Eletty elämäntilanne päihdesosiaalityössä : filosofinen analyysi Rauhalan ihmiskäsityksen situaation käsitteestä

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Eletty elämäntilanne päihdesosiaalityössä : filosofinen analyysi Rauhalan ihmiskäsityksen situaation käsitteestä © 2022 Janus Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Published version Koivumäki, Piia Koivumäki, P. (2022). Eletty elämäntilanne päihdessosiaalityössä : filosofinen analyysi Rauhalan ihmiskäsityksen situaation käsitteestä. Janus: sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti, 30(2), 124-139. https://doi.org/10.30668/janus.107625 2022 Tiivistelmä ElEtty ElämäntilannE päihdEsosiaalityössä: filosofinEn analyysi rauhalan ihmiskäsityksEn situaation käsittEEstä Piia Koivumäki: YTM, väitöskirjatutkija, Jyväskylän yliopisto Janus vol. 30 (2) 2022, 124–139 pk.koi[email protected] Elämäntilanteen käsite on keskeinen sosiaalityössä. Käsitettä ei kuitenkaan riittävästi määritellä. Viime aikoina elämäntilanteen käsitteen vahvuutta on korostettu sosiaalityössä ei-leimaavana käsitteenä. Elämäntilanteen käsitettä on tarpeen kirkastaa päihdetyön valtadiskurssin yksilöja sairauslähtöisen ajattelun vastapainoksi. Määrittelen elämäntilanteen käsitettä tarkastelemalla Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen situaation käsitettä. Tutkimusaineisto koostuu kolmesta situaation käsitteen kannalta tärkeimmästä Rauhalan teoksesta. Teoreettisen tutkimuksen menetelmänä on Niiniluodon filosofinen analyysi, jonka vaiheet ovat problematisointi, eksplikointi ja argumentointi. Holistisen ihmiskäsityksen valossa elämäntilanteen käsite määrittyy moniulotteiseksi ensimmäisen persoonan näkökulmasta eletyksi elämäntilanteeksi. Elämäntilanneorientaatio laajentaa päihdetyössä vallitsevaa kapeaa sairausorientaatiota ja voi torjua päihdeongelmiin liittyvää stigmaa. Johdanto Elämäntilanteen käsite on keskeinen sosiaalityössä. Sosiaalihuoltolaki määrittelee sosiaalityön muutosta tukevaksi työksi, jonka tavoitteena on lieventää elämäntilanteen vaikeuksia (SHL 15§, 2014). Sosiaalityössä pyritään positiivisen muutoksen aikaansaamiseen asiakkaan elämäntilanteessa (Ekqvist & Kuusisto 2016). Elämäntilanteen käsitettä käytetään sosiaalityössä (esim. Ekqvist & Kuusisto 2016; Eronen 2020), mutta käsitettä ei riittävästi määritellä. Mistä puhumme, kun puhumme elämäntilanteesta? Kenen näkökulmasta tarkastelemme elämäntilannetta? Suomalainen asiasanastoja ontologiapalvelun YSO: n mukaan elämäntilanne määritellään olosuhteiksi. Määritelmä on riittämätön, joten käsitettä on tarpeen selventää. Aulikki Kananoja on nostanut elämäntilanteen käsitteen vahvuuden laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hänen mukaansa sosiaalityössä elämäntilanteen käsitteellä voidaan puhua ihmisestä ja heidän ongelmistaan leimaamatta. (Kananoja 2020a; 2020b.) Kananojan mukaan ”elämäntilanne käsitteenä koskee meitä kaikkia, se ei syrji eikä leimaa. Samalla tavalla kuin terveys myös elämäntilanne voi olla hyvä, tavallinen, huono tai vaikea.” (Kananoja 2020a; 2020b.) Huomio elämäntilanteen käsitteen vahvuudesta on tärkeä myös päihdetyön kontekstissa, jossa sen vallitsevan medikaalisen mallin mukaisesti aiemmin sosiaalisina ongelmina pidetyt artikkelit 125 päihdeongelmat käsitetään nykyisin yksilön sairaudeksi (ks. Kananoja ym. 2011, 277–278). Elämäntilanteen käsitettä on tarpeen kirkastaa päihdetyön sairausdiskurssin ja yksilökeskeisen sairausorientaation vastapainoksi. Tässä artikkelissa selvitän, miten elämäntilanteen käsite määrittyy filosofi-psykologi Lauri Rauhalan (1914-2016) holistiseen ihmiskäsitykseen kuuluvan situaation käsitteen kautta. Elämäntilanteen käsitettä on perusteltua eksplikoida Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen valossa, koska Rauhala nosti situaation eli elämäntilanteen ihmisen kehollisen ja tajunnallisen olemassaolon rinnalle (Backman 2016). Rauhala on yksi tärkeimmistä fenomenologis-hermeneuttisen filosofian ja ihmistutkimuksen suomalaisista edustajista 1900-luvulla (Backman 2015). Rauhalan mukaan ihminen on olemassa kehollisena, tajunnallisena ja elämäntilanteisena, jotka ulottuvuudet kietoutuvat ihmispersoonassa yhteen (Rauhala 