Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset. Vanhurskas, vaka ja hurskas kirjasuomen kehityksessä

This is a self-archived version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. Author(s): Title: Year: Version: Copyright: Rights: Rights url: Please cite the original version: CC BY-NC 4.0 https://creativecommons.org/licenses/by-nc/4.0/ Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset. Vanhurskas, vaka ja hurskas kirjasuomen kehityksessä © 2013 Tekijä(t) Published version Mielikäinen, Aila Mielikäinen, A. (2013). Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset. Vanhurskas, vaka ja hurskas kirjasuomen kehityksessä. Sananjalka, 55, 51-72. https://doi.org/10.30673/sja.86721 2013 1. Johdanto Monet nykyiset kirkollisen kielen sanat ja teologiset termit ovat peräisin uskonpuhdistuksen alkuajoilta eli suomen kirjakielen syntyvaiheista, ja osa niistä periytyy vielä tätä varhaisemmalta kaudelta. Yksi tällainen sana on adjektiivi vanhurskas, josta on muodostettu myös ominaisuudennimi vanhurskaus ja verbijohdos vanhurskauttaa. Kaikki mainitut sanat esiintyvät jo Mikael Agricolan teoksissa, ja raamatunsuomennokset ja muu kirkollinen kieli ovat säilyttäneet ne nykyaikaan saakka. Kielitoimiston sanakirja (KS) määrittelee vanhurskaan ’ehdottoman oikeamieliseksi, pyhyydessään täydelliseksi’ (Jumalasta) tai ’Jumalalle kelpaavaksi’ (ihmisestä). Muussa kielessä vanhurskas-sanuetta ei käytetä, eli se kuuluu vain uskonnolliseen erikoiskieleen. Sen omaleimaisuutta korostaa vielä semanttinen läpinäkymättömyys: vanhurskas on yhdyssana, josta voi erottaa sanan hurskas, mutta erikoinen alkutavu vantekee siitä semanttisesti opaakin eikä kokonaismerkitystä voi päätellä osien perusteella. Raamatun alkukielissä suomen sanojen vanhurskas, vanhurskaus ja vanhurskauttaa vastineina ovat heprean ṣdq-juureen perustuvat ṣaddîq, ṣedeq ja ṣadaq sekä kreikan dikaios-sanue (dikaios, dikaiosynē, dikauon). Heprean sanajuuren perusmerkitys on ’oikea’ tai ’olla oikeassa’, ja myös kreikankieliset vastineet ovat samansisältöisiä (< dikē ’oikeus’). Molemmissa kielissä on alkuaan kyse oikeustermeistä, syyttömästä, syyttömyydestä ja syyttömäksi julistamisesta. (Palva 1995 s.v. vanhurskaus; Novum 5 s.v. hakusanat 1203– 1210.) ’Oikeaan, oikeuteen’ viittaava merkityskomponentti näkyy selvästi sanojen muunkielisissä vastineissa, vrt. latinan justus, justitia, ruotsin rättfärdig, rättfärdighet, saksan gerecht, Gerechtigkeit, englannin righteous, righteousness ja myös viron õiglane, õiglus (ks. esim. Palola 2011, 11–12). Suomen kielen vanhurskaalla ei näytä olevan näihin mitään tunnistettavaa yhteyttä. Vanhurskaan etymologinen tausta on suomalaisessa kielentutkimuksessa selvitetty perusteellisesti. Sanan aineksiksi on mainittu adjektiivit vaka ja hurskas jo Kustaa Aila Mielikäinen Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset Vanhurskas, vaka ja hurskas kirjasuomen kehityksessä Sananjalka 55 (2013), s. 51–72. 52 Aila Mielikäinen Renvallin sanakirjassa 1826 (Hakulinen 1930, 137), ja selitys on myös Lönnrotin sanakirjassa (1866–1880 s.v. wanhurskas): ”sammans. af gen. wa’an och hurskas”. Tutkimuksissa (Hakulinen 1930 ja 1969) on selvitelty sanojen vanhurskas, hurskas ja vaka etymologista ja semanttista taustaa myös siitä näkökulmasta, miten niistä on tullut raamatunsuomennosten ja kirkollisen kielen sanastoa. Eri-ikäisten raamatunsuomennosten esiintymiä on vertailtu Raamatun alkukielten, varsinkin kreikan ja latinan, sekä muiden kielten vastineisiin. Tässä tarkastelussa on otettu huomioon ensisijaisesti vanhan kirjasuomen aikainen kehitys ja sanojen semanttinen eriytyminen (esim. vanhurskas vs. hurskas). Sanojen käytössä tapahtuneet muutokset ovat sen sijaan jääneet vaille tarkempaa selvitystä; tutkimuksista ei käy ilmi esimerkiksi sanojen vaka ja vakaa suhde (ks. esim. Häkkinen 1987 s.v. vakava). Sanoja ei ole myöskään tarkasteltu johdospesyeittäin, vaikka kaikilla kolmella adjektiivilla on jo varhain ollut rinnallaan nominija verbijohdoksia. Olennainen näkökulma näiden pesyeiden käytössä on hengellisen ja maallisen kielenkäytön suhde, sillä osa sanoista on kuulunut vain jompaankumpaan kontekstiin, osa molempiin. Myös varhaisnykysuomen ja nykysuomen aikainen kielen kehitys on vaikuttanut sanojen merkityksiin ja käyttöön, ja 1900-luvun raamatunkäännösten yhteydessä on käyty teologista keskustelua näiden erikoistermeiksi muuttuneiden sanojen sisällöstä. Seuraavassa tarkastelen sanojen vanhurskas, vaka(a) ja hurskas historiaa ja käyttöä kirjasuomen syntyvaiheista lähtien. Keskityn suomenkielisten sanojen keskinäisiin suhteisiin kirkollisessa kielessä, siis uskonnollisessa kontekstissa, mutta vertailen tarvittaessa niiden hengellistä ja maallista käyttöä. Maallista, ei-uskonnollista kirjallisuutta oli vanhan kirjasuomen kaudella vähän, ja tällaista aineistoa tarjoavat lähinnä lakitekstit ja sanakirjat. Otan huomioon myös adjektiiveista muodostetut johdokset (vanhurskauttaa, vakuus, hurskaus ym.), koska niiden avulla on mahdollista tehdä päätelmiä sanojen tai niiden merkitysten vakiintumisesta. Vertailen sanapesyeitä vain keskenään, en muunkielisten vastineiden valossa. Pääkysymykseni on, mikä muodollinen ja semanttinen yhteys näillä kolmen adjektiivin ympärille muodostuneilla sanueilla on ollut toisiinsa. Miten läpinäkyviä ne ovat olleet merkitykseltään vanhan kirjasuomen aikana, ja mikä on niiden asema murteissa? Miten niiden muoto ja merkitys ovat muuttuneet vuosisatojen aikana, ja miten muutokset ovat vaikuttaneet niiden termistymiseen? Tärkeimpänä aineistonani ovat eri-ikäiset raamatunsuomennokset, koska niistä on helpointa seurata sanojen muutoksia ja koska muut kirkolliset kirjat ja hengellinen kirjallisuus nojaavat Raamatun kieliasuun. Olen valinnut vertailuun Agricolan Uudesta testamentista lähtien useimmat virallisiksi katsottavat käännökset (1548–1992). Vuoden 1776 Biblian esimerkit olen poiminut sen nykyisestä versiosta (Biblia 1776/1991), jonka kieliasu perustuu vuoden 1878 painokseen. Sanojen haussa olen käyttänyt apuna Kotimaisten kielten keskuksen Vanhan kirjasuomen ja Varhaisnykysuomen korpuksia (Kaino) ja Raamattu.uskonkirjat-sivustoa. Raamatun alkutekstit jätän tarkastelun ulkopuolelle, samoin käännöstyössä käytetyt muunkieliset lähtötekstit ja niiden vaikutuksen suomennosten sananvalintoihin. Taustaksi esittelen myös murteiden edustusta, ja siinä hyödynnän sanakirjoja ja arkistoaineistoja (SMSA). 