Välähdyksiä demokratian tilasta

This is an electronic reprint of the original article. This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail. Author(s): Title: Year: Version: Please cite the original version: All material supplied via JYX is protected by copyright and other intellectual property rights, and duplication or sale of all or part of any of the repository collections is not permitted, except that material may be duplicated by you for your research use or educational purposes in electronic or print form. You must obtain permission for any other use. Electronic or print copies may not be offered, whether for sale or otherwise to anyone who is not an authorised user. Välähdyksiä demokratian tilasta Lappalainen, Pertti Lappalainen, P. (2013). Välähdyksiä demokratian tilasta. Kansalaisyhteiskunta, 4(1), 74-88. http://kans.jyu.fi/lehti/numero-1-2013/lehden-nakoisversio 2013 74 NÄKEMYKSIÄ VÄLÄHDYKSIÄ DEMOKRATIAN TILASTA Pertti Lappalainen* Tämän katsauksen lähtökohta on Pierre Rosanvallonin teos Demokraattinen oikeutus: Puolueettomuus, refl eksiivisyys, läheisyys (Vastapaino 2013). Hänen aiemmin suomennettu teoksensa Vastademokratia: Politiikka epäluulon aikakaudella (Vastapaino 2008) täydentää nähdäkseni Demokraattista oikeutta tietyltä, kansalaistoimintaa erittelevältä osalta. Molempia puheenvuoroja kuvaa syvä ja monipuolinen pohdinta demokratian ongelmista ja sen kehittämisestä. Rosanvallon on kehitellyt ranskalaiseen tapaan ihan ikioman käsitearsenaalin, joka ei sivuille vilkuile eikä kuvia kumarra. Tavoitteeni on nostaa esille tässä esityksessä kansalaisyhteiskunnan ja -toiminnan tutkimuksen kannalta heuristisesti hedelmällisimmät Rosanvallonin havainnot ja käsitteet. Katselen sitten kahta vastikään ilmestynyttä suomalaista puheenvuoroa hänen käsitevälineistön näkökulmasta. Tarkastelun kohteenani ovat Kalevi Höltän kansalaistoimijoille tarkoitettu opas Kansalaistoiminta: Lailliset oikeudet (Into 2013) ja Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen Konsulttidemokratia: Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton (Gaudeamus 2013). Vaalilegitimiteetin romahdus Rosanvallon pyrkii Demokraattisessa oikeutuksessa hahmottamaan 1980-luvulla tapahtunutta muutosta ja kertoo, miten demokratiaa pitäisi vielä kehittää. Tuolloin legitimiteetti alkoi heiketä ratkaisevasti. * Pertti Lappalainen on Kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden lehtori Jyväskylän yliopistossa. Email: [email protected] 7575 Vaaleihin perustuva legitimaatio alkoi väistyä vaalien arvon suhteellistuessa. Takavuosina oletettiin, että tuleva politiikka sisältyi vaalituloksiin, että maailma oli etukäteen hahmotettavissa ja että se on kurinalaisten organisaatioiden, tarkkaan määriteltyjen ohjelmien ja tarkasti piirrettyjen jakolinjojen rakenteistama. Enää ei ole näin. Nykyään vaalit vain vahvistavat hallitsijoiden nimittämistavan eivätkä ne enää ole pyhä toimitus. Tämä on horjuttanut voimakkaasti vakiintuneisuuden legitimiteettiä. Vaalit ovat menettäneet merkitystään politiikan ja hallinnon sanelijoina maailmassa, jossa jakolinjat ovat yhä häilyvämpiä. Vaaleilla ei ole enää sitä sitoutumisen merkitystä, joka niihin liitettiin pitkään, vaan niistä on tullut henkilövalintoihin keskittyviä mekanismeja. Aiemmin vallinnut