1983/2017, 41, 54). Rauhalan (mt., 41) mukaan situationaalisuus on ihmisen kietoutuneisuutta todellisuuteen oman elämäntilanteensa kautta ja mukaisesti. Rauhalan mukaan situaation eli elämäntilanteen käsite on erotettava termistä olosuhteet, koska olosuhteilla tarkoitetaan reaalisesti kuvattavien, laajempien asiantilojen kokonaisuutta, kun taas elämäntilanne viittaa niihin rajatuimpiin suhteisiin, joissa yksittäisen ihmisen eksistenssi todellistuu (Rauhala 1974, 129–130). Rauhalan ihmiskäsitystä on hyödynnetty sosiaalityön tutkimuksissa (esim. Romakkaniemi 2011). Pauli Niemelän mukaan Rauhalan situationaalisuuskäsite on kuvaava sosiaalityön kannalta, koska juuri sosiaalityön keinoin vaikutetaan elämäntilanteen suotuisammaksi muuttamiseen (Niemelä 2014). Tutkimuksen ytimessä on Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen situationaalisuuden käsite, johon Rauhala perustaa myös sairauden käsitteen kritiikkinsä elämänongelmien yhteydessä. Tutkimuksen tavoitteena on kirkastaa elämäntilanteen käsitettä ja sen merkitystä päihdesosiaalityön tutkimusta ja käytäntöä varten. Pohdin rauhalalaisen eletyn elämäntilanteen käsitteen ja siitä johdetun elämäntilanneorientaation vahvuutta päihdesosiaalityön kontekstissa. ainEisto Ja mEnEtElmät Tutkimusaineisto koostuu situaation käsitteen kannalta kolmesta tärkeimmästä Rauhalan julkaisusta: Rauhalan varhaisesta teoksesta Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa (1974), keskivaiheen teoksesta Ihmiskäsitys ihmistyössä (1983/2017) ja viimeisestä teoksesta Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä (2005). Aineistoa analysoin lähiluvun keinoin. Jyrki Pöysän mukaan lähiluvussa keskitytään tarkastelemaan rajattuja kokonaisuuksia. Lähiluku tarkoittaa yksityiskohtaista ja intensiivistä aineiston lukemisen menetelmää, jonka tavoitteena on etsiä ja löytää temaattisia aineksia. Lähiluku tarkoittaa useassa vaiheessa tapahtuvaa lukemista. Lähiluku on prosessi, jossa jokainen paluu tekstin pariin tuottaa uutta tietoa, joka mahdollistaa syvenevän tulkinnan teemasta. (Pöysä 2015.) Lähiluvun periaatteiden mukaisesti olen lukenut aineistoa useaan kertaan, joka on artikkelit 126 mahdollistanut tulkintani syvenemisen rajatusta kokonaisuudesta eli situaatio/ elämäntilanne holistisessa kontekstissaan. Olen lukenut tekstiä yksityiskohdista (situaatio) sen kokonaismerkitystä kohti (holistinen konteksti). Pöysän (mt.) mukaan lähilukeminen soveltuu tutkimuksen aloitusvaiheeksi ennen siirtymistä muihin tutkimustapoihin. Tutkimukseni ollessa teoreettinen, sovelsin aineiston lähiluvun jälkeisenä tutkimusmenetelmänä Ilkka Niiniluodon filosofista analyysiä, jonka vaiheet ovat problematisointi, eksplikointi ja argumentointi (Niiniluoto 1984, 62– 63). Kuvaan seuraavaksi artikkelini etenemistä, jolloin kuvatuksi tulee myös analyysin soveltaminen ja sen vaiheiden eteneminen. Niiniluodon mukaan filosofinen ajattelu alkaa ongelmien synnyttämisestä eli problematisoinnista. Lähtökohtana voi olla mikä tahansa todellisuuteen liittyvä näkemys, jota ei ole aiemmin pidetty problemaattisena. (Mt., 62.) Johdannossa problematisoin elämäntilanteen käsitettä tullen siihen johtopäätökseen, että käsite on epämääräinen ja sitä tulee kirkastaa. Filosofisen tutkimuksen toinen vaihe Niiniluodon (mt., 63) mukaan on ongelman eksplikointi, jossa selvitetään ongelmaa ja muodostetaan siitä oma näkemys. Kolmannessa luvussa analysoin ja määrittelen Rauhalan situaation ja situationaalisuuden käsitteet ja neljännessä luvussa teen yhteenvedon eksplikaatiosta, jossa elämäntilanteen käsite määrittyy ensimmäisen persoonan näkökulmasta moniulotteiseksi eletyksi elämäntilanteeksi. Tässä luvussa hahmotan myös omaa näkemystäni, jonka teen kontekstoimalla eletyn elämäntilanteen eksplikaatiosta johdetun elämäntilanteisen lähestymistavan päihdetyön diskursseihin. Filosofisen tutkimuksen viimeisenä vaiheena Niiniluodon (1984, 63) mukaan on argumentointi. Viidennessä luvussa arvioin ja argumentoin elämäntilanneorientaatiota tarkastelemalla sitä suhteessa päihdediskurssia hallitsevaan sairausorientaatioon. Tutkimuksen mukaan eletyn elämäntilanteen käsitteen eksplikaatio voi auttaa kehittämään päihdesosiaalityöhön elämäntilanteista