53 Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset Seuraavissa luvuissa luon ensin aiemman tutkimuksen pohjalta kokoavan katsauksen vanhurskas-sanueen etymologiseen ja semanttiseen taustaan. Sen jälkeen käsittelen vakaja vakaa-sanojen käyttöä kirjasuomen eri vaiheissa. Kolmanneksi otan esiin sanaston semanttisen eriytymisen ja sanojen merkityksissä tapahtuneet muutokset vanhasta kirjasuomesta nykypäivään. Lopuksi kokoan vielä vanhurskas-sanueen aiheuttamia ongelmia Raamatun kääntämisessä, erityisesti 1800–1900-luvulla. Johdoksia käsittelen niille luontevimmissa yhteyksissä. Peruslekseemeinä käytän adjektiiveja (vanhurskas, vanhurskassanue, vaka jne.), koska ne ovat kielihistorian ja johto-opin näkökulmasta luontevampi lähtökohta kuin johdokset. Teologisessa kirjallisuudessa perusterminä on yleensä vanhurskaus-substantiivi, joka kuvaa kristinuskon keskeistä käsitettä ilmiönä, ei vain ihmisen tai Jumalan attribuuttina (vanhurskaus-sanue, esim. Palola 2011; ks. myös Palva 1995 s.v. vanhurskaus). 2. Vanhurskas-sanueen etymologinen tausta Vanhurskas on adjektiiveista vaka ja hurskas muodostettu genetiivialkuinen yhdysadjektiivi. Sen alkuosa on heikkoasteisen vaan-genetiivin lyhentymä (vrt. haka : haan), eli nykykielistetty äänneasu olisi vakaa-asuun perustuva vakaanhurskas. Vaka on vanha omaperäinen sana, ja se tavataan kaikista itämerensuomalaisista kielistä sekä suomen kielen lainana saamen kielestä, esim. vatja vaka, viro vaga, pohjoissaame vakke (SSA s.v. vaka). Sanan merkityksenä on sekä suomessa että muissa sukukielissä eri sanakirjojen mukaan mm. ’vakaa, luja; vakava, totinen; kelpo, rehti, luotettava; rauhallinen, tyyni, tasainen; oikeamielinen’. Vaka-kannasta on johdettu samanlaisia merkityksiä kantavat adjektiivit vakava ja vakainen.1 (Turunen 1981 s.v. vaka.) Hurskas on puolestaan vain suomen kieleen omaksuttu germaaninen lainasana, jonka muinaisskandinaavinen vastine on ollut horskr ’viisas, ymmärtäväinen’. Suomen murteissakin sillä on yhtenä merkityksenä ’nokkela, viisas, tietäväinen’, kuten sanonnassa ei tule hullua hurskaammaksi. Lauri Hakulinen on tämän lisäksi johtanut germaanisista vastineista kolme muuta merkitysryhmää: ’vikkelä, nopea’, ’rohkea, uljas’ ja ’lempeä, jalo’. Näistä on kehittynyt edelleen sellaisia merkityksiä, joita originaaleilla ei ole: ’antelias, aulis’, ’tuhlaavainen’ ja ’hillitön, hurja, rajuluontoinen’, kuten ilmauksissa elää hurskaasti ’tuhlaavaisesti, huolettomasti’ ja ajaa hurskaasti ’raisusti, hurjasti’. (Hakulinen 1930, 139–143; SMS s.v. hurskas, hurskaasti.) Muodoltaan va(a)nhurskas on samaa tyyppiä kuin yhdysadjektiivit hullunrohkea, tyhmänylpeä ja hilpeänhauska, joissa genetiivimäärite luonnehtii tai vahvistaa perusosan 1 Kalevalan sanakirjassa vakavaa on luonnehdittu vaka-sanan arkisemmaksi toisintomuodoksi. Vaka on Kalevalassa Väinämöisen, vakainen Luojan epiteetti: vaka vanha Väinämöinen; varjele vakainen Luoja. Lisäksi Kalevalassa on ’turvaa’ merkitsevä substantiivijohdos vakaus: poikueni ainueni, lapseni vakauteni. (Turunen 1981 s.v. vaka.) Vakainen-sanan käyttö pienestä lapsesta saattaa viitata erilaiseen etymologiseen taustaan, kehtoa merkitsevään vakuun, mutta yhteys on epävarma (SSA s.v. vakainen). Tällaisia selityksiä on myös SMSA:n runsaassa lasta tarkoittavassa vaka(h)inen-sanastossa. 54 Aila Mielikäinen merkitystä (ISK 2004, 412). Sanastontutkijat olettivat ensin, että hurskas haluttiin erottaa vaka-määritteellä pejoratiivisista merkityksistään ’hurja, hillitön’; erään vanhan selityksen mukaan vanolisi sekin ollut ruotsin negaatiota osoittavaan van-prefiksiin rinnastettava germaaninen laina (Hakulinen 1969, 183–184). Hurskas-sanan yleisyys raamatunsuomennoksissa ja kirkollisessa kielessä osoittaa kuitenkin, ettei erottelun tarvetta ole ollut, ja murteista tavattavat merkitykset vahvistavat päätelmän. Hakulisen selvityksen mukaan (1930, 141, 143–144) Varsinais-Suomessa, Ala-Satakunnassa ja läntisellä Uudellamaalla hurskas näyttää vakiintuneen tarkoittamaan ”moraalisesti kunnioitettavaa”, joten se on näistä murteista ollut helppo ottaa uskonnolliseen käyttöön. Vanhurskas onkin osoitettu suoraksi käännöslainaksi muinaisruotsin rätvis-sanasta (nykyruotsissa rättvis), joka on ollut uskonpuhdistuksen jälkeen tulleen rättfärdig-sanan aiempi vastine. Ruotsin rät(t)vis on sananmukaisesti suomeksi vaka ’oikea(mielinen)’ + hurskas ’viisas’ eli ’oikealla tavalla viisas’. Näin sana kytkeytyy sittenkin muunkielisten vastineiden sisältämään ’oikea’-käsitteeseen. (Hakulinen 1969, 184–185.) Vanhurskas ja vanhurskaus ovat kaikesta päätellen olleet alusta lähtien kirkollisen kielen termejä. Agricolan teosten lisäksi ne ovat kuuluneet myös 1540-luvulle ajoitettuihin Westhin koodeksiin ja Upsalan evankeliumikirjan katkelmaan (Jussila 1998). Ne ovat todennäköisesti peräisin katoliselta ajalta, jolloin suomea käytettiin jo jonkin verran kirkollisessa toiminnassa. Myös vanhurskas-käännöslainan muinaisruotsalainen originaali rätvis tukee tätä ajoitusta. (Hakulinen 1969, 184; Vartiainen 1988.) Oikeinkirjoituksenkin voi päätellä viittaavan varhaiseen leksikaalistumiseen ja termistymiseen: vanhurskas ja vanhurskaus ovat vakiintuneet kirjakieleen poikkeuksellisessa lyhytvokaalisessa muodossa, ja ne on kirjoitettu selviksi yhdyssanoiksi, vaikka vanhassa kirjasuomessa oli pitkään horjuntaa genetiivialkuisten yhdyssanojen ja sanaliittojen välillä (esim. synnin tunnustus, jumalan palvelus). Agricolan ajalta säilyneiden käsikirjoitteiden oikeinkirjoitus oli mm. pitkien vokaalien osalta vielä epäjohdonmukaisempaa kuin Agricolalla, ja toisaalta yksikirjaiminen kirjoitustraditio säilyi joissakin sanoissa seuraaville vuosisadoille saakka. Vielä 1700-luvulla kirjoitettiin yleensä äni, änen, ären, uteen, vaikka muuten ensi tavun pitkien vokaalien kaksikirjaiminen merkintä oli vakiintunut jo 1600-luvulle tultaessa. (Rapola 1965, 59–61, 71–72.) Vanhurska(u)s-sanan määriteosa on merkitty Agricolasta lähtien silloin tällöin kaksikirjaimiseksi eli selvästi pitkävokaaliseksi (vaanhurskas; ks. Hakulinen 1969, 181), esim. waanhurscaxi tekisit (1. Kun. 8:32; Biblia 1642). Pitkävokaalisia muotoja on mainittu vielä 1800-luvulla, ja niistä on pari tietoa myös Suomen murteiden sana-arkistossa (Muurla, Juva; SMSA). K. A. Gottlund käytti savolaismurteisissa teksteissään vaan-alkuisen muodon yltiömurteellista vastinetta voanhurskas (Rapola 1962a, 57–58). Puheessa ja ääntämyksessä on siis saatettu pitkään käyttää rinnalla äänneasua vaanhurskas. Hakulinen viittaa kirjoitusasun ja ääntämyksen mahdolliseen eroon, mutta pitää toisena selitysvaihtoehtona painottomuuden aiheuttamaa lyhentymää. Vaanon voinut kulua lyhytvokaaliseksi, varsinkin jos hurskas-sanaa on painotettu ja varsinkin siinä vaiheessa, kun muotoa ei ole enää osattu yhdistää vaka-sanaan. Sanan toisen tavun (hursk-) pääpainollisesta 55 Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset ääntämyksestä on tietoa 1900-luvun alun kirkollisesta kielestä. (Hakulinen 1969, 185.) Toisaalta van-tavun lyhytvokaalisuudessa voi olla kyse vain alkuperäisestä kirjoitusasusta, joka on siirtynyt Agricolan teksteihin sellaisenaan aiemmista teksteistä. Jos alkuosa on luettu lyhytvokaaliseksi, myös painotus on voinut muuttua. Itsenäinen vaka-adjektiivi oli kuitenkin käytössä koko vanhan kirjasuomen ajan, ja yhteys siihen