yhteiskunnallisen yleisyyden muoto oli yleinen äänioikeus; äänestäjä-kansalaisten massan tahto kuvasti yleistahdon muotoa. Yhteiskunnallisen yleisyyden uudelleenmäärittely onkin tärkein 1980-luvun käännettä leimaava piirre. Yksimielisyys ymmärrettiin yhteiskunnalliseksi ominaisuudeksi ja yhteisöä perustettaessa haviteltiin yksimielisyyttä. Yleisen äänioikeuden tulon aikoihin todellinen legitimiteetti perustui vain yksimielisyyteen. Konfl ikteja pidettiin ei-legitiimeinä, niiden katsottiin häiritsevän yleistä järjestystä. Konsensus arvotettiin ainoaksi normaaliksi ja toivottavaksi yhteiskunnan tilaksi. Näin haluttiin puolustaa yleisyyttä erityisyyden aiheuttamia vääristymiä vastaan, ja tavoitteena oli tuhota erityisyyden voimat yhteiskunnassa. Suuri muutos tapahtui 1980-luvulla, kun perinteinen legitimiteettijärjestelmä kaatui. Tuolloin tulevaisuus alettiin nähdä yhä enenevästi riskin vaan ei enää edistyksen näkökulmasta. Tämä toi mukanaan uuden suhteen politiikkaan, jota eivät enää määritä tahto tai harkittu sosiaalinen muutos. Toinen muutos oli yksilön voittokulku ja perinteisen kapitalismin heikkeneminen. Samalla kun teollisuuskapitalismin kehitys rakensi yleisyyden taloutta, muodostui myös yleisyyden yhteiskunta. Uusi läheisten erityisyyksien maailma Rosanvallonin lukuisista omaperäisistä käsitteistä ehkä tärkein Demokraattisessa oikeutuksessa on erityisyyden talous, jolla hän tarkoittaa muutosta, joka liittyy kulutukseen, tuotantoon tai työn organisointiin. 76 Erityisyyksien talous näkyy kulutuksessa, jossa standardoidut tuotteet saavat antaa tilaa yhä laajemmalle tuotekirjolle. Esineistä pyritään tekemään ainutlaatuisia. Myös tuotantotapaa määrittää erityisyys. Siitä on tullut järjestelmä, jolla pyritään koordinoimaan erilaisten työntekijöiden vahvuudet. Fordistinen kapitalismi tukeutui työläismassaan, kun uusi talous tähtää erityisten kykyjen yhteistyöhön. Yhtenäinen ja yleinen pätevyyden käsite on joutunut antamaan tilaa kyvykkyyden käsitteelle. Enää ei riitä, että työntekijä sopeutuu mekaanisesti yleisiin säännöksiin. Hänen on sen sijaan jatkuvasti pystyttävä sopeutumaan muutoksiin, innovoimaan, vastaamaan ennen näkemättömiin tilanteisiin ja ratkaisemaan esiin nousevia uusia ongelmia. Mainittu uusi talous kytkeytyy tiiviisti erityisyyden yhteiskunnan nousuun. Tämä ei kuitenkaan tarkoita aiemman yhteiskunnan hajoamista. Se ei ole murtunut vaan yhteiskunnallisen muodostumisen tapa on muuttunut, mistä seuraa ennen näkemätön suhde yksilöiden ja instituutioiden välille. Kollektiivinen neuvottelu työelämässä ei jatkossa ole niin keskeistä kuin menneinä vuosikymmeninä, vaan yksilöllinen neuvotteleminen lisääntyy merkittävästi. Siirtyminen erityisyyksien yhteiskuntaan on muuttanut käsitystä kansasta. Erityisyyksien yhteiskunnan näkökulmasta on loogista päätellä, että kansa ei ole olemassa enää yksikössä tai yhtenä kokonaisuutena. Kansa ymmärretään nykyään usein vähemmistön käsitteestä käsin. Erityisyyksien aikakaudella vähemmistöt ovat uudenlainen sosiaalisen ilmenemismuoto. Nähdäkseni myöskään kansalaisyhteiskunnasta ei pitäisi erityisyyksien aikakaudella puhua yksikössä yhtenä kokonaisuutena vaan moninaisuutena. Tosin sanoen on monia erityyppisiä kansalaisyhteiskuntia, jotka muodostuvat erityyppisten kansalaistoimintojen tuloksena. Myös