Sana esiintyy lihassa

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Sana esiintyy lihassa © Tekijä, 2022 Published version Backman, Jussi Backman, J. (2022). Sana esiintyy lihassa. Tiede ja edistys, 47(4), 348-351. https://doi.org/10.51809/te.122002 2022 348 T&E 4|2022 348 JUSSI BACKMAN Sana esiintyy lihassa Esa Kirkkopelto: Logomimesis: tutkielma esiintyvästä ruumiista. Tutkijaliitto, Helsinki 2020. 351 s. Esa Kirkkopellon Logomimesis: tutkielma esiintyvästä ruumiista asettaa vastakkain mimetologian eli länsimaisen ajatteluperinteen pyrkimykset ottaa mimēsis, performatiivinen tai esityksellinen jäljittely ja siihen liittyvät ilmiöt, haltuun käsitteellisten ja teoreettisten diskurssien avulla ja Kirkkopellon uudisterminä lanseeraaman logomimesiksen, esityksellisen käytännön, joka ruumiillisin keinoin performoi diskurssien ja kielen toimintaa ja niiden peruuttamatonta sidosta materiaalisuuteen, ruumiin kielellisyyttä ja kielen ruumiillisuutta. Teoreettisen suurhankkeen lähtökohtana on jälkistrukturalismin ja dekonstruktion, erityisesti Philippe Lacoue-Labarthen, esiin nostama penseys mimēsistä, jäljittelyä, toisintamista, uusintamista, toiseksi tekeytymistä, sanalla sanoen esittämistä ja esiintymistä kohtaan. Platonin Valtiossa esittämän mimēsis-kritiikin perustana on dekonstruktion päämaaleihin kuuluva ideaalisen alkuperän ja viitepisteen metafysiikka: samalla tavoin kuin koko aistimellisen ja materiaalisen todellisuuden todellisuus on vain lainaa, joka perustuu ideaalisten ja muuttumattomien käsitteellisten identiteettien jäljittelyyn (mimēsis) ja osallisuuteen (metheksis) niistä, ovat materiaaliset ja ruumiilliset esitykset ja representaatiot lainan lainaa, pintavaikutelmiin perustuvia aistimellisia mukaelmia aistimellisesta. Kaikki jäljittelevä ja esittävä on riippuvaista jäljitellystä ja esitetystä alkuperäisestä. Jacques Derridan tematisoima platoninen ”logosentrinen” malli kielestä palauttaa kielen ideaalisista merkityksistä muodostuvaan käsitteelliseen logokseen, jota puhuttu, äänteellinen kieli palvelee materiaalisena kommunikaation mediumina. Puheen täydellisin muoto on logosentrisessä ajattelutavassa monologi, sielun äänetön, ajatuksellinen yksinpuhelu, jossa puhujan tarkoittama merkitys on kuulijalle eli puhujalle itselleen välittömästi läsnä. Vastaavasti kirjoitus on toisen asteen materiaalinen representaatio kielestä, kuollutta puhetta, jossa puhujasubjekti puhuu poissaolevana, ylittämättömän tulkinnallisen välimatkan päästä, kykenemättä selventämään mitä tekstillään tarkoittaa ja näin hallitsemaan sen merkitystä. Lacoue-Labarthe ja muut Derridan perilliset osoittavat saman mimetologisen hierarkian tekevän työtään filosofian tavassa ajatella esittävää taidetta jäljitelmän jäljitelmänä, jossa alkuperäisen, todellisen merkityksen peruuttamaton poissaolo täytetään esteettisillä, aistimellisilla ja affektiivisilla vaikutuksilla. Aristoteleen Runousoppi sinetöi ajatuksen näyttämötaiteesta yhteiskunnallisesti hyödyllisenä viihteenä, joka määrättyjen