katkesi lopullisesti vasta 1800-luvulla (ks. seuraavaa lukua). Verbi vanhurskauttaa esiintyy ensimmäisen kerran Agricolan Uudessa testamentissa 1548 (Jussila 1998). Agricola on käyttänyt sitä tämän jälkeen muissakin teoksissaan, mm. Vanhan testamentin tekstien käännöksissä. Se on siis todennäköisesti hänen luomansa uudissana, jolla hän on suomen kielelle tyypilliseen tapaan korvannut muiden kielten analyyttiset rakenteet (esim. saksan gerecht machen). Verbi poikkeaa s-loppuisten adjektiivien verbijohdoksista, sillä se on muodostettu UttA-johtimella, vaikka odotuksenmukainen johdin olisi tA: vanhurskastaa (vrt. tiivis : tiivistää, rikas : rikastaa, paljas : paljastaa; Hakulinen 1979, 287–289). Muita samalla tavalla johdettuja verbejä ovat Agricolan teksteissä mm. kirkkauttaa (~ kirkastaa) ja rikkauttaa, ja niihin rinnastuu myös heikkouttaa ’heikentää’ (VKS s.v. heikkouttaa, kirkkauttaa; IA). Näiden kaikkien lähimmäksi nominikorrelaatiksi sopii ominaisuudennimi, siis kirkkaus, rikkaus, vanhurskaus, heikkous. Agricolan sanastossa on runsaasti ominaisuudennimiä ja niiden edelleenjohdoksia, eivätkä kaikki uudet johdokset jääneet edes käyttöön. Kirkolliseen kieleen vanhurskauttaa juurtui raamatunkäännösten vuoksi ilmeisen helposti. Kirkas : kirkastaa -tyyppisestä johtosuhteesta kertoo kuitenkin Lönnrotin sanakirjan (1866–1880) johdos vanhurskastua ’bli rättfärdig’, ja muutamia tietoja siitä on myös Suomen murteiden sana-arkistossa (Nakkila, Tottijärvi, Ristiina; SMSA). Lönnrotilla on sen rinnalla hakusana vanhurskauta l. vanhurskautua, joista edellinen on murrevariantti, jälkimmäinen nykykielinen vastine. Vanhurskautua korreloikin muodollisesti vanhurskauttaa-verbin kanssa (vrt. leimauttaa : leimautua). UtU-johdokset ovat itämurteisia, ja niitä alettiin kirjasuomessa käyttää vasta 1800-luvulla. Vanhurskautua esiintyy kolmesti vuoden 1938 Raamatussa, ja tätä kautta se on päässyt muuhunkin uskonnolliseen kielenkäyttöön.2 Johdos mainitaan myös Nykysuomen sanakirjassa, mutta vuoden 1992 Raamatussa sitä ei esiinny. Se ei ole muutenkaan pystynyt syrjäyttämään vanhan kirjasuomen kaudella vakiintunutta ilmausta tulla vanhurskaaksi, joka vastaa muiden kielten analyyttista rakennetta (esim. saksan gerecht werden). 2 Vanhurskautua on automatiivinen muuttumisjohdos, eli sen subjektitarkoite ei edusta toiminnan aiheuttajaa kuten refleksiivisissä UtU-verbeissä (vrt. peseytyä ’pestä itsensä’) vaan toimimatonta osallistujaa ja toiminnan läpikävijää. Kyse on samalla ns. johdospassiivista, jossa korostuu tulos eikä toiminta; myös mahdollinen aiheuttaja jää taka-alalle eikä ole aina edes näkyvissä. (ISK 2004, 330–332, 1278– 1280.) Vanhurskautua-verbi vaatii kuitenkin aiheutusja syysuhteiden eksplikoinnin, ja UtU-johdosta selvemmin nämä suhteet käyvät ilmi kantaverbin passiivimuodoista, joita eri-ikäisissä raamatunsuomennoksissa on myös käytetty (esim. olla vanhurskautettu). Ks. myös alaviitettä 6. 56 Aila Mielikäinen 3. Vaka ja vakaa murteissa ja vanhassa kirjasuomessa 3.1. Vaka Nykyinen yleiskieli ei tunne enää lyhytvokaalista vaka-adjektiivia, mutta Suomen murteiden sana-arkistossa siitä on runsaasti tietoja eri puolilta Suomea. Sen merkityksinä on mainittu mm. ’varma, luja, vakava, luja, luotettava, tarmokas, totinen, hiljainen’, esim. Veteli Kyllä minä olen siitä vaka [’varma’] (A. V. Koskimies 1918); Juva Siinä on siit vaka mies (V. Tarkiainen 1935). Sana liittyy usein kiteytyneisiin sanontoihin, kuten vakoina miehinä ’tietämättöminä, viattomuutta teeskennellen’, vakoina rauhoina ~ vakoina rauhassa ’aivan rauhallisina’, vaoin ja varkain ’hyvällä ja pahalla’. (SMSA.) Kirjasuomessa vaka-adjektiivin ensiesiintymä mainitaan varsinaisesti Agricolan nimissä, mutta siitä muodostettu adverbi kuuluu jo Westhin tekstiin: waguast [vaγast] (Jussila 1998 s.v. vaka, vakaasti). Vaka on murteista mainittujen merkitystensä puolesta sopinut uskonnollisen kielen abstraktiin käyttöön aivan kuten hurskas. Sillä on Raamatussa ja muissa kirkollisissa teksteissä luonnehdittu sekä Jumalaa että ihmistä: mutta se [Jumala] on waca ioca minun lehetti (Joh. 7:28; UT 1548, MAT II: 266; samoin Joh. 7:18 ja 8:26). Mestari / Me tiedhem ettes waca olet (Mark. 12:14; UT 1548, MAT II: 145). Mutta Jumala on waca (1. Kor. 10:13; Biblia 1642). Sillä ei yxikän eläwä ole waca sinun edesäs (Ps. 143:2; Biblia 1642). Adjektiivin perusmuodon kirjoitusasu waca ei paljasta vokaalin pituutta, mutta muista sijoista näkee, että kyse on nimenomaan lyhytvokaalisesta vaka-asusta, esim. wacain miesten cautta (2. Moos. 18 summaario; Biblia 1642); neuwon teidän wakaa mieldänne (2. Piet. 3:1; Biblia 1776). Heikkoasteisiin muotoihin on 1500ja 1600-luvun teksteissä merkitty lähes aina soinnillista palataalispiranttia vastaava g tai gh (vaγa-): Sille sine teet Ihmeite / sinun wanhat aijwotuxes ouat wagat / ia totiset (Jes. 25:1; Rukouskirja 1544, MAT I: 238). anna sinun sielus Herrā Jumalan sinun rackan ia wagan taiualisen Ises haltuun (Puhe kuolevalle; Käsikirja 1549, MAT III: 74). cuuldele minua wagan awus cautta (Ps. 69:15; Biblia 1642). olcat sentähden taitawat nijncuin kärmet / ja wagat nijncuin mettiset (Matt. 10:16; Biblia 1642). muista että minä olen uscollisest ja wagalla sydämellä waeldanut sinun edesäs (2. Kun. 20:3; Biblia 1642). Spirantti oli murteittain kadonnut tai muuttunut muiksi äänteiksi jo keskiajalla, mutta ainakin 1500-luvun lounaissuomalaisissa murteissa oli vielä vanhan ja uuden kannan vaihtelua, ja spirantista tai sen kaltaisesta äänteestä on myöhempiäkin tietoja (Rapola 57 Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset 1965, 124; Häkkinen 1994, 166–167). Vaka-sanan heikkoasteinen vartalo olisi siten voinut olla jo vaa-, ja siitä on myös Agricolalla satunnainen esimerkki: waaxi ja hurskaxi (Room. 3 jälkiselitys; UT 1548, MAT II: 426). Spirantin merkkiä käytettiin kuitenkin ortografiassa vielä 1600-luvulla, eräissä tapauksissa jopa 1800-luvulle saakka. Kauimmin säilyivät sellaiset kirjoitustraditiot kuin lugun, sugun ja tygö (Rapola 1965, 114–115, 122; Lauerma 2012, 29–30). Vaikka muissa a–a-yhtymissä yleistyi varhain kato (esim. taa-), vaka-vartalossa g:n käyttöön vaikuttivat ilmeisesti selvyyssyyt: sen avulla voitiin erottaa genetiivimuoto vaan-konjunktiosta (Hakulinen 1969, 186), joka on Raamatussa erittäin suurtaajuinen, samoin muut mahdolliset homonymiatapaukset. Ääntämys saattoi puhutussa kielessä olla silti kadon kannalla. Sekin, että vanhurskas-sanueeseen ei ole merkitty missään vaiheessa g:tä tai gh:ta, kertoo spirantin kadon varhaisuudesta. Raamatunsuomennoksissa g:lliset muodot väistyivät osittain jo Henrik Florinuksen toimittamasta ”sotaraamatusta” 1685: wagat, wagalla ~ waat, waalla. Antti Lizeliuksen uudistamassa Bibliassa 1776 eli ns. Vanhassa kirkkoraamatussa3 waat, waalla näyttää olevan valtatyyppi, mutta wagat-asuisia jäänteitäkin on vielä (esim. Ps. 7:11, Ps. 