolemasta ei haluttu olla tietoisia, eikä sen jälkeistä aikaa suunnitella. Entisaikain mahtihautajaiset, joihin kutsuttiin mahdollisimman suuri vierasjoukko, muuttuivat mauttomiksi ja asiattomiksi uuden surukäsityksen valossa. Tunteiden ja perhe-elämän yksityistyminen johtivat siihen, että hautajaisista tuli perhetapahtuma, aidosti vainajaa surevien kokoontuminen. Enää ei juhlistettu vainajan elämäntyötä, saati elämänsä aikana saavuttamaan sosiaalista asemaa ja varallisuutta. Kristillinen, seurakuntayhteyttä painottava hautajaiskäsitys jäi sivurooliin. Kuten jo aiemmin on tullut esille, jos tällaiset hautajaiset tapahtuivat persoonattomassa ympäristössä, niillä ei ollut merkitystä yksittäisen surevan kannalta. Psykotieteiden tuleminen kuoleman asiantuntijoiksi oli osaltaan ratkaisu ongelmiin, joita tällainen irrallinen ja yksilökeskeinen kuolemakäsitys tuotti. Ihmiset eivät saaneet lohtua toisiltaan, rituaaleilla ollut enää merkitystä surussa, eikä yksityistä surua haluttu eikä voitu tuoda julki laajemmalle yhteisölle. Sureminen saattoi todellakin vaikeutua ja muuttua psyykkiseksi ongelmaksi, jopa sairaudeksi. Toisaalta kaikkea surua alettiin pitää ammattiauttajan vastuulle kuuluvana kysymyksenä. Samoin alettiin vähitellen pitää kaikkia kuolemanrituaaleja ammattilaisille kuuluvina. Hautaustoimistojen ja suremisen muuttuva suhde Hautaustoimisto on usein ensimmäinen paikka, jonne läheisensä menettänyt ihminen menee. Kuolemaa ei välttämättä ole tätä ennen edes ehditty kunnolla ymmärtää oman perheen ja ystävien kesken. Tämä johtuu käytännön syistä, ei siitä, että hautaustoimisto olisi surun käsittelylle paras ja ensisijainen paikka. Hautaustoimistojen rooli päättyy yleensä hautajaisiin, ellei kyseessä ole tuhkaus ja hautaustoimisto osallistu vielä uurnan kuljetukseen. Surutyöstä vain pieni osa ehtii tapahtua hautaustoimiston mukana olon aikana. Hautaustoimistojen tehtävänä on niiden perustamisesta lähtien ollut auttaa surevia omaisia hautajaisten järjestämisessä. Suomalaisilla hautaustoimistoilla ei koskaan ole ollut samanlaista kaikenkattavaa roolia kuten vaikkapa viihteestä tutuilla amerikkalaisilla hautaustoimistoilla; jo yksin evankelisluterilaisen kirkon vahva asema kuolemaa hallinnoivana SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 75(132) instituutiona on estänyt tämän. Hautaustoimistojen merkitys kuitenkin vahvistui 1900-luvun loppupuolella monesta syystä, ja myös alan toimijat itse pyrkivät tähän. Aluksi omaisten auttaminen tarkoitti vain esineiden valmistamista ja myymistä: monen varhaisen hautaustoimiston nimi onkin ollut ruumisarkkuliike. Yritysten nimien muuttuminen kertoo monesta asiasta: siitä, että myyntiartikkeleita ja palveluita on tullut mukaan monia muitakin, mutta myös siitä, että ruumis sanana alkoi häiritä ihmisiä jo 1950-luvulla (Tiimalasi 3/1952, 17; Tiimalasi 3/1957, 7). Haluttiin välttää epämiellyttävän konkreettisia mielikuvia kuolemasta ja keskittyä tunteisiin. 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ruumis on palannut hautaustoimien näyttämölle siinä mielessä, että omaisia rohkaistaan olemaan mukana vainajan pukemisessa tai ainakin katsomaan häntä viimeisen kerran (Tiimalasi 3/1982, 9; Molander 2009, 69, 71, 99). Vainajan katsominen ei ole kaikkialta Suomesta koskaan kadonnutkaan: itäisessä ja pohjoisessa Suomessa vainajan katsominen viimeistään kappelissa ennen ruumiinsiunausta on säilynyt mahdollisuutena kautta vuosikymmenten (Pajari 2014a, 99). Paikoin erilaiset entisaikain ulosveisuuta ja kotoalähtötilaisuutta mukailevat, hautajaisista erilliset yhteisön kokoontumiset ovat myös edelleen tapana joissain paikallisyhteisöissä (esim. Keto 2000; Molander 2009, 79–80). Tällaisissa tilaisuuksissa hautaustoimistolla on ennen kaikkea vainajan kuljettajan rooli. Tiimalasi keskittyy kuitenkin keskustelemaan modernimmista hautajaistavoista. Hautajaisten yksityiskohtien kommentointi jäi tarkasteluajanjaksona 1950ja 60-luvuille, jolloin nykymuotoiset hautajaiset vakiintuivat maassamme. 