Jukolan veljekset maallikkopsykiatrin vastaanotolla : ADHD-nimike ja muut tarttuvat diagnoosit Seitsemän veljeksen nykyluennassa

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC-ND 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/ Jukolan veljekset maallikkopsykiatrin vastaanotolla : ADHD-nimike ja muut tarttuvat diagnoosit Seitsemän veljeksen nykyluennassa © 2022 Kulttuurintutkimus Published version Tanskanen, Jani Tanskanen, J. (2022). Jukolan veljekset maallikkopsykiatrin vastaanotolla : ADHD-nimike ja muut tarttuvat diagnoosit Seitsemän veljeksen nykyluennassa. Kulttuurintutkimus, 39(1), 3-17. https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/view/109496 2022 TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLA KULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 3 Jukolan veljekset maallikkopsykiatrin vastaanotolla ADHD-nimike ja muut tarttuvat diagnoosit Seitsemän veljeksen nykyluennassa Helsingin Sanomien julkaisemassa tietokirjassa Seitsemän miestä (2005) esitetään psykiatrisia diagnooseja Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870) kuvatuista henkilöistä. Tällainen diagnosoimisen tapa osallistuu kulttuurin diagnostisoitumisen prosessiin – siihen, että spesifit diagnoosinimikkeet saavat yhä keskeisemmän sijan kulttuurissa. Analysoin teokseen kirjattuja diagnosointeja kulttuurisen mielenterveystutkimuksen näkökulmasta. Jani Tanskanen ”Vaahteramäen Eemeli on hyvä esimerkki ADHD-lapsesta” (Aarnio 2014); ”Kaunotar ja hirviö -sadun hirviö kärsii masennuksesta – ja voiko häntä syyttää siitä” (Hopi 2016); ”Kirjoissa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia sekä Muumilaakson Marraskuu tavataan Vilijonkka, joka alkaa kärsiä paniikkihäiriöistä” (Pulakka 2014). Psykiatriset diagnoosit ovat lääketieteen piirissä kehitettyjä ja ihmisten auttamiseen tarkoitettuja taudinmääritteitä, ja virallisen diagnoosin voi antaa vain lääkäri. Diagnostinen sanasto on kuitenkin levinnyt arkipuheeseen, taiteeseen ja viihteeseen sekä ihmisten tapoihin ymmärtää itseään ja muita (Brinkmann 2016, 7, 31, 80). Esimerkiksi kirjailijat kirjoittavat saamistaan diagnooseista (esim. Hurme 2012; Storgård 2013; Vanhatalo 2016), tutkijat ja tietokirjailijat kiistelevät kuolleiden kirjailijoiden saamista diagnooseista (esim. Salokangas 2012; Sinnemäki 2011) ja suurvaltajohtajista sekä historiallisista henkilöistä esitetään diagnostisia spekulaatioita (ks. Halttunen-Riikonen & Ovaska 2017; TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLAKULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 4 Martin-Joy 2020; Saarikoski 2017). Jopa fiktiivisiä henkilöitä on alettu diagnosoida yhä enemmän mediassa ja tietokirjallisuudessa (esim. Aarnio 2014; Hopi 2016; Kuosmanen 2018; Malmberg 2005; Paalimäki 2016; Pulakka 2014; Sinkkonen 1995), mikä on nähtävissä ylle poimimissani lainauksissa koti maisista tiedotusvälineistä. Psykiatristen diagnoosien siirtymistä yhä keskeisemmäksi osaksi muuta kulttuuria kutsutaan kulttuurin diagnostisoitumiseksi tai diagnosoitumiseksi (Jäntti ym. 2019b, 329, 330, 334; Kinnunen 2020, 99, 139). Ilmiö on likeisessä yhteydessä kulttuurin ja yhteiskunnan yleiseen medikalisaatioon eli lääketieteellistymiseen, sekä psykiatrisoitumiseen (ks. Conrad 2007; N. Rose 2007; 2019). Kyse on siitä, että yhä useampia elämän ja jopa fiktiivisesti kuvatun elämän osa-alueita lähestytään patologisoiden eli näkemällä ne sairauksina tai häiriöinä (Brinkmann 2016, 90; Conrad 2007, 148–149). Lisäksi käyttäytymistä ja kokemuksia hahmotetaan spesifien sairausmallien ja -nimikkeiden kautta (McGann 2011, 341; Rosenberg 2002). Kriittisestä näkökulmasta käsitys normaalista kaventuu, kun erilaisia maailmassa olemisen tapoja patologisoidaan (Heath 2010, 66). Mielenterveys ja sen ongelmat ovat yleisemmällä tasolla kiinnostaneet viime vuosina monien humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoita (esim. Jäntti ym. 2019a). Kuitenkaan sitä, miten mediassa ja kulttuurituotteissa diagnosoidaan fiktiivisiä henkilöhahmoja, ei tietääkseni ole tutkittu. Kulttuurin diagnostisoitumista koskeva tutkimus ylipäätään on