140:14, Matt. 10:16). Äänneasujen ja lekseemien vaihdoksista on valaiseva esimerkki Uuden testamentin jakeessa 1. Tim. 1:2. Paavali puhuttelee Timoteusta kirjeensä alussa Agricolan mukaan toimellisena poikanaan, mutta seuraavissa käännöksissä kirje on osoitettu wagalle (1642, 1685), waalle (1776) tai vakaalle (1776/1991) pojalle (> 1938 oikea > 1992 hengellinen). Astevaihtelumuotojen murros näkyy 1700-luvun sanakirjoista siten, että Juslenius (1745) esittää taivutussuhteen waca : wagan, mutta Gananderin (1786–1787) hakusanoissa on vaihtelua: waka : waan l. wagan, waasti l. wacaisesti, wagasti, wagoin. Gananderin hakusanasta waasti l. wacaisesti näkyy, miten heikkoasteinen vaa-vartalo on voitu kiertää käyttämällä muita vartaloita. Esimerkiksi 1600–1700-luvun saarnoissa ja 1700luvun almanakkateksteissä on nominatiivi yleensä vaka tai vakainen ja taivutus perustuu vakaiseen: wacasexi, wacaisten, wacaisexi, wacaisin, wacaisimmin ’varmimmin’ (vrt. Agr. waghimast = vaimmasti; MAT III: 161). Vakainen-synonyymin käyttö saarnoissa johtunee osin runomuodosta, johon esimerkiksi ruumissaarnat ja muistopuheet on joskus puettu, siis runomitan vaatimuksista. (VKK, Ruumissaarnoja, Almanakkatekstejä.) Raamatun, virsikirjan ja muiden kirkollisten kirjojen kieli edustaa vanhan kirjasuomen muodollisinta tyyliä. Siinä vanhan kirjoitustradition mukainen taivutus waka : wagan on pitänyt paradigman muodot yhdessä, ja ne ovat ainakin luettuina olleet myös ymmärrettäviä. Saarnojen ja almanakkojen kieli heijastellee sen sijaan enemmän todellisen kielenkäytön, puhutun kielen, tilannetta. Sen esimerkistöä voikin hyvin verrata myöhemmin kerättyihin murreaineistoihin. SMSA:n tietojen perusteella vaka-sanan taivuttaminen näyttää olleen hankalaa, sillä arkiston sanalipuissa on mainittu yleensä vain nominatiivi tai nominatiivi ja partitiivi, harvoin muita muotoja. Esimerkiksi Kangasniemen lipuissa on huomautus, ettei nominatiivin ja partitiivin (vaka : vakkoo) lisäksi esiinny muita sijoja 3 Vuoden 1933/1938 raamatunkäännöksen ilmestyttyä alettiin vuoden 1776 Bibliaa nimittää Vanhaksi kirkkoraamatuksi. Uusimman suomennoksen (1992) vuoksi tämä nimitys voi nykyään viitata joissakin yhteyksissä myös vuoden 1938 Raamattuun. 58 Aila Mielikäinen (Oskari Kuitunen 1967). Länsipohjasta on tieto, jonka mukaan taivutusmuodot täydennetään vakainen-sanalla (Kompelusvaara, Inkeri Tuovinen 1937), siis kuten edellä mainituissa saarnoissa ja almanakoissa. Joissakin lipuissa täydennykset ovat pitkävokaalisia: Heinola vaka, vakaan, vakaat, vakojen, vakoja (Ilmari Jäämaa 1909). Heikkoasteinen vaavartalo ei silti ole tuntematon: Juva vaka, vaan, vakkoo (V. Tarkiainen 1935); Viron Inkeri hyö ollaa vaat ejj-ole arat (Aili Laiho 1938), teki vaaks ’kesytti’ (Santeri Ankeria 1932). 3.2. Vakaa Edellisessä luvussa mainitut taivutuksen hankaluudet ovat todennäköisin syy siihen, miksi vaka on syrjäytynyt kirjakielestä vakaan tieltä. Pitkävokaalinen vakaa on selitetty vaka-sanan murrevariantiksi (SSA s.v. vaka), ja SMSA:ssa sen käytöstä ja merkityksistä onkin samanlaisia tietoja kuin vaka-asusta, tosin vähemmän. Kielihistoriallisesti vakaa vaikuttaa vaka-sanan johdokselta, mutta sellaisena sille ei ole esitetty luontevaa etymologiaa. Vaikka pitkä vokaali on tavuasemansa vuoksi myöhäsyntyinen, sanaa ei yleensä mainita samanrakenteisten johdostyyppien yhteydessä (vrt. esim. harmaa, vajaa, murt. vainaa < -γa; vapaa < -δa, slaav. laina; pihlaa, pittää < pihlaja, pitäjä; ks. Hakulinen 1979, 127; Rapola 1966, 130–135, 161–166). Heikki Ojansuu (1901, 124) selittää vaihtelun vaka ~ vakaa analogian avulla ja rinnastaa sen vapaa-sanan variantteihin. Molemmilla sanoilla on hänen mukaansa laajalti murteissa vallalla lyhytvokaalinen nominatiivi vaka, vapa ja pitkävokaalinen genetiivi vakaan, vapaan. Eri puolilla länsija itämurteita onkin käytössä rinnakkaisasu vapa, ja sen yhteydessä murteentutkijat mainitsevat vaihtelun vajaa ~ vaja. Vapa ja vaja esiintyvät lyhytvokaalisina erityisesti yhdyssanojen alkuosissa: vapapäivä, vapalaitumet, vapaluontoinen, vajamittainen, vajakasvuinen, vajakykyinen. Lyheneminen on selitetty perusosan voimakkaalla sivupainolla, mutta esimerkeistä näkee myös, että monet sanat ovat uusia, kirjallissävyisiä. Vaja ja vapa ovat voineet irrota yhdyssanoista itsenäiseen käyttöönkin, vaikka murteessa muuten olisi vappaa, vajjaa ~ vajjoa ~ vajava. (Esim. Virtaranta 1957, 570–571; A. Räisänen 1972, 59; ks. myös Rapola 1966, 134.) Kielihistoriallisesti vajaalla ja vapaalla on erilainen alkuperä kuin vakaalla, mutta analogia näyttää vetäneen kaikki samanrakenteiset minimiparit yhteen, joskin eri suunnista ja eri syistä. Vaka-sanan murretiedot osoittavat sekaparadigmaisuutta; pitkävokaalinen variantti on ilmeisesti syntynyt vaka-sanan taivutuksessa, paradigman täydennykseksi, silloin kun on tarvittu selvästi erottuvaa sanahahmoa (vakaan, vakaat). Kyse ei ole siis johdoksesta vaan taivutusta helpottavasta vahvan asteen yleistyksestä, joka on onnistunut pitkän vokaalin avulla. On mahdollista, että kirkollisten tekstien wagan-tyyppisiä kirjoitusasuja on alettu jossain vaiheessa lukea k:llisina, aivan kuten tygö-latiiville on käynyt (> 1700-luvulla tykö; Rapola 1965, 117–118), ja tämä on levittänyt samalla pitkävokaalisia variantteja. Pitkävokaalisen vakaan käytöstä ei näytä olevan merkkejä vanhan kirjasuomen aikaisissa raamatunkäännöksissä tai muissa kirkollisissa teksteissä. Sen sijaan variantti on yleistynyt maalliseen kieleen jo 1600-luvun loppupuolella. Siitä on selviä esimerkkejä vanhoissa lakiteksteissä: wacaa Cunniallinen ja uscollinen Sotamies ja palwelia (As1683a-76); 65 Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset 5. Vanhurskas-sanue raamatunkäännösten ongelmana Raamatun vanhurskas-sanueen alkukielisten originaalien kääntäminen muille kielille on ollut yleensäkin ongelmallista. Heprean sanojen merkityskenttä on hyvin laaja, mistä syystä Vanhan testamentin käännöksiin on ollut vaikea löytää yhtä kohdekielistä vastinetta. Heprean ṣdq-juureen perustuvat sanat viittaavat mm. oikeassa olemiseen, oikeudenmukaisuuteen, rehellisyyteen ja laillisuuteen. Jumalan ja ihmisen välisessä liittosuhteessa ne tarkoittavat esimerkiksi luotettavuutta, puolueettomuutta, sääliä, lupausta ja vapauttavaa tuomiota tai (ihmisestä) Jumalaan uskovaa, Jumalan hyväksymää ja Jumalan mielen mukaan toimivaa. (Palola 2011, 251.) Uuden testamentin dikaios-sanueen vastineiden valintaa on hankaloittanut käsitteiden kahtalainen tulkinta joko etiikan tai pelastusopin mukaisesti. Uusimman käännöksen (1992) valmisteluvaiheissa herätti keskustelua myös Vanhan ja Uuden testamentin sanueiden yhteys toisiinsa (esim. H. Räisänen 1986, 185– 188). Raamatun suomentamisen ongelmat ovat vaihdelleet kirjasuomen eri vaiheissa useistakin syistä. Vanhan kirjasuomen kaudella oli alkukielten originaaleille löydettävä sopivat suomenkieliset