orientaatiota, joka laajentaa päihdetyössä vallitsevaa kapea-alaista sairausorientaatiota. ElEtty ElämäntilannE holistisEssa ihmiskäsityksEssä Miten elämäntilanteen käsite hahmottuu holistisen ihmiskäsityksen situaation ja siitä johdetun situationaalisuuden käsitteiden valossa? Rauhala kehitti ihmiskäsityksensä Edmund Husserlin (1859–1938) tietoisuuden fenomenologian ja Martin Heideggerin (1889– 1976) fundamentaaliontologian pohjalta (Backman 2015, 79–80). Holistisessa ihmiskäsityksessä kehollisuus tarkoittaa elämää toteuttavien ja ylläpitävien orgaanisten prosessien kokonaisuutta. Kehollisuus on ihmisen aineellis-orgaanisen elämän tapahtumista elimistön prosesseissa. (Rauhala 1983/2017, 38– 41.) Tajunnallisuus tarkoittaa ihmisen merkityskokemusten muodostumisen, olemassaolon ja jäsentymisen jatkuvaa prosessia. Tajunnallisuudesta Rauhala käyttää myös käsitettä mielellisyys, joka on elämyksellisen kokemuksen kokonaisuus. (Rauhala 1983/2017, 34–38.) Situationaalisuus tarkoittaa ihmisen kietoutuneisuutta todellisuuteen oman elämäntilanteensa kautta ja mukaisesti. Situaatio eli elämäntilanne koostuu erilaisista rakennetekijöistä, joihin ihmi- artikkelit 127 nen on suhteessa. (Rauhala 2005/2009, 39–42.) Rauhalan ajattelun johtoteeman kiteyttää situationaalisen säätöpiirin käsite, joka mallintaa näkemyksen ihmisestä kolmitahoisena, mutta yhtenäisenä olentona, johon kehollisen ja tajunnallisen olemisen lisäksi kuuluu situationaalisuus eli tilanteellisuus, kietoutuminen ja sijoittuminen konkreettisiin olosuhteisiin, aikaan, paikkaan, kulttuuriin, kieleen, historiaan, yhteisöön, yhteiskuntaan ja ihmissuhteisiin (Backman 2015, 74). Tässä artikkelissa situationaalisen säätöpiirin systemaattinen tarkastelu ei ole mahdollista. Rajaan tarkasteluni koskemaan situationaalisuuden käsitettä, joka kuitenkin kietoutuu kehollisuuteen ja tajunnallisuuteen. Tämän vuoksi joudun jäsentämään sitä myös holistisessa kontekstissaan osana situationaalista säätöpiiriä. Teoksessaan Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa (1974) Rauhala tarkastelee Husserlia seuraten tajunnallisuutta fenomenologisen analyysin keinoin, josta selviää, miten kokemus maailmasta konstituoituu. Rauhalan mukaan tajunnan analyysissä jää kuitenkin ”yhteys merkityssuhteiden alkulähteisiin luomatta”. (Rauhala 1974, 120.) Siksi Rauhala selvittää Heideggeria soveltaen1 eksistentiaalisen analyysin keinoin situaation eksistentiaalista valikoitumaa ja esiymmärrystä. Käsitteet ovat monitahoisia ja vaativat oman selvityksensä. Tässä yhteydessä riittää sen ymmärtäminen, että käsitteet ovat ratkaisevia sen ymmärtämisessä, että ”kullekin ihmiselle ominainen ja ainutkertainen elämäntilanne kuuluu myös olennaisesti osana ihmiseen”. (Rauhala 1974, 120.) Rauhalan mukaan on edellytettävä todellisuus eli maailma, jossa ja johon suhteutuen kehollinen ja tajunnallinen elämä ja toiminta todellistuu. Jotta koetussa maailmassa voisi olla merkityssuhteita asioista ja ihmisistä, täytyy edellyttää niiden muodostama maailma, jossa ihminen myös itse todellistuen ne kohtaa. Vaikka maailma on ihmisestä riippumatta olemassa, niin se, miten hän sitä voi ymmärtää, riippuu siitä, miten hän joutuu suhteeseen maailmaan. (Rauhala 1974, 121.) Rauhalan mukaan eksistentiaaliset valikoitumat ovat ihmisen olemassaolon ehtoja. Ne tarkoittavat elämäntilanteen peruuttamattomia rakennetekijöitä, kuten sitä, että ihminen syntyy mustatai valkoihoiseksi, omaa tietyn geenistön, tai syntyy tiettynä aikana tietyille vanhemmille. (Rauhala 1974, 123–124.) Eksistentiaaliset valikoitumat ja esiymmärtäneisyys vaikuttavat ihmisen olemassaoloon. Esimerkkeinä näistä Rauhala mainitsee perimän alttiuksineen, vamman, erityisherkkyyden ja epäsuotuisat olosuhteet, joissa voi vallita puute, turvattomuus, vihamielisyys ja hyljeksintä. Yksittäinen ihminen voi olla olemassaolossaan determinoitunut edellä mainittuihin suhteisiin, ja tällöin yksilön kohdalla esiymmärrys voi toteutua esimerkiksi turvattomuutena. (Rauhala 1974, 125–127.) Heideggerin ajattelua seuraten Rauhala luonnehtii elämäntilannetta yhtymäkohdaksi, jossa ihminen kohtaa maailman. Elämäntilanne on pelitila, jossa ihmisen kokonaisuus kehkeytyy kehollisuuden ja