esteettisten tekniikoiden avulla tähtää affektiiviseen stimulaatioon ja terapeuttiseen ja ”puhdistavaan” emotionaaliseen vaikutukseen. Tähän ajatusmalliin nojasi myös Augustinuksen ja muiden kristittyjen kirkkoisien syvä vihamielisyys teatteria kohtaan: alun perin pakanajumaluuksien kultteihin kiinteästi kytkeytynyt, aisteja ja affekteja kiihottanut taidemuoto vain 348 349 T&E 4|2022 EsiTTElyjä & EriTTElyjä 349 EsiTTElyjä & EriTTElyjä harhautti huomion jumalallisesta ”arkkiesityksestä”, luomistyön logoksen lihaksitulosta Kristuksessa. Täydentävänä sivuhuomiona voidaan todeta, että logomimesikselle onkin löydettävissä myös teologinen tausta. Johanneksen evankeliumin alku, jota myös Paolo Virno analysoi vasta suomennetussa teoksessaan Kun sana tulee lihaksi (2003), kuvailee teologisen logoksen, jumalallisen sanan, puheen tai järjen, inkarnoitumista, sen lihallistumista Jeesuksen persoonassa. Tässä yhteydessä logos viittaa nimenomaisesti maailman luomiseen sisältyvään pelastussuunnitelmaan, joka oli pitkälti jäänyt ihmiskunnalta kätketyksi tai unohtunut, ja sen välittymiseen ja tiedettäväksi tekemiseen ihmiskunnalle Kristuksessa. Kristus on lihallistunut logos, jumalallinen sanoma, ei vain siinä mielessä, että toimittaisi perille jonkin valmiiksi artikuloidun viestin, vaan myös sikäli, että hänen maanpäällinen toimintansa ja lopulta ruumiillinen kärsimyksensä ja kuolemansa havainnollistavat itsessään logoksen ja maailman, diskursiivisesti ja kielellisesti jäsentyvän ideaalisen suunnitelman ja materiaalisen todellisuuden välistä yhteenkuuluvuutta, yhteispeliä ja vuorovaikutusta. Teologisesta näkökulmasta lihallinen Kristus-hahmo performoi ruumiillisesti logoksen vaikutusta aineellisessa luomakunnassa kaikkein konkreettisimmalla tasolla. Kirkkopeltolaisesta näkökulmasta länsimaisen ajatteluperinteen esikuvallisimpia logomimeetikkoja olisikin Kristus itse. Kuten Kirkkopelto tuo esille, näyttämötaiteen ja yleisemmin esittävän taiteen esteettisviihteellinen tulkintakehys on 1900-luvun taideteoriassa perustavasti rakoillut. Bertolt Brechtin eeppinen teatteri pyrki rikkomaan yleisön esteettisen eläytymisen ja emotionaalisen katarsiksen vieraannuttamisefekteillä, joilla synnytetään reflektiivinen ja kriittinen tietoisuus teatterin esittävyydestä ja samalla sen heijastelemista yhteiskunnallisista valtasuhteista. Toisaalta dekonstruktion taustalla vaikuttanut Martin Heideggerin myöhäisajattelu nosti esiin platonistisen esteettisen taideparadigman metafyysisiä lähtökohtia ja tarjosi vaihtoehtoisen tavan ajatella sitä mitä taide esittää. Taideteos ei Heideggerin Taideteoksen alkuperän (1935–36) mukaan representoi edeltäviä malleja tai asioita, vaan tuo esille tavan, jolla todellisuus todellistuu ”maailman ja maan”, merkityksellisen ja jäsentyneen ilmenemisen ja läpitunkemattoman materiaalisuuden yhteispelissä, jossa materiaalisuus ei koskaan jäännöksettä palaudu tai typisty merkityksen antavaan muotoon. Tällaisena kaikki taide on viime kädessä runoutta tai ”sanelua” (Dichtung), siis