vastineet, eikä puhuttu kansankieli tarjonnut suoraan ilmaisukeinoja kristinuskon abstrakteille käsitteille. Samoihin käsitteisiin viitattiin aluksi useillakin lekseemeillä. Osa sanastoa saatiin perinnöksi aiemmasta kirkollisesta käytöstä, ja tällainen on myös vanhurskas-sanue. (Ks. esim. Vartiainen 1988.) Se sai kirjasuomen syntyvaiheissa silti rinnalleen hurskasja vaka-sanueet, osin samassa merkityksessä. Nykysuomen kaudella, 1800-luvun loppuvuosikymmeninä ja 1900-luvulla, on Raamatun sananvalintoihin vaikuttanut teologinen tutkimus, ja vanhurskaus on ollut luterilaisen vanhurskauttamisopin vuoksi ajoittain keskeinen keskustelunaihe.4 Teologian lisäksi kääntämistä ovat ohjanneet vahvasti uudet käännösteoriat ja suomen kielen muuttuminen, erityisesti sanaston kasvu ja monipuolistuminen sekä merkitysten tarkentuminen. Suurin muutos 1900-luvun raamatunkäännöksissä koskee vanhan kirjasuomen aikaista sanaa vaka, joka väistyi kokonaan vuoden 1938 Raamatusta. Aiempi adjektiivi vaka on vaihdettu esimerkiksi rehelliseksi (1. Moos. 42 toistuvasti Joosefin veljistä), nuhteettomaksi (Jobin kirjassa toistuvasti Jobista), vilpittömäksi, ehyeksi (ehyin sydämin), syyttömäksi, viattomaksi, oikeamieliseksi, kelvolliseksi, totiseksi ja vanhurskaaksi. Uusiin konteksteihin valittu vakaa vastaa puolestaan edellisen käännöksen (Biblian 1776/1991 mukaan) adjektiiveja oikea, toimellinen (toimellisesti), totinen, tosi, vahva ja hyvä, ja joskus sen vastineena on ollut jokin muu rakenne. Sama kehitys koskee vanhan kirjasuomen vakuus-nominia; yleisimmin se on muuttunut molemmissa 1900-luvun suomennoksissa nuhteettomuudeksi ja vilpittömyydeksi, ja muita vastineita ovat mm. hurskaus, rehellisyys, 4 Vanhurskas-sanan läpinäkymättömyyden takia on syntynyt myös joitakin kansanetymologisia selityksiä. Kristillisessä opetuksessa ja julistuksessa vanhurskautta on havainnollistettu vaaka-sanan pohjalta: vanhurskas on ’vaa’alla punnittu ja kelvolliseksi havaittu’ (vrt. Dan. 5:27). Näin on syntynyt samalla käsitys, että sana palautuisi asuun vaa’anhurskas. Toinen kansanetymologia perustuu vanha-sanaan: vanhurskas on ’vanha ja hurskas’ tai ’vanhastaan hurskas’. (Esim. Peltola 2001, 85; Muukkonen 2009; ks. myös Palola 2011, 11.) 66 Aila Mielikäinen puhtaus, viattomuus, uskollisuus, suoruus ja aitous.5 Uudet sananvalinnat osoittavat siis, miten lähellä vanha vaka-sanue on ollut merkitykseltään hurskasta. Uusin Kirkkoraamattu (1992) poikkeaa edeltäjästään erityisesti vanhurskas-sanueen käytössä. Dynaamisen käännösperiaatteen mukaan luovuttiin sanakonkordanssista eli sanojen vastaavuudesta ja kiinnitettiin huomiota kontekstin mukaisiin merkityksiin. Vanhurskaan ja vanhurskauden todettiin muuttuneen ”todellisuudesta irrallisiksi symbolisanoiksi”, jotka kuvaavat lähes ”mystisiä ominaisuuksia” (ks. esim. Rintala 1972, 167; Toivanen 1989, 70; Palola 2012, 563, 566), ja niille haluttiin etsiä uusia, ymmärrettävämpiä ilmauksia. Epäviralliseksi suomennokseksi jääneessä käännöksessä Uusi testamentti nykysuomeksi (1972) sanat korvattiin jo muilla vastineilla, ja samalta pohjalta jatkettiin virallisen Kirkkoraamatun suomentamista. Heprean ja kreikan kielen originaalit saivat vanhurskaan ja vanhurskauden rinnalle vastineikseen runsaan joukon muita nomineja. Teologista käsitettä tarkennettiin siten, että Jumalan antama vanhurskaus, ”vanhurskauttaminen”, ja eettinen tai moraalis-yhteiskunnallinen käsite, kuten oikeudenmukaisuus, erotettiin toisistaan, mikä näkyy käännöksen sananvalinnoissa. Pelastusoppiin liittyvissä konteksteissa vanhurskas, vanhurskaus säilytettiin, mutta muualla päädyttiin muunlaisiin vastineisiin, esimerkiksi (Jumalasta) oikeamielinen, uskollinen; oikeamielisyys, uskollisuus, hyvyys ja (ihmisestä) oikeamielinen, hurskas, viaton; syyttömyys. (Esim. Toivanen 1989, 70–71; Palola 2011, 183–192, 210–217.) Kiinnostavaa on, että uudet vastineet ovat osin samoja, joilla oli korvattu myös vanhan kirjasuomen vaka, vakuus. Verbi vanhurskauttaa vaihdettiin analyyttisemmiksi rakenteiksi tehdä vanhurskaaksi (yleisimmin) tai julistaa, katsoa, tulla vanhurskaaksi, ja ainoa jäänne verbijohdoksesta on enää vanhurskauttaminen (vrt. vanhurskauttamisoppi): meidän vanhurskauttamisemme tähden (Room. 4:25; Raamattu 1992). Vanhurskas-sanueen teologisista merkityksistä käytiin vuoden 1992 suomennoksen yhteydessä paljon keskustelua, ja uudet vastineet saivat osakseen kritiikkiä (keskustelusta lähemmin Palola 2011, 209–210, 219–222). Esimerkiksi ilmausta tehdä vanhurskaaksi arveltiin uudeksi katolisuuden vaikutukseksi, kun Lutherin mukaan olisi kyse vanhurskaaksi lukemisesta (esim. Saarnivaara 1982, 838–839; Santala 1998, 53; vrt. saksan die Gerechtigkeit zurechnen). Samansuuntaisia muutoksia on kuitenkin jo Agricolan jälkeisissä raamatunsuomennoksissa. Vuoden 1642 Bibliassa vanhurskauttaa on usein korvattu sanaliitolla; yleisin näistä on tehdä vanhurskaaksi (esim. Room. 8:30), jota vastaa joskus tehdä hurskaaksi (Matt. 12:37) tai lukea vanhurskaaksi (Room. 4:6). Vuoden 1938 Raamatussa on palattu analyyttisista rakenteista taas vanhurskauttaa-verbin käyttöön, ja 5 Kaikki vuoden 1776 Biblian vaka-tapaukset eivät ole peräisin aiemmista raamatunsuomennoksista, vaan käännöksissä on tapahtunut muutoksia kumpaankin suuntaan, esim. Agr. toimellinen > 1642 vaka, 1642 vaka >> 1776 totinen, uskollinen. Totinen ja totuus ovat muutenkin vaihdelleet vaka, vakuus -sanueen kanssa, esim. Agr. hyvyys ja vakuus >> 1776 hyvyys ja totuus, armo ja totuus (vrt. lat. verus, verax, veritas; Hakulinen 1969, 182). Sanueiden semanttinen yhteys käy ilmi Biblian 1642 selityksestä, joka on Joonan kirjan esipuheessa: mutta hänen isäns cudzuttin Amithai / latinaxi verax, suomexi waca eli totinen. Totinen on säilynyt vielä vuoden 1938 Raamatussa, mutta nykykäännöksessä siitä on jäljellä vain totisesti-arverbi. 67 Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset Roomalaiskirjeessä on jopa lisätty sen määrää. (VKK; Raamattu.uskonkirjat.net.) Sanaliitot ovat muiden kielten mallin mukaisia käännöslainoja (vrt. saksan gerecht machen, ruotsin rättfärdiggöra). Ne ovat rinnasteisia myös ilmaukselle tulla vanhurskaaksi (saksan gerecht werden), jota vuoden 1938 Raamatussa käytetty uudissana vanhurskautua ei päässyt syrjäyttämään.6 Jukka Palola on tutkinut heprean ’vanhurskaus’-käsitteen suomennoksia 1900-luvun raamatunkäännöksissä, ja hän ehdottaa uuden vastineen etsimistä suomen kielen vanhurskaus-sanueelle. Uusien sanojen tulisi hänen mielestään olla ymmärrettävissä sellaisenaan, mutta niiden täytyisi kantaa kaikki kyseisen sanueen teologiset merkitykset. Edelleen niillä täytyisi olla semanttisesti läpinäkyvä yhteys suomen kielen oikea-sanaan. (Palola 2012, 567.) Sanaston kehitys luo kuitenkin omat rajansa näille ehdoille. Käännöksiä, joiden sisältö on muovautunut vuosisatojen kuluessa myös opillisten tulkintojen pohjalta, on hankala purkaa ja rakentaa uudestaan suomen kielen kannalta ”alkuperäisemmälle” pohjalle. 