usein fokusoitunut todellisten ihmisten ja diagnoosien väliseen suhteeseen (esim. Kulmala 2006; McGann 2011; N. Rose 2019). Tässä artikkelissa reagoin tuohon tutkimusaukkoon ja havainnollistan kulttuurin diagnostisoitumisen ilmiötä analysoimalla toimittaja Ilkka Malmbergin humoristista tietokirjaa Seitsemän miestä (2005). Se on Malmbergin kirjoittamiin ja Helsingin Sanomissa julkaistuihin haastatteluihin perustuva Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen (1870) uudelleenluenta, jossa muun muassa esitetään psykiatrisia diagnooseja Kiven henkilöhahmoista. Alkuperäiset Helsingin Sanomien haastattelut ilmestyivät kustakin Jukolan veljeksestä Aleksis Kiven päivänä vuosina 1999–2005. Kiven Seitsemän veljestä on suomalaisille erityisen merkityksellinen, ja sen erilaisista tulkinnoista elää voimakas traditio. Tulkinnat ovat ajallisesti latautuneita, ja onkin kiinnostavaa, että 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä Seitsemää veljestä on käsitelty maan laajalevikkisimmässä sanomalehdessä ja sen julkaisemassa tietokirjassa diagnostisin sanoin. Myös sillä on merkitystä, miten mediassa neuvotellaan normaalin ja epänormaalin sekä terveen ja sairaan rajoista ( Järvi 2011; Torkkola & Mäki-Kuutti 2011), kuten myös sillä, miten mediassa puhutaan mielenterveyden ongelmista (Cross 2010; Philo 1996; D. Rose 1998; Wahl 1995). Media voi esimerkiksi sekä purkaa että vahvistaa mielenterveysongelmiin liittyviä stigmoja ja stereotypioita. Analysoin, miten Malmbergin Seitsemässä miehessä käytetään psykiatrisia diagnooseja. Tutkimukseni edustaa kulttuurista mielenterveystutkimusta (ks. Jäntti ym. 2019a) ja kulttuuriteoreettisesti orientoitunutta kirjallisuudentutkimusta, joka toimii mediatutkimuksen ja nykykulttuurin tutkimuksen rajapinnoilla. Menetelmänä on kulttuurinen tekstintutkimus, joka kiinnittää huomiota diskursiiviseen valtaan ja diskurssien kykyyn muotoilla käsityksiä todellisuudesta (ks. Lehtonen 2000, 6–71). Esimerkiksi kulttuurin diagnostisoituminen ilmenee diskursiivisena ilmiönä paitsi kielen ilmitasolla myös erilaisten ajattelemisen tapojen leviämisenä. Muun muassa tietyt sairauskäsitykset ja -selitykset vakiintuvat kulttuurin diagnostisoituessa. TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLA KULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 5 Lähtökohtana kulttuurin diagnostisoituminen Kulttuurin diagnostisoituminen on ajankohtainen muttei historiaton ilmiö. Michel Foucault (2005, 232) kirjoitti jo 1960-luvulla psykiatrian leviämisestä tieteenalan piiristä muille osa-alueille, ja psykoanalyyttisen käsitteistön sekä ajattelun leviämistä ranskalaiseen yhteiskuntaan on tutkittu varhain ( Moscovici 2008). Suomessakin mielenterveysongelmat puhuttivat jo 1870-luvun lehdistössä, ja tavalliset ihmiset hakivat lääketieteellisiä selityksiä elämänsä ongelmiin sanomalehden ”lääkäri vastaa” -jutuissa jo vuonna 1899 (Ahlbeck ym. 2015, 9; Halmesvirta 2019, 140). Nelisenkymmentä vuotta sitten Hannu Räty (1981, 1) aloitti tutkielmansa mielenterveysaiheista 1970-luvun sanomalehdistössä tavalla, joka sopisi tähänkin päivään: ”Mielenterveydestä puhutaan nykyään paljon.” Diagnoosit eivät siis ole tulleet osaksi nykykulttuuria äkisti, vaan pitkän, monivaiheisen prosessin myötä. Itse diagnoosinimikkeiden määrä on moninkertaistunut. Siinä missä vielä 1800-luvun alussa keskeisiä mielenhäiriöihin viittaavia nimityksiä olivat oikeastaan vain mania, melankolia ja sekavuustiloihin viitannut frenetis, nyt puhutaan useista sadoista diagnoosinimikkeistä (Brinkmann 2016, 11; Jäntti 2012, 39; Pietikäinen 2013, 109–113, 392–393). Määrät ovat kohonneet erityisesti virallisissa tautiluokituksissa (DSM: Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders ja ICD: International Statistical Classification of Diseases). Amerikan psykiatrisen yhdistyksen ensimmäisessä DSM-I-luokituksessa (1952) diagnoosinimikkeitä oli 128, ja saman luokituksen viidennessä DSM-5-versiossa (2013) nimikkeitä on jo 256 (Heath 2010, 66; Pietikäinen & Myllykangas 2017, 329).1 Puhutaankin diagnostisesta ekspansionismista (N. Rose 2019, 171). Osaa uusista