laajassa mielessä kielellistä. Toisin sanoen taide nostaa esiin ja esittää logoksen riippuvuuden materiasta, merkityksellisen ja kielellisesti jäsentyvän ilmenemisen perustavan materiaalisuuden – ideaalisuuden riippuvuuden aistimellisuudesta, ajattelun riippuvuuden konkreettisesta, ”luonnollisesta” kielestä, puheen riippuvuuden kirjoituksesta. Juuri näitä klassisia metafyysisiä hierarkioita nurin kääntäviä ja sekoittavia dekonstruktiivisia ydinajatuskulkuja Kirkkopellon logomimesis tapailee. Mimetologisen perinteen yritys vangita mimēsis ideaalisen logoksen palvelukseen kääntyy logomimeettiseksi yritykseksi esittää logoksen riippuvuus mimēsiksestä, konkreettisesta esiintyvästä ja esittävästä ruumiista, jonka tarjoamaan materiaaliseen alustaan merkitykset voivat kirjautua ja kirjoittautua. Logomimesis on monella tapaa synteesi Suomen tunnetuimpiin teatterintekijöihin ja teatteriteoreetikkoihin lukeutuvan Kirkkopellon teoreettisesta urasta, joka käsittää mm. Sofoklesja Hölderlin-suomennoksia, Strasbourgissa Lacoue-Labarthen johdolla vuonna 2002 valmistuneen väitöskirjan Tragédie de la métaphysique: contributions à la théorie de la scène sekä kahden vuosikymmenen opetusja tutkimusuran Taideyliopiston taiteellisen tutkimuksen professorina ja useissa muissa korkeakouluissa. Kuten odottaa sopii, Logomimesis valjastaa melko lailla koko 1900-luvun mannermaisen filosofian ja taideteorian käsitteellisen apparaatin palvelemaan kokonaisvaltaista esiintyvän ruumiin poetiikkaa. Tutkielman peruspontimena on jälkistrukturalistisen ajattelun kantava pyrkimys pois absoluuttisista viitepisteistä ja keskiöistä, niin muuttumattomista ja ideaalisista olemuksista kuin myös modernista itseriittoisesta subjektista tiedon ja toiminnan kokoavana ja autonomisena 350 T&E 4|2022 350 kiinnekohtana. Teoksen fokus on esiintyvässä taiteessa prosessina, joka ei vain representoi valmiita merkityksiä ja toimijoita vaan alinomaa tuottaa ja rakentaa uusia merkitysmaailmoja ja niihin sisältyviä subjektipositioita, ja samalla nostaa esiin ja tuo näytille tämän merkityksen tuottamisja rakentumisprosessin itsensä. Logomimeettinen esiintyminen jäljittelee logosta itseään, kieltä/diskurssia sen vuorovaikutuksessa ja yhteispelissä materiaalisen todellisuuden kanssa. Kieli jäsentää ja artikuloi ruumiita, ruumiit materiaalisina merkitsijöinä mahdollistavat kielen toiminnan dynaamisena erojen järjestelmänä. Teoreettisen viitekehyksensä usein rihmastomaisesta tyylistä poiketen Logomimesis on rakenteeltaan kantilaisen systemaattinen ja temaattisesti etenevä tutkielma. Kahdesta pääosasta ensimmäinen, ”Näyttämöllisen ruumiin deduktio”, kartoittaa esiintyvän ruumiin yleistä käsitettä. Varsinaisesta näyttämöllä tapahtuvasta kielenkäytöstä, näyttämöllisestä lausumisesta, siirrytään tarkastelemaan esiintyvää ruumista kauttaaltaan kielellisenä, kielellisesti jäsentyvänä ja ilmaisevana. Tässä esiin piirtyvä esiintyvä ruumis ei ole ruumiinfenomenologian ruumiillistunut ja ruumiillisesti maailmaan suhteutuva