1970ja 80-luvuilla omaisten opastaminen itse hautajaisissa jäi sivurooliin, suremisen tullessa omaisia koskevan kirjoittelun keskiöön. Tiimalasi julkaisuna antaa rajallisesti mahdollisuuksia sen arvioimiseen, millaisia omaisten ja hautaustoimiston työntekijöiden kohtaamiset ovat eri vuosikymmeninä olleet. Alan ammattilehdessä käsitellään kulloinkin ajankohtaisia kysymyksiä, tiedotetaan ja jossain määrin myös keskustellaan puhuttavista aiheista. Kokonaiskuvaa suomalaisesta kuolemankulttuurista ei ole ollut mahdollista eikä tarpeellista esittää. Sen sijaan Tiimalasi antaa omalta osaltaan hyvän kuvan siitä, miten hautajaiset ja niiden merkitys muuttuivat suomalaisessa yhteiskunnassa 1950-luvulta 1990-luvulle. Samoin surun psykologian tuntemuksessa ja siitä tiedottamisessa hautausala on seurannut tarkasti kotimaisia ja kansainvälisiä virtauksia. Vaikka asiakaspalvelutilanteet voivat sujua ilman merkittäviä tunteenpurkauksia, niihin on aina varauduttava ja ymmärrettävä, miten asiakas voi asian kokea. Hautaustoimistojen rooli kasvoi 1900-luvun loppupuolen hautajaisjärjestelyissä, omaisten rooli taas pieneni huomattavasti. Kenties kiinnostavin löydös viime vuosien suomalaisen kuolemankulttuurin tutkimuksessa on silti se, että hautausala kehittyi paikoin hitaasti nykyiseen täyden palvelun mittaansa. Omaisten rooli hautajaisjärjestelyissä oli pitkään suuri verrattuna moniin muihin länsimaihin. Tällöin voidaan ajatella, että Tiimalasissa 1950-luvulta alkaen kuvattu, surun lamauttama lähiomainen ei ollut koko totuus suomalaisesta suremisesta. Samoin muuttuvat surun kuvaaminen ja määrittely ovat kiinnostavia seikkoja. Suru kuului käytettyyn käsitteistöön koko ajan, mutta ymmärrys siitä, mitä ihminen surussaan tarvitsee, muuttui huomattavasti. 1950-luvun esimerkkisureva kaipasi ennen kaikkea rauhaa ja lepoa, 1990-luvun sureva ymmärrystä ja myötäelämistä. Näinä vuosikymmeninä koko suomalainen yhteiskunta muuttui ratkaisevasti. Käsitykset siitä, miten läheisen kuolemaan tulee suhtautua ja miten omaisensa menettänyttä on kohdeltava, muuttuivat nekin. Oikein suoritettu surutyö nousi ihanteeksi, ja tavalla tai toisella kuoleman kanssa tekemisissä olevien tuli se huomioida. Kirjoittaja: Ilona Pajari, VTT, on sosiaalihistorian tutkija, joka on lähestynyt suomalaisen kuoleman historiaa sekä sodan että rauhan ajan näkökulmista käsin. Tutkimusaiheita SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 76(132) ovat olleet suomalaiset kuolinilmoitukset, toisen maailmansodan aikainen sankarikuolema ja suomalaiset hautajaiset. Tämänhetkisessä tutkimusprojektissaan hän käsittelee jatkosodan alun aikaisia suomalaisia tulevaisuusvisioita. Yhteydenotot: [email protected] Lähteet Tiimalasi 1950 – 1999. Kirjallisuus Aho, Anna Liisa & Savolainen, Sirkku. 2012. Kirjallisuuskatsaus: Vanhempien selviytymistä edistävät ja estävät tekijät lapsen kuoleman jälkeen. Thanatos 2/2102. http://thanatosjournal.files.wordpress.com/2012/12/anna-liisa-aho-sirkkusavolainen-kirjallisuuskatsaus-vanhempien-selviytymista-edistavat-ja-estavat-tekijat-lapsen-kuoleman-jalkeen.pdf Davidsson Bremborg, Anna. 2002. Yrke: begravningsentreprenör. Om utanförskap, döda kroppar, riter och professionalisering. Lund: Lunds universitet. Erämaja, Tapani. 2006. Viimeinen matka: toimintatutkimus kirkollisen hautauskentän professiostruktuurista. Helsinki: T. Erämaja. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/21599 Granek, Leeat. 2010. Grief As Pathology: The Evolution of Grief Theory in Psychology From Freud to the Present. History of Psychology, vol. 13, N:o 1, 46–73. Harjula, Minna. 2007. Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla. Tampere: Tampere University Press. Hoeg, Ida Marie & Pajari, Ilona. 2013. “Introduction to the Nordic Issue of Mortality.” Mortality 18 (2), 109–115. Jalland, Pat. 2010. Death in War and Peace. A History of Loss & Grief in England, 1914–1970. Oxford: Oxford University Press. Kemppainen (Pajari), Ilona. 2006. Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kemppainen (Pajari), Ilona. 2011. Finnish Funeral Customs in Manners Guides. Annals of!the!University!of!Alba!Iulia! "! History!(Annales!Universitatis!Apulensis!Series!Historica), issue:!Special!/!2011, 9–18. Keto, Vuokko. 2000. Vainajan ulosveisuu Perhonjokilaaksossa : tutkimus tavan historiasta, merkityksestä ja siihen liittyvistä rooleista. Folkloristiikan pro gradu -työ, Jyväskylän yliopiston etnolosian laitos. https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/ 123456789/8043 Kettunen, Jani. 2010. Ammattina kuolema. Kuolemankulttuuri hautaustoimistojen näkökulmasta 1893–2009. Pro gradu -tutkielma, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Turku: Turun yliopisto. Kiiskinen, Kyösti. 1992. Hautauskulttuuri Suomessa. Suomen Hautaustoimistojen Liiton 50-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry. Kivivuori, Janne. 1999. Psykokirkko. Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Helsinki: Gaudeamus. Klass, Dennis & Silverman, Phyllis R. & Nickman, Steven (toim.). 1996. Continuing Bonds. New Understandings of Grief. London: Taylor and Francis. Kübler-Ross, Elisabeth & Kessler, David. 2006. Suru ja surutyö. Helsinki: Basam Books. Laakso, Mikko. 1998. Samassa talossa. Hautaustoimisto Mikko Monosen kahdeksan vuosikymmentä. Helsinki: Mikko Laakso. SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 77(132) Laderman, Gary. 2003. Rest in Peace. A Cultural History of Death and the Funeral Home in Twentieth-Century America. Oxford: Oxford University Press. Lepola, Maija – Forsius, Petri. 2012. Katsaus menneisiin vuosikymmeniin. Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry. 70 vuotta. Helsinki: Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry. Lundgren, Britta. 2006. Oväntad död – förväntad sorg: en etnologisk studie av sörjandets processer. Stockholm: Carlsson. Molander, Gustaf. 2009. Matka mullan alle – kuolemantyöntekijöiden arki. Helsinki: Työterveyslaitos. Pajari, Ilona. 2014a. Kuolemanrituaalit Suomessa. Teoksessa Kuoleman kulttuurit Suomessa. Toim. Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen. Helsinki: Gaudeamus. Pajari, Ilona. 2014b. Kuolema maalla ja kaupungissa: suomalaisen hautausja kuolemankulttuurin muutos 1800-luvun lopulta nykypäivään. Historiallinen Aikakauskirja 4/2014. Tulossa. Pentikäinen, Juha. 1990. Suomalaisen lähtö. Kirjoituksia pohjoisesta kuolemankulttuurista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Siltala, Juha. 2009. Sisällissodan psykohistoria. Helsinki: Otava. Walter, Tony. 1990. Funerals And How To Improve Them. London & Sydney & Auckland: Hodder & Stoughton. Walter, Tony. 1994. The Revival of Death. London & New York: Routledge. Walter, Tony. 1999. On Bereavement. The Culture of Grief. Maidenhead & Philadelphia: Open University Press. Walter, Tony. 2005. Three ways to arrange an funeral. Mortuary variation in the modern West. Mortality 10 (3), 173– 192. http://opus.bath.ac.uk/1170/1/Walter_Mortality_2005_10_3_173.pdf SUOMALAISEN KUOLEMANTUTKIMUKSEN SEURA RY. !SYKSY 2014 www.thanatos-journal.com, ISSN 2242-6280! ! 78(132)