hyvinvointivaltio muuttuu. Se ei voi enää perustua staattiseen suojeluun, vaan sen täytyy auttaa ihmisiä hoitamaan dynaamisesti projektejaan ja kohtaamaan tapahtumia tai uusia yllättäviä tilanteita. Yksilöiden elämässä erityisyyden yhteiskunnan muodostuminen antaa yhä suuremman roolin yksityisen sektorin valmentajille ja arvioitsijoille. Erityisyyksien yhteiskunnissa tunnustamisen politiikasta (politics of recognition) tuli suorastaan muoti-ilmiö 1990-luvulta lähtien. On hyvin suosittua tarkkailla yksilöllisiä tilanteita ja käyttää tunnustuksen kieltä. Erityisyyksien huomioimisen politiikassa on kyse politiikan uudelleen- 77 määrittelystä toimintatapana. Kysymys demokraattisesta hallinnosta on joutunut uuteen valoon. Hallitseminen merkitsee nykyään yhä enemmän tarkkavaisuutta yksilöllisissä tilanteissa ja erityistapausten käsittelemistä. Toisin sanoen politiikka ymmärretään jälleen hallinnan taitona. Astuminen uuteen erityisyyksien maailmaan on saanut kiinnittämään huomiota tasapuolisuuteen, läheisyyteen ja tunnustamiseen. Demokratian vahvistaminen edellyttää ottamaan huomioon tilanteiden moninaisuuden uhraamatta ketään abstrakteille periaatteille. Rosanvallonin havainto tilanteiden tai erityistapausten korostumisesta ei suinkaan ole uusi. Nehän ovat tunnetusti Hannah Arendtin poliittisen arvioinnin teoriassa aivan keskeisessä asemassa (ks. Finnish Yearbook of Political Thought 1998). On vaikea olla ylikorostamatta sitä, miten tärkeää on kiinnittää huomiota juuri tilanteiden moninaisuuteen ja sen edellyttävään poliittiseen arviointitaitoon kansalaistoiminnassa. Tämä on kuitenkin täysin laiminlyöty teema kansalaistoiminnan teoretisoinnissa. Rosanvallon ehdottaa uudenlaista yleisyyden määritelmää. Hänen mielestään täytyy sukeltaa syvälle konkreettiseen maailmaan, joka on käsitettävä absoluuttisena moninaisuutena ja monimutkaisuutena. Tällainen uusi elävä yleisyys perustuu huomioimiseen ja välttää sääntöjen ja instituutioiden muodostamaa järjestystä. Uusi yleisyys tunnustaa sen, että jokainen tilanne on jossain määrin ainutlaatuinen. Täten kuhunkin yksittäiseen ongelmaan tai tilanteeseen pitäisi etsiä mahdollisimman sopiva ratkaisu. Tällöin yleisyys tarkoittaa sitä, että ”erityisyyksien loputon maailma tulee ottaa huomioon” (s. 275). Tällainen demokraattinen yleisyys nousee yhä tärkeämmäksi erityisyyksien taloudessa ja yhteiskunnassa. Kaikki haluavat tulla kuulluiksi sekä haluavat, että heidän ongelmansa tulevat tunnistetuiksi ja että heitä arvostetaan. Yksilöiden käyttäytymistä joudutaan arvioimaan yhä tarkemmin. Sokea sääntöjen seuraaminen on Rosanvallonin mielestä kyseenalaistettu laajalti. Sääntöjen seuraaminen on epäinhimillistä, koska silloin yksilöitä pidetään vain abstraktioina ilman, että otettaisiin huomioon heidän tarinansa ja tilanteensa. Jälleen Rosanvallonin teoretisointi muistuttaa kovasti Arendtin teoretisointia. Arendt (1958) puhuu käyttäytymisestä, joka on spontaanin toiminnan vastakohta. Käyttäytyvä ihminen on ”normaali” henkilö, joka luottaa sääntöihin, 78 taipuu konformismiin ja automatisoituneeseen toimintaan. Käyttäytyminen johtaa toisin sanoen kansalaistoiminnan institutionalisoitumiseen, joka ei tunne tilannekohtaista poliittista arviointia. Refl eksiivisyyden vahvistamisen tärkeys Rosanvallonin käsitearsenaaliin