diagnoosinimikkeistä on pidetty ongelmallisina, sillä niiden on katsottu hahmottavan patologiseksi sellaistakin käyttäytymistä, jota tulisi pitää normaalina (Brinkmann 2016; Busfield 2011; Frances 2013; Conrad 2007; N. Rose 2006; Wakefield 2010).2 Esimerkiksi diagnoosinimikkeiden sosiaalinen fobia ja sosiaalinen ahdistushäiriö on nähty patologisoivan ujoutta, jota voitaisiin pitää ennemmin luonteenpiirteenä kuin häiriönä (esim. Lane 2007). Kuitenkin puhe ujouden patologisoimisesta voi loukata niitä, jotka kärsivät vakavista sosiaalista peloista ja kokevat lääketieteellisen diagnoosin legitimoivan pelkojen elämää haittaavaa vaikutusta. Kriittinen keskustelu joka tapauksessa on vil - kasta, ja samantapaista debattia on käyty masennusdiagnoosin yleistymisestä. On esimerkiksi muistutettu, että aiemmin masennusta ei pidetty omana häiriönään vaan oireena muiden joukossa (Hautamäki 2007; Helén 2007, 107). On myös puhuttu ylidiagnosoinnista ja terveyden paradoksista eli siitä, että olemme terveempiä kuin koskaan, mutta samanaikaisesti meitä pidetään hanakasti sairaina ja hoidetaan useammin kuin ennen (Barsky 1988; Welch, Schwarts & Woloshin 2011). Näitä ilmiöitä on osaltaan selitetty lääketeollisuuden voitontavoitteluun liittyvällä intressillä saada ihmiset pitämään itseään ja muita sairaina (Conrad 1975, 14–15; Healy 2012; Lääkäriliitto 2019, 3). Vaikka diagnostiikka ja julkinen diagnostinen puhe ovat aikojen saatossa muuttuneet, diagnooseilla tehdään yhä eronteko terveen ja sairaan välillä, samoin kuin normaalin ja epänormaalin välillä (Jutel 2011, 4). Puhutaan myös normaalin ja patologisen välisestä eronteosta, jonka on katsottu muotoutuneen modernin lääketieteen peruslähtökohdaksi 1800-luvulla (Canguilheim 1966; Helén 2016, 94). Tässä lääketieteellisessä mielessä normaali ei ole vain kuvaileva, vaan myös arvottava käsite (Jauho 2003, 46). Toisin sanottuna normaali on saanut normatiivisen, siis ohjeellisen ja kehottavan, ulottuvuuden, ja se asettuu terveyden sijaan sairauden ja patologisen vastakohdaksi (Helén 2016, 93– TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLAKULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 6 109). Tässä artikkelissa puhunkin normaalin alueesta eli siitä, millainen käyttäytyminen ja millaiset tunteet katsotaan normaaleiksi, terveiksi ja tavoiteltaviksi (vrt. Hall 1999, 251; Heath 2010, 66; Niiniluoto 1987, 27–28). Tutkimani tapa esittää kaunokirjallisista henkilöhahmoista diagnooseja on lopulta vain yksi kulttuurin diagnostisoitumisen muodoista. Tällä muodolla on myös historiansa; esimerkiksi jo Sigmund Freud (1999a, 227; 1999b, 7) käsitteli 1800ja 1900-lukujen taitteessa esimerkiksi William Shakespearen Hamletia psykiatris-diagnostisella kielellä. Niin ikään Kiven henkilöhahmoja on käsitelty psykiatrisesta näkökulmasta jo pitkään. Kiven henkilöhahmojen aiempi patologisointi Kiven teokset ovat askarruttaneet psykologisessa ja psykiatrisessa mielessä jo ennen Malmbergin artikkelisarjaa ja kirjaa, joskin näkyvämmin psykobiografian eli Kiven henkilön kuin hänen kuvaamiensa henkilöiden näkökulmasta (esim. Achté 1982; Elo 1950; Saarnio 1947). Kivi oli oman aikansa mielenterveyspotilas, jota hoidettiin Uudella klinikalla ja Lapinlahden mielisairaalassa (Sihvo 2002, 293–310). Henkilöhistoria osaltaan selittää hänen tuotannostaan esitettyjä psykiatrisia tulkintoja, sillä Kiven teoksissa on haluttu nähdä jotain hänestä itsestään. Kiven persoonalla onkin selitetty Kiven tuotantoa ja vastaa - vasti Kiven tuotannolla Kiven persoonaa (Sepänmaa 1984). Lisäksi on huomioitu, että Kiven tuotannossa esiintyy runsaasti mielenterveysongelmia muttei ruumiillisia sairauksia lainkaan (Achté 1982, 190; Elo 1950, 367). Kiven teoksista ei siis ole perusteetonta esittää psykiatrisia ja psykologisia tulkintoja, mutta niiden rakentumisen ja merkityksellistymisen tavat ovat kulttuurisen mielenterveystutkimuksen näkökulmasta kiinnostavia. Ensimmäinen systemaattinen ja laaja yritys luonnehtia Kiveä ja tämän tuotantoa psykotieteiden näkökulmasta on turkulaisen opettajan Paavo E. S. Elon väitöskirja Aleksis Kiven persoonallisuus (1950), jossa Elo pyrkii rekonstruoimaan käsitystä Kiven persoonasta kirjeiden, tuotannon, aikalaisten lausuntojen ja elämäkerrallisten tietojen valossa. Elo (1950, 367) korostaa mielenterveysongelmien runsasta esiintyvyyttä Kiven tuotannossa ja käsittelee esimerkiksi Kullervoja Canzio-näytelmien mieleltään oireilevia henkilöhahmoja. Hän ei kuitenkaan käytä diagnoosinimikkeitä, vaan yleisluontoisempia ja kansanomaisempia nimityksiä. Elon sanoin Kullervoon vaikuttaa hänen ”rikkinäinen persoonallisuutensa” (mt., 147), Kimmo on tullut ”mielipuoleksi” (mt., 148) ja Canzion sisar Rachel on ”tasapainoton, sairas sielu” (mt., 348). Diagnoosinimitysten puutetta voidaan selittää sillä, että diagnostinen kieli koettiin vielä tuolloin lääketieteen auktoriteetin alaiseksi, ja yksinkertaisesti sillä, että diagnoosinimikkeitä oli vähemmän. Havainto auttaa huomioimaan myös kulttuurin nykyisen diagnostisoitumisen kahtalaisuuden: yhtäältä on inhimillisempää puhua persoonallisuuden rikkinäisyydestä kuin käyttää spesifiä ja kategorisoivaa ammattikieltä, toisaalta voi olla kunnioittavampaa ja tarkempaa puhua vaikkapa psykoosista kuin mielipuoleksi tulemisesta. Lisäksi Elon (1950, 163) mukaan Kivellä ”hänen keskeiset naishahmonsa, ennen kaikkea Seunalan Anna-tyypit” vaikuttavat ”sielullisesti epänormaaleilta”. Tunnetuin ja vaikutusvaltaisin psykiatrin kirjoittama Kivi-avaus on Kalle Achtén tutkimus Syksystä jouluun – Aleksis Kivi psykiatrin silmin (1982), jossa Achté tarkastelee Kiveä ja tämän tuotantoa psykodynaamisin opein. Henkilöhahmoista Achtén mukaan Seitsemän veljeksen Simeoni on pakkoneuroottinen ja ”anaalinen luonne, jota luonnehtii järjestyksen halu, saituus, itsepäisyys ja tietynlainen pikkutarkkuus” (Achté 1982, 224), ja Canzion Rachel, TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLA KULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 7 Kullervon Kimmo sekä Selman juonien Hermanni kärsivät psykoosista (mt., 226). Lisäksi Kiven tuotannosta ”heijastuu masennus” (mt., 274) ja masentunut sävy ”on ominaista Kiven lyriikalle ja ehkä myös koko hänen elämänasenteelleen” (mt., 85). Seitsemän veljeksen henkilöhahmoista erityisesti Simeoni on ollut patologisoivan keskustelun ja patologioista käytävän merkitysneuvottelun kohteena (ks. esim. Elo 1950, 279; Puranen 1945; Tarkiainen 1950, 409). Siinä missä Achté on esittänyt diagnostisia tulkintoja Simeonista, aiemmin henkilöhahmoa tarkastellut Erkki Puranen (1945, 225– 226) ei laske Simeonia patologiseksi tapaukseksi, joskin samalla hän korostaa terveen ja sairaan välistä dikotomiaa: ”Hänen kieltämättömät poikkeustilansa ovat ohimeneviä, ne vain viittaavat siihen, miten lähellä sairasmielisyyden rajaa hän on. Mutta kaikessa heikkoudessaankin hän kuitenkin pysyy tuon rajan paremmalla puolella.” Myös Malmbergin Seitsemässä miehessä Simeonin mielenterveydestä käydään runsasta keskustelua. Tässä artikkelissa keskityn Simeonin kuvausten sijaan kuitenkin siihen, kuinka diagnostinen käsittelytapa on laajentanut 2000-luvun Kiviluennassa otettaan. Niin kuin analyysissani osoitan, Seitsemässä miehessä ei enää puhuta vain mielisairauksista, vaan laajenneesta joukosta erilaisia mielenterveyden häiriöiksi hahmotettuja tiloja. Seitsemän miestä ja analyysin kulku Ilkka Malmbergin Seitsemää veljestä käsittelevä tietokirja Seitsemän miestä (2005, myöhemmin SM) tuo Kiven romaania humoristisella tavalla nykyaikaan. 1870-luvulla julkaistua romaania ja sen kuvaamaa maailmaa peilataan teoksessa toistuvasti myöhempiin ilmiöihin ja asioihin. Esimerkiksi Kiveä voidaan Malmbergin (SM, 18) mukaan pitää ”kuusikymmenlukulaisten radikaalien hengenheimolaisena” ja Eeron ”älykkyys on tv-älykköyttä” (SM, 228). Vastaavasti sanatasolla Malmberg (SM, 90) käyttää oman aikansa kansainvälisiä ilmauksia, kuten seuraavassa: ”Tämä on male bondingia: miesruokaa, olutta, painikilpailuja.” Kiven romaania siis luetaan tarkoituksellisesti ”väärin” ja tietoisen anakronistisesti. Se näkyy myös tavoissa esittää veljeksistä retrospektiivisesti oman aikamme psykiatrisia diagnooseja. Sairausja terveyskäsitykset, kuten diagnoositkin, elävät