tajunnallisuuden suhteutuessa vastavuoroisesti siihen. (Rauhala 1974, 129– 132; 2005/2009, 39–42.) Rauhalan mukaan ”situationaalisuus tarkoittaa ihmisen olemassaoloon aina väistämättömästi artikkelit 128 kuuluvaa suhteissa olemista. Kantasanana siinä on situaatio, joka tässä tarkoittaa kaikkea sitä, mihin ihmisen tajunnallisuus ja kehollisuus voivat olla suhteessa. Nämä mainitut olemuspuolet ”sijoittuvat” situaatioonsa ja realisoivat samalla näissä suhteissaan ihmisen kokonaisuuden. Ihminen siten myös on situationaalisuutta.” (Rauhala 2009, 25.) Situaatiota on tarpeen tarkastella myös sen rakennetekijöiden eli komponenttien kautta. Rauhala jakaa elämäntilanteen rakennetekijät kohtalonomaisiin ja itsevalittaviin tekijöihin, jotka voivat olla konkreettista ja/tai ideaalista todellisuutta. (Rauhala 1983/2017, 41–47; 2005/2009, 39–42.) Yksittäisen ihmisen elämäntilanne rakentuu konkreettisesta eli aineellisesta todellisuudesta, kuten maantieteellisistä seikoista, asuinolosuhteista tai geeniperimästä. Konkreettisen todellisuuden lisäksi elämäntilanne rakentuu myös ideaalisesta, ei-aineellisesta todellisuudesta, kuten arvoista ja kielellisistä merkityssuhteista. Elämäntilanteen konkreettiset ja ideaaliset komponentit voivat olla peruuttamattomia eli kohtalonomaisia rakennetekijöitä, joihin ihminen ei ole voinut vaikuttaa, kuten luonnollisten olosuhteiden ja fysiologian säätelemiä tai kasvatuksellisia ja yhteiskunnallisia seikkoja. Osa elämäntilanteen komponenteista on yksilön omien valintojen piirissä, kuten koulutus, työ ja ystävät. (Rauhala 1983/2017, 41–47; 2005/2009, 39–42.) Elämäntilanne muodostuu useista eri rakennetekijöistä, joista osan yksilö saa syntyessään. Näissä komponenteissa on kyse eksistentiaalisesta valikoitumasta, joita yksilö ei voi muuttaa. Elämänkulun myötä hän tulee kuitenkin tietoiseksi asioista, jotka kuuluvat omaan vaikutuspiiriin. (Rauhala 1974, 129–135.) Rauhala kuvaa situaation, tajunnan ja kehon suhteutumista toisiinsa myös ehtojen kautta. Elämäntilanne on tilannesidonnaista mielekkyyttä kokevan tajunnan ehto. Tajunta puolestaan on elämäntilanteen tuntemisen ja reflektoinnin ehto. Kehollisuus on ruumiilliseen orgaaniseen aistinelimistöön sidotun tajunnan ehto, tajunta taas mielekkään eletyn kehollisuuden ehto. Elämäntilanne mahdollistaa olosuhteisiin reagoivan orgaanisen olemisen ja keho puolestaan mahdollistaa konkreettisen sijoittumisen elämäntilanteeseen. (Rauhala 1978, 10–15; Backman 2015, 93.) Holistisessa ihmiskäsityksessä elämäntilanne, keho ja tajunta ovat siis toistensa välttämättömiä ehtoja. Tämän luvun lopuksi tarkastelen lyhyesti situationaalisuuden ja sosiaalisen eroa. Jäsennystä fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen käytetään yleisesti, kun tarkastellaan ihmisen kehityksen, hyvinvoinnin tai toimintakyvyn ulottuvuuksia (Niemelä 2014, 13). Miksi situationaalisuus (eikä sosiaalinen) on Rauhalalle ihmisen kolmas ontologinen ulottuvuus? Myös Niemelä (2014) on kysynyt, onko situationaalisuus ontologinen käsite, ja mikä erottaa situationaalisen ja sosiaalisen käsitteet? Kysymykset ovat laajoja. Tässä yhteydessä teen ainoastaan alustavan huomion käsitteiden perustavasta erosta. Käytän sosiaalisen käsitettä Niemelän (mt.) määrittelemällä tavalla, koska hänelle sosiaalinen on ihmisen ontologinen ulottuvuus2. Näkemykseni mukaan situationaalisuuden ja sosiaalisen käsitteiden lähtökohtainen ero kiteytyy molempia käsitteitä luonnehtivaan suh- artikkelit 129 teissa olemiseen. Sosiaalisen käsite viittaa ainoastaan ihmissuhteisiin ja ihmisvuorovaikutukseen (Niemelä 2014, 8, 82, 84–85, 143) toisin kuin situationaalisuus, joka viittaa myös monitahoisiin todellisuussuhteisiin. Rauhalan (2005/2009, 39) mukaan elämäntilanteen rakennetekijöinä ovat ihmissuhteet, mutta myös esimerkiksi geeniperimä alttiuksineen, virukset ja luonnonkatastrofit. Rauhalan (1974, 127) mukaan ”ihminen todellistuu suhteissa maailmaan (…) valoon (…) esineellisyyteen, toisiin ihmisiin, arvoihin jne.” eli ”situationaalisuudella tarkoitetaan kaikkea sitä, mihin ihmisen kehollisuus ja tajunnallisuus ovat suhteessa.” (Rauhala 1990, 40).”Osa situaation rakennetta on kulttuuria, mutta siihen kuuluu myös luonnon