kuuluvat Demokraattinen oikeutus -teoksessa myös refl eksiivinen demokratia ja refl eksiivisyyslegitimiteetti. Hän pitää tärkeinä refl eksiivisyyden instituutioina perustuslakituomioistuimia ja suo niille yhä aktiivisemman roolin. Niistä on tullut yksi olennaisista ja laajasti vaikuttavista refl eksiivisyyden toteuttajista. Niiden jäsenten on oltava aktiivisia, valppaita ja muistavia vahteja mutta ei hillittyjä ja viisaita välittäjiä. Refl eksiivisyys tarkoittaa tässä tervettä järkeä, muistuttamista tosiasioista. Refl eksiivisyys kytkeytyy laajaan näkemykseen kansalaisten osallistumisesta ja julkisesta harkinnasta. Aiempaa vahvempaa refl eksiivisyyttä ei saavuteta pelkästään asiantuntijoiden lisääntyvällä interventiolla. Asiantuntemukseenkin liittyy ongelmia, joista tärkein on turha kapea-alaisuus. Lisäksi tarvitaan hybridejä foorumeita, joissa tieteilijät ja kansalaiset pääsevät keskustelemaan asioista. Uusien julkisten instituutioiden lisäksi on keksittävä uusia kansalaisten ilmaisumuotoja, sillä pelkkä kansalaisten edustus ei riitä. Vallanpitäjien täytyy tehdä enemmän tiliä toiminnastaan ja perustella paremmin valintojaan. Tässä Rosanvallon tuntuu viittaavan retoriikan merkitykseen, mutta sivuuttaa sen merkityksen eksplisiittisen pohtimisen. Refl eksiivisyyttä voivat harrastaa muutkin kuin oikeustuomioistuimet. Siitä kilpailevat monet kansalaisyhteiskunnan järjestöt sekä yhteiskunnalliset liikkeet. On välttämätöntä keksiä uusia, täydentäviä refl eksiivisyyden harjoittamisen tapoja politiikassa. Tässä suhteessa Rosanvallonin Vastademokratia on valaiseva täydennys legitimiteettiteokseen. Siinä Rosanvallaon on kehitellyt kansalaisvalvonnan muotoja. Nimenomaan uusi aktivismi on keskeinen valvonnan toimija. Rosanvallon väittää, että useinkaan ei ole ymmärretty uusien yhteiskunnallisten liikkeiden varsinaista demokraattista tehtävää eikä niiden kyseenalaistamisen tavan toiminnallista erityisluonnetta. 79 Rosanvallon toteaa, että ”kansalaisyhteiskunta on aina valvonut ja kontrolloinut, toiminut asiantuntijana ja arvostellut käytäntöjä monin vaihtuvin tavoin. Tällainen valta on jopa kehittynyt huomattavasti.” (s. 30.) Vastademokratia tarkoittaakin vastakkaista demokratiaa. Epäluottamus ja epäluulo edustuksellista politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan kuuluu vastademokratiaan. Ne kertovat valppaasta kansalaisasenteesta, jolle on ominaista kontrolli ja toiminta. Valppaus tarkoittaa päättäjien toiminnan alituista ja herkkää tarkkailua sekä tiedoksi saattamista, tunnetuksi tekemistä tai esille tuomista. Valppaus tekee kansasta aina toimintavalmiin. Valpas toiminta edellyttää myös tilanteissa piilevien mahdollisuuksien alituista hyödyntämistä. Toisin sanoen valppauteen kytkeytyy erottamattomasti poliittinen arviointitaito. Kansalaisvalppaus on avoimesti poliittista. Se ilmenee esimerkiksi lehdistön, yhdistysten ja ammattiliittojen kannanottoina, anomuksina, lakkoina. Se tarkoittaa myös kansalaisten esittämiä arvioita ja päättäjien tekojen kritiikkiä monilla poliittisen elämän tasoilla. Se on hallinnon toiminnan eri alueiden jatkuvaa tarkkailua. Internetillä on kansalaisvalppauden kannalta aivan oleellinen merkitys. Kansalaisvalppaus nostaa teemoja julkiseen keskusteluun, minkä vuoksi se on tehokkaampi kuin monet vakiintuneet