ajassa ja paikassa (Busfield 2011, 108; Lönnqvist 2006, 34), ja jopa itse häiriöt saavat erilaisia muotoja erilaisissa yhteyksissä (Hacking 2009, 163; Luhrmann ym. 2015), joten on ”virheellistä” sovittaa diagnooseja 1800-luvulla kirjoitettuihin henkilöhahmoihin. Seitsemän miestä hyödyntää aiempaa Kivi-kirjallisuutta (esim. Elo 1950; Lyytikäinen 2004) ja Helsingin Sanomia varten tehtyjä asiantuntijahaastatteluita. Malmberg on haastatellut muiden muassa kirjailija Leena Krohnia ja historioitsija Matti Klingeä Kiven romaanin ja sen esittävien adaptaatioiden, varsinkin Jouko Turkan televisiosarjan, aiheista. Erilaisia aloja ja näkökulmia edustavia haastateltavia on 34. Myös aiheiden kirjo on laaja; teoksessa käsitellään esimerkiksi Kiven romaanissa kuvattuja paikkoja ja metsästysvälineitä. Tässä artikkelissa keskityn kuitenkin vain kulttuurin diagnostisoitumisen ilmenemiseen teoksessa. Seitsemän miehen tapaa yhdistää diagnostista kieltä kaunokirjallisuutta koskeviin luonnekuvauksiin voidaan näet tulkita heikoksi signaaliksi kulttuurin diagnostisoitumisesta, joka on sittemmin voimistunut. Teoksessa esiintyy runsaasti myös psykoanalyyttisia ja psykologisia käsitteitä, mutta niiden leviämistä muuhun kulttuuriin voidaan pitää diagnoosinimikkeiden leviämistä vanhempana ja tutkitumpana ilmiönä (ks. esim. Kidd 2011; Kivivuori 1992; Moscovici 2008; Pietikäinen 2000). Analyysini siitä, miten Seitsemässä miehessä käytetään psykiatrisia diagnoo- TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLAKULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 8 seja, alkaa teoksessa esitettyjen diagnoosien kuvaamisella. Tuon esiin, millaisia diagnooseja teoksessa esitetään. Tämän jälkeen analysoin lähemmin ja yksityiskohtaisemmin koko veljesjoukkoon kytkettyä ADHD-diagnoosia ja niitä diskursiivisia valintoja, joita tämän diagnosoinnin yhteydessä teoksessa on tehty. Lopuksi käsittelen teoksessa esitettyjä taudinmääritteitä ”tarttuvina diagnooseina” (Pietikäinen 2005) ja normaalin alueen kaventajina. Seitsemässä miehessä esitetyt diagnoosit Malmbergin teos käsittelee Jukolan seitsemästä veljeksestä diagnostisesti neljää. Juhani on teokseen haastatellun lastenpsykiatrin mukaan ”narsistinen” (SM, 40–42), joskaan saman asiantuntijan mielestä ”hän ei ole ainakaan luonnevikainen” (SM, 41). Timolla on lastenkirjailijan arvion mukaan ”jokin ADD:n tyyppinen häiriö” (SM, 102). Laurin näkemä uni paljastaa Malmbergin kuvauksessa, että hän on ”masentunut ja ahdistunut” (SM, 137). Simeonia puolestaan lähestytään usean diagnoosin kautta. Malmbergin mukaan Simeoni ”noudattaa anorektista asketismia” (SM, 160), ja teokseen haastateltu psykiatri arvioi, että Simeonissa ”voisi nähdä puhkeamassa olevan skitsofrenian” (SM, 163). Lisäksi Malmberg muotoilee: ”Simeoni on hysteerinen hiidenkivellä” (SM, 122). Hysteria ei kuulu nykyisiin diagnoosiluokituksiin, mutta kansanomaistuneena kategoriannimenä se on jäänyt elämään taiteissa, viihteessä ja arkipuheessa (Hakosalo 2012, 51). Lisäksi koko veljessarjaa Eeroa lukuun ottamatta käsitellään ADHD-diagnoosin kautta (SM, 48). ADHD-diagnoosin esittää teok seen haastateltu erityisopettaja. Muista Seitsemän veljeksen henkilöhahmoista Malmberg asettaa Seunalan Annan sekä Tammiston Kyöstin diagnostisiin kehyksiin. Jälkimmäinen ”vaikuttaa älykkäältä mutta depressiiviseltä” (SM 55). Anna puolestaan on ”hysteerinen näkyjennäkijätyttö” joka ”saa hysteerisen kohtauksen” (SM, 209). Nämä Annan luonnehdinnat näen uskonnollisten ja arkiymmärryksen ylittävien kokemusten patologisoimiseksi (vrt. Koski 2016). Samoin kuvauksissa näkyy hysteria-diagnoosin sukupuolittuneisuus. Tunnetusti hysteria on sanana muodostunut kreikan kohtua merkitsevästä sanasta hystera, ja hysteria onkin ymmärretty niin antiikin Kreikassa kuin 1800-luvun ranskalaisessa mentaali lääketieteessä naistentaudiksi (Pietikäinen 2013, 125–129). Annasta puhutaan diagnoosin yhteydessä vähättelevästi tyttönä, ja vaikka Simeoni, toinen Seitsemässä miehessä hysteeriseksi kutsuttava henkilöhahmo, on mies, tämänkin katsotaan ottavan ”feminiinin roolin” (SM, 163). Lisäksi Annan puhe lapselleen ”kuulostaa Baby Bluelta, synnytyksen jälkeiseltä masennukselta” (SM, 223). Yleisempi ilmaus olisi Baby Blues, eikä sitä oikeastaan hahmoteta lääkeja hoitotieteiden piirissä synonyymiseksi ilmaukseksi synnytyksen jälkeiselle masennukselle, vaan sillä kuvataan synnytyksen jälkeistä herkistymistä, jota kokee noin 80 prosenttia synnyttäjistä (Hermanson 2012). Psykiatristen diagnoosien asettaminen Seitsemän veljeksen henkilöhahmoille voi edustaa näkökulmasta riippuen joko psykiatristen häiriöiden kehittyneempää tunnistamista tai normaalin piirin kaventamista – sitä, että yhä useampia elämän ja käyttäytymisen piirteitä patologisoidaan (vrt. Brinkmann 2016, 393–396; Conrad 2007; N. Rose 2006). Näkökulmat eivät välttämättä sulje toisiaan pois, mutta tätä artikkelia orientoi kriittinen suhde erilaisten maailmassa olemisen tapojen lääketieteellistämiseen. Sosiologi Nikolas Rosen (2006, 475) muotoilua varioidakseni tietyt mielenterveyden ongelmat tuskin ovat vain ”odottaneet” Kiven teoksessa sitä, että ne tunnistetaan tarkoituksenmukaisilla, myöhemmin kehitetyillä diagnooseilla.3 Pikemminkin on kyse oman aikamme diskursiivisesta TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLA KULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 9 tavasta selittää tietynlaisia käyttäytymisen tapoja diagnostisesti. Diagnoosien asettamisessa on kyse myös poikkeavuuden säätelystä ja kontrolloimisesta (Brown 1990, 388; Chang & Bassman 2019, 11; ks. myös Becker 1963; Foucault 2009; Zola 1972), kuten myös biopolitiikasta eli elämän hallintaan liittyvistä pyrkimyksistä ja kamppailuista (ks. Helén 2016, 41). Näitä tulkintalinjoja seuraten Seitsemän veljeksen henkilöhahmojen tavallisesta poikkeava käyttäytyminen ja heidän normirikkomuksensa pyritään diagnostisesti nimeämällä saamaan haltuun ja ”selitetyiksi”, sanktioiduiksikin. ”Selittämisen” olen sijoittanut lainausmerkkeihin, sillä tarkasti ottaen diagnoosit ovat ennemmin kuvauksia asiantilasta kuin selityksiä sen syistä tai taustoista, vaikka arjen tasolla diagnoosi usein tekee ongelmista ymmärrettävämpiä (Bergström 2020, 69; Honkasilta 2019, 7; Freedman & Honkasilta 2017). Luonnollistettu ja stigmatisoitu ADHD Malmbergin Seitsemään mieheen sisältyy luku, joka käsittelee Kiven veljesten lukemaan opettelemista nyky-yhteiskunnan käsittein: ”3. luku, jossa erityisluokan motivaatio loppuu kesken ja oppilaat pakenevat Sonnimäelle” (SM, 47). Erityisluokasta puhuva luku käsittelee romaanin lukkarijaksoa, jossa aikuiset veljekset opettelevat lukemaan ja vastustavat saamaansa opetusta. Tässä yhteydessä Malmbergin teokseen haastattelemat erityisopettaja ja lastenkirjailija liittävät veljeksiin ADHDja Timoon ADD-diagnoosin. ADHD on kirjainlyhenne sanoista attention-deficit hyperactivity disorder ja viittaa tarkkaavaisuushäiriöön. ADD (attention-deficit disorder) puolestaan on nimitys, joka yleensä viittaa ADHD:n alatyyppiin, joka ilmenee inattensiivisesti eli ilman ylivilkkautta. Teoksessa aikuisten lukemaan opetteleminen yhdistetään nykylapsuuteen, heikot oppimistulokset ”selitetään” erityisesti lapsuusikään liitetyillä diagnooseilla ja diagnosoijina toimivat lastenkirjailija ja lasten opettaja. Lapsuutta on kontrolloitu lääketieteellisin nimityksin pitkään jo ennen ADHD-diagnoosin kehittämistä (Ojakangas 1995), ja medikalisaatio onkin muotoillut meitä ja käsityksiämme jo ainakin 1700-luvulta lähtien (N. Rose 2007, 700). Nyttemmin juuri ADHDdiagnoosi on yleistynyt koulumaailmassa (Pietikäinen 2013, 359; Vehkakoski 2006, 238). Seitsemän miehen lukkarijakson yhteydessä esittämät diagnoosit osaltaan luonnollistavat tuota tapaa käsitellä koululaisia ja heidän ongelmiaan psykiatristen ja neuropsykiatristen diag - noosien kautta. Luonnollistaminen viittaa diskursiiviseen prosessiin, jossa sopimuksenvaraisesta tehdään itsestään selvää tai historiallisesti määräytyneestä ja muuntuneesta ylihistoriallista (Barthes 1994, 190; Hall 1999, 169; Heikkinen 1999, 89–94). ADHD:n kaltaiset tilat voivat tietysti olla luonnollisia – sanan siinä mielessä, että ne edustavat luontoa, niin kuin evoluutiopsykiatria korostaa – mutta