1800–1900-luvun runsaan uudissanaston vuoksi nykyisillä sanavaroilla pystytään ilmaisemaan aivan erilaisia käsitehierarkioita ja merkityssuhteita kuin aiemmin, ja sanat ovat semanttisesti entistä tarkkarajaisempia. Siksi leksikaalistuneelle, termiksi kiteytyneelle vanhurskaalle on vaikea valita yhtä kattavaa vastinetta nykykielestä. Pikemmin sanasta on tullut vierassanoihin rinnastuva erikoiskielen termi, jonka merkitys ei ole enää pääteltävissä ilman teologista määrittelyä. Nykykäytön perusteella (Jumalasta, Jumalan vanhurskauttamasta ihmisestä) sitä voisikin pitää eräänlaisena yleisja yläkäsitteenä, jota Raamatun tekstien muut, semanttisesti läpinäkyvät adjektiivit tulkitsevat. 6. Kokoava katsaus Sanat vaka(a), hurskas ja vanhurskas ovat alkuperältään eri suunnilta tulleita. Vaka on omaperäinen adjektiivi, ja hurskas on lainasana, joka on kehittynyt murteissa semanttisesti omaperäisten sanojen tavoin. Vanhurskas on näistä tietoisesti muodostettu, siis ”oppitekoinen” käännöslaina. Murteiden ja vanhan kirjasuomen aikaiset tiedot viittaavat siihen, että kaikki kolme adjektiivia ovat käyttönsä vuoksi olleet monimerkityksisyydessäänkin kielenkäyttäjille tutumpia ja läpinäkyvämpiä kuin nykyään. Erilaisten ääntämysvarianttien ja lukutapojen vuoksi (vaan, vaanhurskas, vaγan) sanat on voitu tulkita toistensa lähisynonyymeiksi. Yhteyttä ovat vahvistaneet myös niiden käyttökontekstit, samoin Raamatun kielelle tyypillinen parataktinen ja paralleelinen rinnastus. Sanojen frekvensseissä on 6 Automatiivisen UtU-johdoksen ongelmallisuus on siinä, että toiminnan aiheuttaja saattaa jäädä tulkinnanvaraiseksi tai avoimeksi. Vuoden 1938 Raamatun ilmauksissa pyrkiessämme vanhurskautumaan Kristuksessa (Gal. 2:17) ja Hän [Kristus], joka on ilmestynyt lihassa, vanhurskautunut Hengessä (1. Tim. 3:16) voi inessiivimuodot Kristuksessa ja hengessä tulkita aiheuttajiksi, joskin yhteys jää löyhäksi. Sen sijaan ilmauksessa sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä (Room. 6:7) ei aiheuttajaa ole pantu ilmi lainkaan. Muissa suomennoksissa onkin UtU-johdoksen sijasta käytetty analyyttisempia rakenteita, kuten tulla vanhurskaaksi Kristuksen kautta (1776/1991) tai Kristuksessa (1992), olla vanhurskautettu hengessä (1776/1991), päästä vapaaksi synnin vallasta (1992). (Ks. myös alaviitettä 2.) 68 Aila Mielikäinen kuitenkin suuria eroja: hurskas ja vanhurskas esiintyvät johdoksineen jo Agricolan teoksissa satoja kertoja, vaka ja vakuus yhteensä joitakin kymmeniä kertoja. (IA.) Vaikka vanhurskaan etymologia on kiistaton, arvoitukseksi jää, miksi sanaan vakiintui alun perin spirantin kato, vaikka itsenäinen adjektiivi oli heikkoasteisissa muodoissa 1700-luvulle saakka g:llinen. Koska vanhurskas on ilmeisesti peräisin jo katoliselta ajalta, sen syntyvaiheet jäävät hämärän peittoon. Lounaisissa murteissa ja todennäköisesti muuallakin tavattiin vielä 1500-luvulla soinnillista palataalispiranttia, joten va(a)nhurskaan kotipaikka viittaa Turun seudun ulkopuolelle (vrt. inhimillisen kaakkoissuomalaiseen alkuperään; Koivusalo 2000). Sanan lyhytvokaalinen kirjoitusasu oli saatu Agricolaa vanhemmasta ortografiasta, ensin ehkä satunnaisena merkintätapana, ja näyttää siltä, että se haluttiin säilyttää muuttumattomana tässä kristinuskon keskeisessä teologisessa termissä. Myöhemmin ei määriteosaa voitu semanttisistakaan syistä korvata enää uudella äänneasulla vakaa. Vakaanhurskas on kyllä läpinäkyvä, mutta molempien osien merkitykset ovat supistuneet vanhan kirjasuomen ajoista niin, että niistä ovat jääneet pois nimenomaan ’oikeamielisyyden’ ja ’viisauden’ merkityskomponentit. Näin ollen muodollisesti nykykielistetty vakaanhurskas ei herättäisi nykysuomalaisen kielitajussa enää alkuperäistä tai riittävän täsmällistä mielikuvaa. Hakulisen mukaan (1979, 186) vaka (: vakuus) olisi voitu valita jo alun perin vanhurskaan tilalle. Se olisi sopinut merkityksensä puolesta latinan justus-sanan vastineeksi, mutta esteenä oli ilmeisesti sen hankala taivutus ja homonymioiden hämärtävä vaikutus (vrt. konjunktio vaan, vaaksi ’vaahto’, vako : vakoina, vaoilla). Viron kielen vaga-adjektiivi ei aiheuttanut samanlaisia ongelmia, joten se jäi uskonnolliseen kieleen ’hurskaan’ merkityksessä. Maallisen kielen omaksuma vakaa syrjäytti hankalan vaka-asun kirkollisessa kielessäkin, mutta vasta 1800-luvulla. Muutos johti samalla vanhan abstraktin, uskonnollisen merkityksen väistymiseen, sillä 1900-luvun raamatunsuomennoksiin ja virsiin omaksutulla vakaalla ei ole enää samaa hengellistä tai teologista sisältöä kuin vaka-adjektiivilla vanhassa kirjasuomessa. Vakaan raamatullisista käyttötavoista voi tosin vielä tunnistaa löyhän yhteyden aiempaan merkitykseen (esim. vaeltaa vakaasti). Sen sijaan ominaisuudennimijohdoksella vakuus ei ole enää mitään kytköstä sen vanhan kirjasuomen aikaiseen hengelliseen merkitykseen. Adjektiiveihin vanhurskas, hurskas ja vaka perustuvat vanhan kirjasuomen sanueet muodostavat suhteellisen symmetrisen, joskin hiukan aukollisen järjestelmän. Seuraavaan kaavioon on merkitty mainitun kolmen sanueen adjektiivit, ominaisuudennimet ja verbijohdokset 1500–1700-luvun kirkollisessa kielessä. Niiden oikealla puolella on vertailun vuoksi vielä sarake nykykieliselle vakaa-sanueelle. Hakasulkeisiin merkityt sanat ovat kaikki kuuluneet jo vanhan kirjasuomen maalliseen kirjallisuuteen, kuten lakiteksteihin, ja niillä on ollut konkreettisempi merkitys kuin kirkollisessa kielessä. vanhurskas hurskas vaka [vakaa vanhurskaus hurskaus vakuus vakuus, vakaus vanhurskauttaa (hurskauttaa) – vakuuttaa, vakauttaa] 69 Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset Kirkollisen kielen vaka ja vakuus ovat jääneet vakaa-sanueeseen verrattuna ilman vastaavaa verbijohdosta, mikä on pienen frekvenssin ohella heikentänyt niiden asemaa. Vanhurskas-sanue on puolestaan saanut 1800-luvulla vahvistuksekseen uuden johdoksen (vanhurskautua). Vaka-sanan väistyminen on johtanut kahden sanueen järjestelmään (vanhurskas, hurskas), ja lopputulosta voi sanoa taloudelliseksi, sillä vaka : vakuus olisi ollut näiden rinnalla eräänlaista redundanssia. Tällaisen päätelmän voi tehdä, kun vertailee, miten vaka ja vakuus ovat risteilleet muiden lähisynonyymien kanssa menneiden vuosisatojen raamatunsuomennoksissa ja miten samantapaisilla vastineilla ne 1900-luvun käännöksissä ilmaistaan. Vanhurskas ja hurskas ovat johdoksineen eriytyneet semanttisesti ja vakiintuneet nykyiseen uskonnolliseen kieleen. Hurskaan merkityksenkehitys on estänyt vastaavan verbijohdoksen (hurskauttaa 1700-luvulla) yleistymisen. Vaikka vanhurskas-sanue on muodoltaan outo ja semanttisesti läpinäkymätön, se tuskin tulee väistymään kokonaan. Monia Agricolan ajoista asti säilyneitä sanoja käytetään yhä alkuperäisessä, vanhentuneessa muodossaan (esim. ylösnousemus, lankeemus, vapahtaa). Niitä ei ole nykyaikaistettu muun kielen mukaan varsinkaan silloin, kun ne on ehditty määritellä ja vakiinnuttaa kristinopin keskeisiä käsitteitä vastaaviksi teologisiksi termeiksi. LÄHTEET As1683a. Laki ja asetustekstejä 1600-luvulta [tekstikorpus]. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. (Sisältyy kokoelmiin Vanhan kirjasuomen korpus: Lakija asetustekstejä.) http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/lait_coll_rdf.xml [viitattu 26.4.2013]. As1726h. Laki ja asetustekstejä 1700-luvulta [tekstikorpus]. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. (Sisältyy kokoelmiin Vanhan kirjasuomen korpus: Lakija asetustekstejä.) http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/lait_coll_rdf.xml [viitattu 26.4.2013]. Biblia 1642 = Biblia. Se on: Coco Pyhä Ramattu, Suomexi. Tukholma: Henrich Keyser (Keisari). Näköispainos (SKS) 1971. Porvoo: WSOY. Biblia 1685 = Biblia. Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi. Turku: Johan Winter. Biblia 1776 = Biblia. Se on: Koko Pyhä Raamattu, Suomexi. Turku: Johan Christopher Frenckell. Biblia 1776/1991 = Biblia, Se on: Koko Pyhä Raamattu; Esipuhetten, Lukuin sisällyksen, Yhtäpitäväisten Raamatunpaikkain osoituksen ja lisättyin Rekisterein kanssa. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. Biblia 1859 = Biblia, se on Koko Pyhä Raamattu. Wanha ja Uusi Testamentti. Alkuraamattuin jälkeen uudestansa ojennettu. Turku: Turun Pipliaseura. Björkqvist, Antti 1801: Uskon Harjoitus Autuuteen [tekstikorpus]. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. (Sisältyy kokoelmiin Vanhan kirjasuomen korpus: Björqvist.) http://kaino.kotus.fi/korpus/ vks/meta/björkvist_coll_rdf.xml [viitattu 17.4.2013]. Ganander, Kristfrid 1786–1787: Nytt Finskt Lexicon. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. 1997. SKST 676, KKTJ 95. Hakulinen, Lauri 1930: Hurskas, vanhurskas. Merkitysten selvittelyä. Suomi V:10, 137–145. ——— 1969: Suomen sanaston käännöslainoja. SKST 293. ——— 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava. Häkkinen, Kaisa 1987: Etymologinen sanakirja. Nykysuomen sanakirja 6. Porvoo–Helsinki–Juva: WSOY. ——— 1994: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. Porvoo–Helsinki– Juva: WSOY. IA = Index Agricolaensis I–II. 1980. KKTJ 11. 70 Aila Mielikäinen ISK = Hakulinen, Auli – Vilkuna, Maria – Korhonen, Riitta – Koivisto, Vesa – Heinonen, Tarja Riitta – Alho, Irja 2004: Iso suomen kielioppi. 2. painos. SKST 950. Juslenius, Daniel 1745: Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Näköispainos. 1968. SKST 288. Jussila, Raimo 1998: Vanhat sanat. Vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. KKTJ = Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. Koivusalo, Esko 2000: Inhimillisyyden taustaa. Matti Punttila, Raimo Jussila ja Helena Suni (toim.): Pipliakielestä kirjakieleksi, 73–80. KKTJ 105. KS = Kielitoimiston sanakirja 1–3. 2. painos. 2007. KKTJ 140. Lauerma, Petri 2012: Kristityn vaellus varhaisnykysuomen merkinnässä. Jakob Johan Malmbergin suomennosten kielellinen kehitys 1800-luvun kirjasuomen murroksessa. Eripainos teoksesta Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 31. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. Ljungo Tuomaanpoika 1601 = Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennoksen sanasto. Martti Ulkuniemen postuumin käsikirjoituksen mukaan. Toim. Antero Niemikorpi, Raimo Jussila, Anne Kattilakoski, Esko Koivusalo, Heikki Mattila ja Erkki Rintala. 2007. SKST 1126. Lönnrot, Elias 1866–1880: Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja I–II. Kolmas, manual-menetelmällä jäljennetty painos. 1958. Helsinki: WSOY. MAT = Mikael Agricolan teokset I–III. Uudistettu näköispainos. 1987. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö. Mielikäinen, Aila 1998: 1900-luvun raamatunsuomennosten uudissanastoa. Aila Mielikäinen ja Paavo Suihkonen (toim.): Tutkielmia Raamatun kielestä, 105–136. Jyväskylän yliopisto. Suomen kielen laitoksen julkaisuja 39. Muukkonen, Juha 2009: Kelpaanko minä Jumalalle? Genesis ry. www.gen.fi/Biblestudy/studydetails. html?id [viitattu 9.8.2013]. Novum 5. Uusi testamentti selityksin. Kreikan–suomen sanakirja. Teologinen sanakirja. 1984. Vantaa: Raamatun Tietokirja. NS = Nykysuomen sanakirja I–VI. Lyhentämätön kansanpainos. Kolmas painos. 1970. Porvoo–Helsinki: WSOY. Ojansuu, Heikki 1901: Frans Äimä, Äänneopillinen tutkimus Tytärsaaren murteesta [arvostelu]. Virittäjä 5, 123–125. Palola, Jukka 2011: Vanhurskautta, oikeutta vai uskollisuutta? עדק ṣdq -sanue vuoden 1992 Kirkkoraamatun Psalmien kirjassa. Helsinki: Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta, eksegetiikan osasto. ——— 2012: Vanhurskaus-sanueen kääntäminen Vanhassa testamentissa. Teologinen Aikakauskirja 117, 563–569. Palva, Heikki 1995: Raamatun tietosanasto. Porvoo–Helsinki–Juva: WSOY. Peltola, Olavi 2001: Ainutlaatuinen evankeliumi! Galatalaiskirje kaikelle kansalle. Kauniainen: Perussanoma Oy. Raamattu 1938 = Pyhä Raamattu. Vanha Testamentti, XI yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1933 käytäntöön ottama suomennos; Uusi Testamentti, XII yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1938 käytäntöön ottama suomennos. Raamattu 1992 = Pyhä Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Raamattu.uskonkirjat.net. http://raamattu.uskonkirjat.net. Rapola, Martti 1962a: Agricolan apajalla. Tietolipas 28. Helsinki: SKS. ——— 1962b: Kielen kuvastimessa. Sanaja tyylihistoriallisia tutkielmia kirjasuomen aiheista. Porvoo– Helsinki–Juva: WSOY. ——— 1965: Suomen kirjakielen historia I. SKST 197. ——— 1966: Suomen kielen äännehistorian luennot. SKST 283. Rintala, Esko 1972: Uuden testamentin suomennoksen käännösperiaatteista. Virittäjä 76, 161–169. Räisänen, Alpo 1972: Kainuun murteiden äännehistoria I. Vokaalisto. SKST 307. Räisänen, Heikki 1986: Kohti uutta raamatunsuomennosta. Jorma Salminen ja Aarne Toivanen 71 Kirkollisen kielen vanhurskas-sanue ja sen ainekset Aila Mielikäinen: The word family of vanhurskas and its elements in liturgical Finnish: the words vanhurskas, vaka and hurskas in the development of literary Finnish The Finnish word vanhurskas ‘righteous’ and its derivative vanhurskaus ‘righteousness’ have been included in Finnish translations of the Bible and liturgical Finnish since the Reformation – in other words, since the stages of the emergence of literary Finnish – and they may have even been inherited from Catholic times. The theological verb vanhurskauttaa ‘to justify’ (lit. ‘to make righteous’) derived from vanhurskas, however, appeared for the first time in Mikael Agricola’s Finnish translation of the New Testament in 1548, and so it was probably a neologism created by him. The biblical words vanhurskas, vanhurskaus and vanhurskauttaa correspond to words based on the Hebrew root ṣdq and the Greek