olosuhteita, toisia ihmisiä (…) siten situationaalisuuskin on monimuotoista” (Rauhala 2005/2009, 39). Rauhalan mukaan ”nämä suhteet ratkaisevat, millainen hänestä ihmisenä tulee. Ihminen konstituoituu näin alusta alkaen suhteessa muuhun olevaiseen.” (Rauhala 2005/2009, 49.) Rauhala toteaa, että ”elämäntilanne ei ole jotakin ihmisen ulkopuolista, joka tulisi mukaan vasta sitten, kun keho ja tajunta ovat jo olemassa ja alkaisi sitten kausaalisesti vaikuttamaan niihin. Elämäntilanne on yhtä alkuperäistä kuin kehollisuus ja tajunnallisuus. (Rauhala 1990, 40.) Kun sosiaalinen viittaa ainoastaan sosiaalisen todellisuuden suhteissa olemiseen, situationaalisuus puolestaan viittaa suhteissa olemiseen myös ei-sosiaaliseen todellisuuteen. Elämäntilanne on ihmisen kolmas ontologinen ulottuvuus, koska se on yhtä alkuperäinen tai perustava kuin kehollisuus ja tajunnallisuus. Sosiaalinen viittaa ainoastaan ihmissuhteisiin ja ihmisvuorovaikutukseen, eikä sosiaalisen käsite tavoita muita todellisuussuhteen muotoja. Situationaalisuus puolestaan viittaa ihmisen monitahoiseen todellisuussuhteissa olemiseen elämäntilanteensa kautta. Edelliset sitaatit myös osoittavat, että sosiaalinen on olemassa kietoutuen elämäntilanteen moninaisiin rakennetekijöihin. Situationaalisuus viittaa monitahoisiin ihmisen todellisuussuhteisiin pitäen sisällään myös sosiaalisen, joten se on Rauhalan ihmiskäsityksessä sosiaalista perustavampi. ElämäntilannEoriEntaatio Ja sairausoriEntaatio päihdEtyössä Holistisen ihmiskäsityksen situaation käsitteen valossa tarkasteltuna elämäntilanteen käsite määrittyy moniulotteiseksi ensimmäisen persoonan näkökulmasta eletyksi elämäntilanteeksi. Elämäntilanteella on aina kehollinen ja tajunnallinen sekä myös ajallinen ulottuvuus elämänhistoriallisena ja tulevaisuuteen suuntautumisen merkityksessä, koska persoonan kokonaisuus kehkeytyy ajallisuudessa (Rauhala 1974, 69, 109, 131). Kananojan huomio elämäntilanteen käsitteen vahvuudesta on tärkeä myös päihdesosiaalityössä. Aiemmin sosiaalisina ongelmina pidetyt päihdeongelmat (Kananoja ym. 2011, 277–278) oletetaan nykyään yksilön sairaudeksi. Miten päihdesosiaalityön tulisi suhtautua päihteiden ongelmakäytön selittämiseen yksilön sairautena? Sairausajattelun myötä sosiaalinen näkökulma on vaarassa kadota päihdetyöstä, mikä on päihdeongelman kokonaisvaltaisuuden kannalta huono asia (Härkönen & Orjasniemi 2017). Sosiaalisen puo- artikkelit 130 lustamisessa elämäntilanteen käsite on olennainen, koska se painottaa laajemman eletyn elämäntilanteen merkitystä päihdeongelman ymmärtämisessä sen sijaan, että päihdeongelma ymmärrettäisiin yksilötason ongelmana. Omaa näkemystäni varten on tarpeen kuvata lyhyesti Rauhalan itsensä esittämää sairausorientaation ja sairauden käsitteen kritiikkiä. Rauhalan mukaan psyykkisten ongelmien sairausorientaatio sai alkunsa 1800-luvun lopussa, jolloin psykiatri Kraepelin (1896) yhdisti ihmisen mielelliset epäsuotuisat kokemukset (Kraepelinin käsittein mielitaudit) ja keholliset virhetoiminnot (somaattiset sairaudet) yhdeksi sairauksien ryhmäksi, jonka tutkimus ja sovellus kuuluvat lääketieteelle. Psyykkisten ongelmien sairausorientaation näkemykselle oli aikanaan tieteellistä oikeutusta, koska muu ihmisen tutkimus oli vielä kehittymätöntä. Vallitsi yleinen usko, että psyykkiset häiriöt ovat pahojen henkien aiheuttamia. Siksi toiveelle, että ne Kraepelinin teoriassa saisivat realistisemman käsittelyn, oli olemassa tilausta. Sairausorientaatio psyykkisiä häiriöitä kuvaavana yleistyi maailmanlaajuiseksi orientaatioksi. (Rauhala 1998/2009, 24.) Psyykkisten ongelmien kaltaisten ilmiöiden sairauslähtöisyyden sijaan Rauhala kehittää lähestymistapaa, joka hylkää sairauspuheen. Sairauden käsite sopii kuvaamaan elimistön virhetoimintoja, mutta ei psyykkisiä merkitysluonteisia ongelmia, koska ”merkitykset eivät voi koskaan sairastua. Ne eivät voi olla terveitä eivätkä sairaita. Niitä ei voi hoitaa kuten somaattisia sairauksia” vaan niitä muokataan ”siten, että ne olisivat autettavan omaa elämäntilannetta sekä maailmaa yleensä paremmin vastaavia.” (Rauhala 1998/2009, 250.) Rauhalan mukaan ”merkityksiä maailmankuvassa ei (…) voi lääkityksin hoitaa (…) aivoja voidaan