ADHD-puhe ja se, että ADHD nähdään ongelmaksi, ovat diskursiivisen valinnan tulosta. ADHD:n tosiasiallisuudesta kiistellään (Tait 2005), mutta tällä analyysilla en osallistu ADHD-diagnoosin yleisestä kohdallisuudesta käytävään debattiin. Luonnollistamisen prosessi koskee myös Seitsemässä miehessä käytettyjä diagnoosinimikkeitä, sillä ne hahmotetaan teoksessa selviöiksi, joihin liittyvää ymmärrystä ei tarvitse tarkentaa. Teoksessa ei avata sitä, mitä ADHD:lla ja ADD:lla tarkoitetaan. Toisin sanoen oletetaan, että nimitykset ovat lukijoille entuudestaan tuttuja. Kuitenkin näiden nimitysten määritelmät ja historia ovat monivaiheisia ja sotkuisia. Suomessa käytettävässä ICD-10-tautiluokituksessa (1. painos 1995) ei edes tunneta kumpaakaan näistä nimityksistä, vaan ne katsotaan hyper - kineettisiksi häiriöiksi (diagnoosikoodinaan F90). ADHDja ADD-nimi- TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLAKULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 10 tykset tulevat Yhdysvalloissa luodusta DSM-tautiluokituksesta, jonka eri versioissa on erilaisia ymmärryksiä näistä nimityksistä.4 Veljeksistä esitetty ADHD-diagnoosi luo paitsi historiattomuuden illuusion myös vaikutelman siitä, että ADHD olisi spesifi, tarkkarajainen entiteettinsä: ”Se on sellaista tempoilua, ehkä ADHD:tä” (SM, 48). Sana se viittaa tässä veljesten haluttomuuteen oppia aakkosia lukkarin opissa, minkä katsotaan selittyvän ADHD:lla. Verbi on implikoi sellaisen esiymmärryksen, että ADHD ylipäätään ”on olemassa”, siis ”eksistoi”, jollain selvällä tavalla. Kulttuuripsykologi Svend Brinkmann haastaa tällaista esiymmärrystä teoksessaan Diagnostic Cultures: Diagnoosien voidaan nähdä viittaavan objekteihin, joita ihmisellä voi olla tai voi olla olematta (niin kuin ihmisellä voi olla hattu tai sitten hänellä ei ole hattua). Meillä on tapana puhua ihmisistä, joilla ”on” ADHD ja muita mielenterveyden häiriöitä, mutta harvemmin pysähdymme miettimään, mitä tämä tapa puhua oikeastaan tarkoittaa. (Brinkmann 2016, 30, suomennos tekijän.)5 Sitä, mihin psykiatriset diagnoosit tosiasiallisesti viittaavat, ei tavata pohtia. Kuitenkin kyse on vaikeista epistemologisista ja ontologisista kysymyksistä. Mitä mielenterveyden häiriöt lopulta ovat? Mistä oikein puhumme, kun esitämme diagnooseja? Näihin kysymyksiin ei ole yksinkertaisia eikä yksipuolisia vastauksia, vaan mielenterveysongelmien on katsottu olevan ontologiselta luonteeltaan ja etiologisilta taustatekijöiltään diagnoosikuvauksiaan kompleksisempia ja tilanteisempia, ja erityisesti on kritisoitu diagnostiikan spesifisyysperiaatetta eli ajatusta siitä, että diagnoosinimikkeet viittaisivat joihinkin tarkasti rajattuihin entiteetteihinsä, omiin itsenäisiin sairausolioihinsa (Rosenberg 2002; ks. myös Korkeila 2010, 133–134; Parker ym. 1995, 38; N. Rose 2019, 81–89). Nykyään ADHD ymmärretään ennen kaikkea neuropsykiatriseksi ja pohjimmiltaan aivokemiaan palautuvaksi oireyhtymäksi, eikä tämä ymmärrys ole ominaista vain lääketieteelle, vaan myös ADHD-ihmisten omille kokemuksille ja selitysmalleille (Nielsen 2020). Seitsemässä miehessä ei esiinny eksplisiit - tistä aivopuhetta ADHD:n tai muidenkaan diagnoosien yhteydessä, mutta 2020-luvulla ja ”neuroyhteiskunnassa” (Lynch 2009) teosta luettaessa on vaikeaa olla hahmottamatta diagnoosinimikkeitä nykykäsitysten kautta. Ainakin ADHD näyttäytyy teoksessa ennemmin yksilön ongelmakäyttäytymistä ”selittävänä” asiana kuin ympäristönsä muotoilemana reaktiona (vrt. Honkasilta 2019, 9). Lisäksi Seitsemässä miehessä esitetyn ADHD-diagnoosin ympärillä ilmenee stigmatisaatiota. Stigmalla viittaan vallan konstituoimaan sosiaaliseen ilmiöön, joka muodostuu leimaamisen, stereotyypittämisen, erottelun, aseman alentamisen ja syrjinnän yhdistyessä (ks. Link & Phelan 2001, 377). Stigma - tisoiduksi voi päätyä paitsi diagnosoitu ihminen myös jokin tietty diagnoosi, kuten vaikkapa juuri ADHD (Brinkmann 2016, 101). Seitsemän miehen ADHD-diagnosoinnin yhteydessä stigma ilmenee siinä, miten Malmbergin siteeraama erityisopettaja tekee sananvalinnoillaan sekä Jukolan veljeksistä että todellisista erityisen tuen