subjekti, vaan näyttämökielen elävä, puhuva ja elehtivä materiaalinen alusta. Huomattavasti laajempi toinen osa, ”Logomimeettiset mietiskelyt”, jäsentelee varsinaisen esiintyvän ruumiin poetiikan, sen erilaisten aspektien ja niistä muodostuvien ilmaisumahdollisuuksien analyysin. Mietiskelyjen painopisteinä ovat esiintyvän ruumiin materiaalisuus, esineellisyys, tilallisuus, eleellisyys ja monikollisuus. Tässä keskeiseksi muodostuu virtuaalisuuden käsite Gilles Deleuzen täsmentämässä merkityksessä, jonka Deleuze erottaa jyrkästi aristoteelisesta potentiaalisuuden käsitteestä: siinä missä potentia on kyky aktualisoida jokin määrätty ja ennalta lukkoonlyöty mahdollisuus, vaikkapa siemeneen sisältyvä potentia kehkeytyä aktuaaliseksi puuksi, virtuaalisuus viittaa materian moninaisuuteen sisältyvään loputtomaan mahdollisuuksien moneuteen. Virtuaalinen ei ole vain potentiaalista vaan täysin todellista, mutta eriytymättömässä muodossa. Esimerkiksi ihmissilmälle näkyvän valon spektri on virtuaalinen moneus, vivahteiden saumaton jatkumo, josta on mahdollista erilaisin värikäsittein erotella eli aktualisoida loputtoman monta eriytynyttä väriä. Nämä aktualisoituvat kun ne nimetään ja erotellaan käsitteellisesti, mutta ne sisältyvät virtuaalisesti jo spektriin itseensä. Kirkkopelto tarkastelee esiintyvää ruumista vastaavasti eriytymättömänä, virtuaalisena moneutena, josta voi eriytyä lukemattomia erilaisia subjektipositioita, ruumiillisia ilmauksia ja ilmaisukeinoja. Virtuaalisen eriytyminen aktuaalisuuksiksi on luonteeltaan nimenomaan kielellistä – tai tarkkaan ottaen kieli, logos, ei ole lopulta muuta kuin virtuaalisen loputonta artikuloitumista ja eriytymistä, yhä uusin tavoin uusissa tilanteissa. Juuri tätä virtuaalisen aktualisoitumista logomimesis esittää, esille nostamisen mielessä, ja näin logomimesiksen todellisena ”aiheena” on koko jälkistrukturalistisen ajattelun kantava ydinteema, eriytymätön materiaalisuus ja sen loputtomasti elävä kielellis-diskursiivinen eriytymisprosessi. Kirkkopelto integroikin esiintyvän ruumiin poetiikkaansa jälkistrukturalismin temaattisen perusrepertuaarin, mukaan lukien psykoanalyyttisen viettipohjan tai reaalisuuden teeman Sigmund Freudista Jacques Lacaniin sekä Derridan, Luce Irigarayn ja Judith Butlerin analyysit logosentrismin fallisesta ulottuvuudesta ja Platonin Timaioksen khōrasta virtuaalisena, olemuksettomana tilana. Tietyllä tapaa Logomimesis tiivistää puhtaimmilleen ajatuksen, josta Alain Badioun mukaan muodostuu koko myöhäismodernin maailman ydinideologiaa, demokraattista materialismia, kannatteleva ontologia: ”On vain ruumiita ja kieliä.” Esiintyvän ruumiin perusfunktiona on tehdä näyttämöllä näkyväksi koko kielellisen todellisuuden perusdynamiikka, alati muuttuvien ja kehkeytyvien kielten kirjoittautuminen eläviin ruumiisiin, jotka kieli kulloinkin eriyttää tilapäisiksi, tilanneja kontekstisidonnaisiksi näyttämösubjekteiksi ja näiden merkityksiä tuottaviksi puheiksi ja eleiksi. Kun Logomimesiksen viestin kiteyttää näin, alkaa