hoitaa, ja jos ne ovat sairaat, on mielekästä niitä hoitaa, jotta ne voisivat paremmin suorittaa osuutensa merkitysten muodostuksessa.” (Mt., 249.) Sairaat aivot ja niiden hoito tässä yhteydessä tarkoittavat esimerkiksi aivoverenkiertohäiriöitä ja niiden hoitoa. Rauhala (1998/2009, 245) kritisoi psyykkisten häiriöiden diagnosoimista taudeiksi, koska hänen mukaansa psyykkisissä häiriöissä on kyse subjektiivisen maailmankuvan epäsuotuisuudesta, joka puolestaan juontaa elämäntilanteesta. (Mt., 248–255; Rauhala 2000, 2.) Rauhala jättää sairauden käsitteen kuvaamaan kehon elimellisiä virhetiloja ja painottaa sitä, että sairauden käsite ei ole sopiva kuvaamaan tajunnan psyykkisen ulottuvuuden häiriötiloja, koska niissä on kyse merkityskokemuksista, jotka voivat olla vääristyneitä, mutta jotka eivät voi sairastua kuten elimet. Rauhalan mukaan psyykkisiin ongelmiin sairauslähtöisesti orientoiduttaessa elämäntilannetta ei ole käsitetty ihmisen kokonaisuuteen lähtökohtaisesti kuuluvaksi, vaikka suhteet elämäntilanteen rakennetekijöihin ovat persoonan kokonaisuuden hyväja huono-oloisuudessa aivan yhtä olennaisia kuin tajunnallisuuden ja kehollisuuden tilat. Ihminen on suhteissa muun muassa geeneihin, viruksiin, ihmisiin, työhön ja arvoihin, ja näissä suhteissa kuvastuu myös persoonan kokonaisuuden hyvä ja huono-oloisuus. (Rauhala 1998/2009, 252–253.) Rauhalan mukaan elämäntilanteen epäsuotuisat sosiaaliset seikat artikkelit 131 (työttömyys, työpaikkojen huonot olosuhteet, köyhyys) eivät ole tauteja, eikä niitä korjata sairausteorioilla (Rauhala 1983/2017, 137–142). Rauhalan orientaatiossa yläkäsitteenä on persoonan hyvä/huono olemassaolo, jonka alle muut olemisulottuvuudet asettuvat. Kehollisuuden osalta olemassaolon hyvyys/huonous on terveyttä/sairautta. Tajunnallisuuden suhteen olemassaolon hyvyys/huonous on subjektiivisen maailmankuvan suotuisuutta/epäsuotuisuutta. Hyvää/huonoa olemassaoloa elämäntilanteisuuden suhteen Rauhala kuvaa ongelmattomiksi/ongelmallisiksi suhteiksi elämäntilanteessa. (Rauhala 1998/2009, 250–254.) Näkemykseni mukaan eletyn elämäntilanteen eksplikaatiosta voidaan johtaa elämäntilanneorientaatio eli lähestymistapa, jonka avulla voin liittää tutkimukseni päihdetyön diskursseihin. Rauhalalaiseen eletyn elämäntilanteen käsitteeseen sekä edellä tarkasteltuun sairausorientaation kritiikkiin nojautuen hahmotan elämäntilanneorientaation3, vaihtoehtoisena lähestymistapana vallitsevalle sairausajattelulle eli sairausorientaatiolle, jossa päihteiden ongelmakäyttö redusoidaan yksilön sairaudeksi. Viitatessani päihteiden ongelmakäyttöön käytän käsitteitä päihdeongelma ja päihderiippuvuus synonyymeinä. Päihdeongelman käsite on perusteltu tässä tutkimuksessa, jossa päihteiden ongelmakäyttöä tarkastellaan ensimmäisen persoonan näkökulmasta, josta käsin tarkasteltuna minkäänlaista päihdeongelmaa ei ole olemassa, ellei yksilö itse edes jonkinasteisesti miellä tilannettaan ongelmalliseksi suhteessa päihteiden käyttöönsä. Määrittelen elämäntilanneorientaation seuraavasti. Elämäntilanteisesti yksilön päihdeongelmaan orientoiduttaessa lähtökohtana on ihmisen eletty elämäntilanne. Elämäntilanneorientaatiossa päihdeongelman ymmärretään kehkeytyvän yksilön moniulotteisessa, ajallisessa, kehollisessa ja koetussa elämäntilanteessa. Elämäntilanneorientaatiossa päihdeongelmaa ei voida pelkistää yksilötason ongelmaksi ja yksilön sairaudeksi. Sairausorientaatiossa vallitsevan biomedikaalisen lähestymistavan mukaisesti jo lähtökohtaisesti päihdeongelmassa oletetaan olevan kyse yksilön sairaudesta, joka on lääketieteellisesti hoidettavissa. Sairausorientaatiossa yksilön ongelmien taustalta etsitään sairautta, joka diagnosoidaan tautiluetteloiden kriteereillä, ja joka löytyessään selittää ongelmat ja oireet. Sairausorientaatiossa ongelman painopiste on ongelmallisesti kokevassa tai poikkeavasti käyttäytyvässä yksilössä. Kansainvälisellä tutkimuskentällä päihdeongelmaa selitetään useilla erilaisilla ja kilpailevilla selitysmalleilla. Yleisimpiä selitysmalleja ovat niin sanottu moraalimalli ja sairausmalli (joihin palaan myöhemmin), erilaiset psykologiset ja kognitiiviset (esim. oppimista tai motivaatiota korostavat) mallit ja sosiaalisia sekä yhteiskunnallisia tekijöitä korostavat mallit. (Kuoppasalmi ym. 2017; Hyytiä 2018; Kuusisto 2020; Uusitalo 2021.) Näitä teorioita ei voida tässä yhteydessä käsitellä tarkemmin. Tässä tutkimuksessa riittänee tieto siitä, että päihdediskursseissa usein vastakkain asettuvat niin sanottu aivosairausmalli ja muut mallit (Uusitalo 2021). Seuraavassa pohdinnassa rajaan tarkasteluni aivosairausmalliin, joka tässä edustaa sairausorientaatiota. artikkelit 138 nostiset kriteerit ovat 1. Voimakas halu tai pakonomainen tarve käyttää alkoholia. 