word family of dikaios, both referring to justice, innocence (the lack of legal guilt). The meaning ‘right, justice’ can also be seen in equivalents in other languages (e.g. German gerecht, Swedish rättfärdig), but these words in Finnish do not seem to have any connection to them. The word vanhurskas is a compound with the genitive suffix n in the initial part: it comprises the old now obsolete adjective vaka ‘upright, steady, firm, reliable, serious, just’ in the genitive (vaka : vaan) and hurskas ‘devout, pious’. The long vowel of the initial part had become truncated (vaan > van) and thus from this, the syllable van no longer had any connection to the word vaka. The fact that the word vaka is no longer used in Finnish and it was replaced by the word vakaa ‘steadfast, steady, stable, firm’, with a long vowel, furthermore adds to its semantic opaqueness. The word vaka is an old word of Finnic origin, and it also appears in other Finnic languages and in Saami as Finnish loan. The word hurskas was adopted into Finnish just as a Germanic loan. Moreover, the original word (e.g. Old Norse horskr) had meant ‘wise, understanding’, but it had developed many other meanings in Finnish dialects, such as ‘unrestrained, wild, extravagant, quick’. The word vanhurskas is comprised of these elements, and thus has (toim.): Kohti uutta Kirkkoraamattua, 176–199. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 43. Helsinki. Saarnivaara, Uuras 1982: Voiko Raamattuun luottaa? Raamatun johdanto-oppi, historia, arkeologia ja tulkinta. Toinen korjattu painos. Suolahti: Ev.lut. Herätysseura ry. Santala, Risto 1998: Suudelma hunnun takaa. Uusi Kirkkoraamattumme ekumenian ja raamattuopetuksen kannalta. Helsinki: Kuva ja Sana. SKST = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. Helsinki: SKS. SMS = Suomen murteiden sanakirja IV. 1994. KKTJ 36. SMSA = Suomen murteiden sana-arkisto. Kotimaisten kielten keskus. Helsinki. SSA = Suomen sanojen alkuperä 1–3. Etymologinen sanakirja. 1992, 1995, 2000. SKST 556, KKTJ 62. Toivanen, Aarne 1989: Sanotaan se suomeksi. Uudistuva raamatunkäännös. UT. Helsinki: Kirjapaja. Turunen, Aimo 1981: Kalevalan sanat ja niiden taustat. Joensuu: Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö. Vartiainen, Ritva 1988: Agricolan kielen keskeiset hengelliset laatusanat. Esko Koivusalo (toim.): Mikael Agricolan kieli, 180–202. Tietolipas 114. Helsinki: SKS. Virtaranta, Pertti 1957: Länsiyläsatakuntalaisten murteiden äännehistoria II. Vokaalit. SKST 251. VK 1701/1995 = Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Helsinki: Kirjaneliö. VKK = Vanhan kirjasuomen korpus. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. http://kaino.kotus.fi. VKS = Vanhan kirjasuomen sanakirja 1–2. 1985, 1994. KKTJ 33. VNK = Varhaisnykysuomen korpus. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. http://kaino.kotus.fi. 72 Aila Mielikäinen been proven to be a calque, originating from Old Swedish rät(t)vis (rätt ‘right, correct’, vis ‘wise’) – in other words, its meaning is therefore ‘wise, in a correct way’ (Lauri Hakulinen). The etymological background of the word family of vanhurskas has thoroughly been explained in the history of literary Finnish, but the status and use of the word vaka has not. Furthermore, on the basis of literary texts, the words vaka and hurskas have been in liturgical use even before Agricola. The spelling waca does not reveal the length of the vowel, but the basic form can be deduced by the weak grade of its stem waga-: wagalla sydämellä ‘in uprightness of heart’. Although γ (voiced velar fricative [ɣ]), the old variant of k in consonant gradation, had for the most part already disappeared in the 16th century, it was used in writing the word vaka until the 18th century, evidently for the purpose of clarification (cf. the conjunction vaan ‘but’ or vako : vaoilla ‘furrow+pl+ade’). The adjective vaka and its derivative vakuus ‘integrity, truth, faithfulness, uprightness’’ referred to the characteristics of God and human beings in religious Finnish: Jumala on vaka ‘God is true’, (Jumalan) armo ja vakuus ‘mercy and truth’ (of God). In the 19th century, vaka disappeared from both Finnish translations of the Bible and other areas of the language, and it is noted as an old, poetic variant in 20th century dictionaries (e.g. vaka vanha Väinämöinen ‘steady old Väinämöinen’ in The Kalevala). The form of vakaa with a long vowel was used in 17th century secular Finnish, such as legal texts. It differed from the variant of vaka in regard to spelling and inflection: wacaa : wacaan (‘steadfast +gen’). In Finnish dialects, vakaa has been a variant alongside the form of vaka with a short vowel, which has been used due to ambiguous homonymy in inflectional forms (e.g. vaka : vakaan ‘vakaa+- gen’, vakailla ‘vakaa+pl+ade’). The word vakaa entered the Bible and other parts of religious Finnish in the 19th century. However, it did not correspond to the earlier contexts of vaka in 20th century Finnish translations of the Bible (1938, 1992), and furthermore, it took on a more concrete meaning of ‘stable, sure, steady’ (vaeltaa vakaasti ‘wander steadily’, vakaa käsi ‘a steady hand’). The old spiritual meaning of vakuus disappeared along with vaka (today ‘safeguard, certainty’). The words vakaa and vakuus in contemporary Finnish thus no longer correspond semantically to vaka and vakuus of the liturgical language in the time of Old Literary Finnish. The words vaka, hurskas and vanhurskas were semantically close to one another during the period of old literary Finnish. Along with their derivatives, they have appeared in biblical paratagmas and parallelisms (vaka ja hurskas ‘perfect and upright’, vanhurskaus ja vakuus ‘righteousness and integrity’) found in Finnish translations of the Bible which has probably influenced how they were interpreted. The words hurskas and vanhurskas might have otherwise corresponded to the same original words of the biblical source text. Only gradually had they developed a semantic difference, so that hurskas refers to an ethical quality and vanhurskas is a purely theological term concerning Salvationism. The word vaka had originally been a near synonym to these words, and in 20th century Finnish translations of the Bible, it received equivalents such as rehellinen ‘honest’, vilpitön ‘sincere’, nuhteeton ‘irreproachable’, oikeamielinen ‘righteous’. The word vanhurskas in older Finnish translations of the Bible may have also been replaced by the aforementioned words as efforts were made to decrease its number. In the creation of the newest Finnish translation of the Bible (1992), there were discussions on the semantically fuzzy word family of vanhurskaus and replacing it with other equivalents. The change was discussed in light of the lutheran doctrine of justification. Aila Mielikäinen [email protected]