Kirkkopellon huomautus, ettei hänen näkökulmansa ole transsendentaalinen eikä ontologinen vaan peräti anti-ontologi- 351 T&E 4|2022 EsiTTElyjä & EriTTElyjä 351 EsiTTElyjä & EriTTElyjä nen, tuntua hivenen ongelmalliselta. Eikö tässä kuitenkin tarkastella juuri niitä ”transsendentaalisia” rakenteita, jotka mahdollistavat merkityksen tuottamisen näyttämöllä ja siten mielekkään näyttämöllisen kokemuksen? Eikö tässä piirry esiin nimenomaan näyttämön, esiintyvän ruumiin ja laajemminkin kielen ja ruumiin ”ontologia”, näkemys mielekkään (näyttämö)todellisuuden rakentumisesta ja sitä kannattelevista jäsentymisprosesseista? Ja eikö lopputulemana ole, että transsendentaalifilosofia ja ontologia eivät tässä lähestymistavassa lopulta ole erotettavissa toisistaan vaan yksi ja sama (mitä ne ovat myös käsitehistoriallisesti – ”transsendentaalit” olivat alun perin ”olevan” ja ”ykseyden” kaltaisia todellisuuden kaikkein yleisimpiä määreitä)? Siihen nähden miten syvällä jälkistrukturalistisen teorian vesissä Logomimesis liikkuu, tekijän vankka tausta teatterintekemisen praksiksessa näkyy siinä, että tutkielma yltää hetkittäin yllättäville konkreettisuuden tasoille, yksinkertaisiin kehollisiin näyttämöharjoitteisiin, jotka havainnollistavat esiintyvän ruumiin virtuaalista moneutta ja pyrkivät eriyttämään siitä yksittäisiä aktuaalisia eleitä tai näyttämöllisiä ”objekteja”. Myös esiintyvän ruumiin eleellisyyttä ja elekielen poetiikkaa käsittelevä luku saavuttaa huomattavan kouriintuntuvuuden asteen. Tämä valaa lukijaan uskon siihen, ettei näyttämötaidetta tässä kovin väkivaltaisesti pakoteta valmiiseen mimetologiseen teoreettiseen kehykseen; logomimesis näyttäytyy nimenomaan vahvasti perusteltuna mahdollisena tulkintana siitä, mistä näyttämöllisessä praksiksessa on lopulta kyse, mitä esiintyvä ruumis näyttämöllä tekee ja mitä sillä tehdään. Niin arvokas ja kunnianhimoinen kuin Logomimesis näyttämötaiteen praktisena teoriana ja teoreettisena praksiksena onkin, on kuitenkin niin ikään selvää, että tässä tehty tutkielman rajaus esiintyvään ruumiiseen on osin veteen piirretty ja tilapäinen. Kuten Kirkkopelto johtopäätöksissään itse myöntää, pohjimmiltaan tässä tapaillaan laajempaa ja yleisempää ruumisajattelua – itse en epäröi sanoa: ruumiin ontologiaa – joka poikkeaa niin ruumiinfenomenologiasta kuin myös aiemmista jälkistrukturalistisista näkökulmista ruumiiseen, kuten Jean-Luc Nancyn Corpuksesta (1992). Kenties kyseessä on vain alkusoitto laajemmalle logomimeettiselle ruumisfilosofialle. Oli niin tai näin, on korostettava miten perin juurin harvinaislaatuista on saada tämän mittaluokan teoreettisia avauksia suomen kielellä. Logomimesis on elävä todiste siitä että Suomeen 1980ja 90-luvuilta alkaen aluksi haparoiden rantautunut ”ranskalainen teoria” – jälkistrukturalismi, dekonstruktio ja niiden myöhemmät uusmaterialistiset haastajat – on tullut jäädäkseen ja onnistunut rakentamaan itselleen kestävän mutta dynaamisen talon (heideggerilaisen ”olemisen talon” mielessä) suomen kieleen. ■