2. Heikentynyt kyky hallita juomisen aloittamista, lopettamista ja käytettyjä määriä. 3. Vieroitusoireita käytön loputtua tai vähennyttyä. 4. Kyky sietää alkoholia (toleranssi) kasvanut. 5. Muut mielihyvän lähteet tai kiinnostuksen kohteet jäävät sivuun, aika menee alkoholinkäyttöön ja käytön vaikutuksista toipumiseen. 6. Alkoholinkäyttö jatkuu haitoista huolimatta. Jos vähintään kolme em. kohdista täytyy yhdessä vähintään kuukauden aikana, voidaan henkilölle asettaa diagnoosi F 10.2. kirJallisuus Backman, Jussi (2009) Lauri Rauhala ihmisen ainutkertaisuuden ajattelijana. Teoksessa Lauri Rauhala. Henkinen ihminen. Helsinki: Gaudeamus, 299–343. Backman, Jussi (2015) Situationaalinen säätöpiiri: Rauhalan filosofinen kädenjälki. Teoksessa Virpi Tökkäri (toim.) Kokemuksen tutkimus V: Lauri Rauhala 100 vuotta. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus, 73–103. Backman, Jussi (2016) Lauri Rauhala (1914– 2016). Muistokirjoitus. Filosofia.fi. https:// filosofia.fi/node/7195 Luettu 2.2.2021. Bergström, Tomi (2020) Näkökulma laajenee, mielenterveysstigma vähenee. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 57 (1), 69–71. https://doi.org/10.23990/sa.88700 Ekqvist, Eeva & Kuusisto, Katja (2016) Aikuissosiaalityön asiakkaiden kokemus asiakkuuden vaikutuksesta elämäntilanteen muutokseen. Yhteiskuntapolitiikka 81 (6), 655–669. Eronen, Eija. M. (2020) ”Kaikki jäi pois – oma aika äitien vertaisryhmässä.” Janus 28 (4), 341–356. https://doi.org/10.30668/ janus.66701 Finto Suomalainen asiasanastoja ontologiapalvelu YSO https://finto.fi/yso/fi/page/ p13126 Luettu 5.11.2021. Goffman Erwing (1963) Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. New York: Simon & Schuster, Inc. Heather, Nick & Best, David & Kawalek, Anna & Field, Matt & Lewis, Marc & Rotgers, Frederick & Reinout W. Wiers & Heim, Derek (2018) Challening the brain disease model of addiction: European Launch of the Addiction Theory Network. Addiction Research & Theory 26 (4), 249–255. https://doi.org/10.1080/16066 359.2017.1399659 Honkasilta, Juho (2016) Voices behind and beyond the label. The master narrative of ADHD (de)constructed by diagnosed children and their parents. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 553. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Hyytiä, Petri (2018) Addiktion neurobiologia. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 134 (20), 2031–2038. https://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/305733/ duo14556.pdf?sequence=1 Luettu 23.4.2022. Härkönen, Tero & Orjasniemi, Tarja (2017) Päihdesosiaalityö: katoavaa osaamista? Tiimi 5, 121–124. https://a-klinikkasaatio.fi/ sites/default/files/2020-01/tiimi517.pdf Luettu 9.11.2021. Kananoja, Aulikki & Lähteinen, Martti & Marjamäki, Pirjo (2011) Sosiaalityön käsikirja. Helsinki: Tietosanoma. Kananoja, Aulikki (2020a) Kaikilla on elämäntilanne. Talentia-lehti. https://www.talentia-lehti.fi/kaikilla-onelamantilanne/ Luettu 9.11.2021. Kananoja Aulikki (2020b) Ihminen on nähtävä elämäntilanteessa. Talentia-lehti. https://www.talentia-lehti.fi/ihminenon-nahtava-elamantilanteessa/ Luettu 9.11.2021. Klingeman, Harald (2020) Successes and failures in treatment of substance abuse: Treatment system perspectives and lessons from the European continent. Nordic Studies on Alcohol and Drugs 37 (4), 323–337. https:// doi.org/10.1177/1455072520941977 Korkeila, Jyrki (2015) Mielenterveyspalvelujen rakenteita korjaamalla parempaa hoitoa ja vähemmän häpeäleimaa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 131 (6), 563–564. Kuoppasalmi, Kimmo & Heinälä Pekka & Lönnqvist, Jouko (2017) Päihdehäiriöt. Teoksessa Jouko Lönnqvist, Markus Henriksson, Mauri Marttunen & Timo Partonen (toim.) Psykiatria. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 491–559. Kuusisto, Katja (2020) Riippuvuus. Päivitetty julkaisu päihdelinkissä. Alkuperäinen julkaisu Koski-Jännes Anja (2005) https:// artikkelit 139 paihdelinkki.fi/fi/tietopankki/tietoiskut/mielenterveys/riippuvuus Luettu 9.11.2021. Leshner, Alan. I. (1997) Addiction Is a Brain Disease, and It Matters. Science 278 (5335), 45–47. https://doi.org/10.1126/science.278.5335.45 Malla, Ashok & Joober, Ridha & Garcia Amparo (2015) Mental illness is like any other medical illness: a critical examination of the statement and its impact on patient care and society. Journal of psychiatry & neuroscience: JPN 40 (3), 47–50. https://doi. org/10.1503/jpn.150099 Matthews, Steve & Dwyer, Robyn & Snoek, Anke (2017) Stigma and Self-Stigma in Addiction. Bioethical Inquiry 14, 275– 286. https://doi.org/10.1007/s11673017-9784-y Meurk, Carla & Carter, Adrian & Partridge, Brad & Lucke, Jayne & Hall, Wayne (2014) How is acceptance of the brain disease model of addiction related to Australians’ attitudes towards addicted individuals and treatments for addiction BMC Psychiatry 14 (373), 1–10. https://doi.org/10.1186/ s12888-014-0373-x Niemelä, Pauli (2014) Systemaattinen metodi ilmiöiden tarkastelussa – esimerkkinä systemaattinen ihmiskäsitys. Janus 22 (4), 361–371. Niemelä, Pauli (2014) Systemaattinen ihmiskäsitys. Ihminen järjestelmänä: rakenne (33) ja toiminta (3 X 3). Tallinna: United Press Global. Niiniluoto, Ilkka (1984) Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava. Pickard, Hanna (2017) Responsibility without Blame for Addiction. Neuroethics 10, 169–180. https://doi.org/10.1007/ s12152-016-9295-2 Pennonen, Marjo & Koski-Jännes, Anja (2010) Päihdealan ammattilaisten käsityksiä aineriippuvuuksista. Janus 18 (3), 208–224. Pöysä, Jyrki (2015) Lähiluvun tieto. Näkökulmia kirjoitetun muistelukerronnan tutkimukseen. Joensuu: SKTS. Rauhala, Lauri (1974) Psyykkinen häiriö ja psykoterapia filosofisen analyysin valossa. Helsinki: Weilin+Göös. Rauhala, Lauri (1978) Ihmistutkimuksesta eksistentiaalisen fenomenologian valossa. Helsingin yliopiston Psykologian laitoksen Soveltavan psykologian osaston tutkimuksia 3/1978. Helsinki: Helsingin yliopisto. Rauhala, Lauri (1983/2017) Ihmiskäsitys ihmistyössä. Helsinki: Gaudeamus. Rauhala, Lauri (1990) Humanistinen psykologia. Helsinki: Yliopistopaino. Rauhala, Lauri (1998/2009) Ihmisen ainutlaatuisuus. Teoksessa Lauri Rauhala (2009). Henkinen ihminen. Helsinki: Gaudeamus. Rauhala, Lauri (2005/2009) Ihminen kulttuurissa – kulttuuri ihmisessä. Helsinki: Gaudeamus. Rikala, Sanna (2013) Työssä uupuvat naiset ja masennus. Sukupuolentutkimuksen väitöskirja. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1334. Tampere: Tampereen yliopisto. Romakkaniemi, Marjo (2011) Masennus. Tutkimus kuntoutumisen kertomusten rakentumisesta. Rovaniemi: Lapin yliopisto. Ruuska, Antti & Sulkunen, Pekka (2013) Addiktiosairaus ja moraali. Lääketieteellisen alkoholiajattelun kehitys. Teoksessa Tuukka Tammi & Pauliina Raento (toim.) Addiktioyhteiskunta. Riippuvuus aikamme ilmiönä. Helsinki: Gaudeamus, 28–50. Selin, Jani (2010) Lääketiede, huumeriippuvuus ja huumeriippuvuuden hoito Suomessa 1965-2005. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 47 (4), 250–265. Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301 https:// finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20141301 Luettu 9.11.2021. Tautiluokitus ICD10 (2011) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/80324/15 c30d65-2b96-41d7-aca8-1a05aa8a0a19. pdf?sequence=1&isAllowed=y Luettu 9.11.2021. Trujols, Joan (2015) The brain disease model of addiction: challenging or reinforcing stigma? https://www. thelancet.com/action/showPdf?pii =S2215-0366%2815%2900050-4 Luettu 23.4.2022. Uusitalo, Susanne (2021) Eettisiä näkökulmia päihderiippuvuudesta toipumisen tutkimukseen ja sen vaikutuksiin. niin & näin 2 (21), 105–115. Wiens, Thomas & Walker, Lawrence (2014) The chronic disease concept of addiction: Helpful or harmful? Addiction Research & Theory 23 (4), 309–321. https://doi. org/10.3109/16066359.2014.987760