ja järjestäytyneet osallistumisen muodot. Näin siirrytään hajaantuneeseen demokratiaan, jota edistää yhteiskunnallisen tarkkaavaisuuden muotojen vahvistuminen. Sitä ei edistä niinkään poliittisen osallistumisen mahdollisuuksien lisääntyminen. Myös arvostelu on osa kansalaisvalvontaa. Se viittaa yksittäisten toimien tai laajemminkin politiikan arviointiin, johon liittyy entistä argumentoivampi julkinen keskustelu. Arvostelu kohdistuu hallinnon laatuun ja tehokkuuteen ja se testata vallankäyttäjien pätevyyttä. Arvostelu ja arviointi velvoittavat perustelemaan toimet entistä paremmin eli jälleen Rosanvallon painottaa huomaamattaan retoriikan arvoa. Kun kansalaiset koettelevat päättäjien pätevyyttä yhä järjestelmällisemmin ja puntaroivat heidän toimiensa tuloksia jatkuvasti, he tukeutuvat käytännön asiantuntemukseen. Rosanvallon uskoo, kansalaiset ovat saaneet näin saaneet suoraa edustuksetonta valtaa. Tästä seuraa, että demokratia on muuttumassa perinpohjaisesti. 80 Läsnäolon politiikka Rosanvallonin mielestä kansalaisten janoamaa suhdetta hallitsijoihin kuvaa nykyisin termi läheisyys. Siitä tuli suosittu Ranskassa 1990-luvun lopussa. Alettiin puhua läheisyyden tasavallasta ja vuonna 2002 läheisyysdemokratia-termi virallistettiin laissa. Läheisyys liitetään osallistumiseen ja sillä halutaan korostaa paikallisuutta ja näin vahvistaa legitimiteettiä. Rosanvallon puhuukin läheisyyslegitimiteetistä. Läheisyys on läsnäoloa, huomiota, empatiaa, myötätuntoa sekä vuorovaikutusta hallittujen ja hallitsijoiden välillä. Näin ollen hallitsijoiden täytyy olla tavoitettavissa, vastaanottavaisia ja valmiita kuuntelemaan. Tällöin hallitsijat asettavat itsensä esille ja toimivat läpinäkyvästi yleisön katseen alla. Vastineeksi kansalaisille annetaan mahdollisuus saada äänensä kuuluville. Edelleen läheisyys merkitsee erityisyyden huomioimista, toisin sanoen sitä, että jokaisesta pidetään huolta ja että moninaisuutta ei unohdeta. Läheisyyden voimistaminen on ensiarvoisen tärkeää taisteltaessa syrjintää vastaan ja rakennettaessa aiempaa demokraattisempaa yhteiskuntaa. Rosanvallon korostaa, että ”erityisyyteen huomiota kiinnittävien, lähellä kansalaisia olevien instituutioiden rakentaminen nousee ensisijaiseksi kysymykseksi, kun halutaan lujittaa demokratioita ja parantaa samaan aikaan niiden hallittavuutta” (s. 262). Rosanvallon käyttää tässä yhteydessä läsnäolon politiikan käsitettä, joka on uusi tapa ymmärtää, mikä on poliittista. Läsnäolosta on tulossa todellinen poliittinen muoto, joka uudistaa ennen näkemättömällä tavalla hallitsijoiden suhdetta hallittuihin. On kehittynyt uusi taistelu läsnäolon puolesta. Perinteisten edustuksellisten elinten heikkeneminen merkitsee läsnäolon politiikan vahvistumista. Yhä useammat järjestöt ajavat ahdingossa olevien ryhmien hyväksymistä, heidän yhteisönsä tunnustamista ja heidän tilanteensa politisoimista. Läsnäolon politiikan korostuminen on seurausta puoluedemokratian romahduksesta ja niin sanotusta edustuksellisuuden kriisistä. Politiikan uutta kieltä läsnäolon lisäksi on puhe empatiasta ja myötätunnosta. Tällainen kieli kertoo siitä, että kansalaiset eivät enää samastu hallitsijoihin. Vallalta odotetaan nykyään sitä, että se kykenee osoittamaan herkkyyttä arkipäivän asioihin. Itse läsnäolo on korvannut läsnä olevaksi tekemisen eli re-presentoinnin projektin. 