tarpeessa olevista oppijoista toisia, ulkopuolisia, väkivaltaisia ja sellaisia: ”Se on sellaista tempoilua, ehkä ADHD:tä. Ei osata keskittyä, toimitaan impulssien mukaan. Vastahakoista porukkaa, joka käyttäytyy ennakoimattomasti, lyhytpinnaisia nopean tyydytyksen tyyppejä, fyysisiä, väkivaltaisia. Juhani kävisi jopa päälle. Erityisluokat ovat sellaisia täynnä”, Mäkipää tunnistaa. (SM, 48.) Erityisopettaja pyrkii selittämään sitä, miksi Eeroa lukuun ottamatta veljekset eivät innostu lukemaan oppimisesta. Hänen käyttämänsä luonnehdinnat TANSKANEN | JUKOLAN VELJEKSET MAALLIKKOPSYKIATRIN VASTAANOTOLLA KULTTUURINTUTKIMUS 39 (2022): 1, 3–17 17 Schaefer, Jonathan D., Caspi, Avshalom, Belsky, Daniel W., Harrington, Honalee, Houts, Renate, Horwood, L. John, Hussong, Andrea, Ramrakha, Sandhya, Poulton, Richie & Moffitt, Terrie E. (2017) Enduring mental health: Prevalence and prediction. Journal of Abnormal Psychology 126(2), 212–224. https://doi.org/10.1037/ abn0000232 Sepänmaa, Yrjö (1984) Aleksis Kiven kirjailijakuva. Metodologinen luonnos. Teoksessa Markku Envall (toim.) Aleksis Kiven maailmasta. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 49–64. Sihvo, Hannes (2002) Elävä Kivi. Aleksis Kivi aikanansa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Sinkkonen, Jari (1995) Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä. Helsinki: WSOY. Sinnemäki, Anssi (2011) Aleksis Kiven taudinkuva. Tieteessä tapahtuu 29(4–5), 36–37. Storgård, Päivi (2013) Keinulaudalla. Helsinki: Schildts & Söderströms. Tait, Gordon (2005) The ADHD debate and the philosophy of truth. International Journal of Inclusive Education 9(1), 17–38. https://doi. org/10.1080/1360311042000299775 Tarkiainen, Viljo (1950) Aleksis Kivi. Elämä ja teokset. Viides painos. Porvoo: WSOY. Torkkola, Sinikka & Mäki-Kuutti, Anna-Maria (2011) Terveydet ja sairaudet mediassa. Teoksessa Marja-Liisa Honkasalo & Hannu Salmi (toim.) Terveyttä kulttuurin ehdoilla. Näkökulmia kulttuuriseen terveystutkimukseen. Turku: Turun yliopisto, 105–130. Ussher, Jane (2010) Are we medicalizing women’s misery? A critical review of women’s higher rates of reported depression. Feminism & Psychology 20(1), 9–35. https://doi.org/10.1177/0959353509350213 Vanhatalo, Pauliina (2016) Keskivaikea vuosi. Helsinki: S&S. Vehkakoski, Tanja (2006) Ominaisuuksista oireyhtymiksi. Neuropsykiatriset diagnoosit ja neurotieteelliset selitysmallit vammaisuuden tuottajina. Teoksessa Antti Teittinen (toim.) Vammaisuuden tutkimus. Helsinki: Yliopistopaino, 237–264. Wahl, Otto (1995) Media Madness. Public Images of Mental Illness. New Brunswick: Rutgers University Press. Wahl, Otto (2003) News media portrayal of mental illness: Implications for public policy. The American Behavioral Scientist 46(12), 1594–1600. https://doi.org/10.1177/0002764203254615 Wakefield, Jerome C. (2010) Misdiagnosing normality: Psychiatry’s failure to address the problem of false positive diagnoses of mental disorder in a changing professional environment. Journal of Mental Health 19(4), 337–351. http:// doi.org/10.3109/09638237.2010.492418 Welch, H. Gilbert, Schwarts, Lisa & Woloshin, Steve (2011) Overdiagnosed: Making People Sick in the Pursuit of Health. Boston: Beacon Press. Zola, Irving K. (1972) Medicine as an institution of social control. The Sociological Review 20(4), 487–504. https://doi.org/10.1111/j.1467954X.1972.tb00220.x FM Jani Tanskanen on kirjallisuuden alan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee kulttuurin diagnostisoitumista kotimaisessa kirjallisuudessa ja mediassa 2000-luvulla. Tanskanen myös opettaa kulttuurista mielenterveystutkimusta, ja hän on toimittanut Yle Radio 1:n radioja podcast-sarjan Diagnoosit keskuudessamme, joka on kuunneltavissa Yle Areenassa. Tutkimusta ovat rahoittaneet Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES, Uuden Suomettaren säätiö, Kansan sivistysrahasto, Suomen Kulttuurirahasto ja C. V. Åkerlundin mediasäätiö. Lisäksi tekijä kiittää Sanna Karkulehtoa, Saara Jänttiä, Pekka Louhialaa, lehden toimituskuntaa ja kahta anonyymia referee-arvioijaa hyödyllisestä palautteesta.