81 Kansan käsite tarkoittaa nykyään alati muuttuvaa ja näkymätöntä joukkoa ahdingossa olevia ihmisiä, joita ei huomioida ja joiden tarinoita ei kuunnella. Se ei siis enää tarkoita määrättyä ryhmää. Läsnäolon politiikan tehtävä on tunnustaa ihmisten kohtalo ja myöntää heidän hätänsä. Ihmisten tilanteen tunnustaminen palauttaa heidät kansalaisuuden piiriin. Kaiken tämän seurauksena uhrin käsite on käynyt yhä keskeisemmäksi. Uhri elää puutteessa, hänen koettelemuksiaan ei huomioida. Läsnäolo politiikka koettaa osoittaa, että hallitsijat ymmärtävät, mitä hallitut elämässään kokevat. Kansalaiset ovat herkempiä hallituksen empatian osoituksille kuin hallituksen politiikan sisällölle. Empatia ymmärretään osoituksena siitä, että hallitukset eivät elä suljetussa norsunluutornissa. Läsnäolon politiikka johtaa vuorovaikutusdemokratiaan. Valta on läheistä silloin, kun se laskeutuu jalustaltaan, hyväksyy kriittisenkin keskustelun ja pyytää neuvoa. Tällöin muodolliset instituutiot eivät riitä, vaan tarvitaan joustavampia ja suorempia suhteita kansalaisiin. 1990-luvulta alkaen tällaisia aloitteita on eri maissa tehty paljon (esimerkiksi paikallisyhdistykset ja kansalaisjuryt). Läheisyyttä pitäisi ajatella vuorovaikutusominaisuutena. Kansalaiset eivät enää tyydy äänestyslipukkeeseen vaikuttamiskeinona. He osallistuvat jatkuvaan ilmaisuja reaktioprosessiin, jossa he omaksuvat vastademokraattisia osallistumisen tapoja. Tällainen vuorovaikutusdemokratia ulottuu vaaliedustusta laajemmalle. Sen toimijoita ovat järjestöt, jotka tekevät yhteistyötä vallan kanssa mutta myös kritisoivat sitä. Läheisyyden politiikka merkitsee nimenomaan jatkuvaa demokratiaa. Läheisyys ei tarkoita etäisyyden lyhentymistä vaan avautumista, kykyä ottaa vilpittömästi osaa vallan ja yhteiskunnan väliseen vuorovaikutukseen. Osallistuva demokratia viittaa usein sekä kansalaisten omaehtoiseen toimintaan mutta myös hallitusten aloitteellisuuteen. Vallanpitäjien tekemät aloitteet 1990-luvulta alkaen ovat kuitenkin eri maailmasta kuin vanhat osallistuvan demokratian ideat. Hallitukset ovat ryhtyneet näihin toimiin toimintansa turvaamiseksi. Osallistumisesta onkin tullut hallitsemisen keino. Tällaiset uudet osallistumiskäytännöt eivät johda institutionaalisesti kansalaisten vallan kasvamiseen. Tällaisia osallistumisen mekanismeja Rosanvallon olisi voinut tarkastella Foucault-lähtöisestä govermentality-lähestymistavasta käsin, mutta hän ei 88 hyödyntää läsnäoloa? Yksi poliittisten toimijoiden profi loitumiskeino on syyttää toisia toimijoita läsnäolon puutteesta. Kirjallisuus Arendt, Hannah (1958). The Human Condition. Chicago and London: The University of Chicago Press. Cruickshank, Barbara (1999). The Will to Empower. Democratic Citizens and Other Subjects. Ithaca and London: Cornell University Press Finnish Yearbook of Political Thought, vol 2. SoPhi, Jyväskylä. Komiteamietintö 1992:3. Perusoikeuskomitean mietintö. Helsinki: Valtion painatuskeskus. Lehtonen, Pauliina (2013). Julkisesti uskottavat: Kansalaisten kokemuksellinen tieto ja performatiiviset osallistumiskäytännöt. Acta Universitatis Tamperensis 1802. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy. Suomen perustuslaki. http://www.fi nlex.fi /fi /laki/ajantasa/1999/19990731